Raatelevat sudet

"Sen tähden sanoo Herra, Herra, niille näin: Katso, minä, minä tuomitsen lihavan lampaan ja laihan lampaan välillä. Koska te olette kylki- ja niskavoimin sysineet ja sarvillanne puskeneet kaikkia heikkoja, kunnes olette saaneet ne ajetuiksi ulos ja hajallensa, niin minä tahdon vapauttaa lampaani, etteivät ne enää jää ryöstettäviksi; ja minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan välillä" (Hes. 34: 20- 22).

Vihan kampanja Johannesta vastaan ei näyttänyt vieläkään loppuvan, vaikka tällä ei ollut juuri mitään tekemistä niiden kanssa, jotka hänet olivat ulos puskeneet. Itse asiassa mikään hänen tekemänsä asia ei kelvannut näille ihmisille, vaan kaikki nähtiin ikään kuin värillisten silmälasien kanssa.

Johanneksen pahin vihamies oli tullut jälleen kerran tapaamaan häntä kertoen tehneensä hänestä kantelun ja tutkimuspyynnön. Johannes oli kaikessa rauhassa istunut puistikossa järven rannalla, kun hänen näköpiiriinsä oli osunut tämä lakihenkinen saarnamies, joka ei sanonut saarnaavansa, mutta puhui siitä huolimatta palavasti. Sisimmässä oli jokin värähtänyt ilkeästi heti ensimmäisen silmäyksen jälkeen ja Johannes tunsi pahan läsnäolon.

Kautta aikojen oli vallinnut mitä selvin kaiken peittämisen ilmapiiri, ja kukaan ei ollut halukas lausumaan minkäänlaista kadotustuomioon vivahtavaakaan Johanneksen lähipiirissä. Kadotustuomion lausuminen ei kuulunut yhdellekään todelliselle uskovaiselle, sillä Sana varoitti siitä mitä vakavimmin. Ei tullut myöskään huokailla toisia uskovaisia vastaan, niin kuin Jaakob kirjeessänsä sanoi. Tuomari seisoi ovella ilman kenenkään ihmisen tuomiota!

Nyt elettiin kuitenkin kaikkein viimeisimmissä hetkissä ennen Herran Jeesuksen tulemusta, ja kaikkialla vallitsi laittomuuden henki. Hyvän ja pahan taistelu oli äärimmillään, vaikkakin toistaiseksi vain näkymättömällä tasolla. Nyt Hartmutin ilmiannon johdosta oltiin tulossa vaiheeseen, jossa joidenkin ihmisten kohdalla oli tullut viimeinen vaihe ratkaista joko Kristuksen tai perkeleen puolelle.

Useat Johanneksen lähipiirinkään uskovaiset eivät olleet pitäneet tähän kohdistuvaa parjauskampanjaa ollenkaan niin pahana kuin mitä se todellisuudessa oli. Kysymys ei ollut vain jostakin Johannekseen kohdistuvasta, vaan kampanjasta, joka oli maailmanlaajuinen. Kaikkialta lähimaista ja toiseltakin puolelta maapalloa kantautuivat samanlaiset viestit. Itse perkele oli astunut alas pitäen suurta vihaa, koska se tiesi aikansa olevan vähissä (Ilm. 12: 12). Aivan niin kuin oli Herrammekin aikana, aivan samat henget ottivat valtaansa ihmisiä, uskovaisiakin, ja käyttivät heitä välikappaleinansa. Ketään ei tullut tuomita, lausua tuomiota, ja siksikö näistä vihollisen aseista Johanneksen lähipiirissä puhuttiin kaikesta huolimatta niin rakkaudellisesti, ettei tuskin Johanneskaan saanut sellaista ymmärtämystä osaksensa!

Ketään vastaan ei tullut huokailla, se oli totta, mutta nyt tässä viimeisessä ajassa paha itse oli tullut seurakunnan keskuuteen. Se ei vaikuttanut jossakin ulkopuolella, vaan se oli tunkeutunut kaikkialle todellisten jumalanlasten keskuuteen. Aivan kuten Juudas söi samasta vadista Herramme kanssa, aivan samoin nämä tämän ajan Juudakset olivat tulleet rakkauden elein keskuuteemme veljinä tai sisarina, haluten löytää jotakin omia tarkoitusperiänsä palvelevaa. Vilpittömät ihmiset olivat jossakin määrin huomanneet heidän epämääräisyytensä tai vilpillisyytensä, mutta rakkaudellisuudessansa eivät tienneet miten heihin olisi tullut suhtautua. Odotettiin muutosta, jotakin parempaa, mutta oliko se mahdollista?

Nämä väärämieliset saivat rauhassa käydä sisään ja ulos niin seurakunnassa kuin uskovaisten kodeissakin, ja heitä kuunneltiin, vaikkakin tietynlaisella varauksella. Mutta oliko tämä kaikki oikein, oliko se sitä, mistä Jumalan Sana puhui? Tuliko näiden ihmisten vapaasti saada harjoittaa myyräntyötänsä seurakunnan keskuudessa? Miksi Johannes oli ehdottomasti saatava vaikenemaan, miksi hänet täytyi tahrata jesuiittamaisella tavalla, tarkoituksen pyhittäessä mitä saatanallisimmatkin keinot?

Mitä juuri kukaan muu ei koskaan ollut rohjennut tuoda esiin, eikä todellisuudessa Johannes milloinkaan ollut kuullut kenenkään saarnamiehen julistavan omassa maassansa, sitä hän oli jo useamman vuoden korostanut niissä kiertokirjeissänsä, jotka hän oli lähettänyt vähäisiin osoitteisiinsa. Kaikki muut olivat sitä mieltä, ettei tullut lainkaan saarnata, vaan toistaa sananmukaisesti jonkun suuren saarnamiehen puheita. Siten ei kukaan muu ollut kohdistanut seurakunnalle varoituksen sanoja: "Noiden pariimme luikertaneiden valheveljien tähden, jotka orjuuttaakseen meitä olivat hiipineet vakoilemaan vapauttamme, mikä meillä on Kristuksessa Jeesuksessa..." Olivatko seurakuntalaiset milloinkaan käsittäneet näiden sanojen merkitystä antaessaan jatkuvasti ymmärtää, että nämä tuli vastaanottaa aivan samanlaisella rakkaudella ja kuulemisella kuin todellisetkin veljet? Miksi seurakunta jatkuvasti antoi heille periksi, kun Paavali aivan selvästi todistaa: "...ME EMME HETKEKSIKÄÄN ALISTUNEET ANTAMAAN HEILLE MYÖTEN, ETTÄ EVANKELIUMIN TOTUUS SÄILYISI TEIDÄN KESKUUDESSANNE" (Gal. 2: 4- 5).

Oliko nyt siis ihme, jos Evankeliumin totuus työnnettiin takaperin niiden keskuudessa, jotka todistivat uskostansa koko Kirjoitettuun Sanaan! Tuskin oli milloinkaan ollut sellaista sekaannusta niin pienen uskovaisten ryhmän keskuudessa, sillä nyt löysi todellisen täyttymyksensä se, mistä Paavali puhui Apt. 15: 24: "Koska olemme kuulleet, että muutamat meistä lähteneet, joille emme ole mitään käskyä antaneet, ovat puheillaan tehneet teidät levottomiksi ja saattaneet teidän sielunne hämmennyksiin..." Kuinka tällainen oli mahdollista? Tuliko kaikkien näiden hurmahenkien tai lakihenkien antaa rauhassa odottaa Jumalan asioihin puuttumista, ikään kuin taivaasta putoavaa tuomiota?

Paavali oli täysin tietoinen näistä asioista, sillä ikään kuin testamentiksensa hän lausuu sanat: "Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääksensä opetuslapset mukaansa" (Apt. 20: 29- 30). Antoiko Paavali-veljemme näiden väärien oppien ja puheiden levitä rauhassa, puuttumatta niihin millään tavalla, niin kuin tässä ajassa tapahtuu? "Koska olemme kuulleet..." sanoi Paavali aitona paimensieluna. Hän oli muiden ohella kuullut näistä asioista, ja tiesi olevan tarpeen tehdä jotakin. "Koska olemme kuulleet... niin me olemme yksimielisesti nähneet hyväksi valita miehiä ja lähettää heidät teidän tykönne..." (Apt. 15: 24-). Tämän jälkeen saamme lukea mitä suurimerkityksisimmästä julkilausumasta uskoon tulleita koskien: "Sillä Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän päällenne ole pantava enempää kuormaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja lihaa, josta ei veri ole laskettu, ja haureutta. Jos te näitä vältätte, niin teidän käy hyvin. Jääkää hyvästi!"

Nyt Hartmutin kaltaiset miehet kiersivät jokaisessa seurakunnassa yrittäen lastata jos minkäkinlaisia kuormia uskovaisten ylle. Jokaisella oli omat selityksensä jokaiselle hengelliselle asialle, ja tuskin koskaan oli Jumalan kansan keskuudessa ollut sellaista määrää ihmisiä eri väriset silmälasit päässänsä, tai silmälaput ohimoillansa, niin kuin aikoinaan hevosien näkökenttää kavennettiin niin etteivät nämä nähneet sivuillensa mitään. Paavalin aikana käsitettiin, ettei Pyhä Henki kulkenut ympäriinsä puhuen suoraan ihmisille, vaan sitä varten olivat palvelustehtävät seurakunnassa. Niinpä lähetettiin oikeasydämisiä miehiä korjaamaan asiantila.

Tietäen todellisen asiaintilan, lausui Paavali johtaville veljille mitä merkityksellisimmät sanat nimenomaan tätä aikaa ajatellen: "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ostanut" (Apt. 20: 28). Laumaa ei siis tullut jättää julmien susien hallintaan, mihin Hartmut selvästi pyrki. "Sinulla ei ole kerta kaikkiaan mitään palvelustehtävää Jumalalta", sanoi hän useaan kertaan vakuuttaen Johannekselle. "Sinulla ei ole mitään oikeutta saarnata tai julistaa jotakin, saati sitten kirjoittaa; ei kenelläkään tässä maassa!"

Jos Johannes milloinkaan oli katsellut jotakin vihollisesta olevaa tai kuullut itsensä perkeleen olevan äänessä, niin nyt hän oli suoranaisessa kosketuksessa itse sielunvihollisen kanssa. Mies, veli, hänen edessänsä, puhui kaiken kaikkiaan kuin lohikäärme, ja tietynlaisen pelonsekaisen tunteen keskellä hän sääli tätä miestä, joka niin rakkaudellisesti oli antanut ymmärtää olevansa hänen paras ystävänsä. Hän ei pelännyt perkelettä, mutta ei ollut myöskään paikka jollekin uhmakkaalle puheelle. Ei ylienkeli Miikaelkaan ollut rohjennut lausua herjaavaa tuomiota väitellessään perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, vaan jätti tuomion Jumalalle sanoessaan: "Rangaiskoon sinua Herra!" Saman oli Johannes tehnyt, lausuen ensimmäistä kertaa eläessään samat sanat, jotka Herramme oli sanonut aikansa hurskaille murhamiehille. Kehottaen lukemaan Johanneksen Evankeliumin kahdeksannesta luvusta jakeet 43-44 hän sanoi tälle lakihenkiselle tuomariksi itsensä korottaneelle: "Jeesus sanoi aikanaan näin tilanteessa, johon Hänet oli ajettu, ja nyt minun täytyy sinulle sanoa samat sanat panettelusi ja asenteesi johdosta: koko asia on isästä perkeleestä, jonka himoja sinäkin tahdot noudattaa. Sinä et halua uskoa minua, vaikka olen sanonut sinulle totuuden!"

Markku Vuori