Veljien syyttäjä

Oli suorastaan käsittämätöntä se, mitä kaikkea ihmiset saattoivat uskoa sen jälkeen, kun joku oli jotakin lausunut mielipiteenänsä. Ehkä päällimmäisin syytös oli aina koskenut Johanneksen kohdalla rahavarojen väärinkäyttöä siitäkin huolimatta, ettei tämä omistanut käytännöllisesti katsoen mitään omaa. Kaikki arvokkaampi hänellä oli Jumalan Valtakunnan työtä varten, ja se ei todellisuudessa kuulunut hänelle, vaan eräälle seurakunnalle, joka kaiken oli lahjoittanut.

Se, mistä tämä kaikki oli saanut alkunsa, oli aivan hämärän peitossa, mutta jotakin Johannes saattoi ajatella. Aikoinaan hänen ja Marian välit olivat olleet todella huonot, ja avioerokin oli yhtenä mahdollisuutena otettu esiin. Tuolloin Johannes oli surunsa keskellä halunnut jotakin arkielämästä irrottavaa ja oli ostanut sähköurut. Tämä ei ollut miellyttänyt Mariaa, ja tämä oli siitä maininnut keskusteluissansa sisarten kanssa. Kukaan ei milloinkaan voi kutsua takaisin sitä, mitä tämän tapahtuman jälkeen taiottiin esiin. Vaikka Maria ei asiaa ollut tarkoittanut sillä tavoin kuin sen seurakunta otti, oli Johannes loppuelämänsä ajaksi tuomittu tuhlailijaksi, jumalanpalvelijaksi sopimattomaksi henkilöksi, joka jopa vaimoltansa kysymättä osti kalliin luksusesineen. Se tosiasia, että vastaavia esineitä olivat uskovaisten kodit pullollansa, ei lievittänyt tuomitsevia mieliä!

Johannes palveli siinä missä kykeni, ja erään matkan yhteydessä Kaupunkiin hän oli elektroniikkaliikkeessä ostamassa nauhuria eräälle sisarelle, joka ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Juuri tuolloin oli julkinen salaisuus se, että Johannes oli lähes suoritustilassa, ja nyt muutamat uskovaiset näkivät hänen katselevan erilaisia nauhureita. Tämäkös kiinnitti näiden hurskaiden mieltä, ja niinpä nämä jäivät kulman taakse odottamaan, tulisiko Johannes ostospaketin kanssa ulos liikkeestä. Ja eikös vain, sieltä hän tuli varmastikin tuhansien markkojen nauhuri kainalossaan!

Seuraavina päivinä puhelimet olivat kuumina, ja Johanneksen törsäämistä kauhisteltiin sellaisella tavalla, että joillekin tulivat surun kyyneleet silmiin kärsivän Maria-sisaren tähden. Olisiko lapsillekaan enää syötävää kaiken tämän holtittomuuden keskellä? Miksiköhän seuraavan viikon aikana Marian kauppamatkan varrelle sattui niin monia sääliviä sisaria, jotka ojensivat kuka mitäkin syötävää kauniissa käärössä? Huhupuheet, kalkattava kieli, olivat jälleen kerran sytyttäneet jotakin ilmiliekkiin. Se, että nauhurin todellisuudessa ostanut sisar useammallekin tuttavallensa kertoi Johanneksen ostaneen nauhurin hänelle, ei muuttanut tapahtuneessa mitään.

Johannes oli jatkuvasti pyytämässä rahaa uskovaisilta. Tätä puhuttiin niin varmana asiana, ettei kukaan sitä osannut epäillä. Kummallista vain, ettei kukaan ollut kuullut Johanneksen jotakin sellaista puhuvan! Mutta tällekin hän löysi selityksen, joka ilmiselvästi toi esiin sen, että demonihenget suoraan helvetistä olivat asialla.

Jo vuosia sitten oli seurakunnan kokouksessa sovittu, että silloinen saarnaaja Johannes saisi palkkaa seurakunnan kassasta. Mielenkiintoista kokouksen kulussa oli se, ettei kukaan ollut halukas lukuisista pyynnöistä huolimatta esittämään palkan suuruutta. Johannes koki tilanteen sietämättömäksi ja toi julki sen, että pitäisi määrätä jonkinlainen summa, että asia tuntuisi virallisemmalta. Mutta ei, kukaan ei rohjennut esittää mitään. Jos olisi esitetty kovin pieni summa, ei se olisi tuntunut reilulta vaan nuukailevalta, puivan härän suun sitomiselta. Jos taas olisi esitetty liian suuri summa, eikä sitä olisikaan pystytty maksamaan, olisivat seurakunta ja seurakuntalaiset tunteneet olevansa velkaa Johannekselle. Ja sitä tunnetta ei kukaan halunnut ottaa kannettavaksensa! Niinpä sovittiin, että rahastonhoitajana oleva veli kuukausittaisin laittaisi Johanneksen tilille sen summan, mikä olisi mahdollista maksaa.

Tämän päätöksen jälkeen Johannes sai yhden ainoan summan tilillensä seuraavan kuun aikana, mutta koska hänellä oli laskunsa maksettavana niin kuin kaikilla muillakin, oli hänen pakko soittaa rahastonhoitajalle tai lähettää sana jonkun toisen veljen kautta: "Nyt on pakko saada rahaa, tai lasku menee ulosottoon!" Kaikkien kahdentoista kuukauden aikana piti hänen kymmenen kertaa pyytää palkkaansa, sillä vain kahdesti se maksettiin hänelle pyytämättä!

Jälkeenpäin selitettiin Johannekselle, ettei tilillä ollut rahaa ja maksu oli jouduttu ottamaan yksityisiltä ihmisiltä. Mutta kukaan ei tuon vuoden aikana vaivautunut kertomaan siitä Johannekselle, joka olisi ilman muuta ymmärtänyt, ettei voinut maksaa jos ei ollut mistä maksaa. Mutta nyt oli saatu mitä raskauttavin todiste häntä vastaan siitä, että hän oli jatkuvasti pyytämässä rahaa! Mutta hän pyysi saada vain sen, mikä hänelle oli luvattu. Jos tilille olisi pantu vaikkapa vain kymmenen markkaa kuukaudessa, olisi hän heti käsittänyt, ettei seurakunnalla ollut rahaa, mutta hän olisi ollut tietoinen asiasta.

Kaikki tällaiset asiat tuntuivat pieneltä sellaisesta, joka ei joutunut päivittäin taistelemaan toimeentulonsa takia. Kuinka usein olikaan Johanneksen ja Marian kotona valmistettu ruokaa sellaisista raaka-aineista, jotka itse asiassa olisivat kuuluneet perheen koiralle syötäväksi! Kuinka usein olikaan jouduttu syömään sen mukaisesti, mitä lähes olemattomilla rahoilla voitiin ostaa! Vuosikausiin ei Johannes ollut ostanut itsellensä mitään vaatetta saati sitten huonekaluja tai vastaavaa. Mutta hän oli rahanahne, rahaa pyytävä, uskovaisia ahdisteleva saarnamies, jonka poismenoa useampi hartaasti toivoi!

Perheen pihavarastossa oli pyörillä oleva suuri faneerilaatikko, jonka kanssa Johannes oli käynyt myymässä vihanneksia Kaupungin torilla. Puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan, hän oli pyytänyt perhettänsä hautaamaan hänet tuossa laatikossa, jotta säästettäisiin kuluissa. Kuinka helppo olikaan työntää koko kärry ruumiineen päivineen hautausmaalle ilman mitään maksettua kulkuvälinettä ja pukata se sitten monttuun! Miksi hänen täytyi vuodesta toiseen ajatella jotakin tällaista? Missä olivat todelliset ystävät ja veljet ja sisaret?

Markku Vuori