Kieli - vääryyden maailma

Asiat olivat saaneet kohtuuttomia mittasuhteita seurakunnan keskuudessa, niin että oli suorastaan mahdoton käsittää tapahtunutta. Kuvaavaa kaikelle tälle oli se, mitä eräänä päivänä oli esitetty kylän lihakaupassa. Keski - Eurooppalaiseen tapaan kylällä oli suuri määrä pieniä liikkeitä, jotka olivat erikoistuneet omiin tuotteisiinsa. Kylän teurastaja eli lihakauppias oli seurakunnan jäsen ja arvostettu avokätisyytensä tähden.

Tuona perjantai-aamupäivänä oli Isabel mennyt ostamaan koiralleen teurasjätteitä Peter-veljeltä, joka aina suuripiirteisesti sulloi nahkoja ja luita muovikassin täyteen todeten, että koirienkin tuli elää yltäkylläisesti. Tälläkin kertaa kauppias meni takahuoneen suurelle muoviastialle, mihin oli heitetty kaikki ihmisille kelpaamaton. Nahanpalat olivat liian suuria sullottavaksi sellaisenansa kassiin, ja niinpä tämä otti lihaveitsen katkoakseen liian pitkiä suikaleita. Miten ollakaan, niin teräviin työkaluihin tottunut ammattimies lipsautti veitsen vasemman kätensä peukaloon sillä seurauksella, että verta tuli virtanaan. Suuttuneena omaan kömpelyyteensä kauppias ryntäsi kaupan puolelle ja pyysi Isabelia sitomaan haavan ensiapukaapissa olevilla tarpeilla.

Ennen kuin Isabel oli ehtinyt löytää oikeanlaiset sideaineet, oli haavasta ehtinyt valua melkoinen määrä verta Peterin valkoiselle esiliinalle. Sisaren kädet vapisivat jännityksestä, ja kesti hyvän tovin ennen kuin haava oli välttävästi saatu sidotuksi verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Isabel oli suorastaan järkyttynyt veren näkemisestä nimenomaan tällaisessa kaupassa, ja rientäessään kotia kohti teurasjätepussi kädessään pysähtyi hän jokaisen tuttavansa kohdalla kertomaan tästä hirvittävästä tapahtumasta.

Ei kestänyt kauankaan kun tieto oli kulkenut suusta suuhun ja talosta taloon. Miten Ann-Marie asian kuuli, oli suurin piirtein tähän tapaan: Lihakauppias oli lihasahalla työskennellessään horjahtanut ja silponut itseänsä todella pahasti. Veri oli suorastaan roiskunut paikalla olleen Isabelin ylle. Tieto ei sinänsä ollut väärä, sillä sitoessaan haavaa oli sisarkin saanut muutaman veripisaran mekollensa. Voidaan hyvin ymmärtää Ann-Marien hätä veljen puolesta, ja viedessään asiaa eteenpäin tämä jalo sisar varmuuden vuoksi kertoi asian vieläkin dramaattisemmin kuin mitä tähän asti olivat sanoman kantajat hänelle kuvailleet.

Gretan puhelin oli soinut jo muutaman tunnin kuluttua tapahtuneesta, ja hän oli itkua tuhertaen kiirehtinyt kertomaan suruviestiä miehellensä Thomasille, joka pilkkoi puita piharakennuksen seinustalla. Kauhistuneena hän ajatteli tapahtunutta ja miehensä kädessä heiluvaa terävää kirvestä. "Hyvä Jumala sentään, Thomas, pane kirves pois! On tapahtunut jotakin aivan kauhistuttavaa! Ann-Marie soitti minulle ja kertoi erään sisaren soittaneen hänelle. Tämä oli kadulla tavannut Brunhilden, joka oli Gertrudilta kuullut siitä, mitä Isabel oli kertonut tämän pojalle kadulla. Hirvittävää, hirvittävää! Kuinka voin ylipäätänsä kertoa sinulle kaiken sen, mitä olen kuullut!? Jo pelkkä ajatuskin niin koskee sydämeeni ja rintaani kouristaa! Hirveätä, hirveätä!"

Greta puhkesi sellaiseen nyyhkytykseen ja parkuun, että Thomas oli tukahtua huolestuneisuuteensa. Tukien murheen murtamaa vaimoansa hän johti tämän kuistilla olevalle leposohvalle. Kyyneleet tulivat raavaan miehenkin silmäkulmaan kauhistuttavaa viestiä odottaessa. Malttamattomana hän yritti tyynnytellä toista sen verran, että tämä julkitoisi murheensa.

Gretaa puistattivat valtavat tunneaallot, ja kertomisesta ei tahtonut tulla mitään. Thomas alkoi jo ajatella kaikkea mahdollista ja mieleen tuli jos minkäkinlaisia kauhukuvia. Oliko Gretan sisar kuollut, oliko joku lapsista joutunut onnettomuuteen? Mitä ylipäätänsä oli tapahtunut? "Peter, Peter, voi Peter!" sai surun murtama nyyhkytetyksi. Nyt Thomas käsitti. Rakas Peter-veli oli siis siirtynyt ajasta iankaikkisuuteen, sehän oli selvääkin selvempää, ja murhe valtasi veljen mielen. Ajatukset menivät väistämättömästi kaikkiin niihin ihaniin hetkiin, kun seurakunnan tilaisuuksien jälkeen oli nautittu aterioita, joihin lihat ja makkarat oli lahjoittanut tämä antelias ja niin hyväsydäminen veli. Niin, huokaus pääsi Thomasin sydämestä asti, nyt ei enää olisi tiedossa ilmaisia lihakaupan tuotteita, sillä Peterin vaimo ei varmastikaan jatkaisi liikkeen pitämistä, tai ei ainakaan antaisi mitään ilmaiseksi!

Miten kaikki oli tapahtunut? Greta tuskin pystyi kertomaan kaikkea sitä kauheutta. Veri oli levinnyt pitkin liikettä, ja joka paikka oli rakkaan veljen veressä. Oli raukka vuotanut kuiviin varmasti jo teurastushuoneessa! Siinä oli sekoittunut jalo veri eläinten veren kanssa! Voi kauhistus, voi kauhistus! Greta huusi kuin pistetty sika, ja Thomasia aivan hirvitti. Eivät tuollaiset kokemukset olleet herkkiä naisihmisiä varten! Vaimo tulisi lopun ikäänsä olemaan järkyttynyt tällaisen tietoisuuden kalvaessa mieltä.

Niin järkyttynyt kuin Greta olikin, oli hänen suorastaan pakko tarttua puhelimeen ja varmistaa se seikka, että kaikki seurakuntalaiset saivat tiedon asiasta. Klausilla ei kukaan vastannut, mutta erään toisen vanhemmistoveljen vaimo oli kotona ja oli myöskin aivan suunniltaan. Tiesikö Greta tarkemmin mitä oli tapahtunut? Kyllä, kyllä Greta tiesi kertoa asiasta hyvinkin paljon, ja käsittämättä itsekään miten se oli mahdollista, olivat nämä kaksi keskustelunsa päätteeksi tulleet vakuuttuneiksi siitä, että kauppiasparan ruumis oli silpoutunut niin pahasti, että jäsenenriekaleita oli kaikkialla huoneessa paloiteltujen ruhojen joukossa. Kuinka kauhistuttavaa, hirvittävää, eihän ruumista voinut edes näyttää omaisille! Eivät voisi lapsetkaan tuoda viimeisiä tervehdyksiänsä isällensä, joka sellaisen kohtalon oli joutunut kokemaan!

Mitä enemmän seurakuntalaiset toisillensa soittelivat, sitä tarkemmaksi tuli tieto yksityiskohdista ja asioiden kulusta. Kun vielä seurakunnan vanhemmistoveljet saivat mitä seikkaperäisimmän selvityksen tapahtuneesta, ei voinut olla minkäänlaista epäilystä sen suhteen, että seurakunta oli kokenut suuren menetyksen!

Klaus saatiin kiinni autopuhelimella lähikaupungista, ja murhesanoma toi hänet mitä suurimmalla ylinopeudella kokoushuoneelle kokoontuneiden surevaan joukkoon. Ilman muuta oli selvää, että paikallaolijoiden oli nyt tehtävä jalo päätös. Sitä edellyttivät jo lukemattomat nautitut ilmaisateriat. Ääni vapisten alkoi Thomas tuoda julki kaikkien ajatuksia. Kello oli jo yli kahden iltapäivällä, ja oli kiire ottaa yhteys naapurikylän hautaustoimistoon, sillä omalla kylällä ei sellaista ollut. Peter- veljen tomumajan jäännökset oli saatava pikimmiten viimeiseen leposijaansa, pois järkyttyneiden omaisten silmistä.

Klaus itsestään selvänä johtajana tarttui puhelimeen ja valitsi hautaustoimiston numeron. Millaista arkkua suosittelisi asiantuntija täysin silpoutuneelle ruumiille? Ei, sinkkiarkku ei ollut tarpeen, koska ruumista ei ollut tarvis lähettää lentorahtina ulkomaille. Riittäisi hyvin kaunis tammiarkku, johon ruumiin kappaleet asetettaisiin kauniisti, ja vain toimiston ihmiset saisivat nähdä sen, mitä veljestä olisi jäljellä.

Arkun hinta kauhistutti läsnä olevia, sillä se oli enemmän kuin mitä kukaan ansaitsi kokonaisessa kuukaudessa bruttona. Mutta seurakunnan tilillä oli rahaa ainakin sen verran. Niin, ja seppele seurakunnan puolesta! Siinä ei saanut säästellä. Joku esitti ajatuksen siitä, että oliko vielä aika tilata seppelettä, kun ei tiennyt milloin hautajaiset olisivat. Mutta, mutta, eivätkö nämä yksinkertaiset ihmiset käsittäneet sitä, että ei tuollaista ruumista voinut säilyttää päivää pidempään! Nyt oli perjantai- iltapäivä ja huomenna olisi oivallinen hautajaispäivä!

Tuskin oli hautausurakoitsija kokenut mitään tämänveroista aikaisemman elämänsä aikana! Yhdellä kertaa häneltä tilattiin sellainen määrä hautajaisseppeleitä, että hänen koko perheensä oli ryhdyttävä sitomaan niitä tavattomalla kiireellä. Osa hänen olisi tilattava kukkatukusta valmiina. Niiden ja arkun kanssa olisi hänen oltava vielä illalla ennen kymmentä annetun osoitteen kohdalla kadulla. Jos seppeleet eivät olleet mahdollisia, riittivät toki kauniit kukkakimputkin!

Annettuna aikana lipui arvokkaasti kylän lävitse kaksi mustaa ruumisautoa pysähtyen lihakauppiaan talon eteen. Samanaikaisesti asteli runsaslukuinen joukko seurakuntalaisia mustiin pukeutuneina ja surusta kumaraisina kohti samaa päämäärää ottaaksensa kukin toisen suruauton täyttävistä kukka-asetelmista omansa. Yhdessä oli päätetty, että jo tänään kukin asettaisi seppeleensä vainajan arkun vierelle, ja sitten huomenna kantaisi sen arkun jäljessä hautausmaalle.

Isabel ei oikein ollut aluksi käsittänyt, mistä on kysymys, mutta oli sitten myöskin saanut valaistusta päivän tapahtumiin. Peter-raukka, oli tietysti haavoitetun sormensa ansiosta ollut niin taitamaton, että kaikki hänelle kerrottu oli päässyt tapahtumaan! Mutta miksi ei kaupan ikkunassa ollut mitään merkkiä vainajan muistamisesta? Ja millaista huolimattomuutta, lipputangossa ei ollut edes lippua julistamassa surua koko kylän asukkaiden tietoisuuteen!

Lähellä asuva seurakunnan jäsen kiiruhti kotiinsa ja nouti oman lippunsa, jonka hän surun murtamien veljien ja sisarten läsnä ollessa nosti puolitankoon kapealla jalkakäytävän ja talon välisellä kaistaleella seisovaan lipputankoon. Paikalle alkoi luonnostaankin kokoontua yhä enemmän väkeä, sillä olihan kerrassaan ennen kokematonta tällainen surujuhla juuri ennen iltakymmentä.

Joukko järjestäytyi hiljaisuuden vallitessa oviaukon ympärille Klausin rykiessä liikutusta kurkustansa ja soittaessansa ovikelloa esittääksensä koko seurakunnan surunvalittelut murheen murtamalle leskelle. Kaikkien katseet olivat kohdistuneet ovelle, ja useimpien mieltä liikutti ajatus rakkaan sisaren hennosta ja murretusta olemuksesta, joka kohta olisi ilmestyvä oviaukkoon.

Kuinka voitaisiin julkituoda kaikki se tunnevyöry, minkä aikaansai lihakauppiaan itsensä ilmestyminen ovelle nuhruisissa kotihousuissansa ja hihattomassa paidassansa! Kuka pystyisi kuvailemaan tämän hämmästyneen ilmeen lähes koko seurakunnan seisoessa surupukeissa hänen talonsa edessä tukkien kadun liikenteen! Kuinka pitkä olikaan se tovi, kun puolin ja toisin tuijotettiin epäuskoisin ja tyrmistynein katsein puoleen ja toiseen!

Tyhjää arkkua kantohihnoissa kannattelevat veljet olivat pudottaa kantamuksensa järkytyksensä seurauksena. Klausin suu avautui ja sulkeutui vuoronperään ja henki tuskin kulki kurkussa. Kukkaseppeleitä edessänsä roikottavat kädet vapisivat kiihtymyksestä ja tavattomasta äimänä olosta. Jotkut uskoivat ihmeparantumisen tapahtuneen, ja kokivat ilmeistä uskonvahvistusta, mutta useimmat alkoivat jossakin määrin käsittää, että nyt oli tapahtunut sellainen töräys, että sen johdosta olisi seurakunnan loppukin maine mennyttä.

Peterin vaimokin tuli oviaukkoon, ja hänen katseestansa voi päätellä melkoista hämmästystä. Kuka oli kuollut, ei ihmeessä, hänen kotiinsa ei tuotaisi arkussa kenenkään ruumista! Ei, ei edes hänen kuolleen ruumiinsa ylitse! Eikö noilla ihmisillä ollut muuta kuin hulluja päähänpistoja! Tuoda nyt joku kuollut heidän ovellensa; mutta sisään ei yksikään olisi tuleva!

Niin Peterin kuin hänen vaimonsakin katseet osuivat Klausin kädessä olevan seppeleen muistolauseeseen. Miksi heidän sydäntänsä kouraisi niin kummallisella tavalla? Ensin tunne oli kuin kalman kosketus kullattujen sanojen tunkeutuessa tajuntaan: "Rakkaan Peter-veljemme muistoa kunnioittaen...", mutta toisaalta villi ja raivoisa kaiken älyttömyyden ja tragikoomisuuden paljastava tunne pyrki päällimmäiseksi. Kyllä, Peter oli ollut huomaavinaan jotakin outoa olevan tekeillä, mutta ei kukaan eikä mikään ollut päivän mittaan tuonut hänen tietoisuuteensa sitä, mikä oli mitä varmimpana tietona seurakunnan keskuudessa. Sormea oli kipottanut sen verran, että hän oli antanut vaimonsa hoitaa liikkeen loppupäivän ajan. Hän oli pitänyt vapaata ja vain lekotellut olohuoneen sohvalla. Kadulla ohitse kiitävät seurakunnan jäsenet olivat vaikuttaneet niin kummallisilta pyrkiessään näkemään eteen vedettyjen verhojen lävitse. Miksi kaikki olivat vaikuttaneet niin surun vallassa olevilta? Sitä hän ei ollut käsittänyt, mutta nyt hän luuli tietävänsä, mistä oli kysymys!

Seurakunta oli tullut siis hautaamaan rakkaan veljensä hiukan ennenaikaisesti! Siinä oli hänen arkkunsa, siinä olivat hänen hautajaisseppeleensä! Jos hän tämän kaiken kestäisi saamatta sydänkohtausta, ei enää mikään koko loppuelämän aikana voisi häntä kaataa! Kenen tunteet kuumimpina ja koko olemusta repivimpinä sitten aaltoilivatkin, sitä tuskin kukaan pystynee kuvailemaan. Tuskin oli hetken miettimisen jälkeen yhtäkään kadulla seisovaa, joka ei siinä paikassa olisi ollut halukas vaipumaan kestopäällysteen tai pihanurmikon lävitse!

Johannes seisoi takarivissä ilman kukkalaitetta Maria vierellänsä. Hän oli saanut suruviestin vaimonsa kautta juuri hetki sitten ja oli tämän kanssa rientänyt muiden ohella surutalon eteen. Hän ei tiennyt antaako huumorintajunsa vaiko pidättyvämpien tunteiden saada vallan. Hän ei kerrassaan voinut mitään sille, että luotuaan silmäyksen vähän matkan päässä olevan Marthan ja Franzin nykiviin ja naurua pidätteleviin kasvoihin, hän oli tukehtua yskänkohtaukseen, joka muuttui aivan henkeäsalpaavaksi naurukohtaukseksi. Jos hän ei nyt omannut oikeutta nauraa koko tälle farssille, niin ei hänellä milloinkaan olisi oleva sitä oikeutta! Yksi toisensa jälkeen yhtyi tähän mitään rajoja tuntemattomaan tunteiden purkaukseen, niin että kädet läiskivät rintoja tai toisiinsa, ja siellä täällä jotkut olivat lentää nurin naurun voimasta.

Kaikki eivät kuitenkaan voineet tähän iloon yhtyä, sillä häpeä oli aivan liian suuri. Kukkalaitteet olivat maksaneet omaisuuden, ja mitä nyt tehtäisiin kalliilla arkulla? Isabel oli kauhuissaan ajatellessaan sitä, että hän oli tuon suruviestin alullepanijana vastuussa koko joukkoa kohdanneesta häpeällisestä alennustilasta.

Johannes tunsi otsasuoniensa pullistuvan ja pelkäsi verisuonen ratkeavan, mutta mikään voima ei voinut pysäyttää nyt alkanutta tunnepurkausta. Jotakin näin hullua ei ollut tapahtunut tällä seudulla milloinkaan!

Johannes ei ollut vahingoniloinen, mutta nyt ylittyivät kaikki entiset rajat sellaisella tavalla, ettei sitä voinut ohittaa olankohautuksella. Mutta yksi virhe Johanneksen puolelta tapahtui jälleen kerran, sillä hänen ei olisi pitänyt ryhtyä nauramaan ensimmäiseksi! Nyt olisivat kaikki muistava sen, kuinka hän oli ollut tukehtua nauruunsa, joka tuli ja tuli ilman hänen pienintäkään myötävaikutustansa. Asiaa eivät auttaneet joidenkin seurakuntalaisten lähes vihaa hehkuvat häpeän kasvot, vaan päinvastoin koko tilanteen tragikoomisuus tuli sen johdosta entistäkin ilmeisemmäksi.

Kaiken keskellä Johannes tunsi sisimmässänsä, kuinka jotkut paikalla olijoista olisivat mielellänsä avanneet arkun kannen ja tunkeneet hänet sinne elävänä tai kuolleena, hällä väliä, kunhan vain olisivat päässeet hänestä viimeinkin eroon. Mutta ei, näin komeaan arkkuun ei häntä olisi päästetty, ja vaikka olisi hetkeksi pantukin, olisi kiireimmiten otettu pois kun kuolema olisi varmistettu.

Tämä ei ollut ensimmäinen ennenaikainen hautajaiskulkue tällä kylällä eikä näille seurakuntalaisille. Kukaan ei vain ollut pannut tätä asiaa merkille, eikä tulisi ehkä milloinkaan panemaankaan. Koska nämä hautajaistilaisuudet eivät olleet tulleet tällaisella näkyvällä tasolla, ei monikaan ollut tietoinen asioiden todellisesta laidasta, mutta kyllä, monta hautajaiskulkuetta oli jo menneiden vuosien aikana ollut liikkeellä. Minne nämä kulkueet olivat arkkuinensa pysähtyneet? Ne olivat kulkeneet vuorenrinnettä nousevaa tietä myöten Johanneksen pihalle! Johannekselle oli tarjottu lukemattomia tilaisuuksia ryömiä arkkuun ja tulla kannetuksi pois hengelliseen kuolemaan!

Mikä oli ollut ensimmäinen hautajaistarjous ja mikä olisi viimeinen, sitä hän ei voinut tietää, mutta joitakin tapauksia oli lähtemättömästi jäänyt hänen mieleensä. Miksi ylipäätänsä ajatella sellaista, mitä vihollinen, perkele teki ja oli tehnyt? Eikö kaikki tämä saatanallinen työ tulisi unohtaa ja vain kulkea eteenpäin? Sen Johannes olikin tehnyt, mutta toisaalta ei voinut olla pohtimatta sitä, miten vihollisen oli onnistunut niin viekkaasti saada lähes koko seurakunta valmiiksi hänen hautajaisiansa varten. Eikö ollut sittenkin viisasta paljastaa koko vihollisen juoniverkosto, jotteivät tulevat ihmiset enää lankeaisi samaan ansaan?

Tähän osaltaan perustui kaikki se viha, mitä Johannes kautta kaikkien vuosien oli joutunut kantamaan yllänsä. Hänen ajoittain ehkä vaatimattomankin toimintansa kautta vihollisen juonet oli paljastettu sellaisella tavalla, että tämän sielujen tappajan oli jatkuvasti keksittävä jotakin uutta. Milloin tahansa käärmeen pää putkahtikin esiin, heti oli Johannes paikalla murskaavan Sanan vasaran kanssa.

Hartmut joidenkin muiden säestyksellä oli mitä voimallisimmin yrittänyt vakuuttaa kaikki uskovaiset sekä itse Johanneksenkin siitä, ettei tällä voinut olla mitään palvelustehtävää, sillä minkäänlaiset merkit eivät seuranneet tämän palvelustehtävää heidän näkökulmastansa katsoen. "Nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat..." Mitään tästä ei Hartmut voinut nähdä Johanneksen elämässä, ja hän oli hyvin pettynyt. Aikoinaan hän oli ollut melkoisessa ahdingossa omien asioidensa kanssa. Johannes oli jopa vieraillut hänen luonansa ja keskustellut yömyöhään tämän kanssa. Rukouksen jälkeen oli Hartmut tuntenut jonkinlaista helpotusta, mutta myöhemmin ahdistus oli jälleen palannut.

Johannes ei siis voinut omata palvelustehtävää siitä syystä, ettei Hartmut saanut apua ongelmiinsa. Näin jälkeenpäin ajatellen Hartmut oli oivallinen esimerkki useista muistakin avunhakijoista, jotka olivat olleet tekemisissä Johanneksen kanssa. Useiden hänen lähetysmatkojensa jälkeen oli monen mielessä ollut usko siihen, että tämä olisi palaava muuttuneena miehenä ja täynnä Herran tulta, joka olisi tarttuva muihinkin. Odotettiin suuria parantumisihmeitä ja apua kaikkiin ahdistuksiin. Mutta kun Johannes palasi kotiin, ei ollutkaan havaittavissa jotakin yliluonnollista, sillä tämä saarnasi aivan kuten ennenkin. Hartmutin tietynlainen sydämenkovuus ei voinut jäädä Johannekselta salatuksi, ja niinpä tämä keskusteluissa yritti luodata veljensä mieltä tämän omaksi parhaaksi. Olisiko hän itse syyllinen ainakin jossakin määrin suuriin vaikeuksiinsa, olisiko hän itse aiheuttanut ne? Eikö korjaantuminen sittenkin lähtenyt hänen oman sydämensä tasolta? Jos hän niin sydämettömästi oli kohdellut läheistä ihmistänsä, niin voitaisiinko kaikki syyt vyöryttää toisen niskoille?

Eräs veli oli joitakin vuosia sitten tullut Johanneksen luokse suuressa ahdistuksessansa. Hänen avioliittonsa oli purkautunut, ja hän kärsi yksinäisyydestä siitäkin huolimatta, että lapset olivat jääneet hänelle. Hän ei voinut elää ilman vaimoa, ja sen hän teki selväksi Johannekselle. Mutta jokin ei suonut rauhaa auttamishaluiselle veljelle, ja jonkin ajan keskusteltuaan ahdistuksessa olevan kanssa, ei ollut enää juuri minkäänlaista kysymysmerkkiä sen suhteen, missä vika piili. Tämä veli oli todella fanaattinen ja odotti vaimoltansa mahdottomia. Kukaan nainen tässä ajassa ei olisi kykenevä kestämään hänen rinnallansa niin kauan kuin hän jatkuvasti syytti toista kaikista vastoinkäymisistä. Jopa aivan kuin kerskaillen tämä veli kertoi siitä, kuinka hän oli kahteen eri otteeseen lyönyt vaimoansa nyrkillä sellaisella voimalla, että tämä oli tajuttomana maannut lattialla. Tämän hän olisi valmis milloin tahansa kertomaan missä tahansa, osoituksena vilpittömästä totuudenrakkaudestansa!

On luonnostaankin selvää, ettei tämä veli saanut apua sen paremmin Johanneksen puheista kuin ei rukouksistakaan, sillä hän ei halunnut todellisuudessa muuttua tai korjata näkemyksiänsä ja tapojansa. Mutta kaiken seurauksena tästä veljestä tuli yksi arkunkantajista, joka kaikkialla oli valmis todistamaan Johanneksen palvelustehtävän voimattomuudesta.

"Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat; minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi" (Mark. 16: 17- 18).

Jos milloinkaan mitään jaetta on niin vääryydellä irrotettu oikeasta yhteydestänsä, niin se on tämä jae. Niin Hartmut kuin monet muutkin tuijottivat tässä lueteltuihin asioihin seuratessaan muiden elämää, mutta omalla kohdallansa he eivät tarvinneet minkään näkemistä, sillä he olivat tyytyväisiä omaan uskovaisuuteensa. Mutta mitä tämä jae todellisuudessa pitää sisällänsä, sen vain todella harva on tullut näkemään ja ymmärtämään tässä viimeisessä ajassa.

Kaikelle hengellisessä elämässä tapahtuvalle täytyy olla Sanan mukaiset edellytykset. Jumalan Sanan lupaukset pätevät vain niille, jotka niihin todella uskovat ja ovat halukkaita seuraamaan Herraa Hänen jalanjäljissänsä. Tietynlaiset ihmeet ja merkit eivät ole mikään tae jumalallisesta lähettämisestä, sillä itse paholainenkin on tässä ajassa Sanan todistuksen mukaisesti tekevä ja aikaansaava suuria ihmeitä ja merkkejä, niin että jopa tuli lankeaa taivaasta.

Mitä sanoi Herramme siinä yhteydessä muutakin, kun Hän lausui nämä sanat? Voi kuinka Johannes rakastikaan tuota ajatusta: MITÄ MUUTAKIN HERRA ON SANONUT? "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille!" Tässä oli sanottu kaiken ydin. Seurakunnan tehtävä oli julistaa Jumalan väärentämätöntä Sanaa kaikessa maailmassa, opettaa Herran omiksi tulevia pitämään kaikki se, mitä Herra oli heidän käskenyt pitää. Tässä kohden Johannes voi olla turvallisella mielellä, sillä hänelle sananjulistus oli aina ollut tärkein asia elämässä. Hänelle oli Jumalan Henki tehnyt jo nuoruudessa selväksi sen, että sananjulistus oli todellisen seurakunnan ensimmäinen sydämenasia, sillä se oli edellytys kaikelle sille, minkä tuli seurata julistusta. "Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä... SAARNAA SANAA!" (2. Tim. 4: 1- 2).

Johannes oli saarnannut ja kirjoittanut aivan kuten lukemattomat muutkin sananpalvelijat kaikkialla maailmassa, mutta sama todellisuus oli kohdannut jokaista palvelustehtävää. Kansanjoukot olivat suurempina tai pienempinä virranneet kuulemaan julistusta, mutta miksi eivät merkit seuranneet näitä palvelustehtäviä sellaisella tavalla, kuin mitä monet odottivat? Olivatko saarnaajat ilman jumalallista kutsumusta; oliko vika saarnaajissa? Jossakin täytyi todellakin olla vikaa, jos ihmeet ja merkit eivät seuranneet, ja mikä oli yksinkertaisempaa, kuin syyttää saarnaajia kaikesta! Mutta mitä sanoi Jumalan Sana jo Hesekielin kirjassa tästä viimeisen ajan palvelustehtävästä? "Ja sinä, ihmislapsi! Sinun kansasi lapset puhuvat sinusta seinänvierustoilla ja talojen ovilla ja sanovat keskenään, toinen toisellensa, näin: 'Lähtekäämme kuulemaan, millainen sana nyt on tullut Herralta'. He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan..." (Hes. 33).

Johannes ei enää yhtään ihmetellyt kaikkea kokemaansa, ja jos ihmisten odotukset merkkien ja ihmeiden suhteen eivät voineet toteutua, ei hän enää pystynyt syyttämään itseänsä. Viime aikoina hän oli käynyt sellaista itsetutkistelua, että koko hänen olemustansa ja ruumistansa särki. Hän oli kerta toisensa jälkeen lukenut ja kuunnellut kaikkea puhumaansa, ja jokin hänen sisimmässänsä vakuutti toistuvasti hänelle, ettei hän niissä olosuhteissa ollut voinut asioita paremmin julkituoda. Jos ihmiset olisivat edes pienimmässä määrin toteuttaneet edes jotakin siitä, mitä Herran Henki ilmiselvästi oli hänen kauttansa tuonut julki, olisi koko seurakunta ollut aivan erilaisessa tilassa. Julistuksessa ja opetuksessa ei milloinkaan ollut jotakin vikaa, vaan ihmiset olivat todellakin kuulleet Herran Sanaa. Mutta, mutta, kuinka kauan oli vielä toteutuva se, mikä toi sellaista tuskaa Johanneksen sydämelle: "He kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan!"

Yksi seikka oli liian silmiinpistävä kaiken tämän keskellä voidakseen tulla unohdetuksi tai ohitettavaksi vain olankohautuksella: Ei vielä milloinkaan ollut kukaan tullut Johanneksen luokse Raamattu kädessänsä osoittaaksensa tämän opettaneen tai julistaneen jotakin Sanan vastaista! Ei milloinkaan, ei edes kirjeessä häntä oltu ojennettu jostakin epäraamatullisesta opetuksesta. Mitään Jumalan Sanaan perustuvaa ei oltu nostettu häntä vastaan, hänen palvelustehtäväänsä vastaan. Kaikki oli ollut vain pahanpuhumista, josta hän oli kuullut joltakin toiselta ihmiseltä. Mutta kertaakaan ei kukaan ollut tullut hänen luoksensa raamatullista tietä, ojentaaksensa häntä ensin kahden kesken ja sitten, jos hän ei olisi kuunnellut, kahden todistajan kanssa.

Kautta aikojen kaikki häntä vastaan esitetty oli ensin kierrellyt uskovaisten joukossa juuri siten kuin Isabelin kauhukuva Hopeajärven kylällä. Koko seurakunta oli ollut valmis hautaamaan Peter-veljensä vaikka tämä oli parhaissa miehuuden voimissansa; kaikki vain huhupuheiden johdosta, joilla ei ollut päätä eikä häntää.

Nyt viimeksi oli Hartmut kutsunut koolle hautajaisseurueen, jonka tehtävänä oli lopultakin saattaa Johannes palvelustehtävineen haudan lepoon. Niin äänekästä hautajaissaattuetta ei vielä milloinkaan ollut astellut tämän murheen laakson pinnalla. Jos Johanneksella ei todellakaan ollut mitään palvelustehtävää, niin mistä sitten niin mahdoton poru ja melu ja vaiva? Eihän olematonta ollut tarve haudata tai osoittaa olemattomaksi! Miksi itse kunkin täytyi tätä asiaa vakuuttaa vuodesta toiseen ikään kuin ei siihen itsekään oikein olisi uskottu? Ihmiset ikään kuin huumasivat itseänsä tällä ajatuksella, ja mitä useammin se esitettiin, sitä uskottavammalta se tuntui.

"Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma..." (Jaak.3: 5- 6). VÄÄRYYDEN MAAILMA! Todellakin, näkyvä seurakunta oli astunut vääryyden maailmaan, epätodelliseen maailmaan. Käytäntö puhui siitä niin voimakasta kieltä, ettei sitä voinut sokeinkaan kieltää, mutta kieltäjiä oli siitäkin huolimatta.

Miksi Johannes niin kauan aikaa oli haluttu haudata? Siksi, että hänet oli haluttu viedä mukaan tähän vääryyden maailmaan, mitä vastaan hän vuosikaudet oli taistellut. Kieli, tuo pieni mutta tuhoisa ihmisruumiin jäsen, oli sytyttänyt sellaisia paloja, joita ei kukaan inhimillinen olento ollut kykenevä sammuttamaan, saati sitten korjaamaan sen aiheuttamia tuhoja. Peterin "hautajaiset" osoittivat sen mitä karrikoiduimmalla tavalla.

Yhä uudelleen Johannes ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka suurella määrällä valhetta ja panettelua hänet oli maalattu kaikkina näinä vuosina, mutta milloinkaan ei todellakaan kukaan ollut tullut moittimaan häntä kasvoista kasvoihin. Kaikki häntä koskeva oli kiertänyt uskovaisten suissa kunnes sitten joku oli hänelle kertonut kuulemastansa. "...kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä!" Miksi helvetti oli niin kiinnostunut kaikesta Johannekseen liittyvästä? Jos hänellä ei kerran ollut mitään palvelustehtävää, niin mistä moinen viha? Miksi nyt vieläkin, kun tämä oli mennyt syrjään ja vain silloin tällöin lähestyi kiertokirjein niitä, jotka vielä jotakin häneltä halusivat, miksi nyt vieläkin häntä tahdottiin arkkuun?

Oli ylipäätänsä Jumalan ihme sinänsä, merkki jokaiselle näkevälle, että hän tänä päivänä oli vielä järjissänsä ja hengissä. Sellaisin liekinheittimin oli häntä korvennettu, sellaiset käärmeet olivat häntä pistäneet, sellaisia juomia oli hänelle juotavaksi annettu, että vain Hyvän Jumalan ihme oli hänet pystyssä pitänyt. "Nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat..." Johannesta olivat todellakin merkit seuranneet, vaikka sitä eivät monet nähneet. Jos ihmiset eivät tehneet kuulemansa mukaisesti, niin miten olisivat merkit voineet tulla esiin seurakunnassa sellaisella tavalla kuin odotettiin? Ihmiset saivat nyt aivan toisenlaisia merkkejä, kuin mihin oli varauduttu.

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen!" JOKA USKOO! JOKA USKOO! MERKIT SEURAAVAT NIITÄ, JOTKA USKOVAT! Kuinka olisivat nämä merkkiä etsivät ihmiset voineet sellaisen saada, jos he eivät todella uskoneet siihen, mitä Jumala tässä ajassa tekee? He pitäytyivät siihen, mitä menneisyydessä oli tapahtunut ja olivat kiitollisia siitä, mitä Jumala oli tulevaisuudessa luvannut tehdä, mutta kulkivat täydellisesti sen ohitse, mitä Jumala juuri nyt teki!

"Nostavat käsin käärmeitä..." Johannes oli koko elämänsä pannut likoon Jumalan Valtakunnan tähden, vaikka hänen vaelluksensa olikin ollut hyvin vajavaista ja puutteellista. Kysymyshän ei ollut jostakin sellaisesta, mitä hän itsessänsä olisi ollut, vaan siitä, mitä häneen oli laitettu häneltä kysymättä ja häntä kuulematta. Nyt häneltä vain toistamiseen kysyttiin: "Johannes, olenko Minä sinulle rakas?" Aivan niin kuin Pietarikin, oli Johannes tullut murheelliseksi siitä, että niin moneen kertaan häneltä tätä kysyttiin. Hän itsessänsä ei voinut rakastaa Herraansa, vaan ainoa mitä hänellä oli tarjottavana, oli se Rakkaus, jonka Herra itse oli häneen asettanut.

Suuri jumalanmies oli sanonut aikanaan, ettei meidän tule pelätä tallata käärmeitä noustessamme vuorta ylös. Aikanaan Johannes oli pelännyt käärmeitä ylitse kaiken muun, mutta nyt kaiken kokemansa jälkeen hän saattoi nähdä tallanneensa niin monen käärmeen pään murskaksi, ettei ollut mikään ihme jos vihollisen henget jatkuvasti pitivät häntä hyökkäystensä kohteena. Enää eivät käärmeet kiemurrelleet maassa, vaan hän todellakin oli aivan omine käsinensä joutunut nostamaan käärmeitä sieltä, minne ne seurakunnassa olivat ryömineet. Häntä oli pistetty, hän oli saanut kokea myrkyn tuskaa, mutta oli jäänyt siitä huolimatta henkiin, hengellisesti entistäkin vahvempana.

Markku Vuori