Viisaus on näytetty toteen teoissa

Johannes ei ollut kovin nopea puhumaan ja lausumaan mielipiteitänsä. Ajoittain häntä pidettiin liiankin hiljaisena, ja joidenkin seurakuntalaisten mielestä hän ei ollut sopiva virkaansa, sillä odotettiinhan seurakunnan saarnaajalta tietynlaista tulisieluisuutta ja ankaruutta. Olipa yhdenaikainen tyttöystäväkin hylännyt hänet hänen liiallisen vaitonaisuutensa tähden.

Toisaalta Johannes oli ollut lähes kaikkea mahdollista täyttääkseen virkansa. Jos hän esiintyi varmana ja lujana, saarnaten voimallisesti kaikkea seurakunnassa ilmenevää vääryyttä vastaan, moitittiin häntä liiallisesta itsevarmuudesta ja itsensä korottamisesta. Niin, hänen olisi tullut puhua varovaisemmin ja lempeämmin, kun oli kysymys oman seurakunnan asioista. Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt olla niin arvovaltainen, kuin saarnaajan hänen kuulemansa mukaan tuli olla, jotta tätä voitaisiin oikealla tavalla kunnioittaa. Mutta tämä ei ollutkaan hyvä, lempeyttä vaadittiin nyt ankaralla mitalla!

Johannes oli lempeä, ystävällinen, ymmärtäväinen, ja puhui niin kauniisti kuin osasi; olihan se hänelle helppoa, sillä sehän vastasi täysin hänen omaa luonnettansa. Mutta ei, tämä ei käynyt päinsä, sillä eihän seurakunnan paimen voinut olla sellainen! Seurakunnan paimenen tuli olla lujaotteinen ja puhua asiat halki sellaisena kuin ne olivat! Johannes teki taas odotusten mukaisesti, kätteli kokousvieraat yksi kerrallaan ja esiintyi arvokkaasti, paras ja ainoa puku yllänsä, toivotti väen tervetulleeksi ja jakoi puheenvuoroja. Mutta tämä ei käynyt päinsä, muut jäivät hänen varjoonsa! Hänen tuli olla huomaamattomampi, jotta muutkin veljet näkyisivät. Odotukset löivät ristiin ja Johannes koki olevansa kuin kaarnanpala valtavien aaltojen keskellä. Mikään ei ollut milloinkaan hyvin, milloinkaan hän ei osannut olla siten, ettei olisi ollut moitteen sijaa!

Johannes ei tiennyt mitä ajatella. Kuinka kaikki tämä voi olla totta? Oliko hän tullut hulluksi, vai olivatko muut kadottaneet terveen arvostelukykynsä? Suorastaan epätoivo tahtoi vallata mielen. Mutta jälleen kerran hiljainen ääni alkoi puhua lohduttavia sanojansa. Ei hän ollut ensimmäinen eikä ehkä viimeinenkään, joka joutui kokemaan samankaltaista! Jos Herramme aikainen sukupolvi oli erikoislaatuisessa asemassa pelastushistoriallisesti, niin sitä oli vieläkin suuremmassa määrin tämä sukupolvi, jossa Johannes eli. Laittomuus pääsi yhä suurempaan valtaan, ja rakkaus oli kylmennyt useimpien sydämissä. Ihmiset haalivat korvasyyhyynsä itselleen opettajia, jotka vastasivat heidän odotuksiansa, mutta mikä olisi oleva kaiken lopputulos? Minne päätyisivät nämä matkaajat, jotka itse valitsivat itsellensä opettajansa ja opetettavat asiat?

"Jolla on korvat, se kuulkoon", sanoi Herramme aikanaan. Tarkoittiko Hän sillä sitä, että jokainen kuulee mitä tahtoo? Samat sanat toistuvat useaan kertaan Matteuksen Evankeliumissa. Kenellä todella ovat korvat, se voi kuulla monenlaista useammasta suunnasta. Mutta Herramme haluaisi Hänen oman seurakuntansa kuulevan vain Hänen ääntänsä, niin kuin Johanneksen Evankeliumissa sanotaan, että Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä. Mutta meidän korvamme täytyy olla viritetty oikealle taajuudelle, vastaanottamaan oikeita asioita. Ihmisen tavalliset korvat kuulevat niin maallisia kuin hengellisiäkin asioita, ja usein on vaikea erottaa mikä on oikeata ja mikä väärää, sillä kaikki on nimenomaan tässä ajassa niin sekaista ja sotkuista. Kaikella on hengellinen ulkokuori, ja ulkokultaisuus on saavuttanut eräänlaisen huipentumansa.

Kaikelle tälle tuo mitä kirkkainta valoa se, mitä Ilmestyskirjassa sanotaan useaan otteeseen seurakunnille osoitettujen kirjeiden yhteydessä.(2-3) "...jos joku kuulee Minun ääneni... Jolla on KORVA, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo" (3: 20, 22). Mistä on kysymys? Herramme puhui Matteuksen kohdissa korvista, mutta nyt tässä profeetallisessa kirjassa puhutaan korvasta! Tämän kohdan mukaisesti riittää yksi korva sen kuulemiseen, mitä Henki seurakunnille tahtoo sanoa. Mikä on tuo korva? Se on hengellinen korva, sydämeen suoraan yhteydessä oleva kuuloelin, joka on viritetty Jumalan Hengen aaltopituudelle, eikä mikään muu taajuus pääse lävitse!

Johanneksen sydämessä riemuitsi, ja suusta pääsi vaistomaisesti "Halleluja!" Tässä se oli! Ylivoimaisesti valtaosa niin kutsutuista kristityistä omasi vain tavalliset kaksi korvaa, mutta harvoilla oli tämä hengellinen korva Pyhän Hengen äänen kuulemiseksi! Ei siis ollut ihme, että Johanneskin joutui kokemaan saman kuin Herramme itse palvelustehtävässänsä. "Jolla on korvat, se kuulkoon. Mutta mihin minä vertaan tämän sukupolven? Se on lasten kaltainen, jotka istuvat toreilla ja huutavat toisilleen sanoen: 'Me soitimme teille huilua, ja te ette karkeloineet; me veisasimme itkuvirsiä, ja te ette valittaneet'. Sillä Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja he sanovat: 'Hänessä on riivaaja'. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja he sanovat: 'Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!' JA VIISAUS ON OIKEAKSI NÄYTETTY TEOISSANSA." (Matt. 11: 15- 19).

Todellakin, viisaus oli oikeaksi näytetty tämänkin ajan teoissa! Seurakunta ei ollut oikein viisas kaiken näennäisen tietämyksen keskellä. Johannesta suretti suuresti se, että oli niin paljon kielteistä ja väärää seurakunnan keskellä kaikesta Jumalan Sanan julistuksesta huolimatta. Tahdottiin toki kuulla Sanaa, mutta kuinka usein olikaan Johannes saanut pikkulintujen laulamana kuulla, että todella monta kertaa oli loukkaannuttu julistukseen, koska se oli ollut liian henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Asioista, jotka koskettivat seurakuntalaisten elämää tuli vaieta! Oli muutama aihepiiri, joista Johannes oli oman kokemuksen mukaan todennut, että niitä ei edes saanut mainita. Ehdoton ykkönen oli avioliitto ja sen vaikeudet. Tämä oli aihe johon viittaaminenkin aiheutti sellaisen ilmapiirin, että Johannekselta oli hengitys salpaantua voimakkaan vastustavan hengen vaikutuksesta.

Miksi sellaisella tavalla vastustettiin julistusta, joka vei ihmiset todella Jumalan Sanan peilin eteen? Miksi ihmiset sellaisella tavalla kauhistuivat näkemäänsä kuvaa ja vaativat saarnaamaan vain yleisistä, laajoista totuuksista, kuten kasteesta Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, Pyhän Hengen kasteesta, hengellisistä lahjoista, lopunajan merkeistä jne.? Eivätkö nämä ihmiset olleet jo sataan kertaan kuulleet nämä asiat viimeisten vuosien aikana? Eikö kaikki tämä ollut heille tuttua? Eivätkö itse asiassa kaikki perustavaa laatua olevat Raamatun totuudet olleet itse kunkin tietoisuudessa? Eikö seurakunta itse asiassa leijaillut hengellisissä korkeuksissa kaiken tietonsa kanssa? Mutta koskettivatko näiden ihmisten hengelliset jalat enää ollenkaan tämän maan pintaa?

Ihmiset olivat hengellisiä, tavattoman hengellisiä, mutta niin kuin oli moneen kertaan todettu, ei tämä hengellisyys johtanut siihen, että uskovaiset olisivat käytännön elämässä toteuttaneet kaikkea sitä, mitä Jumalan Sana vaati. Suurissa asioissa palveltiin Jumalaa ja elettiin sunnuntaikristillisyyttä. Mutta arkipäivänä unohdettiin kaikki ne pienet asiat, jotka hengellisestä elämästä olisivat tehneet juuri sen, mitä sen tuli olla. Lähimmäisenrakkaus oli vain sanoina läsnä, luonteet saivat rauhassa mellastaa, eikä kukaan halunnut kuulla jotakin itsehillinnästä ja jumalallisesta luonteesta, jonka täytyy olla jokaisessa uskovaisessa!

Tilanne näytti todella pahalta, ja Johannes olisi saarnannut mieluummin mistä tahansa kuin siitä, mitä hänen sydämellensä ja suuhunsa ylhäältä annettiin. Kaikki saarnaaminen näytti kuitenkin turhalta, sillä jos kokouksessa oli saarnattu siitä, ettei tullut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä, olivat ihmiset sanoneet aamenensa useampaankin kertaan, mutta heti kokouksen jälkeen oli keittiössä alkanut ankara ruodinta, jonka kohteena hyvin usein oli itse Johannes. Näin ei voinut jatkua, sen tämä saarnamies tunsi sydämellänsä, mutta kaikki alkoi näyttää yhä synkemmältä ja synkemmältä, niin että loppujen lopuksi häntä ei enää pyydetty saarnaamaan sen paremmin omaan seurakuntaan kuin ei kauemmaksikaan!

Mutta jos oli paljon vääriä asioita, tahroja uskovaisten vaatteissa, niin eikö tämä ollut juuri se aika, jolloin kaikki tuli laittaa kuntoon Karitsan häitä varten? Eikö tämä ollut juuri se aika, jolloin Morsiamen tuli tehdä valmisteluja kohdataksensa Ylkänsä? Eikö tämä ollut se aika, jolloin tuli panna pois kaikki painot ja kuormat, jotka olivat esteenä Herraa vastaan nousemiselle? Inhimilliset perinnäissäännöt ja epäraamatulliset opit tuli panna pois ja avata sydämet Herran puheelle, palata takaisin siihen, mitä apostolit ja profeetat olivat opettaneet, palata takaisin isien uskoon." Takaisin Raamattuun!" oli julistettu kautta vuosien, mutta väki oli ikään kuin polkenut paikallaan. Tiedettiin mitä tulisi tehdä ja minne mennä, mutta vain harva kulki sitä kohti.

Johannekselle alkoivat tulla jälleen taivaalliset, hengelliset näyt. Maalliset esikuvat toivat hänen silmiensä eteen jotakin sellaista, mikä sai hänet kesken ruokapöydässä istumisen melkein purskahtamaan itkuun. Oli aika peseytyä, puhdistautua, taivaallista hääjuhlaa varten. Mutta mitä teki morsian tässä ajassa, miten hän käyttäytyi? Morsian tiesi, että tuli tehdä valmisteluja, peseytyä, puhdistautua, pukeutua hääpukuun, peseytyä Sanan kylvyssä. Mutta miksi oli niin vähän vaahtoa, miksi niin vähän likaa irtosi? Näytti todellakin siltä, että halutessaan tietää kaikki salaisuudet ja kaiken jumalallisen, seurakunnalla ei ollutkaan aikaa muuhun kuin uuden kuulemiseen ja uuden tietämiseen! Kuka peseytyi, kuka puhdistautui? Halutessansa tietää enemmän ja enemmän, oli kuin seurakuntalaiset olisivat yhä enemmän ja enemmän varastoineet pesuainetta kotiinsa. Päivästä toiseen kerättiin valkaisuaineita, pesupulvereita ja saippuoita, ja pian kaapit olivat pullollaan hygieniatuotteita, tuoksuvia deodorantteja ja hyväntuoksuisia hajusteita. Kuukaudesta toiseen kierrettiin kaupoissa ja ostettiin uusia ja erilaisia merkkejä ja laatuja. Seurakunta valmistautui juhlaansa hankkimalla kotinsa täyteen pesuaineita, ja kaikki mahdolliset säiliöt täytettiin vedellä. Pesuaineesta ja vedestä ei ollut puutetta missään, ja kukin kerskasi omalla varastollaan, joka näytti suuremmalta ja paremmalta kuin naapurin varasto.

Jokaisen uskovaisen talouden täyttivät siis nyt nämä varastot, mutta siitä huolimatta alkoi itse kukin haista entistä enemmän, ja jokaisen vaatteet olivat päivästä toiseen likaisemmat ja haisevammat. Kasvot alkoivat olla kuin nokisutareilla, ja vaikka itse kukin tottui omaan hajuunsa, oli lemu sietämätön siellä, missä enemmän seurakuntalaisia oli koolla. Lika oli pinttynyt kiinni itse kunkin vaatteisiin ja ihoon, ja hiukset olivat kuin likamöykky kunkin pään päällä, niin että seurakunnankokoukset aiheuttivat sanoinkuvaamatonta pahoinvointia ulkopuolisille ja niille harvoille, jotka olivat peseytyneet. Johannes koki seisovansa puhujanlavalla ja huutavansa täyttä kurkkua: "Peseytykää, peseytykää, puhdistautukaa, puhdistautukaa!" Seurakunta huusi hänelle yhteen ääneen, niin että koko rakennus tärisi: "Anna meidän olla, niin kuin olemme, meistä tuntuu hyvältä!" Uudelleen Johannes huusi: "Katsokaa peiliin ja nähkää millaisia olette! Peskää vaatteenne, peseytykää Sanan kylvyssä, sillä Herra tulee pian!" Ja kuorossa kuului jälleen vastaus: "Me emme halua kuulla tuollaista, kerro meille lisää erilaisista pesuaineista! Me haluamme lisää pesuainetta!"

Johannes alkoi vapista koko ruumiiltansa ja huusi jälleen koko sydämensä tuskassa: "Teillä on kaikilla kotinne täynnä pesuainetta ja varastot täynnä vettä! Miksi te ette peseydy, miksi te ette pese vaatteitanne, kohta on liian myöhä! Ylkä tulee, menkää häntä vastaan, mutta tuollaisessa kunnossa te ette voi tehdä sitä!" Kuinka irvokas tämä kuva olikaan, mutta kuinka elävä ja todellinen se oli kaikesta huolimatta! Eräs toinenkin kuva tuli hänen mieleensä.

Vuosia sitten hänen ja vaimonsa Marian välit olivat olleet todella tulehtuneet, ja Johanneksen lähtiessä yhdelle lähetysmatkoistansa, selviteltiin asioita melko kiivaassa hengessä. Maria oli lopen väsynyt kaikkeen työmääräänsä, ja ainakin puheidensa mukaan tarvitsi lepoa kaikesta siitä työstä, mitä Johannes hänelle teetti. Johannes olisi nyt pois lähes kaksi kuukautta, ja tänä aikana Marialla olisi hyvä tilaisuus levätä ja valmistautua kohtaamaan elämä aivan uudella tavalla Johanneksen palatessa kotiin tämän luokse. Olisi aikaa miettiä elämää ja syventyä hengellisiinkin asioihin. Kumpikin luotti siihen, että kahden kuukauden kuluttua kaikki olisi toisin, sillä molemmat saisivat keskittyä omiin puuhiinsa.

Vaikka avioliitto oli kuinkakin myrskyisä, ja vaikeuksista ei ollut puutetta, oli kummallakin ikävä toisiansa. Välimatkaa oli yli kymmenentuhatta kilometriä, ja aika kului Johannekselta hitaasti, sillä saarnamatka oli todella vaativa ja rasittava. Illoin oli vaikea saada unta kovassa kuumuudessa ja huonossa sängyssä. Moskiitot surrasivat huoneessa, ja ajatukset riensivät kotiin. Tietynlainen mielikuvitus ja toiveajattelu olivat hyvässä maaperässä tässä kaukaisessa maailmankolkassa, ja Johannes uskoi kaiken muuttuvan jälleen hyväksi. Marian kasvot oli ajoittain vaikea palauttaa mieleen, mutta kun tuo kuva jälleen tuli silmien eteen, oli kaikki ikään kuin kaunistunut, ja Johannes odotti sitä hetkeä kun vaimo olisi vastassa lentoasemalla. Varmastikin tämä oli laittanut itsensä sievän näköiseksi ja pukeutunut siihen leninkiin, josta Johannes piti eniten!

Matka oli vaatinut kovan veronsa, ja painoa oli pudonnut noin kymmenen kiloa, sillä kummallinen sairaus oli vaivannut melkein matkan alusta asti. Kuinka hyvä olisikaan mennä kotiin ja kohdata levännyt ja virvoittunut Maria, joka olisi pitävä hyvän huolen huonossa kunnossa ja väsyneenä palaavasta miehestänsä!

Kun kone laskeutui lentokentälle, huokaisi Johannes onnesta. Jälleen kotona hengissä ja melkein terveenä! Mieli kaipasi nähdä perhettä, ja heti tullin jälkeen katse etsi Mariaa. Paikalla oli runsaasti vastaanottajia, ja kädet heiluivat ja iloiset ilmeet olivat vallitsevina, sillä kauan odotetut rakkaat saapuivat kotiin. Muutaman kerran Johannes jo ajatteli nähneensä Marian, ja heilutti kättänsä muutamalle ventovieraalle. Onneksi kaikki heiluttivat, eikä kukaan huomannut tätä erehdystä. Mieli alkoi tulla jo hieman hämilliseksi, ja kun ketään ei tullut vastaan, ehti Johannes jo paikoitusalueelle ennen kuin hän näki heidän autonsa saapuvan renkaat vinkuen kulman takaa. Maria oli myöhässä, mutta tuli sentään ennen kuin saapuva oli ehtinyt pettyneenä astua linja- autoon!

Johanneksen mieliala oli jo melkoisesti laskenut, mutta saavuttuansa auton luokse hänen rintaansa kouraisi sellainen tunne, mitä hän ei ollut valmistautunut kokemaan. Kädet puristivat matkalaukkujen kahvoja sellaisella voimalla, että rystyset olivat valkoisena ja kurkku tuntui kuristuvan kasaan. Mitä kauheata olikaan tapahtunut, kun Maria oli tuon näköinen! Hän oli odottanut jotakin aivan muuta, kuin mitä hänen silmiensä eteen nyt astui! Ei ollut Marialla kaunis leninki päällänsä, ei hän näyttänyt levänneeltä, vaan mielikuvituksen luoman ihanan ladyn sijasta hänen eteensä asteli väsynein askelin ja tavaton uupumus kasvoilla "pyykkärimuija" samat vaatteet päällä, jotka tällä olivat hänen puuhatessaan puutarhassa tai kanalassa. Johannes pelkäsi tunteitansa, pelkäsi näkemäänsä. Pettymys oli niin tavaton, että sanaakaan hän ei saanut sanotuksi ennen kuin laukut olivat takakontissa ja lentokenttä jäi taakse.

"Millainen oli matka?" kysyi Maria, ja odottamatta toisen vastausta alkoi kertoa siitä kuinka väsynyt hän oli kaikesta siitä työstä, mitä hänellä oli kotona ollut. Hän oli kuolemanväsynyt ja sairaskin. Koko kotimatkan ajan sai Johannes kuulla samaa vanhaa virttä elämän kurjuudesta ja siitä, kuinka vaimolla ei ollut aikaa käydä edes suihkussa kun tuli sellainen kiire lentoasemalle. Oli ollut vähällä tulla kolari vuoriston mutkaisilla teillä, kun oli sellaisella vauhdilla ehdittävä konetta vastaan. Olisihan mies toki päässyt linja-autollakin kotiin, mutta eihän se käynyt päinsä, vaikka toisella olikin sellainen työtaakka yllänsä!

Johanneksen sisintä kuristi yhä enemmän ja enemmän. Hän tuli vaarojen keskeltä kotiin, ja vaimo puhui kuin papupata kaikesta siitä, mitä Johannes oli kaikkien vuosien ajan kuullut enemmän kuin tarpeeksi. Kahden Afrikan maan rajalla oli jouduttu kulkemaan risaisella linja-autolla, ja koko ajan sai pelätä jotakin tapahtuvan. Aivan rajan lähellä olivat aseistautuneet miehet pysäyttäneet auton keskellä viidakkoa ja ajaneet kaikki ulos tarkastusta varten. Matkatavarat oli tutkittu mitä tarkimmin, ja koko tilanne oli tuntunut kauhistuttavalta. Eräänä yönä oli ollut maanjäristys ja hotelli oli vapissut. Koko ajan oli saanut pelätä ja varoa ympärillä olevia ihmisiä, sillä edes veljeys ei taannut turvallisuutta, jos piti esillä tuntuvaa rahasummaa. Rahat oli kätkettävä hyvin, ja otettava kerralla esiin vain hyvin pieniä summia ja esiinnyttävä köyhänä. Ja nyt Maria jatkoi samaa vanhaa valitusvirttä siitä, kuinka hänellä ei ollut lainkaan aikaa valmistautua Johanneksen tuloon! Kaunis leninkikin oli pyykkikorin pohjalla, ja illaksi hän oli lupautunut menemään naapuriin lapsia katsomaan.

Jos Johannes olisi hartaasti halunnut painua maan alle tai palata takaisin pimeimpään Afrikkaan, niin mitä olisikaan Herra Jeesus taivaallisena Ylkänä tunteva, jos Hän joutuisi kokemaan jotakin samaa? Olisiko seurakunta Marian tavoin saapuva Herransa eteen kanalavaatteet yllänsä, tukka sotkuisena ja likaisena, kasvot rasvaisina ja vanhat risaiset nahkasaappaat jalassa? Tämä kuva alkoi suorastaan kauhistuttaa Johannesta. Tällaisessa tilassako seurakunta uskoi voivansa kohdata kauan odottamansa Ylkänsä? Kaikki olivat niin kiireisiä maallisissa ja hengellisissä askareissansa, ettei kenelläkään näyttänyt olevan aikaa valmistautua tähän tärkeään tapaamiseen. Pesuainetta oli, vettä oli yllin kyllin, mutta kenelläkään ei ollut aikaa pestä sen paremmin itseänsä kuin vaatteitansakaan!

Maria tuli tuskin ajatelleeksi sitä, että saapuessaan tässä tilassansa kauan poissa ollutta miestänsä vastaan, hän kaikella ulkonaisella olemuksellaan osoitti sen, ettei hän pitänyt tämän paluuta tärkeänä, vaan ikään kuin viestitti tahtomattansa: "Sinä et ole minulle tärkeä, vaan ensimmäisellä sijalla ovat muut asiat, jotka vievät kaiken aikani." Millaisia viestejä me seurakuntana lähetämme Herraamme kohti? Mihin kuluu meidän aikamme, mitä me teemme tänä lyhyenä valmistelujen aikana? Voiko olla jotakin tärkeämpää, kuin pukeutua sellaiseen pukuun, joka miellyttää Rakastamme, peseytyä Sanan ihanassa kylvyssä ja tuoksua taivaalliselle parfyymille? Oi seurakunta, seurakunta, herää, ennen kuin on liian myöhä! Peseydy, valmistaudu, puhdistaudu, pukeudu, sillä sinulle ei saa tulla kiire, sinä et saa myöhästyä tuosta tapaamisesta! Jos sinä todella rakastat Herraasi, on sinun juuri nyt heti korjattava kaikki laiminlyöntisi, otettava kiinni menetetty aika ja tehtävä kaikkesi, että voisit miellyttää Häntä, joka pian on saapuva pilvissä!

Kuinka kertoa kaikki tämä seurakunnalle sellaisella tavalla, että se käsittäisi asian vakavuuden? Sitä Johannes itki sydämessänsä ja huokasi Herran puoleen. Jos hän tunsi sillä tavoin pettymystä Marian suhteen, kuinka kauheata ja surullista olisikaan kaikki oleva sinä hetkenä, kun Herra Jeesus saapuisi ja kohtaisi meidät sellaisena, kuin Hän ei toivoisi! Kuinka rakkaudellisesti Hän olikaan antanut seurakunnan tietää kaikki toivomuksensa ja halunsa tätä kohtaan! Kuinka elävästi olikaan kaikki tuotu esiin kirkkaana loistavassa ehtootaivaan valossa! Mutta ihmiset olivat kuunnelleet ainoastaan sanoja käsittämättä niiden sisältämää toivetta ja käskyä. Vielä tuli yksi kuva surullisen sananpalvelijan mieleen.

Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Taivaallista leipää oli jaettu seurakunnalle vuosikausien ajan sellaisella runsaudella, ettei sitä olisi menneinä aikoina saatettu edes kuvitella. Todellakin oli Pyhän Hengen kautta kaikki epäselvät ja salaperäiset asiat selvitetty seurakunnalle, niin että tuskin oli mitään kysymyksiä perustotuuksien suhteen. Jokainen käsitti elettävän viimeisimmässä ajassa ennen Herran tulemusta, ja jokainen oli halukas nauttimaan siitä hengellisestä ruuasta, mitä kansalle jaettiin.

Kun Herra aikoinaan oli ruokkinut muutamalla kalalla ja leivällä tuhannet ihmiset, kerättiin jäännökset koreihin. Miksi tuo koriasia nyt pyöri Johanneksen mielessä? Kyllä, ihmiset olivat tänä päivänä kuin kori kädessä. Siihen he keräsivät kaiken saamansa ruoan, mutta näyttivät siitä huolimatta nälänhätää kärsiviltä. Jos ihmiset eivät pesseet itseänsä valtavista pesuainevarastoista huolimatta, oli sitäkin ihmeellisempää, että ihmisten korit olivat täynnä ruokaa, mutta nämä eivät koskeneetkaan siihen syömistarkoituksessa. He kulkivat vain kaduilla ja kodista kotiin availlen koriensa kansia ja ylpeinä esitellen niiden sisältämiä ruokamääriä. Koreja oli kaikenlaisia ja kaikenkokoisia, ja joillakin oli niin valtavat korit täynnä ruokaa, että nämä selkä vääränä raahasivat sitä pitkin katua. Juuri nämä ihmiset olivat kaikkein ylpeimpiä kantamustensa suhteen, ja katsoivat kuin halveksien niitä, joiden korit olivat vaatimattomampia ja pienempiä.

Yksi huomionarvoinen seikka oli se, että noista koreista ajoittain levisi ilmiselvä mädäntymisen haju, ja monet korit tippuivat ikävännäköistä, tahmeaa, pahanhajuista nestettä. Pinnalla olevia hedelmiä ja leipiä oli kosketeltu ja pidelty käsissä niin usein, että kaikki oli täynnä likaisia sormenjälkiä, ja jotkut elintarvikkeet olivat runsaasta koskettelusta muuttaneet niin muotoansa, ettei enää voinut saada selvää siitä, mitä ne olivat alunperin olleet. Koreja, koreja, kaikkien käsissä koreja täynnä ruokaa! Ja jokainen koria kantava nääntyneen ja nälkäisen näköinen! Mutta siitä huolimatta jokainen jaksoi ylistää korinsa sisältöä jumalallisena ruokana ja hengellisenä ravintona tätä aikaa varten!

Kuinka elävä kuva tämä olikaan kaikesta hengellisestä tilanteesta! Aikoinaan Israelin kansa sai kunakin päivänä kerätä sen päivän tarpeen mannaa, joka oli syötävä samana päivänä. Ainoastaan sapattia edeltävänä päivänä sai kerätä kahden päivän annoksen. Joka rikkoi näitä säädöksiä vastaan, sai kokea ruokansa mädäntyvän ja rangaistuksen koittavan tottelemattomuudesta. Nyt nämä ihmiset keräsivät koriinsa ruokaa ja koskettelivat ja ihailivat sitä, mutta eivät tehneet Jumalan Sanan mukaisesti: "Sentähden pankaa pois kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus ja OTTAKAA HILJAISUUDELLA VASTAAN SANA, JOKA ON TEIHIN ISTUTETTU ja joka voi teidän sielunne pelastaa" (Jaak. 1: 21). Jumalan Sana oli todellakin kylvetty ihmisten keskuuteen ja ihmisiin, mutta se tuli syödä ja niellä, jotta se olisi muuttunut todelliseksi, henkilökohtaiseksi, hengelliseksi ruoaksi. Sitä ei ollut tarkoitettu jossakin korissa säilytettäväksi, vaan jokapäiväiseksi, uudeksi, tuoreeksi ruoaksi, joka johti hengelliseen kasvuun ja sielujen pelastumiseen. Sana oli ihmisillä, osittain heissäkin, mutta se oli vain tietona ja tietyn tasoisena ymmärryksenä, mutta se ei ollut karvastellut vatsassa ja saanut suorittaa puhdistusta ja muuttua ravinnoksi. Siksi kehotus: Ottakaa vastaan Sana, syökää se, nielkää se, vaikka se kuinka karvastelisi!

Ei todellakaan voinut pitempään jatkua se, että kaikki pienet ja kuitenkin tärkeät henkilökohtaisen elämän asiat syrjäytettiin suurien oppien varjolla. Jos kerran oli kysymys koko Sanan pitämisestä, tarkoitti se todellakin KOKO SANAA KANNESTA KANTEEN! Hengen hedelmät puuttuivat lähes tyystin suurimmalta osalta seurakuntalaisia, mutta vielä oli armon päivä ja vielä oli taivas avoin. Nyt tuli valmistautua, muuttua mielensä uudistuksen kautta!

Markku Vuori