Hopeajärven kylä

Kaukainen ukkosenjylinä kantautuu laaksoa pitkin, ja tuulenpuuskat havisuttavat rinteiden kasvustoja. On kesäilta vuoristossa. Korkealla taivaan sinessä leijailee suuri kotka mahtavat siipensä levitettyinä, käyttäen hyväksensä etelästä lähestyvän rajuilman edellä puhaltavaa ilmavirtaa. Pikkulinnut ovat lopettaneet laulunsa ja vetäytyneet suojaisiin pesäkoloihinsa. Kotka on kaiken yläpuolella, majesteettisena, ikään kuin hiukan pilkallisesti tarkkaillen pieniä maan asukkaita, jotka kiireisesti hakeutuvat suojaan. Järvellä olevat veneet ovat suunnanneet kokkansa rantaa kohti, ja voidaan selvästi havaita airojen käyvän normaalia tiheämpään tahtiin. Pihoilla naisväki kokoilee kuivumassa olevaa pyykkiä suojaan sateelta. Itse asiassa kukaan ei ole varma siitä, tulisiko sade, osuisiko ukkosilma tähän laaksoon; kaikesta huolimatta varaudutaan pahimman varalta. Tällaiset ilmat kuuluvat kesään siinä kuin kaikki muukin vuoristossa. Juuri kukaan ei pelkää salamoita ja vuorilla niin erikoisella tavalla kaikuvaa jylyä. Toisaalta sellaiset, jotka eivät koskaan ennen ole kokeneet ukonilmaa vuorilla, ikään kuin vetäytyvät kasaan tuon infernaalisen, loppumattomalta tuntuvan tykkitulen keskellä. Jokainen jyräys moninkertaistuu kimmotessaan vuorenseinämästä toiseen. Kyläläiset taas kokevat kuin yliluonnollisen hurmion seuratessaan salamoiden läiskettä ja tuntiessaan maan tärisevän jalkojensa alla.

Hopeajärven kylä on juuri sellainen kylä kuin kaikki muutkin pienehköt asujaimistot vuoristossa tuolla seudulla. Nimensä se on saanut järvestä, jonka kirkas vesi kuutamolla hohtelee kuin lainehtiva hopea. Kuka nimen ensimmäiseksi oli antanut, sitä ei kukaan tiennyt, mutta tähän mennessä ei kukaan ollut pyrkinyt esittämään jotakin poikkeavaa; kaikki olivat sitä mieltä, että nimi oli kuin luomisen alusta tarkoitettu juuri tälle seudulle. Hopeajärvi, samaa nimeä kantoi niin vesi kuin maaperäkin. Kuin luonnostaan johti tämä aina silloin tällöin väärinkäsityksiin niin ulkopaikkakuntalaisten kuin kyläläistenkin keskuudessa. Menikö joku suutuspäissänsä järveen vaiko kylän oluttupaan, joka sekin oli nimetty paikan mukaan, sitä mietti moni aviovaimo tulisen riidan jälkeen. Kun mies sitten tuli kotiin yömyöhällä hiukan horjuen, kävi hienoinen helpotuksen hymyn häive odottavan suupielessä; kaikki oli hyvin, mies oli kuiva ja keuhkoissa vuoriston raikasta ilmaa, ei Hopeajärven kimmeltävää vettä!

Hopeajärven kylää voitaisiin pitää eräänlaisena keskivertona ihmisasujaimistosta, jossa voidaan nähdä koko elämän kirjo laidasta laitaan, syntymästä kuolemaan. Täältä voi löytää kaikenlaisia ihmistyyppejä, kaikenlaisia elämäntapoja, niin, tämä kylä käy mitä erinomaisimmaksi tarkastelun kohteeksi kun haluamme tutustua elämään yleensä, asioihin, jotka koskettavat ihmisrotua lähes kaikkialla maailmassa.

Jossakin muualla päin maailmaa tämä paikkakunta olisi varmastikin ollut kaupunki, mutta aivan kylästä itsestään riippumattomista seikoista johtuen se oli ikään kuin jäänyt lähiseudun suuremman asutustaajaman varjoon, hiukan kuin toiselle sijalle, eipähän ollut täällä teollisuutta kuin nimeksi, kun taas tuon kaupungin ilmaa saastutti useampikin savua syöksevä musta piippu. Kaupunki, suurella kirjaimella, oli tuon paikkakunnan nimi, eikä juuri koskaan kuultu siitä puhuttavan sen oikealla nimellä. Kun tarvittiin jotakin sellaista, mitä kylän kaupoista ei saanut isollakaan rahalla, oli mentävä Kaupunkiin. Siellä oli kaikkea yllin kyllin, ja juuri koskaan ei tarvinnut tilata mitään kauempaa. Kylä eli yksinkertaista elämää ja tyydyttiin siihen, mitä lähiseudulla oli tarjolla.

Jossakin mielessä kylän sijainti oli aivan erinomainen. Ilmasto oli vuoristollinen; olihan järven pinta laakson lähes korkeimmalla kohtaa, melko tarkasti 800 metrin korkeudessa. Talvella voitiin ylempänä olevalta laskettelurinteeltä tulla pujotellen aivan kylän pohjoislaidalla sijaitsevalle ala-asemalle asti lähes kolmen kilometrin korkeudesta. Useana talvena ikävä kyllä lumi ei ollut riittänyt läheskään alas asti, ja niinpä ylempänä olevat kylät olivat saaneet majoittaa rahaa tuovat turistit. Tästä johtuen suuremmat majoitusliikkeet olivat joutuneet lopettamaan, ja nyt voi enää majoittua yksityiskoteihin ja majataloon. Kesällä oli suhteellisen vilkasta, ja kaikki paikat olivat täynnä turisteja, mutta talvella ei kukaan halunnut majoittua kylään, josta seuraavalle hissille oli usean kilometrin ajomatka. Mukavuus, mukavuus oli ajan tunnussana, ja kaiken tuli olla rahaa tuovan matkailijan käden ulottuvilla. Hopeajärvi ei täyttänyt tätä vaatimusta, ja niinpä kasvua rajoitti se seikka, että ainoastaan nostalgisuuteen taipuvaiset ihmiset olivat kiinnostuneet seudusta.

Mielenkiintoista kylän sijainnissa on vielä se, että se oli ikään kuin ulkomaan portilla; pienen ajomatkan päässä oltiin jo naapurivaltion puolella, ja hiukan pitemmän autossa istumisen jälkeen saavuttiin taas eri kansallisuuden keskuuteen. Yleisesti ottaen hyvin laajalla alueella tuli toimeen yhdellä kielellä, mutta ei tarvinnut mennä kauaksikaan, kun vanhempi väestö jo puisteli päätään ja kieltäytyi ymmärtämästä muuta kuin kotikieltään. Nuoriso hallitsi useamman kielen, ja varttuneemmasta väestä lähes poikkeuksetta suurin osa puhui useampaa lähiseudun kieltä ja murretta. Ulkomaanmatkalle lähdettiin melko usein, ja säästäväisimmät kävivät pitkänkin matkan päässä hankkimassa halvempia tuotteita.

Naapurivaltioissa moni asia oli halvempi kuin kotona. Niinpä esimerkiksi kylän vaurain maanviljelijä Klaus (jostakin kummallisesta syystä koko kylä tunsi hänet vain tällä etunimellä) lähes viikoittain kävi edullisella ostosmatkalla kahden naapurivaltion puolella, hankkien siitä suurta taloudellista etua. Koko perhe hyppäsi maasturiin, ja niin he ylpeästi hurauttivat kylän lävitse ja heiluttivat kättänsä tien varressa oleville. Heillä oli varaa, heillä oli mistä ottaa! Klaus tiesi miten säästetään helposti monta sataa markkaa, ja siitä hän ei vaiennut miesten välisissä keskusteluissa. Korvansa hän tyystin sulki vihjailuilta, että samat tavarat olisi Kaupungista saanut vielä halvemmalla, kun ei olisi ollut matka- ym. kuluja - lihaa ja muuta vastaavaa kun ei saanut tuoda maahan kuin vain hyvin pienet, rajoitetut määrät. Naapurissa liha oli huomattavasti halvempaa, niin paljon, että kannatti ottaa pieni riski hyvässä toivossa, että tullimies vain heilauttaa kättänsä vapaan reitin merkiksi.

Jotkut kyläläiset olivat olleet tullissa silloin tällöin samanaikaisesti Klausin porukan kanssa, ja heitä oli hieman ihmetyttänyt se, että Klausin muutenkin pönäkkä vaimo Ann-Marie oli etuistuimella aivan kuin rehottanut. Olipa joku suorastaan ihmetellyt maastoauton ikkunasta leijuvaa salamimakkaran tuoksua, kun oli kumartunut tervehtimään hämillisesti hymyileviä tuttaviaan. Olisi voinut vaikka vannoa, että Ann-Marie oli lihonut ainakin kymmenen kiloa! Kotikylällä hän taas oli näyttänyt aivan tavanomaiselta. Naiset suuresti ihmettelivät sitä, että matkoillaan käyttämää kukallista hametta tämä ei milloinkaan pannut päällensä kotinurkissa. Kukapa olisi osannut kuvitella, että miehensä käskystä tämä oli neulonut ihonmyötäisen liivin, joka oli täynnä litteitä taskuja. Kukapa olisi osannut kuvitella sitäkään, kuinka levähdyspaikalla ennen rajaa koko perhe lapset mukaan lukien leikkeli lihat ja makkarat tasapaksuiksi siivuiksi, jotka muoviin käärittyinä sujutettiin äidin avarasta hameenkauluksesta noihin lukuisiin pikkutaskuihin. Klaus oli sen verran älyn mies, että tajusi kokonaisten makkaroiden ja lihakimpaleiden liian selvästi erottuvan vaimonsa profiilia vasten. Niinpä kaupassa ostettiin, jos mahdollista, liha valmiiksi viipaloituna tai jauhettuna. Kukapa ei olisi riemuinnut siitä näystä ja lasten onnesta, kun nämä käsissänsä leipoivat jauhelihasta ohuita tiiliskiviä, jotka sitten muoviin käärittyinä saivat Ann-Marien tuhdistumaan entisestään. Miksi eivät sitten tullimiehet yhtään ihmetelleet tämän rouvan muodonmuutosta? Tämänkin oli Klaus valmiiksi pohtinut. Kylän kaatopaikka oli kaukana, ja jokainen käynti siellä maksoi niin polttoaineena kuin kaatopaikkamaksuinakin. Viikon varrella kaikki mainoslehtiset ja sanomalehdet leikeltiin juuri taskuihin sopiviksi palasiksi, ja jopa talousjätteitä kantoi sitten tuo ylväs rouva ruumiinsa täytteenä rajan yli ajettaessa, juuri yhtä tuhtina kuin takaisinkin tullessa. Mahtaisi siitä syntyä melkoinen riemu, kun joskus käry kävisi!

Klausilla on niin sanotusti venyvä omatunto, minkä jakaa hänen kanssansa koko perhe. Klaus on kylän vapaan seurakunnan vanhemmistoveljien esimies. Klaus on niin sanottu todellinen uskovainen!

Näissä kertomuksissa tulemme tutustumaan elämään sellaisena kuin se on, taruakin ihmeellisempänä. Tulemme puhumaan hyvin vakavista asioista, joiden kohdalla on kysymys kuolemasta ja elämästä. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, ketään ei saa mainita nimeltä asioiden yhteydessä, jotka eivät tuo kunniaa ja hyvää mainetta asianomaisille. Siksi, kunnianloukkaussyytteiden ja väärinkäsitysten välttämiseksi, tapahtuu kaikki tässä kaukaisessa, pienessä kylässä vuoristomaisemissa. Kaikki henkilöt ovat keksittyjä, kaikki tapahtumat perustuvat vanhojen kansanviisauksien pohjalle, eli opin saamiseksi muiden kokemuksista. Suuri osa tapahtumista ja asioista on otettu todellisesta elämästä, sellaisena kuin ne ovat tapahtuneet, mutta ne on siirretty muunneltuna eri ihmisten elämään. Mitä tulee ihmisluonteisiin ja erilaisiin käytöstapoihin, on nekin otettu todellisesta elämästä, mutta sijoitettu niin erilaisten ihmisten kohdalle, lisäksi jakaen useammalle henkilölle, ettei kenenkään ole mahdollista tunnistaa ketään. Mutta jos tapahtuu niin kuin vanha sananlasku sanoo: "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", voitaneen sanoa saavutetun jotakin näiden kirjoitusten pohjalta. Ei ole kirjoittajan vika se, jos joku löytää täydellisen kuvauksen itsestänsä. Me jokainen olemme monessa suhteessa samanlaisia, ja samat asiat tuottavat meille niin vaivaa kuin iloakin.

Kirjoittaja on pian lähes kolmenkymmenen vuoden ajan kulkenut uskon tiellä ja joutunut näkemään kaikenlaista hengellisellä rintamalla. Yleinen käsitys uskovaisuudesta ja hengellisistä asioista on saanut vuosikymmenien aikana aivan kuin kouriin tuntuvan muodon, eli niin kuin nuorison kielellä voitaisiin sanoa, on ikään kuin taivutettu malli rautalangasta. Yksi yleisimmistä käsityksistä näiden asioiden kohdalla on se, että uskovaisuus on vakavaa, yksitotista, kuolettavan ylimaallista. Näistä asioista voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja, mutta siihen emme tässä yhteydessä ryhdy. Kirjoittajan kokemuksen perusteella kuitenkin niin sanottuun yleiseen kristillisyyteen liittyy valtava määrä asioita, jotka ovat jääneet kulissien taakse, hurskaiden kulissien, jotka usein ovat olleet ja ovat edelleenkin vain kuin vaatekappale, jolla kuollut ruumis on peitetty paareille rikospaikalla. Yleisesti ottaen samanlaiset linnut lentävät yhdessä, ja kissa sähisee koiralle, ja koira haukkuu kissaa. Kautta aikojen niin sanotut uskovaiset ovat pitäneet uskonnon ja hengellisyyden puolta, ja kaikista riidoista ja eripuraisuuksista huolimatta kuitenkin on todettu, että kristittyjen asia on yhteinen. Moninaiset käsitykset on selitetty ihmisten erilaisuudella, ja samasta asiasta vallitsevia kymmeniä käsityksiä on puolusteltu Jumalan moninaisuudella. Puutteellisuudet ja rikkeet on selitetty ja anteeksiannettu inhimillisen heikkouden nimissä.

Kirjoittaja kuitenkin on luonut itsellensä jonkun mielestä ehkä liiankin muista poikkeavan käsityksen nykyisestä tilanteesta ja vallitsevista asioista. Kaikkien puolustellessa ja selitellessä ja peitellessä tiettyjä asioita yhteiskristillisyyden varjolla, kirjoittaja on tullut siihen pisteeseen, jossa hän haluaa kutsua kaikkia asioita oikealla nimellänsä. Kun yleinen suuntaus kaikesta maallistumisesta ja uskosta vieraantumisesta huolimatta ylistää vuosituhantista uskon riemuvoittoa ja kaikkialle leviämistä, puhuu kirjoittaja mieluumminkin lähes täydellisestä kristillisestä konkurssista ja vararikosta. Voittoa ei ole kaikki se, mille voiton nimi on annettu. Kristillistä ei ole kaikki se, mitä kristilliseksi kutsutaan. Jumalasta ei ole kuin murto-osa siitä, mitä Jumalan nimiin työnnetään. Uskovainen ei ole läheskään jokainen, joka itseänsä uskovaiseksi nimittää. Tai voitaisiinko sanoa, uskovainen on jokainen, joka johonkin uskoo, mutta tästähän ei nyt olekaan kysymys. Me puhumme Herraan Jeesukseen Kristukseen uskovaisista! Usein ei tänä päivänä halua edes kutsua itseänsä uskovaiseksi, koska tämän nimityksen alle on sisällytetty aivan liian paljon sellaista, mikä ei sinne kuulu.

Kirjoittaja siis rohkenee väittää, että kristillisyyden nimen alle kätkeytyy tavaton määrä sellaista, mikä sinne ei lainkaan kuulu, ja toisaalta taas sen ulkopuolelle on rajattu suuri määrä asioita, jotka todellisuudessa kuuluvat jokapäiväiseen, Jumalan luomaan ja tarkoittamaan elämään. Syntikäsitys on hämärtynyt entisestään, niin että joku elää intomielisen maailmallisesti synnissä, kun taas joku toinen siivilöi hyttysenkin. Toinen nielee kamelin, toinen tukehtuu kesäkärpäseen. Synniksi on julistettu sellaista, mikä ei mitenkään voi olla syntiä, vastaavasti taas on julistettu vapaus asioissa, jotka jo terveen järjen pohjalta ovat syntiä, ihmiselle vahingoksi.

Kirjoittaja on kokenut niin paljon, että päivittäin tietyt asiat aivan kuin kuvakertomuksen tavoin alkavat elää mielessä. Niin kuin jo on mainittu, ei elävistä ihmisistä, kuin ei poismenneistäkään, saa kirjoittaa tunnistettavalla tavalla ainakaan ilman heidän lupaansa. Ikään kuin avuksi tähän asiaan tulevat nuo kuvakertomukset sielun silmien eteen sopivalla tavalla muuttuneina, ei enää tunnistettavina, mutta kuitenkin samoina kuin minä ne ovat tapahtuneet. Tukevasta on tullut laiha, tummasta vaalea, nuoresta vanha, vanhasta nuori. Tärkeintä on se, että nämä asiat saavat puhua, tuoda julki sanomansa. Kuulijoita, ymmärtäväisiä lukijoita taitaa kuitenkin olla vähän, mutta näitä muutamiakin varten kannattaa nämä rivit kirjoittaa.

Toisaalta nämä asiat ovat kuolemanvakavia, mutta toisaalta tietynlainen pienoinen huumori ja leikillisyys ovat toinen puoli asiaa. Kirjoittaja on menneinä aikoina antanut muutamia oikovedoksia näihin kertomuksiin liittyvistä osasista tuttavillensa ja saanut monenlaista vastinetta. Hämmästyttävintä on se, että muutamat antoivat ymmärtää näiden asioiden olevan heille niin vieraita, vaikka uskovaisia ovatkin, tai ehkä: sen tähden, että ovat uskovaisia! Joku taas saattoi suorastaan vihamielisesti puhelimessa tokaista: "Pitääkö nyt sitten jokaisen itse päätellä, missä hänestä kirjoitetaan!" Tällainen kannanotto ei voi olla johtamatta entistäkin päättäväisempään kirjoittamiseen, kun kerran henkilöt, joita tietyissä kohdissa ei ole lainkaan ajateltukaan, ilmoittautuvat kirjan henkilöiksi eri nimistä ja muunnelluista asioista huolimatta.

Hyvin mielenkiintoinen on myös se seikka, että kun kirjoittajaa uhkailtiin oikeudenkäynnillä kunnianloukkauksen johdosta, niin millaiseksi tulisikaan tuo oikeudenkäynti muodostumaan! Olisi varmastikin innoittavaa ja jännittävää kuunnella, kuinka ihmiset todistaisivat heistä kirjoitetun, vaikka nimet eivät pidä paikkaansa, paikkakunnat eivät pidä paikkaansa, eivätkä myöskään muut yksityiskohdat. Olisi siinä oikeusistuimella kuultavaa, kuinka ihmiset todistaisivat omista kömmähdyksistään ja yrittäisivät sovittaa niitä kirjoitettuun!

Kuinka vieraita nämä asiat sitten ovatkin joillekin, eivät ne ole sitä kirjoittajalle. Vaikka uskovaisuutta on aina pilkattu ja halveksittu, on sitä kuitenkin totuttu pitämään melko pidättyväisenä ja asiallisena omalla alueellaan. Jos uskovaisista kerrotaan jotakin huvittavaa ja koomillista, pidetään näitä asioita hyvin yksittäisinä tai sitten keksittyinä. Itse asiassa totuus on kuitenkin se, että sairaalat täyttyisivät sydänkohtauksen ja jonkinlaisen krampin saaneista ihmisistä, jos esimerkiksi televisiossa esitettäisiin yhtenä pätkänä kaikki se, mitä jo yksin kirjoittaja on saanut nähdä ja kokea. Osa ihmisistä nauraisi itsensä kuoliaaksi. Kaikki ei varmastikaan ole naurun asiaa näennäisessä koomillisuudessaan, vaan pikemminkin asioita ymmärtäville sydäntä raastavan murheellista. Uskovaisuuden nimessä, Jumalan nimessä, tehdään asioita, joista Jumala todellisuudessa on yhtä kaukana kuin taivas maasta!

Yksi vallitsevan kristillisyyden peruspiirteistä on kaksijakoinen. Toinen puoli elää "kristillistä elämää" avoimen maailmallisesti, toinen puoli selvästi jokapäiväiselle elämälle vieraana. Todellinen kristillisyys kulkee kummankin välissä. Kun puhutaan niin sanotusta todellisesta kristillisyydestä, tarkoittaa se usein kristillisyyttä, joka leijuu ikään kuin pilvissä, koskettamatta lainkaan maata tai kanssaihmisiä. Mutta me emme nyt puhu tästä todellisesta kristillisyydestä, vaan siitä todellisesta kristillisyydestä, joka uskoo Jumalan Sanaan ainoana auktoriteettinansa, jolla on uskon kädet ja jalat, lähimmäisenrakkaus ja uskon teot.

Vaelluksensa aikana kirjoittaja on tavannut valtavan määrän erilaisia uskovaisia ja tutustunut lähes kaikkiin vallitseviin kristillisiin suuntauksiin. Todella harvoin on tullut vastaan ihminen, josta on voinut sanoa, että tämä on todellinen uskovainen, kristitty niin hengessä kuin myöskin suhteessansa kanssaihmisiinsä. Mikä aina on ollut koskettavinta, on ollut se, että on pakko asettua niiden arvostelijoiden joukkoon, jotka toteavat, että uskovaiset ovat kadottaneet todellisuudentajunsa, kosketuksensa jokapäiväiseen elämään. Joskus jo kävelytyylistä näkee, minkä uskonsuunnan edustajasta on kysymys. Kasvojen ilme on usein tietyn uskonsuunnan tunnusmerkki. Mutta mikä todella pahinta, kuinka moni kulkeekaan kansan keskuudessa ikään kuin olisi kadottanut kaikki luonnolliset aistinsa, joilla ottaa yhteyttä kanssamatkaajiinsa ja ympärillään oleviin!

Kirjoittaja ei lainkaan ihmettele sitä, jos uskonasiat eivät kiinnosta tämän päivän ihmistä. Niiden edustajat, mannekiinit, esimerkkihenkilöt, eivät innoita toisia etsimään samankaltaisuutta, samaistumista siihen, mitä nämä ihmiset edustavat. Päinvastoin, tietynlainen ymmärrettävä vastenmielisyys on luonnollisempi reaktio.

Kun kirjoittaja uskoo, että todellinen kristillisyys on lähes kokonaan kadonnut, ei se tarkoita sitä, että tulisi menettää toivonsa ja uskonsa johonkin parempaan. On yhä vielä olemassa todellista, aitoa, alkuperäistä kristillisyyttä. Usein se on meitä lähempänä kuin arvaammekaan tai pystymme käsittämään. Tänä päivänä on ehkä enemmän totta kuin koskaan se, mitä Herramme aikoinaan sanoi sen ajan hurskaimmille uskonnon edustajille: "Publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan." Eli lyhyesti sanottuna hengellisille asioille sillä hetkellä vierailla on suuremmat mahdollisuudet todelliseen sydämenmuutokseen kuin sellaisilla, jotka ovat tuudittaneet itsensä omahyväiseen, pettävään kristillisyyden ulkomuotoiseen uneen. Vanha sanonta kuuluukin kaikille tuttuna: Taivaassa on oleva kahdenlaisia yllätyksiä. Siellä on niitä, joiden emme olisi koskaan uskoneet siellä olevan, ja sieltä puuttuu sellaisia, joiden aivan varmasti uskoimme sinne menevän.

Näissä kertomuksissamme puhutaan asioista, jotka saavat monenlaiset uskovaiset halveksivasti tuhahtamaan: "Tuokin kirjoittaja on olevinaan uskovainen, mutta silti kehtaa toisista kirjoittaa tällaista. Ja toisaalta, eihän tuollaista voi olla olemassakaan!" Niin kuin moni mielellään uskookin, tulkoon se tunnustetuksi, ei näitä asioita ole "kirjoitettu toisista", vaan yhtä hyvin sisältyy niihin kirjoittajan omia asioita. Mitä tulee siihen, onko mahdollista kaiken tällaisen tapahtuminen, joudumme nyt uskovaisina todella vakavan ratkaisun eteen: onko meille yhä vielä mahdollista kieltäytyä näkemästä kaikkia negatiivisia ja hulluja asioita elämässämme, vai olisiko tullut aika tuomion alkaa Jumalan huoneesta, itse kustakin meistä? Me olemme olleet kuin tietokoneita, joiden muistiin on ohjelmoitu käskyt poistaa sieltä kaikki sellainen, mikä saattaa meidät häpeään tai suorastaan naurunalaisiksi. Me muistamme itsestämme vain hyvät asiat, huonot kiellämme, joskus jopa muuttaen historian kirjoitusta, eli tietoisesti muuttaen tapahtunutta todellisuutta.

Tämän hetken uskovainen, jos kuka, on aivan yhtä inhimillinen ja vajavainen kuin kaikki muutkin ihmiset. Ihmisessä itsessään ei ole mitään hyvää. Aikoinaan meidän Herrallemme joku huudahti: "Hyvä Mestari!" Ei edes Herramme halunnut kutsuttavan itseänsä hyväksi, vaan totesi heti: "Miksi kutsut Minua hyväksi? Jumala yksin on hyvä!" Kuinka sitten joku meistä maallisista tomumajoista voisi olla hyvä ihminen? Uskon olevan aika tulla alas pilvilinnoista ja harhakuvitelmista ja nähdä todellisuus sellaisena kuin se on. Todellinen muutos voi syntyä vain sen kautta, että rehellisesti olemme sitä mitä olemme. Näiden kirjoitusten tarkoitus on auttaa meitä näkemään uskonelämän todellisuus sellaisena, kuin se oli alkukristillisyydessä. Uskovaisuus ei ole jotakin ilmassa leijuvaa, vaan se on karua todellisuutta, jokapäiväistä elämää uskovaisena.

Aikoinaan kirjoittajan tuttavapiirissä oli hurskaimman henkilön maineessa mieshenkilö, joka nukkuessansakin hoki: "Jeesus, Jeesus!" Kaikki tällainen saa jäädä omaan arvoonsa. Todellinen uskovainen ei ole kaukainen tälle elämälle ja puhu ainoastaan hengellisistä asioista. On ulkonaisesti äärettömän hurskasta lihatiskillä huutaa myyjälle: "Saanko kilon läskiä, halleluja, kiitos Herralle!" Samoin sitä on linja-autoasemalla yhtäkkiä karjaista: "Halleluja, Jeesus pelastaa!" Yksi Raamatun perusopetuksista on rakastaa lähimmäistänsä kuin itseänsä. Onko tällainen käyttäytyminen lähimmäisenrakkautta? Saako se lähimmäisen kaipaamaan sitä, mitä me niin suuresti väitämme rakastavamme? Kirjoittaja ainakin toivoisi, jos ei jo olisi pelastuksen tietä löytänyt, asian esitettävän hänelle sellaisella tavalla, että siihen haluaa tutustua. Samoin ajattelevat varmastikin monet muut.

Tuskin löytyy miltään muulta alalta maailmanlaajuisesti yhtä huonoja markkinamiehiä ja edustajia kuin hengelliseltä alalta. Tuskin kukaan on sillä tavoin pilannut oman edustettavan tuotteensa mainetta kuin niin sanottu seurakunta. Joskus tuntuu siltä, kuin tehtäisiin kaikki mahdollinen, jottei vain kukaan kiinnostuisi tuotteesta, ja saataisiin itse pitää kaikki. Näihin asioihin ei milloinkaan ole tuleva todellista muutosta sen paremmin yleismaailmallisesti kuin ei kansallisestikaan. Kaikki on menevä ajan myötä entistä hullummaksi. Mutta Jumala ei etsikään kokonaisia kansoja tai heimoja, vaan yksilöitä kaikkialta. Yksilöitä, jotka ovat halukkaita toteuttamaan seurakuntakäsitystä, joka perustuu siihen, mitä helluntaina syntyi. Usko ei ole jokamiehen, ja mitä pidemmälle ajassa mennään, sitä harvinaisemmaksi tulee todellinen usko. Yhä todellisemmaksi tulevat suuren jumalanmiehen sanat, jotka hän kauan sitten toi julki: "Tässä ajassa Jumala kulkee miljoonien ohitse siunataksensa sinua, joka uskot!" Näille yksilöille nämä kertomukset ovat kirjoitetut.

Meitä kiinnostaa lähinnä Hopeajärven kylän hengellinen elämä, joskin jo alkukirjoituksen perusteella on pakko todeta, ettei hengellistä elämää voi erottaa normaalista, jokapäiväisestä elämästä, vaikka se monen mielestä tuntuukin mahdolliselta ja hyvin hurskaalta. Hengellinen elämä lyö leimansa aivan tavalliselle, päivittäiselle elämälle, ja vastaavasti ns. maalliset asiat vaikuttavat hyvinkin suuresti hengellisen elämän ylä- ja alamäkiin, vaikka sitä ei aina huomatakaan.

Kaikkein korkeimmalle kylän yläpuolelle ikään kuin vuorenhuippuja hipoen kohoaa katolisen kirkon koristeltu risti. Kirkko on rakennettu menneinä aikoina, ja tuolloin oli uskollisia kannattajia suurin osa väestöstä. Myöhemmin kuitenkin väestössä tapahtui suuria muutoksia, ja evankelisen herätyksen aaltoiltua hyvän aikaa tuolla seudulla rakennettiin toinen melkein yhtä ylväs katedraali luterilaisen Martti Lutherin kunniaksi. Tämän lisäksi kylän laitamalla on helluntailaisten kokoushuone, ja joitakin pieniä lähinnä kotihartauspaikoiksi luonnehdittavia uskonyhteisöjä. Kaikkein huomiota herättävin on kuitenkin pieni uskovaisten joukko, joka ei sanoudu mukaan mihinkään vallitsevista oppinäkemyksistä, vaan antaa ymmärtää olevansa kaikkien muiden ulkopuolella. Seitsemänkymmentäluvun alkupuolella tuo joukko oli ostanut entisen varastohuoneen, jonka se oli kunnostanut kokoontumispaikaksensa.

Tämä joukko ei siis ollut suuri, ja juuri erilaisuutensa tähden kaikki tämän uskonyhteisön edustajat olivat kaikkien silmätikkuina. Kaikkeen muuhun kristillisyyteen oli totuttu, ja sitä pidettiin jokapäiväiseen elämään kuuluvana, niin totunnaisena, ettei sitä itse asiassa pantu juuri merkille muuta kuin tiettyinä juhlapäivinä ja jonkin erikoisen asian sattuessa. Mutta mikä oli perimmäinen syy siihen, että jokaisen tähän ryhmään kuuluvan elämää tarkkailtiin erikoisesti, se oli itse kullekin hiukan erilainen. Itse asiassa oli kuitenkin niin, että lähes jokainen tämän vapaan suunnan edustaja oli omalta osaltaan niin tottunut kaikkeen tarkkailuun, että piti sitä aivan luonnollisena, eli ei loppujen lopuksi enää käsittänyt lainkaan sitä, että häntä tarkkailtiin, tutkailtiin, punnittiin!

Klausista olemme jo puhuneet, Klaus-parka! Hän on yksi esimerkkihenkilöistämme, jossa ruumiillistuu ja kokoontuu eräänlainen ihmismielen ja ihmiskäytöksen kirjo, joka sisältää sekä hyvää että pahaa. Klaus, todellinen uskovainen, saarnamies pienemmässä mittakaavassa, esimerkkihenkilö koko seurakunnan keskuudessa, tulisen julistuksensa johdosta koko kylän tuntema henkilö. Lieneekö jumalisuuden, jumalallisen valinnan syytä, vaiko tietynlaisen rajallisen fanaattisuuden ansiota, että hänen perheensä on saavuttanut sellaisen aseman kylän kansalaisina, ettei juuri mikään heidän tekemänsä ole salassa keneltäkään! Kyläläiset ovat itse kukin vuosien saatossa vierailleet ainakin kerran tämän yhteisön kokouksissa, ja useimmat heistä ovat korvat punaisina palanneet kotiinsa miettimään kuulemaansa.

Mistä johtunee, että monet kirjakauppiaan tavoin ovat vannoneet etteivät milloinkaan enää aukaise tuon seurahuoneen ovea? Klaus ei sitä voi käsittää. Hän on vain julistanut sen, mitä on sydämellänsä tuntenut! Oliko mitään väärää siinä, että hän kesken julistuksensa alkoi saarnata moraalittomuutta vastaan, kun pormestarin vaimo erään seurakuntalaisen houkuttelemana viimeinkin osallistui kokoukseen! Ulos asti oli pienestä kaiuttimesta kuulunut palava julistus uskosta ihmeisiin, Jairuksen tytär oli parantunut, ylistys Herralle, kaikki tämä oli mahdollista tässäkin kokouksessa! Mutta kun pormestarinna oli päässyt käytävän päähän, ja Klausin silmät olivat salamannopeasti luoneet katsauksensa sisään saapuviin, olikin Jairuksen tytär saanut väistyä minihameisten ja maalattujen "Iisepelien" edessä. Miksi tuo melkoisen viehättävän näköinen keski-ikäinen kylän johtohenkilön vaimo oli ollut istuutua ohitse hänen taaksensa asetetun tuolin? Miksi hänen kasvojensa väri vaihteli vitivalkoisen ja tummanpunaisen, niin, jopa mustanharmaan välillä? Miksi hänen kätensä krampinomaisesti yrittivät vetää polven yläpuolelle ulottuvaa hamettansa alaspäin - ei, ei ollut mitään mahdollisuutta peittää polvia tuolla kangaskappaleella!

Seurakunta ihmetteli seuraavina päivinä ja viikkoina niitä katseita, joita itse kuhunkin luotiin. Pormestari ei halunnut edes nähdä yhtäkään näistä kylän hurskaista, hänellä oli jatkuvasti kiire, kiire mihin tahansa, kunhan vain ei joutunut tekemisiin näiden hänen "hurmahenkisiksi" kutsumiensa ihmisten kanssa. Kyläläisten aikaisemmin ehkä hiukan välttelevä asenne oli muuttunut torjuvaksi. Seurakunnan kokouksissa tämä kaikki nähtiin omalla tavallansa, uskon koettelemuksena ja maailman vihana todellisia uskovaisia kohtaan. Eihän maailma voinut ymmärtää näitä asioita, usko ei ollut jokamiehen!

Kukapa olisi voinut selittää näille hurskaille, että tässä juuri lausuttiin eräänlainen totuus, joka ei niinkään puhunut seurakuntalaisten hyväksi, vaan päinvastoin! Maailma ei todellakaan voinut ymmärtää asioita sillä tavoin, kuin ne kokouksissa esitettiin! Kukaan ei tullut ajatelleeksi, että oli aivan eri asia se, mitä julistettiin seurakunnan omissa kokoontumisissa, kuin mitä saarnattiin silloin, kun ulkopuolisia saapui kokouksiin, nimenomaan seurakuntalaisten pyynnöstä!

Tässä olikin yksi suurimmista ristiriidoista, ristiriidoista, jotka eivät rajoittuneet vain seurakuntaan, vaan koko kylän elämään! Uskovaisuus saavutti tietynlaisen kohokohtansa, eräänlaisen lakensa, voimallisen julistuksen johdosta, mutta jokainen todellinen, järkevä tarkkailija saattoi todeta kaiken johtavan mäkeä alas, vuorenrinnettä alas, niin kuin rinteellä liukastunut vuoristopukki mukkelismakkelis putosi alas, alas, alas, vaikka kuinka yritti sorkillansa tavoittaa otetta kovasta kalliosta.

Jumalan Sanan mukaisesti todellisen kristityn tulee olla suloinen tuoksu jokaiselle lähellensä tulevalle. Vaikka kyläläiset eivät lukeneet kovinkaan paljon Raamattua, oli useimmille ainakin pyhäkoulussa ja rippikoulussa opetettu Sanaa niin paljon, että jonkinlainen kuva kristillisyydestä oli piintynyt itse kunkin sisimpään. Mutta nyt tämä "todellinen" kristillisyys oli suorastaan henkeäsalpaavaa näille tavallisille "kristityille". Niin katolisessa kuin luterilaisessakin kirkossa kyläläiset suurin piirtein ymmärsivät sen, mistä puhuttiin. Jokainen kuunteli hartaana saarnan, osallistui seremonioihin, luki kaikkien mukana uskontunnustuksen ja tunnusti syntinsä; rukoili jopa koko sydämestänsä. Mutta mitä nämä vapaat julistivat, siitä he eivät käsittäneet juuri mitään!

Paavali halusi olla kaikille kaikkea, voittaaksensa edes muutamia sille asialle, mitä hän edusti. Mutta mitä tarkoitti tämä sanonta: olla kaikkea kaikille? Siitä ei milloinkaan saarnattu tuossa seurakunnassa, ei ainakaan sen jälkeen, kun Johannes oli saatu syrjään. Siihen aikaan kun Johannes vielä oli mukana, oli kokouksiin osallistunut useita kyläläisiä, ja muuallakin pidetyissä kokouksissa oli osanotto ollut melkoinen, mutta nyt olivat ulkopuoliset vain ani harvoin eksyneet mukaan.

Johannesta eivät seurakuntalaiset, muutamaa lukuun ottamatta, voineet katsoa kunnon uskovaiseksi, olihan siitä yksi hyvin tätä vastaan todistava tekijä ollut se, että tämän puhuessa jopa kylän pahimmat jumalattomat olivat pyyhkineet kyyneleitänsä ja kiittäneet Johannesta hyvästä puheesta. Hyvä puhe! Jo pelkkä sanonta sai seurakuntalaiset voimaan huonosti. Mutta eivät he tulleet ajatelleeksi sitä, että nämä ihmiset julkitoivat ajatuksensa sen sanavaraston ja ajattelun mukaisesti, mitä he olivat oppineet; he eivät tienneet jostakin paremmasta sanonnasta. Niin, Johannes oli antanut ymmärtää haluavansa olla kaikille kaikkea, mutta eihän sellainen käynyt päinsä! Jos kunnan johtavat henkilöt iloisesti tervehtivät tätä, ja tämä tuli hyvin toimeen suorastaan kaikkien kyläläisten kanssa, eivät Johanneksen asiat voineet olla kunnossa!

Uskovaisuuden eri laidat löivät toisiansa vastaan sellaisella voimalla, että kyläläisetkin voivat pahoin. Uskovaisuus ei ollutkaan sitä, mitä nämä ihmiset aina olivat odottaneet siltä. Kylän vähäosaiset olivat monien sydämellä ja hyväntekeväisyyttä harrastettiin suorastaan avokätisesti. Mutta kun oli kysymys jostakin keräyksestä tällaiseen tarkoitukseen, olivat nämä uskovaiset antaneet ymmärtää heillä olevan omat kohteensa tässä tarkoituksessa. Jokainen kuitenkin aavisti, tai suorastaan tiesi, ettei mitään tällaista ollut olemassa. Kukkaronnyörit pysyivät kiinni, vaikka kaikki muut antoivat suuriakin summia. Tosin Klaus ja jotkin muut silloin tällöin antoivat roponsa yhteisen asian vuoksi, mutta lopputulos oli se, että kaikkien näiden keräysten yhteydessä ei enää edes lähestytty näitä hurskaita.

Kaikki tämä oli käsittämätöntä kyläläisille, vaikkeivät seurakuntalaiset sitä lainkaan tiedostaneet. Juopa kasvoi, mutta kenen oli syy, kuka oli kaiken aiheuttanut? Hengellistä nälkää saattoi havaita useissa kyläläisissä, mutta heidän kohdallaan ei toteutunut se, mitä Jumalan Sana sanoi: "Ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä Minä olen käskenyt teidän pitää…" Jonkinlaista opetusta oli, saarnaa oli, mutta mikään ei vienyt kyläläisiä todellisen ratkaisun paikalle, kohtaamaan julistetun kautta Elävä ja Todellinen Jumala.

Monella kyläläisellä oli alkuaikoina ollut suuret odotukset tämän ryhmän johdosta, sillä olihan noissa kokouksissa todistettavasti tapahtunut paljon hyvääkin. Monet juopot ja julkisyntiset olivat korjanneet elämänsä kulun, ja useat itsemurhaa hautoneet olivat tulleet muihin ajatuksiin. Mutta kaikki se, mitä nyt joidenkin vuosien aikana tuon joukon piirissä oli tapahtunut, oli sulkenut kyläläisten sydämet ja mielet tämän joukon julistukselta ja elämältä. Ei, vaikka kuinka yritti ajatella positiivisesti, ei näitä ihmisiä voinut katsoa hyvällä silmällä!

Jokainen käsitti, lukuun ottamatta suurinta osaa seurakuntalaisista, että asioihin täytyi tulla muutos - kylän väki käsitti, muutamat seurakunnan keskuudessa käsittivät, ettei tällainen meno voinut jatkua. Jos pormestarinna oli häväistyksensä jälkeen alkanut kiinnostua entistä enemmän Uuden Ajan uskonnosta, kenen oli syy? "Häväistys?" Se ei edes tullut kenenkään hurskaan mieleen, sillä olihan julistus täyttänyt heidän odotuksensa, heidän ajattelutapansa. Mutta kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, etteivät nämä heidän "maailmallisiksi" kutsumansa olleet milloinkaan kuulleet siitä, miten pitkä naisen hame saa olla tai tulee olla. Kukaan heistä ei tämän maailmanajan keskellä tiennyt tai edes tullut ajatelleeksi sitä, että meikkaamisessa voisi olla jotakin pahaa, sillä meikkasivathan kaikki! Osa seurakuntalaisistakin käytti jonkin verran ainakin tummaa silmäkulmissansa. Tässäkö siis oli saarnanaihe, jolla avattiin ulkopuolisten, vielä uskosta osattomien sydän Herran Jeesuksen astua sisään?

Järki oli jättänyt suuren osan näistä niin riviuskovaisista kuin saarnamiehistäkin. Kukaan näistä ei halunnut edes ajatella olevansa jotakin muuta kuin sitä mitä oli. Oli Paavali ollut mitä tahansa, suvaitsevainen tai kaikille mieleen, niin nämä olivat nyt jumalanvaltakunnan valioyksilöitä, joiden ei tarvinnut tehdä minkäänlaisia kompromisseja tai tinkiä missään. Seurakunnasta oli tullut kuin sisäänlämpiävä savusauna, joka suitsutti mustaa savua kylän taivaalle ja sai asukkaat yskimään, jotkut jopa tukehtumiseen asti. Omat uskomukset ja näkemykset saivat sellaisen voiman, että unohdettiin Kristusta kaipaava maailma tyystin ja julistus seurasi linjaa: älä tartu, älä maista, älä tee sitä, älä tee tätä, älä, älä, älä! Seurakunta oli saavuttanut jotakin suurta, jumalallista, ehdotonta. He olivat erottautuneet maailmasta, he olivat Jumalan valitut tässä ajassa. He olivat, eivät parempia kuin muut ihmiset, mutta erikoisluokkaa, joka ei halunnut koskea mihinkään epäpyhään. Jumalan asia oli heille ensimmäinen asia elämässä, mutta, mutta, mutta...

Johannes oli painokkaasti vuosikaudet korostanut Evankeliumin työn merkitystä, mutta näennäisesti turhaan. Suuri jumalanmies oli jo vuosia sitten sanonut, että sinä hetkenä kun seurakunta unohtaa kadotukseen menevän maailman, on seurakunta kuollut, hengellisesti kuollut. Jumalan asia oli näille ihmisille tärkeä, mutta millä tavalla, millä seurauksilla? Kuinka moni todella käsitti, että oli aitauduttu ennennäkemättömällä tavalla sellaisten raja-aitojen sisälle, mitä ei vielä koskaan ollut tapahtunut? Kuinka moni käsitti, että oli otettu Jumalan Sanasta kaikki itselle sopiva, mutta torjuttu kaikki sellainen, mikä olisi johtanut henkilökohtaisen elämän korjaamiseen ja parannuksen tekoon? Parannus kuului vain jonnekin seurakunnan ulkopuolelle; tämä joukko oli saavuttanut korkeamman pyhyyden tason, eikä ollut enää mitään, mistä olisi tullut tehdä parannus!

Seurakunnassa naureskeltiin pitkään sille, kuinka pormestarinna oli melkein istunut lattialle. Tavatonta riemua kokivat kaikki, jotka itse kertoivat tai kuulivat toisten kertovan tämän vaihtelevista kasvonilmeistä ja tyrmistyksestä. "Saipahan kerrankin kuulla tuo maailmallinen nainen, joka kylää johtaa pahennukseen, kunniansa ja todellista Jumalan Sanaa!" Tämä oli johtavien veljien kannanotto asiaan. Se, että kyläläiset tuomitsivat kyseisen asian, aiheutti vain sitäkin suurempaa kiitosta ja ylistystä Herralle tuossa "halveksitussa ja pienessä" joukossa. Näin tulikin olla, ylistys Herralle! Maailman tuli vihata todellisia uskovaisia, ja nyt saatiin konkreettisesti kokea sitä, mitä Herrakin oli kokenut. -- Tällä kohden enkelitkin taivaassa huokaavat ja itkevät.

Tuskin oli kourallista tämän joukon keskellä, jotka sydämessänsä huokasivat Herran puoleen ja sanoivat, etteivät he oikein voineet yhtyä tähän - sanoivat Herralle, ei muille. Vallitsi sama laki kuin Herramme aikana, että joka asettui jotakin sellaista vastaan, mitä seurakunta uskoi, se erotettiin synagogasta; ei ehkä käsketty lähtemään pois, mutta äärimmäisellä viisaudella savustettiin ulos seurakuntayhteydestä, niin että monikaan ei loppujen lopuksi ollut selvillä siitä, mitä kaiken kaikkiaan oli tapahtunut. Yksi toisensa jälkeen vain jäi syrjään ja vieraantui seurakuntaelämää kohtaan. "Niin on maailma saanut vallata monien mielen", saarnasi Klaus ääni vapisten.

Ei siis ole ihme, jos ulkopuoliset pitivät tätä joukkoa kokonaisuutenansa höyrähtäneenä. Ei auttanut se, että muutamat Johanneksen tavoin säilyttivät terveen asenteen kaikkeen, ja olivat kuin puskurina kaiken välissä. Näitä ihmisiä ei kerta kaikkiaan voinut käsittää ja asettaa johonkin ymmärrettävään lokeroon aivoissa, saati sitten sydämessä. Majatalonpitäjä perheinensä oli seurakunnan keskuudessa huonossa maineessa, koska samalla anniskeli olutta ja muitakin väkeviä kyläläisille. Ei merkinnyt mitään se, että tässä jatkettiin vuosikymmenistä perinnettä, ja jos ylipäätänsä tahtoi majoitustoiminnan jatkuvan, oli pakko pitää yllä myös tätä toimintaa. Se oli elinehto tuolle perheelle, ja sen käsitti jokainen kyläläinen. Tuskin oli maassa tai koko maailmassa toista samankaltaista paikkaa, jossa miehet tosin iltaisin humaltuivat, mutta jota johdettiin niin hienolla tavalla kuin tuota ravintolaa. Tupakointi oli kielletty itse salissa, ja pieninkin rähinänalku loppui siihen paikkaan kun Martha-emäntä tuli esiin tiskin takaa kaulin kädessänsä. Totta, kaulin kädessänsä! Kertaakaan ei hänen ollut tarvis sitä käyttää, mutta jokainen ymmärsi nyt tulleen hetken madaltaa kiihkoa. Tätä naista kunnioitettiin niin salassa kuin julkisestikin, eikä kukaan kyläläisistä epäillyt tämän Jumala-suhdetta. Toista niin hienoa naista ei ollut koko kylällä julkisessa palveluksessa!

Toistettakoon, ettei todellakaan ollut ihme, jos tätä joukkoa näitä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta pidettiin jonakin sellaisena, sellaisena... oli todella vaikea sanoa asiaa olematta liian karkea. Mutta minkä olisi tullut aiheuttaa vieläkin suurempaa hämmästystä oli se, että tämä hurskas joukko piti näitä kyläläisiä suorastaan hölmöinä ja järjettöminä, kadotukseen matkalla olevana jumalattomana laumana. Puolueeton tarkkailija olisi ikävä kyllä päätynyt sellaiseen lopputulokseen, mitä tuskin olisi ilman takanansa olevaa avointa ovea ja nopeaa pakomahdollisuutta uskaltanut julkaista tälle joukolle. Näytti aivan selvästi siltä, että näillä uskovaisilla olivat uskovaisten puheet, mutta kaikki hyvät teot olivat kyläläisillä!

Tämän asian toi esiin eräs henkilö eräänä päivänä muutamien uskovaisten ollessa koolla, ja yritti puhua Johanneksen puolesta. Tuskin voidaan kuvitella sitä närkästystä ja loukkaantumista, joka oli seurauksena tästä puheenvuorosta! Asia levisi koko seurakunnan keskuuteen, ja siitä puhuttiin useiden viikkojen ajan. Suurin osa vei pian keskustelun muille alueille, ja koki siten asian liian kiusalliseksi ja mahdottomaksikin. Mutta moni sai sydämeensä piston ja alkoi ajatella asioita.

Kylällä ihmeteltiin todellakin, kuinka jotkut uskovaiset olivat suurissa vaikeuksissa ja hädässä. Klausin sukulaismiehen perheen asioista oltiin hyvin selvillä, vaikkeivät seurakuntalaiset sitä tiedostaneetkaan. Kuinka usein tulikaan kyläläisten mieleen ajatus, että mikseivät seurakuntalaiset auta tuota perhettä? Olihan kylällä kerätty avustuksia jatkuvasti vaikeuksissa oleville, ja eräälle mainetta niittäneen kansanlaulajan leskelle ja lapsille oli jopa kerätty niin paljon rahaa, että sillä oli saatu ostetuksi kokonainen uusi talo.

Mitä oli tuo usko, jota nämä ihmiset edustivat, lukivatko he ollenkaan samaa Raamattua, josta kyläläiset useaan kertaan olivat kuulleet, että tuli kantaa yhteistä taakkaa ja auttaa hädässä olevia myös maallisessa mielessä? Olihan kirkossakin saarnattu niin painokkaasti: "Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla, ja joku teistä sanoo heille: 'Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne', mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak. 2: 14-).

Kyläläiset olisivat mielellään nähneet hyviä tekoja ja hyviä asioita seurakunnan keskuudessa, mutta eivät ikävä kyllä voineet juuri mitään mainita niiltä vuosilta, jotka viimeksi olivat kuluneet. Muutamat seurakuntalaisetkin alkoivat asiaa pohtia, ja tulivat yhä enemmän sille kannalle, että kyläläisten keskuudessa oli monessa suhteessa parempi kuin hurskaiden joukossa. Miksi ihmeessä todellakin näytti siltä, ja todellisuudessakin tuntui olevan niin, että aivan tavalliset, maalliset ihmiset, osoittivat toinen toisellensa enemmän rakkautta ja ymmärtäväisyyttä kuin uskovaiset? Ei ollut lainkaan niin älytön ajatus, että uskovaisten puheet olivat seurakunnassa, mutta teot kyläläisillä!

Kaikki hyvät luonteenpiirteet ja kaikki hyvät teot eivät siis olleetkaan siellä, missä niiden olisi kaiken järjen ja Jumalan Sanan mukaan tullut olla hallitsevina. Toisen hätä ja tuska ei saanut sijaa siellä, missä sen olisi luullut olevan päällimmäisenä tunteena, tekoihin johtavana rakkautena. Kuinka usein olikaan Hildegard joutunut taksilla kuljettamaan juopuneen miehensä kotiin, vaikka niin monella seurakuntalaisella olisi ollut auto! Mutta kukaan ei joutanut kyyditsemään tätä itkua nieleskelevää sisarta ja tämän juopunutta miestä; mieshän ei ollut uskovainen, vaan juoppo, kadotukseen matkalla oleva! Kaikki tiesivät Hildegardin tehneen ratkaisunsa Johanneksen kokouksissa, mutta kun tämä ei käynyt jokaisessa tilaisuudessa, ei hänen hätänsä koskettanut seurakuntaa.

Yksi surullisimmista tapauksista seurakuntalaisten joukossa oli Lydia-sisar, joka vastoin omaa tietoisuuttaan oli joutunut naimisiin miehen kanssa, joka aluksi esiintyi mitä hurskaimpana veljenä ja uskovaisena, mutta joka sittemmin osoittautui Sanan mukaisesti uskotontakin pahemmaksi, kieltäessänsä uskonsa ja ollen pitämättä huolta perhekuntalaisistaan. Se, kuinka hän halveksivasti ja loukkaavasti suhtautui vaimoonsa, antaen lapsiensakin kohdella tätä mielivaltaisesti, pysyi salaisuutena useimpien silmissä. Olihan mies niin hienokäytöksinen kylällä liikkuessaan ja osasi laulaa niin ihanasti hengellisiä lauluja! Kaikkien silmät olivat takertuneet tähän ulkonaiseen, kauniiseen puoleen, eikä kukaan halunnut ajatella mitään pahaa tällaisesta henkilöstä.

Sisaren ahdistus oli kuitenkin todellinen ja silminnähtävä. Ei hän rohjennut paljon puhua asioistansa, mutta muutamille uskotuille hän kertoi elämänsä kauhuista. Aluksi hänelle osoitettiin jonkin verran myötätuntoa ja ymmärrystä, mutta jonkin ajan kuluttua alettiin suhtautua epäilevästi hänen ahdistustensa todellisuuteen. Ainoa, mitä haluttiin nähdä, oli aviopuolison komea ulkonäkö ja kaunis lauluääni. Niin, olipa tämä laulanut seurakunnassakin, ja jopa kuultiin Johanneksen joskus kastaneen tämän.

Tässä kohden kosketettiin nyt jotakin sellaista, mikä sai seurakunnan kuin tulisille hiilille! Avioliittovaikeudet olivat jotakin sellaista, mistä ei haluttu puhua tai edes kosketella niitä. Tämä joukko oli naimisissa ja niin tuli pysyä! Kukaan ei edes ajatellut jättävänsä puolisoansa, saati sitten sallinut jonkun muun edes mainitsevan jotakin sellaista.

Lydiasta tuli yksi ulossavustetuista, hyljeksityistä, yksinäistäkin yksinäisimmistä. Mies ei suorastaan hakannut häntä, ei lyönyt kädellä, mutta suullansa sitäkin enemmän. Isä nautti siitä kun lapset haukkuivat äitiä tyhmäksi ja aivottomaksi. Äiti ei ollut sellainen, kuin isä olisi halunnut, ja tämä oikeutti lähes mihin tahansa. Isä oli uskovainen niin omissa kuin toistenkin hurskaiden silmissä, vaikka toisaalta olisi tullut herättää hämmästystä sen, että tämän usko ei mitenkään sopinut niihin kehyksiin, mihin seurakunnassa uskottiin. Miksi ihmeessä sitten hän sai sijan seurakunnan sydämessä, kun taas vilpittömästi uskova ja totuuteen pitäytyvä sisar ahdistettiin ulos seurakuntayhteydestä? Tämä oli jotakin sellaista mitä Johannes ei voinut käsittää, eivätkä ne kyläläisetkään, joilla oli sydän paikallaan.

Koko kylä tiesi senkin, että Johannes oli joutunut myymään vähitellen melkein kaiken maatilan kaluston rahapulassansa, voidakseen välttyä ulosotolta. Miksi eivät uskovaiset olleet auttaneet edes tätä, joka vuosikymmenet oli palvellut heitä, jättäen ajatukset omasta hyvinvoinnista? Johannes oli monessa suhteessa pätevä ammattimies, ja olisi voinut saavuttaa elämässänsä paljonkin, jos olisi halunnut ajatella omaa itseänsä ja omaa parastansa. Moni piti Johannesta hulluna, kun pani kaikki rahansa ja aikansa hengellisiin asioihin, mutta toisaalta taas häntä salaisesti kunnioitettiin sen johdosta. Mies oli kohta viidenkymmenen, eikä omistanut käytännöllisesti katsoen mitään! Asuntovaunun, traktorin, kaiken hän oli joutunut myymään saadakseen laskunsa maksetuksi. Hän oli pyytänyt lainaa uskonveljiltänsä, mutta nämä eivät olleet halukkaita sellaiseen, mutta olivat kuitenkin valmiit ostamaan tilan koneita. Heidän silmissään ei siinä ollut mitään pahaa, näinhän oli parempi! Oppi Johanneskin arvostamaan rahaa!

Kenet olisi siis voitu mainita seurakunnan keskuudessa, jolle olisi todella osoitettu rakkautta, armahtavaisuutta, laupeutta? Kukaan ei tiennyt mainita ketään todella sitä tarvinnutta ja saanutta! Niitä oli autettu, jotka eivät todella olleet hädässä, puutteessa. Miksi auttaa sellaisia, jotka eivät ole kuuliaisia kaikelle sille, mitä seurakunta uskoo? Jotta tuli tehdä hyvää vihamiehillekin, siitä ei kukaan saarnannut, sitä ei kukaan maininnut, lukuun ottamatta Johannes-luopiota!

Markku Vuori