...että heidän kerran on kuoleminen...

Ei milloinkaan aikaisemmin elämässänsä ollut Johannes kokenut jotakin sellaista, mikä nyt oli tullut hänen elämäänsä joitakin päiviä sitten. Lukemattomia kertoja viimeisten lähes parinkymmenen vuoden aikana hän olisi niin mielellään kaiken kärsimyksen ja ahdistuksen keskellä nukkunut pois tästä maailmasta ollaksensa Herransa kanssa. Oliko tämä halu jotakin rikollista, väärää, vaikeuksien pakenemista? Eikö Paavalikin huokaissut raskautettuna, että halu hänellä olisi täältä eritä, mutta kanssamatkaajiensa tähden hänen oli vielä oltava tämän maan päällä tässä ruumiissa?

Miksi hänen ajatuksensa yhä uudelleen ja uudelleen palasivat tuohon hänen kokemukseensa Myllylammella, missä hänet kirjaimellisesti ja sananmukaisesti rakas veli ja ystävä oli tallannut pohjattomalta tuntuvaan mutaan ja liejuun, ajatellen vain omaa pelastustansa ja etuansa? Miksi ylipäätänsä kaikki tällainen kohtasi häntä, vaikka hänen ainoa ajatuksensa ja tarkoituksensa oli auttaa jokaista mahdollisuuksiensa mukaan? Miksi kaikki hänen elämässänsä näytti päättyvän jonkinlaiseen tappiotilaan, missä autettava oli selvinnyt kunnialla ja yleistä hyväksyntää saavalla lopputuloksella, mutta hän itse auttajana oli saanut kokea tulleensa merkityksi sillä häpeällä ja moitteella, minkä itse asiassa olisi tullut kohdata autettavaa, joka hänet oli saattanut sille paikalle, useimmiten vastoin hänen omaa tahtoaan ja tarkoitustansa? Miten ylipäätänsä oli mahdollista, että osat vaihtuivat tällaisella tavalla?

Nyt näin monen vuoden jälkeen Johannes oli pakotettu näkemään se tosiasia, että lukemattomat veljet ja sisaret, joita hän oli pitänyt todellisina ystävinänsä ja luotettuinansa, olivat todellisuudessa käyttäneet häntä hyväksensä jonkin sellaisen saavuttamisessa, mikä ei itse asiassa kuulunut heille lainkaan; niin kuin ei Johanneksenkaan palvelustehtävän piiriin. Klausilta olivat loppuneet rakennusaineet rahan puutteen johdosta, ja hän piti maailman luonnollisimpana asiana sitä, että hän saattoi viedä veljensä purkamaan hyljättyä myllyrakennusta; eihän se voinut enää kuulua kenellekään. Näinkin voidaan ajatella, jos ei ylipäätänsä haluta ajatella.

Tapaus johti lopulta siihen, että Johannes luuli viimeisen hetkensä koittavan, ja hän valmistautui kuolemaan veljensä rauta-anturoiden mutaan painamana. Odottaessaan mudan tunkeutumista suuhunsa hänen mielessänsä pyörivät monenlaiset ajatukset, ja jollakin tapaa hän tunsi eräänlaista mielihyvää sen johdosta, että nyt kaikki surkeus ja ahdistus olisi hänen kohdaltansa ohitse. Miksi ei todellakin hän, jonka kaikki olivat hylänneet, jättäneet Herransa haltuun, miksi hän ei todellakin voisi nyt nukkua pois tästä petollisesta ja rauhattomasta maailmasta?

Johannes oli todellakin saanut kylliksensä kaikesta siitä vihan kampanjasta, joka oli kohdistettu häntä vastaan, joskaan ei niin näkyvällä tavalla. Ehkä juuri siinä piili kaiken murheellisuus ja tuskan todellinen piikki? Jos vihamielisyys ja pahanpuhuminen olisivat tapahtuneet avoimesti ja selvästi, ei se olisi satuttanut lainkaan niin kovasti, mutta nyt kaikki tuli mitä läheisimpienkin veljien ja sisarten kautta ikään kuin pienen pienen puukon isku selkään. Juuri tuon puukon pienuus ja sen aiheuttamat lähes näkymättömät haavat olivat yksi syy siihen, miksi ei sen paremmin iskijä kuin ei tapahtumaa seuraavatkaan havainneet mitään seuraamuksia, ehkä vain Johanneksen tuskaisen ilmeen tai huudon. Ei, ei todellakaan ollut sopivaa hänen huutaa, ilmaista tuskaansa, sillä sehän olisi johtanut asian tarkempaan tutkisteluun ja mahdolliseen häpeään sen yllä, joka iskun oli suorittanut.

Kaikki oli Johannekselle niin käsittämätöntä, että hän ei tiennyt mitä ajatella. Iskut tulivat juuri sieltä, mistä niiden ei milloinkaan olisi odottanut tulevan; mistä hän ei niitä olisi odottanut. Mitä taas tuli kaikkeen siihen, mitä hän kotonansa joutui kokemaan, sitä ei kukaan ollut valmis uskomaan. Hän kärsi asioista, jotka eivät painaneet ehdottomasti yhtään mitään tarkkailijoiden vaakakupissa; ei, vaan päinvastoin hän oli syyllinen, kaiken aiheuttaja, oman typeryytensä uhri. Kuka sellaista miestä säälisi, joka ei ymmärrä miten kohdella omaa perhettänsä?

Ei siis ollut ihme, että kaiken tämän pohjattoman yksinäisyytensä keskellä Johannes kaipasi päästä Herran luokse, pois kaiken häntä ympäröivän pahan tukahduttavasta ilmapiiristä. Ei hän ollut lainkaan kyllin vanha tunteaksensa tällä tavoin ikänsä puolesta; myöskään hän ei ollut siinä määrin sairas, että olisi halunnut elämänsä päättyvän. Mutta hän oli monessa suhteessa halukas kuolemaan, sillä hän ei nähnyt elämällänsä mitään sellaista tarkoitusta, kuin mitä hänen sisimmässänsä oleva kaipaus odotti. Toki oli hänelle Jumalan valtakunta ja Hänen asiansa tärkeät, mutta hänet oli hylätty yksinäisyyteen sellaisella tavalla, ettei hän ajoittain jaksanut nähdä kaiken ylitse siihen, mikä on jumalallista. Häneltä todellakin oli katoamassa elämänilo, elämän voima. Mikä ylipäätänsä puhui sen puolesta, että hänen aamuisin oli noustava ylös ja yritettävä hymyillä vaimollensa ja lapsillensa? Jokaisella oli omat kiireensä, omat tärkeät asiansa. Hän oli olemassa kaikkia rakkaitansa varten, omaisiansa varten, uskonystäviänsäkin varten siinä suhteessa, että nämä saivat mitä odottivat, mutta kuka oli todella olemassa häntä varten?

Maria oli kiireisempi kuin milloinkaan heidän aikaisemman avioelämänsä aikana. Tukkuliikkeen kevätkiireet olivat ennennäkemättömän ahdistavat ja voimavaroja nielevät. Vaimo tuli ja meni, nukkui yönsä levottomasti ylirasittuneena, nousi aamulla melkein yhtä väsyneenä kuin illalla nukkumaan käydessänsä. Puolin ja toisin yritettiin hymyillä, naurahtaakin silloin tällöin. Maria oli onneksi eräässä suhteessa toisenlainen kuin Erika, joka kovissa kiireissänsä oli niin kokonaisvaltainen, ettei edes ajatellut Oton kanssa olemista. Niin, Johannes ja Maria olivat yhdessä sen verran usein, ettei sen suhteen ollut valittamista, mutta ajattelevana ja tuntevana miehenä Johannes ei voinut olla panematta merkille sitä, ettei Maria ollut kaikessa mukana sellaisella tavalla kuin olisi pitänyt. Ajatukset olivat aivan jossakin muualla kuin valkoisilla lakanoilla. Maria suunnitteli, pohdiskeli, laskeskeli, silitellen miestänsä parhaansa mukaan. Hän halusi osallistua miehensä elämään, olla tälle hyvä, mutta ei voinut mitään sille, että kevätvaraston täydellistäminen oli koko ajan mielessä.

Ihmisten vaikeudet ovat asia, mistä ei voida tehdä mitään yleisluokitusta. Mikä on toiselle yhdentekevää ja merkityksetöntä, toiselle se voi olla musertavan raskasta. Me ihmiset olemme niin tavattoman erilaisia. Kuinka usein olikaan Johannes seurannut ihmisten keskusteluja, missä nämä olivat puineet elämän eri puitteita, hyvässä tarkoituksessa löytää ratkaisuja kärsiville lähimmäisillensä. Itsestään selvää on, että näiden keskustelujen keskipiste oli avioliittoasioissa, sillä vaikka sitä ei avoimesti tunnustettukaan, löysi jokainen asianhaara lähtöpisteensä sieltä, missä miehen kyljestä poistettiin yksi tarkemmin ajattelematta merkityksettömältä tuntuva luunpalanen.

Johannes oli mies, joka ilmiselvästi oli luotu avioon; hän ei voinut kuvitellakaan olevansa yksin. Jo nuoruudessansa hän oli tuntenut voimakkaasti miehiset voimansa, jotka mahdollisesti olivat perua isän puolelta. Hän ei milloinkaan ollut mikään hurmuripoika tai hameenhelmojen perässä juoksija, mutta hänelle oli itsestään selvää se, että hänen oli löydettävä itsellensä vaimo. Kuinka hartaasti hän olikaan rukoillut, että Taivaallinen Isä antaisi hänelle hyvän vaimon. Mutta niin kuin tuntuu yleensä ottaen olevan elämässä, eivät kaikki tällaiset nuoruuden rukoukset, pyynnöt, toteudukaan, vaan suurempi viisaus sallii ihmislasten tehdä ratkaisuja ja valintoja, jotka johtavat rauhan sataman sijasta myrskyisille meren ulapoille. Niin, jokainen todellinen uskovainen tarvitsee koetuksensa ja ristinsä; niin ristinsä, ah ristinsä, joka alussa näytti suloiselta, herttaiselta, luotettavalta, ei lainkaan ristiltä!

Johannes oli taisteluissa, mutta siinä suhteessa hän ei ollut yksin. Hän oli nuoruudessansa valinnut Ristin tien, kaidan Tien, ja nyt oli tullut aikuisuuden aika, aika kannettavaksi tulemisen sijasta jonkin sellaisen kantamiseen, mitä hän ei ollut parhaimmissa kuvitelmissansakaan pystynyt odottamaan. Ehkä hänen tiensä olisi monessakin suhteessa ollut helpompi, jos hän olisi ollut tavallinen riviuskovainen niin kuin kaikki muut hänen kylällänsä. Mutta hänen yllensä, hänen sisimpäänsä, oli laskettu jotakin sellaista, mikä ei suonut hänen elää normaalia, tavallista ihmisten elämää. Hän oli syntynyt sellaiseen perheeseen, missä Isä raskaalla kädellä kuritti omiansa!

Tähän asti hän oli puhunut kuolemasta ja tästä elämästä siirtymisestä kuten kaikki muutkin uskovaiset, sillä olihan se aivan luonnollinen ajatus jokaiselle Herraa odottavalle. Hän oli julkituonut halunsa Herran luokse menemiseen, sillä hän todellakin oli saanut kylliksensä kaikesta panettelusta ja hyljeksinnästä. Jos hänet olisi hyljätty ainoastaan sananjulistajana, ei se ehkä olisi koskenut niinkään kovasti, mutta kaikki oli johtanut siihen, että käytännössä hänet oli hylätty myöskin Jumalan lapsena, osana suurta perhettä. Todella harvoin järjestyi tilaisuus hänen osallistumisellensa kokoukseen veljien ja sisarten kanssa, sillä häntä oudoksuttiin useimmissa piireissä. Hän oli liian järkähtämätön näkemyksissänsä, opetuksessansa, mitä hän kaikesta huolimatta harjoitti hylätyksi tulemisestansa huolimatta. Hän oli liian ahdasmielinen, liian iloton. Kun toiset veljet ja sisaret jo nauttivat Karitsan hääaterian riemuista, iloiten ja ylistäen Herraa siitä, että he jo nyt olivat Kristuksen vaimo, kokeneet kaiken täyttymyksen, kieltäytyi tämä osallistumasta tähän iloon. Hänellä olisi vielä aikaa nauttia näistä asioista Herran saapuessa! Mutta eikö hän käsittänyt lainkaan, että Herra oli jo tullut ja oli omiensa keskellä?! "Halleluja, Johannes, paruusia, Herran läsnäolo, on saapunut keskellemme!"

Ei, Johannes ei voinut huudahtaa hallelujaa, vaan päinvastoin sai mitä suurimman paheksunnan ennen niin läheisiltä uskonystäviltänsä. Eikö hänen olisi tullut pitää suunsa kiinni ja pysyä poissa kirjoituskoneensa äärestä? Miksi hänen pitikään lausua niin jyrkkä tuomionsa toisten ilon ylle? Ei, Johannes ei ollut toivottu henkilö heidän keskuudessansa, eikä myöskään muualla, missä uskottiin johonkin aivan erikoiseen.

Niin, Johannes oli puhunut kuolemisesta ja poisnukkumisesta lukuisia kertoja, mutta nyt viime päivien aikana hän oli joutunut todella vakavasti miettimään kaikkea, sillä ensialkuun öisin, sitten myöskin muina vuorokauden aikoina, hän aivan kuin yllättäen joutui kokemaan sellaista, mitä ei vielä milloinkaan elämänsä aikana ollut kokenut. Ei milloinkaan aikaisemmin hän ollut kokenut kuoleman läheisyyttä sellaisella tavalla, niin pysäyttävällä, ehdottomalla tavalla. Ei, hän ei tiennyt olevansa sairas siten, että olisi sen johdosta voinut odottaa äkillistä poismenoansa. Jo todettu sairaus oli kiusallinen ja vaati jatkuvaa hoitoa ja lääkärissä käymistä, mutta sen ei pitänyt olla missään suhteessa kuolemaan johtava. Kyljessä tosin oli erikoinen paikka, ilmeisesti venähtänyt lihas, tuskin muuta. Mutta hän ei voinut mitään sille, että hän nyt päivittäin joutui ajattelemaan kuolemaa, poismenoa. Olisiko hän itse kokeva sen piankin, vai joku sukulainen tai tuttava? Itseänsäkö varten hän sitä ajatteli, vaiko vain sen tähden, että oli sananpalvelija?

Niin, tuo ajatus ei ollut ikään kuin vain ajatus, vaan jotakin enemmän. Oliko se aavistus, oliko se erikoinen tuntemus, mutta jos milloinkaan niin nyt hän koki ja tunsi ikään kuin koko ruumiillansa ihmisen heikkouden, vajavaisuuden, ajallisuuden. Yhtäkkiä arvoasetelmat hänen elämässänsä olivat saaneet aivan uuden valaisun. Toki oli Henki hänen sisimmässänsä tehnyt työtänsä vuosikymmenien ajan, mutta nyt oli alkanut jokin aivan erikoislaatuinen ja -merkityksinen vaihe hänen elämässänsä. Olisiko Herra nyt vihdoinkin tekevä jotakin erikoista, jotakin siitä, mitä Hän oli luvannut tehdä Seurakuntansa keskuudessa viimeisinä aikoina?

Johannes oli pannut koko elämänsä likoon iäisyysasioiden tähden, joskin omasta mielestänsä hyvin vajavaisella ja puutteellisella, joskus laiskaltakin tuntuvalla tavalla. Mutta kun hän nyt tarkkaili mennyttä elämäänsä ja ennen kaikkea nykyistä taloudellista tilaansa, joutui hän toteamaan olevansa ainakin jossakin määrin Jumalan palvelija, sillä hänessä jos kenessä oli toteutunut jo nuoruudessa kuulemansa seurakunnan rukous. Tämä seurakunta oli rukoillut Herraa: "Rakas Jumala, pidä Sinä huoli siitä, että meidän saarnaajamme pysyy nöyränä, niin me pidämme huolen siitä, että hän pysyy köyhänä." Ei, ei hän ollut katkera, ei hän katunut yhtäkään päivää Herran palveluksessa, vaikka monta kertaa olikin ollut halukas lopettamaan; niin, nytkin hän olisi lopettanut minä hetkenä tahansa, jos olisi saanut kuulla Herransa vapauttavan äänen: "No niin, poikaseni, Minulla on nyt eräs toinen, joka jatkaa tehtävääsi, pidä sinä nyt rauhalliset eläkepäivät siihen asti kun Minä tulen noutamaan sinut muiden ohella Taivaalliselle hääaterialle." Kuinka mielellään Johannes olisikaan kuullut nämä sanat, mutta hän tiesi kaiken tällaisen toivomisen, saati sitten odottamisen, aivan turhaksi. Näitä sanoja hän ei milloinkaan olisi kuuleva, sillä ilmiselvästi hänen leponsa ja eläkepäivänsä oli siirretty tuolle puolelle ajan rajan.

Tämä tunne kuoleman läheisyydestä, lähes kosketuksesta, oli nyt muuttanut koko hänen ajattelunsa. Ei, kaikesta huolimatta, hän ei halunnutkaan vielä kuolla! Ei hän toki pelännyt kuolemaa, mutta hän oli ihminen niin kuin jokainen muukin. Pian lähes viidenkymmenen vuoden ajan hän oli elänyt elämäänsä tämän maan päällä inhimillisenä olentona, tottuneena elämään. Vaikka kuolema jonakin hetkenä tulee jokaisen ihmisen kohdalle, on ihminen siitä huolimatta suuntautunut elämän mukaan. Kuoleman sijasta ihminen odottaa nousevansa vuoteestansa uuteen päivään; aamusta aamuun. Tottumus on valtava, voimakas, hallitseva voima, joka ottaa ihmisen omaksensa sellaisella tavalla, ettei sitä juuri kukaan käsitä eikä huomaa. Ilmeisesti vain todella uskovaiset ihmiset viedään sille paikalle, missä he aivan käytännössä joutuvat tiedostamaan jotakin sellaista, mikä kaikilta muilta säästyy viimeiselle, ehkä liian myöhäiselle hetkelle.

Ihminen kun oli, koki Johannes ympärillänsä tapahtuvat asiat normaalin inhimillisellä, koskettavalla tavalla. Hän oli jo tottunut näkemään maailman sellaisena kuin se oli tässä viimeisessä ajassa. Mikään ei tuntunut olevan uutta tai odottamatonta, sillä olihan Sana jo vuosituhansia sitten sanonut, miten tulee olemaan. Mutta oli yksi asia, mihin Johannes ei voinut tottua, vaikka kuinka olisi tahtonut tai yrittänyt. Kaikki oli hyväksyttävissä ja siedettävissä ulkopuolella, maailmassa, ympärillä olevien ihmisten elämässä ja keskuudessa, mutta, mutta... Johanneksen sisimmän särki päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän sen toteaminen, että maailman vaikutus yhä enemmän ja enemmän tuli hänen omaan kotiinsa, hänen kaikkeinpyhimpäänsä!

Maria oli aina ollut kiireinen omissa asioissansa, ollen monessa suhteessa enemmän virkanainen kuin perheenemäntä. Talon ostamisen jälkeen hän oli ottanut työnsä tuossa suuressa, maan laajimpaan ketjuun kuuluvassa tukkuliikkeessä, missä hän oli kohonnut vanhemman osastonjohtajan virkaan. Hänelle tuo asema oli niin merkittävä, että joskus Johanneksella kulkivat kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Hänellä oli seurakunnan paimenen sydän aviomiehen sydämen ohella, ehkä vielä voimakkaampana kuin monella muulla. Olivat toki lähes kaikki hänen tuntemansa naiset samanlaisia, ylöspäin pyrkiviä, tahtoen mahdollisimman hyvin hoitaa virkansa. Niin, hän ei ajatellut nyt yleensä naisia, vaan seurakunnan veljien vaimoja. Oli toki kotirouviakin, siivoojattaria, myyjättäriä, tavallisia naisihmisiä, jotka jossakin elämänsä vaiheessa olivat tulleet uskoon ja perustaneet perheen miehensä kanssa. Mutta erikoisen sijan Johanneksen sydämessä saivat nämä aviovaimot, jotka olivat näissä johtavissa asemissa, kuten Erikakin, Oton vaimo.

Tässä oli yksi suuri vaikeus näiden ihmisten ja perheiden kohdalla. Otto ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään, vain koulunsa kesken lopettanut, hyväntahtoinen, lempeäluonteinen, lihavuuteen taipuvainen miehenköriläs, joka ei ilmeisestikään, ainakaan Erikan mielestä, milloinkaan tullut aikuiseksi. Toista oli Erika, suhteellisen korkeasti koulutettu, ahkerasti opintonsa päättänyt uskovainen vaimo, joka oli suorastaan pakotettu, omien sanojensa mukaan, katsomaan että perheellä ylipäätänsä on leipää pöytään pantavaksi. Niinpä Erika oli ponnistellut eteenpäin, nousten tavallisesta osastonhoitajasta suuren yrityksen johtokunnan jäseneksi ja osastopäälliköksi; niin, olipa hän tavallaan osakaskin yrityksessä. Tämä viimeksi mainittu seikka juuri sai hänet ponnistelemaan ennennäkemättömällä tavalla firman pitämiseksi tulvivan laman aaltojen yläpuolella.

Jos Erika oli koulutettu ja tietoinen asemastansa, oli sitä omalla tavallansa Mariakin. Joskus Johannes kuitenkin rohkeni ajatella, että nämä molemmat naiset ainakin jossakin suhteessa olivat saavuttaneet asemansa ja itsetietoisuutensa nimenomaan sen johdosta, ainakin osaksi, että heidän mitättömän koulutuksen omaavat miehensä olivat luoneet heille ikään kuin ponnahduslaudan jonkin enemmän yrittämiseen, kuin mitä heidän miehensä olivat. Näin ei toki olisi tullut ajatella, ei missään tapauksessa, saati sitten edes parhaimmalle tuttavalle lausua sitä julki!

Kerran oli Johannes saanut aivan kouriintuntuvan esimerkin, minkä pohjalta hän rohkeni ajatella tällä tavoin. Otto oli hiljattain laittanut uuden leipomon, sillä he olivat muuttaneet paikkakunnalla. Erika oli juuri ollut eräänlaisella liikkeenjohtamiskurssilla ja oli täynnä uusia ideoita, ja miksei myöskin todella varteenotettavia perustavaa laatua olevia liikeviisauksia. Otto taas ei ollut mikään liikemies, vaikka tätä ammattia harjoittikin. Johannesta suuresti kiusasi se, kuinka Erika Marialle kertoi kaikenlaista hauskaa Oton yrityksistä ja epäonnistumisista. Eräässä vaiheessa veliparka oli melkein konkurssitilassa, olihan luonnollisesti heillä aviosopimus, niin ettei miehen taloudellinen tilanne voinut kaataa vaimon mahdollisuuksia työelämässä.

Sinä päivänä oli hyvin kylmä ilma, ja Johannes halusi istua hetken sisällä kylän kodikkaimmassa baarissa, missä pöydät oli erotettu toisistansa amerikkalaismallisesti matalilla seinänpätkillä. Istuessaan hampurilaisensa ääressä hän totesi muutaman naisihmisen saapuvan selkänsä takana olevan pöydän ääreen. Luonnollisestikaan ei kumminkaan puolin ollut mahdollista nähdä ylitse, mutta äänistä veli huomasi pian istuvansa seläkkäin Erikan kanssa, joka äänekkäästi selitti työpäivänsä kokemuksia Brunhildelle. Heillä oli ollut joku erikoinen tapaus firmassa, se oli selvää, ja voitonriemuisena Erika selitti, kuinka hän oli pelastanut tuhansia, jollei sitten kymmeniä tuhansia markkoja oikeilla johtopäätöksillänsä. "Nyt juodaan kahvit ja syödään parhaat mahdolliset leivokset tämän kunniaksi! Minä olen vain aika tyttö, jota ei kyllä petetä! Kuule, minä ymmärrän jotakin liikeasioista, mitä taas ei voida sanoa Otosta. Se on sellainen surkimus näissä asioissa, että joskus oikein pahaa tekee. Minä en ole varmaankaan kertonut sinulle siitä, kuinka Otto teki aivan väärät päätelmät yhden tukkuliikkeen edustajan yllyttämänä, niin että nyt leipomo on melkein konkurssissa. Olin minäkin siellä paikalla, ja heti käsitin, että nyt Ottoa retkutetaan pahemman kerran. Hih, hih."

Toisella puolella oli melkoisen pitkä hiljaisuus, ja hetken kuluttua kuului jälleen Erikan ääni. "Mikä sinulla oikein on, sisar hyvä, mitä sinä katsot minua niin kummallisesti?" Hetken kuluttua kuului Brunhilden hyvin hämmästynyt ääni: "Kuule, etkö sinä sitten varoittanut miestäsi, jos kerran olit paikalla?" "Pyh, mitä minulle kuuluu se, jos hän ei tiedä mitä tulee tehdä. Oppiihan sitten vastaisuudessa olemaan varovaisempi!"

Johanneksen sisimmässä jokin voi pahoin, todella pahoin. Näinkö todella saattoi olla uskovaisen miehen ja naisen välillä? Näin pitkällekö jo oltiin tultu? Oliko naisilla niin suuri pätemisen tarve, että he hymysuin seurasivat miestensä erehdyksiä, puuttumatta millään tavoin asiaan? No, ei se sittenkään ollut niin kaukaista tai outoa, sillä olihan hän itsekin kokenut jotakin vastaavaa. Kuinka monessa asiassa olisikaan Maria aikoinaan voinut auttaa ja neuvoa häntä, mutta ei jostakin syystä ollut tehnyt sitä. Maria oli ikään kuin pahoilla mielin seurannut sitä, kuinka hän oli oppinut niin monia asioita kirjekurssien ja itseopiskelun kautta, kun hän itse taas oli joutunut istumaan erilaisten oppilaitosten penkeillä vuosikausia. Minkä oppimiseen Marialta oli mennyt vuosia, sen Johannes oli omaksunut vuodessa tai mahdollisesti vajaassakin. Kuinka monta kertaa Johannes olisikaan halunnut Marian neuvovan häntä asioissa, missä tämä oli parempi, mutta tämä oli kieltäytynyt aivan kummallisella tavalla!

Niin, tämä maailma oli aivan käsittämätön. Oliko missään enää jälkeäkään Jumalan tarkoittamasta perhe-elämästä, toinen toisensa kunnioittamisesta ja arvostamisesta, jos uskovaisissakin perheissä jouduttiin kokemaan tällaista?

Johannes kyllä ymmärsi, että tässä ajassa naisten ei useinkaan ollut mahdollista jäädä kotiin. Yleisesti hyväksyttiin jo nykyään se, että uskovaisen perheen vaimo meni töihin. Heidänkin perheessään se oli välttämättömyys, sillä ilman Marian perheeseen tuomaa rahaa he eivät olisi kyenneet elämään normaalia ihmisten elämää. Samoin oli mahdollisesti Oton ja Erikankin suhteen, mutta jokin ei ollut aivan kohdallaan juuri minkään perheen kohdalla. Jumalan Sana sanoi, että tuli etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa ja myöskin nimenomaan lopunajalla varoa sitä, etteivät elatuksen murheet raskauta sydäntä. Mutta nyt kehitys usean perheen kohdalla näytti todella huolestuttavalta, sillä työasiat tuntuivat ohittavan uskonasiat sellaisella tavalla, että Johanneksen sisimmässä jokin huusi suurella ja tuskaisella äänellä.

Oliko se nimenomaan tuo kuoleman läheisyyden, ehdottomuuden tuntemus, mikä sai hänet kokemaan tämän tuskan niin voimallisena? Eikö kukaan toinen tuntenut tätä hänen ahdistustansa ja tuskaansa? Uskoivatko kaikki elävänsä ikuisesti tämän maan päällä, ilman huolta huomisesta, sielun elämän jatkuvuudesta? Johanneksen tehtävä oli huolehtia ihmisten ikuisuusasioista, kehottaa, opettaa, auttaa. Mutta nyt hänet oli tyrmätty hyvin voimakkaalla tavalla, pyritty vaientamaan hänet? Eivätkö ihmiset tajunneet, missä ajassa nyt elettiin? Eivätkö ihmiset, uskonveljet ja sisaret käsittäneet, että Herran tulemus on niin lähellä? Miksi jokaiselle tuntui olevan tärkeintä maallinen työ ja toimeentulo? Olivathan ne toki tärkeitä, mutta arvoasettelussa täytyi olla jotakin perusteellisen virheellistä.

Kuka voi punnita sen tuskan, mitä Johannes tunsi seuratessaan veljiensä ja sisartensa elämää, ponnistelua tässä kiireisessä, pahassa ajassa? Vuosikaudet oli saarnattu, opetettu, kehotettu, ja sitä enemmän ihmiset tuntuivat nukkuvan unohduksen peitteidensä alla. Yhä useammin sai Johannes kuulla yhden ja toisen suusta sanat: "Tästä ei sitten puhuta, annetaan tämän asian olla rauhassa!" Kuitenkin näiden rakkaiden ihmisten olemukseen oli tullut jotakin peljättävää, ahdistavaa, ei ehkä kenen tahansa silmissä, mutta paimensielun silmien edessä. Nämä veljet ja sisaret muuttuivat aivan silmissä! Maalliset asiat saivat yhä enemmän sijaa vieden voimavarat ja ajan. Miksi ei yksinkertaisesti antaa kaiken mennä menoansa? Miksi ei jättää kaikkea Herran käsiin? Ei, sitä ei Johannes voinut, sillä jokin hänen sisimmässänsä oli alkanut huutaa päivittäin ja hetkittäin yhä voimakkaammalla ja tuskaisemmalla äänellä. Herra, Herra, katso seurakuntasi puoleen, armahda meitä, armahda meitä!

On helppo sijoittaa kaikki tämä tuska ja vastuunkantaminen Herralle, joka taivaasta katselee ja seuraa kaikkea. Mutta kuinka moni on tullut ajatelleeksi sitä, mitä Paavali Pyhän Hengen vaikutuksesta kirjoitutti muistiin meitäkin varten: "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut" (Apt. 20: 28). Tämä meidän Ylimmäinen Paimenemme ei siis hallitsekaan kaikkea ylhäältä, korkeudesta käsin, vaan Henkensä kautta Hän on meidän keskellämme, valittujen ihmispaimentensa sisimmässä. Tätä tuskaa ei kanneta yksinomaan ylhäällä, vaan myöskin alhaalla, siellä, missä julmat sudet pyrkivät raatelemaan laumaa. Oi seurakunta, milloin käsität asemasi Hänen laitumensa lampaina, joiden tulee asettua yhteen, yhteiseen rintamaan kaikkea pahaa vastaan! Kuinka kauan sinä näykit ja puret sitä kättä, joka on asetettu paimentamaan sinua? Kuinka kauan pakenet Paimentasi juoksemalla pois niiden luota, jotka on asetettu paimentamaan sinua, suojelemaan sinua?

Kuinka olisikaan Johannes toivonut, ettei hänen olisi tarvinnut olla niin tunteellinen, tuntevainen? Mutta hän ei voinut mitään sille, mitä oli. Hän ei voinut mitään sille, miksi hänet oli luotu, mitä häneen oli asetettu. Mutta miksi eivät ihmiset käsittäneet, ettei hän itse puhunut, opettanut, vaan toi julki sitä, mitä ylhäältä hänen sydämellensä asetettiin? Miksi ihmiset työnsivät hänet ja hänen julkituomansa pois luotansa kuin jonkin pahan? Niin, miksi, hän kysyi yhä uudelleen miksi? Eikö juuri sama tehty hänen Herrallensakin, joka voimassansa vaelsi tämän maan päällä? Niin, ei kaikkea tätä tehtykään hänelle, vaan Hänelle, joka oli hänessä!

Kuinka raskaalta tuntuikaan päivittäin seurata sitä, kuinka hänen oma perheensä oli kaikkien maailman huolien riepoteltavana. Lapset olivat jo nyt melkein aikuisia, mutteivät kuitenkaan uskovaisia, kuten seurakuntalaiset paheksuen totesivat. Saarnaajan lapsia, eivätkä ole uskossa! Kuinka murheellisena ajattelikaan Johannes niitä hetkiä, kun hän erikoisten vierailujen aikana oli kantanut lapsensa käsivarsillansa kokoushuoneen alttarille siunaamista varten. Niin, hän oli luovuttanut molemmat lapsensa Herralle, mutta ei ollut saanut kokea sitä iloa ja riemua, minkä olisi tuottanut heidän antautumisensa Herralle. Kuinka raskaasti joutuikaan hän käymään tuomiolle itsensä ja elämänsä kanssa, miettien sitä, mikä olisi tullut tehdä toisin ja mitä olisi tullut jättää tekemättä. Hän käsitti tämän tuskan tietynlaisen turhuuden, sillä jokainenhan joutui läpikäymään sen muodossa tai toisessa. Ei ihminen voinut päättää sitä, milloin joku jättäytyi Herralle, vaikka oli kysymys omista lapsista. Mutta kaikesta huolimatta Johannes kävi tätä tilintekoa joskus jopa päivittäin. Hän ei voinut olla ajattelematta niitä vuosia, kun lapset olivat vielä viattomia, avuttomia kiharapäitä, kirmaillen horjuen pitkin pihanurmikkoa.

Se oli ollut riemun ja onnen aikaa, äitiyden ja isyyden kultahetkiä. Mutta nyt olivat vuodet kuluneet, ja pian poika olisi voimassa ja koossa ylittävä isänsä. Tytär oli onneksi jonkin verran sulkeutunut, tyytyen viettämään suurimman osan illoistaan kotonaan tai tyttökavereiden luona. Siinä ainakin oli syytä kiitollisuuteen, kun ajatteli joidenkin uskovaisten lapsia, jotka suorastaan olivat joutuneet pahoille teille jo ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan. Eipä ollut Hanskaan paha poika, joskin isää erikoisesti murehdutti tämän kiivasluontoisuus ja kärsimättömyys. Tuntui kauhistuttavalta kuulla aikanaan niin suloisen ja pienen lapsen aikuiseksi kasvaneesta suusta kirousten tulvaa, kun jokin asia ei sujunut odotetulla tavalla. Kaikkeen tähän tietysti tottui, oliko se hyvä vai paha, sitäkin Johannes usein mietti.

Mitä tahansa poika tekikin pahaa tai osoitti huonoa luonnetta joissakin asioissa, siitä isä pyrki jatkuvasti ottamaan syytä itsellensä. Oliko lapsi juuri tuollainen siitä syystä, että oli joutunut todistajaksi niin lukemattomille isän ja äidin välisille riidoille? Oliko kaikki loppujen lopuksi Johanneksen syytä, kun ei ollut kärsivällisempi niin kiivasluontoisen Marian kanssa? Monta riitaa olisi vältetty, jos hän olisi osannut vaieta ja poistua paikalta. Olihan Marian suku tunnettu riitaisuudestaan ja kovista sanoistansa. Olisiko pitänyt antaa periksi, myöntyä? Mutta toisaalta perheen päänä Johanneksen tuli olla vastuussa vaimonsa tekemisistä, sillä jos hän olisi aina vaiennut, niin eikö hän olisi tullut syynalaiseksi? Missä kulki raja kaiken välillä, sitä tuskin pystyi sanomaan kukaan.

Kuinka usein olivatkaan lapsiparat kauhusta pyörein silmin seuranneet leikkimökistänsä tai raollaan olevasta ovesta vanhempien puhetulvaa ja suoranaista karjumista! Tapahtuihan sellaista toki ajoittain kaikkialla, mutta että uskovaisissa perheissä, omassa kodissa! Kaikkea tätä ei Johannes voinut antaa itsellensä anteeksi, vaikka tiesikin useimpien riitojen alkaneen vaimon luulevaisuudesta tai mielikuvituksesta. Onneksi sentään heillä ei oltu päädytty siihen, mitä oli tapahtunut Reinholdille ja Ilselle!

Kuinka vihollinen osasikaan sotkea kaiken ja tehdä riidan aivan tyhjänpäiväisistä asioista! Ajatellessaan tuntemiensa perheiden asioita Johannes tuli todella surulliseksi. Liian myöhään oli Ilsekin käsittänyt, ettei hänen ja Reinholdin välillä ollut todellisuudessa tapahtunut mitään niin vakavaa, että seurauksena oli se mitä oli. Ilse oli vain luullut, luullut ja luullut. Mielikuvitus oli tullut terveen järjen sijalle, ja hänen tiensä oli johtanut vieraan miehen syliin, hurskaassa uskomuksessa jostakin paremmasta; luulemisessa jostakin sellaisesta, mikä tulee vain yhden kohdalle kymmenestä miljoonasta. Tämä vieras mies ei ollutkaan sitä mitä antoi ymmärtää olevansa. Hän oli uskovainen kiireestä kantapäähän, saarnamies koko sielultansa, mutta siitä huolimatta jälkeenpäin tarkastellen huijari läpikotaisin. Tiedostiko hän sitä itse, sen pystyy vain Jumala sanomaan, mutta hänen elämänsä, joka sekin oli alkanut pienestä ja suloisesta lapsenpalleroisesta, oli jo nyt johtanut ainakin kahden naisen rappioon.

Aluksi Reinhold oli yrittänyt antaa anteeksi, ottaen Ilsen kotiin tämän seikkailun jälkeen, mutta tahtomattaan hän joutui kokemaan suoranaista inhoa tätä ennen niin rakastamaansa naista kohtaan. Vaikka asiaa olisi tarkastellut miten päin tahansa, ei miesparka löytänyt minkäänlaista sisäistä ratkaisua asiaan. Tämä nainen oli hänen lastensa äiti, mutta jotakin oli rikkoutunut sellaisella tavalla kummankin sisimmässä, että he muutaman päivän kuluessa joutuivat toteamaan olevansa täysin vieraat toisellensa. Tämä oli jotakin suorastaan kauhistuttavaa, sillä ulkonaisesti kumpikin oli entisensä, joskin ryppyisempi ja laihtuneempi, mutta jotakin oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Jumalan anteeksiantamuksella ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa, sillä Jumalan Sana jo teki tyhjäksi kaikki yritykset. Oliko Sana julma, oliko Jumala ymmärtämätön? Ei, vaan Hän on aina ollut Kaikkitietävä, ja siksi Hän saattoi jo ennalta antaa kirjoittaa Sanaansa nämä asiat. Hän tiesi, ettei kukaan todellinen uskovainen mies voisi ottaa luoksensa takaisin naista, joka oli elänyt aviollisesti jonkun toisen kanssa. (5. Moos. 24: 1- 4).

Näinä muutamien yhteisten päivien aikana Ilse oli vielä pystynyt jonkinlaiseen keskusteluun, mutta tuossa lohduttomassa ilmapiirissä hänen sisimmässänsä oli saanut viimeisen töytäisyn se kehityskulku, joka oli odotettavissakin. Jos hän olisi valinnut elämän jatkamisen Kurtin kanssa, tietoisuudessa tämän piankin tapahtuvasta kyllästymisestä, hän ehkä olisi säilyttänyt jonkinlaisen elämänkipinän huonona, yleisenä naisena, mutta hänen äidinvaistonsa ja jokin entiseen elämään liittyvä tunne johtivat hänet loputtomaan kyselemisen karuselliin, mistä ei ainakaan sillä hetkellä tuntunut olevan mitään ulospääsyä. "Miksi, miksi, miksi? Miksi tein sen, miksi lähdin? Miksi, miksi, miksi? Miksi ei hyvä Jumala estänyt minua tekemästä sitä? Miksi ei Jumala puuttunut asioihin? Miksi, miksi, miksi? Miksi ei Jumala, miksi ei Jumala...?"

Jumala oli toki puuttunut asioihin, varoittanut, kehottanut, opastanut, pyrkinyt auttamaan. Mutta Ilse oli ottanut kaiken vain joko Johanneksen tai jonkun hurskaan sisaren inhimillisenä näkökantana. Ilse oli lukemattomien valintojen edessä, tehden ensin yhden, sitten toisen, ja vähitellen yhä useamman virheellisen ratkaisun. Kun on tehnyt saman virheen kyllin usein, ei se tunnukaan enää virheeltä!

Johannes ajatteli usein sitä, että jos seurakunnissa olisi ollut toisenlainen tilanne ja suhtautuminen ihmisten vaikeuksiin, olisi varmastikin säästytty monenlaisilta ahdistuksilta. Jos Ilsellä olisi koko ajan ollut mahdollisuus oikeanlaiseen sielunhoitoon, olisi hän voinut purkaa taakkojansa sisarillensa, mutta tietynlainen luottamuksen puute oli johtanut siihen, että itse kukin esitti jonkinlaista teatteria, ollen jotakin muuta kuin mitä todellisuudessa oli. Ja kenelle uskalsi ylipäätänsä puhua mitään, kun niin monet puhuivat rippisalaisuudet eteenpäin, jopa vahingoniloisina?

Tietynlainen kirous oli seurakunnan yllä. Oli käsittämätöntä se, kuinka seurakunta oli hylännyt ensin Reinholdin ja sitten Ilsen. Ilse tunsi itsensä yksinäisimmäksi ihmiseksi maailmassa, sillä hänen toiveensa olivat romahtaneet ja pettymyksen mittaa saattoi tuskin kukaan arvioida. Oma vikansa, oli helppo sanoa, mutta kuka olisi kykenevä heittämään ensimmäisellä kivellä? Oli häpeä seurakunnalle se, että Ilse vietiin suoraan kotoansa yli sadan kilometrin päähän psykiatriselle klinikalle, sillä hän oli kadottanut täysin mielenrauhansa.

Saatana tuo uskovaisten eteen lukemattoman määrän houkutuksia, ja juuri avioliiton vaikeudet johtavat usein siihen, että näihin houkutuksiin on niin helppo langeta. Kenen loppujenlopuksi on syy, sitä on turha pohtiakaan. Ei ole mitään suurempaa petosta uskovaisen elämässä kuin se, että mennään naimisiin ja hetken kuluttua annetaan ymmärtää, ettei halutakaan elää annettujen lupausten mukaisesti. Ilse oli luvannut rakastaa miestänsä kuolemaansa asti, mutta kuviteltu miehen uskottomuus oli johtanut katastrofaalisiin seuraamuksiin, vaikka siihen vaadittiinkin niin monen vuoden kehitys.

Tässä juuri on kauhistuttavin piirre näissä asioissa. Todellisuudessa ei ole mitään tapahtunut, mutta toinen osapuoli pitää kiinni uskomuksestaan tai luulostansa. Jos ei ajoissa olla valmiita luopumaan siitä, ojentautumaan, pyytämään anteeksi, saattaa seurauksena olla ketjureaktio, missä edellinen luulemus toimii pohjana seuraavalle, ja taas seuraava seuraavalle. Syntyy kokonainen luulemusten ja kuvitelmien maailma, joka ajan myötä muuttuu "todellisuudeksi", mikä syrjäyttää elämän tosiasiat. Ilse oli loukkaantunut Reinholdin uskottomuuden johdosta, mitä ei milloinkaan ollut tapahtunut. Loukkaantunut katsoi oikeudeksensa hyvityksen saamisen, mutta millä tavalla hän sen saikaan! Reinholdin kuviteltu rikkomus johti tämän vaimon vieraan miehen syliin.

Kurt oli mitä ihastuttavin nuorehko saarnamies. Mutta kuka olisi tällaisissa tilanteissa tavannut ihmisiä, jotka eivät olisi ihastuttavia? Ilse ei milloinkaan elämässänsä ollut ollut niin ihastuttava kuin tavatessaan Kurtin ensimmäistä kertaa. Kurt oli yksinäinen, joten hän oli mitä hurmaavin ja houkuttelevin mies, mitä Ilse oli kohdannut. Niin, tarvitsee sitten yksinäinen isä äidin lapsillensa tai eronnut nainen isän lohduksensa, jokainen panee parastansa, esiintyy eduksensa, ylittäen itsensä. Eikö tätä kaikkea oltu nähty jo vuosien ajan? Kaikki esiintyivät eduksensa seurakunnan kokouksissa, niin miehet kuin naisetkin. Kaikki olivat hyviä, seurallisia, kohteliaita, huomaavaisia, mukaan lukien kaikki hyvät ominaisuudet. Mitä itse kukin sitten oli kotonansa tai miehensä ja vaimonsa seurassa, se on kokonaan toinen luku ihmiskunnan historiassa.

Kuinka tarvittiinkaan Jumalan puuttumista asioihin!

Miksi ruoho todellakin näytti niin usein vihreämmältä aidan toisella puolella! Ehkä se joskus oli sitäkin, mutta todella hyvin harvoin. Suurimmaksi osaksi tämä kaikki oli sielunvihollisen luomaa harhakuvaa, mihin hyvin moni lankesi, kuka enemmän, kuka vähemmän kohtalokkain seuraamuksin.

Jumalan armo riitti ja peitti rikkomukset, mutta oli tapauksia, joissa ei edes Jumalan armo riittänyt korjaamaan aikaansaatua pahaa. Tämä armo tosin vallitsi Jumalan ja ihmisen välillä, mutta se ei auttanut kahden eri henkilön välillä, jos oli tapahtunut jotakin peruuttamatonta. Kuinka paljolta oltaisiinkaan säästytty, jos olisi hiukankin tehty laskelmia ja varauduttu seuraamuksiin. Ihminen on ajallinen, ainutkertainen, niin myöskin avioliitto.

Ihminen vietti aivan liian paljon aikaa huvittelupaikoissa, mukavissa olosuhteissa, ollen noudattamatta Sanan kehotusta, että parempi on mennä surutaloon kuin ilotaloon. Ihminen ajatteli aivan liian vähän tuonpuoleisia asioita, kuolemaa, tästä elämästä lähtemistä. Oli niin luonnollista ja totunnaista odottaa kuoleman tulevan joskus vanhuudessa, joskus hamassa tulevaisuudessa. Mutta kuinka usein se saapuikaan aivan odottamatta, yllättäen. Se saattoi tulla siellä, missä sitä ei lainkaan olisi osannut odottaa. Yhtäkkiä katkesi suoni aivoissa kesken matematiikan tuntia; hautaan kannettiin elämänsä kukoistuksessa oleva seitsemäntoistavuotias nuori mies, jolla oli edessänsä lupaava ura urheilijana. Kaksikymmentäkaksivuotias nuori, kaunis kotirouva istuu puutarhassa auringon paistaessa kauniisti. Mies on asianajaja lähikaupungissa, kuuluisa jo nuorella iällänsä, koko seudun arvostama köyhien puolustaja. Vaimo soittaa kesken työpäivän ilmoittaaksensa, että ampiainen on pistänyt häntä korvan viereen. Seuraavana aamuna hän kuolee käsittämättömään tulehdukseen, joka lamaannuttaa sydämen. Kukaan ei osaa selittää miten se on mahdollista.

Ihminen tulee alastomana, parkuvana, tähän maailmaan, yksin, avuttomana. Hän ei ole sen kummemmassa tilassa lähtiessänsä täältä. Ei auta yhtään se, kuka hän on tai mitä hän on. Hän lähtee yksin, ilman äitiä, ilman isää, ilman että kukaan voisi saattaa hänet toiselle puolelle. Ainoa lohtu on tietoisuus Jumalan armosta, mutta onko ihminen todella valmis? Kuolema ei muuta mitään, ei korjaa mitään. Se ei tee jumalattomasta uskovaista, ei uskovaisesta jumalatonta. Ihminen ratkaisee tämän elämän aikana suuntansa, ja kuolema on ainoastaan lautturi tästä elämästä tuonpuoleiseen. Kukaan ei tiedä, milloin tuo lautta saapuu itse kunkin luokse.

Kaikkea tätä ajatellessaan Johanneksen mielen valtasi todellinen murhe. Kuinka vähän välittivätkään ihmiset tuonpuoleisesta! Jopa uskovaiset olivat tuudittautuneet tietynlaiseen rauhallisuuteen, jolla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista raamatullista pohjaa. Uskottiin oltavan valmis, kun kävi säännöllisesti seurakunnassa, luki Raamattua ja harjoitti jonkinlaista hyväntekeväisyyttä. Mutta riittikö tämä kaikki Jumalan kaikkinäkevien silmien edessä?

Markku Vuori