"Älkää koskeko Minun voideltuihini"

Ihminen on hyvin suuressa määrin kadottanut oikean käsityksensä asemastaan tämän luomakunnan keskellä. Jos missä niin laitosmaisessa turkistarhauksessa hän on tuonut julki todellisen luonteensa, joka ei ajattele ympäristönsä ja elinpiirinsä todellista parasta, vaan ainoastaan hetkellisen hyödyn saamista riippumatta siitä, millaisen perinnön hän jättää lapsillensa ja lapsenlapsillensa.

On aivan väärin kuvitella, ettei luonnon riistäminen ja vääränlainen hyödyntavoittelu olisi niin vakavaa seurauksiltaan, kuin mitä nyt viime aikoina on selvästi havaittavissa. Väestölle niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin vakuutetaan vuodesta toiseen mahdollisuutta kaiken korjaamiseen ja saattamiseen sellaiseen tilaan, että elämä jatkuu entisenlaisena huolimatta tietynlaisista "poikkeuksista" niin säätiloissa kuin yleensäkin luonnonilmiöissä. Mutta totuus on kuitenkin aivan toisenlainen kuin mitä kukaan on halukas uskomaan. Ihmiskunta on astunut omien toimiensa johdosta tielle, jolta ei ole paluuta, ja joka ei lupaa hyvää tämän maan päällä asuville ihmisille.

Maa on saastunut asujainsa alla sellaisella voimalla, että hyvinkin pian voimme havaita kaiken silminnähtävällä tavalla, joskin jo nyt tarkkasilmäinen havainnoitsija voi todeta mihin suuntaan ollaan menossa. Kaikki on todella niin huolestuttavaa, että niin tiedemiehet kuin asioista perillä olevat tavallisetkin ihmiset katsovat tulevaisuuteen pelonsekaisin tuntein, vaikkeivät sitä rohkenekaan tuoda julki sellaisella tavalla kuin mitä edellyttäisi varoittaminen todellisesta vaarasta.

Aidosti uskovaisen ihmisen ei kuitenkaan tule pelätä ja vapista tulevien edessä, sillä tämä on nimenomaan aika, jossa meidän tulee noudattaa sitä, mitä Herramme lähes kaksituhatta vuotta sitten sanoi: "Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä!" (Luuk. 21: 28).

Jos mitä, niin rohkeutta me tarvitsemme tässä ajassa. Kuitenkaan tuo rohkeus ei ole niinkään tarpeen sen suhteen, mitä näemme maailmanlaajuisesti tapahtuvan, sillä sellaista on ollut kautta ihmiskunnan historian: sotia, mellakoita, luonnonmullistuksia, vaikeita aikoja. Aina on toistuvasti seurannut tietynlainen ajanjakso toisensa perään, ilman että mitään oleellisia muutoksia olisi tapahtunut. Ihminen on monessa suhteessa muuttumaton, oman olemuksensa orja ja perinnäisen luonteensa mukaisesti paha ja itsekäs, mutta tiettyinä aikoina nämä ominaisuudet saavat tavallista suuremman vallan, nimenomaan olosuhteiden luomien tilanteiden mukaan.

Olemme jälleen kerran, viimeisen kerran ihmiskunnan tämänkaltaisen sivilisaation aikana, saavuttaneet tilan, josta voidaan sanoa Vanhan Testamentin sanoin: "Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra: ei totisesti sisaresi Sodoma tyttärineen tehnyt sitä, mitä sinä tyttärinesi olet tehnyt. Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti: YLPEYS, LEIVÄN YLTÄKYLLÄISYYS JA HUOLETON LEPO hänellä ja hänen tyttärillään, mutta kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut." (Hes. 16: 48- 49).

Todellinen uskovainen ei ole milloinkaan pelännyt kaiken maailmassa tapahtuvan johdosta, sillä hän on tiennyt Herransa ja Jumalansa pitävän huolta hänestä. Mutta missä todella tarvitaan rohkeutta ja lujuutta, on pitää kiinni siitä mitä Jumala on tässä ajassa luvannut tehdä seurakuntansa keskellä ja sen kautta. Nimenomaan tässä ajassa, jossa Jumala on tuonut julki tahtonsa seurakuntaansa kohtaan ja puhunut sellaisella selvyydellä kuin ei milloinkaan alkuseurakunnan jälkeen, on vihollinen astunut esiin kaikkine voimavaroinensa masentaaksensa ja painaaksensa alas ne, jotka tuntee suurimmaksi vaaraksi itsellensä. Siksipä on syytä tarkata tätä hänen toimintaansa ja nähdä miten se tapahtuu. Hän ei tule näkymättömänä eikä muodottomana, vaan aina hän käyttää välikappaleenansa niitä ihmisiä, jotka jollakin tavalla avautuvat ja antautuvat hänen käyttöönsä; hyvin usein uskovaisen nimellä kulkeviakin. Niinpä meidän tulee rohkeudella ajatella sitä, mitä Herra aikoinaan puhui Jeremialle, nuorelle profeetalle: "Älä sano: 'Minä olen nuori', vaan mene, kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. ÄLÄ PELKÄÄ HEITÄ, sillä minä olen sinun kanssasi ja pelastan sinut, sanoo Herra:" (Jer. 1: 7- 8).

Ihminen on aina pyrkinyt toteuttamaan omaa tahtoansa ja alistamaan muut sitä palvelemaan. Useimmiten tähän tarkoitukseen on käytetty välikappaleena pelkoa, vaikka sitä ei aina heti havaitsekaan siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki on kätketty niin hienosti ja salakavalasti tietynlaisten ulkonaisesti viattomien asioiden taakse. Niinpä tässäkin ajassa ihminen käyttää täsmälleen samoja metodeja toteuttaessansa omaa perinnäistä olemustansa. Uskovaisetkin ovat hyvin suuresti näiden tekijöiden vaikutuksen alaisia, vaikkeivät sitä huomaakaan.

Ihminen ei käsitä, mitä tekee toiselle kaiken vaikuttamisensa kautta. Vastuusta pyritään pakoon viittaamalla alkulähtökohtiin ja sanomalla: "Minullahan on aina ollut vain hyvä tarkoitus! Jos olen tehnyt jotakin väärin, on se ollut vain viatonta ja vaaratonta väärinkäsitystä!" Mutta koskaan ei tällainen manipuloija ole halukas ajattelemaan tekonsa ja vaikutuksensa seurauksia, jotka hän työntää asianomaisen tai jonkun muun syyksi sanoen: "Olisinko minä vastuussa siitä, mitä joku tekee lausuntojeni tai joidenkin tekojeni seurauksena?" Kuitenkin, jos hän itse tahtomattaan joutuu kokemaan samaa, on hänellä heti valmis syy- ja seurausteoria, jota hän säälimättömästi ja häpeämättömästi käyttää itsensä hyväksi.

Uskonelämän alueella on suorastaan hämäännyttävää ja häkellyttävää sen toteaminen, kuinka vähän ihmiset tiedostavat kaiken tämän vuorovaikutuksen merkityksen uskovaisen elämälle ja kokemukselle. Jos mikään arvo on kautta aikojen tallattu maahan, ja nimenomaan tässä ajassa, on yksilöihmisen koskemattomuus. Moni ei tule edes ajatelleeksi sitä vääryyttä, mikä sisältyy tämän jumalallisestikin säädetyn koskemattomuuden rikkomiseen. Jo aivan Raamatun alkulehdiltä saakka kulkee Jumalan tarkoituksen ja hyvän päämäärän punainen lanka. Ei ole mitään merkitystä sillä, voidaanko Jumalan tahdon toteutuminen nähdä käytännössä vai ei, sillä Hän ei muuta Sanaansa koska ei itsekään voi muuttua. Kun ihminen ei ole nähnyt tuomion tulevan väärän teon ja väärän vaikutuksen ylle, on hän yltiöpäisessä rohkeudessansa jatkanut entistä suuremmalla paatoksella, ja uskoo kaiken jäävän ilman asianmukaista rangaistusta; eihän mikään todista sen puolesta! Mutta kaikesta huolimatta ihminen on kerran vastaava kaikesta tekemisestään viimeisellä tuomiolla. Huomioimatta ei pidä jäädä senkään seikan, että kaikesta huolimatta ihmisen teot tuovat hänen yllensä jo elinaikana ehkä näkymättömän tuomion, joka ei niinkään perustu johonkin silminnähtävään rangaistukseen, vaan paremminkin jonkin sellaisen menettämiseen päivittäin, mikä voisi tuoda Jumalan siunaukset hänen elämäänsä.

Jo ihmiskunnan alussa voidaan havaita, kuinka ulkonaisesta jumalanpalveluksesta huolimatta alttarin edessä kumartuvan sydämessä vallitsee täydellinen kunnioituksen puute toista palvojaa kohtaan, joka ei teekään kaikessa niin kuin hän. Kain vihastui, ja hänen hahmonsa synkistyi; hän astui oman elämänsä sallitun vaikutuspiirin ulkopuolelle, rikkoen toisen ihmisen oikeutta, koskemattomuutta vastaan. Hän kielsi veljensä oikeuden jumalanpalvelukseen ja elämään; hän tappoi oman veljensä.

Pintapuolisen tarkastelun tuloksena koko asia näyttää saavan ainakin inhimillistä mieltä tyydyttävän hyvän ratkaisun; Jumala näyttää antavan Kainille anteeksi, sillä lupaahan Hän "suojeluksensa" hänelle antamansa Kainin merkin myötä. Mutta hengellisten silmien edessä voidaan nähdä kaiken vakavuus ja peruuttamattomuus: "...mutta minkä he järjettömäin eläinten tavoin luonnostaan ymmärtävät, sillä he turmelevat itsensä. Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä..." (Juuda 10- 11). "...että meidän tulee rakastaa toinen toistamme eikä olla Kainin kaltaisia, joka oli pahasta (tark. käännös: paholaisesta, Pahan lapsi) ja tappoi veljensä." (1. Joh. 3: 11- 12).

Kautta Vanhan Testamentin voimme tämän veljen kuolemaan johtaneen tapauksen jälkeen seurata sitä, kuinka aikakaudesta toiseen ihmiset vaikuttivat toinen toiseensa saman hengen vallassa olevina. Aina ei kuolema ollut seurauksena, mutta sitäkin pahempi oli ihmisen koskemattomuuden rikkominen ja väärät tuomiot. Kaikki sai tietynlaisen huipentumansa Meidän Herramme maanpäällisen vaelluksen aikana, kun Hän lausui ikimuistettavat sanansa sen ajan kirjanoppineille ja fariseuksille: "Minä tiedän, että te olette Aabrahamin jälkeläisiä; mutta te tavoittelette minua tappaaksenne... Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä" (Joh. 8: 37; 44).

Ihminen on siis unohtanut, tai paremminkin kieltäytynyt näkemästä asemansa tässä elämässä. Hän noudattaa vain omia pyyteitänsä ja näkemyksiänsä siitäkin huolimatta, että ajoittain voi todeta kulkeneensa rautakengin siellä, minne enkelitkin pelkäävät astua. Kuinka moni onkaan rautakenkinensä tallannut maahan lähimmäisensä, veljensä ja sisarensa, sitä ollenkaan tiedostamatta? Ihminen ei näe tekojensa seuraamuksia, koska pakenee paikalta ja vastuusta, ennen kuin häntä voidaan vaatia tilille tekemisestänsä.

Paavali jos kuka näki uskovaisen koskemattomuuden tärkeyden lausuessansa mieliin painuvat sanat: "Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella; minähän olen kihlannut teidät miehelle, yhdelle ainoalle, asettaakseni Kristuksen eteen puhtaan neitsyen. Mutta minä pelkään, että niinkuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan" (2. Kor. 11: 2- 3).

Meidän Herramme maanpäällisen vaelluksen ajan kirjanoppineet ja fariseukset pyrkivät vaikuttamaan niin yksilöihin kuin väkijoukkoihinkin omien näkemystensä toteuttamiseksi, ja usein heidän tavoitteidensa asettelu ei tuntenut mitään rajoja. He olivat sen ajan jesuiittoja, joilla tarkoitus pyhitti keinot. Heissä ei ollut mitään siitä, mitä Paavali tuo esiin 1. Kor. 9: 19-: "Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin, ja olen ollut juutalaisille ikäänkuin juutalainen, voittaakseni juutalaisia; lain alaisille ikäänkuin lain alainen, vaikka itse en ole lain alainen, voittaakseni lain alaiset; ilman lakia oleville ikäänkuin olisin ilman lakia -vaikka en ole ilman Jumalan lakia, vaan olen Kristuksen laissa -voittaakseni ne, jotka ovat ilman lakia; heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; KAIKILLE MINÄ OLEN OLLUT KAIKKEA, pelastaakseni edes muutamia." Kaiken tämän hän teki oman todistuksensa mukaisesti Evankeliumin tähden. Hän ei tehnyt sitä itsensä tai omien tavoitteidensa tähden, vaan saavuttaaksensa Jumalan hänelle antamat tavoitteet tämän ihmiskunnan keskuudessa. Mutta kuinka harvat nykyään käsittävätkään kaiken tämän merkityksen?

Johannes ei ollut ainoa sananpalvelija, joka joutui väärällä tavalla tuomituksi kaiken "vapautensa" johdosta. Joka ei julistanut "älä tartu, älä maista, älä koske!" ei ollut suosiossa juuri nyt. Mutta suosio ihmisten edessä ei ole milloinkaan ollut se mittapuu, minkä mukaisesti todellista hengellistä elämää arvostellaan. Niinpä Paavali joutui galatalaisille toteamaan hyvin yksikantaan: "Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut" (Gal. 1: 11- 12).

Johannes oli kautta elämänsä joutunut kokemaan, kuinka hänen koskemattomuuttansa ja persoonallisuuttansa vastaan oli hyökätty sellaisella tavalla, ettei hän milloinkaan ollut osannut odottaa sellaista taitamattomuutta ja kehittymättömyyttä ihmissuhteissa. Hän rakasti luontoa aivan tavattomasti, mutta ei kuitenkaan ylitse sovinnollisuuden. Nimenomaan luonto oli hänelle opettanut ja havainnollistanut lukemattomia Jumalan Sanan totuuksia ja sellaisia syvyyksiä, mistä moni ei päässyt milloinkaan osalliseksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ottanut aikaa salliaksensa tulla puhutelluksi.

Ihminen on aina ihminen, ajatteli Johannes lukiessaan paikallislehteä. Kylän laitamilla asui vanhahko, ystävällinen maanviljelijä, joka vuoriston perinnettä noudattaen oli säilyttänyt isovanhempiensa aikana valmistetut hevoskärryt, millaisia vielä tänäänkin nähdään joidenkin suurkaupunkien kaduilla "vossikoina" tai miksi niitä sitten kutsutaankin. Aina silloin tällöin hän valjasti niiden eteen jo iäkkään hevosensa, joka aina oli vedonnut lempeydellänsä ja erikoislaatuisella rakenteellansa niin kyläläisiin kuin vieraileviin turisteihinkin.

Kavioiden kopina ja rattaiden pyörien kolina kiinnittivät ihmisten huomion, ja kadun varrelle kerääntyi suuriakin ihmismääriä seuraamaan tätä erikoista ilmestystä. Maanviljelijä oli pukeutunut perinteiseen vuoristolaisen kansallispukuun heiluttaen kädessänsä piiskaa, millä ei vielä kertaakaan ollut edes koskettanut hevostansa. Muutamalla markalla sai kyydin kylän ympäri tai antamaansa osoitteeseen, jos vain onnistui saamaan vuoron ihmisten tungeksiessa ympärillä.

Hevonen oli itse rauhallisuus, jokaisen eläinrakkaan ihmisen ihastuksen kohde. Mutta oli yksi asia, mitä ihmiset eivät käsittäneet, ja joskus tuntui etteivät halunneetkaan käsittää: eläin on eläin ja sillä on eläimen tunteet ja näkemykset asioista. Eläin ei ole ihminen, vaikka ajoittain tuntui siltä että ihminen oli hyvin suuressa määrin eläin; liekö tällä sanonnalla loukkaava vaikutus eläimiä kohtaan?

Ihminen halusi osoittaa rakkautensa eläimiä kohtaan taputtelulla ja hyväilyllä, vaikkapa eläintarhassakin. Niinpä vuosittain muutama matkailija sai kokea kovia tämän hyvää tarkoittavan mutta ajattelemattoman käytöksensä johdosta, kun esimerkiksi seudun suurimman eläinpuiston "kesy" karhu ei käsittänytkään, että sen häkkiin työnnetty käsi oli tarkoitettu ainoastaan nuolaistavaksi, mutta ei haukattavaksi. Samoin saattoi aitauksen takaa kurkotteleva elefantti töytäistä sen kärsästä kiinni tarttunutta eläinystävää sellaisella tavalla, että tämä heräsi tajuihinsa vasta paikkakunnan ensiapuasemalla. Ilmiselvästi ihminen ei tuntenut rajojansa, tiettyjä eläimen ja ihmisen välillä vallitsevia koskemattomuuden sääntöjä.

Ihminen oli ilmeisestikin perinyt esi-isiltänsä maailmanvaltiaan ja hallitsijan asenteen, mutta ei taitoa sen toteuttamiseen. Tietyissä tilanteissa hän kuvitteli olevansa ylimaallinen, kaiken yläpuolella oleva, haavoittumaton, vastustamaton; aivan kuten se "tarzan-hahmo", joka oli yrittänyt 'tempaista norsun syliinsä aidan ylitse'. Nyt hän oli tarkkailussa maatessaan niin vihainen haavekuviensa romahtaessa, että hän suureen ääneen vaati tätä 'hirvittävää luontokappaletta' lopetettavaksi!

Nyt vaati paikkakunnalla vieraillut äveriäs matkailija tämän maanviljelijän hevosta lopetettavaksi heti, ilman minkäänlaista viivytystä. Lehtimies oli tallentanut palstallensa hurjistuneen miehen kuvan ja pahimmat tunteenpurkaukset, sillä tuo "hirvittävä ja kavala peto" oli puraissut tuota miestä käteen sillä seurauksella, että lääkärin tarvitsi ommella kolme sormea useammalla tikillä yhteen.

Lähes jokainen kyläläinen tiesi tämän lempeän luontokappaleen tavat, eikä kukaan pyrkinyt lähestymään sitä jollakin sellaisella tavalla, minkä tiesi ärsyttävän sitä. Ennen kaikkea lapset kaipasivat saada silittää sitä, saati sitten "isommat lapset" tai lapsenmieliset. Milloinkaan ei kukaan ollut tullut puraistuksi, saati sitten potkaistuksi. Hevonen vain oli kääntänyt tyytyväisenä päätänsä kun sen kaulaa ja selkää tai vatsaa oli sivelty tai taputeltu. Se ymmärsi ihmistä ja hänen kaipaustansa ehkä enemmän kuin moni kuvittelikaan. Mutta oli yksi asia, mitä se ei mistään hinnasta hyväksynyt vieraalta ihmiseltä: se ei pitänyt turpaansa taputtelemisesta!

Nyt tämä itsevarma ja itsekeskeinen turisti oli ajatellut olevansa kaikkien aikojen hevosmies, ja vaimon tähdätessä kamerallansa hän tahtoi tarttua hevosta kiinni kuolaimista asettaaksensa sen pään olkapäällensä. Mutta siitä hevonen ei pitänyt, vaan kääntyi rajusti rattaissa, niin että kuski huusi: "Älkää koskeko sen turpaan, se ei voi hyväksyä sitä!" Mies oli vain nauranut ylimielisesti ja oli uudelleen, entistä päättäväisemmin, ottanut kiinni hevosen kuolaimista roikkuvista nahkahihnoista taputtaen sitä turpaan niin että läiske kävi. "Kyllä minä sinulle näytän, kuka on isäntä", nauroi mies ja kääntyi katsomaan kohti vaimoa ja kameraa. Mutta ei nauranut kauan, sillä ärsyyntynyt hevonen heilautti päätänsä sellaisella voimalla, että mies oli mennä nurin, ja kukaan ei juuri ehtinyt havaitsemaankaan sitä, kuinka voimakkaat hampaat narskauttivat miehen kädestä kolmen sormen lihat luuhun saakka. Sormet eivät sentään menneet poikki, mutta miehen tuska oli sanoinkuvaamaton; eihän tällainen hieno herra ollut tottunut kokemaan minkäänlaista kipua!

Eläin sai Johanneksen mielessä kiitokset, sillä se olisi voinut puraista vaikka miehen koko käden poikki, jos olisi niin päättänyt. Kaikki tämä alkoi jälleen kerran puhua hänen sisimmässänsä jostakin sellaisesta, mitä ei juuri kukaan pannut merkille. Ihminen ei ollut tällainen ainoastaan eläimiä kohtaan, vaan myös omaa lajiansa kohtaan. Hän halusi tehdä sitä, mikä hänestä tuntui hyvältä, kysymättä lainkaan "hyvänpitonsa" kohteelta mitä tämä ajattelee siitä.

Hevosen turvassa on todella pehmeä, silkkimäinen nahka, missä verisuonet ovat lähellä pintaa. Siksi se tuntuu niin lämpimältä ja hyvältä ihmisen kädessä, ja juuri tätä hyvänolon tunnetta ihminen etsii, kaikessa eläinrakkaudessansa itsekkäänä ja omaa nautintoa etsien. Vaikka ihminen tietäisikin eläimen nauttivan jostakin muusta hyväilytavasta enemmän, valitsee hän mieluummin itsellensä sopivamman, miellyttävämmän.

Johanneksen koira oli mitä hyväluontoisin ja lempein olento maan päällä. Vaikka se silloin tällöin räksyttikin hurjasti pihalle eksyneille ja karanneille koirille tai metsästä putkahtaville jäniksille ja riistalinnuille, oli se aina hyvällä tuulella heiluttaen häntäänsä ja kaivaten hyvänä pitoa. Etenkin lapset ajattelivat lapsen lailla, taputtaen sitä päälaelta mitä intohimoisimmin ja rakkaudellisimmin. Mutta he eivät tulleet ajatelleeksi sitä, että sen vähäpätöisten, mutta sitäkin viisaampien aivojen peitteenä ei ollut kuin ohut luukuori ja aivan ohut nahka karvoinensa. Se suorastaan tunsi kipua tämän hyväntahtoisen taputtelun tuloksena ja aivan pakeni näitä hellyydenosoituksia. Siitä huolimatta esimerkiksi Ann-Marie toistamiseen osoitti rakkautensa juuri tällä tavalla, moittien Johannesta siitä, ettei ollut opettanut koirallensa tapoja. Heidän koiransahan aivan rakasti pään päälle taputtelua!

Naapurin "hellä" rouva ei tullut lainkaan ajatelleeksi sitä, että koiriakin on niin monenlaisia, ja mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Heidän rotukoirallansa oli todella suuri pää ja paksu nahka ja karvoitus pään päällä, niin ettei se tuntenut lainkaan sillä tavoin kuin Johanneksen "arka" koira. Niin, ihminen ajatteli vain itseänsä ja omia tuntemuksiansa, suomatta sijaa luontokappaleen hyvinkin oikeutetuille tunteille. Oliko ihmisellä oikeus vaatia toista tuntemaan jotakin aivan luonnollensa ja olemuksellensa vastakkaista ja jopa vastenmielistä?

Markku Vuori