Veljeni
Herrassa!
Kiitos sinulle
kirjeestäsi, ja mitä runsaimmat rauhantoivotukset Herran Jeesuksen Kristuksen
Nimessä.
On juuri ollut
pääsiäinen, ilon ja ylösnousemuksen juhla, syvän murheen ja ristiinnaulitsemisen
juhla. Kuinka moninaiset ovatkaan Herran tiet; samanaikaisesti aivan toisilleen
vastakkaiset asiat inhimillisesti katsoen, mutta jumalallisesti nähden mitä
ihanin sopusointu niin hengellisesti kuin luonnossakin. Ei ole merkityksetön se
tosiasia, että pääsiäinen sijoittuu juuri kevääseen, jolloin kaikki elämä herää
luonnossa. Herra tekee jotakin uutta niin luonnossa kuin meissä ihmisissäkin,
jotka itse asiassa olemme osa luontoa.
Kuinka
kaipaammekaan kesää, niin hengellisesti kuin maallisestikin! Kaipaamme sitä
hetkeä, jolloin iankaikkinen täydellisesti poistaa maallisen ja ajallisen,
sillä ajalliseen sisältyy aina tuskaa ja ahdistusta parhaissakin olosuhteissa.
Kuinka ihanaksi ja hyväksi Jumala onkaan tarkoittanut ihmiselle antamansa,
mutta vihollinen on vääristellyt kaiken! Mutta yhtä varmasti kuin ylösnousemus
on tapahtunut, ja Jerusalemissa on tyhjä hauta, aivan yhtä varmasti on koittava
hetki, jolloin todellinen vanhurskaus on hallitseva maan päällä, ja kaikki
kyyneleet kuivataan pois meidän silmistämme, Yksikään kyynel, jonka olemme
vuodattaneet Herran edessä, ei ole valunut hukkaan, vaan ne ovat kuin koottuina
kristallimaljaan Herran edessä.
Rakas veljeni,
inhimillinen lohtu ei auta paljonkaan, mutta olen iloinen luottamuksestasi
minua kohtaan ja veljeydestämme. Tässä ajassa on todella harvinaista, että
kaksi ihmistä voi uskoutua toisilleen luottaen Herran apuun. Jo
kirjeenvaihtomme alussa olemme tehneet toisillemme selväksi sen, ettemme
missään kohden ajattele voivamme auttaa toinen toistamme inhimillisesti, vaan
kaikessa luotamme siihen, että Herra itse on antava vastaukset kysymyksiimme,
ovat ne sitten mitä laatua tahansa.
Sinä tiedät,
että käsitän ahdistuksesi, ei vain sanoin tai ymmärryksellä, vaan
sydämellänikin - samoin tiedän sinun kokevan kaiken minua kohtaavan aivan kuin
itseesi sattuneena. Tästä luottamuksesta ja rakkaudesta saamme kiittää
yksinomaan Herraamme, joka on antanut sydämeemme uskon Häneen.
Niin kuin itse
mainitsit kirjeessäsi, on todella surullista se, ettei nykyään voi luottaa
juuri keneenkään, ja siinä mielessä on totta mitä usein sanotaan: "Kerro
kaikki vain Jeesukselle! Ei kenellekään ihmiselle!" Asia sisältää
huomattavan totuuden, sillä sanoohan Raamattukin: "Älkää uskoko
ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi
ovet" (Miika 7: 5). Minä uskon tämän sanankohdan tarkoittavan
nimenomaan viimeisiä aikoja, joissa me juuri nyt elämme. Kuitenkin meidän
tulisi kantaa toistemme kuormia ja auttaa toinen toistamme parhaamme mukaan.
Herra Jeesus itse on asettanut meidät myös sielunhoitajiksi toinen toisellemme.
On todella
hurskasta sanoa jokaisessa tilanteessa: "Kyllä Herra auttaa, rukoile
ainoastaan! Kiitos Herralle! Rukoile, rukoile!" Mutta onkohan
todellisuudessa kuitenkin kysymys siitä, että me pakenemme vastuutamme toisesta
ihmisestä, veljestämme ja sisarestamme, jättämällä kaiken "Herran
huomaan"? Herra on luvannut auttaa meitä joka tilanteessa, mutta Hän ei
ole milloinkaan sanonut millä tavoin Hän auttaa. Hänen tiensä ovat niin
erilaiset verrattuina meidän teihimme. Ja mikä on Herran tapa auttaa? Kun itse
olemme hädässä, katsomme hyvin mielellämme veljemme ja sisaremme puoleen, ja
odotamme rohkaisun ja lohdutuksen sanoja ja tekojakin. Meille on itsestään
selvää veljen ja sisaren lähestyminen meitä kohti ahdinkomme ja tuskamme
hetkellä, mutta kun me itse näemme veljen tai sisaren olevan ahdingossa,
sanomme vain hurskaassa vanhurskaudessamme: "Mene asiasi kanssa Herran
eteen, kerro tuskasi Hänelle, kyllä Hän auttaa!"
Kuinka
ristiriitaisia me ihmiset olemmekaan loppuun asti! Ajatelkaamme vain Jobia,
joka itse asiassa menetti kaiken. Eikä kysymys ollut ainoastaan jonkin
taloudellisen menettämisestä, vaan vihollinen iski myöskin koko hänen
ruumiiseensa. Kaiken muun ihminen luovuttaa itse asiassa mielellään, jos vain
tietää säästyvänsä ruumiilliselta tuskalta; mutta kun ahdistus kohtaa ihmistä
kuin sisältä käsin, synkkenee koko taivas. Kun sitten tällaisella hetkellä
astuu esiin joukko "ystäviä" esitelminensä ja mielipiteinensä, on
malja jo ylitsevuotavainen. Löytynee tuskin yhtään ihmistä maan päältä, joka ei
olisi valmis kertomaan mielipiteitänsä ja ajatuksiansa ja siten lohduttamaan,
mutta löytyneekö ketään, joka todella voi ymmärtää ja rakastaa jumalallisella
Rakkaudella? Ahdistunut ihminen ei niinkään halua kuulla sanoja ja ajatuksia,
kuin purkaa sydäntänsä ja kertoa tilastansa. Miksi koko maailma on tulossa
hullujenhuoneeksi? Miksi ihmisten hermopaine on käymässä kestämättömäksi? Miksi
itsemurhat lisääntyvät? Yksi syy siihen on se, että luottamus ja todellinen
Rakkaus ovat kylmenneet, ja siten kukaan ei uskalla uskoutua ja purkaa
taakkojansa yhteisesti kannettavaksi.
Uskovainenkin on
vain ihminen. Meissä on loppuun asti inhimillinen ja jumalallinen puoli -
kaksijakoisuus, joka joskus tuntuu kestämättömältä ristiriidalta - toisaalta
täydellinen, toisaalta niin onnettoman avuton ja puutteellinen. Jumala pitää
huolen jumalallisesta puolesta, mutta niin kuin meidän itsemme täytyy lusikoida
tai haarukoida ruoka suuhumme ja juoda juomamme voidaksemme elää, samoin meidän
myöskin olisi pidettävä huoli muista tarpeistamme.
Haluaisimme
usein olla ylen vanhurskaita - ainakin toisten silmissä. Niin kuin itse jo
totesimme, olemme valmiita ottamaan kaikkea hyvää lähimmäisiltämme Jumalan
lahjana, mutta muut passitamme "Jumalan eteen rukoilemaan ja odottamaan
Häneltä vastausta". Jos menemme itseemme, joudumme pakostakin myöntämään,
että Jumalan apu ei aina tule meille sillä tavoin kuin itse sitä odotamme ja
ajattelemme. Olkaamme todella rehellisiä: Kuinka usein odotammekaan Jumalan
apua niihin ikäviin asioihin, jotka meitä vaivaavat, ja miksei myöskin hyviin
asioihin? Mutta onko Jumala ottanut kaiken vastattavakseen? Onko meille jäänyt
mitään tekemistä tai vastuuta? Usein tuntuu joitakin uskovaisia kuunnellessa,
ikään kuin he vain makaisivat verkkokeinussa Jumalan paratiisissa, ja kaarneet
kantaisivat heille ruokaa ja juotavaa, ja enkeli kävisi tuon tuostakin
kääntämässä heitä kyljeltä toiselle makuuhaavojen estämiseksi. Olkoon
jokaisella oma käsityksensä näistä asioista, mutta tosiasiaksi jää se, että
Jumala on jättänyt meille tässä elämässä monia asioita, jotka meidän täytyy
itse hoitaa, joissa meidän täytyy itse auttaa itseämme!
Yksi asia, jossa
me tarvitsemme apua, on se hetki, jolloin tunnemme omien voimiemme loppuvan. On
varmastikin itsestään selvää, että jokainen todellinen uskovainen rukoilee ja
etsii Herralta apua ja usein saakin sen. Toisaalta taas on asioita, joissa apu
tuntuu viipyvän tai sitten valtaa neuvottomuus: Voinko odottaa kaikkea
Herralta, vai odottaako Herra minun itseni tekevän jotakin? Tällaisessa
tilanteessa on korvaamaton apu saada kertoa vaikeuksistansa todelliselle
ystävälle. Apu ei niinkään ole siinä, että odotettaisiin vastausta kaikkiin
kysymyksiin tai lopullista ratkaisua, vaan monta kertaa apu on jo siinä, että
sai kertoa tuskistansa ja purkaa joskus niin sotkuiseltakin tuntuvaa ajatusten
vyyhteä.
Usein
kieltäydymme edes kuuntelemasta, koska olemme sitä mieltä, että on kysymys niin
yksityisluontoisista asioista, joissa emme pysty sanomaan sitä tai tätä.
Tällaiseen ajatteluun sisältyy totuuden jyvänen, mutta vielä suurempi totuus
sisältyy siihen, että julkilausutut ajatukset, nimenomaan Herran edessä, saavat
aivan yllättäen valon Ylhäältä, ilman että kuuntelevan osapuolen tarvitsee
sanoa tai tehdä mitään. Vaikeuksiaan purkava pystyy usein paljon paremmin
kokoamaan ajatuksensa ja luomaan ehyen kuvan todellisuudesta puhuessaan
ajatuksensa julki toisen läsnä ollessa. Sopivissa kohden voi toinen valottaa
erinäisiä kohtia uudesta näkökulmasta, mikä usein onkin hyvin toivottavaa ja
suureksi avuksi. Juuri tämä on sitä monipuolisuutta Jumalan valtakunnassa, mitä
me tarvitsemme - ottaa oppia toinen toisemme kokemuksista; ei kuin lusikalla
syöttäen toista: "Suu auki, tämä on juuri sitä, mitä sinä tarvitset!"
Ei, vaan ikään kuin kattaen pöytää erilaisilla asioilla, joista toinen saa
vapaasta halustaan tarpeensa mukaan poimia juuri sen, mikä täydentää kuin
"puuttuvan palan palapelissä".
Jos joku sanoo,
ettei uskovaisen tarvitse keskustella kenenkään kanssa asioistansa, vaan
ainoastaan rukoilla ja puhua kaikesta Herralle, on hän vain osittain oikeassa.
Todennäköisesti hän ei ole vielä itse joutunut kokemaan mitään Herran koulussa
ja on säästynyt tuskilta ja ahdistuksilta tähänastisessa elämässänsä, tai
sitten hän kieltää tuskansa ja vaivansa luullen siten läpäisevänsä koetuksen.
Vain harvalla on niin paljon voimaa ja kestävyyttä, että pystyy tietoisella
kieltämisellä ohittamaan vaikeutensa, ainakin mitä tulee erilaisiin
ihmissuhteisiin.
Jumalan Sana ei
anna meille selviä ohjeita yksityiskohtaisissa asioissa, mutta monissa asioissa
voitaneen sanoa Paavalin tavoin: "Vaan minä sanon ajatukseni niinkuin
se, joka on Herralta saanut sen laupeuden, että hän on luotettava" (1.
Kor. 7: 25). Minä uskon, ettei meidän milloinkaan tule kertoa toisille, ei
kenellekään, asioita aviopuolisoiden välisistä luottamuksellisista asioista.
Esimerkkinä mainittakoon kaikki se, mikä liittyy sukupuolielämään ja intiimiin
yhdessäoloon. Minulta on silloin tällöin kysytty, mitä mies ja nainen, siis
aviopuolisot, voivat keskenänsä tehdä sukupuolielämän alueella, toisin sanoen makuuhuoneessa.
Eräs veli kertoi, että hänen vaimonsa oli uskoutunut eräälle sisarelle ja
kertonut miehensä kanssa, tai sanottakoon: miehensä toivomuksesta,
suoritettujen asioiden laadusta ja kysynyt, onko sellainen sallittua tai
oikein. Tähän sisar oli sanonut: "Kaikki, mitä kaksi toisiaan rakastavaa
ihmistä keskenänsä tekevät yhteisestä sopimuksesta, loukkaamatta omaatuntoaan,
on oikein." Mielestäni hänen vastauksensa on lyhyt ja oikea ja juuri
sopivalla tavalla muotoiltu. Siinä kohden, missä Raamattu vaikenee, tulee
meidänkin vaieta. Juuri tällä alueella ratkaisu on jätetty aviopuolisoille,
eikä kenelläkään ihmisellä ole oikeutta puuttua avioparin yksityiselämään.
Tuon veljen
vaimo sai siis oikean vastauksen, mutta oliko oikein, että hän
yksityiskohtaisesti kertoi hänen ja miehensä välisistä asioista? Minun
mielipiteeni on, että hän teki todella suuren virheen, mikä on sanomaton
loukkaus miestä kohtaan. Tuo veli kuitenkin antoi asian anteeksi, mutta sen
jälkeen yhteys tuohon "sielunhoitaja-sisaren" perheeseen katkesi. Me
olemme vain ihmisiä, ja tuon vaimon kertomat asiat määrätyssä tilanteessa,
saadessaan vielä lisä-ärsykkeen, johtivat siihen, että luottamus miestä kohtaan
horjui näiden luottamuksellisesti kerrottujen asioiden johdosta. Meidän on siis
todella tarkattava, mitä me puhumme ja kenelle. Jos tarvitsemme vastausta tällä
alueella oleviin asioihin tai kyselemme niiden oikeutusta, on meidän etsittävä
vastaus omakohtaisesti jostakin muualta.
Rakas veljeni,
itse kysymyksesi jäivät nyt vastaamatta, sillä tällä kirjeellä on muutenkin jo
pituutta ja minun on hoidettava joitakin asioita. Koska kuitenkin ymmärrän
asiasi tärkeyden, jatkan heti huomenna suoraan kysymyksistäsi. Kaikkea hyvää
sinulle ja muista aina: Mitkään olosuhteet tai tapahtumat eivät voi pisaraakaan
muuttaa siitä tosiasiasta, että olet Jumalan lapsi, tuntui sitten miltä tuntui.
Itse asiassa tunteilla ei ole mitään tekemistä meidän todellisen uskomme
kanssa.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti