Sillä ei ole niin kuin ihminen näkee…

”Sillä ei ole, niinkuin ihminen näkee...”  1. Sam. 16:7

Johannes oli ajoittain hyvin, hyvin murheellinen. Hän ei oikein itsekään käsittänyt mistä kaikki johtui. Hän vain yksinkertaisesti tunsi olonsa todella surkeaksi, ja jossakin mielessä hän ei näinä kaikkein surkeimpina hetkinä nähnyt mitään valonpilkahdusta elämänsä taivaalla. Tähän surkeuteen ei kuitenkaan kuulunut se puoli Johanneksen elämää, mikä koski jumalallisia asioita. Hänen sisäinen ihmisensä jaksoi katsoa niihin lupauksiin ja siihen todellisuuteen, mitä hänen Isänsä oli hänelle lahjoittanut.

Elämän todellinen tragedia ainakin Johanneksen elämässä oli siinä, että hänet oli luotu joksikin täysin vastakkaiseksi kaikelle sille, minkä keskellä hän joutui elämään. Hän olisi mielellään halunnut muuttua olosuhteita ja ympärillä vallitsevia tekijöitä vastaavaksi, mutta tiesi kaiken tämän toivomisen olevan turhaa. Hän ei yksinkertaisesti voinut tehdä sellaisia kompromisseja elämänsä kanssa. Oliko hänen kutsumuksensa todellakin määrä sitoa hänet kaiken sellaisen keskelle, mikä ei missään suhteessa tyydyttänyt hänen todellista minäänsä, todellista olemustansa? Oliko tässä hänen elämänsä Saatanan enkeli, joka oli pantu rusikoimaan häntä, ettei hän ylpistyisi? Oliko kaiken todella tarpeen mennä niin pitkälle kuin se meni, sillä hän ei tuntenut ainoastaan ylpeytensä kadonneen, vaan jossakin määrin hän ajoittain jo pelkäsi koko persoonallisuutensa hajoavan kaiken ahdistavan keskellä.

Kuinka usein olikaan hän sanonut Jumalallensa ja joillekin ystävillensäkin, että nyt hänen mittansa oli täysi; hän ei kestäisi enää mitään lisätuskaa. Aivan yhtä usein hän kuitenkin oli joutunut toteamaan, että sittenkin hän oli kulkenut kaikkien noiden kestämättömiltäkin tuntuneiden ahdistusten lävitse. Itse hän tunsi monessa suhteessa menneensä rikki näissä koettelemuksissa, mutta mikä oli sydämen Tuntijan arvio, sen tiesi vain yksin Hän.

Enemmän kuin mitään muuta elämässänsä, kaipasi Johannes itselleen jonkinlaista sydänystävää. Hän tosin tiesi kutsumuksensa auttamattomasti merkitsevän sitä, että hän koko elämänsä ajan olisi tietyssä suhteessa oleva yksi yksinäisimmistä ihmisistä tämän maan päällä, sillä se oli jokaisen todellisen jumalanpalvelijan osa. Mutta kaikesta huolimatta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, että olihan Paavalillakin Timoteus, ja tällä taas, jos ei ketään muuta, niin ainakin Paavali. Ei, tämä ajattelutapa teki hänet entistäkin surullisemmaksi, sillä näillä kahdella aidolla jumalanpalvelijalla oli hyvin harvoin mahdollisuus olla yhdessä ja iloita toistensa näkemisestä. Eihän Johannes ollut lainkaan niin suuri jumalanmies, että hänen olisi tarvinnut kokea sellaista yksinäisyyttä? Miksi hänen piti kokea kaikki se, mitä hänen yllensä kaadettiin, kumottiin, laitettiin? Jumala salli tiettyjä asioita, asetti ihmisen ylle vastuuta, mutta vain ihminen kaatoi jotakin, kumosi jotakin. Niin, jotakin hänelle oli mitä ilmeisimmin uskottu Ylhäältä, sillä miksi vihollinen muuten olisi sellaisella voimalla hyökännyt hänen kimppuunsa niin totaalisella ja tuhoavalla tavalla? Ehkä hänen palvelustehtävänsä ei sittenkään ollut aivan niin pienimerkityksinen, kuin mitä hän usein oli taipuvainen ajattelemaan; ehkä liiallisessakin vaatimattomuudessa.

Johannes ei ajoittain pitänyt itseään yhtään minään, ja joskus hän kuin hätkähtäen heräsi huomaamaan hautovansa ajatuksia, jotka totisesti eivät miellyttäneet hänen Taivaallista Isäänsä. Hän toki sai, ja hänen tulikin nähdä oman itsensä mitättömyys ja avuttomuus, mutta kenelläkään uskovaisella, on hän sitten tavallinen riviuskovainen tai jumalanpalvelija, ei ole oikeutta aliarvioida sitä, mitä häneen on Ylhäältä laitettu. Jokainen Jumalan aidosti kokenut käsitti tämän kaksijakoisuuden, mutta joillekin ihmisille näytti olevan suorastaan mahdotonta sen ymmärtäminen. Jos joku puhui Jumalasta ja hengellisistä asioista suurella varmuudella, katsottiin hänet helposti ylpeäksi ja itsevarmaksi. Tietynlainen epävarmuus ja epäröinti oli kristikunnan historian aikana ikään kuin hyväksytty osaksi hengellistä vaellusta nöyryydessä ja alhaisuudessa, käsittämättä sitä, että se itse asiassa oli mitä suurinta epäuskoa ja epäluottamusta Jumalan Sanaa ja Hänen lupauksiansa kohtaan!

Tämä inhimillisen ja jumalallisen asuminen samassa majassa, inhimillisessä ruumiissa, oli yksi tekijöistä, minkä Kaikkivaltias Viisaus jo alusta alkaen oli hyväksi nähnyt. Kuinka moninainen olikaan tämä vuoro- ja vastavaikutus ihmisen ja ihmiskunnan elämässä! Moni uskolle täysin vieras saattoi esiintyä todellisena uskon sankarina, kun taas sisimmässänsä aitoa uskoa ja Jumalan rakkautta kantava jumalanlapsi saatettiin leimata täysin jumalattomaksi ja vääräksi. Inhimillinen mieli punnitsi asioita omalta kannaltansa, Jumalasta entistä enemmän vieraantuvana.

Todellinen alkukristillinen valo oli kadonnut ensimmäisen vuosituhannen alkupuolella ja loisti uudelleen vasta nyt toisen vuosituhannen lopulla. (Tämä teksti on kirjoitettu noin vuonna 1992 -1994.) Mutta niin paljon oli todella joutunut kadoksiin, niin paljon oli muuttunut, niin paljon sekoitettu erilaisten käsitysten kanssa, että kauan sai etsiä ihmistä, jolla olisi ollut aito ja alkuperäinen uskonnäkemys. Kaikki puhuivat Raamatusta, kaikki puhuivat Jumalasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, mutta kuka todella oli sukulaissuhteessa, aidossa kanssakäymisessä Hänen kanssansa, johon jokaisessa tilanteessa vedottiin? Ihmisille oli tärkeintä päteä kristittynä, uskovaisena, tunnustautua Jumalaan, mutta keneen Jumala sitten voi todella tunnustautua? Jos ihminen kielsi todellisen Hengen voiman omilla teoillaan, jotka olivat ristiriidassa Sanan todistuksen kanssa, niin kuinka sitten olisi Jumala voinut samaistua tällaisen ihmisen kanssa?

Jumalallinen kutsumus ja armo olivat tulleet Johanneksen osaksi tässä viimeisessä ajassa. Mutta kuinka kouriin tuntuvalla tavalla saikaan Johannes tuntea niin ruumiissaan kuin hengessäänkin tämän totuuden: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Ajoittain hän todella oli kateellinen esimerkiksi Harald-veljelle, joka oli saanut jonkinasteisen aivovamman synnytyksessä. Vaikka häntä kuinka paljon tahansa pilkattiin ja ivattiin, hän ei ollut siitä tietävinäänkään - kun ei todella ymmärtänyt mitä muut tarkoittivat. Hän vain hymyili ja nauroi, oli iloinen ja kuulutti kovalla äänellä kaikille vastaantuleville: "Jeesus rakastaa Haraldia, Jeesus on hyvä Haraldille! Rakastatko sinä Jeesusta? Jeesus rakastaa sinua!" Niin, inhimillisesti katsoen tämä veli oli raukka ja surkimus, jonka isää ja äitiä sääliteltiin, kun nämä joutuivat omalta osaltaan ihmisten salaisen ivan ja halveksinnan kohteeksi: "Mitkähän kromosomit olivat vialla tuossa suvussa, kun tuollaisia jälkeläisiä tuli?" Mutta Johannes tiesi, että nämä ihmiset, niin Harald kuin hänen vanhempansakin, olivat Jumalan silmissä paljon korkeammalla tasolla kuin yksikään heitä halveksien katsova "todellinen terve uskovainen". Niin, Johannes ei olisi halunnut nähdä kaikkea sitä, mitä näki, kuulla kaikkea sitä, mitä kuuli, ymmärtää kaikkea sitä, mitä ymmärsi. Hän olisi halunnut olla enemmän Haraldin kaltainen, autuaan tietämätön tästä pahasta ja turmeltuneesta maailmasta itsetyytyväisine ja ahnaine ja riitaisine ihmisineen!

Johannes oli usein istunut Haraldin kanssa ja keskustellut hengellisistä asioista. Vaikka useimmat pitivät tätä kädet heiluen kulkevaa, päätään nyökyttelevää veljeä vajaaälyisenä ja tyhmänä, ei Johannes voinut yhtyä näihin mielipiteisiin. Vaikka Harald ei käsittänytkään kaikkea sellaisella monipuolisuudella kuin muut uskovaiset, oli hänen lapsenomaisessa uskossansa ja rehellisyydessänsä, aitoudessansa, jotakin sellaista, mikä löi laudalta jokaisen vanhemmistoveljen perheineen, itse asiassa melkein jokaisen Hopeajärven seurakunnassa kokouksissa istuvan. Hän oli todella sitä mitä oli, aidosti, vilpittömästi!

Joinakin hetkinä Johannes ihmetteli tämän veljen kanssa kokemaansa. Istuessaan siinä seurakunnan penkissä tai puistikon nurmikolla ja kuunnellessaan veljen puhetta, joutui Johannes usein tilille itsensä kanssa. Hän koki tässä muiden halveksimassa ja alaspäin katsomassa jumalanlapsessa jotakin sellaista pyhyyttä ja puhtautta, mitä hän ei voinut kuvitella olevan kenessäkään muussa kuin omassa Herrassaan. Todella, katsoessaan puhelevan useinkin kyyneleisiin silmiin, tunsi hän luovansa silmäyksen jonnekin kaukaisuuteen, ikuisuuteen, aidon ja todellisen Rakkauden maailmaan, niin, hän koki katsovansa silmiin Herraansa Jeesusta Kristusta!

Oi, noina hetkinä Johanneksen koko olemus suli! Miksi, miksi, eivät tämän ajan uskovaiset voineet käsittää, mitä merkitsee uskovaisten yhteys, todellinen rakkaus, toinen toisensa kunnioittaminen? Miksi eivät ihmiset voineet nähdä Jumalan kuvaa toisessa maan matkaajassa? Heidän kaikkien oli tarkoitus viettää iankaikkisuutensa samassa Kodissa, samassa taivaassa; miksi ei sitten suhtauduttu aivan toisella tapaa veljeen ja sisareen? Niin, ainoa vastaus kaikkeen tähän oli se, etteivät useimmat uskovaisista sittenkään tunteneet oman Isänsä todellisia ajatuksia ja todellista Rakkautta lapsiansa kohtaan. Useimmat olivat kuin tuhlaajapojan vanhempi veli, joka mitä suurimmalla kovuudella toi julki ajatuksiansa turhuuksissa vaeltaneesta veljestänsä. Ja kenelle hän toi julki ajatuksensa? Isällensä! Hän ei tuntenut omaa Isäänsä, oman Isänsä todellista luonnetta!

Nämä hetket Haraldin kanssa olivat tehneet suuren vaikutuksen Johannekseen, ja hän todella konkreettisesti käsitti, mitä Herramme tarkoitti ylistäessänsä Isää siitä, että Hän on kätkenyt hengelliset asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä, ja paljastanut ne lapsenmielisille. Joka ei pystynyt arvostamaan Haraldia ja hänen tapaisiansa ihmisiä, ei pystynyt näkemään sitä, mitä Jumala tässä ajassa, juuri tällä hetkellä teki ihmisten sydämissä, niiden sydämissä, jotka kaikista ulkonaisista tekijöistä huolimatta luottivat Jumalan armoon ja lupausten toteutumiseen ajallansa. Liian moni seurakunnan keskuudessa oli viisas ja ymmärtäväinen - omissa silmissänsä!

Seurakunnan tila tässä ajassa oli todella murheellinen, ja useimmat niin lupaavasti aloittaneet olivat ajautuneet tiepuoleen tai suistuneet kokonaan pois totuuden vuoristotieltä. Rotkot ja kivikot tien varrella olivat täynnä itse valitun jumalanpalveluksen valinneiden vaalenevia luurankoja. Niin, tällä tiellä ei voinut ajaa itse valitulla nopeudella, itse valitulla tavalla. Aivan kuten lähes viikoittain joku suistui vuoriston kapealta tieltä autonsa kanssa, aivan samoin suistuivat tieltä kaikki ne, jotka hengellisessä ylpeydessänsä ajattelivat voivansa oikaista mutkat matkallansa ja ehtiä perille ennen muita. Kuinka moni tuli ajatelleeksi sitä, että todellisen seurakunnan jokaisen jäsenen on tarkoitus samanaikaisesti nousta ylös pilvissä Herraansa vastaan? Kuinka mieletöntä, kuinka järjetöntä, mutta juuri nyt viettivät Karitsan hääateriaa jo lukemattomat "hengellisesti valaistut" ja "täydellisen rakkauden" saavuttaneet "veljet ja sisaret". Niin, tämä ateria olisi jäävä heidän ainoaksensa, sillä todelliseen Ateriaan, Jumalan ajalla, he eivät olisi osallistuva!

Kaikkein suurin ristiriita Johanneksen sisimmässä oli se, että hengessänsä hän täydellisesti ymmärsi ja tunsi jokaista soluansa myöten, millainen todellisen uskovaisen tulisi olla, millainen tulisi jo nyt jokaisen veljen ja sisaren olla, jokaisen miehen ja vaimon, jokaisen perheen. Sana todisti siitä sellaisella selvyydellä, ettei itse asiassa ollut enää mitään kysyttävää näiden asioiden suhteen. Jumala oli puhunut niin selväkielisesti kuin vain ajatella saattaa, mutta kuka oli kuunnellut, kuka oli ymmärtänyt? Voitiin todellakin esittää kysymys, niin kuin Filippus hoviherralle: "Ymmärrätkö myös, mitä luet?" (Apt. 8).

Johannekselle ei ainoastaan Sana todistanut näistä asioista, vaan niin kuin on jo julkituotu, saattoi hän aivan käytännössä kokea jotakin siitä, mitä on todellinen uskovaisuus, todellinen veljellinen rakkaus. Kaiken surullisuuden ja murheen keskellä oli joitakin veljiä ja sisaria, joiden silmissä ja olemuksessa Johannes koki tuntevansa kuin virran lailla Jeesuksen Kristuksen olemuksen ja Hengen. Pelkkä katse riitti, muutama sana, muutama hetki; tässä oli todellinen veli, todellinen sisar, Jumalalle kiitos, edes muutama!

Ei ollut kysymys lainkaan siitä, että Johannes olisi ilkeämielisesti lajitellut ihmisiä, tuominnut veljiänsä ja sisariansa. Ei, hän koko sydämestänsä toivoi jokaisen olevan niin kuin nämä muutamat, joissa Jumalan Rakkaus, Jeesuksen Kristuksen olemus, todella tuli julki. Mitä hän voittaisi siinä, jos saisi tuntea olevansa parempi kuin joku toinen? Ei, hänen todellinen ilonsa oli siinä, että hän näki Jumalan Rakkauden tulevan julki veljissänsä ja sisarissansa, sillä sehän oli juuri se, mihin tässä ajassa tuli pyrkiä. Voitto yksilön kohdalla oli voitto koko seurakunnalle, ilo jokaiselle. Jokainen taakse jäävä tai ontuva oli murhe koko seurakunnalle!

Johannes ei milloinkaan ollut oppinut esittämään jotakin sellaista, mitä hän ei ollut. Hän oli liian suora ja rehellinen, ja siksi hän sai kärsiä nahoissaan tästä avoimuudestansa. Näin oli useammankin ystävän todistuksen mukaisesti. Mutta oliko siinä jotakin väärää? Eikö ollut kylliksi sellaisia ihmisiä, jotka esittivät jotakin, olivat kuin näyttelijät teatterissa, teennäisiä, epätodellisia?

Uskovainen tässä ajassa oli hyvin kummallinen. Hän ikään kuin katsoi ansioksensa sen, ettei tehnyt jotakin pahaa. Hän mielellänsä luetteli, tajuamatta sitä itse ollenkaan, Jeesuksen ajan fariseusten tapaan, mitä hän ei tehnyt pahaa, ja mitä hän teki hyvää. Lukiessaan lehdestä lisääntyvästä rikollisuudesta, hän myhäillen ajatteli itseänsä ja perhettänsä, joka vaelsi kristillisten normien mukaisesti, ei varastanut, ei rikkonut lakia vastaan. Hän oli hyvä ihminen, hyvä uskovainen, kun ei tehnyt kaikkea sitä, mitä muut tekivät. Hän saattoi hurskaasti kohottaa katseensa niin kotona kuin seurakunnassakin kohti taivasta, kiittää Jumalaa siitä, ettei häntä oltu tehty sellaiseksi kuin muut, rikolliset ja pahat ihmiset.

Ihminen oli todellakin kummallinen. Hän ei tajunnut mitä ajatteli ja mitä teki. Hän oli ikään kuin ansioluetteloa itsellensä kirjoittava varastonhoitaja, joka luetteli kaikki ne tilanteet, jolloin hänelle olisi ollut mahdollista varastaa jotakin liikkeen varastosta, mutta ei ollut tehnyt sitä! Hän oli ansioitunut, pelastanut kymmenien tuhansien omaisuuden omistajalle, kun ei ollut varastanut mitään! Miksi sitten ei kukaan huolinut häntä palvelukseensa? Sitä hän ei käsittänyt!

Niin, tämän ajan uskovainen saattoi tehdä vaikka kuinka pitkän luettelon siitä, mitä hän ei ollut tehnyt, mutta mitä hän sitten todellisuudessa oli tehnyt siitä, mitä Jumala odotti hänen tekevän? Miksi hän koko ajan teki luetteloa siitä, mitä hän ei saanut tehdä ja mitä hän ei ollut tehnytkään, mutta ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä hänen todella olisi tullut tehdä?

Todella harvalla oli käsitys siitä, mitä uskovaisena eläminen todella merkitsee. Kysymys ei ollut lainkaan siitä, etteikö asiasta olisi opetettu, ei, julistus oli sisältänyt kaiken jumaliseen ja kristilliseen elämään kuuluvan, mutta jokin seikka oli estänyt kuulijoita ottamasta vaarin siitä mitä oli julistettu. Ja tässä oli todella suuri murhe niin monen jumalanpalvelijan ja julistajan mielessä. Oli luonnollista, että kutsutut ja lähetetyt palvelijat odottivat tuloksia työstänsä, sillä käsittiväthän he, etteivät olleet liikkeellä oman asiansa puolesta. Mutta mitä ihmiset todella ajattelivat, mitä odottivat?

Kuinka usein olikaan Johannes tilillä itsensä kanssa sen johdosta, että hänen sisimmässänsä oli sellainen kaipaus saada nähdä Jumalan Sanan toteutuvan seurakunnan keskuudessa. Kun julistettu kerta toisensa jälkeen jätettiin omaan arvoonsa, tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut turhaa. Eivätkö ihmiset käsittäneet, kuinka vaarallista oli hylätä Sana ja Sanan julistaja? Eivätkö he käsittäneet, että he joutuivat väistämättä sille tielle kuin Bileamkin? Meitä varoitetaan mitä vakavimmin Bileamin tiestä. Hän tiesi Jumalan tahdon, Jumala puhui hänen kanssansa, mutta siitä huolimatta hän uudelleen meni saman asian kanssa Jumalan eteen kysyen Hänen tahtoansa toistamiseen, vaikka tarkoin tiesi, ettei Hän puhu mitään sellaista, mitä Hän ei todella tarkoittaisi. Kun Bileam kyllin kauan intti vastaan, antoi Jumala hänelle vastauksen, joka sitten miellytti Bileamia siinä määrin, että tämä lähti matkalle. Mutta Jumala mieltymisen sijasta vihastui häneen, sillä hän ei halunnut pysyä Jumalan ensimmäisessä, hyvässä tahdossa.

Johannesta kauhistutti tämä, sillä hän saattoi nähdä seurakunnan ja ystäväpiirinsäkin keskuudessa monia asioita, jotka vuosia sitten jo oli nähty oikeassa valossansa, mutta siitä huolimatta tänään kuljettiin eteenpäin vastoin kaikkea sitä, mitä oli kuultu. Kun ei ollutkaan tullut mitään tuomiota, tuli ei ollut langennut alas taivaasta, uskottiin kaiken olevan hyvin, mutta ei käsitetty lainkaan sitä, että oltiin lähtemässä, tai jo kulkemassa Bilemin tietä.

Yksi vakavimmista asioista koski nimenomaan perhe-elämää, avioliittoa. Ihmiset pyrkivät peittämään ajatuksensa Johannekselta, mutta ajoittain hän kuitenkin selvästi pystyi näkemään ulkokuoren lävitse. Ei voinut olla huomaamatta, kuinka paljon vaimot pitivät miehiänsä järjestyksessä, nuhdellen näitä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, missä vain tuli esiin se seikka, että naisen tulisi olla kuuliainen miestänsä kohtaan. Joskus Johanneksen oli melkein mahdoton uskoa korviansa ja silmiänsä; niin kylässä kuin kotonansakin. Jokainen näistä naisihmisistä tiesi tarkalleen, mitä tässä ajassa oli julistettu, mutta siitä huolimatta... siitä huolimatta...

Kaiken peittivät kulissit, esiriput. Ihmiset toivat itsestään julki parhaat piirteet ja huomaamattansa kehuivat itseään sellaisella tavalla, että Johanneksen sisimmässä väänsi. Ihmiset peittivät todellisen olemuksensa, kuka milläkin ulkonaisella, hurskaalla asialla. Niin, mikään kuva ei tuonut julki nykyistä tilannetta paremmin kuin tuo kauhistuttava tapaus Ann-Marien sisaren kohdalla. Hänellä oli tappava tauti, jonka jokainen tiesi olevan kuolemaksi, mutta hän tietoisesti, tarkoituksella, pyrki peittämään, salaamaan sen. Hänen puolestaan rukoiltiin, häntä pyrittiin auttamaan, mutta kuinka olisi voitu rukoilla hartaasti, kuinka olisi voitu auttaa sellaisella tavalla, että asiaan olisi tullut muutos, sillä koko ajan puhuttiin jostakin sellaisesta, millä ei ollut mitään tekemistä todellisen asian kanssa. Koko ajan rukoiltiin sellaisen vaivan puolesta, mitä ei todellisuudessa ollutkaan. Kuolema jatkoi työtään sisaressa, kauniiden ja rakkaudellisten sanojen ja rukousten saattelemana.

Kristina peitti, kun ei enää muuta keksinyt, ulospäinkin näkyvän kasvaimen kauniilla, itse valmistamallaan lappusella. Hän halusi salata vaivansa, kuolettavan tautinsa, uskoen olevansa turvassa niin kauan kuin ei kukaan tietäisi siitä, niin kauan kuin se olisi peitossa. Johannesta puistatti. Juuri näin oli seurakunnan niin monen jäsenen ja perheen kohdalla. Puhuttiin kaikesta muusta kuin siitä, mistä todella olisi tullut puhua. Peitettiin todellinen hätä ja todellinen kuolemaa tuova asia jollakin sellaisella, mikä vei huomion pois siitä.

Johannes ei ollut pitkään aikaan tavannut ystäväänsä Ottoa. Voitiin oikeutetusti kysyä, että mikseivät nämä kaksi veljeä olleet enempää toistensa kanssa tekemisissä, kun niin hyvin ymmärsivät toisiansa. Mutta jokaisella on omat murheensa, omat koettelemuksensa. Jokaisella on oma ristin tiensä kuljettavanansa. Otolla oli toden teolla alkanut ristin tie, kärsimyksen tie. Ulkonaisesti kaikki oli hyvin, eikä juuri kukaan hänen seurakuntansa jäsenistä osannut oikein edes aavistaa jotakin olevan kypsymässä, sillä vaikuttihan tuo perhe suhteellisen onnelliselta.

Perheestä saatava onnellinen kuva perustui siihen, että tämänkin perheen yllä olivat sellaiset kulissit, joiden lävitse ei voinut nähdä mitään. Nähtiin vain se, mitä näihin kulisseihin oli kiinnitetty, mitä niihin oli maalattu. Tai lähinnä, mitä Erika niihin suurella siveltimellään taiteili.

Otolla ja Erikalla ei oikeastaan ollut milloinkaan mennyt todella hyvin. Mistä tämä kaikki johtui, sitä ei kukaan ihminen ollut kykenevä sanomaan. Seurusteluaikanaan he olivat olleet niin rakastuneita kuin kaksi ihmistä vain voi olla. Kumpikin olivat uskovaisia, kummankin sisimmässä paloi halu palvella Herraa koko elämänsä ajan. Otto halusi tulla saarnaajaksi, sillä olihan hän jo nyt kirkon nuorten keskuudessa kadehdittavan puhetaitoinen mies.

Nämä nuoret kulkivat paljon yhdessä, ja kumpikin halusi mahdollisimman pian päästä naimisiin. Mutta ensin piti Erikan valmistua oppilaitoksestansa ja saada ammattinsa. Otto ei tullut ollenkaan panneeksi merkille, millaisella innolla hänen morsiamensa suhtautui opintoihinsa, niin että olisi jossakin mielessä voitu sanoa, jos olisi ollut näkevät silmät, kuulevat korvat, että tämä oli pannut koko sielunsa tulevaan uraansa.

Mutta Erika oli suloisin olento, mitä maa saattoi päällään kantaa; näin ajatteli Otto. Tämä nainen oli hänelle kaikki kaikessa, niin että jo seurusteluaikana hän oli hartaasti huokaissut sydämessänsä Jumalan puoleen: "Anna minulle vaimoksi tämä nainen!" Kun Erika sitten toden teolla oli osoittanut kiintymystänsä Ottoon, ei tämä oikein ollut osannut uskoa todeksi kokemaansa onnea. Kukaan hänen tuttavapiiristään ei olisi uskonut, että tämä useiden veljien mielenkiinnon kohde voisi tyytyä sellaiseen hissukkaan kuin Otto oli. Niinpä veljeä olikin useampaan otteeseen tyynnytelty ja rauhoiteltu ajatuksella: "Kuule Otto, sellainen sisar kuin Erika ei voi ajatellakaan sinua." Olisi voitu kuulla, jos se olisi ääneen lausuttu, jatko tälle lauseelle: "Kuule Otto, etkö sinä yhtään tajua, millainen surkimus sinä olet! Mitä sinä oikein kuvittelet itsestäsi, kun luulet saavasi tuollaisen naisen itsellesi?"

Mutta vastoin kaikkien odotusta oli Erika eräänä iltana voimallisesti puristautunut Ottoa vasten ja antanut tälle ensimmäisen suudelman. Mistä tämä äkillinen hellyyden osoitus johtui, sitä ei Otto pystynyt selittämään, eikä toisaalta välittänytkään. Pääasia oli se, mitä nyt tapahtui. Hän oli onnensa kukkuloilla, hän liiteli vuorten ylitse. Mutta nyt, kun elettiin tätä aikaa, hänen muistonsa tuottivat todella suurta tuskaa. Hän oli uskonut saavansa hyvän, uskollisen, luotettavan vaimon, joka seisoisi hänen rinnallansa niin myötä- kuin vastamäessäkin. Hän oli koko nuoruutensa ajan rukoillut itselleen vaimoa, jota voisi rakastaa koko sydämestänsä - ja tulla itsekin rakastetuksi. Mutta mikä tässä elämässä oli vikana? Hän oli tuohon aikaan nähnyt vain enkeleitä, suloisia, rakastettavia enkeleitä, joista Erika oli yli kaiken. Mutta mistä ihmeestä sitten tulivat ne pahat noita-akat, jotka lausuivat pelkkiä loitsuja rakkaiden miestensä ylle? Mikä saattoi muuttaa valkeat enkelit mustiksi, tulta syökseviksi lohikäärmeiksi?

Todella hurskaat saattoivat huokaisten ja paheksuen tokaista: "Mitä tämä tällainen puhe oikein on? Eihän tällaista todellisuudessa tapahdu! Ja jos tapahtuu, niin ei ainakaan uskovaisten ihmisten kohdalla." Niin, hurskaus ei salli tällaisten asioiden olemassaoloa, mutta onko kysymys siitä mitä me sallimme ja mitä emme? Ilman meidän lupaamme ja sallimustamme täytyy todeta se tosiasia, että nimenomaan uskovaisten kohdalla lähes kaikki näyttää olevan mahdollista; nimenomaan siitä syystä, että sielunvihollinen hyökkää juuri niitä vastaan, jotka haluavat palvella Jumalaa.

Niin, miksi sitten ihmiset muuttuvat pienessä hetkessä joksikin muuksi, kuin mitä olivat aikaisemmin? Miksi suloinen, herttainen, sydänjuuriansa myöten rakastunut sisar ykskaks onkin kuin pääsiäissatujen ilkeä noita, joka langettaa taikansa rakkaan miehen ylle? Niin, miksi ei Otto tänään voinut muistaa juuri minkään Erikassa näkemänsä piirteen olleen tuohon aikaan hänessä - tuohon aikaan, kun he olivat olleet niin rakastuneita? Niin, tämä Erika ei ollut se Erika, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, siitä ei päässyt mihinkään sen paremmin ihmisten kuin ei Jumalankaan edessä. Ja juuri tähän kätkeytyy mitä suurin tragedia niin uskovaisten kuin tavallistenkin ihmisten keskuudessa. Miksi ihmiset eivät pysy sellaisina kuin he olivat ennen, vai olivatko he todellisuudessa jotakin aivan muuta kuin mitä me näimme, halusimme nähdä, tai mitä meille esitettiin? Oliko se, mihin me ihastuimme, mitä me joskus suorastaan jumaloimme, vain jotakin ulkonaista, pinnallista, kulissia?

Otto ei tuohon aikaan voinut kuvitellakaan sellaista, että Erikassa olisi ollut jotakin teennäistä. Vai oliko hän vain rakkauden sokaisema? Eikö hän kyennyt näkemään todellisuutta, vaan ainoastaan sen, mitä hän halusi nähdä? Tätä oli Otto pyöritellyt mielessään vuodesta toiseen, pääsemättä varmuuteen. Tai kyllä hän oikeastaan oli varma, tai niin varma kuin voi olla, että Erika todella oli ollut jotakin muuta tuolloin. Mutta jos näin oli, niin mikä sitten oli hänet muuttanut? Oliko kummallakin ollut vääriä odotuksia, vääriä luuloja yhdessäolosta, avioliiton rauhaisesta satamasta? Mitä ihmeen tietä vihollinen oli päässyt heidän rauhanmajaansa?

Ihmisen elämässä on asioita, joiden pohtimisessa hän voisi kuluttaa koko elämänsä. Joku voisi todeta, ja toteaakin, että miksei antaa kaiken olla siten kuin se on? Uskovaisen ihmisen tulee kulkea eteenpäin Jumalan avulla ja luottaa Hänen siunauksiinsa. Eli siis... vaikeudet, pahimmatkin, voitetaan lujalla uskolla ja luottamuksella. Ei kulu hetkeäkään, kun jo voidaan huutaa hallelujaa, kiitos Herralle, kaikki vaikeudet ovat ratkenneet! Niin, tämä on juuri se, mitä ystävät niin toiveikkaasti ja luottamuksellisesti vakuuttivat Jobille, joka istui tuhkaläjässään paiseitaan kaapien!

Johannes tunsi uskovaisia, jotka vuosikausia, jopa voitaisiin sanoa, vuosikymmeniä, olivat olleet taisteluissansa, eikä Jumalan apu ainakaan ihmisten odottamalla tavalla tullut heidän kohdallensa. Nämä veljet ja sisaret olivat menneet naimisiin hyvässä uskossa, luottaen tulevaisuuteensa, mutta siitä huolimatta heidän elämäänsä oli tullut asioita, jotka olivat vahvempia, väkevämpiä kuin he itse ja heidän voimansa. Jos ihmisellä täytyy olla jokin seikka, joka toimii saatanan enkelinä hänen elämässänsä, niin mikä olisikaan sen sopivampi, tuskallisempi ja nöyryyttävämpi kuin jokin sellainen asia, mikä liittyy hänen avioliittoonsa! Onhan tämä alue, mikä on tarkoitettu kahden ihmisen välille, luottamuksellinen, ulkopuolisilta salassa pidettävä yksityisalue. Likapyykki, jos sellaista on, tai kun sellaista on, on pestävä kotona, poissa muiden ihmisten silmistä!

Johannes ei voinut olla ajattelematta näitä asioita, jotka olivat todella niin kipeitä monelle. Yksinomaan se seikka, että tässä ajassa yleensä ottaen seurakunta ei tuntunut olevan kypsä tai täysikasvuinen voidaksensa suhtautua avioliittoasioihin aikuisen tavalla, vaan pyrki kaikissa suhteissa tekemään avioliiton vaikeuksista syntikysymyksen, syyllisyyskysymyksen, teki näistä asioista suoranaisen maanpäällisen helvetin niin monelle ihmiselle. Ei itse asiassa kysytty, mitä voitaisiin tehdä näiden ihmisten auttamiseksi, vaan oikeastaan ensi kuulemalta, asiaan sen enempää paneutumatta, annettiin ymmärtää, että kaikki vaikeudet johtuivat vain heikosta vaelluksesta, luottamuksen puutteesta Jumalaa kohtaan. Ja koska nainen tässä ajassa ei enää ole alistettu, ei edes tasavertainen, vaan itse asiassa eräänlainen jumalatar, voitiin selvästi todeta lähes kaikissa tapauksissa, että miestä pidettiin syyllisenä kaikkeen avioliitossa vikaan menevään. Niin, naista palvottiin, naista hoivattiin, häntä arvostettiin, teki hän oikeastaan mitä tahansa; kuka uskoisi naisen voivan tehdä jotakin pahaa?

Johannes ihmetteli tätä asennetta seurakunnan keskuudessa. Kuinka usein olikaan tullut julki, että nimenomaan veljet, nuoresta vanhaan, hyvin erikoisella tavalla huomioivat etenkin saarnaajien vaimot, uskoen näiden olevan aivan erikoisessa asemassa seurakunnan keskuudessa. Veljiä kutsuttiin tuskin minnekään ilman että vaimoja olisi suorastaan vaadittu tulemaan mukaan. Jos kuultiin, että jonkun saarnaajan vaimo oli sairaana, työn uuvuttamana, esitettiin ajatus siitä, että tämän olisi matkustettava yksin lomalle johonkin perheeseen vuorille. Sinänsä kaunis ajatus, mutta Johannesta suuresti ihmetytti se seikka, että tuskin kenellekään näiden vaimojen aviopuolisoista oli tarjottu samanlaista mahdollisuutta. Miksi sitä niin avokätisesti tarjottiin vaimoille? Olipa Johanneskin kokenut sen, kuinka jo oli sovittu hänen matkustamisensa talvilomalle, päivämäärätkin oli lyöty lukkoon, mutta sitten yhtäkkiä olikin matkan ehdoksi tehty se, että vaimon pitää tulla mukaan. Lomamatka oli lyhennetty, päivämäärät muutettu, niin että Maria töidensä johdosta oli kykenevä tulemaan mukaan.

Kaikessa ei pintapuolisesti tarkastellen ollut mitään vikaa, mutta jokin Johanneksen sisimmässä huokasi raskaasti. Tokihan oli oikein, että vaimot pääsivät mukaan sinne, minne heidän miehensäkin menivät. Toki, toki! Mutta hyvin suuressa määrin kaikessa tässä oli jotakin perusteellisesti vialla. Ja tämä vika ei ollut vain jotakin rajoitettua, vaan se oli jotakin sellaista, mikä oli ulottanut lonkeronsa kaikkialle, lävitse koko maailman, seurakunnankin. Niin, tämä oli aika, jossa naiset lähes joka suhteessa olivat ratkaisun paikalla, kaiken päätöksenteon ja suunnittelemisen keskipisteitä, myönnettiin se sitten tai ei. Tämän saattoi aivan kirjaimellisesti nähdä siellä, missä uskovaiset olivat tulleet suoranaisen fanaattisiksi: sisaret olivat ne, jotka päättivät kaikesta, toimivat ensimmäisenä seurakunnan asioissa, olivat päällimmäisenä esittämässä mitä tulee tehdä, ja jos tuntui siltä, ettei heitä kuulla, olivat he valmiit jopa hyppäämään tuolille, jotta heidän äänensä kantaisi kauemmaksi! Ja miksi ei näin seurakunnassa, ulkopuolella kirkkokuntienkin, kun kerran valtionkirkoissa naiset nousivat saarnastuoliin ja alttarille, vaikka Jumalan Sana täydellisesti kieltää sen. "Minun kansani käskijät ovat lapsia, ja naiset sitä hallitsevat!" (Jes. 3: 12).

Johannes tiesi, ettei tällaisia asioita edes olisi saanut ajatella, saati sitten julkilausua, mutta voitaisiinko vaieta sellaisesta, mikä itse asiassa on yksi perussyy seurakunnan vaikeuksiin? Jos mies ja nainen, aviopuolisot omalta puoleltaan, eivät ota omaa paikkaansa seurakunnassa, Jumalan valtakunnassa, niin kuinka voidaan odottaa, että Jumala todella siunaisi ja antaisi voimansa langeta uskovaistensa keskuuteen, samaistuen näiden kanssa?

Tähän tilanteeseen ei oltu päädytty äkkinäisesti, yllättäen, vaan oli kysymys vuosikausien kehityksestä. Asiat oli hyvinkin suuressa määrin tiedostettu jo vuosia sitten, mutta ristiriitatilanteiden johdosta sopivalla tavalla sivuutettu kuin jonakin merkityksettömänä asiana. Oli syy sitten mikä tahansa, mutta aina oli löydetty jotakin asian ohittamiseksi; syyllinen oli ollut kuka tahansa, mutta ei asianomainen. Niin, käytännössä jokainen katsoi oikeudeksensa tehdä melkein mitä tahansa, sillä aina kun nämä asiat tulivat esiin, otettiin vertailukohdaksi edellinen tilanne, jossa jo oli tehty kompromisseja. Nyt tehtiin niitä lisää, luoden perusta seuraavalle kerralle. Taas kerran soviteltiin, pyöristeltiin kulmia, ja katsopas vain, oltiin tultu tilanteeseen, jossa nyt oltiin, niin että Erikakin saattoi tokaista Otolle kerran toisensa perään: "On parasta kun et sano minulle yhtään mitään negatiivista! Minä en yksinkertaisesti halua kuulla minkäänlaista ojentamista sinun puoleltasi!"

Otto oli kertonut tästä veljillensä, jotka hyvin vähätellen olivat suhtautuneet hänen kertomaansa; hehän olivat jo tottuneet kuulemaan kaiken tämän omien vaimojensa suusta. He olivat alistuneet siihen, kun ei ollut muutakaan mahdollisuutta, niin kuin he antoivat ymmärtää. He halusivat nukkua yönsä vaimonsa vieressä, ja joskus siirtyä vaimonkin sängynpuoliskolle. Miksi siis rikkoa tätä harmoniaa, sopusointua? Uskoivatko veljet todella kaikkeen siihen, mitä he väittivät, sitä mietti niin Otto kuin Johanneskin toden teolla. Niin, tämä oli vaikea aika, ja jokainen halusi saada, jos ei ollut mahdollista saada koko pitkoa, niin ainakin muutaman siivun siitä. Kompromissit näyttivät olevan ainoa vaihtoehto, ja jos omatunto joskus kolkutti, sai sen erinomaisesti vaikenemaan vaihtamalla muutaman ajatuksen veljen kanssa... tai turvautumalla tietynlaiseen pilvilinnoissa leijailemiseen, totuuden kieltämiseen. Mutta kysyikö enää kukaan mitä Jumalalla oli sanottavana tähän asiaan?

Erika oli joskus hiukan säikähtänyt sanomaansa, mutta ei kulunut aikaakaan kun hän jo tunsi vahvistuneensa uudelleen, sillä sisaret seisoivat näissä asioissa hänen rinnallaan koko leveydeltänsä. Mutta mistä he ottivat mallin käytöksellensä, mitä he pitivät mittapuunansa? He lukivat suuren määrän kirjoja, aikakauslehtiä, katsoivat televisiosta rakkaustarinoita jne., mitä ei voida suoranaisesti tuomita, koska niinhän kaikki tässä maailmassa tekivät. Mutta käsittivätkö he ollenkaan, etteivät he uskovaisena voineet ottaa esikuvaksensa jotakin sellaista, mitä he näkivät televisiossa, lehdissä, tai kirjoissa?

Tässä juuri oli vaikeus tämän ajan uskovaisten keskuudessa. Tässä maailmassa ei ollut missään nähtävissä mallia sen paremmin uskovaisen naisen kuin ei miehenkään käytökselle. Mallia ei voinut ottaa edes naapurin esikuvallisesta perheestä, sillä eiväthän nämä edes olleet uskovaisia. Jos nämä ihmiset elivät maailman tavalla, niin kuinka sitten sisaret niin antaumuksellisesti kertoivat kaikesta siitä, mitä naapurin rouva oli tehnyt lomallansa, kaupungissa, mitä tämä oli ostanut, miten tämä pukeutui jne.? Jos tämä leikkasi hiuksensa lyhyeksi, olivat sisaret ilman muuta eri mieltä tämän kanssa, sillä kielsihän Sana naista leikkaamasta hiuksiansa lyhyeksi. Mutta kuinka usein tapahtuikaan sisarten vieraillessa toistensa luona, että joku otti sakset keittiön seinältä ja antoi ne sisarensa käteen sanoen: "Minulla on niin paljon kaksihaaraisia hiuksia, ja muutenkin tukkani on aivan liian pitkä pestäväksi. Leikkaa takaa pois niin paljon että se ulottuu tähän asti"; kurottaen kädellänsä merkiksi selkäänsä.

Niin, jos naisen hiusten latvat todella menivät "kauhistuttavaan kuntoon", niin kuin nämä sisaret väittivät, niin oliko ylipäätänsä tarpeen leikata niin paljon? Johannes ei olisi uskaltanut neuvoa ketään leikkaamaan edes latvoja, mutta mitä hän olisi voinut tehdä tässä tilanteessa, kun sisaret itse päättivät mitä he saavat tehdä ja mitä ei?

Erika oli useaan otteeseen suorastaan iskenyt sakset Oton käteen ja vaatimalla vaatinut tätä leikkaamaan hiuksensa tasaisiksi takaa. Ottoa oli kauhistuttanut, mutta hän ei ollut uskaltanut vastustaa, vaikka oli aluksi halunnut kieltäytyä koko arveluttavasta toimenpiteestä.

Niin, tämä oli polttava kysymys Oton mielessä kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen: kuinka pitkälti oli mahdollista tehdä suorastaan pakottavissa tilanteissa kompromisseja avioelämän suhteen? Missä oli raja kaikelle tälle? Mihin asti Jumala katsoi kaikkea läpi sormiensa, ymmärtäen ihmisen heikkoutta, missä oli raja, jonka ylittäminen aikaansaisi Jumalan mielen pahoittamisen?

Itse asiassa kaikki avioliittoa koskeva on tuotu Jumalan Sanassa esiin niin selvästi, ettei käytännöllisesti katsoen pitäisi olla mitään kysymyksiä. Mutta ajan henki ja vallitsevat käsitykset olivat niin voimakkaina kaikkialla, ettei juuri kenelläkään uskovaisella ollut enää todellista käsitystä siitä, mikä oli Jumalan hyvä ja täydellinen tahto, ja mikä Hänen sallimustansa ja toissijaista tahtoansa. Oli ajauduttu todella vaaralliselle jäätikölle, ja jossakin olisi oleva rotkon reuna! Jumala armahtakoon seurakuntaansa, huokaisi Otto, ennen kuin on mahdotonta välttää pudotus!

Totuuden puhuja oli todellakin kauhistus tässä ajassa. Mutta käsittivätkö ihmiset ollenkaan sitä, ettei Jumalan tahto ja suunnitelma ollut yhtään riippuvainen siitä, otettiinko julistajan Sana vastaan vai ei? Jumalan Sana pysyy iankaikkisesti, vaikka ihmiset keksisivät minkälaisia puolusteluja ja verukkeita tahansa. Julistajan vaientaminen ei missään suhteessa parantanut kuulijan asemaa, vaan aivan päinvastoin: ihmisen ylle tuli tuomio sen johdosta, että hän ei ollut ottanut vaarin päivästänsä ja sen sanomasta!

Markku Vuori