Maasta olet sinä tullut...

Ihmiselämä sisältää paljon sellaisia asioita, joita emme tämän olemassaolon aikana pääse käsittämään. Silti ei mikään todelliselle uskovaiselle tapahtuva ole ilman merkitystä, sillä tapahtuuhan hänelle kaikki hänen parhaaksensa, niin kuin jokaiselle Jumalaa rakastavalle.

Johannes ei voinut mitään sille, että hänen täytyi niin paljon ajatella kuolemaa ja tästä elämästä pois lähtemistä. Ihminen on tottumuksensa vanki hyvin suuressa määrin, ja juuri siitä syystä jonkin sellaisen ajatteleminen, mikä ei kuulu jokapäiväiseen elämään, siihen, mitä hänen maalliseen vaellukseensa sisältyy, tarvitseekin kimmokkeensa jostakin ylimääräisestä, ulkopuolisesta.

Johannes oli ihminen kuten kaikki muutkin, ja elämän jatkuminen entisen kaltaisena oli mitä luonnollisin odotus ja ajatus hänellekin. Jos hänessä ei olisi ollut mitään muista poikkeavaa tekijää, olisi hän kulkenut läpi elämänsä kuten kaikki muutkin, ajatellen vain ajallisia, odottaen uuden päivän mukanaan tuomaa toivoa. Ihmiselle, tottumuksen voimasta, eläminen oli luonnollisin asia, vaikkakin joka päivä lehdissä oli mahdollisesti jonkun hänenkin tuntemansa ihmisen kuolinilmoitus. Mutta ihminen aivan kuin luonnostaan pakeni kuoleman ajatusta, tahtoen niin pian kuin mahdollista ohittaa sen jonakin vastenmielisenä ja kaukaisena. Mutta oliko se todella niin kaukaista, mitä hän halusi ajatella sen olevan?

Johannesta olivat tänä kesänä aivan erikoisella tavalla puhutelleet jokirannassa jatkuvina asukkaina olleet heinäsorsat. Hän oli niin itsekäs ja maallinen, joidenkin hengellisten tuttaviensa mielestä, että hän oli aikanaan ostanut pienen, jalaksilla olevan työmaakopin, minkä hän maanomistajan luvalla ja kohtuullista korvausta vastaan oli sijoittanut aivan lomakylän reunalle, joessa olevan pienen lahden pohjukkaan. Siellä hän vietti monet yönsä ja iltansa seuraillen noiden luontokappaleiden touhuilua.

Alkukesästä monet sorsapareista saivat poikueen, kuka suuremman, kuka pienemmän. Koko Johanneksen perhe laskeskeli poikasten määriä, ja mitä suurempi poikue saapui rantaan äitinsä perässä, sitä mahtavampi ja ilahduttavampi vaikutus sillä oli niin Johannekseen kuin muihinkin. Kun sitten sama sorsaperhe saapui rantaan läheisten viikkojen aikana, tuotti suoranaista murhetta sen toteaminen, että tuskin oli poikuetta, josta ei olisi kadonnut joitakin sorsalapsia. Kyllä ihminen on kummallinen otus! Noiden sorsalasten katoaminen, ilmiselvä saalistajan kynsiin joutuminen, kosketti perhettä enemmän kuin jonkun koko kylän tunteman ihmisen kuolema. Yksi sorsanalku sai enemmän myötätuntoa ja surua osaksensa kuin jossakin kehitysmaassa sattunut suuri onnettomuus tai luonnonmullistus!

Erikoisesti niinä iltoina ja aamuina, kuin Johannes istui yksiksensä mökkinsä edessä, aivan rannan tuntumassa, koki hän hyvin erikoislaatuista puhuttelua. Seuratessansa jo melko suuriksi varttuneiden poikasten syömätouhuja rantavedessä, vaipui hän mitä syvällisimpiin ajatuksiin. Niin, niin kauan kuin hän saattoi muistaa, oli tässä rannassa ollut sorsia. Niitä oli ruokittu rakkaudella ja lämmöllä, ja sitten syksyn tullen suurin osa niistä oli ammuttu ja nautittu kyläläisten ruokapöydissä. Jälleen kerran ei ollut pitkää aikaa siihen, kun nämäkin suloiset, pohjamudasta ravintoansa pyllistelevät sorsanpoikaset olisivat varttuneet emonsa kokoiseksi ja tulisivat kokemaan elämänsä ennenaikaisen lopun armottomien haulien lävistäessä niiden hennon ruumiin.

Johannes tuli jollakin tavoin sanoinkuvaamattoman murheelliseksi. Eikö tämä juuri ollut kaiken luonnon kohtalo, osa, ihminen mukaan lukien? Lukemattomat sukupolvet olivat eläneet ennen hänen aikaansa, mutta mitä oli näistä ihmisistä jäljellä? Missä he olivat, missä olivat heidän aikaansaannoksensa? Jos näitä sorsia ei ammuttaisi, olisi jokainen niistä kuitenkin eräänä päivänä saavuttava äärikohtansa, pienen sydänlihaksen väsyessä pumppaamaan verta pieneen ruumiiseen, yksinkertaisiin aivoihin. Niin, kaikki luotu oli tarkoitettu kuolemaan, tulemaan maaksi jälleen, jotta taas kerran yksi sukupolvi voisi tulla sen tilalle. Tämä oli luonnon laki, jota ihminen ei parhaalla tahdollansakaan pystynyt muuttamaan, niin vastenmielinen kuin se hänelle olikin.

Niin, niin, Johannes, Johannes, eräänä päivänä sinustakaan ei ole oleva jäljellä yhtään mitään. Sinäkin tulet maaksi jälleen, jos Herran tulemus viipyy ja sinä et tässä ruumiissa koe Jeesuksen saapumista pilvissä. Kuolema, tämän ruumiin vanheneminen, siinä olevan inhimillisen elämän päätepisteeseensä tuleminen, on jotakin niin peruuttamatonta ja varmaa, kuin ei mikään muu tässä maailmassa. Kuinka tärkeätä onkaan siitä syystä löytää yhteys Luojaan, iankaikkisen Elämän Antajaan! Kun kerran on kysymys niin peruuttamattomasta, kohtalokkaasta asiasta, onko silloin väärin ajatella tämän elämän päättymistä, tuonpuoleiseen menemistä? Onko mikään asia tärkeämpi tämän maan matkaajalle, onko mikään muu merkityksellisempää kuin varmuuden hankkiminen siitä, että on osallinen siitä ainoasta iankaikkisesta elämästä, mikä on yksinomaan Jumalassa?

Niin rakkaita kuin kaikki edesmenneet sukulaiset olivatkin olleet Johannekselle, olivat nämä kaikki peruuttamattomasti poissa. Johannes tiesi kaiken puheen sielunvaelluksesta olevan vain Saatanan juoni, millä tämä tuuditti ihmiset väärään turvallisuuden ja toivon tunteeseen. Ei yksikään tästä elämästä pois mennyt olisi palaava takaisin, kokeva uudesti syntymistä jonakin toisena ihmisenä tai luontokappaleena. Jokainen olisi iankaikkisesti oleva poissa tästä elämästä. Kuinka toisaalta kauhistuttava, mutta toisaalta lumoava sana olikaan tuo "iankaikkisuus"! Kuinka hirvittävä ja peruuttamaton se onkaan niille, jotka eivät ole mitään Jumalasta välittäneet tämän elämänsä aikana, ja jotka sitten joutuvat kokemaan sen heidän sielunsa jättäessä maallisen asuinsijansa! Mitään ei voida ottaa takaisin, mitään ei voida peruuttaa! Silloin on myöhäistä pyytää anteeksi tai antaa anteeksi. Kaikki on silloin myöhäistä, iankaikkisesti, iankaikkisesti!

Oi, kunpa ihmiset voisivat käsittää tämän kaiken merkityksen! Jos ihminen todella ymmärtäisi elämänsä langan haurauden, sen, ettei kuolema sittenkään ole niin kaukana hänestä, niin eikö hän eläisi jokaisen elämänsä päivän aivan toisella tapaa kuin ilman tätä tietoisuutta? Eikö elämä jokaiselle ihmiselle olisi silloin paljon helpompaa, onnellisempaa? Mutta miksi ihminen sitten petti itseänsä ja toisia tällaisella tapaa? Miksi ihminen niin vähän halusi ajatella ajallisuuttansa, elämänsä lyhyyttä ja sen turhuutta ilman Jumalaa? Ehkä oli vielä moniakin vuosia jäljellä itse kullekin, mutta kuinka nopeasti kulkikaan aika juuri nyt tässä maailmanhetkessä! Tuntui todellakin usein siltä, että melkein jokainen päivä oli perjantai, jolloin perhe viikon töiden päättymisestä helpottuneena huokaisten istuutui illalliselle, odottaen saunan lämpiämistä. Myöskin tuntui siltä, kuin ei olisi ollutkaan muita päiviä kuin maanantai, jolloin jälleen kerran piti nousta aikaisin ja rientää leivän hankintaan. Tätäkö tarkoitti se, että päivät viimeisinä aikoina lyhennettäisiin?

Niin, mitä oli ihmiselämä ilman Jumalaa ja tuonpuoleista tarkoitusta? Mitä hyötyä oli elämästä ilman sen Antajaa ja Lahjoittajaa, erossa Hänestä? Itse asiassa millään muulla ei ollut todellista jatkuvuutta ja merkitystä kuin sen tarkoituksen täyttämisessä, minkä Jumala oli iankaikkisessa viisaudessansa asettanut ihmistä varten. Johannes eli tässä hetkessä eikä tiennyt lainkaan milloin hänen sydämensä mahdollisesti hyvinkin äkillisesti pysähtyisi ikään kuin sanoen: "Minä olen väsynyt tähän kaikkeen, en jaksa pitää sinua jatkuvassa liikkeessä. Nyt on sinun aikasi mennä isiesi luokse!"

Kun Johanneksen isoäiti oli haudattu useita vuosia sitten, oli hänellä ollut erikoinen kokemus, joka voimallisella tavalla puhui tämän elämän vajavaisuudesta ja lyhyydestä. Hautajaisista oli kulunut jo useampi päivä kun murheellinen matkamies oli suunnannut askeleensa tuohon kalmistoon, jossa kaikkien hänen edesmenneitten omaistensa maalliset tomumajat lepäsivät maan sisässä. Hän ei tiennyt näistä juuri mitään muuta kuin sen, mitä vanhoista valokuvista oli nähnyt. Kaikki olivat ikään kuin vaipuneet unholaan, sillä niin kauan oli jo heidän poismenostansa. Mutta nyt istuutuessansa viereisen haudan reunuskivelle isoäitinsä hiljattain umpeen luodun haudan äärellä, hän vaipui syviin ajatuksiin. Niin, tämä isoäiti oli ollut hänelle todella rakas ja läheinen, ja nyt hän oli poissa, milloinkaan palaamatta tähän elämään. Yhdestä asiasta Johannes kuitenkin oli ikuisesti kiitollinen Herrallensa: Hän oli lapsenomaisessa rukouksessansa pyytänyt, ettei tätä rakasta ihmistä otettaisi pois ennen kuin hän olisi siinä iässä, että pystyisi ymmärtämään sen. Hän oli tullut uskoon, ja vajavaisella ja huonolla tavalla yrittänyt todistaa kotonakin Herrastansa. Mitä kaikesta tästä oli ymmärretty, sen olisi vasta iankaikkisuus paljastava.

Istuessaan siinä illan hämärässä hän vaistomaisesti otti käteensä kourallisen hiekkaa, antaen sen valua sormiensa välitse. Totisesti, ihminen oli ajallinen, hänen elämänsä tämän maan päällä oli kuin sormien välitse valuva hiekka. Kun käsi oli tyhjä, ei ihmistä enää ollut. Hän oli mennyt pois, samaa tietä kuin lukemattomat ennen häntä. Niin, tämä oli jokaisen ihmisen osa, kohtalo. Kukaan ei voinut elää tämän maan päällä iankaikkisesti. Kuinka kauheata se loppujen lopuksi olisikaan, jos ihminen tällaisenansa eläisi ikuisesti, tässä ruumiissansa! Pelkkä ajatuskin kauhistutti sitä pohdiskelevaa. Ei, tämä Jumalan säätämä tie oli sittenkin paras. Kunhan vain matkaaja olisi valmis kohtaamaan elämänsä Antajan.

Niin, tähän oli haudattu vuosikymmeniä sitten Johanneksen isoisä, joka oli kuollut jo kauan ennen Johanneksen syntymää. Nyt kaivinkoneen kauha oli tehnyt samaan paikkaan sijan iankaikkisuuteen siirtyneelle aviopuolisolle, niin että mahdollisesti tämän leposija oli täsmälleen samassa paikassa kuin edesmenneen puolisonsa. Mikä oli tämän isoäidin kohtalo, sitä ei kukaan nyt enää voisi muuttaa. Mutta Johannes tiesi ainakin, että tämä sairaalassa hidasta ja tuskallista kuolemaansa tehdessänsä oli jatkuvasti huutanut Jumalan avun puoleen ahdistuksensa keskellä. Kuinka huono todistaja Johannes olikaan ollut! Mutta niin paljon hän oli rukoillut tämän rakkaansa puolesta, että hän halusi uskoa kaikkea parasta. Kuinka usein hän olikaan nähnyt unta siitä, ettei tämä ollutkaan kuollut, vaan eli yhä vielä, joskaan ei tämän maan päällä.

Ilta hämärtyy entisestään ja yhä uudelleen Johannes kouraisee kätensä täyteen hiekkaa kummun reunasta; hänen on pakko ajatella kuolemaa, iankaikkisuutta, elämän lyhyyttä ja epävarmuutta. Yhtäkkiä hän havaitsee käteensä jääneen jotakin hiekan seasta, jotakin, mikä ei mahdu sormien välitse. Yllänsä kaartuvan suuren kuusen oksien raoista tulee kyllin valoa, jotta hän voi nähdä kädessänsä olevan ruskehtavan, noin peukalonpään kokoisen esineen. Kivi se ei voi olla, sillä se on liian kevyt kiveksi, ja sen muoto ei ole ollenkaan sellainen kuin kiveltä voidaan odottaa. Kylmät väreet kulkevat hänen selkäpiitänsä pitkin kun hän käsittää mitä pitää kädessänsä. Se on ilmiselvästi ihmisen luun palanen, ja ikään kuin se polttaisi hänen kättänsä hän viskaa sen kummulla olevien havujen sekaan.

Kummalliset väristykset kulkevat koko hänen ruumiinsa lävitse vielä hänen kävellessänsä pitkin pimenevää pääkäytävää. Hän ei ollut elämänsä aikana nähnyt isoisäänsä, joka jo ennen hänen syntymäänsä oli saatettu haudan poveen. Mutta nyt hän ilmiselvästi oli pitänyt kädessänsä jotakin sellaista, mikä oli ollut osa hänen maallista tomumajaansa. Mikä olet sinä ihminen, että Jumala ylipäätänsä sinua ajattelisi? Todellakin, ihmiselämä on kuin savu, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu. Ihminen on kuin ruoho, kuin kukkanen, joka tänään kukoistaa ja huomenna jo on kuihtunut.

Nämä asiat puhuttivat Johannesta hänen istuessansa nyt tämän lahden rannalla. Sukupolvi toisensa perästä oli ehkä istunut samalla paikalla, tuhannet ja tuhannet linnut ja kalat ja matelijat olivat viettäneet lyhyen hetkensä tällä paikalla, muuttuen jälleen maaksi, joka uudelleen tuotti ravintoa tuleville sukupolville. Ihminen todellakin oli maasta, ja kuinka vavahduttava olikaan ajatus siitä, että luonnossa mikään ei todellisuudessa hävinnyt, kadonnut, vaan entisten aikojen olentojen kuolema merkitsi elämää tuleville polville. Mikään ei todellisuudessa kadonnut tämän maan päältä, ei siirtynyt avaruuteen tai toiseen ulottuvuuteen, vaan ihminen aivan käytännössä asteli edesmenneiden sukupolvien multien päällä. Se, mitä ihminen söi, olisi tuskin mennyt hänen kurkustaan alas, jos hän olisi tajunnut kaiken sen sisältämän aineksen. Niin karkealta ja sopimattomalta kuin se tuntuikin ajatuksena, söi ihminen elämänsä aikana suuren määrän sellaista ravintoa, missä oli ainesosasia menneiden aikojen niin ihmisten kuin eläintenkin tomumajoista!

Ei yksikään Johanneksen sukulaisista ollut saavuttanut jotakin erikoista elämänsä aikana, niin että tulevat sukupolvet tulisivat muistelemaan heitä jonakin merkityksellisenä. Ei ollut jäänyt isoisästä sen paremmin kuin ei isoäidistäkään muuta kuin rakkaudellinen muisto ja tietysti maallinen elämä, jonka he Jumalan välikappaleina olivat antaneet jälkeläisillensä.

Mitä ihmisestä loppujen lopuksi jää tämän maan päälle? Mitä ovat itse asiassa jotkut pyramidit tai suuret muistomerkit, sillä niiden pystyttäjistä tai niistä, joiden kunniaa niiden tulee kuluttaa, tiedetään loppujen lopuksi hyvin vähän. Mitä merkitystä on todellisuudessa tämän ajan ihmiselle kaikilla suurilla monumenteilla menneisyydestä, jos ne kertovat vain ihmisen omasta viisaudesta tai kyvystä saavuttaa jotakin? Missä ovat kaikki niiden pystyttäjät, missä on heidän merkityksensä? Jos historiankirjat ovatkin merkinneet joitakin asioita ylös heistä, niin mitä on kirjoitettuna Jumalan iankaikkiseen kirjaan? Mitä Jumala kirjoittaa muistiin meistä? "Silloin myös Herraa pelkääväiset puhuvat toinen toisensa kanssa, ja Herra tarkkaa ja kuulee; ja muistokirja kirjoitetaan hänen edessänsä niiden hyväksi, jotka Herraa pelkäävät ja hänen nimensä kunniassa pitävät" (Mal. 3: 16).

Mikä onkaan sen tärkeämpää tämänkään ajan ihmiselle kuin tietää se, mihin Jumala kiinnittää huomionsa meidän elämässämme! Jos me todella tajuamme mistä meidän elämässämme on kysymys, muuttuu moni asia ratkaisevalla tavalla. Kukaan meistä ei halua kuulua siihen joukkoon, joka vasta viimeisellä tuomiolla kutsutaan esiin, vaikka moni silloin heräävistä saakin kuulla hyviä uutisia. Me haluamme olla osallisia ensimmäiseen ylösnousemukseen, joka tapahtuu Herramme saapuessa yläilmoissa noutamaan kotiin Morsiamensa. Mutta siitä, mitä noille sieluille sanotaan ihmiskunnan historian aivan lopussa, me voimme päätellä mitä tärkeimpiä asioita siitä, mikä Jumalalle on merkityksellistä. "Ja minä näin suuren, valkean valtaistuimen ja sillä istuvaisen, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niille sijaa löytynyt. Ja minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjat avattiin; ja avattiin toinen kirja, joka on elämän kirja; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, tekojensa mukaan" (Ilm. 20: 11-12).

"Tekojensa mukaan!" "Sillä Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan" (Matt. 16: 27). Tällä valkoisen tuomioistuimen tuomiolla kootaan kaikki kuolleet valtaistuimen eteen. Matt. 25:

31. Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle.

32. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista.

33. Ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle.

34. Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.

35. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne;

36. minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.'

37. Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda?

38. Ja milloin me näimme sinut outona ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut?

39. Ja milloin me näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?'

40. Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle'.

41. Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä.

42. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda;

43. minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.'

44. Silloin hekin vastaavat sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?'

45. Silloin hän vastaa heille ja sanoi: 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle'.

46. Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään."

Samasta aiheesta puhuu Matt.10: 40- 42.

Mitä siis Jumalan kirjoihin on kirjoitettu? Meidän suuret saavutuksemme, muistomerkkimme, jotka olemme pystyttäneet joko itsemme tai kunnioituksemme kohteelle? Tästä aiheesta voitaisiin kirjoittaa suuri määrä kirjoja, mutta jos meillä on hiukkanenkaan hengellistä ymmärrystä Jumalallisten asioiden suhteen, näemme kaikkien näiden jakeiden sisällön yhdessä lauseessa: Meidät tuomitaan ennemmin tai myöhemmin sen mukaisesti, mitä me olemme tehneet toinen toisellemme! Eikö juuri tästä syystä itse Herramme sanonut: "Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat" (Matt. 7: 12). Eikö juuri siitä syystä ole kirjoitettu meillekin tässä ajassa: "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt..." (Room. 13).

Ei siis ole lainkaan kysymys siitä, mitä suurin osa ihmiskuntaa erheellisesti uskoo. Tässä viimeisessä ajassa meille on julistettu Jumalan viimeinen sanoma seurakunnallensa, eivätkä ihmiset ole nähneet itse asiallista tarkoitusperää, vaan ovat korottaneet arvoon arvaamattomaan välikappaleen ja takertuneet vain tietoon, joka ei ketään hyödytä, vaan ainoastaan paisuttaa. Ovatko uskovaiset missään muussa ajassa olleet niin pahoja ja välinpitämättömiä toisiansa kohtaan? Onko Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis missään muussa ajassa ollut niin sisäisesti sairas kuin mitä se on juuri nyt? Onko missään muussa ajassa uskovainen jättänyt itsensä koettelematta sellaisella tavalla kuin juuri nyt? Eikö tässä ole mitä suurin syy siihen, että meidän joukossamme on niin paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois? Uskovainen ihminen on ravinnut itseänsä, ajatellut omaa parastansa lähimmäisensä kustannuksella, erottamatta Herran ruumista muusta. 1. Kor. 11.

Mitä on Johannes itse jättävä tämän maan päälle? Mitä on hänestä kirjoitettu ylhäällä, tai mitä hänestä tullaan kirjoittamaan tulevina päivinä ja hetkinä? Onko tieto Herran tahdon suhteen ratkaiseva, vaiko sen toteuttaminen? Kuinka usein toistikaan Herramme saman ajatuksen: "Jos te tämän tiedätte, niin olette autuaat, jos te sen teette." (Joh. 13: 17).

Ei ole lainkaan yhdentekevää mitä me teemme toinen toisellemme, ja yhtään sen vähäisempää ei ole se, mitä me jätämme tekemättä toinen toisellemme. Tämä on paha aika, jossa jumalattomat ja Herran tahdon suhteen täysin välinpitämättömät ihmiset menevät yhä pidemmälle jumalattomuudessansa, ajatellen vain itseänsä. Mutta mitä enemmän niin sanottu maailma kulkee omia teitänsä, sitä suuremmassa määrin tulisi jumalallisen rakkauden saada sijaa todellisten uskovaisten keskuudessa.

On aivan käsittämätöntä se, mistä ylipäätänsä seurakunta on saanut sen käsityksen, ettei ole niinkään tärkeätä ja merkityksellistä se, mitä kukin yksilönä tekee. Mutta käsitämmekö me, mitä merkitsee olla osa samaa ruumista? Eikö juuri sen tähden sanota, että jos yksi jäsen kärsii, silloin kärsii koko ruumis? Jos yksi iloitsee, iloitsee koko ruumis. Jos yksi jäsen saa kunniaa, on ilo yhteinen.

Aivan niin kuin jokaisella ruumiin osan toiminnolla on vaikutus koko ruumiiseen, aivan samoin ei jää mikään yksilön tekemä ilman vaikutusta kokonaisseurakunnassa. Kukaan ei voi todeta joidenkin sisarten tavoin, heidän tehdessänsä aivan mielettömiä asioita: "Tästä ei sitten puhuta!" Juuri siitä syystä, että niin monista asioista on vaiettu, on vihollinen saanut sellaisen vallan seurakunnan keskuudessa. Kaikella, mitä me teemme, on vaikutuksensa seurakuntaan, aivan niin kuin perheessä jokaisen jäsenen tekemiset vaikuttavat kaikkien elämään.

Ehkä järkyttävin esimerkki on sisaremme Zürichin lihakaupasta. Joku saattaa olla sitä mieltä, että kunkin ihmisen sairaudet ovat hänen oma asiansa, mutta tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hän itsekin ajatteli koko asian olevan hänen yksityisellä sektorillansa, ja niinpä hän saattoi suhtautua ystävällismieliseen tohtoriin sellaisella torjuvaisuudella; kysymyshän oli hänen asiastansa, ja yksin hänen! Mutta ajatteliko hän ajoissa lainkaan sitä, mitä peruuttamattomia seurauksia hänen väärästä päätöksestänsä oli hänen läheisillensä? Mitä merkitsi hänen välinpitämättömyytensä jo yksinomaan hänen ainokaiselle lapsellensa, opiskelijapojallensa? Jos hän olisi ajoissa mennyt hoitoon, olisi hänellä mahdollisesti ollut jopa vuosikymmeniäkin elinaikaa, mutta nyt itkevä, yksinäisyyteen valmistautumaton lapsi kantoi äitinsä arkkua ennenaikaiseen hautaan!

Mitä merkitsi Kristinan ratkaisu hänen sulhasellensa? Oliko asia yksin hänen yksityisellä puolellansa? Ajatteliko hän missään vaiheessa sairautensa alkuaikoina mitä kaikki tulisi merkitsemään sille miehelle, joka rakasti häntä ylitse kaikkien muiden ihmisten? Ajatteliko hän yhtään sitä, mitä tulisi merkitsemään tälle huolehtivaiselle miehelle se, että tämä kuukausikaupalla joutui kuulemaan hänen tuskaista voihkintaansa sairaalassa, ja loppujen lopuksi viikkoja kestävää tuskanhuutoa eristysosastolla? Hän, joka oli niin suuresti pelännyt kaikenlaista kipua, makasi loputtomalta tuntuvan ajan sellaisissa tuskissa, ettei ihmismieli sitä pysty mieltämään! Tämä on kuitenkin elämän laki, ja jos ihminen ei siihen mukaudu, joutuu hän vastaamaan seuraamuksista. Mutta ei ainoastaan hän, vaan hän saattaa läheisensä ja ystävänsä tilanteeseen, johon nämä eivät lainkaan ole ansainneet joutua. Ei siis ole yksityisasioita!

Kuinka usein olikaan Ilse tokaissut aviokriisinsä keskellä hämmästyneille vanhemmistoveljille tai sisarillensa: "Tämä on minun yksityisasiani! Se ei kuulu kenellekään muulle!" Kuitenkin oli kysymys asioista, jotka sotkivat koko seurakunnan elämää vuosien ajan, ja loppujen lopuksi johtivat hänen sielunelämänsä täydelliseen tuhoon; hän päätyi mielisairaalan suljettuun huoneeseen. Oliko se hänen yksityisasiansa? Entä hänen perheensä, miehensä ja kaksi mitä suloisinta lasta? Miten oli heidän tulevaisuutensa suhteen? Käsittikö hän mielensä sekavuuden keskellä lainkaan sitä, millaista ahdistusta koki hänen miehensä, ilmeisesti elämänsä loppuun asti? Käsittikö hän sitä, mitä merkitsi hänen rakkaille lapsillensa se, ettei heillä ollutkaan enää äitiä, sillä Reinhold tuskin olisi kykenevä solmimaan uutta avioliittoa kaiken kokemansa jälkeen.

Se, mitä me usein pidämme yksityisenä asianamme, ei olekaan sitä!

Markku Vuori