ALKUSANAT

Kirja "Minun laitumeni lampaat" osa 1 -1

Siirrämme vähän kerrassaan tämän kirjan kirjoittajan kotisivulta.

-"'...ja sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse.' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois, kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?'

-"Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä" (Luuk. 12: 19- 21).

-"...kehoita heitä, että tekevät hyvää, hyvissä töissä rikastuvat, ovat anteliaita, omastansa jakelevat, kooten itsellensä aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuuden varalle, että saisivat todellisen elämän" (1. Tim. 6: 18- 19).

Tämä kirja on tarkoitettu vilpittömille sydämille; niille, jotka todella ovat halukkaita seuraamaan Herraa minne tahansa Hän sitten meneekin. Ehkä vain kaikkein läheisimmät ystäväni voivat käsittää sen todellisen tuskan ja hädän, mikä on ikään kuin sormieni välityksellä imeytynyt näille kirjoitetuille sivuille. Ensimmäinen ja helpoin näkökanta kaikelle on varmastikin useiden mielestä henkilökohtainen ahdistus ja pettymykset erilaisissa ihmissuhteissa. Joka haluaa kaiken nähdä tällaisella tavalla, tulee tuskin saamaan minkäänlaista todellista kosketusta siihen, mikä kuitenkin on kaikkein tärkeintä tässä ajassa. Veljemme Paavali sai kokea ennennäkemätöntä vastustusta Herramme tavoin, ja kaikesta saamme lukea Pyhän Kirjan sivuilta. Hänen täytyi tulla osalliseksi Kristuksen kärsimyksistä niin henkilökohtaisella tavalla, että vain samaa kokenut saattoi käsittää hänen tuntemuksiansa. "Sillä suuressa sydämen ahdistuksessa ja hädässä minä kirjoitin teille monin kyynelin, en sitä varten, että te murheellisiksi tulisitte, vaan että tuntisitte sen erinomaisen rakkauden, joka minulla on teihin" (2. Kor. 2: 4).

Todellisen Jumalan palvelijan koko elämällä on vain yksi päämäärä: antaa Herran sen kautta toimia Hänen Seurakuntansa keskellä niin uskovaisten rakentumiseksi kuin vielä Häntä tuntemattomien pelastuksen tien löytämiseksi. Tämän johdosta hänen tuntemuksensa ja kokemuksensa eivät mitenkään voi olla vain häntä itseänsä varten, tai vain yksilöä varten tarkoitettuja, vaan nimenomaan tässä kohden toteutuu kaiken heikkouden keskellä Jumalan Sana: "...kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat..." (Room. 8: 28).

Tämän ajan seurakunta tekee suuren virheen ajatellessansa kaikkea hengelliseen elämään liittyvää ikään kuin tiettyjen etuoikeutettujen yksityisasiana. Tämä on johtanut siihen, että on syntynyt, joskin useimmille havaitsemattomana, ainutlaatuinen luokkayhteiskunta niin sanotun Jumalan seurakunnan sisällä. Se, minkä olisi tullut palvella uskovaisten todellista yhteyttä, onkin johtanut ennen kokemattomaan hajaannukseen uskovaisten keskuudessa. Ei ole mikään ihme, että veljemme Paavali aikanaan huudahti todellisessa ahdistuksessansa galatalaisille: "Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?" (3: 1).

Jumalan Sana toteutuu keskuudessamme sellaisella tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin. Lähes päivittäin lopun ajan merkit näyttäytyvät kaikin mahdollisin tavoin, ja raamatullinen profetia täyttyy silmiemme edessä. Meillä on kaiken tämän johdosta enemmän tietoa hengellisistä asioista kuin millään aikaisemmalla sukupolvella, sillä nyt voimme nähdä Jumalan Sanan selittävän itseänsä sen kautta, että toteutuu se, mitä siinä on luvattu. Mutta miksi kaikesta huolimatta sisimmässäni tunnen täysin samaa kuin veljeni Paavali: "Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella... ...Mutta minä pelkään, että niin kuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan" (2. Kor. 11: 3).

Jumala on puhunut tässä ajassa seurakunnallensa sellaisella tavalla, kuin ei milloinkaan muulloin alkukristillisyyden jälkeen. Jumalan Sana on keskuudessamme sellaisella tavalla, että on todella mahdollista palata takaisin alkuun, siihen uskoon, joka ensimmäisillä veljillämme ja sisarillamme oli, takaisin apostolien ja profeettojen julistukseen ja opetukseen. Mutta miksi kaikki tämä yhä vielä useimpien kohdalla antaa odottaa itseänsä, miksi ei toteudu kaikki se, mikä on luvattu? Itse asiassa toteutuu hyvin paljon, vaikka emme sitä näekään, sillä se rajautuu niin harvoihin yksilöihin, tai sitten sellaisiin asioihin, mitä emme niin mielellämme haluakaan nähdä.

Ensimmäisillä ihmisillä, tämän luomakunnan alussa, oli tietyssä mielessä ainutlaatuinen ilmestys kaikesta Jumalan tahdosta ja tarkoituksesta, mutta mikä rikkoi tuon harmonian? Mikä rikkoo sopusoinnun Jumalan ja Hänen seurakuntansa välillä tänä päivänä? Meillä tosin on Jumalan Sana ja tietoa ylen määrin, mutta yhä vielä kaikuu maailmanlaajuisesti, ehkä voimallisempana kuin milloinkaan aikaisemmin, kavalan houkutteleva ja viettelevä, kuin kuiskaamalla lausuttu sanoma: "Onko Jumala TODELLA sanonut?"

Kirjoitettuani tätä kirjaa noin sivulle 64, kirjoitin sille siinä vaiheessa esipuheen, jossa julkituon ajatuksen, joka vielä nytkin on tietyssä mielessä eräänlaisena otsikkona kaiken tämän kirjoitetun yläpuolella: "Kun teemme jonkin virheen kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä!" Me olemme monessa suhteessa olleet tottelemattomia Jumalan selvää käskyä ja tahtoa vastaan, ja kun emme ole kokeneet minkäänlaisen tuomion tulleen yllemme - ei ole maa avautunut tai tuli langennut taivaasta - olemme ikään kuin huojentuneina unohtaneet ja antaneet itsellemme kaiken anteeksi, tehdäksemme sitten saman yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes itse asiassa olemme tässäkin kohden alkaneet uskoa palvelevamme ja miellyttävämme Jumalaa. Todellisuudessa kaiken tämän kautta emme ole ainoastaan henkilökohtaisesti kuiskutelleet tai julistaneet, vaan koko olemuksellamme julkituoneet: "ONKO JUMALA TODELLA SANONUT!"

Tässä vaiheessa tämä kirja on vielä selvästi oikovedoksen luonteinen, ja lähetettyäni sen aikaisemmassa vaiheessa ollutta osaa joillekin tutuilleni, sain kuulla kommentteja, joiden pohjalta on syytä tuoda julki jotakin. Miksi ylipäätänsä kirjoittaa jotakin tällaista? Miksi en vain julista ja kirjoita tavanomaisella tavalla? Miksi lähetyssaarnaajan tittelin omaava ryhtyy kirjoittamaan "romaania" tai novellikokoelmaa? Eikö sananjulistaja tällaista kirjoittaessansa osoita kadottaneensa todellisen julistuksen käsitteensä? Mutta tähän asiaan tuo ehkä selvimmin valoa se, mitä eräs sisar sanoi: "Minä en ole tullut koskaan ajatelleeksi näitä asioita!"

Ehkä tässä on yksi perussyy kaiken tämän kirjoittamiseen. Me olemme tottuneet niin tietynlaisiin elämän kaavamaisuuksiin, että tottumuksesta on tullut toinen luontomme. Niin kuin tämän kirjan sivuilla tuodaan julki, on suuri osa uskovaisista kadottanut todellisen kosketuksensa tähän elämään, ja uskoo palvelevansa Jumalaa koko sydämestänsä, mutta siitä huolimatta on enemmänkin tuon miehen kaltainen, joka Laodikean hengessä toteaa kristillisestä kokemuksestansa ja tiedostansa: "...sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse!"

Näiden sivujen tuska ja ahdistus perustuu mitä suurimmassa määrin siihen, minkä julkituovat Herramme varoittavat sanat: "Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä!" Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan itse kirjoittanut ja suomentanut hengellistä kirjallisuutta. En milloinkaan ole tuntenut olevani tavanomaisessa mielessä evankelista tai katutyöntekijä, vaikka minua itse kukin on melkein kuin pakottanut tulemaan kaltaiseksensa. Olen aina tuntenut tehtäväkseni pitää Jumalan Sanaa tarjolla julkaisujeni ja myös sananjulistukseni kautta. Mutta tässä kohden tulemme yhteen suurimpaan kysymysmerkkiin, joka kaikkina näinä vuosina on ollut silmieni edessä veljiäni ja sisariani ajatellen, mutta mikä toisaalta on selvä vastauskin.

Minä en voi mennä kaikkialle, en voi olla kaikkialla läsnä. Mutta julkaisuni ja saarnani voivat postin ja uskovaisten välityksellä kulkeutua minne tahansa. Vaikka olen saanut kokea ennennäkemätöntä vastustusta, on siitä huolimatta kaikki julkaisemani otettu vastaan kiitollisuudella, mutta mitä olen ihmetellyt ja ihmettelen yhä vieläkin on se, että vain todella harva on tilannut lisää kirjallisuutta tai kasetteja antaaksensa jotakin jollekin toiselle maan matkaajalle. Näyttää siltä, että ikään kuin useimpien kohdalla palvelustehtäväni ja toimintani löytäisi täyttymyksensä siinä, kun itse kukin ITSE SAA käsiinsä ja tietoonsa nämä kallisarvoiset asiat. Mutta jos todella on ymmärretty mistä on kysymys, eikö minulla silloin tulisi olla tavaton kiire painoasioissa, jotta voisin täyttää lähettämispyynnöt?

Mitä on todellisuudessa uskonelämämme? Millaista aarretta me keräämme itsellemme? Onko Jumalan edessä todellakin rikkautta se, mitä me omistamme tällä hetkellä? Mitä sanoi veljemme Paavali? "Kehoita heitä, että tekevät hyvää, hyvissä töissä rikastuvat... kooten itsellensä aarteen..." Suurin osa meistä on uskonut olevan riittävää sen, kun tietää kaiken siitä, mitä Herramme on tehnyt ja puhunut tässä ajassa. Mutta lukiessamme näitä sivuja, esittäkäämme itsellemme kysymys: "Missä on todella aarteemme, missä on sydämemme? Onko meillä rikkautta Jumalan tykönä, minkä olemme koonneet toteuttamalla Hänen tahtoansa ja rakastamalla lähimmäistämme niin kuin itseämme? Onko suuri tietämys ja asioiden näkeminen rikkautta, jos käytännön elämässä uskomme leijailee vain pilvissä, mutta ei kosketa auttaen ja kohottaen veljeämme ja sisartamme?"

Me etsimme ja odotamme täydellisyyttä, täydellisyyttä Jumalan Sanan ja tahdon pohjalta. Mutta miten ja milloin sen voimme saavuttaa? "...ja teoista usko tuli täydelliseksi!" (Jaak. 2: 22). Mitä kuitenkin osoittavat tällä hetkellä useimpien kohdalla näkemämme teot? Mistä täydellisyydestä ne puhuvat? "Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys!" (Room. 13: 10). Miksi keskuudessamme on niin paljon ahdistusta ja kärsimystä ja tuskaa, jos kerran rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa? Eivätkö näkemämme asiat todellisuudessa osoita sen, että olemme todella kaukana täydellisestä miehuudesta Kristuksessa, sillä tekojemme mukaisesti eivät sen paremmin rakkaus kuin ei uskokaan ole saavuttaneet täydellisyyttä!

"Ja tehkää tämä, koska tunnette tämän ajan, että jo on hetki teidän unesta nousta; sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme. Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on lähellä. Pankaamme sen tähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin" (Room. 13: 11- 12).

Tämän kirjan henkilöistä yksikään ei ole vain yksi ihminen, vaan ne kaikki kuvaavat ihmisryhmiä, erilaisia luonteita ja tehtäviä seurakunnan keskuudessa. Suokoon Herra, että voimme näiden sivujen välityksellä päästä näkemään sen, ettei todellisessa uskovaisuudessa ole kysymys jostakin kaukaisesta, ylimaallisesta, ilmassa leijuvasta asiasta, vaan jokapäiväisestä, meitä jokaista koskettavasta todellisuudesta. Niin kuin on avioliitossa, niin on seurakunnankin suhteen: ei ole tietyssä mielessä enää mitään yksityiselämää ja mahdollisuutta vain oman tahdon toteuttamiseen, vaan meidän täytyy päästä näkemään vuorovaikutuksemme toisiamme kohtaan. Ei ole samantekevää mitä uskomme ja miten käyttäydymme kotonamme, vaan kaikki vaikuttaa joko seurakunnan parhaaksi tai sen vahingoksi.

Yksi kommenteista jo silloin kirjoitetun suhteen kuului: "Miksi Johannes kuvataan sellaisella tavalla. Miksi hän ei tee enempää virheitä, ja miksi ei kerrota enempää hänen pahoista teoistansa!" Tietyllä tavalla tämä huomautus tuo julki kaiken kokemamme ja elämämme surullisuuden. Me olemme ajautuneet niin kauaksi johonkin sellaiseen, mikä murehduttaa meidän Herraamme, ettemme enää käytännössä jaksa uskoa mihinkään todelliseen, aitoon, vaan oman sydämemme epäusko ja katkeruus riistävät meiltä luottamuksen ja uskon tämänhetkisen elämän uskontodellisuuteen. Jos meillä itsellämme ei ole aitoa ja syvällistä kokemusta Herran kanssa, jos olemme tunteneet epäonnistuneemme vuodesta toiseen, emme halua enää uskoa kenelläkään toisellakaan olevan sen parempaa. Ja juuri tästä syystä me emme näe missään ponnahduslautaa tai rohkaisua parempaan ja todelliseen pyrkimiseen, vaan ikään kuin mustamaalaamme jokaisen toisenkin Tämän Tien kulkijan tehden tyhjäksi heidän jumalakokemuksensa. Käsitämmekö, että tällainen tie vie meidät väistämättömästi alas, alas, alas, pois Jumalan viitoittamalta tieltä!?

Johannes ei ole yhtään sen parempi ihminen tai uskovainen kuin kukaan toinenkaan. Hänessä itsessänsä ei ole mitään hyvää, ei mitään kiitosmainintaa ansaitsevaa. Hän ei ole yhtään mitään, niin kuin ei kukaan toinenkaan ihminen. Miksi emme jo käsitä sitä? Emmekö käsitä, että katselemme aivan vääriä asioita, odotamme aivan vääriä asioita? Kysymys ei ole siitä mitä Johannes on tai mitä joku toinen meistä on. Me jokainen olemme itsessämme kadotuksen ja iankaikkisen eron Jumalasta ansainneita. Piste! Toinen piste! Kolmaskin piste! "Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää!" (Room. 7: 18).

Tuskin on sen suurempaa kallisarvoisen ja iankaikkisesti ohitse rientävän ajan tuhlausta kuin sen pohtiminen, mitä kukin itsessänsä on. Missä olisi kerskauksemme? "Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään!" (Room. 3: 10- 12). Piste!

"Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä!" (2. Kor. 4: 7). Meidän Herramme haluaa asua meissä, käyttää meitä, ja ilman Häntä me teemme vain kaikkea sitä, mikä palvelee sielunvihollisen asiaa. "Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy Minussa ja jossa Minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman Minua te ette voi mitään tehdä" (Joh. 15: 5).

Tämä on inhimillisesti ahdistava kaksijakoisuus uskovaisen elämässä. Itsessänsä kuoleman ansainnut, vain pahaa palveleva olento, mutta toisaalta taas Pyhän Hengen temppeli, Herran asumus! Meidän tulee todella tarkata sitä, miten suhtaudumme toinen toisiimme, sillä osoittaessamme sormellamme jotakin jumalanlasta tai sananpalvelijaa, me samalla osoitamme itse Herraa, joka asuu tuossa läheisessämme. Meidän ei tarvitse eikä tulekaan uskoa jonkun ihmisen hyvyyteen tai paremmuuteen, vaan meidän tulee nähdä Herra Jeesus Kristus veljessämme ja sisaressamme. Usko tai älä, me emme kiellä Häntä niinkään tietyissä tunnustuksellisissa asioissa, vaan tänä päivänä me kiellämme Hänet enemmänkin veljessämme ja sisaressamme! "...kaikki, mitä te olette tehneet yhdelle näistä Minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet Minulle!" (Matt. 25: 40).

Minä olen itse lukenut nämä sivut kymmeniä kertoja, kysyen itseltäni jälkeenpäin, olenko minä todella tämän kirjoittanut. Jos ne tuovat esiin tietynlaista ahdinkoa ja tuskaa, sisältävät ne kuitenkin tavattoman määrän sellaista, mikä rohkaisee etsimään Herraa aivan uudella tavalla. Joku saattaa ajatella, että minulla on ollut valtava työ saadakseni kaiken tämän paperille, valtava pohtiminen ja miettiminen. Totuus on kuitenkin se, että Jumalan Sana on ollut jokaisen rivin ja jokaisen sivun kirjoittamisen ajan edessäni avoimena, ja minä olen vain istunut ja kirjoittanut kuin saneltuna kaiken sen, mitä nyt on luettavanasi. Minä en itsestäni pystyisi jotakin tällaista kirjoittamaan ja julkituomaan. Tietysti kaikessa on inhimillinen leima ja paljon henkilökohtaista, mutta uskon kaiken syntyneen Jumalan Hengen vaikutuksesta. Ainainen murheeni on vain se, että tiedän kaikella kirjoittamallani olevan kaksijakoisen vaikutuksen. Niille, jotka näkevät rakkaudellisen Jumalan käden ja kuulevat Hänen äänensä, nämä sivut ovat oleva suureksi siunaukseksi, mutta jotka vain ajattelevat kaikkea inhimillisesti ja yksinomaan ihmisestä lähtöisin olevaksi, nämä sivut tulevat olemaan tuomioksi. Luettuaan tämän kirjan, ei kenelläkään ole enää mitään puolusteluja!

Minä haluaisin kirjoittaa aivan toisella tavalla, positiivisemmin, ilman esimerkkejä negatiivisista asioista. Mutta näin oli tämä kirja ilmeisesti kirjoitettava, koska niin monet eivät ole lainkaan tulleet edes ajatelleeksi tällaisten asioiden olemassaoloa! Suokoon Herra, että pian saan kirjoittaa kaikesta siitä hyvästä, mikä on syntynyt seurakunnan keskuuteen todellisen muutoksen tapahduttua ihmisten sydämissä! Oi, kuinka kaipaankaan päästä kertomaan kaikesta siitä!

Itse asiassa mitään lukua ei ole muokattu jälkikäteen, vaan ainoastaan kirjoitusvirheet on korjattu siinä määrin kuin niitä olen löytänyt. Niinpä teksti on juuri sellaisena kuin se on kunakin hetkenä muistiin merkitty. Suokoon sama Herra, joka minut on kaiken tämän laittanut kirjoittamaan, että itse kukin näkee kaiken oikealla tavalla, siten kuin se on tarkoitettu. Kenellekään ei haluta mitään vahinkoa, vaan rakkaus Herraa ja Hänen Seurakuntaansa kohtaan on ollut motiivinani alusta loppuun asti. Me emme tiedä, milloin meidän itse kunkin sielumme vaaditaan meiltä pois. Suokoon armollinen Herramme, että meidät itse kukin löydetään Hänen armostansa, että me emme ole itsessämme mitään tehneet, vaan että Hän on vaikuttanut meissä todellisen uskonelämän, jonka johdosta ansiottomina saamme iankaikkisuudessa nauttia ansiottomasta palkkiostamme Isämme luona!

Markku Vuori