Minun laitumeni lampaat

Otto ja Johannes eivät itse asiassa olleet käsittäneet sitä, kuinka lopussa elettiin, mutta seuratessaan kaikkea tapahtuvaa niin seurakunnan kuin maailmankin keskuudessa, täytyi heidän pakostakin todeta, että Herran tulemus oli hyvin lähellä. Kaiken ei ollut mahdollista jatkua pitkään näin!

Laittomuus oli päässyt valtaan, ja vain harvan sydämessä sykki enää aito rakkaus Jumalaa ja Hänen Sanaansa kohtaan. Ja ellei tätä rakkautta ollut, ei voinut olla myöskään rakkautta toisia Jumalan lapsia kohtaan. "Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta... joka rakastaa häntä, joka on synnyttänyt, rakastaa myöskin sitä, joka hänestä on syntynyt" (1. Joh. 4: 7; 5: 1).

Rakkauden kylmeneminen oli syynä myös siihen, että oikeasta opista huolimatta veljen ja sisaren hätä jäi huomioimatta, sillä oikeaoppisella ei voinut olla vaikeuksia! Kuinka järjetön, mieletön ajatus sellaisilta, jotka uskoivat olevansa valistettuja! Juuri tässä ajassa, jossa jouduttiin kohtaamaan ennennäkemättömiä vaikeuksia, oli tarpeen auttaa ja tukea toista, kantaa toistensa kuormia!

Suuri jumalanmies oli sanonut, että viimeisinä aikoina, viimeisten aikojen säälimättömässä paahteessa, hirvittävässä kylmyydessä, todellisten uskovaisten tuli painautua toisiansa vasten kuten lampaat laitumella. Kuumuudella ne soisivat varjoa toisillensa, kylmyydessä ne antaisivat omasta lämmöstänsä vieressään olevalle. Kuinka ihana esikuva tämä oli, mutta kuinka väärin se olikaan käsitetty! Käytännössä se ei tästä syystä toiminut lainkaan.

On sanottu, että meidän tulisi tehdä niin kuin lampaat tekevät. Me kuitenkin olemme ihmisiä, emme villaisia lampaita. Vertauskuvallisesti kylläkin me olemme Jumalan lampaita, mutta jos todella olisimme käytännössäkin lampaita, meillä olisi myöskin lampaan mieli. Lammas ei näe eikä koe sellaisia asioita kuin mitä ihminen. Lampaalle asiat ovat täysin erilaisia kuin ihmiselle. Nyt kuitenkin oli tämä käsitetty siten, että luultiin haluttavan ihmiset todella lähelle toisiaan, kumarassa ruohoa syömään.

Johannesta tämä ajatus oli huvittanut usein. Oli juuri siten, kuin kävi näin ajatellen. Ihmiset oli saatu kyhjöttämään hetki toistensa lähellä. Kuvitelkaamme todella, millaista se on!

Ihmiset ovatkin yhtäkkiä lampaita ilman lampaan mieltä! He ovat hyvin lähekkäin toisiansa. Antakaamme heille Hopeajärven seurakuntalaisten nimet. Klausilla on kaikkein suurimmat sarvet, ja hän on ylväin kaikista pässeistä. Thomaksella on kirkkain määkinä-ääni ja Gretchen ja Ann-Marie pöyhistelevät villojansa ja vertaavat valkoisuutta muihin vaatimattomampiin lampaisiin, kuten Hildegard ja Martha, joille ei ole suotu aivan yhtä tuuheaa turkkia. Bruno, Hildegardin mieskin, voidaan laskea mukaan, sillä onhan hän tehnyt selvän kääntymyksen vakavan sairauden koettelemana. Hänellä on mustat, takkuiset villat, ja muutenkaan hän ei ole suosittu pitkäaikaisen huonon elämänsä tähden. Mukana on joitakin muitakin nimeltä mainitsemattomia lampaita, mutta kaikki huomaavat Johannes-pässin ja Maria- naaraan läsnäolon.

Kuvitelkaamme nyt mitä tapahtuu, kun koko tämä lauma on samalla laitumella ja yrittää noudattaa sille annettuja ohjeita ja säädöksiä - ilman lampaan mieltä!

Vastahakoisesti ja vaivaantuneen tuntuisesti kaikki yrittävät mennä niin lähelle toisiansa, että heidän varjonsa todellakin soisi suojaa vieressä olevalle. Kaikki tämä on vaikeata siitäkin syystä, että on mahdoton asettua siten, että jokainen saisi koko ajan varjoa. Kukaan ei haluaisi asettua aurinkoiselle sivustalle, ja niinpä joukko liikehtii koko ajan. Suojan antamiseksi on myöskin mahdoton asettua siten, ettei kukaan joutuisi katselemaan toisensa takapäätä; kuinka makaaberia! Jos kaikki kääntyisivät siten, että päät olisivat yhdessä, joutuisivat kaikki haistelemaan toistensa hengitystä, ja happi menisi vähiin. Ja kuinka hassun näköistä se olisi, jos lammaslauma olisi kuin kärrynpyöränä keskellä laidunta! Eikä kukaan huomaisi, jos tulisi vaikka kuinka monta sutta, jotka puraisisivat, mikä kauheinta, kukaan ei tietäisi ketä ne ensimmäiseksi puraisisivat takapuoleen!

Kyllä oli annettu vaikea tehtävä vähä-älyisille lampaille! Liike on jatkuvaa, kun itse kukin etsii parasta paikkaa. Kokeillaan myös sitä, että kaikki panevat takapäänsä yhteen ja niin kaikki katsovat eri suuntaan kuin valonheittimet urheilukentän mastossa. Liian hullun näköistä! Liike jatkuu ja jatkuu, eikä löydy yksimielistä ratkaisua.

Vähitellen liike kuitenkin hidastuu, sillä kaikki alkavat väsyä. Niinpä pysähdytään hetkeksi paikalleen huokaisemaan. Kukaan ei huomaakaan, kuinka lähelle toisiansa on jouduttu. On mielenkiintoista seurata nyt näiden ajatuksia.

Ann-Marie, lammas kun on, ilman lampaan mieltä, on joutunut aivan kasvokkain Hildegardin kanssa, jota tämä ei koskaan ole oikein voinut sietää. Hildegard katselee lempeästi aivan edessään olevaa valkovillaista lajitoveriansa, ja ei tiedä miten julkituoda kiintymystänsä rakkaaseen läheiseensä. Ann-Marieta tämä kiusaa tavattomasti, ja niinpä katse painuu kun ei kestä katsella toista silmiin. "Hyi sentään", ajattelee tämä, "miksi minun pitikään joutua juuri tämän hempeämielisen määkättäjän kanssa silmätysten. Sellainen villi pässi kuin tuo Bruno on ollut, ja toinen sen kuin vain jaksaa hymyillä ja ymmärtää. Hyi sentään, minä en voi sietää tuollaista lampaankatsetta! Jos se edes kertoisi enemmän Brunon ryyppyreissuista ja ukkopässin pahuudesta, olisi ehkä helpompi elää sen kanssa, mutta ei, minä en voi sietää lammasta, joka ei määi muillekin murheitansa. Ja kuinka se voi pitää sorkkansa noin puhtaina? Onko se jatkuvasti nuolemassa niitä, vai käykö se koko ajan järvenrannassa pesemässä niitä. Hyi, millaista puhtausintoilua!"

Thomasin pää on kuin käsittämättömästä johdatuksesta osunut jäämään aivan Klausin muhkean peräpään kohdalle, ja ymmärtäähän sen, että mehevää ruohoa syötyään tällä on ollut kaikenlaisia tarpeita, joko suoritettuja tai keskeneräisiä. Kun nyt tässä ollaan lampaita ilman lampaan mieltä, huomataan sellaistakin, mitä lampaat eivät huomaisi. Thomasin turpa ja sieraimet alkavat yhtäkkiä väristä, sillä ne aistivat jotakin hyvin epämiellyttävää. Ilmassa on vastenmielisen hajuista kaasua, ja Klausin hieman kakkainen hännänpää huiskaisee Thomasin herkkää kirsua. "Hyi sentään", ajattelee tämä, "minä en voi sietää tätä kerskailevaa pässiä, joka on niin olevinaan jotakin, mutta haisee samalla tavalla kuin muutkin. Aivan yhtä takkuinen ja paakkuinen villa kuin muillakin, mutta onhan sillä isommat sarvet kuin muilla pässeillä. Tekisi mieleni pukata sitä takapuoleen niin että hyppää puuhun, mutta saattaisin siinä saada papanoita silmilleni!"

Johannes-pässi on kuin huomaamatta jäänyt keskelle laumaa, ja niin sitä tarkkaillaan useammalta suunnalta. Takapäässä, etupuolella, kummallakin sivustalla on joku tarkkoine hajuaisteinensa ja terävine silminensä. Kyllä, kaikenlaisia hajuja ollaan haistavinaan, riippuen siitä mistä suunnalta haistellaan!

Yhtäkkiä kuuluu röyhtäisy, ja kaikkien katseet kääntyvät joukon mustaan lampaaseen. Aivan lähellä olevat Gretchen ja toinen kylän tarkkanenäisistä nuuhkivat ilmaa, ja ikään kuin eivät olisikaan tosissansa tahtoneet haistaa mitään, irvistävät huonovointisen näköisinä. "Mitä ihmettä tuo Bruno-pässi onkaan syönyt? Ei kai se vain taas ole käynyt siellä ahonlaidan kielletyillä pensailla pureskelemassa niitä punaisia marjoja, joista tulee aivan tolkuttomaan tilaan? Vaikea on tästä lemusta sitä päätellä, mutta eivätkö vain sen silmät ole oudon näköiset? Se on sanonut lopettaneensa itsensä päihdyttämisen, mutta voiko siitä olla niin varma? Paras pitää sitä tarkasti silmällä!"

Martha-lammas on rinnakkain Maria-määkijän kanssa, ja nämä kaksi tulevat melko hyvin toimeen keskenänsä, ehkä juuri Marthan ansiosta, sillä kukapa ei tulisi toimeen tämän kanssa! Mutta kaikki muut miettivät ankarasti, että mitä nämä kaksi kuiskivat keskenään. Onko Marialla kyyneleitä silmissänsä; kyllä vähän siltä näyttää, vai onko se vain auringon kimallusta? Onkohan Johannes-pässi taas sarvillansa puskaissut naarasraukkaa? Vaistomaisesti katseet käyvät Johanneksen sarvissa, jotka eivät ole lainkaan niin komeat kuin Klausilla. Ei, ei niissä näy villaa; ei ainakaan Marian väristä. Mutta entä olisiko niissä jonkun naapurilauman naaraan takapään villoja? Eihän siitä pässistä tiedä yhtään, missä se käy nuuskimassa. Naapurikylällä oli nähty aivan Johanneksen näköinen pässi lauman kauneinta neitolammasta ahdistelemassa, mutta olihan toki sielläkin aivan samannäköisiä pässejä!

Kuinka mielellään olisikaan suotu tulevan julki varman tiedon siitä, että tämä kylän huonomaineisin pässi olisi käynyt vieraissa! Mutta aina oli jouduttu toteamaan, että muita pässejä oli ollut liikkeellä. Katseet kääntyvät taas Maria-määkijään, ja niiltä ei jää näkemättä mitään. Eikö Marialla ole aivan selvästi mutaa naamassansa? On taas yrittänyt peittää pässinsä tekemiä mustelmia! Lampaankallot nyökkäilevät tyytyväisinä ja omahyväisinä, ja silmät mulkoilevat kohti jalkoja. Missähän se on taas rypenyt, kun on polvia myöten mudassa? Hyi sentään, me sentään pidämme huolen puhtaudestamme! Me peseydymme joka päivä huolellisesti!

Eivät osuneet katseet omiin säärikarvoihin, jotka olivat vieläkin paksumman lian peitossa. Olivatpa vielä vatsavillatkin aivan tummanharmaita pitkäaikaisesta pesemättömyydestä. Eiväthän lampaat peseytyneet sillä tavoin, kuin ihminen ajatteli. Mutta oma lika ei ollut mitään, jos toinen oli havaittavissa likaiseksi!

Silmät olivat jo kyllin kauan etsineet merkkejä puskemisesta, kun sieraimet aistivat jotakin. Se oli käynyt hieromassa itseänsä hyvänhajuisiin yrtteihin metsikön reunassa! Sellainen hienohelma, ketä se yritti vikitellä? Ei kai se tuota tehnyt oman pässinsä takia!?

Voimat olivat jo palautumassa laumaan, ja kaikki olisi jatkunut jotenkin tähän malliin, ellei olisi tapahtunut jotakin maata järisyttävää ja kauhistuttavaa.

Johannes-pässi oli koko päivän herkutellut kedon mehevällä ruoholla, ja aivan yhtä luonnollista kuin oli vihreän ruohon häviäminen nälkäiseen nieluun, aivan yhtä luonnollista oli sekin, mitä tämä nautiskelu toi seurauksenaan.

Kaikkien valmistautuessa uudelleen etsimään omaa, hyvää paikkaansa, tunsi Johannes-pässi aikansa tulleen. Ahdistava ja puristava tunne oli saatava pois, niin kuin oli luonnon laki, ja kesken kaiken tätä ystävällistä ja rauhanomaista, rakkaudellista ilmapiiriä, tapahtuu jotakin sellaista, mikä saa koko lauman yhtä lukuun ottamatta pakenemaan paniikissa paikalta. Kuuluu vain hurjaa sorkkien töminää itse kunkin paetessa kuin henkensä edestä. Vasta niityn laidalla kaikki pysähtyvät hengästyneinä ja sydän paniikissa läpättäen kääntyen katsomaan sinne, mistä olivat lähteneet.

Johannes-pässi seisoo keskellä aukeata yksinänsä ja paskantaa! Miksi kaikki pakenivat paikalta? Oliko susi tulossa? Johannekselta jää asian toimittaminen kesken, ja pelokkaana hän tähyilee ympärillensä? Mistä päin vaara uhkaa, mitä tapahtuu, miksi kaikki pakenevat hänen ympäriltänsä?

Kestää hyvän tovin, ennen kuin hän alkaa käsittää mistä on kysymys. Kaikki muut saivat haista lampaan lailla, Klaus sai töräytellä kaasupilviä, mutta kun hänelle tulee luonnollinen tarve päästää paine pois, ei hän enää olekaan lammas, eikä kukaan muukaan.

Johannes ei voinut olla nauramatta ääneen näiden mielikuvien näyttäytyessä hänen sielunsa silmien edessä.

Kuinka oikeassa olikaan Jumalan Sana sanoessansa: "Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, minun kansani ei ymmärrä" (Jes. 1: 3).

Kuinka ihania olivatkaan Jumalan Sanan vertaukset, kun ne vain ymmärrettiin oikein! Herra Hyvänä Paimenena haluaa viedä lampaansa hyvälle laitumelle ja ruokkia niitä parhaalla ruoholla ja mehevimmillä lehdillä, mitä on tarjolla. Lammas on yksinkertainen, vaatimaton eläin, joka on täysin riippuvainen isännästänsä, paimenestansa. Juuri siitä syystä uskovaisia verrataan lampaisiin.

Lammas ei näe toisen likoja, ei takkuisia villoja, ei mutaisia jalkoja. Lammas ei haista toisten hajuja jonakin epämiellyttävänä, vaan toisen lampaan haju kertoo sille turvallisuudesta, läheisyydestä, jostakin miellyttävästä. Se ei ole yksin, muita on lähellä!

Lammas ei syö toisen ulosteita, mutta syö sieltä, missä ruoho on puhdasta. Kun tulee tarve päästää ulos se, mikä ulos on päästettävä, tapahtuu se siinä missä tarve tulee, eikä kukaan toinen lammas loukkaannu siihen, pakene paikalta. Lampaalla on lampaan luonne, lampaan mieli. Lammas tietää toisen lampaan tarpeet hyvine ja huonoine puolineen, sillä onhan se itsekin lammas. Siksi kaikki lampaat tuntevat olonsa niin hyväksi toisten lampaiden seurassa!

Kuinka kauan olisi todellinen lampaan luonne, Jumalan lampaan luonne, harhaileva ja etsivä sijaa tämän ajan uskovaisissa? Kaikki oli aina hyvin siihen asti kun ei tullut esiin mitään yhteistä uskonelämää häiritsevää, poikkeavaa. Sanan kuuleminen oli luonnollista, hyväksyttävää, oikeaa. Mutta jos joku esimerkiksi pyysi esirukousta avioliittonsa puolesta, katsottiin se joksikin niin loukkaavaksi ja pahaksi asiaksi, että lauma kuin tömisten pakeni paikalta. Ei, tällaista ei voinut hyväksyä, sellaista ei ollut olemassa! Ihmisten paineiden ja tuskien tuli pysyä seurakunnalta salassa! Ei käsitetty, että oli kysymys aivan yhtä luonnollisesta asiasta kuin oli Sanan kuuleminen ja kristillinen elämä yleensä. Miksi niin hirvittävästi pelättiin vaikeuksien esiintuomista ja esirukouksen pyytämistä? Pelättiinkö tunnustaa itselle, että omassakin elämässä olisi ollut korjaamisen varaa? Pelättiinkö tehdä itse parannusta?

Markku Vuori