Yksi syydän ja yksi tie

"Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa, ja niin heidän käy hyvin ja heidän lastensa heidän jälkeensä" (Jer. 32: 39)

Talvi on jälleen kerran tulossa. Viimeisimmätkin lehdet ovat tuulen ja pakkasen voimasta irronneet puista, niin että Johanneksen pihalta näkee esteettä kylälle asti. Niin, kesä on vain muisto kaikkine miellyttävine sekä ikävine kokemuksineen! Vaikka Johannekselle kesä on ollut täynnä ahdistusta ja vaikeuksia, on hänen mielensä siitä huolimatta haikea, kaivaten auringon lämpöä ja luonnon tuoksua. Hän rakastaa kesää enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa, ja hän on mielessään varma siitä, että tulevassa, tuonpuoleisessa elämässä, olisi oleva pelkkää kesää ja lämpöä.

Vaikka jokaisella vuodenajalla on oma merkityksensä luonnon kulun kannalta, niin siitä huolimatta Johannes uskoo kaiken tämän olevan tarkoitetun vain tätä aikaa varten. Pian olisi koittava iankaikkisuus, jossa ei olisi mitään eilistä eikä huomista, ei päiviä, ei kuukausia, ei vuosia, ei tulevaa eikä menneisyyttä. Olisi oleva vain iloa ja onnea, lämpöä ja rakkautta, sillä kaikki kyyneleet on silloin jo kuivattu pois, eikä menneestä ole edes muistoa. Ei olisi enää oleva yötä eikä sen tuomaa pelkoa, ei tarvitsisi illalla sytyttää valoja, eikä auringonkaan tarvitsisi enää nousta, sillä Herra Jumala olisi oleva valona kaikille omillensa (Ilm. 22: 5).

Niin, maapallon pyöriminen, kiertäminen auringon ympäri, on sidottu aikaan. Vuodenajat, kesä, syksy, talvi, kevät, ovat kaikki sidotut aikaan, joka itse asiassa on jokaisen inhimillisen olennon pahin vihollinen. Jokainen uusi vuodenaika, jokainen lumentulo, merkitsee niin paljon ajallisen siirtymistä menneisyyteen ainaisesti, peruuttamattomasti. Jokainen syksy merkitsee niin paljon kuolemaa, niin paljon kuihtumista. Syksy ulvovine tuulinen ja yöpakkasineen on kuin portti kuolemaan, talveen. Siksikö mieli niin helposti tulee apeaksi, surulliseksi? Kaikki elämä luonnossa ikään kuin katoaa puiden nesteiden mukana, niiden painuessa alas juuriin. Mutta tässä juuri onkin se suuri jumalallinen järjestys ja viisaus tässä maallisessa olotilassa. Elämä ei todellisuudessa katoakaan, vaan se menee piiloon, näkymättömiin. Elämä tämän maan päällä on riippuvainen entisen kuolemasta. Uusi ei voi elää ilman vanhan kuolemaa. Tällainen on laki, jonka on säätänyt jumalallinen viisaus.

Ihminen luonnostaan rakastaa elämää ja pitäytyy siihen kiinni kaikesta voimastansa, edellyttäen että hänellä on terve sielu terveessä ruumiissa. Jos jompi kumpi, tai kummatkin, ovat sairaita, saattaa ihminen tulla toisenlaisiinkin ajatuksiin. Mutta normaali ihminen haluaa elää niin vanhaksi kuin mahdollista, niin onnellisena kuin vain mahdollista. Hän toivoo uuden päivän koittavan, jos mahdollista, onnellisempana ja parempana. "Jos mahdollista" - niin, aika ja siinä eläminen on sidottu niin moneen sellaiseen tekijään, että ihminen vähäisen olemassaolonsa aikana huokailee raskautettuna, sillä mikään ei tunnu olevan hänen hallittavissansa; kaikki on mahdollista, niin hyvä kuin pahakin, ja jostakin kummallisesta syystä viimeksi mainittu tuntuu rosvona hyörivän kaiken yläpuolella.

Ihminen siis, ennen kaikkea Luojastansa ja Herrastansa vieraantumisensa johdosta, haluaisi kaiken sujuvan hyvin ilman minkäänlaisia kielteisiä tekijöitä. Hän haluaisi sulkea olotilansa ulkopuolelle kaikki ne seikat ja olosuhteet, mitkä eivät häntä miellytä. Useimmiten se ei häneltä onnistu, ja niinpä hän joko joutuu myöntämään tappionsa, tai sitten hän alkaa elää mielikuvituksellisessa, tarkoituksellisen kieltämisen maailmassa. Hän kadottaa todellisuudentajunsa ja elää joko menneisyyden ihanteellisissa olosuhteissa, tai ruusuisissa tulevaisuudenkuvissa. Hän on kuin pitaalinen mies tunkkaisessa luolassansa, muista eristäytyneenä, nähden unta hallitsijan palatsista ja silkkilakanoista, hiiren pureskellessa mitään tuntematonta, ainoata jäljellä olevaa varvasta.

Tällainen ei ole ainoastaan Jumalasta vieraantunut ihminen, vaan ikävä kyllä moni taivastietä matkaavakin on antautunut kaikkialla vallitsevan kylmyyden johdosta samankaltaisiin tunnelmiin. Tämän hetken ihminen, niin jumalaton kuin Jumalan nimeen vannovakin, ei enää näytä jaksavan katsella todellisuutta silmiin, vaan kääntää katseensa johonkin sellaiseen, mikä ruokkii mielikuvituksen pohjattomia ulottuvaisuuksia. Ihminen haluaa omistaa kaiken hyvän, kokea kaiken hyvän, maksamatta siitä mitään, menettämättä mitään. Hän haluaa tuntea itsensä menestyksekkääksi, onnelliseksi, vaikka olisi kuinka epäonnistunut, kuinka onneton. Hän ei halua antaa mitään, hän haluaa ammentaa pohjattomasti, loputtomasti, siitä onnen sammosta, missä itse kukin kokee sen olevan. Hän ei ajattele muita, hän ajattelee itseänsä. Hän työntää kätensä syvälle siihen pussiin, missä uskoo olevan leipää, rahaa, hyvinvointia, välittämättä siitä onko pussi yhteistä vaiko jonkun yksityisomaisuutta. Kun toinen käsi kourii pussissa, työntää toinen pois muita sinne ojentautuvia.

Nyt ollaan tultu aikaan, missä tuskin on pussia, jonne ei joutuisi työntämään koko kättänsä ylettyäksensä pohjaan asti. Mitä vähemmän jaettavaa, sitä lukuisampia ovat ottajat. Niin, Johannes huokaa sisimmässään. Tällaista aikaa ei ole milloinkaan ollut, eikä tule varmastikaan olemaan, sillä nyt toteutuu kirjaimellisesti viimeisinkin Raamatun lopunaikaa koskeva profetia. "Miksi Johanneksen osaksi pitikään tulla tässä ajassa eläminen?" Kuka tämän kysymyksen jälleen kerran kuiskaa hänen sisimpäänsä? Sisältääkö se jotakin positiivista, myönteistä, vai onko se osa vaikeuksia pakenemisen halusta?

Juuri tänään Johannes kävi jälleen kerran sairaalassa vanhaa sukulaistansa saattamassa. Tämä ei yksinään olisi osannut löytää sen paremmin oikeata linja-autoa kuin ei oikeata osastoakaan tuossa niin suuressa piirikunnallisessa sairaalassa. Niin, tämän niin rakkaan sukulaisen aivan silmissä tapahtuva vanheneminen ja haurastuminenko oli se seikka, mikä hänet tänään sai tuntemaan itsensä niin avuttomaksi ja surulliseksi? Ihminen on melkoisen tunteeton kaikkea vanhenemista ja heikkoutta kohtaan siihen asti, kun se sattuu omalle kohdalle tai jonkun läheisen kohdalle. Niin kauan kuin kaikki näyttää sujuvan hyvin ja jokapäiväisen tottumuksen mukaisesti, ihminen tuskin ajattelee muuta kuin ajallista onnea ja turvallisuutta. Mutta kun aivan ilmiselvästi alkaa koittaa se vaihe elämässä, jolloin tuntuu luontevammalta käydä lähes päivittäin kastelemassa kalmiston kukkasia edesmenneiden omaisten haudoilla, kuin rientäminen tämän ajan huvituksiin, alkaa itse kukin edes jossakin määrin ajatella tuonpuoleisia.

Johannes huokaa raskautettuna. Katse kiertelee nyt niin paljaan tuntuisessa maisemassa, sillä puut on kuin riisuttu vehmaisesta puvustansa, joka kesän aikana suojasi heidän talonsa uteliaiden katseilta. Kuinka turvallisen tunnun olivatkaan niin pensaat kuin puutkin antaneet koko perheelle, joka ajoittain oli rusketuttanut itseänsä pihamaalla lähes ilkosillaan. Tämä on heidän oma elinpiirinsä, turvallinen, suojattu. Mutta nyt lumipeitteen kasvaessa pihamaalla käsittää Johannes kaiken inhimillisen ajattelun virheellisyyden ja mielettömyyden. Nyt kaikki on riisuttua ja paljasta, eikä voisi ajatellakaan edes piharakennukseen menemistä ilman asianmukaista puetusta. Niin maantieltä kuin naapuristakin käsin voi nyt nähdä aivan heidän kotiovellensa asti.

Niin, syksy riisuu luonnon, säälimättömästi, armottomasti. Talvi viimeistelee sen vaikutuksen pukemalla sen hyytävään, kaiken peittävään lumimassaan. Jostakin syystä tämä saa inhimillisen olennon tuntemaan pienuutensa ja heikkoutensa. Ihminen pelkää ajatusta riisuutumisesta, menettämisestä, kylmyyden tuntemisesta. Hän ei haluaisi riisuutua, hän ei haluaisi luopua mistään saavuttamastansa!

Mitä lie Paavali ajatellut, mitä kokenut aikanansa, kun kirjoitti näistä asioista? Toki oli ajoittain Jerusalemissakin lunta, mutta ei varmastikaan sellaisia määriä kuin täällä Johanneksen kotimaassa, eikä ainakaan niin pitkää aikaa. Mutta jotakin samankaltaista hän oli sydämellensä saanut, sillä miten hän muuten olisi kirjoittanut?: "Sillä me, jotka olemme tässä majassa, huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua, vaan pukeutua, että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista" (2. Kor. 5).

Ihmisen on todella vaikea suuntautua sen mukaisesti, mitä ei voida luonnollisilla aisteilla havaita. Uskovainenkin ihminen, vaikkakin uskossa odottaa parempaa, tulevaa, joutuu usein epäilysten ja negatiivisten tunteiden valtaan. Hän unohtaa kerta toisensa perään, ettei usko ole tunteista eikä olosuhteista kiinni, vaan se on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Jos ihminen on todella uskovainen, ei hänen uskonsa katoa näinä heikkouden hetkinä, vaan hän ainoastaan antaa tunteiden talven peittää kätketyn elämän, joka sykkii lupausten maan povessa. Aivan niin kuin puut näyttävät kuolleilta ja ilman toivoa olevilta, on kuitenkin niiden elinneste juurissa, suojassa pakkaselta ja hyytävältä viimalta, odottaen vain jälleen kerran auringon keväistä valoa ja voimaa.

Ihminen ei haluaisi riisuutua, hän haluaisi pukeutua. Ja jos hän haluaisikin riisuutua, haluaisi hän nähdä valmiina odottamassa sen uuden puvun, johon hän voisi pukeutua heti entisen valahdettua pois päältänsä. Mutta juuri tähän sisältyykin ihmisen suurin vaikeus, sillä se uusi, mihin hänet Jumala tahtoo pukea, onkin jotakin sellaista, mitä ei voida meille juuri nyt esitellä. Meille on vain annettu jotakin sen vakuudeksi, ettemme tule jäämään alastomiksi: "Mutta se, joka on valmistanut meidät juuri tähän, on Jumala, joka on antanut meille Hengen vakuudeksi. Sentähden me olemme turvallisella mielellä..." (2. Kor. 5).

Kuinka mielellään haluaisikaan Johannes nähdä jotakin siitä, mikä häntäkin odottaa, mutta hiljainen ääni hänen sisimmässään vakuuttaa hänelle yhä uudelleen ja uudelleen, että näin on parempi. "...sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä." Niin, Johannes joutuu jälleen kerran myöntämään, että jumalallinen Viisaus on parempi kuin hänen parhainkaan ymmärryksensä. Kuinka usein onkaan hänelle tullut ajatus siitä, että hän varmastikin kestäisi paljon paremmin kaikki niin nykyiset kuin tulevatkin koettelemukset, jos hän saisi luoda vaikkapa kuinkakin pienen silmäyksen tulevaan. Mutta jokin hänessä tyrmää tämän halun alkuunsa. Tai ei nyt oikeastaan sitä kokonaan, sillä onhan mahdollista nähdä jotakin, kokea jotakin jo tässä ajassa. Mutta inhimilliset aistit eivät riitä tämän kokemiseen ja oikealla tavalla käsittämiseen. Ja mikä pahinta, ja syy siihen, miksi Johannes itse aikanaan vakuutti Herrallensa olevansa tyytyväinen ilman mitään tällaisia kokemuksia: hän tunsi lukemattoman määrän ihmisiä, jotka väittivät nähneensä jotakin, kokeneensa jotakin, ja jotka sitten lähes poikkeuksetta lepäsivät tässä kokemassansa ja jäivät makaamaan jonnekin tien varteen itsetyytyväisinä, kilvoitteluun kyllästyneinä!

Johannes tietää, ettei jaksaisi odottaa tulevaa, jos jo nyt saisi todella käsittää mitä se merkitsee. Jumalalla on oma tarkoituksensa kaikessa siinä, mitä Hän on suunnitellut omillensa. Jo Vanhassa Testamentissa annettiin lupaus: "Ei ole ikiajoista kuultu, ei ole korviin tullut, ei ole silmä nähnyt muuta Jumalaa, paitsi sinut, joka senkaltaista tekisi häntä odottavalle" (Jes. 64: 4). Varmastikin oli Paavalilla tämä sanankohta mielessä hänen kirjoittaessansa: "...mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat" (1. Kor. 2).

Johannesta alkaa väsyttää, mutta jostakin syystä hän ei kuitenkaan haluaisi mennä vielä nukkumaan. Kaikki muut ovat jo vuoteissansa ja nukkuvat tietämättöminä tämän maailman menosta. "Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta..." Niin, tämä aika on vaellettava uskossa, eikä näkemisessä. Johannes ei voi olla ajattelematta sitä hengellistä suuntausta, joka yhä enemmän saa valtaa tässä ajassa. Ihmiset uskovat vakavissaan näkevänsä ja kokevansa jotakin sellaista, mitä Jumala ei kuitenkaan ole milloinkaan luvannut näyttää tässä ajassa ihmiselle. Toki herätysten aikaan ihmisillä oli monenlaisia näkyjä tulevasta elämästä ja tuonpuoleisesta, mutta siihen aikaan ihmiset etsivät Jumalaa todella vakavalla sydämellä. Mutta tässä ajassa ihmiset haluavat saada kaiken kuin ilmaiseksi, ilman luopumista omista pyyteistä ja haluista. Millaisia näkyjä ja ilmestyksiä saa ihminen, joka viis veisaa Jumalan Sanasta tai Hänen tahdostansa?

"Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa, ja niin heidän käy hyvin ja heidän lastensa heidän jälkeensä" (Jer. 32: 39).

Markku Vuori