Miksi aina toistan samoja asioita?

29. kesäkuuta 2007

Miksi aina toistan samoja asioita? Paavalikin totesi sen olevan meille turvaksi.

Vuoden 2007 alussa olin todella vakavassa syöpäleikkauksessa, jossa poistettiin osa vasenta leukaluutani. Tämän kirjoituksen hetkellä olin juuri toipunut vakavimmista jälkiseurauksista. Käytännöllisesti katsoen koko pääni oli ollut halki ja voin kuukausien ajan todella huonosti, juuri kenenkään vierailematta luonani. Erikoisinta tuona aikana oli se, etten esimerkiksi aikamerkin kohdalla jaksanut pitkään aikaan laskea, montako piippausta siihen kuului!

Miksi jatkuvasti tuoda esiin negatiivisia asioita, kun on olemassa niin paljon hyvääkin? Miettikäämme ehkä ensimmäistä kertaa elämässämme, mikä on suhde hyvien ja negatiivisten asioiden suhteen Pyhässä Kirjassamme, Raamatussa? Melkein itkien joudun toteamaan olevani nyt tässä ajassa enemmänkin kuin tuomion profeetta, kuin kiitosta esiin tuova julistaja. Elämme ajassa, jossa useampikin punainen, vilkkuva valo varoittaa meitä tulevista tapahtumista!

Ilma on ollut hyvin sateinen useamman päivän ajan. Jos lämpötila olisi ollut korkeampi, olisin kai kokenut kaiken positiivisemmin. En voi mitään sille, että kesällä tällaiset suorastaan syksyisen oloiset ilmat tuottavat melkein masennusta. Ei toisaalta ole syytä valittaa, koska yli kaksiviikkoisen matkani aikana oli enimmäkseen todella hyvä sää.

Olen toipunut leikkauksesta todella hyvin. Jokin aikaa sitten voin vielä niin huonosti, etten juuri uskaltanut ajaa autolla tai maksaa edes laskuja internetin välityksellä. Ihminen unohtaa todella nopeasti ikävät asiat, eikä siten osaa olla oikealla tavalla kiitollinen siitä hyvästä, mikä kullakin hetkellä vallitsee.

En vieläkään, yli neljänkymmenen vuoden uskonelämän jälkeen, kykene ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka elävät jatkuvassa voittokulussa ja riemuntunteessa. Tällaisia ihmisiä on ollut ympärilläni suuri määrä, mutta jokin minussa panee kyselemään, missä he nyt ovat, mitä tekevät, mitä uskovat? Tulee mieleeni laulu, jossa todetaan, että koetuksissa selvitetään kuka on ystäväsi ja jää vierellesi. Olenko minä ainoa, jota todella on koeteltu, ja olenko ymmärtänyt kaiken väärin? Minäkö olen se, jonka olisi tullut jäädä kaikkien ”ystävieni” rinnalle, enkä ole ymmärtänyt tehdä sitä? Kummallista kyllä, en tiedä polttaneeni siltoja kenenkään kohdalla, saati sitten jättänyt ketään hädän hetkellä!

Saaneeko edes ajatella, saati sitten kirjoittaa sellaisesta, että tietynlainen hyvin syvä mielipaha jatkuvasti pyrkii mieleen sen johdosta, että yli kolmikymmenvuotisen palvelustehtävän jälkeen vain kourallinen ihmisiä on jäänyt rinnalle kulkemaan näkyvällä tavalla. Jokin minussa vakuuttaa, etteivät nuo vuodet ole olleet turhia, koska varmastikin jopa tuhannet ovat saaneet vaikutuksen elämäänsä noiden hukkaan valuneelta tuntuvien vuosien aikana. On vain uskomatonta se, millaisella oveluudella ja käsittämättömällä röyhkeydellä uskovainen ihminen, ennen kaikkea saarnamies, on valmis omimaan itselleen toisen ahertamia etuja ja saavutuksia. Siitä meille on kyllin hyvät esimerkit jo Sanassa, mutta juuri näitä kohtia ei juuri kukaan julistaja ole halunnut nostaa esiin.

Oikean opin merkitystä ei milloinkaan tule vähätellä eikä vesittää. Ei ole samantekevää mitä me uskomme ja mihin. Oikea oppi on ehdoton edellytys todelliselle, oikeansuuntaiselle kehitykselle ja hengelliselle kasvulle, päämäärän saavuttamiselle. Oikea sydämen asenne on ratkaiseva, mutta ei ainoa kriteeri syvemmin tarkasteltaessa. En voi sanoa riittävän sen, kun olen vilpitön ja oikeasydäminen, eikä oikealla opilla ole niinkään suurta merkitystä. Jos olen sydämeltäni oikea, en edes ajattele tällaista!

Jokin aikaa sitten minulla oli eräänlainen yliluonnollisen kaltainen heräämisen ja valistumisen hetki. Istuin juuri samassa nojatuolissa kuin nytkin, kun mieleni valtasi äärettömän voimakas tietoisuus siitä, ettei mikään, ei yhtään mikään, ole salassa Jumalaltamme. Hän tietää kaiken, näkee kaiken, kuulee kaiken. Tuossa hetkessä tuntui suorastaan absurdilta kaikki uskovaisten mielettömyys, heidän suhtautuessaan hengellisiin ja maallisiinkin asioihin ikään kuin Jumala olisi vanha ukonrähjä, joka ei kuule mitään, ei näe mitään – muuta kuin sen, mitä kovalla äänellä kuulutamme. Miten on mahdollista elää ja toimia siten kuin olen saanut nähdä uskovaisten tekevän vuosikymmenien ajan?

Kaikkein pahimmalta ja uskomattomimmalta tuntuu kaikki se valheellisuus, mikä on vallannut niin monet uskovaiset, ei ainoastaan persoonana, vaan aivan yhteisönä. Ei ole niinkään enää kysymys valheista yksittäisinä tapauksina, vaan yhteisöllisestä valheellisuudesta.

Oikeamielinen ihminen omaa luonnostaan halun olla oikea ja oikeudellinen kaikessa elämässänsä. Hänellä ei ole kahta eri aluetta elämässään – hengellistä ja maallista, kahta toisistaan irrotettua elinpiiriä. Hän käsittää Uuden Testamentin puhuvan ihmisestä kokonaisuutena. Todellisuudessa sana psyyke tarkoittaa sekä sielua, henkeä että ruumista. Vain tältä pohjalta voimme oikealla tavalla käsittää uskovaisen ihmisen todellisen olemuksen. Nämä kolme eri ominaisuutta ihmisessä eivät ole kuvattavissa erilaisilla erillisillä ympyröillä tai kerroksilla – ainoastaan niiden vaikutuksia voidaan kuvata tällä totunnaisella tavalla. Todellisuus on kuitenkin osoittanut näiden vuosituhansien aikana, ettei meille ole mahdollista erottaa näitä toisistaan sen paremmin tieteellisesti kuin ei hengellisestikään. Nykyinen tilanne mielenterveyden alueella todistaa tätä vanhanaikaista käsitystä vastaan mitä karuimmalla ja järkyttävimmällä tavalla. Sielu, henki ja ruumis ovat kokonaisuus, jonka jokainen elementti vaikuttaa toiseensa, eli ne ovat ennemminkin kuin kolme eri nestettä toisiinsa sekoittuneena.

Jokainen ajatteleva ihminen on jo löytänyt todisteet tälle käsitykselle itsessään. Ainakin sellainen, joka on joutunut läpikäymään koettelemuksia muodossa tai toisessa. Jokainen henkisen väkivallan uhri tietää miten henkiset asiat vaikuttavat kehoon – jokainen ruumiillisen väkivallan uhri tietää mitä tämä väkivalta aikaansaa mielessä. Etsittyään apua erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, on tällainen ihminen omalla tavallaan joutunut pettymään ankarallakin tavalla todettuaan, ettei näissä piireissä oikeastaan kukaan ymmärrä hänen todellista ongelmaansa ja tuskaansa, koska sielu ja henki ja ruumis näyttävät siellä olevan aivan skitsofreenisella tavalla erillään toisistaan. Apua hakeva ei voi jättää sieluansa huoltoon ja mennä itse jonnekin siksi aikaa. Hänen koko olemuksensa tiedostaa kalvavana kuristuksena sen, kuinka sielu ja henki ovat puristuneena kiinni hänen kehoonsa, joka monella tavalla reagoi tähän kuristusotteeseen.

Ei oikeastaan ole olemassakaan sielunhoitajaa ja sielunhoitajan virkaa. Tunteeko Raamattu tällaisen käsitteen? Monen mielestä kyllä, mutta mikä tehtävä seurakunnalle jätettiin meidän Herramme viimeisenä käskynä? Menkää kaikkeen maailmaan ja… Puhukaa kauniisti ja virvoittakaa ihmisten sielut seuraamaan uutta opetusta? Minun käsittääkseni käskettiin saarnaamaan Sanaa ja tekemään opetuslapsia. Sieluko tulee opetuslapseksi? Sieluko jatkaa tehtävää tulevissa sukupolvissa, leijaillen eri puolille maailmaa voittaakseen lisää sieluja? Tällainen ajatus tuntuu useimmilla olevan tänä päivänä.

Tämä ei ole vain ajatus, vaan todellisuus lähes kaikkialla, ja tämä seikka selittää meille sen, miksi juuri mitään todellista, konkreettista ei tapahdu seurakunnissa eikä muuallakaan. Sielut ja henget ovat toiminnassa ja liikkeessä, ja uskonnollinen mieli riemuitsee kaikesta touhusta ja tohinasta, käsittämättä ollenkaan miten on etäännytty alkuperäisestä tehtävästä ja käskystä. Usko ilman tekoja on kuollut – kirkastakaa Kristus ruumiissanne!

Miksi eivät tämän ajan ihmiset lue Raamattua? Uskallan luvata paljonkin Raamattua lukeneelle yllätyksen. Se vain täytyy hiukan vaivaa nähden kaivaa esiin. Hanki vaikkapa kirpputorilta tai divarista halpa Uusi Testamentti ja korostuskynällä viivaa jokainen jae, joka tavalla tai toisella puhuu tekemisestä. Tulet yllättymään, toivottavasti positiivisesti. Kuka ja mikä tekee kaiken sen, mistä Sana puhuu? Sielu, henki vai ruumis? Oletko koskaan todella pysähtynyt ajattelemaan asiaa tällä tavalla, tästä suunnasta? Jos vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee, onko kysymys jakomielitaudista vai esikuvallisesta esimerkistä? Jos lampaat aikanaan hämmästelevät Herran kertomaa, eivätkä muista ollenkaan sellaista tehneensä, ovatko kaikki nämä pahasti dementoituneita, tai onko heidän sielunsa tai henkensä, erikseen tai yhdessä, käyneet heidän tietämättään suorittamassa niille asetettua tehtävää? Ruumis aivoineen on siis jäänyt tietämättömyyden tilaan, koska ei ole ollenkaan ollut mukana siinä, mitä on suoritettu, tietämättään?

Kuinka moni haluaakaan tältä pohjalta tulla kerran Herran yllättämäksi, iloisella tavalla! Ajatella, että tämän kolmijakoisuuden pohjalta me teemme sellaisen määrän asioita tiedostamatta sitä ollenkaan! Tämä kaikki on kai vain eräänlainen Herran suoma suojelutoimenpide, ettemme hurskautemme ja hyvien tekojemme johdosta ylpistyisi, ja pysyisimme sellaisina äärettömän nöyrinä olentoina, joita juuri nyt olemme!

Aika hyvä sana: olento. Olento on jotakin niin epämääräistä ja käsittämätöntä, ettei hengellisen elämän mysteereistä tule milloinkaan loppua! Mysteerisyys on elintärkeää nykyisen kaltaisen hengellisen elämän säilyttämiseksi sellaisena kuin sen hyväksi koemme. Mitä joku on ruumiissa ollessaan tehnyt! Kuka sellaista kehtaa huudella? Kirkastakaa Kristus ruumiissanne! Hiljaa siellä! Ilman tekoja usko on kuollut! Ei hätää, sielumme ja henkemme ovat koko ajan toiminnassa! Vai että teot vaativat ruumista, nykykielellä kehoa? Uskovainenhan on tarkoitettu suorittamaan evankeliointia, hengellistä toimintaa! Jos sisar tai veli on vailla… No jaa, meidän tulee nähdä kuinka sosiaalisessa valtiossa elämme nykyään, ylistys Herralle, yhteiskunta pitää huolen tästä puolesta, niin että me saamme keskittyä siihen, mitä sielumme ja henkemme ahkeroivat, yhdessä tai erikseen! Halleluja!

Mitä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä… Minä en varmaankaan ole yksi vähimmistä - todellinen nöyryys sen myöntämiseen puuttuu. Olen mitä olen, mutta minullekin on tehty monenlaista, siihen asti, että oli vuosien jakso, jolloin seurakunnan työntekijänä mietin, miten tämän elämän voisi lopettaa tekemättä itsemurhaa. Kaikki vakuuttivat minulle, ettei parempaa seurakuntaa ole missään, sillä meillä oli suurin totuus ja valkeus mitä koskaan seurakunta on kokenut. Kaikki muut seurakunnat olivat vain jotakin pahaa, tuli mennä kaikkien niiden ulkopuolelle, sillä siellä olivat todelliset uskovaiset. Omalla tavallaan kaikki tämä on totta, sillä Kristuskin kärsi leirin ulkopuolella. Oikeat sanat vain voidaan ymmärtää niin monella tapaa väärin, tai paremminkin tarkoitus voidaan ymmärtää totaalisen ristiriitaisesti sanoihin nähden.

Eräänlainen psykopatian henki vallitsi ja vallitsee tietyissä piireissä, niin tuossakin ryhmässä jossa niin pitkään olin. Siellä vakuutettiin vakuuttamasta päästyäänkin, ettei minua missään muualla voitaisi kohdella niin hyvin kuin tässä piirissä, vaikka itse koin tulevani jatkuvasti henkisesti pahoinpidellyksi!

Miksi jotakin pitää vakuuttaa vuodesta toiseen? Mitä varten vakuutetaan sellaista, mikä on ilmeistä, itsestään selvää? Vasta nyt olen saanut rohkeuden tunnustaa itsellenikin, että olin tyhmä uskoessani vakuutteluja, jotka perustuivat suorastaan totaaliseen vääryyteen ja henkiseen väkivaltaan. Todellisessa uskonelämässä ei tarvitse sanallisesti vakuutella ketään yhtään mistään. Mihin perustuu vakuuttelu? Vakuutella tarvitsee vain asiasta, jonka suhteen vallitsee epäselvyys, epävarmuus. Miksi minulle vakuuteltiin asioita yli kolmekymmentä vuotta? Miksi minulle piti vakuutella, että minua rakastettiin ja että olin tärkeä ihminen näille seurakuntalaisilleni? Kai siksi, että olin epäuskoinen ja epäluuloinen, koska todellisuudessa saatoin vain uskoa olevani rakastettu ja arvostettu!

Kuka vakuutti minulle eniten rakkautta ja välittämistä? Juuri sellaiset henkilöt, jotka todellisuudessa vihasivat ja kyräilivät eniten. Rakkaudesta puhuivat eniten ja vakuuttavimmin ne, jotka koko ajan levittivät minusta ja ystävistäni valheita ja parjauksia. Tämä oli ainoa todellinen hengellinen ryhmä ja seurakunta, joka tunsi Jumalan ja Hänen tahtonsa!

Muistan kuinka eräässä hengellisessä tilaisuudessa puhuin siitä kuinka meistä on tehty ihmisten kalastajia, ja kuinka toivoin saavani verkkooni hyviä lohikaloja. Sain kuulla melkoiset moitteet puheeni johdosta, ja tänä päivänä ymmärrän miksi: oli useimmille aivan samantekevää, mitä verkkoon tuli, kunhan vain oli osoittaa tulosta hengellisestä (?) työstä. Tärkeintä ei ollut laatu vaan määrä. Mielestäni verkkomme olivat hyvänlaatuiset ja syötit parasta laatua, mutta mikä sitten oikein vaikutti siihen, että näin hyvillä pyyntivälineillä saatiin vain pelottavan näköisiä ja niljakkaita olentoja? Minusta tuntuu, että minua ja ystäviäni petettiin koko ajan oikean opin varjolla! Joku kävi jatkuvasti sabotoimassa pyyntivälineitämme, levittäen niihin jotakin pahanhajuista, omaa eritettänsä, joka sai jalokalat kaikkoamaan ja kaikenlaiset niljakkeet tarttumaan koukkuihin ja verkkoihin.

Samanlaiset linnut lentävät yhdessä, niljakkeet haistavat niljakkeen. On suorastaan mahdotonta puhua kaikesta siitä hengellisestä mädännäisyydestä, mitä on joutunut kohtaamaan menneiden vuosikymmenien aikana. Useimmille kaikki puhumamme on outoa ja käsittämätöntä, koska tuota kammolimaa ja niljakkeen hajua on levitetty kaikkialle siinä määrin, että itse kukin on saanut siitä tartunnan. Siksi vääryyttä ja pahuutta ei haisteta juuri missään enää. Kertomukseni sikarapakosta (Minun laitumeni lampaat -www.markkuvuori.net) alkaa tuntua yhä osuvammalta kuvaukselta sen suhteen, mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin!

Voimme siis vähitellen alkaa vakuuttua siitä, ettei meitä tarvitse vakuutella siitä, mikä on todellisuutta. Jos minua rakastetaan, ei siitä tarvitse edes puhua. Minä yksinkertaisesti tunnen sen, näen sen, koen sen. Sielullani vain? Hengelläni vain? Eikö ollenkaan kehollani? Tuskin on olemassa sellaista laitetta tai mittaussysteemiä, jolla voisi mitata sen ”rakkauden”, jota osaltaan koin noina vuosina, en yksin minä vaan lukemattomat kohtalotoverini. On vaikea puhua kokemastaan rakkaudesta, jos mielessä on koko ajan kysely siitä, miten tällaisen elämän voisi lopettaa tekemättä itsemurhaa! On vaikeata uskoa uskovaisten huolenpitoon, jos vuosikausia ensimmäiseksi menee kaupassa lemmikkieläimille tarkoitettujen ruokien pakasteen luokse etsien sieltä ylipäiväisiä ihmisten ruokia. On vaikea uskoa ihmisten rakkauteen, jos lähes eläkeikäisenä joutuu toteamaan, että on saanut niin pientä palkkaa hengellisestä työstä, ettei eläkettä ole kertynyt juuri ollenkaan. Ei saane mainita, että lähes jokaisella palvelluksi tulleella on oma talo tai osake!

Kaiken tämän osaltaan kruunaa yli Euroopan levitetty tieto siitä, kuinka kirjoittaja on vuosikymmenien ajan pannut uskovaisten rahat omaan taskuunsa. Nyt on vain suuri ongelma siinä, että tuolloin elettiin markan aikaa, ja nyt sitten on jossakin tietymättömissä valtava määrä vanhaa valuuttaa, jonka vaihtaminen tuottanee melkoisia ongelmia!

Vanhoja ei saa kaivella, ei toki! Tuli vaan taas todettua jotakin mieltä vieläkin kalvavaa, kun meikäläisellä niin sielu ja henki kuin kehokin ovat lujasti toisiinsa sekoitettuna. Ei millään saa tuota mieltä vaiennuttua ja jätettyä jonnekin sanomalla: ”Unohda jo kaikki, mitä väliä sillä on, ettei sinulta koskaan ole pyydetty anteeksi, saati sitten kerrottu, mitä pahaa olet siinä määrin tehnyt, että noin huippulaatuinen tulkki heitetään yli laidan!” (Aikanaan yli 130 maassa vieraillut puhuja sanoi Markku Vuoren olevan paras tulkki mitä hänellä koskaan on ollut. Huomautus 8.huhtikuuta 2014). Missä tämä mieli muuten on? Onko se hengessä vai sielussa? Vai onko se neljäs ulottuvuus, joka on jäänyt määrittelemättä?

Mistä tällaiset ajatukset tulevat mieleen nyt vuonna 2007? Kai lähinnä siitä, että nyt viimeisten vuosien aikana olen tullut huomaamaan, kuinka hienoja ja aitoja uskovaisia on kaikkialla, kunhan vain ei leijaile sielunsa kanssa pilvissä! Tai ei vain uskovaisia, vaan ihmisiä yleensä.

Tulin muuten huomaamaan aivan erikoisen asian noiden kymmenien vuosien aikana. Tämän havainnon perusteella suurin osa lähetystehtävää suorittavista tässä maassa etsii käännytettäväkseen nutturapäisiä, pitkähameisia, siveän näköisiä naisia, siistihiuksisia, asiallisesti pukeutuneita miehiä, sekä pyhäkoululapsia. Aika erikoista, eikö vain? Aika erikoista!

Olemme kehittyneet tässä suhteessa aika pitkälle ainakin organisatorisella tasolla. Monet hengelliset piirit ovat nyt tehneet sopimuksen, ettei enää käännytetä toisen uskontokunnan edustajia! Ja kun nyt sitten valtaosa maamme ihmisistä kuuluu luterilaiseen kirkkoon – ketä nyt enää voidaan ajatella käännytettävän? Lähetystehtävä on siis suoritettu loppuun ainakin Euroopassa, ja muualle on vaarallista mennä! Näin siis ymmärrämme, miksi sielu, henki ja ruumis on erotettu toisistaan sellaisessa määrin. Ruumis (parempi sana kuin keho, joka on elävä) siis lepää kotimaan rauhassa ja suvessa, sielun ja hengen rientäessä ympäri maailmaa hyvää tehden ja lähetyskäskyä toteuttaen, niin että eräänä päivänä ruumiin lopullisesti sammuessa saadaan kuulla suurista saavutuksista, jotka aivan tietämättä niistä mitään on kirjattu taivaallisiin rekistereihin! ”Halleluja!” taitaa huudahtaa vain tämän ajan matkamies tässä yhteydessä, sielu mahtaa olla aivan toisenlaisissa mietteissä tuon todellisuuden edessä!

Nyt saatuani etäisyyttä menneisyyden varjoihin ja haamuihin, ei ihmetykselläni ole rajoja. Todellisuudessa olen ihmetellyt koko elämäni ajan tiettyjä piirteitä hengellisessä elämässä. Sanan mukaan ongelmia on ollut aina ja tulee aina olemaan, mutta kysymys ei niinkään kai ole ongelmien laadusta ja määrästä, vaan siitä miten me niitä tarkastelemme, miten me niihin suhtaudumme. Kun puhutaan posken kääntämisestä, tuodaan esiin jotakin sellaista, mistä kautta kirkkohistorian on ollut erilaisia ja erikoisiakin käsityksiä.

Miksi Sana niin paljon kertoo meille hyvän ohella monista vääristä asioista seurakunnan keskuudessa? Tarkoittaako se, että meidän tulee olla hyvin suvaitsevaisia kaikkia uskovaisten keskellä ilmeneviä asioita kohtaan, vaikka ne hyvin suuressakin määrin vahingoittavat seurakuntayhteyttä ja yksittäisiä henkilöitä? Tämä on ollut yksi suurimmista ihmetykseni kohteista kautta yli neljänkymmenen vuoden uskonelämäni.

Jos edustetaan yleisestä käsityksestä poikkeavaa, sinänsä aivan oikeaa linjaa, antaako se joitakin erioikeuksia kannattajille ja seuraajille? Jos näitä henkilöitä on melko vähän ja harvassa, tuleeko heistä pitää kynsin hampain kiinni, riippumatta heidän todellisista näkemyksistään ja asenteistaan, teoistaan? Jos on niin harvoja, tuleeko heidät pyrkiä säilyttämään työn yhteydessä hinnalla millä tahansa? Oikeuttaako heidän miellyttämisensä joidenkin toisten oikeuksien ja persoonallisten tekijöiden loukkaukseen ja mitätöimiseen? Jotta merkittävät henkilöt säilyisivät työyhteydessä, voidaanko vähempimerkityksisiä kohdella miten tilanne vain vaatii?

Voiko joku, yksi ainoa, tulla niin tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ettei hänen rinnallaan tai läheisyydessään voi olla ketään toista, mahdollisesti kritiikkiin johtavaa persoonaa? Voiko joku tulla niin suureksi, ettei häntä saa arvostella tai asettaa kyseenalaiseksi joitakin hänen opetuksiaan tai tekemisiään? Voiko jonkun tehtävä seurakunnassa olla niin merkittävä, että häneltä tulee ottaa vastaan kaikki, tutkimatta ja perustelematta, koska hänellä on niin merkittävä kutsumus, ettei mitään saa kyseenalaistaa?

Jos seurakunnan piirissä tapahtuu vääränlaista ihmisen korottamista, suoranaista ihmispalvontaa, onko palvonnan kohde täysin vapaa tapahtuneesta virheestä, vai voidaanko syyttää vain väärää korostamista suorittavia?

Nyt ei ole kysymys vain joidenkin tiettyjen asioiden pohtimishalusta, vaan tapahtuneesta historiasta, todellisuuteen perustuvista suoranaisista tragedioista ja ihmiskohtaloista. Kuinka monta rikottua ihmistä riittää aikaansaamaan tarpeellinen vastareaktio niiden keskellä, jotka uskovat olevansa aivan erikoisessa asemassa Jumalan valtakunnassa?

Milloin saavutamme rajan, jonka toisella puolella ei kenelläkään enää ole rohkeutta kehottaa rikottua ihmistä kääntämään toinenkin poskensa? Paavali varoitti toisiaan purevia ja syöviä ihmisiä kokonaan hävittämästä toisensa. Miksi menneet vuodet sisältävät sellaisen määrän hätää ja valitusta, että oikein tulee paha olo? Missä on raja, jota ei tule ylittää missään olosuhteissa?

Pahaa on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan. Missä hyvä vaikuttaa ja Jumalan valtakunta etenee, siellä on myös paha toiminnassa. Siitä todistaa Sana jo vuosituhansien takaa. Kysymys ei kai ole niinkään pahan tapahtumisesta, vaan meidän asenteestamme siihen ja sen tapahtumiseen. Tässä kohtaamme varmaankin yhden suurimmista ihmiskunnan ja ihmisyyden ongelmista. Pahan tapahtumista ei voi estää, ihmistä ei voi muuttaa muuksi kuin mitä hän on. Sallimuksesta ihminen on perusluonteeltaan pahaan taipuvainen ja on aina aiheuttanut ongelmia toisille maan matkaajille.

Ihmetykseni koskee kai lähinnä kaikkea sitä sallivaisuutta, mihin menneiden vuosikymmenien aikana jouduin tutustumaan. Historia, tapahtunut, todistaa tavalla, joka pakottaa syventymään todella vakaviin tekijöihin seurakunnallisessa elämässä. Eikö seurakunnan tulisi olla paikka, mistä ihmiset hakevat turvaa, apua ongelmiinsa? Miksi sitten muistoihin palaa niin suuri määrä todella ahdistuneita, rikkinäisiä, jopa itsetuhon partaalla olevia ihmisiä? Millaisen jäljen on toimintamme jättänyt jälkeensä, kun mieleen tulee jopa useampi itsemurhaan ajautunut yhteydessämme ollut ihminen? Millainen toiminta jättää jälkeensä niin monia epätoivoon ja epäsuosioon suljettuja ihmisiä? Miksi niin moni on kuollut suorastaan epämääräisissä olosuhteissa, miksi niin monet ovat sairastuneet henkisesti näiden vuosien aikana? Miksi sairaat ja henkisissä ongelmissa kamppailevat eivät ole löytäneet ratkaisua ongelmiinsa?

Kirjoittaja ei jaksaisi varmaankaan elää päivääkään pidempään, jos hän joutuisi syyllistämään itseään näissä asioissa. Johtavassa asemassa oleva ei ole toki vastuusta vapaa, mutta kirjoittajan epäsuosio kai perustuneekin juuri siihen, että hän aivan alusta asti protestoi kaikkea väärää vaikutusta vastaan. On kiittäminen vain Jumalan armoa siitä, ettei kertaakaan ole kukaan osoittanut jotakin väärää opetusta tai tekoa, johon kirjoittaja olisi syyllistynyt.

Perustuukin kai syvällisempään psykologiaan se, ettei kirjoittajalle ole milloinkaan kerrottu mitä pahaa hän on tehnyt, mikä hänen rikkomuksensa on ollut. Kertaakaan ei ole suotu mahdollisuutta puolustautumiseen, asioiden selvittämiseen. Kaikki syytökset ja suoranaiset valheet on ollut pakko niellä toiminnan jatkumiseksi. Sairasta, pakko myöntää. Mutta sopiva määrä syytöksiä ja nöyryytyksiä johtaa ihmisen pakostakin tielle, mikä ei ole hyvä kenenkään kannalta ajateltuna. Kaikki tämä voi tapahtua mitä totuudellisimman ja raamatullisimman opetuksen alla. Kysymys vain kuuluu: miten me suhtaudumme kuulemaamme, mitä me teemme oikeaksi toteamamme kanssa? Onko totuus vielä meidän huulillamme ja sydämessämme totuus? Ja vaikka kaikki kuulemamme olisi kuinka totta ja Sanan seulan läpi kulkevaa, olisiko sittenkin enemmän kysymys siitä mitä emme ole saaneet kuulla?

Totuus on tärkeä, elintärkeä, sillä Herramme itse kutsui itseään Totuudeksi. Mutta voiko joku ihminen rajata totuuden joksikin sellaiseksi, ettei se enää olekaan totuus? Eikö totuus ole jotakin rajaamatonta, elämääkin suurempaa? Totuuden kertominen ei aina olekaan totuutta, jos jotakin tärkeää jätetään kertomatta! Olisiko ongelmamme perusta juuri näissä asioissa, jotka meille on jätetty saarnaamatta, kertomatta? Mieleen tulee heti yksi sanankohta, josta en kai koskaan ole kenenkään saarnaajan kuullut avoimesti ja koko sydämestään saarnaavan. Se koskee Paavalin kertomusta asenteestaan läheisiinsä – hän halusi olla kaikkea kaikille, voittaakseen edes muutamia. Näin suurelle jumalanmiehelle olisi luullut olevan yksinkertaisempaa saavuttaa suuria tuloksia, mutta hänen täytyi alistua siihen esimerkkiin, jonka itse Herramme meille antoi.

Kuka on todella nähnyt tämän esimerkin oikeassa valossansa? Herramme ei tullut miellyttääkseen itseään, vaan Isä näytti hänelle koko ajan mitä Hänen tuli tehdä. Hän tuo selvästi julki, ettei Hän voinut itsestään tehdä yhtään mitään. Siksi hän oli kykenevä sanomaan meillekin, ettemme me ilman Häntä voi mitään tehdä (Joh. ) Paavali käsitti tämän, ja siksi hän oli kykenevä asennoitumaan erilaisiin ihmisiin oikealla tavalla ja tasolla.

Olen jo maininnut yhden raamatunkohdan, josta en kenenkään vielä ole kuullut saarnaavan syvällisemmin. Toki sen on moni aivan riemumielellä ottanut mukaan saarnoihinsa hyvin pinnallisella tavalla.

”Minä pyrin olemaan kaikille kaikkea, pelastaakseni edes muutamia.”

Kirjoittamiseni ei perustu nyt eikä oikein koskaan voitollisen elämän julistamiseen, sillä kuulun siihen ihmisryhmään, joka vuosikymmenien ajan on tavallaan tuntenut olevansa kotonaan vain ”särkyneiden majatalossa”. Olen vaeltanut uskon tiellä nyt noin 43 vuoden ajan, enkä voi todistaa riemullisesta ja voitollisesta elämästä sen paremmin omalla kuin toistenkaan kohdalla. Tämä ei tarkoita masennuksen lietsomista ja epäuskon ylistämistä, vaan toivoa siitä, että edes pieni joukko saarnaajia ja maan matkaajia uskaltaisi katsoa totuutta silmiin.

Aivan viime aikoina on entisen kirkkauden lisäksi tullut uutta selvyyttä hengellisen elämän asioihin. Olen kiitollinen Jumalalle kaikesta Hänen hyvyydestään ja siitä, että Hän on antanut minun nähdä niin syvälle valtakuntansa ja Sanansa salaisuuksiin. Juuri tästä kai johtuu se, että näen tietyt piirteet seurakunnallisessa elämässä hyvinkin erilaisessa valossa kuin ns. menestysteologian julistajat. Vuosien saatossa olemme päässeet näkemään totuuden useimpien näiden julistajien elämästä ja heidän todellisesta hedelmästään. Mitä suurempi on ollut julistajan karisma ja mitä korkeammalle hänet on nostettu uskovaisten keskuudessa, sitä masentavampia ovat olleet jälkinäkymät hänen toiminnastaan. Alku ja keskivälikin ovat mahdollisesti olleet hyvät ja hyvääkin hedelmää tuottavat, mutta jossakin vaiheessa sitten on joutunut esittämään todella vakavia kysymyksiä. Vakavimpia ne ovat sellaisten julistajien kohdalla, jotka itse tai heidän seuraajansa ovat nostaneet niin korkealle korokkeelle, ettei mitään heidän tekoaan tai opetustaan saa asettaa kyseenalaiseksi. Odotetaan kansan ottavan vastaan ja hyväksyvän kaiken, perusteena yksinomaan se, että tämä henkilö omaa niin suuren kutsumuksen ja karisman.

Tässä kohden tulee palauttaa mieliin Pietarin ja Paavalin välienselvittely, ja todellinen Sanan tuntija voi lukuisin sanankohdin osoittaa, ettei yksikään jumalanpalvelija ole Sanan arvovallan yläpuolella, vaikka pystyisi leijailemaan kokouspaikasta toiseen muutamassa minuutissa. Mitä tarkoittaa sananpalvelija? Mitä tarkoittaa jumalanmies? Mitä tarkoittaa, että joku on Jumalan lähettämä? Tarvitsisimme ilmeisesti paluuta koulun penkille ymmärtääksemme suomenkielen merkityksen. Sananpalvelija palvelee Sanaa tai Sanassa. Jumalanmies ei ole yhtään mitään ilman Jumalaa. Jumalan lähettämä palvelija on vain istuttaja ja kastelija, mutta yhä vielä Jumala on se, joka antaa kasvun.

Minä en ole koskaan uskonut suuriin palvelustehtäviin siinä mielessä kuin nykyäänkin käsitetään. Esikuvani kaikelle on yhä vielä tuotu kirkkaasti esiin siinä tilanteessa, jossa Herramme poismenonsa tiedostaen halusi opetuslapset ympärilleen, pesten näiden jalat ja antaen siten kirkkaan esikuvan siitä, mikä on sananpalvelijan asema seurakunnan keskellä. Koko länsimainen ja muukin uskonnollinen kulttuuri perustuu aivan liiaksi katoliseen hierarkiakäsitykseen, joka korottaa lukemattoman määrän virkamiehiä tavallisen kansan yläpuolelle.

Kirjoittajaa ei useinkaan pyydetä puhumaan hengellisistä asioista, koska tämän sydän ja suu eivät voi olla yhä uudelleen korostamatta sitä, että meidät on kutsuttu palvelemaan, palvelemaan ja palvelemaan. Miksi emme ole niin voitokkaita uskonelämässämme, kuin mitä menestysteologia antaa ymmärtää? Koska me emme ole sillä oikealla paikallamme, oikeassa sydämen asenteessa, mihin meidät on tarkoitettu. Miksi siunaukset eivät virtaa kauttamme? Koska meihin tarkoitettu elävän veden lähde ei voi pulputa itsekkäiden motiiviemme tähden!

Menestysteologian julistusta on keskellämme enemmän kuin oikeastaan kukaan haluaa myöntää. Minulle siitä ovat todisteena lukemattomat sisäisesti rikkinäiset maan matkaajat, ennen kaikkea eri seurakuntien keskellä. Väärän julistuksen, sen johdosta, mitä useimmiten on jätetty julistamatta, kalvaa lukemattomia uskovaisia vakava vähemmyydentunne, suoranainen kompleksi. He eivät ole mitään, vain suuri julistaja on jotakin, tämän ohella ehkä vielä joku tarpeeksi julistajaa nuoleskeleva seurakunnan palvelija. Väärää oppia ei siis useimmiten olekaan jokin paikkansa pitämätön oppi tai julistus, vaan pahinta väärää oppia on kaikki se, mitä olemme jättäneet julistamatta ja kertomatta vähäisimmille veljillemme!

Minulle sananjulistus ei merkitse vain puhetta ja hurskaita eleitä. Todellinen sananjulistus näkee kokonaisvaltaisesti ihmisen perimmäiset tarpeet ja odotukset. Kaikille kaikkea oleminen merkitsee itsensä kieltämistä ja omien etujen asettamista toiselle sijalle tarpeessa olevan hyväksi. Kaikille kaikkea oleminen merkitsee toisen asemaan asettumista, toisen ajatusmaailmaa ymmärtäen. Miksi olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen, jossa laittomuus on päässyt valtaan ja useimpien rakkaus on kylmennyt? Voimmeko kaikesta syyttää maailmaa ja lopunaikaa, jossa hurskaasti, erittäin painokkaasti huokaamme: sanoihan Herra itse, että löytäneekö Hän palatessaan uskoa maan päältä! Näkemämme tilanne on tulosta siitä, että olemme vieneet Evankeliumia eteenpäin omien ehtojemme mukaisesti, ajatellen niin hurskaasti ja jumalisesti, ettei kukaan selväjärkinen ajattelekaan tavallisten ihmisten ymmärtävän julistustamme ja kertomaamme, etenkin kun elämämme on selvässä ristiriidassa sanojemme kanssa!

Menestysteologiaa on istutettu meihin vuosikymmenien ajan ilman että itse olemme sitä huomanneet. Olemme vain todenneet kaikesta hyvästä julistuksesta huolimatta voivamme todella huonosti. Olisiko aika alkaa julistamaan todellisuutta, todellista elämää, joka enemmänkin on ”menetysteologiaa” kuin menestysteologiaa?

Sisäisesti rikkinäinen ihminen tarvitsee aivan jotakin muuta kuin mitä tänä päivänä hänelle tarjotaan. Mutta missä näitä sisäisesti rikkinäisiä ihmisiä sitten on, kysyy monikin seurakuntalainen hämmennyksissään? Eihän hänenkään piirissään ole yhtään selvästi ahdistunutta ja rikkinäistä ihmistä? Jeesushan pitää huolen omistaan, halleluja! Jos jollakin uskovaisella on ongelmia, on jokin hänen elämässään vialla! Enkö uskovaisena saisi kerran elämässäni päästää pitkän listan kirosanoja edellinen lause mielessäni? Enkö? Eihän se sovi uskovaiselle, mutta tässä kohtaamme yhden tämän ajan suurimmista ongelmista. Miksi kaikilla näyttää olevan niin hyvin, vaikka tietäähän jokainen uskovainen (tietääkö?), että uskon tielle astuminen merkitsee taistelua verille asti. Useimmat tietävät, mutta todellisuuden näkeminen saattaa heidät valtaviin sisäisiin ristiriitaisuuksiin. Säilyttääkseen edes jonkinlaisen uskovaisen aseman hengellisessä piirissään, sanoo jokin hänen sisimmässään, ettei hänen tule näyttää itkuaan ja tuskaansa seurakuntalaisille. ”Voi hyvänen aika, sisar, emme ole lainkaan tienneet tätä! Mitähän syntiä ja väärää olet tehnyt, kun olet tähän tilaan päätynyt!”

Edellinen on todellisuutta lähes kaikkialla hengellisessä elämässä, muutamia pieniä ryhmiä lukuun ottamatta. Kaikki ei tapahdu näin konkreettisesti ja näkyvästi, mutta hengessä kylläkin. Ja esirukouspyynnön jälkeen rikkinäinen ihminen on vieläkin epätoivoisempi saatuaan nyt kuulla ja kokea olevansa huono uskovainen, kun on sellainen määrä vaikeuksia.

Kerron nyt yhden mieleenpainuvimmista tapauksista omasta elämästäni. Ei ole mikään salaisuus, että takanani on todella vaikea avioliitto. En ole enää katkera vaan toivon kaikkea hyvää entiselle kumppanilleni ennen kaikkea siksi, että hän on ainoan ja ihanan poikani äiti.

Jo muutaman vuosikymmen sitten elämäni oli niin syvässä kriisissä, etten tiennyt enää miten jaksaisin elää. Meillä oli pieni kotikokous Keski-Suomessa, minne ajoimme hyvin riitaisissa olosuhteissa. Matkalla sain jälleen kerran kuulla kuinka huono ihminen ja aviomies olin, mutta perillä kaikki oli taas hyvin. Tämä ulkokultaisuus useissakin ihmisissä on kammottavinta mitä joku voi kokea. Niinpä tuon kokouksen päätteeksi pyysin esirukousta itseni ja avioliittoni puolesta, todeten ettei näin voinut jatkua. Ihanan hengellisen ilmapiirin ylle syöksyi hetkessä jäätävä hirmumyrskyn kylmyys. Kaikki vaikenivat, ja hetkessä ajettiin jokainen lapsi pois huoneesta, keskelle salia asetettiin vierekkäin kaksi tuolia ja minut ja vaimoni vaadittiin ja suorastaan pakotettiin polvilleen tuolien eteen.

Olen aina ollut herkkä tuntemaan ihmisten sisimmän ja erilaiset ilmapiirit. Nyt tajusin kaiken menneen täysin pieleen, totaalisesti. Mutta tilanteeseen oli alistuttava, ja niin kuuntelin perheen pään ankaraa rukousta, jossa todettiin muun muassa: ”Me olemme aina tienneet tämän!” ja sitten tuo rukous oli kuin ankarin nuhdesaarna minulle, jonka aina tiedettiin olevan syyllinen kaikkiin avio-ongelmiin noin ihanan vaimon rinnalla. Tässä seurakunnassa siis sai olla ongelmia, joista tiedettiin, mutta niistä ei saanut puhua, eikä edes pyytää esirukousta!

Selvisin jotenkuten ulos asuntovaunumme luokse, ja ainoan kerran elämässäni oksensin ankarasti henkisen pahoinvoinnin tähden. Ollessani jo nukkumassa tuli vaimo luokseni silitellen päätäni selvää mielihyvää tuntien ja vakuuttaen, että kyllä tämä tästä vielä selviää. Hän meni takaisin saliin, missä yksi vanhimmista ystävistäni minun poissa ollessani kertoi olevansa vakuuttunut siitä, että kaikki on minun syytäni.

Tämä on ehkä yksi pienimmistä henkisistä oikeusmurhista mitä persoonaani on kohdistunut, mutta niin voimallinen oksennus todistaa hyväkseni, kertoen, kuinka voimallisen reaktion väärä kohtelu voi aikaansaada.

Miksi sitten jatkoin noin ahdashenkisten ihmisten kanssa, on suuri kysymys, johon vieläkin osaltaan etsin vastausta. En kai halunnut jäädä yksin, en halunnut menettää ”ystäviäni”, jotka kuulemani mukaan lähes joka päivä ruotivat asioitani talon keittiössä. No niin, tämän kertominen todistaa sen, että voin todella paljon huonommin kuin itse käsitinkään. Kokoukset olivat sinänsä hyviä ja puhutut asiat olivat hyviä, minunkin, ainakin kokouksen loppuun asti. Jälkeenpäin kai itse kukin sitten huomasi jotakin sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt, ja niinpä lopputulos on se missä juuri nyt olemme: minut savustettiin ulos tekemällä toimeentuloni mahdottomaksi ja vaatimalla, etten itse saa puhua mitään enkä kirjoittaa mitään. Minun tulee vain toimia tulkkina armoitetummalle julistajalle, joka on ainoa koko maailmassa, joka pystyy julistamaan oikealla tavalla.

Minä en halua liata entistä pesääni, mutta kerron tämän osoittaakseni puhuvani, ei suuremmalla suulla, vaan omasta kokemuksesta. Tuona aikana olin tekemisissä lukemattomien eri seurakuntien jäsenten kanssa, ja itselleni ominaisella tavalla en katsellut vain päällimmäisenä näkyviä seikkoja, vaan halusin nähdä syvemmälle, kulissien ja naamioiden taakse. Näkemäni kauhistutti minua jo silloin, saati sitten nyt vuosikymmenien jälkeen. Lukemattomat ihmiset voivat äärimmäisen huonosti, löytämättä keinoa pahoinvointinsa lievittämiseen. Seurakunta ei todellakaan ole paikka, noin yleensä, jossa voisi taakkansa heittää pois. Eivät ainoastaan jotkin luterilaisen kirkon papit käytä asemaansa väärin kiristämällä apua etsiviä naisia näiden ripittäytymiseen liittyvillä asioilla. Julkisuudessa olleessa tapauksessa muuten seurakunnan johto oli selvillä pappinsa naisseikkailuista, mutta ei puuttunut asiaan ennen kuin siitä tehtiin julkinen! Olen aivan liian paljon törmännyt tapauksiin, joissa rippisalaisuudet on julistettu katoilta kaikkien kuultavaksi!

Ihmisten pahoinvointi perustuu osaltaan myös kätkettyyn syyllistämiseen. Syylliseksi voi tehdä todella salakavalalla tavalla, ilman näkyviä todisteita. Mainittakoon, ettei kirjoittajalle ole vielä koskaan kerrottu, miksi niinkin pätevä suomentaja ja tulkki voidaan savustaa ulos sellaisella valheellisuudella ja panettelulla, joka on vertaansa vailla. Halutessani tietää syytöksistä, on minulle useampaan kertaan sanottu, ettei minun tarvitse tietää sitä. Rakkauteni noita ihmisiä kohtaan kai vieläkin estää minua puhumasta asiasta oikeilla sanoilla. Minunhan tulee nöyränä ihmisenä niellä ja vastaanottaa kaikki, mikä minua kohtaa. Miksi tämä opetus koskee vain minua, sitä en voi käsittää, kun taas kuuluisa julistaja tekee täsmälleen samoja asioita, saaden vain kiitosta ja kättentaputuksia?  Oikeusmurha on oikeusmurha, ei vähiten ns. seurakunnallisissa piireissä, missä tulisi vallita jumalallisen oikeudellisuuden ja tuomion.

Joku voi nyt ajatella, että kirjoitan näistä asioista itsesäälistä ja heikkouden tunteesta. Siitä ei enää näin monen vuoden jälkeen ole kysymys. Nyt puhumme näistä asioista, koska ne samankaltaisina, vaihtelevina, esiintyvät kaikkialla. Niistä vaietaan seurakunnan maineen takia, välittämättä vähääkään siitä, kuinka moni ihminen jopa nukkuu pois tästä elämästä totaalisen rikki revittynä. Sen sijaan että seurakunnat toimisivat turvapaikkoina ja eheyttävinä elementteinä, niissä monet rikkinäiset tulevat entistä rikkinäisemmiksi, vain laastaroituina rakkaudellisella julistuksella, joka ei kosketa todellista elämää.

Pahasta olosta pääsisi moni vapaaksi pelkästään jo sillä, jos joku antaisi heille luvan voida huonosti. Huonovointisuus kuuluu ihmiselämään rajallisesti, silloin tällöin. Mutta jos huonovointisuus on seurakunnan aiheuttamaa, on se suorastaan kammottavaa. Mikä tätä huonovointisuutta ensisijaisesti aiheuttaa? Jokainen ihminen tarvitsee oman paikkansa, oman tilansa, niin henkisesti, hengellisesti kuin kehollisestikin. Olemme kirjoittaneet tästä toisaalla. Aina kun tätä tilaa loukataan, kavennetaan, pienennetään, kun joku ihminen tunkee liian lähelle tavalla tai toisella, me alamme voida huonosti. Me koemme menettävämme jotakin yksityisyydestämme, persoonallisuudestamme. Jossakin määrin me jokainen joudumme jatkuvasti menettämäänkin jotakin, luopumaan jostakin, niin kuin julistamamme ”menetysteologia” opettaa. Mutta jossakin kulkee raja kaiken oikean ja väärän välillä.

Millainen määrä pahaa on hyväksyttävissä seurakunnallisessa elämässä? Kuinka paljon meidän tulee heilautella päätämme puolelta toiselle kääntääksemme korvamme veljellemme ja sisarellemme? Hyvänen aika, puhuukohan Herra tässä veljistämme ja sisaristamme vai aivan muista ihmisistä? Hän kai ensisijaisesti tarkoitti muita ihmisiä, mutta Kaikkivaltiaana tiesi tapahtuvan todellisuuden. Julistus kuuluukin nyt: me emme saa hyväksyä minkäänlaista pahaa missään määrin hengellisessä elämässä. Mielemme ja henkemme asenteen tulee tuomita kaikki väärä seurakunnassa, aivan kuten Vanhassa Testamentissa jo lukemattomia kertoja todettiin: Poista paha keskuudestasi! Paha kuitenkin tapahtuu väistämättömästi tavalla tai toisella, mutta me emme hyväksy sitä, me vain toteamme sen tapahtuvan.

Pelkkä toteaminen ei kuitenkaan riitä. Tässä kohden on rikottu Jumalaa ja lähimmäistä vastaan mitä ankarimmalla tavalla, eikä enää tulisi ihmetellä miksi Jumalan siunaukset eivät virtaa seurakunnallisessa elämässä. Me olemme nähneet niin suuren määrän pahaa tapahtuvan, puuttumatta siihen ollenkaan, olemme vaienneet rikollisella tavalla, syyllistyen monen veljen ja sisaren veren vuodattamiseen. Vaikenemalla olemme osoittaneet hyväksyvämme pahan tekemisen ja tapahtumisen! Vaikeneminen on usein suurempi rikos ja synti kuin jonkin väärän asian tekeminen.

Mitä te olette jättäneet tekemättä näille vähäisimmille veljilleni, sen te olette jättäneet tekemättä Minulle!

Markku Vuori