Kuninkaan lapset

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy" (Hebr. 11: 1).

"Mene. Niin kuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon!" (Matt. 8: 13).

Koko kylä nukkui vielä lukuun ottamatta muutamia sellaisia, jotka suorastaan olivat pakotettuja uhraamaan aamuyön tuntinsa palvellakseen muita ihmisiä. Jotka aikoivat myydä jotakin tuoretta kanssaihmisilleen, joutuivat nousemaan ennen auringonnousua poimiakseen vihannekset tai ajaakseen lähiseudun kalastajien luokse noutamaan yön kalansaaliin. Heillä ei ollut varaa ajatella omaa mukavuutta tai tuhlata aikaansa niiden kadehtimiseen, jotka saivat rauhassa nukkua aviopuolisoidensa vieressä mukavassa lämpimässä sängyssä vielä silloinkin, kun he olivat jo paluumatkalla kuorman kanssa torille tai elintarvikeliikkeisiin.

Johannes olisi myöskin voinut nukkua vielä useamman tunnin, mutta jokin hänen sisimmässänsä oli alkanut herättää hänet aamuyön hiljaisina tunteina. Hänen työnsä ei ollut näkyvää sillä tavoin kuin noiden maanteillä kiitävien einesmyyjien ja -toimittajien. Monesti ja hyvin suuressa määrin ei hänen katsottu työskentelevän ollenkaan, vaikka todellisuudessa hän oli aivan samoissa askareissa kuin nekin, jotka pitivät huolen kansan ruumiillisista tarpeista. Toiset nousivat aikaisin pitääkseen huolen siitä, että aamulla töihin rientävillä oli pöydässänsä rapeat sämpylät ja tuoreet vihannekset. Johanneksen tehtävä kaikkien muiden todellisten jumalanpalvelijoiden ohella oli huolehtia kansan hengellisistä tarpeista. Mutta jotta ihmisten eteen olisi voitu kattaa ravitseva, elämän voimaa antava hengellinen ruokapöytä, vaati sekin aikaisin heräämistä ja uhrauksia, joista useimmilla riviuskovaisilla oli tuskin mitään käsitystä.

Jos nämä toreilla ja ruokakaupoissa työskentelevät ihmiset eräänä aamuna eivät olisikaan ilmestyneet paikalle avataksensa ovet tai pystyttääksensä pöytänsä aamukasteiselle toripinnoitteelle, olisi se herättänyt tavatonta hämmästystä ja närkästystä, joka melkoisen pian olisi johtanut jopa kapinaan ja meteliin. Ihmisten oli saatava syötävää; se oli heidän jokapäiväinen pakkonsa. Ihmiset halusivat syödä, he halusivat tuntea sen hyvänolon, mikä liittyi katettuun pöytään ja makunautintoihin. Jos vatsa jäi tyhjäksi, seurasi pian kalvava pahoinvointi ja heikotuksen tunne. Mutta miten oli hengellisen elämän ja nälän suhteen tällä kylällä?

Johannes heräsi aikaisin, keräsi taivaallisesta puutarhasta tuoretta ravintoa ja nouti taivaallisesta leipomosta tuoretta Sanan leipää, mutta jos hän ei ilmestynytkään ruuanjakopaikalle, niin kaipasiko kukaan häntä?

Aivan omasta itsestänsä riippumattomista seikoista johtuen hänet oli estetty saapumasta hengellisen elämän toripaikoille jakamaan sitä, minkä jokaisen ohitse kulkevan olisi luullut ilolla ottavan vastaan päivästä toiseen. Mutta jotakin aivan erikoista ja käsittämätöntä oli tapahtunut tässä oudossa ja kiireisessä ajassa. Ihmiset olivat toisaalta sellaisia kuin aina olivat olleet, mutta kuitenkin määrätyt piirteet olivat päässeet pinnalle niin uskosta osattomien kuin uskovaistenkin piireissä. Kaikkein pahimmalta tuntui se, että nimenomaan uskovaiset näyttivät muuttuneen muita enemmän, niin että ajoittain joutui pakostakin, vastoin parempaa tahtoa, miettimään hyvin vakavasti sitä, oliko todellisia uskovaisia enää juuri ollenkaan.

Oli turha kysyäkään sitä, etteikö Johannekselle usein olisi tullut ajatus periksi antamisesta ja luovuttamisesta. Itse asiassa ei ollut olemassa yhtään ainoata inhimillistä tekijää, mikä olisi saanut hänet jatkamaan eteenpäin sillä tiellä, mille hänen jalkansa olivat astuneet. Mikään inhimillinen ei puhunut sen puolesta, mikä hänelle oli työksi annettu tässä mitä eriskummallisimmassa ja pelottavimmassa ajassa. Aivan niin kuin Paavalinkin kohdalla, oli kuolema tehnyt työtänsä hänen elämässänsä (2. Kor. 4: 12), niin että iltaisin lähiseudun poluilla vaellellessaan hän yhä uudelleen ja uudelleen joutui toteamaan usvan verhotessa metsiä ja järviä, että hän olisi kaikkein mieluiten lähtenyt Herran luokse, sillä tällä maailmalla ei ollut mitään annettavaa hänelle.

Jatkuva sisäinen tuska kalvoi häntä siinä määrin, että se tuntui ja näkyi hänen ruumiissansakin. Hän oli tavallaan tottunut osaansa, eikä missään suhteessa kaivannut jotakin sellaista, mitä useat mielsivät hänen odottavan. Hän ei pyytänyt paljoa, vain osansa leipää, paikan minne päänsä kallistaa. Mutta kalvavin tuska oli kaipaus todelliseen veljesyhteyteen, todelliseen seurakuntayhteyteen. Kalleinta ja arvokkainta uskovaisen elämässä on toisen ihmisen läheisyys, yhteinen usko siihen Herraan, joka niin paljon on tehnyt Seurakuntansa hyväksi.

Kuinka mielettömältä tuntuikaan astella Jumalan puutarhassa kaiken sen runsauden keskellä, mitä Taivaallinen Puutarhuri tarjosi kansalleen hengelliseksi ravinnoksi! Miksi hänen täytyikään jatkuvasti herätä tullaksensa viedyksi sinne keräämään mitä erilaisimpia ihanuuksia? Miksi hänet jatkuvasti vietiin suureen Taivaalliseen Leipomoon, missä joka päivä valmistettiin valtava määrä Elämän Leipää? Miksi hänen ylipäätänsä piti tehdä näitä hankintamatkoja, kun kuitenkin oli vain muutamia harvoja, jotka halusivat löytää tiensä hänen kojunsa luokse jonnekin aivan torin laitapaikalle?

Miksi? Kyllä hän tiesi, ettei se sana kuulunut uskovaisen sanavarastoon, mutta hänkin oli vain inhimillinen ihminen, vajavaisuuksien alainen. Hänen tarjoamansa tuotteet olivat niin korkealaatuisia, ettei kenelläkään muulla torilla tavaroitaan kaupittelevalla ollut mitään siihen verrattavaa. Kuka mitäkin oli valmistanut, kuka mitäkin oli eteensä asettanut, mikään siitä ei vastannut Itsensä Taivaallisen Mestarin ylimaallisella taidolla tuottamia asioita. Mikä ihmisissä oli vikana, kun he eivät runsaslukuisesti tungeksineet tämän kojun edessä?

"Sen tähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu" (2. Kor. 4: 16). Kaikki Johanneksen kokema oli lähes raunioittanut hänet ja hänen terveytensä. Oli todella paha, jos elämänhalu katosi kesken tärkeän tehtävän suorittamisen. Lannistua ei saanut vaikka mitä tapahtuisi, mutta ulkonaisten tekijöiden vaikutus oli valtavan murskaava ja tuhoava. Mikä ylipäätänsä oli pitänyt hänet tähän asti tällä Tiellä, joka johti yhä uusien vaikeuksien ja tuskien lävitse? Mikä oli se tekijä, joka päivästä ja vuodesta toiseen piti ylimaallista elämää yllä maallisen kuoleman keskellä?

Koko hänen elämänsä oli todellisuudessa yhtä Jumalan armoa ja ihmettä, vaikka hän ei sitä aikaisemmin ollutkaan sellaisella tavalla huomannut! Hän ei totisesti olisi voinut mainita mitään inhimillistä ja maallista tekijää, jota olisi ollut kiittäminen siitä, että hän yhä vielä oli Herran tiellä. Samoin oli todellisuudessa kaikkien todellisten jumalanlasten elämässä, käsittivät nämä sen tai eivät. Maallinen ja inhimillinen tuska ja ahdistus, kuolema, ruokkivat omalla erikoisella tavallaan sitä elämää, joka oli ihmisen sisällä, toisille näkymättömänä, arvoituksellisena. Vaikka ulkonaisesti kaikki oli menetetty, ulkonainen ihminen menehtynyt, jokin sisällä, syvimmässä ihmisen olemuksessa, uudistui päivä päivältä yhä kirkkaampaan jumalallisen kokemiseen ja käsittämiseen.

Nyt jos koska oli aika, jossa uskovainen ihminen saattoi käsittää täydellisen riippuvaisuutensa näkymättömistä asioista. Ulkonaisiin katsominen ja luottaminen olisi väistämättömästi johtava elämän haaksirikkoon, täydelliseen eroon siitä Jumalasta, joka on näkymätön, ja joka voidaan löytää vain hartaasti etsimällä, vaikka todellisuudessa kukaan ihminen ei etsi Jumalaa, vaan Jumala etsii ihmistä (Room. 3: 11). Kaikki kerskaaminen oli poissuljettu. Kenelläkään ei olisi varaa nostaa rintaansa ja ylistää omia ponnistelujansa jumalasuhteen löytämisen johdosta.

Kylällä vietettiin juhlia ja muistotilaisuuksia lähes päivittäin. Usein oli lehdessä ansioituneiden kyläläisten kuvia, ja näitä juhlittiin julkisissa tiloissa kaikkien silmäätekevien istuessa eturivissä suosiotaan osoittamassa. Jaettiin kultaisia kelloja ja kunniakirjoja, pidettiin kauniita ja liikuttavia puheita muistellen kaikkea sitä, mitä nämä ihmiset elämänsä aikana olivat saavuttaneet. Nyt eläkepäiville siirtyessään, olivat he oikeutettuja nauttimaan työnsä hedelmistä ja ansaitusta kunniasta!

Johannes ei kadehtinut näitä ihmisiä, eikä hän koskaan ollut pyrkinyt saavuttamaan jotakin erikoista asemaa ihmisten keskuudessa. Hänestä ei milloinkaan olisi tullut huippu-urheilijaa tai poliitikkoa, sillä häneltä puuttui perusedellytys inhimillisen kunnian ja maineen saavuttamiseksi: hänellä puuttui täysin kunnianhimo. Vain kunnianhimon kannustamana ihminen oli kykenevä pääsemään huipulle ja ensimmäisille sijoille.

Hengellisiä päämääriä ei saavuteta väellä ja voimalla, vaan Herran Hengellä. Uskovaisella tuli olla se mieli, joka oli Kristuksella Jeesuksella, joka Kuninkaallisesta asemastansa huolimatta ei halunnut käyttää tätä perusasetelmaa hyväksensä. Hän astui alas kirkkaudestansa ja tuli ihmisen kaltaiseksi, nöyryyttäen itsensä niin alas, että heikoinkin inhimillinen olento oli kykenevä uskon kautta koskettamaan Häntä. Kuinka tavaton ero olikaan kaiken jumalallisen ja inhimillisen tavoitteiden asettelun välillä!

Johannes ei ollut koskaan pyrkinyt tämän maailman suurten seuraan, ja ihmismassojen tungeksiessa lähes hurmion vallassa valtionpäämiesten ja kuuluisuuksien kulkureittien varrella, tämä tyytyi istumaan kotonansa tai seuraamaan tapahtumia jostakin etäältä.

Eräänä talvena kirjoitettiin paljon eräästä kuninkaallisen perheen jäsenestä, joka oli joutunut kokemaan suuria järkytyksiä elämänsä aikana, sillä hänen tiedettiin vierailevan silloin tällöin lähiseudun laskettelurinteillä. Milloinkaan ei tiennyt näiden kuninkaallisten lasketteluhetkien päivämääriä, sillä turvallisuuden tähden niitä ei julkistettu. Yhtäkkiä vain ilmestyi useampi kalliimman hintaluokan auto vuoristoteille sattumanvaraisessa kulkujärjestyksessä, ja tarkkaavainen katselija huomasi jotakin erikoista olevan tekeillä. Turvatoimet olivat äärimmäiset mutta samalla melkein näkymättömät. Rinteillä nähtiin ennätysmäärä tukevarakenteisia, huippuluokan välineillä varustautuneita ammattilaisia, joiden erityisenä merkkinä olivat hiukan liian väljiltä näyttävät laskettelupuserot, joiden sisälle oli mahdollista kätkeä jopa konetuliaseita.

Johanneskin lasketteli silloin tällöin, ja tuona viikonloppuna hän oli yksin lähtenyt masentuneena viettämään pari päivää rinteillä. Hänellä ei ollut varaa ottaa hotellihuonetta, mutta köyhempää kansalaista varten oli takamaastossa suuri määrä lämmitettäviä hirsimökkejä, joita vuokrattiin suhteellisen edulliseen hintaan. Jotakin erikoista oli kaikessa siinä, mitä silmien eteen avautui niin hotellin seutuvilla kuin rinteelläkin. Ajoittain oli merkille pantavaa se, kuinka kerralla tavallista suurempi määrä ihmisiä tuli alas yhtä aikaa ja kiinteänä ryhmänä meni samaan hissiin.

Aikansa lasketeltuaan Johannes alkoi väsyä ja pysähtyi eräälle tasanteelle katsellaksensa alla avautuvaa maisemaa. Silloin hän kuuli takaansa suksien kahinaa, ja joku lensi nurin aivan hänen vieressänsä. Aina halukkaana auttamaan hän kääntyi nostamaan maasta melkein jalkoihinsa lentäneen laskettelusauvan. Ojentaessaan sitä ylösnousevalle ja huomattavan kauniille naisihmiselle, tuli hänen kasvoillensa vaistomaisesti kaunis hymy, sillä tämähän oli joku aivan tuttu. Hän ei huomannut lainkaan ympärille pysähtyviä useita muita laskettelijoita, sillä hän sai hymyynsä mitä suloisimman vastahymyn. Mitä lie kiitollinen laskettelija ajatellut tästä tuttavallisuuden osoituksesta ja tuntemista julkituovasta ilmeestä, mutta Johannesta kohti ojennettiin käsineestä paljastettu pieni ja hento käsi.

Tämä kättely sisälsi jotakin aivan tavatonta, ja Johanneksen valtasi erikoinen tunne. Häntä katsovat silmät julkitoivat tietynlaista hyväntuulisuutta, mutta niihin kätkeytyi myöskin sanoinkuvaamatonta epätoivoa tai masennusta. Johannes tunsi edessänsä olevan jotakin sellaista, mikä käsittämättömällä tavalla sai hänet tuntemaan hennon käden puristuksen kautta kohtalotoveruutta. Vieläkään ei hän saanut mieleensä, mistä tämä nainen oli niin tuttu. Mikä lie yhdistänyt näitä kahta, mutta vaistomaisesti katseet kohtasivat yhä uudelleen, ja hetken kuluttua kehkeytyi englanninkielinen sananvaihto, jonka aikana Johanneksen rintaa melkein alkoi polttaa. Nyt hän tajusi, mistä nämä kasvot olivat niin tutut, ja miksi niin moni huippulaskettelijan varusteet omaava aivan lähituntumassa katseli juuri samaa maisemaa kuin mitä hän hetki sitten oli katsellut. Hänen kanssansa keskusteli aivan oikea prinsessa!

Jokainen mies tällaisessa tilanteessa kokee jotakin sellaista, mitä joskus muulloin ei voitaisi pitää luvallisena tai mahdollisena. Johanneskin oli vain tavallinen, inhimillinen ihminen, normaali mies, joka tuntee kaikkien muiden tavoin. Hetkeksi häkellys oli voittaa mielen, mutta hän itsekin joutui ihmettelemään sitä rauhallisuutta, millä hän pystyi jatkamaan ajatustenvaihtoa. Jokin hänessä alkoi rientää fantasian maailmaan ja mieleen tuli ajatus, vain ajatus, pilvilinna siitä, millaista olisi jos oikea prinsessa rakastuisi häneen ja veisi mukanansa omaan maahansa ja linnaansa. Samanaikaisesti kuitenkin hiljainen ääni hänen sisimmässänsä puhui järkeä ja keskustelukumppanin tarkkaavaiselle sydäntentutkijalle ilmeinen surumielisyys puhui paljon voimakkaampaa kieltä kuin haavekuvat.

Johannes oli lehdistä lukenut tämän prinsessan haastatteluja ja oli ollut sydäntä raastavaa käsittää, millaista ahdistusta toi tällainen kuuluisuus ja syntyminen kuninkaalliseen sukuun. Rikkaus ja valta eivät tuoneet todellista onnea, ja prinsessa oli julkituonut ajatuksen siitä, kuinka paljon parempi olisi ollut syntyä tavalliseen perheeseen ja elää normaalia elämää. Mutta nyt se oli täysin mahdotonta, sillä kuninkaallinen alkuperä velvoitti jatkuvasti sellaisiin asioihin, mitkä mieluummin olisi ohittanut. Ei ollut minkäänlaista todellista yksityiselämää, sillä henkivartijat olivat jatkuvasti ympärillä, ja jos nämä hetkeksi sai jäämään syrjään, ei sillä juuri ollut merkitystä, sillä kaikkialla oman maan kansalaiset, tai ennen kaikkea ulkomailla uteliaat ihmiset, olivat jatkuvasti tuijottamassa ja tarkkaamassa jokaista askelta.

Prinsessa oli useita kertoja rakastunut, mutta milloinkaan eivät nämä ehdokkaat olleet kelvanneet vanhemmille, jotka vaativat kuninkaallista puolisoa. Voi hyvin ymmärtää sen tuskan, jota tämä ihminen jatkuvasti kantoi sisimmässään pelkästään jo siitä syystä, miten oli syntynyt tähän maailmaan.

Nämä ajatukset veivät Johanneksen näkemään omasta elämästänsä jotakin sellaista, mikä sai hänet sekä häpeämään omia tunteitaan sekä kokemaan entistä suurempaa surua. Hän ei mistään hinnasta olisi halunnut vaihtaa tämän prinsessan kanssa osaa tai mennä hänen kanssansa naimisiin (haaveilla saa, mutta ei puhua hulluja, oli hänen isoäitinsä aina sanonut). Mutta toisaalta hän käsitti nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin, että hänellä ei ollut mitään syytä tuntea alemmuuden tunnetta tämän kohtaamisen johdosta, sillä tuona hetkenä kaksi kuninkaallista kätteli toisiansa lumisella vuorenrinteellä. Toisesta kuninkaallisesta ei kirjoitettu lehtien palstoilla, eivätkä hänen ympärillään parveilleet ihailijat tai turvamiehet. Hänellä ei ollut parhaita mahdollisia lasketteluvälineitä, vaan käytettyinä ostetut ja kuluneet, jonkun toisen lähes loppuun käyttämät sukset ja sauvat. Kengät eivät tuntuneet mukavilta, ja jalat kipeytyivät muutamassa tunnissa. Pusero ja housut oli saatu ystävällismieliseltä veljeltä, jolle ne eivät olleet sopineet.

Kummankin mieli oli kaihoisa ja tietyssä määrin surullinen sen johdosta, että määrätynlainen syntymä ei suonut sellaista vapautta, mistä kaikki muut saivat nauttia.

Mitä lie tämä kuin satujen itämainen prinsessa ajatellut tämän kohtaamisen aikana, sen tietää yksin Jumala, mutta murheellinen saarnamies pakotettiin nyt ajattelemaan omaa elämäänsä ja syntymäänsä. Inhimillisesti tuskin oli olemassa yksinkertaisempaa sukupuuta ja vaatimattomampaa maallista menestystä kuin mitä hänen sukunsa kohdalle oli tullut. Mutta häntä oli kohdannut jokin sellainen onni, mikä maalliselle ihmiselle oli aivan yhtä ahdistavaa kuin tuolle kuninkaalliselle hänen syntymänsä: hän oli saanut kokea Kuninkaallisen syntymän, hänestä oli tullut Suuren Kuninkaan poika! Oliko tässä pakanallisen uskomuksen prinsessassa jotakin jumalallista, mikä ilman sanojakin käsitti kohtaavansa jotakin vieläkin kuninkaallisempaa, kuin mitä hän itse edusti? Kyllä, yhtäkkiä tämä vaatimattoman oloinen mies katsoi häntä kuin olisi ollut paljon suuremman maan prinssi, kuin mitä hänen maansa oli!

Johannekselle ei tullut mieleenkään kaivaa lompakostansa käyntikorttia, saati sitten pyytää keskustelukumppaninsa osoitetta. Tuskin hän edes olisi pystynyt viemään kättänsä povelle, kun jo kymmenen asetta olisi osoittanut häntä rintaan. Mikä tämän kohtaamisen merkitys oli, sitä ei tämä aika varmastikaan ollut paljastava. Mutta hän olisi palaava tältä matkalta entistä tietoisempana suuresta kutsumuksestansa, Kuninkaallisesta syntyperästänsä!

Hän oli kuninkaallinen, hän oli prinssi, jonka syntymä esti häntä elämästä muiden ihmisten tavoin. Kuinka monta kertaa hän olikaan menneiden vuosien aikana toivonut normaalin ihmisen elämää, ja ajoittain jopa kironnut oman syntymäpäivänsä; maallisen syntymänsä päivän. Hän oli nuoruutensa vuosina suorastaan kammonnut Jobin kirjaa, ja hyvin vastenmielisesti lukenut ammoisina aikoina eläneen veljensä kokemuksista ja tuntemuksista. Mutta nyt hänet oli vyöttänyt Toinen, ja hän oli joutunut kulkemaan sinne, minne ei olisi omassa inhimillisessä tahdossansa milloinkaan mennyt. Ei milloinkaan hän olisi halunnut kokea sitä päivää, jolloin joutui Jobin sanoin ja tuntemuksin huudahtamaan: "Miksi en kuollut heti äidin helmaan, miksi en menehtynyt kohdusta tullessani? Miksi olivat minua vastaanottamassa polvet, minkätähden rinnat imeäkseni? Sillä makaisinhan rauhassa silloin, nukkuisin ja saisin levätä..." (Job. 3: 11- 13).

Johannekselle ei hänen syntyperänsä suonut inhimillistä lepoa. Kuinka hän kaipasikaan tuntea lepoa ja rauhaa aivan niin kuin Job! Unissansa hän usein koki näitä asioita, ja välillä hänestä tuntui aivan ihastuttavalta ajatukselta aivan kuin nukahtaa vaikka kuinkakin pieneen kopperoon ja levätä vaikka iankaikkisesti, unohtaa kaikki maailman murheet ja ahdistukset. Mutta nyt hän joutui kokemaan jotakin siitä, mistä Herramme itse todisti: Ketuilla oli luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ollut minne päänsä kallistaa.

Johannes ei omistanut käytännöllisesti katsoen yhtään mitään, sillä talo jossa hän Marian kanssa asui, ei todellisuudessa kuulunut hänelle, vaan hän oli ikään kuin vuokralainen. Talon omisti perikunta, ja aviosopimuksella Johanneksella ei ollut mitään toivoa päästä omistamaan siitä mitään. Usein kävellessänsä niin omalla kuin vieraillakin paikkakunnilla hän jatkuvasti katseli katuja reunustavia taloja eikä voinut mitään sille, että aina silloin tällöin mieli kaihosi jotakin omaa, jotakin sellaista, missä hän todella voisi tuntea olevansa omassa kodissansa!

Suuret ja komeat talot hän ohitti kuin ei olisi niitä nähnytkään. Jokin sellainen ei olisi mitenkään mahdollista, eikä hän todellisuudessa sellaista kaivannutkaan. Mutta tuskin oli niin pientä ja vaatimatonta mökkiä tai jopa vajaa, jonka kohdalla hän ei sisimmässään olisi huokaissut. Kunpa olisi edes jokin tuollainen, mistä kukaan ei voisi häntä pois ajaa, sillä se olisi hänen ikiomansa! Hän oli elänyt jo parhaan nuoruutensa ja hän ei olisi uskonut todeksi sitä tyrmistävää vaikutusta, mikä oli vallannut mielen sinä vuonna, kun hän oli täyttänyt vuosia yli neljänkymmenen. Inhimillisesti hän ei ollut saavuttanut yhtään mitään, ja suurin osa vuosista oli mennyt lähes kestämättömien ja kuluttavien vaikeuksien keskellä. Nyt tässä iässä oli auttamattomasti ohitse inhimillinen toivo sellaisesta, mitä nuorena olisi tullut saavuttaa!

Jos Johannes olisi katsellut vain näkyväisiä, olisi hän jo aikaa sitten tullut haudatuksi kylän hautausmaalle sen vaatimattomalle sivulaidalle, minne kirkkoon kuulumattomat haudattiin. Häneltä olivat ohitse ne vuodet, jolloin ihmiset yleensä pitivät huolen siitä, että heillä olisi turvattu vanhuus ja jotakin niiden päivien varalle, joista ei tiennyt mitään. Nyt hän oli kuluttanut kaikki varansa ja kaiken aikansa johonkin sellaiseen, mistä hän ei ollut inhimillisesti saanut minkäänlaista palkkaa, ja mikä kaikkein järkyttävintä, nyt tässä ajassa hän sai tuntea olevansa suorastaan rikollinen kaikkien häneen kohdistuvien syytösten johdosta!

Hän ei ollut pyytänyt palkkaa, hän ei ollut etsinyt omaa kunniaa, mutta hänen täytyi tunnustaa itsellensä ja kanssaihmisillensäkin, ettei hän ollut varautunut sellaiseen kohteluun, mitä hänelle nyt tarjottiin. Hän oli aina uskoon tulostansa asti käsittänyt, ettei ristin tie ollut mikään helppo tie, ja aina kun oli laulettu siitä, kuinka jokaisen on yksin kuljettava ristin kipuihin, ei hän ollut osannut kuvitellakaan jotakin sellaista, mitä hänen yllensä nyt kaadettiin. Hänen kuninkaallinen syntymänsä oli kaiken tämän aiheuttaja, mutta milloinkaan aikaisemmin ei tuota syntymää oltu siinä määrin pyritty tekemään oikeudettomaksi kuin juuri nyt.

Hartmut oli karkein esimerkki tästä kampanjasta, jonka tarkoituksena oli saada Johannes kieltämään varma tietonsa todellisesta syntyperästänsä. Hän tunsi olevansa kuin Herra Jeesus kiusausten erämaassa. Perkele itse oli tullut hänen luoksensa Raamatun tekstejä mitä hurskaimmin lainaten. "Jos sinä olet... Jos sinä olet... Jos sinä olet!" Tämä kiusaaja halusi koko ajan kyseenalaistaa jotakin sellaista, mikä oli kuin pistin muiden uskovaisten lihassa.

Jos Johanneksen palvelustehtävällä ei epäuskoisen ajatuksen mukaisesti ollut muuta tehtävää, niin oli hän ainakin ollut kuin orjantappuran piikki useiden julistajien ja opettajien lihassa. Jos Johannesta ei olisi ollut, olisivat nämä saaneet tuntea itsensä vapaiksi tekemään ja sanomaan melkein mitä tahansa, mutta nyt he saivat tuntea olevansa kuin puun ja kuoren välissä, niin kuin eräs saarnamies sanoi. Jos nämä ihmiset olisivat myöntäneet Johanneksen syntyperän ja sen, että tämä todellisuudessa oli kaikkien vuosien ajan perustanut kaiken opetuksensa ja julkituomansa useiden sanankohtien perusteella Pyhiin Kirjoituksiin, niin he olisivat olleet pakotettuja tekemään parannuksen ja ojentautumaan Sanan mukaisesti. Mutta kun Totuutta ei voitu kieltää ja kiertää, oli ainoa keino päästä pälkähästä (niin kuin erheellisesti luultiin) kyseenalaistamalla syntyperä ja lähettäminen.

Tämän ajan näkyvä seurakunta etsi merkkejä ja ihmeitä, ja niinpä Hartmutin ohella useampikin perusti kielteisyytensä siihen, etteivät he olleet saaneet apua Johanneksen palvelustehtävästä. Kukaan näistä negatiivisesti asennoituvista ihmisistä ei käsittänyt, että toteutui jälleen kerran tässä ajassa sama, kuin mitä Herramme kiusausten vuorella joutui kokemaan. Läpi Hänen elämänsä voidaan todeta, että ihmiset etsivät merkkiä siitä, että Hän oli Jumalan lähettämä. Samoin oli Paavalinkin kohdalla, sillä hän joutui toteamaan: "Olen edeltäpäin sanonut ja sanon edeltäpäin niille, jotka ennen ovat syntiä tehneet, ja kaikille muille - niin kuin silloin sanoin, kun olin toista kertaa tykönänne, samoin nytkin, kun olen poissa - etten, kun taas tulen, ole teitä säästävä, KOSKA TE ETSITTE TODISTETTA SIITÄ, ETTÄ MINUSSA PUHUU KRISTUS..." (2. Kor. 13: 2- 3).

Eräänä iltana oli Hartmut tullut Johanneksen luokse suuressa ahdistuksessansa, ja kuten aina ennenkin, toi Johannes veljellensä esiin sen tosiasian, että Jumalan apu voi tulla vain sen kautta, että ihminen tosissansa haluaa muuttua ja tunnustaa avoimesti rikkomuksensa. Mutta selvästikin Hartmut koko ajan työnsi syyn kaikesta kärsimyksestänsä toisten ihmisten niskoille, eikä juuri milloinkaan todella myöntänyt tehneensä väärin. Aivan kuten Ilse, hän tietyssä määrin asettui seurakunnan eteen anteeksipyydellen ja rikkomuksensa tunnustaen, mutta todellinen vääryys jäi aina kertomatta ja tunnustamatta.

Johannes rukoili kuitenkin veljensä kanssa, ja tämä sanoi lopuksi: "Nyt minusta tuntuu, että rukouksesta oli jotakin apua, mutta sen näkee sitten huomenna ja tulevaisuudessa!" Sillä hetkellä vain outo tunne valtasi Johanneksen, mutta myöhemmin hän selvästi käsitti, että veljen asenne oli täysin väärä, joskin hurskaalta vaikuttava. Aivan yhtä vähän kuin Herramme voi muuttaa kivet leiviksi kiusausten erämaassa, aivan yhtä vähän saattoi Johannes kovimpienkin vaatimusten keskellä tuoda apua tällaisen asenteen omaaville ihmisille. Häneltä odotettiin merkkiä, suurta uskoa, muuttavaa voimaa, mutta kuinka hän olisi voinut välittää sellaista, jos vastaanottava astia oli täynnä omahyväisyyttä, vääriä odotuksia, vääriä syytöksiä ja ilmiselvää mielen syntiä?!

Tässä oli juuri se syy, miksi Johannes jatkuvasti joutui puhumaan asioista, joista hän mieluiten olisi vaiennut. Ensimmäisellä sijalla oli sananjulistus, ja vasta sen vastaanottamisen kautta oli mahdollisuus ottaa seuraavia askeleita. Merkit olisivat seuraava niitä, jotka uskovat. Johannesta näkyvällä tavalla seuraavat merkit olivat riippuvaisia muusta seurakunnasta, sillä hänen palvelustehtävänsä voi saavuttaa tarkoituksensa todellisuudessa vasta silloin, kun se tunnustettaisiin ja vastaanotettaisiin. Niin kauan kuin itse kukin halusi saavuttaa kaiken itsetietoisesti ja muista riippumattomana, ei voisi olla todellista seurakuntaa, jossa Pyhä Henki voisi käyttää lahjojansa ja Jumalan seurakuntaan asettamia palvelustehtäviä.

"Silmä ei saata sanoa kädelle: 'En tarvitse sinua', eikä myöskään pää jaloille: 'En tarvitse teitä'." (1. Kor. 12: 21). Oliko minään muuna aikana kuulunut niin monia jäsenistä lähteviä ääniä, jotka halusivat kuuluttaa toiselle paremmuuttansa ja toisen tarpeettomuutta? Lukivatko uskovaiset yleensä ottaen Raamattua?

Mikään maallinen kuninkuus ei ollut verrattavissa siihen Kuninkuuteen, mistä jokainen todellinen jumalanlapsi oli tullut osalliseksi. Tätä lapseutta ei kenenkään tullut asettaa kyseenalaiseksi tai epäillä sitä. Laskettelurinteellä Johannes oli suorastaan säälinyt tätä ihmisraukkaa, joka maallisen syntyperänsä tähden sai kärsiä koko elämänsä ajan rajoittuneisuutta ja toiveidensa toteutumattomuutta. Hänellä oli rahaa ja valtaa, kuuluisuutta ja ihailijoita, mutta siitä huolimatta hän ei ollut onnellinen. Kuolemaansa asti hän olisi kokeva tätä samaa, eikä siitä huolimatta olisi saava sielullensa mitään hyvää, ellei sitten kohtaisi Herraa ja kokisi uudestisyntymää. Inhimillinen arvostelukyky olisi tuossa hetkessä nähnyt kaiken täysin päinvastaisesti, mutta jumalallinen järjestys oli tällainen. Rinteillä liikkuviin hyvinvoiviin ihmisiin verrattuna tämä saarnamies oli suorastaan säälittävän nukkavierun näköinen, mutta siitä huolimatta hän oli näkymättömässä maailmassa arvostetumpi kuin yksikään muu tuolla alueella!

Tuosta tapahtumasta oli kulunut vuosia, ja kaikki oli muuttunut entistä vaikeammaksi. Taloudellinen tilanne maailmassa oli muuttumassa suorastaan katastrofaaliseksi, ja kaikesta jouduttiin tinkimään Johanneksenkin kylällä. Ulkonainen paine alkoi kohdistua yhä useampaan, ja kaikkea Johanneksen edustamaa kohtaan esitettiin yhä selvempää arvostelua.

Jokainen ihminen tarvitsee tietyn määrän arvostusta ja tunnustusta voidakseen elää normaalia elämää. Ilman minkäänlaista tukea ihminen ei voi elää. Mutta mistä ammensi Johannes elämäänsä voiman ja missä hän lepäsi ja rentoutui? Hänellä ei juuri ollut minne päänsä kallistaa, sillä paine häntä kohtaan oli kasvanut vuosi vuodelta.

Oli asioita, joista ei saanut puhua, ei edes mainita. Tämä salaisuus päti suurimpaan osaa sananpalvelijoista tässä ajassa, ainakin niihin, jotka pyrkivät toteuttamaan Jumalan tahtoa niin omassa kuin seurakunnankin elämässä. Oli paljon sellaista, mistä Johannes niin mielellänsä olisi puhunut, mutta se oli mahdotonta. Niin paljon oli väärinymmärretty ja väärin selitetty, ettei uskaltanut juuri suutansa avata.

Reinhold oli vuosikausia ylistänyt avioliiton tärkeyttä ja ihanuutta ja seisottanut vaimoansa koko seurakunnan edessä esikuvana jostakin sellaisesta, minkä olisi tullut olla todellisuutta jokaisen seurakuntalaisen kotona. Kuitenkin oli nyt kevätretki paljastanut usealle karmivan totuuden: itse seurakunnan paimenen kotona käytiin kovaa taistelua, eikä hyvää kertonut sekään, että tämä kovin mielellään vieraili veljiensä luona jääden usein yöksi. Hänellä ei ollut mitään kiinnostusta samaa sukupuolta kohtaan, niin kuin joidenkin jopa näissä piireissä liikkuvien kohdalla suruksi täytyi todeta. Hän vain yksinkertaisesti tunsi tarvetta olla pois kotoa.

Tässä olikin yksi satuttavimmista ja kipeimmistä kohdista niin monen sananpalvelijan kohdalla. Seurakuntalaiset rukoilivat aina palavasti saarnaajien perheiden puolesta ja olivat luottavaisia sen suhteen, että vaimot pitivät hyvän huolen miehistänsä. Niinpä rukoukset aina kuuluivat: "Herra siunaa Reinholdia ja Ilseä, jotta Jumalan työ voimallisesti kulkisi eteenpäin!" Tässä rukouksessa ei ollut mitään väärää sinänsä, jos ajateltiin se oikealla tavalla ja oikeisiin asioihin kohdistuvana. Herran työ oli todella suuresti kiinni myöskin vaimon asenteesta ja kyvystä olla todellinen vaimo miehellensä. Mutta miten oli, jos vaimo ei täyttänytkään näitä odotuksia, joita seurakunta ja aviomies ja jopa Itse Jumala oli vaimolle asettanut?

Johannesta oli aina vaivannut se, että kokousten yhteydessä ja saarnan jälkeen olivat ihmiset aina sisällyttäneet saarnaajien vaimot samaan hengenvetoon, jossa rukoiltiin näiden palvelustehtävien puolesta. Vaimojen puolesta tuli rukoilla, mutta ei tässä yhteydessä! Vaimoilla oli omat tehtävänsä, omat paikkansa seurakunnassa, mutta sananjulistuksen kanssa heillä ei ollut mitään tekemistä. Heidän tuli olla kuulijoita, mutta nyt vuodesta toiseen palvelustehtävät ikään kuin sidottiin vaimojen onnistumisen tai epäonnistumisen uhallakin yhteen. Jos vaimo ei olisikaan sellainen kuin odotettiin, olisiko palvelustehtävä mitätön sen johdosta? Peruisiko Jumala kutsumuksensa ja armolahjansa, jos vaimo ei täyttäisikään paikkaansa?

Oliko tässä yksi syy siihen, miksi Jumala ei todella voinut siunata palvelustehtäviä sillä tavoin kuin olisi halunnut, koska uskovaiset katselivat näkyväisiä, eivätkä pystyneet erottamaan miesten palvelustehtäviä näiden avioliitoista? Rukoiltiinko naisten puolesta väärässä yhteydessä, väärässä paikassa, väärin odotuksin, väärin motiivein?

Job oli pelastushistorian ehkä kärsivin Jumalan lammas ja lohdutukseksi meille jokaiselle. Jos hänen kärsimyksiänsä ei olisi kirjattu muistiin ja meidän luettavaksemme, olisi varmastikin moni ahdistettu julistaja vaipunut ennenaikaiseen hautaan kokiessaan olevansa kaikista poikkeava.

Job ei tehnyt Jumalan silmissä mitään väärää, hän ei ollut syntinen, kuten Johannes ja monet muut seurakuntalaisten silmissä. Siitä huolimatta Jumala salli saatanan koetella tätä inhimillisen järjen vastaisella tavalla. Saiko hän ymmärtämystä ja sielunrauhaa ja lepoa kotonansa? Tukiko hänen vaimonsa häntä hänen ahdistuksissansa ja tuskissansa? Mistä Job hankki rentoutuksensa ja missä hän sai latautua pystyäksensä kohtaamaan seuraavan päivän koettelemukset? Mitä hänen vaimonsa sanoi hänelle rohkaistaksensa häntä?

"Niin hänen vaimonsa sanoi hänelle: 'Vieläkö pysyt hurskaudessasi? Kiroa Jumala ja kuole!" (Job. 2: 9). Tästä sanankohdasta on kiistelty kautta aikojen, ja se olisi niin mielellään käännetty aivan toisin, sillä eihän kukaan hurskas ole halukas uskomaan ja pitämään mahdollisena sitä, että näin jumalisen miehen vaimo voi sanoa jotakin sellaista! Yksi hyväksyttävä käännös kuuluu: "Sanoudu irti Jumalasta ja kuole!"

Merkittävää tuossa lausahduksessa on käännöstavasta huolimatta se, ettei hänen vaimonsa julkituoma millään tavoin kehota ja rohkaise jumalallisen elämän jatkamiseen, vaan päinvastoin ilmaisee mitä suurinta epäuskoa ja epäluottamusta niin miestänsä kuin Jumalaakin kohtaan. Jobin oma vaimo asettui niiden joukkoon, jotka lohduttivat ja neuvoivat häntä sellaisella tavalla, että hänen suorastaan oli vihastuttava siihen.

Kuinka järkyttävää olikaan ollut monille veljille tulla näkemään se tosiasia, ettei heidän elämässänsä ollut yhtään sen paremmin kuin Jobin elämässä! Ilsen käytös todisti sen, Erikan käytös todisti sen. Samanlaista voitiin nähdä kaikkialla. Ulkonainen esimerkki ja paine oli sitä luokkaa, että tämän ajan Jobin vaimot eivät jaksaneet tai eivät halunneet taistella sitä vastaan, vaan verisen vastarinnan sijasta antautuivat näkyväisen edessä ja antoivat näkymättömien jäädä miestensä asioiksi.

Jobin vaimo ei siis tallennetun mukaan suurestikaan seisonut miehensä rinnalla tämän ahdistuksessa. Miten on tässä ajassa? Eihän toki kukaan vastaavalla tavalla nyt puhuisi miehellensä? Ei toki, kukaan ei sellaista halua tunnustaa!

Jobin vastaus vaimollensa kuulostaa monen korvissa sellaiselta, etteivät tänään Reinholdin kaltaiset vaimoansa vuosikaudet kehuneet julistajatkaan rohkene edes ajatella, saati sitten hyväksyä jotakin vastaavaa puhetta rakkaalle aviopuolisolle. Jossakin määrin Johanneksesta alkoi kuitenkin tuntua siltä, että oli tullut aika puhua asiat siten kuin ne todella olivat. Enää ei ollut varaa elää petoksessa, sillä Herran tulemus oli todella lähellä.

Kun vaimo oli kehottanut Jobia sanoutumaan irti Jumalasta ja jättämään kaiken, ryömimään seurakunnan oven eteen kantamaan tammiarkkuun ja kuolemaan pois, ei Job kaunistellut asioita ja vain hyväillyt vaimoansa sanoillansa. "Mutta hän vastasi hänelle: "Sinä puhut niin kuin mikäkin houkka nainen. Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?" (Job. 2: 10).

Olisiko meille tässä jonkinlainen opetus siitä, miten meidän tulisi asennoitua näihin asioihin sen sijasta, että olemme joka tilanteessa valmiit lankeamaan kuralätäkköön naisten edessä, jotta nämä saisivat puhtain jaloin kulkea ylitsemme? Ovatko kaikki vaikeudet saaneet sellaisen vallan siitä syystä, että meiltä on puuttunut rohkeus sanoa asiat siten kuin ne todella ovat? Julistaako Jumala meidät syyllisiksi, jos ojennamme vaimoamme? Mikä oli Jumalan ajatus siitä, mitä Job vaimollensa vastasi: "Kaikessa tässä Job ei tehnyt syntiä huulillansa" (2: 10).

Joskus oli alkanut tuntua siltä, että kun osaltaan naiset tekivät syntiä kielellänsä, mistä monet miehetkin olivat osallisia, niin toisaalta taas jotkut ihmiset tekivät syntiä vaikenemisellansa väärissä kohden!

Tässä ajassa siis palvelustehtävät ja saarnaajanvirat nähtiin tiiviissä yhteydessä näiden viranhaltijoiden avioliiton onnistumisen kanssa. Jos avioliitto sujui hyvin, oli virkakin palava ja tunnustettava, mutta jos kuului vaikeuksista, oli heti hyväksyttävää asettaa myöskin julistettava kyseenalaiseksi, tai ainakin vähempään arvoon kuin onnistuneilla yksilöillä. Mutta tässä oli juuri saatanan ansa, mihin se oli saanut houkutelluksi suuren osan uskovaisista.

Jos Jumalan Valtakunnan virat olisivat olleet todellakin kiinni tällaisista asioista, olisi saatana jo aikoja sitten saanut asettaa lopettamiskyltin kaiken ylle. Paavali varmastikin näki nämä asiat, sillä hän ymmärsi missä todellinen tie kulki. "Mutta minä pelkään, että niin kuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan..." (2. Kor. 11: 3).

Käärme sai pistetyksi myrkyllänsä Eevaa, ja siten alkoi kaikki se kurjuus ja kärsimys, joka on kohdannut ihmiskuntaa. Onko todella niin, että sama toistuu tässä ajassa tämän hetken seurakunnan keskuudessa? Mistä tulee kaikki se kurjuus, mikä vallitsee uskovaisten keskuudessa? Minne on kadonnut vilpittömyys ja puhtaus alkuperäistä Sanan opetusta kohtaan?

Voisiko todellakin jokin Jumalan seurakuntaan asettama palvelustehtävä olla kiinni tällaisista asioista? Nämä seikat tietystikin vaikuttavat ainakin ulkonaisiin asioihin, mutta merkitsisivätkö ne palvelustehtävän loppua? "Miehen ei tule peittää päätänsä, sillä hän on Jumalan kuva ja kunnia, mutta vaimo on miehen kunnia. Sillä mies ei ole alkuisin vaimosta, vaan vaimo miehestä; eikä miestä luotu vaimoa varten, vaan vaimo miestä varten. Sen tähden vaimon tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki..." (1. Kor. 11: 7- 10).

Jumalan Sana perustelee nämä asiat niin täydellisesti, ettei voi millään tavoin asettaa kyseenalaiseksi jumalallista järjestystä. "Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen" (1. Tim. 2: 13- 14). Jumalan Sana sanoo myöskin: "SILLÄ EI JUMALA ARMOLAHJOJANSA JA KUTSUMISTANSA KADU!" (Room. 11: 29). Saksankielinen Mengen käännös sanoo asian ehkä vieläkin selvemmin: "...sillä Jumalan armolahjat ja kutsumus ovat peruuttamattomat!" Uuteen Testamenttiin ei ole tallennettu yhtään ainoata kohtaa, jossa Jumala olisi kutsunut avioparin johonkin palvelustehtävään. Kutsumus, kun kysymyksessä on sananjulistus, kohdistui ja kohdistuu aina vain mieheen. Niinpä oli hyvin käsitettävää se, että Johannes usean muun julistajan tavoin oli kutsuttu virkaansa profetian saattelemana: "Jumala on kutsunut sinut tehtävää varten, jossa ei edes sinun vaimosi ole oleva mukana!"

Oli siis Jumalan Sanan mukaisesti synti seurakunnan keskuudessa se, että uskovaiset halusivat nähdä kaiken avioliiton lävitse. Ihmiset olivat kiinnittäneet mielensä asioihin, jotka eivät tuoneet mitään hyvää seurakuntaelämään. Ei toteutettu sitä, mihin Sana kehotti: "Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä" (Kol. 3: 1- 2).

Inhimillinen luonne on taipuvainen negatiiviseen, kielteiseen ajatteluun. Juuri nykyinen aika oli omiaan ruokkimaan tällaista ajattelua, jossa uskolla ei juuri ollut mitään sijaa, sillä eihän sitä edes tarvittu, koska näkyväinen oli päässyt hallitsevaan asemaan.

Negatiivinen ajattelu ja asenne ovat tuhoisia uskonelämälle. Ne tuhoavat niin näkyväistä kuin näkymätöntäkin. Positiivinen ajattelu ja elämä voi syntyä vain todellisen uskon kautta, Jumalan Hengen vaikutuksesta. Siksi kehotus: "Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli" (Fil. 2: 5). Samasta syystä on myös kirjoitettu: "Sen tähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan; jos olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne" (2. Kor. 5: 16).

Huolimatta kaikista näistä kohdista kiinnitettiin seurakunnan keskuudessa yhä edelleen enemmän huomiota maallisiin ja inhimillisiin asioihin kuin itse sananjulistukseen ja raamatullisiin totuuksiin. Mutta mitä tästä kaikesta oli seurauksena? Kaikki se, mitä silminnähden oli havaittavissa, jakaannus, erimielisyydet, riitaisuudet, panettelut jne.

Ilsen esimerkki osoitti sen, ettei ulkonaisiin asioihin yksinkertaisesti voinut luottaa tai arvostella niiden mukaisesti. Jokainen halusi antaa itsestään parhaan mahdollisen kuvan, ja esiintyä mahdollisimman hyväksyttävänä ja mallikelpoisena uskovaisena. Mutta kaiken tämän pinnan alla sai käärmeen myrkky rauhassa hautua ja tulla entistäkin tappavammaksi.

Niin kuin on jo muussa yhteydessä todettu, ei likapyykkiä tule pestä kaikkien nähden, vaan jokaisen tulee lakaista ja pestä omassa kodissansa. Mutta tietyt asiat ovat yhteisiä yhteisen vihollisen tähden.

Tämä ympäri käyvä kiljuva jalopeura oli saanut käyttöönsä joitakin ihmisiä siinä määrin, ettei heitä enää voinut pitää uskovaisina. Miksi aina piti Hartmutin tulla Johanneksen mieleen? Viimeksi tämä oli repinyt häntä sanoillaan palasiksi puistikossa, ja kun Johanneksella oli kiehunut ylitse, oli hänen lähes mahdoton puhua niin kuiskaamalla kuin Hartmut odotti. "Ole nyt vain aivan rauhallinen, älä huuda, hys hys! Enhän minäkään huuda!" Oli aivan samoin kuin jos olisi pistetty veitsellä ja käännetty sitä haavassa, ja silti vaadittu olemaan hiljaa tai puhumaan hillitysti. Siitä huolimatta oli tämä osoitus Johanneksen taipumuksesta huutaa tiukan paikan tullen.

Tällaista vastaavaa suorastaan saatanallista asioiden tulkintaa ilmeni muutenkin uskovaisten keskuudessa. Katseltiin vain silminnähtäviä asioita haluamatta lainkaan pyrkiä näkemään asioiden taustoja. Ylipäätänsä ei ollut ihmisten asia tietää kaikkea tätä saati sitten puhua eteenpäin, mutta jos tunnettiin tarvetta selvittää toisten asioita, olisi edes tullut pyrkiä löytämään totuus.

Kerran oli Ilse tullut Erikan luokse myöhään yöllä hattu syvällä silmillänsä. Sisälle päästyään tämä oli purskahtanut hirvittävään itkuun ja näyttänyt Erikalle mustelmilla olevaa silmäänsä ja poskeansa. Otto voi pahoin pelkästään tuon illan muistelemisesta, sillä samankaltaista oli hän itse joutunut kokemaan.

Nyt nämä sisaret suunnittelivat poliisille soittamista, sillä olihan nyt selvät todisteet siitä, että Reinhold oli pahoinpidellyt vaimoansa! Jostakin syystä Ottokin hyväksyttiin paikalle näitä asioita selvitettäessä, sillä olihan hyvä olla vielä yksi todistaja.

Ilse oli aikaisemminkin valitellut miehensä vihamielisyyttä ja väkivaltaisuutta, mutta tämä näytti olevan kaiken huippu. Oton neuvosta poliisille ei soitettu vielä sinä yönä, ja Otto ei koko asiasta olisi halunnut puhua kenenkään kanssa, mutta hän näki tässä esimerkin siitä, mitä seurakunnan keskuudessa yleisesti tapahtui.

Mihin perustui Reinholdin väkivaltaisuus? Ilse toistamiseen korosti vain sitä, ettei hän ollut sormellaankaan koskenut mieheensä, joka kuitenkin, vaikka oli saarnaaja ja jumalanvaltakunnan työntekijä, oli lyönyt hänet mustelmille, niin ettei hän viikkoon voisi näyttäytyä kenellekään. Erika oli kauhuissaan ja katsoi kuin syyttäen Ottoa, joka viime aikoina oli ollut niin hyvissä väleissä Reinholdin kanssa, että oli tätä usein pyytänyt jäämään yöksi.

Reinholdin ja Ilsen suhde oli nyt saanut sellaisia piirteitä, että seurakunnan saarnaajan asema vaikutti todella uhatulta. Oli mahdotonta vallita tällaisen tilanteen, ja niinpä asia vähän kerrassaan tihkui seurakunnan tietoisuuteen, ehkäpä siitä syystä, että Erika keskusteli "luottamuksellisesti" niin monen kanssa, eikä Ilsekään täysin pyrkinyt salaamaan vammojansa.

Nyt puitiin likapyykkiä julkisesti, ja useampikin veli joutui huonoon valoon menneisyyden taakkojen alla. Vaimot yksi toisensa jälkeen ilmoittautuivat kärsimysten kohteiksi, ja tilanne alkoi riistäytyä käsistä.

Mutta mitä todella oli tapahtunut? Miksi ei kukaan halunnut kuulla mitä Reinholdilla olisi ollut sanottavana?

Kuten jo on kerrottu, oli Ilse tavattoman mustasukkainen, ja keksi aivan tyhjästä tehdä asiaa. Tuona yönä vaimo oli jälleen alkanut selvittämään menneisyyttä, ja halusi miehensä tunnustavan jos oli jonkun vieraan naisen kanssa maannut! Reinholdilla meni jokin ylitse, sillä mikään vakuuttelu ei saanut Ilseä lopettamaan tenttaamistansa. Lopulta tämä oli alkanut huutaa siihen malliin, että lapset olivat paenneet leikkimökkiinsä, ja Reinhold pelkäsi kaiken kuuluvan kadulle asti. Häntä syytettiin asioista, joihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa!

Itkua pidätellen miesparka yritti löytää jonkunlaisen rauhallisen sopen, mutta vaimo tuli kaikkialle perässä huutaen ja moittien miestänsä, joka ei osannut pitää huolta vaimostansa. Nyt oli tullut loppu kaikelle, ajatteli ahdistettu mies, ja meni vaatekomeroon pakatakseen vaatteitansa matkalaukkuun. Hän sulki oven perässänsä, ja oli juuri saamaisillansa tarpeelliseksi katsomansa määrän vaatteita laukkuun, kun Ilse voimia vaativalla tempaisulla tönäisi oven auki. Ovi aukeni sisälle päin, ja suljettuaan oven asettui Ilse selkä ovea vasten ja jatkoi haukkumistansa entistä suuremmalla paatoksella. Komero oli suhteellisen pieni, ja miehellä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta paeta tätä nuhdesaarnaa.

Ilse ei koskenut mieheensä, ei satuttanut kättänsä häneen, mutta huusi ja haukkui ilman minkäänlaista kontrollia tai järkevää ajatusta. Mies piteli korviansa ja anoi päästä ulos komerosta. Mutta vaimo ei hellittänyt, vaan jatkoi entiseen malliin.

Reinhold halusi nyt ulos, maksoi mitä maksoi, ja kun vaimo ei anomisesta huolimatta suostunut siirtymään pois oven edestä, jotta se ylipäätänsä olisi voitu avata, pyrki hän nyt työntämään huutavan naisen pois edestänsä. Tässä yhteydessä Ilse jo turvautui nyrkkeihinsä ja takoi miestänsä rintaan huutaen, että mies käy käsiksi. Ennen kuin Reinhold oli ulkona ja istuutunut autoonsa, oli vaimo saanut mustelmansa!

Miksi kertoa tällaista, miksi kaivella esiin vanhoja asioita? Koska tämä on juuri sitä, mitä vihollinen hiukan poikkeavalla tavalla tekee niin käsin kosketeltavalla kuin henkiselläkin tasolla! Ei kosketa alkuasetelmissa käsin, ei satuteta, mutta kuitenkin tehdään jotakin sellaista, mikä on paljon haavoittavampaa kuin puukolla iskeminen tai tappaminen. Kuinka hyvin Johannes saattoikaan käsittää veljeänsä, sillä niin monella tapaa hän itse oli tuntenut olevansa kuin nurkkaan ajettu eläin, jota ärsytettiin mitä äärimmäisin keinoin.

Hartmut ja Lydian mies olivat jossakin suhteessa täysin samaa kuin Ilse tai joku muu. Niin miehet kuin vaimotkin tekivät vastaavaa ja vakuuttivat sitten syyttömyyttään seurakunnan keskuudessa, mahdollisesti esitellen aviopuolisonsa tekemiä vammoja. Mutta totuus ei tullut esiin; todelliset pahoinpitelijät saivat myötätunnon ja ymmärryksen osaksensa.

Kaikelle tälle täytyi tulla loppu, sillä äärimmäisissä tilanteissa tehdyt asiat eivät olleet mikään todiste juuri viimeisen naulan lyönyttä kohtaan, vaan usein aivan päinvastoin.

Vene pysyy pinnalla pitkäänkin suuressa vesilastissa, mutta onko veneen uppoamiseen syyllinen se, joka aivan loppuvaiheessa keinauttaa sitä, vaiko se, joka sen on siihen tilaan saattanut? Vahvakin rakenne murtuu, jos sitä kylliksi kuormitetaan, mutta kuka on syyllinen? Sekö, joka aivan viimeisessä vaiheessa nojaa siihen, vaiko se, joka tietoisesti on sen ylikuormittanut?

Johannes ajatteli monia tällaisia avioliittoja kuin vanhanaikaiseksi tuvaksi, jossa on sisäänlämpiävä uuni, mutta kuitenkin tuuletusräppänä. Jos joku perheenjäsenistä jatkuvasti sulkee sen, niin että tupa tulee savua täyteen, niin onko syyllinen se, joka joutuu pakenemaan ulos estyäksensä tukehtumasta, vaiko se, joka räppänän jatkuvasti sulkee estelyistä huolimatta?

Kuinka monessa perheessä suorastaan savustettiinkaan toista ulos kuitenkin esittäen vaatimuksia Jumalan Sanan pohjalta? Kuinka moni vaimo antoikaan vettensä virrata kaduille ja vieraille, kun oma mies eli ahdistavassa kaipauksessa? Sanoohan Jumalan Sana Sananlaskuissa (5: 15- 20): "Juo vettä omasta säiliöstäsi, sitä, mikä omasta kaivostasi juoksee. Vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle, toreille sinun vesiojasi! Olkoot ne sinun omasi yksin, älkööt vierasten sinun ohessasi. Olkoon sinun lähteesi siunattu, ja iloitse nuoruutesi vaimosta. Armas peura, suloinen vuorikauris -hänen rintansa sinua aina riemulla ravitkoot, hurmautuos alati hänen rakkaudestaan. Miksi poikani, hurmautuisit irstaaseen naiseen ja syleilisit vieraan vaimon povea?"

Miksi todella oli tultu tähän tilanteeseen, jossa perheitä revittiin rikki tällaisella tavalla? Syynä oli väärä opetus ja väärät odotukset. Kukaan ei ollut rohjennut opettaa vaimoille kuinka elää miestensä kanssa, eikä myöskään nuorille miehille ollut kukaan opettanut, miten naisen kanssa tulee elää. On helppoa vierittää kaikki syy toisen puoliskon kannettavaksi, jos tilanne johtaa siihen, että jompi kumpi antautuu vieraisiin suhteisiin. Miksi joku mies haluaa syleillä vieraan naisen povea? Miksi joku uskovainenkin kaipaa jotakin sellaista, mikä ei lainkaan ole sopivaisuuden rajoissa, ei ainakaan ulkonaisten mukaisesti?

Käsittikö Ilse lainkaan sitä, mitä hän teki? Hän todisti miestänsä vastaan, mutta kuitenkin Kaikkivaltias Jumala näki sen, mitä todella oli tapahtunut. Reinholdia syytettiin syyttömästi jo tuossa tilanteessa, ja jatko vain pahensi hänen asemaansa, vääryydellä. Käsittikö kukaan, että vihollinen oli saanut sormensa mukaan tähän näytäntöön? Mitä todella oli tapahtunut?

Alun pitäen Reinhold rakasti vaimoansa, ja yksinomaan jo lasten tähden hän halusi tehdä kaikkensa, että kaikki sujuisi mahdollisimman hyvin. Jumalan hänelle antaman virkansa puolesta hän joutui tekemisiin ihmisten kanssa, jotka aiheuttivat hänelle tahtomattaankin vaikeuksia, ja ensimmäinen kysymyksemme kuuluu: Miksi ja miten?

Herramme sanoi aikoinaan hurskaille uskovaisille, että nämä olivat isästä perkeleestä, koska valhe oli hallitseva tekijä heidän ulkonaisesti virheettömässä elämässänsä. Valhe on nytkin vielä se tekijä, jonka kanssa tämä vanha käärme ja vihollinen tulee uskovaistenkin keskuuteen.

Ilse näki seurakunnassa vierailevien sisarten hymyilevän kauniisti miehellensä, ja sen sijaan että olisi mennyt tuomiolle itsensä kanssa, hän alkoi tulla mustasukkaiseksi syyttä. Jos hänen oman todistuksensa mukaisesti hänen miehensä sai vierailta naisilta kauniimpia hymyjä ja ystävällisyydenosoituksia kuin häneltä, niin oliko se asia, joka hänen miehensä olisi pitänyt muuttaa? Eikö kaiken niin jumalallisen kuin maallisenkin järjen mukaan hänen olisi tullut mennä itseensä ja todeta: "Minun itseni kohdalla täytyy olla jotakin vialla, jos mieheni vaimona en pysty olemaan niin avoin ja rehellinen, niin ystävällinen ja kauniisti hymyileväinen, kuin nuo toiset sisaret. Mieheni käyttäytyy korrektisti eikä harjoita silmäpeliä tai ole liiallisen ystävällinen. Jos haluan mieheni huomion kiintyvän itseeni, niin eikö minun tule olla vieläkin ystävällisempi kuin nuo toiset?"

Tässä oli kysymyksiä, joiden eteen todella usean sisaren tulisi asettua. Jos näin ei tehdä, käy niin kuin Ilselle. Hän alkoi kantaa katkeruutta sisimmässänsä miestänsä kohtaan, mutta miksi? Seurakunnan paimenena Reinhold ei voinut olla tyly näitä ihmisiä kohtaan ja sanoa: "Minulle ei saa hymyillä, minulle ei saa olla ystävällinen, sillä vaimoni kärsii siitä."

Johannes tiesi sen, ettei Reinholdilla ollut milloinkaan ollut mitään suhdetta keneenkään muuhun kuin Ilseen, ja yhteisissä keskusteluissa hän oli aina korostanut sitä, että hän haluaa elää tämän kanssa elämänsä loppuun asti.

Jonkin aikaa tällainen kissanhännänveto ei tuntunut niinkään raskauttavalta ja vaaralliselta, mutta koska tämä siemen oli kylvetty vaimon sisimpään, teki se ainoan mitä se voi: se kasvoi kasvamistaan. Syytökset seurasivat toistaan, mutta milloinkaan Ilse ei ajatellut, mihin kaikki perustui. Hänellä oli jo muutaman vuoden kuluttua pitkä lista kaikesta siitä, mikä hänen miehessänsä oli häntä loukannut, mutta kaikki perustui olettamuksille, jotka myöhempien luulojen ja epäilysten siivittäminä muuttuivat todellisuudeksi hänen mielessänsä, ja nyt kun oltiin kevätretkellä, koki kaikki tietynlaisen huipentuman. Reinhold oli syyllinen, niin syyllinen, ettei sitä voinut sanoin kuvata. Mutta mitään ei todellisuudessa ollut tapahtunut.

Juuri tällaista oli kaikki se, mikä tuhosi seurakuntaa. Ilseä olisi voitu jossakin mielessä luonnehtia sairaaksi, mutta sitä oli myöskin koko seurakunta muutamaa lukuun ottamatta. Peterin hautajaiset oli pyritty unohtamaan jonakin sellaisena, mitä ymmärrettävästi jokaiselle sattuu, mutta pitikö tätä kaikkea ymmärtää? Eikö pikemminkin tuomion tullut alkaa seurakunnasta, ennen kuin on liian myöhä?

Markku Vuori