"Älköön
kukaan katsoko omaa parastaan, vaan toisen parasta" (1. Kor. 10:
24).
"Sillä niin
kuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole
sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa,
mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä; ja meillä on erilaisia armolahjoja
sen armon mukaan, mikä meille on annettu; jos jollakin on profetoimisen lahja,
käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on; Jos virka, pitäköön
virastaan vaarin; jos joku opettaa, olkoon uskollinen opettamisessaan; jos
kehottaa, niin kehottamisessaan; joka antaa, antakoon vakaasta sydämestä; joka
on johtaja, johtakoon toimellisesti; joka laupeutta harjoittaa, tehköön sen
iloiten"
(Room. 12: 4- 8).
"Samalla tavoin
tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niin kuin omia ruumiitaan; joka rakastaa
vaimoansa, hän rakastaa itseänsä... 'Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja
äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.' Tämä
salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef. 5).
Jumalan Sanan
mukaisesti viimeisinä päivinä on oleva vaikeita aikoja. (2. Tim. 3: 1- 9).
Tämän asian ovat monet niin julistajat kuin tavalliset sananlukijatkin panneet
merkille erikoisena lopunajan merkkinä, mutta onko koskaan todella syvennytty
ajattelemaan mitä se käytännössä merkitsee ja mitä seuraamuksia siitä on?
Johannes oli jo
yli neljännesvuosisadan ajan seurannut tätä kehitystä niin seurakunnan kuin
niin kutsutun maailmankin keskuudessa, ja hän oli mielessänsä joutunut
monenlaisten kysymysten eteen. Tänään hän joutui tekemään tietynlaisia
pakollisia korjauksia käsityksiinsä, vaikka kaikki tämä ei häntä yhtään
miellyttänytkään. Mutta eihän ollutkaan kysymys siitä, mikä häntä miellytti tai
ei, vaan oli alistuminen jumalallisiin totuuksiin, vaikka ihmismieli kuinka
pyristeli vastaan.
Vuosia sitten
oli ollut monessa suhteessa parempia aikoja, ja seurakuntatoiminta oli ollut
suuressa määrin aidompaa ja sydäntä koskettavampaa. Mutta nyt oli nähtävissä niin
paljon sellaista, mitä ei olisi lainkaan halunnut nähdä tai edes ajatella.
Useampikin henkilö oli julkituonut ajatuksia, joita Johannes ei olisi rohjennut
ääneen lausua, mutta nyt hän joutui tunnustamaan ajatelleensa jo pidemmän aikaa
samaan suuntaan.
Muutamaa päivää
sitten oli Maria ollut todella hyvin väsynyt ja hermostunut. Heillä oli jo noin
vuoden ajan ollut jotakin siitä, mitä todellisessa avioliitossa tulisi olla,
vaikka kaikkia vaikeuksia ei läheskään oltu voitettu. Maria oli itkenyt
Johanneksen kainalossa ja etsinyt läheisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä todella
yksinäiseksi ja surkeaksi. Miten tämä voi olla mahdollista, oli varmaankin
useammankin kysymys. Sitä Johanneskin joutui miettimään lähes päivittäin, mutta
nyt Maria julkitoi sen hetkisen totuuden: "Minä olen todella väsynyt
kaikkeen tähän tällaiseen elämään. On todella vaikeata elää jäsenenä
sellaisessa uskonyhteisössä, jossa ei voi nähdä juuri mitään muuta kuin kielteisiä
asioita. Päivästä toiseen tulee esiin vääryyttä ja vääräsydämisyyttä. Puhutaan
vain pahaa toisista ihmisistä, eikä kenenkään kanssa voi puhua mistään. Olen
niin usein luullut olevani tekemisissä ystävien ja todellisten sisarien kanssa,
mutta jälkeenpäin on puhumiani asioita kerrottu sukulaisille ja tuttaville.
Minä olen todella niin yksinäinen, ettei kukaan voi sitä käsittää!"
Johannes saattoi
ymmärtää sen, sillä kuka olisi voinut todellakaan käsittää kaikkea sitä, mitä
oli tapahtunut! Yksi Marian parhaista ja uskotuimmista sisarista oli ensin
loukkaantunut Johannekseen aivan järjettömältä tuntuvan asian johdosta, ja
sitten oli tultu tilanteeseen, joka toisaalta oli koominen ja toisaalta
äärimmäisen murheellinen. Kumpikin perhe asui samalla kylällä vain muutaman
sadan metrin päässä toisistaan, ja kummankin sisaren oli käytävä
ruokaostoksilla lähes päivittäin kylän kaupoissa. Samoin oli kaikkia muita
normaaleja asioiden hoitamisia, kuten apteekissa käynnit jne. Mutta kokonaiseen
vuoteen oli Maria kohdannut tämän sisaren vain kaksi kertaa! Joku olisi
saattanut voida ajatella, että miksei Maria itse mennyt sisaren luokse, vaikka
tämä ei tullutkaan hänen luoksensa. Maria oli todellakin käynyt vierailulla, mutta
huomatessaan kuinka häntä välteltiin, ei hän yksinkertaisesti omannut voimaa
pitää väkisin yhteyttä, josta ei tunnuttu välitettävän. Mutta käsittämättömältä
tuntui se, kuinka tämä sisar saattoi nähdä sellaisen vaivan, että pystyi
välttämään Marian ja Johanneksen kohtaamisen päivästä ja kuukaudesta toiseen.
Se oli mahdollista vain siten, että tämä oli tarkkaan pannut merkille milloin
Maria tuli töistä, ja vahingossakaan hän ei mennyt liikkeisiin tähän aikaan.
Samoin hänen oli täytynyt tarkoin miettiä sellaiset ajoreitit, ettei hän
kohdannut sisartansa näillä ajomatkoillansa. Kumpikin ajoi saman kylän teillä
joka päivä!
Tämän sisaren
lapset eivät olleet näkevinäänkään sen paremmin Mariaa kuin ei Johannestakaan,
eikä voinut olla kysymys siitä, että lapset olisivat sellaisia tänä aikana,
sillä tavallisten kyläläisten lapset kauniisti hymyilivät ja sanoivat päivää
milloin tahansa näkivätkin jomman kumman kylällä. Käsittivätkö tämä sisar ja
hänen kaltaisensa, mitä hedelmää heidän katkeruutensa kantoi? He eivät vain
itse saastuneet, vaan he saastuttivat katkeruuden juurilla lapsensakin, joiden
piirteisiin oli tullut kovia juonteita. Mitä ymmärsivät lapset näistä asioista
muuta kuin sen, mitä heidän vanhempansa heihin iskostivat?
Jos joskus Maria
sattui olemaan lähikaupungin tavaratalossa samaan aikaan tämän sisaren kanssa,
tuli tälle hirvittävä kiire kassalle Marian nähdessään. Ja kumpikin olivat
jäseniä samassa yhteisössä, samassa seurakunnassa!
Näin ei ollut
ainoastaan tämän sisaren kohdalla, vaan samanlaista, joskaan ei näin
kärjistetysti, oli ollut havaittavissa vuosien ajan. Johannes ei ollut tavannut
erästä veljeä ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta hänelle oli tullut halu soittaa
tälle. Kun puhelimeen vastattiin ja saatiin kuulla Johanneksen olevan
soittajan, ei tämä saanut edes tervehdystä, vaan häntä alettiin ensimmäisestä
sanasta lähtien moittimaan ja suorastaan haukkumaan. Kuka voi sitä käsittää?
Tämä oli
käytännön tilanne, ja usein oli Johannes joutunut miettimään, että oliko täysin
väärin ajatella tällä tavoin. Oliko täysin väärin nähdä tilanne sellaisena kuin
se oli, kun kaikkialla kuulutettiin kovaan ääneen, ettei näitä asioita tullut
miettiä, koska niitä monen mielestä ei ollut olemassakaan. Mutta eikö Maria
ollut lausunut totuuden sanoessaan, ettei ollut ainakaan nähtävissä tai
havaittavissa mitään todellista rakkautta ja toisesta välittämistä siinä
piirissä, missä he olivat? Eivätkö Lydia-sisaren kokemukset todistaneet täysin
samoista asioista? Eivät sen paremmin paimenet kuin yksittäiset
seurakuntalaisetkaan välittäneet yksinäisistä lampaista Jumalan lauman
keskuudessa.
Niin, Johannes
joutui todellakin nyt korjaamaan ajatuksiaan siitä ajasta, missä hän eli. Nyt
hän käsitti, että elettiin vieläkin myöhäisemmässä ajassa kuin mitä hän oli
ollut halukas uskomaan! "Mutta TIEDÄ SE, että viimeisinä päivinä on
tuleva vaikeita aikoja..." Nyt hän todellakin tiesi sen! Jos
hänen edessänsä tällaisella tavalla näytettiin kaikki, oli hänen suorastaan
pakko uskoa. Jos joku sisaren nimellä kulkeva, ja moni hänen tavallansa,
saattoi sillä tavoin vältellä vuosikautista ystäväänsä ilman mitään todellista
syytä, oli kysymys todella vakavista asioista. Tunnustus ja elämä olivat
joutuneet sellaiseen ristiriitaan keskenänsä, ettei sille ollut mitään
puolusteluja. Eräänlainen hengellinen sokeus ja Laodikean henki oli vallannut
mielen. Kokouksissa ylistettiin Herraa niin kielillä kuin hallelujaa ja aamenta
huutaen, mutta kiellettiin veljen ja sisaren osuus Kristuksen Ruumiiseen.
Vietettiin ehtoollista, mutta tutkimatta itseänsä, näkemättä verta omissa
käsissänsä.
"Mutta
tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja!" Mitä se
tarkoitti, mihin nämä vaikeat ajat olisivat perustuva? "SILLÄ IHMISET
OVAT...!" IHMISET OVAT! Kuinka tärkeitä ovatkaan ihmiskontaktit
jokaiselle meistä, mutta jos meidät erotetaan tästä yhteydestä ja jätetään
aivan yksin, emme enää olekaan sitä mitä voisimme olla! Meiltä riistetään
mahdollisuus olla sitä, mitä haluaisimme olla ja mitä voisimme olla! Jumala on
luonut ihmisen sellaiseksi, että hän kaipaa yhteyttä ja kanssakäymistä toisen
ihmisen kanssa. Nimenomaan seurakunnan keskuudessa tämä on elinehto!
Juuri tämä ajatus
oli jo pitemmän aikaa toistamiseen soinut Johanneksen mielessä. Vihollinen oli
saanut hajotettua lauman sellaisella tavalla, että niin karitsoiden kuin
varttuneempienkin lampaiden katkera itku oli vuosikausia kaikunut Jumalan
korviin elämän korpimailta. "SILLÄ IHMISET OVAT!" Niin,
ihmiset olivat niin monenlaista, mutta eivät sitä, mitä heidän olisi tullut
olla!
Ihmiset olivat
juuri sitä, mitä Timoteus julkitoi selvyydellä, mitä ei voinut epäillä, sillä
samoista asioista nimenomaan viimeisiä aikoja ajatellen puhui jo Hesekiel: "Näin
sanoo Herra, Herra: Voi Israelin paimenia, jotka ovat itseänsä kainneet! EIKÖ
PAIMENTEN OLE KAITTAVA LAMPAITA? Te olette syöneet rasvat, pukeneet päällenne
villat, teurastaneet lihavat; mutta ette ole kainneet laumaa, ette ole
vahvistaneet heikkoja, ette parantaneet sairaita, sitoneet haavoittuneita,
tuoneet takaisin eksyneitä, etsineet kadonneita, vaan te olette vallinneet
niitä tylysti ja väkivaltaisesti. Ja niin ne ovat hajaantuneet paimenta vailla
ja joutuneet kaikkien metsän petojen syötäviksi - hajaantuneet ne ovat. Minun
lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla;
pitkin koko maata ovat minun lampaani hajallaan, EIKÄ KENKÄÄN NIISTÄ VÄLITÄ
EIKÄ NIITÄ ETSI!" (Hes. 34: 2- 6).
Millainen
murheellisuus ja tuska Herramme ja Paimenemme sydämeltä välittyykään näistä
sanoista? Johanneksen lukiessa näitä sanoja hänen oli pakko itkeä ääneen, sillä
niin surullinen oli hänenkin sydämensä. Menneinä vuosina oli laumasta käyty
kovaa taistelua, ja itsensä paimeniksi ja johtajiksi näkevät veljet olivat
säälimättömästi tuoneet julki oikeutensa näihin ihmisiin. Käytiin sellaista
valtataistelua, josta lampaat kärsivät eniten, sillä harvalla näistä veljistä
oli edes hiukan paimenen sydäntä. Jossakin mielessä jopa Yhdysvaltain
presidentinvaalikampanjatkin jäivät sen mustaamisstrategian varjoon, jota
uskovaisten keskuudessa käytettiin hyväksi. Kuinka moni olikaan joutunut väistymään
niin presidentinvaali- kuin kuvernöörikilvassa sen jälkeen, kun kaivamalla oli
kaivettu esiin jotakin negatiivista tämän elämästä, ikään kuin hän olisi ollut
ainoa epäonnistunut ja yleisiä linjoja rikkonut henkilö maailmassa. Sama henki
levitti nyt hapatustaan uskovaisten keskuudessa, ja verta oli monien käsissä
veljenmurhan seurauksena.
Käsittikö kukaan
näistä toisiaan tallaamalla korkean aseman saavuttaneista veljistä, että heidän
tekemisensä ei ollut salassa sen paremmin todellisilta uskovaisilta kuin ei
myöskään Häneltä, jonka silmät näkevät kaiken? Niin surullinen kuin tilanne
olikin, oli Paimen itse antanut lupauksensa: "Sen tähden paimenet,
kuulkaa Herran sana: NIIN TOTTA KUIN MINÄ ELÄN, sanoo Herra, Herra, totisesti,
koska minun lampaani ovat ryöstettävinä ja koska minun lampaani ovat kaikkien
metsän petojen syötävinä, kun paimenta ei ole ja kun minun paimeneni eivät
välitä minun lampaistani, vaan minun paimeneni kaitsevat itseänsä, eivätkä
kaitse minun lampaitani, sen tähden paimenet, kuulkaa Herran sana: Näin sanoo
Herra, Herra: katso, minä käyn paimenten kimppuun, VAADIN LAMPAANI HEIDÄN
KÄDESTÄNSÄ JA TEEN LOPUN HEIDÄN LAMMASTEN-KAITSENNASTAAN, eivätkä paimenet saa
enää kaita itseänsä. Minä pelastan lampaani heidän kidastansa, eivätkä he
sitten enää ole heidän syötävinänsä. SILLÄ NÄIN SANOO HERRA, HERRA, KATSO, MINÄ
ITSE ETSIN LAMPAANI JA PIDÄN NIISTÄ HUOLEN. Niin kuin paimen pitää huolen laumastaan,
kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen
lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet
pilvisenä ja pimeänä päivänä" (Hes. 34: 7- 12).
Kuinka vakavaa
tekstiä tämä olikaan, kun vain ymmärsi sen merkityksen! Kuinka vakavaa oli
myöskin se, että Herra kutsuu näitä paimenia "Minun paimenikseni" ja
lampaita "Minun lampaikseni"! Kysymys ei siis ole joistakin selvästi
ulkopuolisista ihmisistä, vaan Herran nimeen ja Hänen käskyynsä vetoavista
julistajista, jotka todellisuudessa kuitenkin etsivät vain omaa asemaa ja
kunniaa lauman keskellä. Aivan niin kuin apostolien teoissa Paavali toteaa,
uskovaisten omasta joukosta on noussut miehiä, jotka ovat puhuneet väärää
puhetta VETÄÄKSENSÄ OPETUSLAPSET MUKAANSA! (Apt. 20: 30).
Johannes ei
voinut olla ajattelematta sitä, kuinka noissa kokouksissa oli iloisesti
laulettu ylistyslauluja ja rukoiltu palavasti, mutta sananjulistus oli, jos
sitä sananjulistukseksi voitiin kutsua, kiinnittänyt kuulijoiden huomion vain
johonkin sellaiseen, mikä ei kirkastanut Herraa Jeesusta Kristusta, eikä
johtanut henkilökohtaisen yhteyden vahvistumiseen. Joku muu sai kunnian, mutta
ei Herra Jeesus, vaikka sitä ei moni huomannutkaan. Mutta kuinka olisikaan
voinut olla toisin, sillä itse pääjulistaja kävi vuodesta toiseen ankaraa
kampanjaa toisia julistajia vastaan, eikä itse antanut anteeksi veljensä
lankeemusta. Jumalan Sanan mukaisesti hänen omat syntinsä olisivat pysyvä,
sillä tämä on NÄIN SANOO HERRA: "...mutta jos te ette anna ihmisille
anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän
rikkomuksianne!" (Matt. 6: 15).
Tässä suhteessa
ei rikkonut vain muutama veli, vaan jotkin sisaretkin kantoivat sisimmässään
hirvittävää vihaa niitä sananpalvelijoita kohtaan, jotka olivat rohjenneet
kertoa heille totuuden. Niinpä eräskin kunnioitettu ja arvostettu sisar sanoi
jumalanpalvelijasta, joka koko elämänsä oli antanut Herran palvelemiseen:
"Jos tämä saarnaaja tulee minun eteeni, syljen minä häntä suoraan
kasvoille!" Johannes ei tiennyt, saiko tällaisia asioita muistella saati
sitten mainita koskaan. Pitikö niistä vaieta ja uskoa lapsenmielisesti kaiken
muuttuvan paremmaksi? Ei, enää hän ei voinut sulkea silmiänsä kaikelta tältä,
sillä seurakunta rakensi rakennustansa kauhistuttavan roska- ja saasteläjän
päälle käsittämättä, ettei tarvittu edes tulta koettelemaan tuota rakennusta,
vaan pelkkä saasteiden mätäneminen olisi romahduttava niiden päälle rakennetun.
Johannes ei
ollut ainoa, jonka harteilla seisten ja jonka selkää pitkin kulkien monet
olivat saavuttaneet epäilyttävän aseman Jumalan seurakunnan keskuudessa. Saman
kohtalon kokivat kaikki Totuudelle uskolliset julistajat ja tavalliset
uskovaiset. Kaiken tämän johdosta saatana pääsi seulomaan uskovaista kansaa
sellaisessa vapaudessa, mitä sillä ei ollut varmastikaan koskaan ollut. Hyvä
laidun ja kirkas vesi tallottiin nyt röyhkeästi omien etujen tavoittelussa,
oman aseman etsimisessä. Tämän ajan jumalankansalle oli tuotu mahdollisuus
palata siihen uskoon ja siihen asemaan, jossa alkuseurakuntakin oli ollut, ja
hetken kaikki oli näyttänyt hyvältä, mutta nyt olivat lampaiden huonot välit
johtaneet käsittämättömään vihoitteluun ja välienselvittelyyn. Ei ajateltu
sitä, että kaiken ylle oli jo tuhansia vuosia sitten julistettu tuomio:
"Minä itse
kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä
tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa;
MUTTA LIHAVAT JA VÄKEVÄT MINÄ HÄVITÄN. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on.
Mutta te, minun lampaani! Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä tahdon tuomita
lampaan ja lampaan, oinasten ja vuohipukkien välillä. Eikö teille riitä, että
olette hyvällä laitumella, kun vielä tallaatte jaloillanne loput laitumestanne,
ja että saatte juoda kirkasta vettä, kun vielä hämmennätte jaloillanne loput?
JA ONKO MINUN LAMPAITTENI OLTAVA LAITUMELLA SIINÄ, MITÄ JALKANNE OVAT
TALLANNEET, JA JUOTAVA SITÄ, MITÄ JALKANNE OVAT HÄMMENTÄNEET? Sen tähden sanoo
Herra, Herra niille näin: Katso, minä, minä tuomitsen lihavan lampaan ja laihan
lampaan välillä. Koska te olette kylki- ja niskavoimalla sysineet ja
sarvillanne puskeneet kaikkia heikkoja, kunnes olette saaneet ne ajetuiksi ulos
ja hajallensa, niin minä tahdon vapauttaa lampaani, etteivät ne enää jää
ryöstettäviksi; ja minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan välillä" (Hes. 34: 15-
22).
Koska paimenet
eivät olleet paimentaneet laumaansa, pitäneet huolta siitä, sai paimenten oman
välinpitämättömyyden henki sijansa myös lampaissa, niin että vahvemmat alkoivat
sortaa heikompia. Hyvä laidun sotkettiin, ja kirkas vesi samennettiin. Kuinka
elävä kuva tämä olikaan kaikesta siitä mitä oli tapahtunut! Itse kukin uskoi
olevansa Jumalan Sanan opettaja ja asiantuntija. Veljen ei tarvinnut olla
uskovainen montakaan kuukautta, kun hän jo oli valmis opettamaan muita niillä
hyvin rajallisilla käsityksillänsä, mitä hänelle oli ehtinyt muodostumaan. Koska
juuri kukaan ei suostunut menemään Hengen kouluun ja panemaan pois omia,
vanhentuneita ja perinteisiä ajatuksiansa, palveli itse kunkin julistus ja
opetus yksinomaan hajaannuksen hyväksi, sillä jokainen opetti erilailla ja eri
hengessä. Kaikki tämä siitä huolimatta, että tässä ajassa Jumala itse oli
palvelijansa kautta antanut julistaa totuuden seurakunnalle. Mutta kukaan ei
suonut itsellensä aikaa tutustua siihen, syventyä Jumalan Sanaan. Astioista ei
pesty pois vanhaa hapatusta, ja niinpä kunkin astiassa happani taikina
omaperäisessä, henkilökohtaisessa hapatuksessa.
Useimmille ei
ollut väliä sillä, mitä uskottiin ja miten opetettiin, vaan tärkeintä oli
toiminta, jossa sai tuntea itsensä tärkeäksi. Nyt puhtaasta Jumalan Sanan
julistuksesta, tässä viimeisessä ajassa mitä tärkeimmästä Sanomasta
Seurakunnalle, oli tullut jotakin aivan muuta kuin miksi se oli tarkoitettu.
Ulkopuoliset ja muiden seurakuntien jäsenet loukkaantuivat aivan oikeutetusti
nähdessänsä kaiken sekaannuksen ja hapatuksen. Siitä, mikä oli todella kaunista
ja puhdasta, loistavaa tässä ajassa, oli annettu aivan väärä kuva!
Kuinka kaikkea
olisikaan voitu tuoda esille selvemmin kuin sillä kuvalla, mikä avautui silmien
eteen Isabelin tapauksessa! Koko seurakunta iloitsi uudesta rakennuksesta, joka
tosin oli hyvin vaatimaton, mutta kuitenkin todella käytännöllinen. Ulkokuori
oli myös vaatimaton, mutta hyväkuntoinen ja vaati ainoastaan uuden maalin. Tämä
seurakunnan julkisivu oli tärkein osa koko rakennusta, sillä ohitse kulkevat
ihmiset näkivät sen kauaksi kadulle ja jopa järvelle asti, sillä rakennus oli
pienellä mäellä kylän laidalla. Siksi oli tavattoman tärkeätä, että tämä puoli
maalattiin ja koristeltiin sellaisella tavalla, että ohitse kulkijat ja
tarkkailijat voisivat nähdä sen asian tärkeyden, mitä tuo rakennus edusti.
Ihmisten tuli nähdä, että täällä kokoontui joukko, joka arvosti uskonsa
kohdetta ja piti huolen ulkonaisistakin asioista.
Itse asiassa
kaikki olivat halukkaita osallistumaan tämän julkisivun kunnostamiseen, ja
olivatpa jotkut tuoneet puutarhastansa kauneimmat pensaansa rakennuksen
seinustalle poistamaan karua teollisuusrakennuksen leimaa. Nyt oli satanut
monena päivänä, ja syksy oli tulossa. Monet seurakuntalaisista olivat
maanviljelijöitä, ja sateiden johdosta elonkorjuutyöt olivat myöhässä. Nyt
sitten sinä iltana, kun aurinko oli paistanut koko päivän kuivaten pellot ja
viljelmät, ei tähän tärkeään työhön lupautuneista paikalle tullut kuin Isabel
lapsineen ja siskoineen, sekä aina auttamaan valmis Harald. Oliko tuomittavaa
se, että nyt useimmat ajattelivat vain omia talouksiansa Herran huoneen
kustannuksella, sitä ei kukaan halunnut ajatella.
Johannes oli
hyvin tarkkaan selvillä siitä, kuinka tärkeä oli se vaikutelma, minkä ohitse
kulkevat ja pihalle tulevat ihmiset saivat ensi näkemällä. Jumala oli
järjestyksen Jumala, ja kirottu oli se, joka laiskasti teki Herran työn, näin
sanoi jo Sana. Siksi julkisivuun hankittiin paras mahdollinen maali, sillä ei
saanut tapahtua sitä, että se olisi alkanut rapistua jo muutaman vuoden
sisällä. Niinpä seinä oli yhteistoimin harjattu, ja kaikki irrallinen maali oli
poistettu huolellisesti. Seinäpelti oli kuin uutta, ja tulisi kestämään
edelleenkin kaikki säiden hyökkäykset. Tärkeintä vain oli olla huolellinen ja
tarkka, sillä siitä riippui kokonaisvaikutelma.
Kaikella tällä
oli hengellinen, todella syvä merkityksensä, kuten kaikella muullakin
Johanneksen ja seurakunnan kokemalla. Sillä mitä uskovaiset tekivät,
puhuivat, ajattelivat, oli mitä suurin merkitys sille kuvalle, minkä
ulkopuoliset loivat heidän uskostansa ja Herrastansa. Kautta aikojen oli
Herran nimi tullut pilkatuksi kaikessa maailmassa sen johdosta, että uskovaiset
olivat käyttäytyneet fanaattisesti tai ulkokultaisesti; mahdollisesti täysin
väärähenkisesti. Nyt tämä seurakunta uskoi johonkin parempaan, eikä Herran
nimen enää tullut tulla pilkatuksi.
Isabel kuului
niihin, joilla oli intoa ja halua, mutta ei kuitenkaan samassa suhteessa
taitoa. Kuten hänen suhtautumisensa lapsiin osoitti, oli hän mitä suurimmassa
määrin suuripiirteinen ja välinpitämätön. Ja tämä välinpitämättömyys oli se
sana, joka toi oman kirouksensa kaiken ylle niin hänen kuin koko seurakunnankin
elämässä. Ei todellakaan käsitetty sitä, että seurakunnassa ja kodissa tuli
vallita jumalallisen järjestyksen, ei vain sen tähden, että saarnaajana
toiminut Johannes sitä yritti tuoda esiin, vaan siksi että se oli Jumalan
säätämä perusedellytys Hänen siunauksiensa ja mieltymyksensä saavuttamiseksi.
Johannes oli
tarkoin selittänyt näiden purkkien aukaisemisen, sillä se ei ollut itsestään
selvää. Lähikaupungissa sijaitseva maalitehdas oli ystävällisesti ollut halukas
kylän kauppiaan suosituksesta ja käsittämättömästä myötämielisyydestä johtuen
toimittamaan ilman välikäsiä nämä maalit suoraan seurakunnalle. Tämä erä oli
erikoismaalia, jota ei myyty normaaliin yleiseen käyttöön, vaan erikoisliikkeille
erikoiskoetukselle joutuvia metallirakenteita varten. Siksi maali oli
eräänlaisissa erikoissäiliöissä, joita ei asiaa tuntematon osannut avata. Maali
oli tarkoitettu ruiskutettavaksi, mutta nyt oli jo ehditty istuttaa pensaat ja
kukat seinustalle, ja näiden suojaaminen olisi ollut työlästä. Samoin oli
julkisivussa suuri määrä ikkunoita ja venttiilejä, jotka kaikki olisi täytynyt
peittää ruiskuttamisen ajaksi. Päätettiin siis maalata teloilla ja
siveltimillä.
Kun Isabelin
kiinnostus oli ollut muualla Johanneksen selittäessä asiaa, ei hän nyt
ollutkaan kykenevä suorittamaan sitä urakkaa, johon hän oli osallisena.
Todellisuudessa hän ei siis ollutkaan niin kiinnostunut, kuin mitä hänen
ulkonainen käytöksensä osoitti. Hän halusi tehdä jotakin, mutta ei ollut
halukas kuulemaan ohjeita. Hän ei käsittänyt olevansa osa suurempaa
kokonaisuutta, jonka tuli toimia yhteishengessä. Tämä juuri oli
perusvaikeus tässä joukossa, sillä omia mielipiteitä ja ajatuksia oli aivan
liiaksi, ja nämä täyttivät mielen siinä määrin, ettei ollut riittävää energiaa
ohjeiden vastaanottamiseksi.
Kun purkit eivät
auenneet millään, tuli esiin Isabelin ja hänen kaltaistensa väärä asenne
yhteiseen asiaan. Hän laittoi keskenkasvuiset lapsensa etsimään jotakin muuta
maalia, ikään kuin olisi ollut aivan yhdentekevää miltä rakennus näytti.
Lapset
kiipesivät aikansa etsittyään ikkunan kautta autotalliin, ja löysivät aivan
muuhun tarkoitukseen soveltuvat maalipurkit. Vaikka päällä luki selvästi, mihin
ne olivat tarkoitetut, ei se haitannut tätä sisarta uskonnollisessa innossansa.
Purkit lastattiin kottikärryihin, ja yli kahdeksankymmenen kilon kuorma
tällaisessa kuljetusvälineessä olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta
hänellä oli kiire joka ei suonut järkevää ajattelua. Salliessansa pienten
lasten työntää tällaista kuormaa, toi hän julki välinpitämättömyyden huipun.
Lopputulos oli
itsestään selvä, ja kärryn kaatuessa hän oli vihainen Johannekselle, joka ei
ollut hankkinut useampipyöräistä kärryä. Pihalle valunut kallis maali ei häntä
hätkäyttänyt, ja salliessaan lasten levittää sen pitkin pihaa kengissänsä hän
julisti suureen ääneen todellista välinpitämättömyyttänsä.
Johannes ei
voinut olla ajattelematta näitä asioita yhteydessä moniin vanhempiin, jotka
lastensa käytöksen kautta antoivat täysin väärän kuvan todellisesta
uskovaisuudesta. Aivan kuten Isabelin lapset sotkivat koko seurakunnan pihan,
aivan samoin ei ulkopuolisilta jäänyt huomaamatta se, että usein juuri
uskovaisten lapset käyttäytyivät huonosti niin koulussa kuin kylälläkin. Se,
että tuon aikaisemmin mainitun sisaren lapset eivät edes tervehtineet
Johannesta ja Mariaa, ei jäänyt huomaamatta kyläläisten silmissä. Äidistä
lapsiin siirtynyt katkeruus löi leimansa kaikkeen kanssakäymiseen.
Jo vajaaälyinen
Harald käsitti asian mielettömyyden hokiessansa ja silmiänsä peitellessänsä:
"Johannes ei tule tästä pitämään!" Isabel sotki itsensä ja lapsensa
tässä mielettömässä työssänsä, ja tämä sotku kulki lasten mukana kouluunkin.
Tahrat eivät olleet vain ulkonaisia, vaan myöskin sisäisiä!
Pakolla
peltiseen pintaan sudittu, jopa väärän värinen maali, ei voinut tarttua siihen,
koska se oli täysin toisenlaiseen käyttöön valmistettu. Kyläläiset eivät
milloinkaan tulisi unohtamaan sitä kuvaa, mikä heidän silmiensä eteen tuona
aamuna levittäytyi. Se oli jotakin käsittämätöntä, odottamatonta, uskomatonta!
He olivat olleet hyvin varauksellisia tämän joukon suhteen, ja odotuksiakin oli
ollut, sillä tietynlainen vilpittömyys ja rehtiys oli henkinyt näistä
ihmisistä. Ehkä tässä nyt on viimeinkin todellisia uskovaisia, oli moni
ajatellut. Mutta nyt kokoushuoneen julkisivu oli jotakin täysin liian koomista
ja traagista kellertävine istutuksineen ja pihoineen! Nämä ihmiset olivat
sittenkin täysin kaheleita, hulluja, fanaatikkoja, pöpejä, jne. Tuskin oli sellaista
ilmaisua, jota ei joku kyläläinen olisi julkituonut katsellessansa tätä
ihmettä!
Tämä oli jotakin
sellaista, mikä kuin kulovalkea levisi ympäriinsä, ja pian oli jatkuva
katselijoiden ja autojen virta kulkeva seurakunnan ohitse. Jopa jotkut lehtimiehetkin
kävivät kuvaamassa uskonnollista sensaatiota. Johannes olisi halunnut painua
maan alle, yksinkertaisesti lakata olemasta. Samoin muutama muu hänen
kanssansa. Hän ei totisesti ollut halukas uteliaille ihmisille kertomaan, mistä
oli kysymys.
Yllättävän moni
seurakuntalainen ei nähnyt asiaa näin vakavasti, vaan asialle naureskeltiin
hyväntahtoisesti, sillä olihan sisar kaikkien kunnioittama ja arvostama. Mutta
Johannes näki asian paljon syvällisemmin. Mikään kuva ei selvemmin voinut tuoda
esiin sitä, mitä heidän joukossansa oli tapahtunut!
Yksi toisensa
jälkeen oli tehnyt saman kuin Isabel, joskin vain hengellisellä tasolla. Heidän
fanaattisen ja taitamattoman, omaa arvostusta etsivän käytöksen ja julistuksen
johdosta koko seurakunnan julkisivu, jumalanvaltakunnan asia, oli tahrattu ja
sotkettu sellaisella tavalla, ettei juuri kukaan voinut asiallisesti suhtautua
heihin. Oli tapahtunut niin mielettömiä asioita, että uskottavuus oli
kärsinyt vakavan takaiskun, sillä ei kukaan ulkopuolinen ollut halukas samaistumaan
tällaisiin ihmisiin, saati sitten liittymään heihin!
Johanneksen tai
jonkun muun oli aivan turha selitellä tätä näkyä kenellekään, sillä sen
johdosta koko seurakunnasta oli tullut naurun ja pilkan kohde. Ihmiset eivät
unohtaisi näkemäänsä! Tässä olikin kaiken vakavuus. Uskovaiset ihmiset eivät
käsittäneet, kuinka pienet asiat loivat ulkopuolisten silmissä ikään kuin
maalipinnan seurakunnan hengellisen elämän julkisivulle. Oli suorastaan
saatanallista se, millaisella vapaudella itse kukin maalasi tätä julkisivua
kärsimättä minkäänlaisia omantunnon tuskia, vaikka olikin saattanut naurettavaksi
ja vahingonalaiseksi itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan työn.
Kaiken tällaisen
täytyi loppua ja pian! Nyt oli todella tullut aika sille, että Jumala itse
tarttui asioihin ja alkoi itse kaitsea lampaitansa. Johannes luotti Jumalan
lupauksiin. Nyt oli ihmiskeskeisyydestä todellakin tultava loppu. Ei ollut enää
mahdollista tiettyjen julistajien paistatella ihmisten suosion loisteessa
väärine asenteinensa ja julistuksinensa. Joka ei tahtonut olla Jumalan
Valtakunnassa ja rakentamassa sitä, oli pian huomaava, että oli rakentanut omaa
valtakuntaansa ikään kuin todellisen Valtakunnan sisälle, mutta oli siitä
huolimatta ulkopuolella. Lampaan ei enää tullut kiinnittää huomiotansa
tällaisiin paimeniin, puskeviin pässeihin, vaan sen tuli huutaa ja määkiä
todellisen Paimenen puoleen, joka oli luvannut: "Minä vaadin lampaani
heidän kädestänsä ja teen lopun heidän lammasten- kaitsennastaan... Minä itse
etsin lampaani ja pidän niistä huolen!"
Miten tämä
kaikki tapahtuu? Eikö enää ole palvelustehtäviä seurakunnassa, eikö enää kukaan
palvele Herraa tällä tavoin? Vielä emme ole päässeet yhteyteen uskossa ja
Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän
määrään. Siksi ovat vielä todelliset palvelustehtävät seurakunnan keskuudessa: "Ja
hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi,
toiset paimeniksi ja opettajiksi... Mitä varten, mihin asti? ...tehdäkseen
pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen,
kunnes me kaikki pääsemme..." (Ef. 4: 11-).
Seurakunnalla on
tässäkin ajassa suuri tehtävä, sen Johannes käsitti. Oli vieläkin niitä, jotka
Herra itse oli antanut seurakunnalle palvelijoiksi, auttajiksi. Näiden ei enää
tullut masentua siitä, jos itse valitut ja itsensä korottaneet ihmiset
nauttivat niska- ja kylkivoimin saavuttamistansa asemista. Se ei tulisi
kestämään pitkään, sillä itse Herra oli antanut lupauksensa siitä, että Hän
itse puuttuu asioihin. Se ei olisi mitään sellaista, josta ihminen saisi
kunnian tai voisi sanoa: Katso, enkö minä aina ole ollutkin oikeassa! Ei,
ihminen ei milloinkaan ollut oikeassa, vaan ainoastaan puhuessansa sen, mitä
Herra oli sanonut, oli Herra oikeassa! Nyt jos koska, oli aika luottaa yksin
Herraan ja Hänen Sanansa lupauksiin, sillä hetki oli myöhäisempi kuin kukaan
oli osannut edes ajatella!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti