"Sillä ihmiset ovat..."

"Älköön kukaan katsoko omaa parastaan, vaan toisen parasta" (1. Kor. 10: 24).

"Sillä niin kuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä; ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu; jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on; Jos virka, pitäköön virastaan vaarin; jos joku opettaa, olkoon uskollinen opettamisessaan; jos kehottaa, niin kehottamisessaan; joka antaa, antakoon vakaasta sydämestä; joka on johtaja, johtakoon toimellisesti; joka laupeutta harjoittaa, tehköön sen iloiten" (Room. 12: 4- 8).

"Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niin kuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä... 'Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.' Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef. 5).

Jumalan Sanan mukaisesti viimeisinä päivinä on oleva vaikeita aikoja. (2. Tim. 3: 1- 9). Tämän asian ovat monet niin julistajat kuin tavalliset sananlukijatkin panneet merkille erikoisena lopunajan merkkinä, mutta onko koskaan todella syvennytty ajattelemaan mitä se käytännössä merkitsee ja mitä seuraamuksia siitä on?

Johannes oli jo yli neljännesvuosisadan ajan seurannut tätä kehitystä niin seurakunnan kuin niin kutsutun maailmankin keskuudessa, ja hän oli mielessänsä joutunut monenlaisten kysymysten eteen. Tänään hän joutui tekemään tietynlaisia pakollisia korjauksia käsityksiinsä, vaikka kaikki tämä ei häntä yhtään miellyttänytkään. Mutta eihän ollutkaan kysymys siitä, mikä häntä miellytti tai ei, vaan oli alistuminen jumalallisiin totuuksiin, vaikka ihmismieli kuinka pyristeli vastaan.

Vuosia sitten oli ollut monessa suhteessa parempia aikoja, ja seurakuntatoiminta oli ollut suuressa määrin aidompaa ja sydäntä koskettavampaa. Mutta nyt oli nähtävissä niin paljon sellaista, mitä ei olisi lainkaan halunnut nähdä tai edes ajatella. Useampikin henkilö oli julkituonut ajatuksia, joita Johannes ei olisi rohjennut ääneen lausua, mutta nyt hän joutui tunnustamaan ajatelleensa jo pidemmän aikaa samaan suuntaan.

Muutamaa päivää sitten oli Maria ollut todella hyvin väsynyt ja hermostunut. Heillä oli jo noin vuoden ajan ollut jotakin siitä, mitä todellisessa avioliitossa tulisi olla, vaikka kaikkia vaikeuksia ei läheskään oltu voitettu. Maria oli itkenyt Johanneksen kainalossa ja etsinyt läheisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä todella yksinäiseksi ja surkeaksi. Miten tämä voi olla mahdollista, oli varmaankin useammankin kysymys. Sitä Johanneskin joutui miettimään lähes päivittäin, mutta nyt Maria julkitoi sen hetkisen totuuden: "Minä olen todella väsynyt kaikkeen tähän tällaiseen elämään. On todella vaikeata elää jäsenenä sellaisessa uskonyhteisössä, jossa ei voi nähdä juuri mitään muuta kuin kielteisiä asioita. Päivästä toiseen tulee esiin vääryyttä ja vääräsydämisyyttä. Puhutaan vain pahaa toisista ihmisistä, eikä kenenkään kanssa voi puhua mistään. Olen niin usein luullut olevani tekemisissä ystävien ja todellisten sisarien kanssa, mutta jälkeenpäin on puhumiani asioita kerrottu sukulaisille ja tuttaville. Minä olen todella niin yksinäinen, ettei kukaan voi sitä käsittää!"

Johannes saattoi ymmärtää sen, sillä kuka olisi voinut todellakaan käsittää kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut! Yksi Marian parhaista ja uskotuimmista sisarista oli ensin loukkaantunut Johannekseen aivan järjettömältä tuntuvan asian johdosta, ja sitten oli tultu tilanteeseen, joka toisaalta oli koominen ja toisaalta äärimmäisen murheellinen. Kumpikin perhe asui samalla kylällä vain muutaman sadan metrin päässä toisistaan, ja kummankin sisaren oli käytävä ruokaostoksilla lähes päivittäin kylän kaupoissa. Samoin oli kaikkia muita normaaleja asioiden hoitamisia, kuten apteekissa käynnit jne. Mutta kokonaiseen vuoteen oli Maria kohdannut tämän sisaren vain kaksi kertaa! Joku olisi saattanut voida ajatella, että miksei Maria itse mennyt sisaren luokse, vaikka tämä ei tullutkaan hänen luoksensa. Maria oli todellakin käynyt vierailulla, mutta huomatessaan kuinka häntä välteltiin, ei hän yksinkertaisesti omannut voimaa pitää väkisin yhteyttä, josta ei tunnuttu välitettävän. Mutta käsittämättömältä tuntui se, kuinka tämä sisar saattoi nähdä sellaisen vaivan, että pystyi välttämään Marian ja Johanneksen kohtaamisen päivästä ja kuukaudesta toiseen. Se oli mahdollista vain siten, että tämä oli tarkkaan pannut merkille milloin Maria tuli töistä, ja vahingossakaan hän ei mennyt liikkeisiin tähän aikaan. Samoin hänen oli täytynyt tarkoin miettiä sellaiset ajoreitit, ettei hän kohdannut sisartansa näillä ajomatkoillansa. Kumpikin ajoi saman kylän teillä joka päivä!

Tämän sisaren lapset eivät olleet näkevinäänkään sen paremmin Mariaa kuin ei Johannestakaan, eikä voinut olla kysymys siitä, että lapset olisivat sellaisia tänä aikana, sillä tavallisten kyläläisten lapset kauniisti hymyilivät ja sanoivat päivää milloin tahansa näkivätkin jomman kumman kylällä. Käsittivätkö tämä sisar ja hänen kaltaisensa, mitä hedelmää heidän katkeruutensa kantoi? He eivät vain itse saastuneet, vaan he saastuttivat katkeruuden juurilla lapsensakin, joiden piirteisiin oli tullut kovia juonteita. Mitä ymmärsivät lapset näistä asioista muuta kuin sen, mitä heidän vanhempansa heihin iskostivat?

Jos joskus Maria sattui olemaan lähikaupungin tavaratalossa samaan aikaan tämän sisaren kanssa, tuli tälle hirvittävä kiire kassalle Marian nähdessään. Ja kumpikin olivat jäseniä samassa yhteisössä, samassa seurakunnassa!

Näin ei ollut ainoastaan tämän sisaren kohdalla, vaan samanlaista, joskaan ei näin kärjistetysti, oli ollut havaittavissa vuosien ajan. Johannes ei ollut tavannut erästä veljeä ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta hänelle oli tullut halu soittaa tälle. Kun puhelimeen vastattiin ja saatiin kuulla Johanneksen olevan soittajan, ei tämä saanut edes tervehdystä, vaan häntä alettiin ensimmäisestä sanasta lähtien moittimaan ja suorastaan haukkumaan. Kuka voi sitä käsittää?

Tämä oli käytännön tilanne, ja usein oli Johannes joutunut miettimään, että oliko täysin väärin ajatella tällä tavoin. Oliko täysin väärin nähdä tilanne sellaisena kuin se oli, kun kaikkialla kuulutettiin kovaan ääneen, ettei näitä asioita tullut miettiä, koska niitä monen mielestä ei ollut olemassakaan. Mutta eikö Maria ollut lausunut totuuden sanoessaan, ettei ollut ainakaan nähtävissä tai havaittavissa mitään todellista rakkautta ja toisesta välittämistä siinä piirissä, missä he olivat? Eivätkö Lydia-sisaren kokemukset todistaneet täysin samoista asioista? Eivät sen paremmin paimenet kuin yksittäiset seurakuntalaisetkaan välittäneet yksinäisistä lampaista Jumalan lauman keskuudessa.

Niin, Johannes joutui todellakin nyt korjaamaan ajatuksiaan siitä ajasta, missä hän eli. Nyt hän käsitti, että elettiin vieläkin myöhäisemmässä ajassa kuin mitä hän oli ollut halukas uskomaan! "Mutta TIEDÄ SE, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja..." Nyt hän todellakin tiesi sen! Jos hänen edessänsä tällaisella tavalla näytettiin kaikki, oli hänen suorastaan pakko uskoa. Jos joku sisaren nimellä kulkeva, ja moni hänen tavallansa, saattoi sillä tavoin vältellä vuosikautista ystäväänsä ilman mitään todellista syytä, oli kysymys todella vakavista asioista. Tunnustus ja elämä olivat joutuneet sellaiseen ristiriitaan keskenänsä, ettei sille ollut mitään puolusteluja. Eräänlainen hengellinen sokeus ja Laodikean henki oli vallannut mielen. Kokouksissa ylistettiin Herraa niin kielillä kuin hallelujaa ja aamenta huutaen, mutta kiellettiin veljen ja sisaren osuus Kristuksen Ruumiiseen. Vietettiin ehtoollista, mutta tutkimatta itseänsä, näkemättä verta omissa käsissänsä.

"Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja!" Mitä se tarkoitti, mihin nämä vaikeat ajat olisivat perustuva? "SILLÄ IHMISET OVAT...!" IHMISET OVAT! Kuinka tärkeitä ovatkaan ihmiskontaktit jokaiselle meistä, mutta jos meidät erotetaan tästä yhteydestä ja jätetään aivan yksin, emme enää olekaan sitä mitä voisimme olla! Meiltä riistetään mahdollisuus olla sitä, mitä haluaisimme olla ja mitä voisimme olla! Jumala on luonut ihmisen sellaiseksi, että hän kaipaa yhteyttä ja kanssakäymistä toisen ihmisen kanssa. Nimenomaan seurakunnan keskuudessa tämä on elinehto!

Juuri tämä ajatus oli jo pitemmän aikaa toistamiseen soinut Johanneksen mielessä. Vihollinen oli saanut hajotettua lauman sellaisella tavalla, että niin karitsoiden kuin varttuneempienkin lampaiden katkera itku oli vuosikausia kaikunut Jumalan korviin elämän korpimailta. "SILLÄ IHMISET OVAT!" Niin, ihmiset olivat niin monenlaista, mutta eivät sitä, mitä heidän olisi tullut olla!

Ihmiset olivat juuri sitä, mitä Timoteus julkitoi selvyydellä, mitä ei voinut epäillä, sillä samoista asioista nimenomaan viimeisiä aikoja ajatellen puhui jo Hesekiel: "Näin sanoo Herra, Herra: Voi Israelin paimenia, jotka ovat itseänsä kainneet! EIKÖ PAIMENTEN OLE KAITTAVA LAMPAITA? Te olette syöneet rasvat, pukeneet päällenne villat, teurastaneet lihavat; mutta ette ole kainneet laumaa, ette ole vahvistaneet heikkoja, ette parantaneet sairaita, sitoneet haavoittuneita, tuoneet takaisin eksyneitä, etsineet kadonneita, vaan te olette vallinneet niitä tylysti ja väkivaltaisesti. Ja niin ne ovat hajaantuneet paimenta vailla ja joutuneet kaikkien metsän petojen syötäviksi - hajaantuneet ne ovat. Minun lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla; pitkin koko maata ovat minun lampaani hajallaan, EIKÄ KENKÄÄN NIISTÄ VÄLITÄ EIKÄ NIITÄ ETSI!" (Hes. 34: 2- 6).

Millainen murheellisuus ja tuska Herramme ja Paimenemme sydämeltä välittyykään näistä sanoista? Johanneksen lukiessa näitä sanoja hänen oli pakko itkeä ääneen, sillä niin surullinen oli hänenkin sydämensä. Menneinä vuosina oli laumasta käyty kovaa taistelua, ja itsensä paimeniksi ja johtajiksi näkevät veljet olivat säälimättömästi tuoneet julki oikeutensa näihin ihmisiin. Käytiin sellaista valtataistelua, josta lampaat kärsivät eniten, sillä harvalla näistä veljistä oli edes hiukan paimenen sydäntä. Jossakin mielessä jopa Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjatkin jäivät sen mustaamisstrategian varjoon, jota uskovaisten keskuudessa käytettiin hyväksi. Kuinka moni olikaan joutunut väistymään niin presidentinvaali- kuin kuvernöörikilvassa sen jälkeen, kun kaivamalla oli kaivettu esiin jotakin negatiivista tämän elämästä, ikään kuin hän olisi ollut ainoa epäonnistunut ja yleisiä linjoja rikkonut henkilö maailmassa. Sama henki levitti nyt hapatustaan uskovaisten keskuudessa, ja verta oli monien käsissä veljenmurhan seurauksena.

Käsittikö kukaan näistä toisiaan tallaamalla korkean aseman saavuttaneista veljistä, että heidän tekemisensä ei ollut salassa sen paremmin todellisilta uskovaisilta kuin ei myöskään Häneltä, jonka silmät näkevät kaiken? Niin surullinen kuin tilanne olikin, oli Paimen itse antanut lupauksensa: "Sen tähden paimenet, kuulkaa Herran sana: NIIN TOTTA KUIN MINÄ ELÄN, sanoo Herra, Herra, totisesti, koska minun lampaani ovat ryöstettävinä ja koska minun lampaani ovat kaikkien metsän petojen syötävinä, kun paimenta ei ole ja kun minun paimeneni eivät välitä minun lampaistani, vaan minun paimeneni kaitsevat itseänsä, eivätkä kaitse minun lampaitani, sen tähden paimenet, kuulkaa Herran sana: Näin sanoo Herra, Herra: katso, minä käyn paimenten kimppuun, VAADIN LAMPAANI HEIDÄN KÄDESTÄNSÄ JA TEEN LOPUN HEIDÄN LAMMASTEN-KAITSENNASTAAN, eivätkä paimenet saa enää kaita itseänsä. Minä pelastan lampaani heidän kidastansa, eivätkä he sitten enää ole heidän syötävinänsä. SILLÄ NÄIN SANOO HERRA, HERRA, KATSO, MINÄ ITSE ETSIN LAMPAANI JA PIDÄN NIISTÄ HUOLEN. Niin kuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä" (Hes. 34: 7- 12).

Kuinka vakavaa tekstiä tämä olikaan, kun vain ymmärsi sen merkityksen! Kuinka vakavaa oli myöskin se, että Herra kutsuu näitä paimenia "Minun paimenikseni" ja lampaita "Minun lampaikseni"! Kysymys ei siis ole joistakin selvästi ulkopuolisista ihmisistä, vaan Herran nimeen ja Hänen käskyynsä vetoavista julistajista, jotka todellisuudessa kuitenkin etsivät vain omaa asemaa ja kunniaa lauman keskellä. Aivan niin kuin apostolien teoissa Paavali toteaa, uskovaisten omasta joukosta on noussut miehiä, jotka ovat puhuneet väärää puhetta VETÄÄKSENSÄ OPETUSLAPSET MUKAANSA! (Apt. 20: 30).

Johannes ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka noissa kokouksissa oli iloisesti laulettu ylistyslauluja ja rukoiltu palavasti, mutta sananjulistus oli, jos sitä sananjulistukseksi voitiin kutsua, kiinnittänyt kuulijoiden huomion vain johonkin sellaiseen, mikä ei kirkastanut Herraa Jeesusta Kristusta, eikä johtanut henkilökohtaisen yhteyden vahvistumiseen. Joku muu sai kunnian, mutta ei Herra Jeesus, vaikka sitä ei moni huomannutkaan. Mutta kuinka olisikaan voinut olla toisin, sillä itse pääjulistaja kävi vuodesta toiseen ankaraa kampanjaa toisia julistajia vastaan, eikä itse antanut anteeksi veljensä lankeemusta. Jumalan Sanan mukaisesti hänen omat syntinsä olisivat pysyvä, sillä tämä on NÄIN SANOO HERRA: "...mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne!" (Matt. 6: 15).

Tässä suhteessa ei rikkonut vain muutama veli, vaan jotkin sisaretkin kantoivat sisimmässään hirvittävää vihaa niitä sananpalvelijoita kohtaan, jotka olivat rohjenneet kertoa heille totuuden. Niinpä eräskin kunnioitettu ja arvostettu sisar sanoi jumalanpalvelijasta, joka koko elämänsä oli antanut Herran palvelemiseen: "Jos tämä saarnaaja tulee minun eteeni, syljen minä häntä suoraan kasvoille!" Johannes ei tiennyt, saiko tällaisia asioita muistella saati sitten mainita koskaan. Pitikö niistä vaieta ja uskoa lapsenmielisesti kaiken muuttuvan paremmaksi? Ei, enää hän ei voinut sulkea silmiänsä kaikelta tältä, sillä seurakunta rakensi rakennustansa kauhistuttavan roska- ja saasteläjän päälle käsittämättä, ettei tarvittu edes tulta koettelemaan tuota rakennusta, vaan pelkkä saasteiden mätäneminen olisi romahduttava niiden päälle rakennetun.

Johannes ei ollut ainoa, jonka harteilla seisten ja jonka selkää pitkin kulkien monet olivat saavuttaneet epäilyttävän aseman Jumalan seurakunnan keskuudessa. Saman kohtalon kokivat kaikki Totuudelle uskolliset julistajat ja tavalliset uskovaiset. Kaiken tämän johdosta saatana pääsi seulomaan uskovaista kansaa sellaisessa vapaudessa, mitä sillä ei ollut varmastikaan koskaan ollut. Hyvä laidun ja kirkas vesi tallottiin nyt röyhkeästi omien etujen tavoittelussa, oman aseman etsimisessä. Tämän ajan jumalankansalle oli tuotu mahdollisuus palata siihen uskoon ja siihen asemaan, jossa alkuseurakuntakin oli ollut, ja hetken kaikki oli näyttänyt hyvältä, mutta nyt olivat lampaiden huonot välit johtaneet käsittämättömään vihoitteluun ja välienselvittelyyn. Ei ajateltu sitä, että kaiken ylle oli jo tuhansia vuosia sitten julistettu tuomio:

"Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; MUTTA LIHAVAT JA VÄKEVÄT MINÄ HÄVITÄN. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on. Mutta te, minun lampaani! Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan, oinasten ja vuohipukkien välillä. Eikö teille riitä, että olette hyvällä laitumella, kun vielä tallaatte jaloillanne loput laitumestanne, ja että saatte juoda kirkasta vettä, kun vielä hämmennätte jaloillanne loput? JA ONKO MINUN LAMPAITTENI OLTAVA LAITUMELLA SIINÄ, MITÄ JALKANNE OVAT TALLANNEET, JA JUOTAVA SITÄ, MITÄ JALKANNE OVAT HÄMMENTÄNEET? Sen tähden sanoo Herra, Herra niille näin: Katso, minä, minä tuomitsen lihavan lampaan ja laihan lampaan välillä. Koska te olette kylki- ja niskavoimalla sysineet ja sarvillanne puskeneet kaikkia heikkoja, kunnes olette saaneet ne ajetuiksi ulos ja hajallensa, niin minä tahdon vapauttaa lampaani, etteivät ne enää jää ryöstettäviksi; ja minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan välillä" (Hes. 34: 15- 22).

Koska paimenet eivät olleet paimentaneet laumaansa, pitäneet huolta siitä, sai paimenten oman välinpitämättömyyden henki sijansa myös lampaissa, niin että vahvemmat alkoivat sortaa heikompia. Hyvä laidun sotkettiin, ja kirkas vesi samennettiin. Kuinka elävä kuva tämä olikaan kaikesta siitä mitä oli tapahtunut! Itse kukin uskoi olevansa Jumalan Sanan opettaja ja asiantuntija. Veljen ei tarvinnut olla uskovainen montakaan kuukautta, kun hän jo oli valmis opettamaan muita niillä hyvin rajallisilla käsityksillänsä, mitä hänelle oli ehtinyt muodostumaan. Koska juuri kukaan ei suostunut menemään Hengen kouluun ja panemaan pois omia, vanhentuneita ja perinteisiä ajatuksiansa, palveli itse kunkin julistus ja opetus yksinomaan hajaannuksen hyväksi, sillä jokainen opetti erilailla ja eri hengessä. Kaikki tämä siitä huolimatta, että tässä ajassa Jumala itse oli palvelijansa kautta antanut julistaa totuuden seurakunnalle. Mutta kukaan ei suonut itsellensä aikaa tutustua siihen, syventyä Jumalan Sanaan. Astioista ei pesty pois vanhaa hapatusta, ja niinpä kunkin astiassa happani taikina omaperäisessä, henkilökohtaisessa hapatuksessa.

Useimmille ei ollut väliä sillä, mitä uskottiin ja miten opetettiin, vaan tärkeintä oli toiminta, jossa sai tuntea itsensä tärkeäksi. Nyt puhtaasta Jumalan Sanan julistuksesta, tässä viimeisessä ajassa mitä tärkeimmästä Sanomasta Seurakunnalle, oli tullut jotakin aivan muuta kuin miksi se oli tarkoitettu. Ulkopuoliset ja muiden seurakuntien jäsenet loukkaantuivat aivan oikeutetusti nähdessänsä kaiken sekaannuksen ja hapatuksen. Siitä, mikä oli todella kaunista ja puhdasta, loistavaa tässä ajassa, oli annettu aivan väärä kuva!

Kuinka kaikkea olisikaan voitu tuoda esille selvemmin kuin sillä kuvalla, mikä avautui silmien eteen Isabelin tapauksessa! Koko seurakunta iloitsi uudesta rakennuksesta, joka tosin oli hyvin vaatimaton, mutta kuitenkin todella käytännöllinen. Ulkokuori oli myös vaatimaton, mutta hyväkuntoinen ja vaati ainoastaan uuden maalin. Tämä seurakunnan julkisivu oli tärkein osa koko rakennusta, sillä ohitse kulkevat ihmiset näkivät sen kauaksi kadulle ja jopa järvelle asti, sillä rakennus oli pienellä mäellä kylän laidalla. Siksi oli tavattoman tärkeätä, että tämä puoli maalattiin ja koristeltiin sellaisella tavalla, että ohitse kulkijat ja tarkkailijat voisivat nähdä sen asian tärkeyden, mitä tuo rakennus edusti. Ihmisten tuli nähdä, että täällä kokoontui joukko, joka arvosti uskonsa kohdetta ja piti huolen ulkonaisistakin asioista.

Itse asiassa kaikki olivat halukkaita osallistumaan tämän julkisivun kunnostamiseen, ja olivatpa jotkut tuoneet puutarhastansa kauneimmat pensaansa rakennuksen seinustalle poistamaan karua teollisuusrakennuksen leimaa. Nyt oli satanut monena päivänä, ja syksy oli tulossa. Monet seurakuntalaisista olivat maanviljelijöitä, ja sateiden johdosta elonkorjuutyöt olivat myöhässä. Nyt sitten sinä iltana, kun aurinko oli paistanut koko päivän kuivaten pellot ja viljelmät, ei tähän tärkeään työhön lupautuneista paikalle tullut kuin Isabel lapsineen ja siskoineen, sekä aina auttamaan valmis Harald. Oliko tuomittavaa se, että nyt useimmat ajattelivat vain omia talouksiansa Herran huoneen kustannuksella, sitä ei kukaan halunnut ajatella.

Johannes oli hyvin tarkkaan selvillä siitä, kuinka tärkeä oli se vaikutelma, minkä ohitse kulkevat ja pihalle tulevat ihmiset saivat ensi näkemällä. Jumala oli järjestyksen Jumala, ja kirottu oli se, joka laiskasti teki Herran työn, näin sanoi jo Sana. Siksi julkisivuun hankittiin paras mahdollinen maali, sillä ei saanut tapahtua sitä, että se olisi alkanut rapistua jo muutaman vuoden sisällä. Niinpä seinä oli yhteistoimin harjattu, ja kaikki irrallinen maali oli poistettu huolellisesti. Seinäpelti oli kuin uutta, ja tulisi kestämään edelleenkin kaikki säiden hyökkäykset. Tärkeintä vain oli olla huolellinen ja tarkka, sillä siitä riippui kokonaisvaikutelma.

Kaikella tällä oli hengellinen, todella syvä merkityksensä, kuten kaikella muullakin Johanneksen ja seurakunnan kokemalla. Sillä mitä uskovaiset tekivät, puhuivat, ajattelivat, oli mitä suurin merkitys sille kuvalle, minkä ulkopuoliset loivat heidän uskostansa ja Herrastansa. Kautta aikojen oli Herran nimi tullut pilkatuksi kaikessa maailmassa sen johdosta, että uskovaiset olivat käyttäytyneet fanaattisesti tai ulkokultaisesti; mahdollisesti täysin väärähenkisesti. Nyt tämä seurakunta uskoi johonkin parempaan, eikä Herran nimen enää tullut tulla pilkatuksi.

Isabel kuului niihin, joilla oli intoa ja halua, mutta ei kuitenkaan samassa suhteessa taitoa. Kuten hänen suhtautumisensa lapsiin osoitti, oli hän mitä suurimmassa määrin suuripiirteinen ja välinpitämätön. Ja tämä välinpitämättömyys oli se sana, joka toi oman kirouksensa kaiken ylle niin hänen kuin koko seurakunnankin elämässä. Ei todellakaan käsitetty sitä, että seurakunnassa ja kodissa tuli vallita jumalallisen järjestyksen, ei vain sen tähden, että saarnaajana toiminut Johannes sitä yritti tuoda esiin, vaan siksi että se oli Jumalan säätämä perusedellytys Hänen siunauksiensa ja mieltymyksensä saavuttamiseksi.

Johannes oli tarkoin selittänyt näiden purkkien aukaisemisen, sillä se ei ollut itsestään selvää. Lähikaupungissa sijaitseva maalitehdas oli ystävällisesti ollut halukas kylän kauppiaan suosituksesta ja käsittämättömästä myötämielisyydestä johtuen toimittamaan ilman välikäsiä nämä maalit suoraan seurakunnalle. Tämä erä oli erikoismaalia, jota ei myyty normaaliin yleiseen käyttöön, vaan erikoisliikkeille erikoiskoetukselle joutuvia metallirakenteita varten. Siksi maali oli eräänlaisissa erikoissäiliöissä, joita ei asiaa tuntematon osannut avata. Maali oli tarkoitettu ruiskutettavaksi, mutta nyt oli jo ehditty istuttaa pensaat ja kukat seinustalle, ja näiden suojaaminen olisi ollut työlästä. Samoin oli julkisivussa suuri määrä ikkunoita ja venttiilejä, jotka kaikki olisi täytynyt peittää ruiskuttamisen ajaksi. Päätettiin siis maalata teloilla ja siveltimillä.

Kun Isabelin kiinnostus oli ollut muualla Johanneksen selittäessä asiaa, ei hän nyt ollutkaan kykenevä suorittamaan sitä urakkaa, johon hän oli osallisena. Todellisuudessa hän ei siis ollutkaan niin kiinnostunut, kuin mitä hänen ulkonainen käytöksensä osoitti. Hän halusi tehdä jotakin, mutta ei ollut halukas kuulemaan ohjeita. Hän ei käsittänyt olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, jonka tuli toimia yhteishengessä. Tämä juuri oli perusvaikeus tässä joukossa, sillä omia mielipiteitä ja ajatuksia oli aivan liiaksi, ja nämä täyttivät mielen siinä määrin, ettei ollut riittävää energiaa ohjeiden vastaanottamiseksi.

Kun purkit eivät auenneet millään, tuli esiin Isabelin ja hänen kaltaistensa väärä asenne yhteiseen asiaan. Hän laittoi keskenkasvuiset lapsensa etsimään jotakin muuta maalia, ikään kuin olisi ollut aivan yhdentekevää miltä rakennus näytti.

Lapset kiipesivät aikansa etsittyään ikkunan kautta autotalliin, ja löysivät aivan muuhun tarkoitukseen soveltuvat maalipurkit. Vaikka päällä luki selvästi, mihin ne olivat tarkoitetut, ei se haitannut tätä sisarta uskonnollisessa innossansa. Purkit lastattiin kottikärryihin, ja yli kahdeksankymmenen kilon kuorma tällaisessa kuljetusvälineessä olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta hänellä oli kiire joka ei suonut järkevää ajattelua. Salliessansa pienten lasten työntää tällaista kuormaa, toi hän julki välinpitämättömyyden huipun.

Lopputulos oli itsestään selvä, ja kärryn kaatuessa hän oli vihainen Johannekselle, joka ei ollut hankkinut useampipyöräistä kärryä. Pihalle valunut kallis maali ei häntä hätkäyttänyt, ja salliessaan lasten levittää sen pitkin pihaa kengissänsä hän julisti suureen ääneen todellista välinpitämättömyyttänsä.

Johannes ei voinut olla ajattelematta näitä asioita yhteydessä moniin vanhempiin, jotka lastensa käytöksen kautta antoivat täysin väärän kuvan todellisesta uskovaisuudesta. Aivan kuten Isabelin lapset sotkivat koko seurakunnan pihan, aivan samoin ei ulkopuolisilta jäänyt huomaamatta se, että usein juuri uskovaisten lapset käyttäytyivät huonosti niin koulussa kuin kylälläkin. Se, että tuon aikaisemmin mainitun sisaren lapset eivät edes tervehtineet Johannesta ja Mariaa, ei jäänyt huomaamatta kyläläisten silmissä. Äidistä lapsiin siirtynyt katkeruus löi leimansa kaikkeen kanssakäymiseen.

Jo vajaaälyinen Harald käsitti asian mielettömyyden hokiessansa ja silmiänsä peitellessänsä: "Johannes ei tule tästä pitämään!" Isabel sotki itsensä ja lapsensa tässä mielettömässä työssänsä, ja tämä sotku kulki lasten mukana kouluunkin. Tahrat eivät olleet vain ulkonaisia, vaan myöskin sisäisiä!

Pakolla peltiseen pintaan sudittu, jopa väärän värinen maali, ei voinut tarttua siihen, koska se oli täysin toisenlaiseen käyttöön valmistettu. Kyläläiset eivät milloinkaan tulisi unohtamaan sitä kuvaa, mikä heidän silmiensä eteen tuona aamuna levittäytyi. Se oli jotakin käsittämätöntä, odottamatonta, uskomatonta! He olivat olleet hyvin varauksellisia tämän joukon suhteen, ja odotuksiakin oli ollut, sillä tietynlainen vilpittömyys ja rehtiys oli henkinyt näistä ihmisistä. Ehkä tässä nyt on viimeinkin todellisia uskovaisia, oli moni ajatellut. Mutta nyt kokoushuoneen julkisivu oli jotakin täysin liian koomista ja traagista kellertävine istutuksineen ja pihoineen! Nämä ihmiset olivat sittenkin täysin kaheleita, hulluja, fanaatikkoja, pöpejä, jne. Tuskin oli sellaista ilmaisua, jota ei joku kyläläinen olisi julkituonut katsellessansa tätä ihmettä!

Tämä oli jotakin sellaista, mikä kuin kulovalkea levisi ympäriinsä, ja pian oli jatkuva katselijoiden ja autojen virta kulkeva seurakunnan ohitse. Jopa jotkut lehtimiehetkin kävivät kuvaamassa uskonnollista sensaatiota. Johannes olisi halunnut painua maan alle, yksinkertaisesti lakata olemasta. Samoin muutama muu hänen kanssansa. Hän ei totisesti ollut halukas uteliaille ihmisille kertomaan, mistä oli kysymys.

Yllättävän moni seurakuntalainen ei nähnyt asiaa näin vakavasti, vaan asialle naureskeltiin hyväntahtoisesti, sillä olihan sisar kaikkien kunnioittama ja arvostama. Mutta Johannes näki asian paljon syvällisemmin. Mikään kuva ei selvemmin voinut tuoda esiin sitä, mitä heidän joukossansa oli tapahtunut!

Yksi toisensa jälkeen oli tehnyt saman kuin Isabel, joskin vain hengellisellä tasolla. Heidän fanaattisen ja taitamattoman, omaa arvostusta etsivän käytöksen ja julistuksen johdosta koko seurakunnan julkisivu, jumalanvaltakunnan asia, oli tahrattu ja sotkettu sellaisella tavalla, ettei juuri kukaan voinut asiallisesti suhtautua heihin. Oli tapahtunut niin mielettömiä asioita, että uskottavuus oli kärsinyt vakavan takaiskun, sillä ei kukaan ulkopuolinen ollut halukas samaistumaan tällaisiin ihmisiin, saati sitten liittymään heihin!

Johanneksen tai jonkun muun oli aivan turha selitellä tätä näkyä kenellekään, sillä sen johdosta koko seurakunnasta oli tullut naurun ja pilkan kohde. Ihmiset eivät unohtaisi näkemäänsä! Tässä olikin kaiken vakavuus. Uskovaiset ihmiset eivät käsittäneet, kuinka pienet asiat loivat ulkopuolisten silmissä ikään kuin maalipinnan seurakunnan hengellisen elämän julkisivulle. Oli suorastaan saatanallista se, millaisella vapaudella itse kukin maalasi tätä julkisivua kärsimättä minkäänlaisia omantunnon tuskia, vaikka olikin saattanut naurettavaksi ja vahingonalaiseksi itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan työn.

Kaiken tällaisen täytyi loppua ja pian! Nyt oli todella tullut aika sille, että Jumala itse tarttui asioihin ja alkoi itse kaitsea lampaitansa. Johannes luotti Jumalan lupauksiin. Nyt oli ihmiskeskeisyydestä todellakin tultava loppu. Ei ollut enää mahdollista tiettyjen julistajien paistatella ihmisten suosion loisteessa väärine asenteinensa ja julistuksinensa. Joka ei tahtonut olla Jumalan Valtakunnassa ja rakentamassa sitä, oli pian huomaava, että oli rakentanut omaa valtakuntaansa ikään kuin todellisen Valtakunnan sisälle, mutta oli siitä huolimatta ulkopuolella. Lampaan ei enää tullut kiinnittää huomiotansa tällaisiin paimeniin, puskeviin pässeihin, vaan sen tuli huutaa ja määkiä todellisen Paimenen puoleen, joka oli luvannut: "Minä vaadin lampaani heidän kädestänsä ja teen lopun heidän lammasten- kaitsennastaan... Minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen!"

Miten tämä kaikki tapahtuu? Eikö enää ole palvelustehtäviä seurakunnassa, eikö enää kukaan palvele Herraa tällä tavoin? Vielä emme ole päässeet yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään. Siksi ovat vielä todelliset palvelustehtävät seurakunnan keskuudessa: "Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi... Mitä varten, mihin asti? ...tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme..." (Ef. 4: 11-).

Seurakunnalla on tässäkin ajassa suuri tehtävä, sen Johannes käsitti. Oli vieläkin niitä, jotka Herra itse oli antanut seurakunnalle palvelijoiksi, auttajiksi. Näiden ei enää tullut masentua siitä, jos itse valitut ja itsensä korottaneet ihmiset nauttivat niska- ja kylkivoimin saavuttamistansa asemista. Se ei tulisi kestämään pitkään, sillä itse Herra oli antanut lupauksensa siitä, että Hän itse puuttuu asioihin. Se ei olisi mitään sellaista, josta ihminen saisi kunnian tai voisi sanoa: Katso, enkö minä aina ole ollutkin oikeassa! Ei, ihminen ei milloinkaan ollut oikeassa, vaan ainoastaan puhuessansa sen, mitä Herra oli sanonut, oli Herra oikeassa! Nyt jos koska, oli aika luottaa yksin Herraan ja Hänen Sanansa lupauksiin, sillä hetki oli myöhäisempi kuin kukaan oli osannut edes ajatella!

Markku Vuori