Kukaan ei tiedä huomisesta

Ensimmäiset auringonsäteet heijastuvat sisään ikkunaluukkujen rakosista. On miltei tyyntä, linnut laulavat loppukesäistä lauluaan pihapuissa. Johannes kääntelehtii levottomasti vuoteellansa. Koko yönä hän ei ole nukkunut kunnolla. Jo useamman vuoden ajan on käsittämätön väsymys ja pahaolo vaivannut siinä määrin, että ajoittain hän on ajatellut voivansa ikään kuin nukkua pois elämästä kyllänsä saaneena. Hän tunsi itsensä vanhaksi mieheksi, vaikka ei ollut lähelläkään viidenkymmenen vuoden maagista rajaa. Lääkärit eivät olleet lukuisista tutkimuksista huolimatta löytäneet mitään vikaa. Kuinka raskaalta ja mielettömältä tuntuikaan Johanneksesta tämän kuunnellessa näiden asiantuntijoiden lausuntoja. Ei mitään vikaa, vaikka hän oli valmis kuolemaan!

Ensimmäinen tuulenvire nousee järveltä ja saavuttaa viimein Johanneksenkin pihapiirin. Ikkunaluukku kolahtaa salpaa vasten ja Johannes havahtuu. Silmään on pudonnut roska. Käsi pyrkii vaistomaisesti poistamaan sen, vaikka tajunta ei ole vielä täydellisesti herännyt. Sekunnin murto-osassa on kaikki uni kuin pyyhkäisty pois. Hirvittävä tuska valtaa silmän ympärystän ja Johannekselta pääsee huuto. Mitä tämä oikein on? Mitä on tapahtunut? Katsoessaan lattialle hän toteaa hieraisseensa ampiaisen kuolleeksi silmäänsä vasten, ja ennen murskaantumistaan on tämä ehtinyt pistää todella arkaan paikkaan. "Jeesus, Jeesus, Jeesus, auta!" Johannes itkee. Tällaista herätystä hän ei ollut odottanut! Juuri illalla ennen nukkumaanmenoa hän oli seurustellut Herran kanssa ja pyytänyt Tämän suojelusta. Miksi tällaista voi tapahtua!

Lähes kaikilla maallisilla asioilla on oma hengellinen sanomansa, jos vain on kyky nähdä se. Johanneksen tuskainen ja kauhistuttava herääminen johti siihen, että niin kuin usein ennenkin, hiljainen ääni alkoi puhua hänen sisimmässänsä. Se oli ihmeellinen ääni, joka alkoi pienen pieneltäkin tuntuvasta yksityiskohdasta ja vähitellen toi esiin mitä syvällisimpiä asioita, jotka täydensivät toisiansa niin koko sydämen valtaavalla tavalla, että usein oli kuin Johannes olisi kuunnellut valtavaa ja voimallista saarnaa, joka sai hänen silmänsä vuotamaan kyyneliä. Jumalan kunnia oli nähtävissä ja kuultavissa luonnossa, ja Raamatun pyhät Sanat alkoivat elämään hänen sydämessänsä!

Kuoleman pistin olisi eräänä päivänä pistävä jokaista maan matkalaista. Kuinka odottamattomalla hetkellä se saattoikaan kohdata itse kutakin! Johanneksen oli pakko ajatella kuolemaa, tämän elämän jättämistä. Kuinka helposti tottuikaan päivittäisen elämän rytmiin, ja piti itsestään selvänä seuraavana aamuna heräämistä! Tämä oli ollut vain ampiainen, ampiaisen pistin, mutta tämä oli esikuva jostakin sellaisesta, mitä ei mielellään ajatellut, mutta mikä oli todellisuutta. Kuinka tärkeätä olikaan olla valmis, valmis kohtaamaan kuolema, mutta samalla Herra, sillä olihan kuolema vain kuin portti, Herran luokse siirtävä voima todelliselle uskovaiselle.

Kuinka kauaksi olikaan ihminen joutunut siitä, mihin Luoja hänet alun pitäen oli tarkoittanut! Kiire oli päällimmäisenä kaikessa, eikä ihmisellä ollut aikaa syventyä lukemaan "Luonnon Raamattua" saati sitten syventymään jumalallisiin asioihin Raamattu kädessänsä. Ihminen oli totisesti osa luontoa, joskaan ei sillä tavoin kuin jotkut halusivat sen esittää. Ihminen ei polveutunut apinasta, sillä muutoinhan olisivat apinat jo aikaa sitten kehittyneet ainakin siihen asteeseen, että olisivat pitäneet puolensa kotimetsiensä kaatajia vastaan!

Johannes rakasti luontoa koko sydämestänsä. Hän saattoi tuntikausia lepuuttaa silmiänsä vuorten rinteitä seuraillen ja tähyillen taivaalla kiitäviä pilviä. Tämä kaikki oli jotakin todella profeetallista, majesteettista. "Sillä Minun ovat kaikki metsän eläimet ja tuhansien vuorten karjat. Minä tunnen kaikki vuorten linnut, ja kaikki, mikä kedolla liikkuu, on Minun edessäni. Jos Minä isoaisin, en minä sitä sinulle sanoisi; sillä Minun on maanpiiri ja kaikki, mitä siinä on." (Ps. 50: 10- 12). Johanneksen sydäntä voideltiin taivaallisella öljyllä. "Tuhansien vuorten karjat!" Hengellinen silmä katsoi kauas luomiseen, ja samalla kautta aikakausien ihmiskunnan historian loppuvaiheeseen. Seurakuntalaiset eivät suuremmin osanneet edes ajatella näitä asioita, ja usein olikin Johannesta ojennettu näissä hänen "maallisissa" ajatuksissansa. "Vain Sana on tärkeä, Johannes, pitäisihän sinun ymmärtää se saarnamiehenä! Pitäydy yksin Sanaan ja saarnaa sitä, niin olet näkevä hyviä tuloksia työstäsi; mutta lopeta nuo hömpötykset ihmisten ja eläinten ja luonnon yhteyksistä, se on historiaa."

Mistään hinnasta ei Johannes voinut olla pois veden äärestä. Usein hän ajoi usean kymmentä kilometriä voidakseen istuutua mahtavan putouksen äärelle. Siinä hän vain istui ja katseli veden kuohuja ja ohitse kiitäviä vesimassoja. "Saarnaa vain sanaa! Lopeta nuo hömpötykset, saarnamies!" Johannes ei voinut olla hymyilemättä, vaikka sydämessä tuntuikin ikävänlainen tuska näiden ystävien puolesta. Hiljainen ääni Johanneksen sydämessä oli muuttunut suureksi pauhuksi: "Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa!" (Ps. 42: 8). Vuorikauris putkahti yhtäkkiä esiin tiheiköstä jyrkällä rinteellä. Se ei huomannut aivan paikallaan istuvaa Johannesta. "Minä tunnen kaikki vuorten linnut, ja kaikki, mikä kedolla liikkuu, on minun edessäni!" Jälleen kerran kyyneleet vuotivat virtanaan kalliolla istuvan silmistä. Kaikkivaltias Jumala oli läsnä, lähellä. Peipponen lennähteli rantapajukon oksalta oksalle ja melkein istahti Johanneksen olkapäälle.

Johannes oli syrjäytetty saarnaajanvirastansa. Todellista syytä ei kukaan tietänyt, eikä mitään virallista viraltapanoa ollut tapahtunut. Ilkeät huhumyllyt vain olivat jauhaneet vuosikausia niin kitkeriä jauhoja seurakuntaelämään, että Johannes oli kuin joutunut vetäytymään syrjään välttääkseen noihin jauhoihin tukehtumisen. Seurakunta kokoontui niin kuin aina ennenkin, ja huomiseen suhtauduttiin luonnollisena asiana. Niin kuin elettiin tätä päivää, odotettiin ja uskottiin huomisenkin olevan.

Tuulenvire vihmoi kosken pärskettä Johanneksen kasvoille. Ikävät ajatukset painuivat taka-alalle ja hiljainen saarna jatkui: "Viheriäisille niityille Hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö Hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni." (Ps. 23). Hänelle todellakin oli katettu pöytä hänen vihollistensa silmien eteen, ja hänen maljansa vuoti ylitse!

Seurakuntalaiset olivat vaieten kuunnelleet kaikkia pahoja puheita, ja jopa mitä epämääräisimmät panettelukirjeet he olivat lukeneet paheksuvalla innolla, ja kukaan kylän alueelta oleva ei ollut sanallakaan tuonut julki osanottoansa sen johdosta, että joku ylipäätänsä kehtasi kirjoittaa sellaista. Muutama kauempana asuva oli jopa soittanut ja sanonut, ettei Johanneksen tullut pahoittaa mieltänsä sellaisen johdosta. Eihän kukaan uskovainen voinut kirjoittaa mitään sellaista, niin sairasta ja hävytöntä asioiden vääristelyä. Mikä oli sairasta ja uskovaiselle mahdotonta näille ystävällismielisille, se oli mannaa niille, jotka toivoivat pahaa Johannekselle. "Me olemme tämän kaiken aina tienneet" sanoi eräskin hurskas. Ei ollut mitään väliä sillä, että tuon kauhistuksen kirjoittaja oli pannut samaan mustaan pataan myös nämä hurskaat. Nyt oli tärkeintä ottaa kaikki hyöty tästä paljastuksesta!

Ihmisen tulisi olla lähellä Luojaansa ja Jumalaansa seurakunnan kokouksessa, mutta nyt oli tavallaan tämä etuoikeus riistetty Johannekselta. Hän ei ollut tervetullut juuri minnekään. Kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä, etteivät mitkään panettelut perustuneet totuuteen, vaan hengellisesti sairaitten ihmisten mielipiteisiin ja ajatuksiin. Kukaan ei tullut ajatelleeksi myöskään sitä, että huhupuheisiin uskomalla he määrätyllä tavalla sulkivat itsensä todellisen seurakunnan ulkopuolelle. "Älkää huokailko, veljet, toisianne vastaan, ettei teitä tuomittaisi; katso, tuomari seisoo ovella." (Jaak. 5: 9). Johannes saattoi sisimmässänsä tuntea nämä huokailut, jotka kuin saatanan huntuna yrittivät tukahduttaa kaiken elämän hänessä. Nämä huokailut eivät tunteneet mitään välimatkoja, vaan satojenkin kilometrien päästä ne ulottivat lonkeroitaan kohti tätä hyljeksittyä saarnamiestä!

Kuinka moni loppujen lopuksi tulee ajatelleeksi, mitä tällainen huokailu merkitsee seurakunnalle ja yksilölle? Todellisen uskovaisen sisimmästä tulisi jatkuvasti nousta hiljainen rukous Herran eteen jokaisen toisen uskovaisen puolesta. Mutta mitä kaikkea tapahtuu silloin, kun uskotaan ja vastaanotetaan kaikenlaisia huhupuheita ja panettelukirjeitä vaieten ja totuudellisuutta tarkistamatta? Ensinnäkin lakkaa todellinen rukous ja aito huokaus veljen puolesta, rukous, joka voisi kantaa Jumalan eteen. Toiseksi alkaa sydämemme huoata tavalla, joka ei kohotakaan ajatuksiamme ja rukouksiamme ylöspäin, ja niin nämä ilmoille lennättämämme huokaukset veljeämme vastaan kimpoavat pimeydessä vallitsevia valtoja kohti, jotka mielellänsä lennättävät ne omalla voimalatauksellansa varustettuina suoraan ajatuksen kohteeseen ikään kuin huutaen: "Veljesi ja sisaresi ovat antaneet meille valtuudet hyökätä sinua vastaan. He ovat kieltäneet sinulta rukoustensa suojamuurin ja antaneet sinut tulisten nuoliemme maalitauluksi. Mikään ei estä niitä iskeytymästä sinuun!"

Moni uskoo, etteivät tällaiset huokaukset ole niinkään vaarallisia tai haitallisia. Mutta se on väärä luulo, sillä kieltäessämme todellisen sydämemme rukouksen veljeltämme tai sisareltamme, me jätämme hänet suojattomaksi. Jos vielä huokailemme sydämessämme häntä vastaan, tulee näistä huokauksista tulisia nuolia, jotka saavat voimansa sielunviholliselta. Miksi muuten olisi Paavali kirjoittanut tessalonikalaisille: "Sitten vielä, veljet, rukoilkaa meidän edestämme, että Herran sana nopeasti leviäisi ja tulisi kirkastetuksi muuallakin niin kuin teidän keskuudessanne, ja että me pelastuisimme nurjista ja häijyistä ihmisistä; sillä usko ei ole joka miehen." (2. Tess. 3: 1- 2).

Johanneksen palvelustehtävä oli tehty lähes inhimillisesti mahdottomaksi. Nurjat ja häijyt ihmiset olivat näyttäneet saavuttaneen päämääränsä, niin kuin eräskin oli oikein toivottanut: "Astu syrjään, tee parannus!" Kuka rukoili hänen puolestansa, kuka tahtoi hänen pelastuvan vihamiestensä käsistä? Kuka halusi rukouksinensa kuin kilven kanssa olla pysäyttämässä noita tulisia nuolia, jotka aiheettomasti oli pantu lentämään häntä kohti? Johannes tiesi sydämessään ja Herransa edessä: Yksikään siihen mennessä esitetyistä syytöksistä ei ollut kestävä Herran kaikkinäkevien silmien edessä, eikä myöskään todellisen seurakunnan tuomion edessä. Kuinka usein olikaan Johanneksen tehnyt mieli huutaa näiden syytösten edessä: "Ystävät, te olette väärässä! Nämä syytökset eivät pidä lainkaan paikkaansa, jos haluatte syyttää minua, niin syyttäkää siitä ja siitä!" Mutta ei, se ei olisi ollut mahdollista nyt niin kuin ei milloinkaan aikaisemminkaan pelastushistorian aikana. Ketään todellista jumalanlasta ei milloinkaan ole murhattu hengellisesti tai ruumiillisesti todellisuuteen perustuvien syytteiden perusteella, kuten Itse Herrammekin sai kokea. "Minkätähden te ette ymmärrä minun puhettani? Sentähden, että te ette kärsi kuulla Minun Sanaani... hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valheita, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä." (Joh. 8).

"Autuaita olette te, kun ihmiset Minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa." (Matt. 5: 11). Hiljainen ääni Johanneksen sydämessä puhui lohtuansa murheen keskellä. Johannes oli todella murheellinen, ei niinkään itsensä tähden, kuin kaikkien läheistensä tähden. Kuinka hän kaipasikaan seurakuntayhteyttä näiden rakkaidensa kanssa, mutta juopa oli tullut liian suureksi, joskaan ei Johanneksen taholta. Ilkeät kielet jatkoivat kalkatustansa eikä kaikella näyttänyt olevan mitään loppua. Jo alun pitäen valheelliset asiat ja tiedot olivat vakiinnuttaneet paikkansa ihmisten mielissä, ja ikään kuin muuttuneet mitä lujimmaksi ja perustelluimmaksi totuudeksi. Johannes ei ollut se, joka eniten kärsi, suurimman vahingon saivat sielullensa ne, jotka hylkäsivät sen, jonka Jumala oli lähettänyt!

Johannes olisi halunnut saarnata kaikkea muuta kuin sitä, mitä hänen sydämellensä laitettiin. Kuinka paljolta hän olisikaan voinut itsensä säästää, jos olisi halunnut miellyttää ihmisiä ja vaieta vääryyksistä, ajoittain huutavistakin vääryyksistä, jotka vallitsivat seurakunnan keskuudessa. Mutta ei, Jumalan antamassa yksinkertaisuudessansa hän kuulutti puhujanlavalta kaiken sen, mitä hänelle oli annettu. Ja tässä olikin suurin murhe Johanneksen sisimmässä. Hän tiesi varmuudella: "Joka kuulee teitä, se kuulee Minua, ja joka hylkää teidät, hylkää Minut; mutta joka Minut hylkää, hylkää Hänet, joka on Minut lähettänyt!" (Luuk. 10: 16). Ihmiset eivät aivan ilmiselvästi halunneet ottaa vastaan ojennusta ja korjausta. Oliko nyt kypsimmillään se aika, josta sanotaan, että ihmiset korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia, jotka puhuvat vain sellaista, mikä heitä miellyttää? Useamman kerran olivat muutamat ihmiset aivan lähipiiristä tuoneet julki paheksuntansa Johanneksen saarnoja kohtaan ja sanoneet: "Me emme pitäneet kuulemastamme, koska siinä oli moitetta. Viimeinen kiertokirjekin oli sellainen, mistä emme pitäneet!" Jokin itki todella katkerasti Johanneksen sisimmässä. Puhuttu Sana oli tullut yhdeksi Johanneksen olemuksen kanssa, ja Sanaa kohtaan kohdistuvat syytökset osuivat häneen itseensä kuin miekanpistot. Hän tunsi olevansa vain tuomioksi näille ihmisille, vaikka oli vain halunnut auttaa!

"Tämän tähden monet Hänen opetuslapsistaan vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet Hänen kanssansa." (Joh. 8: 66). Kuka itse asiassa vaelsi kenen kanssa? Kuka oli seurakunnan sisäpuolella ja kuka ulkopuolella, todellisuudessa? "Jos me valkeudessa vaellamme, niin kuin Hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme..." (1. Joh. 1: 7). Uskovaisten yhteys! Kuinka elintärkeä asia se olikaan Sanan mukaan, sillä olihan Herramme Itse ikään kuin viimeisenä tahtonansa rukoillut: "...että he olisivat yhtä, niinkuin Me olemme yhtä - Minä heissä ja Sinä minussa - että he olisivat TÄYDELLISESTI YHTÄ, niin että maailma ymmärtäisi, että Sinä olet Minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin Sinä olet Minua rakastanut." (Joh. 17). Oliko mikään ihme, jos hengellinen työ ei menestynyt, kun tämänkin kylän maailma näki uskovaisten ristiriidat ja sotkut?

Kylän väki oli suurimmalta osaltaan uskonnollismielistä, ja niinpä jouluna eivät minkään kirkon tilat riittäneet halukkaille hartautta kaipaaville. Oli katolisia, oli ortodokseja (joilla oli oma kokouspaikkansa lähikaupungissa), oli luterilaisia, oli helluntailaisia, oli vapaakirkollisia, oli yleensä ottaen vapaita uskovaisia. Tämä kaikki ei niinkään herättänyt minkäänlaista ihmetystä, sillä vallitsihan sama tilanne kaikkialla maailmassa. Mutta mikä todella ihmetytti niin kutsutun maailman keskuudessa, oli tämä vapaa ryhmä, joka ei kuulunut mihinkään valtasuuntaukseen, vaan halusi olla kaikkien kirkkokuntien ulkopuolella.

Kaikki tiesivät Johanneksen viraltapanosta, sillä jos ei kukaan muu niin Ann-Marie, Klausin säestyksellä, oli aina valmis ihmettelemään Johanneksen pahuutta missä tahansa asioidessansa. Kirjakaupan pitäjällekin he jatkuvasti toivat esiin jotakin negatiivista tästä naapuristansa, johtuneeko siitä, että tiesivät tämän kauppiaan yhtenä kyläläisistä maailmallisista kovasti seisovan Johanneksen rinnalla. Klausin perhe oli tunnetusti yksi arvostetuimmista ja mainituimmista vapaan suunnan edustajista - vapaan toisista kristillisistä, ei hengellisistä normeista - jotka korostivat kaikkialla todellisen uskon merkitystä. Kaikesta huolimatta oli kauppiaalla sydän ja aivot siinä missä muillakin, ja välistä oli hänellä sappi kiehahtaa ylitse näiden maireiden asiakkaiden jatkaessa jaaritustansa. Jaaritusta, sitä se oli hänen korvissansa!

Klaus oli mitä hurskaimman maineessa, ja sunnuntaisin ja joskus keskiviikkoisin ja lauantaisinkin hän mitä suurimmalla paatoksella saarnasi kaikkea syntiä vastaan, nimeämällä mitä lukuisimpia asioita, jotka Henki hänen sydämellensä oli vakuuttanut synniksi. Kuunnellessa näitä vuodatuksia tuli pakostakin ajatelleeksi, että voiko kaikki se olla syntiä kaikille? Kun todellisuuspohjaisesti laati yhteenvedon kaikista esitetyistä asioista, ottaen mukaan jokaisen saarnaavan ajatukset, ei jäänyt todellakaan jäljelle muuta mahdollisuutta kuin muuttaa luostariin. Mutta sekin oli tavallaan poissuljettu, sillä saarnasivathan useimmat puhujat katolista kirkkoa vastaan samalla tuomiten luostarijärjestelmänkin epäraamatullisena. Mitä ajattelivatkaan silloin tällöin kokouksiin osallistuvat kyläläiset näistä ihmisistä! Uskoivatko nämä seurakuntalaiset todellakin kaiken tämän, myös ilmiselvästi ristiriitaiset asiat? Tarkkakorvainen kuulija huomasi saarnaajan saarnaavan toistansa vastaan. Kuinka olisi maailma voinut uskoa, kun uskovaiset olivat niin erimielisiä?

Kirjakauppias ei ollut varsinaisesti uskovainen, vaikka kävikin kirkossa niin jouluna kuin pääsiäisenäkin. Milloin katolisessa, milloin luterilaisessa. Tässä vapaassa seurakunnassa hän oli käynyt vain kerran, eikä puheidensa mukaan olisi toista kertaa sisään astuva. Miksi, siitä toisaalla. Mutta hän oli järkevä ihminen ja kunnioitti tuonpuoleisia asioita, eikä milloinkaan puhunut pilkkaavasti uskonnosta tai Jumalasta. Mutta hän ei voinut sietää hurskastelua. Kun Klaus ja Ann-Marie jälleen kerran tulivat selaamaan lehtiä ja moittivat Johannesta, ei hän enää voinut pitää suutansa kiinni. Tämä aviopari oli kyllä tietoinen siitä, että kirjakauppias oli useammallekin asiakkaalle todennut, että nämä kaksi ovat ulkokultaiset kuin "Pietarinkirkon kultanauriit", mutta olivat laskeneet sen maailmanmiehen jumalattomuuden laskuun. Mutta nyt ylittyi jonkinlainen raja, ja se, mitä vuosikaudet oli pidätelty huulten salpojen takana sisimmässä kuohuvana, vellovana paineena, puhkesi esiin.

Kauppias tiesi monen kyläläisen tavoin, että Klaus oli pikkuhiljaa ryhtynyt yhä enemmän ja enemmän salakuljettamaan elintarvikkeita ja muutakin rajan takaa. Asia oli alkanut aivan viattomasti, kuten kenellä tahansa. Tullimiehet olivat täysin tietoisia siitä, että määräyksiä jatkuvasti rikottiin, ja jossakin määrin asioita katsottiin sormien lävitse, kunhan oli kysymys pienistä tavaramääristä. Kilosta tuli helposti kaksi tai kolmekin, eikä tullimies laukun avattuaan ollut huomaavinaan mitään, ellei sitten jotakin muutakin ollut moninkertainen määrä. Laki oli siis tehty täällä ihmistä varten, eikä ihmistä lakia varten. Laki oli joustava, ihmiset olivat joustavia ja mukavia, tullimiehetkin, olihan raja itse asiassa vain raja kahden samankielisen maan välillä.

Klausin omatunto oli alkanut vähitellen joustaa kaiken muun tavoin. Ensin oli määrät ylitetty pienoisesti, jakaen tavarat nimenomaan lasten laukkuihin, lasten, jotka olivat mukana joka ikisellä ulkomaanmatkalla. Eiväthän tullimiehet halunneet pienten lasten laukkuja tutkia! Tullimiehet olivat olemassa suuria rikollisia varten, todellisia salakuljettajia varten, jotka aiheuttivat kansakunnille suurta vahinkoa myyräntyöllään. Klaus oli uskovainen ja ajatteli maansa parasta. Mutta vähitellen hänen ajattelunsa ikään kuin joutui väärille urille, hänen itsensä sitä lainkaan käsittämättä. Häneltä ei puuttunut rahaa, ja perhe eli hyvinvoivasti. Mutta yhteiskunnan vääryydet heikko-osaista kohtaan saivat hänet hyväksymään suuremmat määrämittojen ylitykset. Hän ei ollut heikko-osainen, mutta hänen sukulaisperheensä kylällä oli todellakin säälittävässä asemassa. Kuten toisaalla on kerrottu, kantoi Klausin vaimo kehonsa ympärillä tavattomat määrät halpaa makkaraa ja lihaa rajan takaa kotiin. Ei omaa lihaansa, vaan kaupan antimia, sikaa, lammasta, nautaa, härkää. Pienissä taskuissa, jotka ympäröivät hänen kehoansa mekon alla. Kaikki oli alkanut pienestä, hyvin pienestä. Kaikkihan niin tekivät, kaikkihan salakuljettivat! Tullimiehetkin sen salaisesti hyväksyivät ja jopa hymyilivät alta kulmain, kun laukussa oli jotain ylimääräistä. Kaikki niin tekivät, kaikki niin tekivät, joten se oli hyväksyttävää häneltäkin! Mutta Klaus oli todellinen uskovainen, joka rakasti totuutta salatuimpaan asti. Valheellisuus oli suurinta syntiä, mitä saattoi ajatella. Siihen ei Klaus milloinkaan halunnut syyllistyä.

Joka kerta, kun heidät rajalla pysäytettiin, mitä ei tapahtunut läheskään aina, kysyi tullimies: "Onko jotakin tullattavaa?" Alussa Klaus oli punastunut ajatellessaan jopa tupakkakartonkeja, jotka oli kätketty tyttären koululaukun pohjalle, mutta oli onnistunut sanomaan sisimmässä kaivertavasta tunteesta huolimatta: "Ei ole, kävimme vain katselemassa paikkoja!" Klaus ei polttanut, kuten ei kukaan seurakuntalaisista, mutta mielellään hän teki palveluksen vaimonsa vanhalle isälle, joka asui kylän toisessa laidassa. Tämä oli armoton tupakkamies, joka ei mistään hinnasta lopettaisi pahettansa. Klaus ei enää puhunut sanaakaan tästä asiasta sen paremmin vanhukselle kuin ei kyläläisillekään, vaikka toisaalta paheksui suuresti joidenkin muiden polttamista. "Onko jotakin tullattavaa?" "Onko jotakin tullattavaa?" Kuinka monta kertaa Klausin perhe olikaan kuullut nämä sanat viimeisten vuosien aikana? Kertaakaan ei tämä järkevä mies ollut niin typerä, että olisi vastannut: "Kyllä, olisi kyllä tullattavaa, mutta olemme kätkeneet kaiken hyvin. Tupakkaa on yliannos tytön laukun pohjalla, pojan laukussa on kiväärinammuksia, mitä ei meidän maassamme saa käyttää, mutta ne eivät tule minulle itselleni, vaan ystävällemme Thomasille, vaimon mekon alla on kymmenen kiloa parasta lihaa, mitä rahalla saa, vaikka tuoda saisi vain yhden kilon." Oli siinä Klaus ajaessansa monta kertaa hekotellut, ja koko perhe oli nauranut ajatellessansa sitä, minkä näköiseksi tullimies olisi mennyt, jos kaiken tämän olisi tälle päin naamaa ladellut!

Näille asioille naurettiin ja niitä pidettiin mitättöminä, sillä tapahtuihan kaikki tuon hädässä olevan sukulaisen tähden. Mutta entä ammukset, nehän tulivat Thomasille, tupakat vaimon isälle? Lihasta suurin osa jäi perheen pakastimeen, ja vain pieni osa meni puutteessa oleville sukulaisille. Asia oli riistäytynyt käsistä, eikä Klaus tiennyt miten kaiken lopettaa, tai ei tiennyt edes haluaisiko lopettaa. Hän tiesi kyllä, että jos edes kerran tullimies haluaisi lähemmin nuuskia vaimoa makkaravöineen, tulisi siitä ennenkuulumaton käry. Koko maassa tultaisiin nauramaan henkitoreissa tälle jutulle, ja Klaus vaimoinensa saattaisi joutua istumaan jopa vankilassa. Tämä ajatus ajoittain suorastaan värisytti häntä aamuyön painajaismaisissa unissa: "Uskovainen mies käytti vaimoansa törkeään salakuljetukseen. Vaimo salakuljetuksen välineenä takavarikoitu valtiolle ja myydään pakkohuutokaupassa seuraavan kuun alussa!" Tällainen otsikko kummitteli Klausin unissa aina silloin tällöin, ja lasten kanssa hän parkui täyteen ääneen kodin kellarissa, johon olivat ilmestyneet kalterit niin ikkunoihin kuin oveenkin. Hän heräsi hiestä märkänä!

"Onko mitään tullattavaa?" "Ei ole!" Käsittikö Klaus ollenkaan, että hän jatkuvasti valehteli yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes omatunto ei kolkuttanut enää lainkaan? Kauppias käsitti tämän asian paremmin kuin kukaan uskovainen olisi edes osannut kuvitellakaan. Kauppias täräytti suoraan: "Kuulkaa te kaiken maailman haaskalinnut. Mieleni tekisi soittaa tulliin ja käskeä pitämään ruumiintarkastus ihanalle vaimolle, joka aina tullissa suuntaan tai toiseen kulkiessaan on kymmenen kiloa lihavampi kuin kylällä tepastellessaan. Jätteitä pusseihin kotona, lihaa takaisin tullessa. Kyllä siinä joku jo ihmettelee, kuinka roskakori rajan takana on aina pullollaan määrämittaan leikeltyjä jätteitä. Voisiko kukaan keksiä jotakin yhtä hullua kuin teidän kaltaisenne ulkokultaiset hurskastelijat! Jättäkää Johannes ja muut rauhaan, kun itse olette todellisia pahantekijöitä!"

Klaus vaimoineen ei käynyt kirjakaupassa moneen kuukauteen, niin kuin ei myöskään rajan takana. Kauppiaasta oli tullut heidän ikuinen vihamiehensä. Jonkin aikaa Klausin omatunto jäyti jonkin verran, mutta sitten se taas rauhoittui hänen keskittyessänsä sukulaisperheensä hätään.

Perheen vaimo oli Klausin vaimon siskon lapsi. Aikanaan isoisän ja isoäidin kuollessa oli päätetty tilan siirtyvän isälle, joka sitten puolestaan oli jättänyt tilan näille nuorille. Tila oli loppujenlopuksi hyvin pieni, mutta arvoa sille antoi suuri teollisuushalli, jossa kautta aikojen oli valmistettu tarvekaluja ympäristön maanviljelijöille. Paikalta olivat lähteneet parhaat aurat ja äkeet ja niittokoneetkin. Ajan myötä kaikki oli koneellistunut maataloudessa, ja nykyajan vaatimukset olivat liikaa tälle perheyritykselle. Tulivat lähiympäristön laskettelukeskukset, ja niinpä jo isä alkoi valmistaa matkamuistoesineitä turisteja silmälläpitäen. Tulot eivät milloinkaan olleet suuret, mutta perhe tuli toimeen. Kun lapset sitten alkoivat pitää tilaa ja harjoittaa teollisuutta, halusi nuorimies laajentaa hallia entisestään. Tehtiin suuri velka, joka kyläläisiä kauhistutti, mutta nuoripari tietynlaisessa ylpeydessä naureskeli voitonvarmana näiden epäilysten keskellä.

Ajat muuttuivat jälleen, eivätkä missään suhteessa tällaisen teollisuuden eduksi. Suuret tuontiliikkeet syytivät vuoriston lahjatavaravarastot täyteen esineitä varustettuna paikkakuntien tarroilla, joskin jossakin melkein näkymättömissä luki: "Made in Hongkong tai Taiwan". Velat painoivat päälle, ja eräänä päivänä oli ulosottomies paikalla. Kaikki meni, mutta paikan ostanut pankki oli poikkeuksellisen vakavarainen ja ymmärtäväinen. Se lohkaisi peltomaat joenrannasta ja rakennutti tuottavan lomakylän. Vanha teollisuusrakennus ei sitä kiinnostanut, koska se oli aivan maantien laidassa, ja sille riitti hyvin pieni tontti. Pormestarin myötävaikutuksella rakennus myytiin edullisilla lainaehdoilla takaisin perheelle; olihan kysymys vuosikymmenisestä sukutilasta.

Perhe yritti jälleen, mutta tuloksena oli taas tietynlainen vararikko. Koska perheen asunto oli hallin yhteydessä, ei suoritettu minkäänlaista ulosmittausta, koska katsottiin edullisimmaksi antaa rakennuksen säilyä perheen hallussa; kukaan ei olisi halunnut ostaa sitä, sillä kylä oli aivan liian pieni, jotta mikään yritys olisi asettunut sinne.

Tästä alkoi Klausin omantunnon venyminen. Perheen hätä oli niin hänen sydämellänsä, että se kosketti kaikkia muitakin lähellä olevia. Perheellä oli asunto, mutta rahaa ruokaan ei tahtonut riittää. Ajoittain äiti ajoi suorastaan romuksi luonnehdittavalla autolla kylälle ruokaostoksille, mutta tuli takaisin tyhjän ostoskorin kanssa, kun ei ollut tullut rahaa tilille. Yhteiskunta oli ymmärtänyt määrättyyn rajaan asti, mutta nyt sekään ei voinut tehdä enempää. Vastaavia perheitä oli vuoristo täynnä. Kunkin tuli pyrkiä pärjäämään sen mukaan kuin voi, jos ei niin ei.

Ilta- ja yökaudet istui Klaus tuvan penkillä murheen murtaman perheenisän kanssa ja pohti elämän vääryyttä. Jos ei yhteiskunta antanut apuansa, oli keksittävä jotakin. Mahdollisuus oli yrittämiseen, mutta viranomaiset olivat päättäneet, että tietty osa isännän palkasta menisi velkojen maksuun, ja jäljelle jäävällä summalla oli vaikea tulla toimeen. Ystävämme laittoi kuntoon hallin vanhat koneet ja muutti ne valmistamaan aivan uudenlaisia tuotteita. Mutta kysyntä oli rajattua, eikä hän katsonut voivansa maksaa veroja niin pienistä tuloista. Uskovaisena miehenä hän tiesi, että perheestä on pidettävä huolta, ja voidaksensa tulla toimeen hiukan helpommalla hänen olisi tullut muuttaa muualle asumaan vuokralle ja luopua siitä, mitä tilasta oli jäljellä. Sitä hän ei halunnut mistään hinnasta.

Hallin ikkunat peitettiin mustalla, valoa läpäisemättömällä muovilla, ja ovien eteen ajettiin vanhat rattaat. Kaikki näytti suljetulta ja hylätyltä. Täällä ei harjoitettu teollisuutta; kaikki oli suljettu. Kukaan ei edes halunnut tutkia asiaa, kun kaikki niin selvästi viittasi sellaiseen. Ulosottoviranomaiset ja verottaja saivat tiedusteluihinsa samankaltaiset vastaukset, ja niin asia jäi lepäämään. Mutta isäntä ei levännyt. Yökaudet kävivät koneet ja tuottivat tavaraa, joka sitten myytiin kauempana oleviin kyliin ja kaupunkeihin. Klaus hankki asiakkaita, isäntä myi ja kuljetti. Mutta mistään ei tehty kuittia, mitään ei kirjattu ylös.

Jokainen kyläläinen harjoitti tietyllä tavalla niin sanottua pienoista vilppiä omantuntonsa mukaisesti. Johannes tiesi näistä asioista, mutta ei ollut koskaan saarnannut liikeasioista tai myymisestä ja ostamisesta. Hän katsoi näiden asioiden olevan jokaisen henkilökohtaisia asioita. Yksi naapurialueen seurakuntalaisista, fanaattinen, pistäväsilmäinen saarnamies taas osaltaan saarnasi jokaisen penninkin ilmoittamista. Tuskin on näissä asioissa kysymys penneistä tai markoista, vaan periaatteista ja omastatunnosta. Kukaan tuskin menee kadotukseen muutaman markan takia, tai riittämättömän veroilmoituksen takia. Ihminen saa sielullensa vahingon vääräsydämisyyden tähden, ja siinä on kysymys jostakin paljon suuremmasta.

Klausin salakuljetus oli alkanut yhdestä ylimääräisestä lihakilosta ja päätynyt suorastaan organisoituun salakuljetukseen. Sen verran hän tiesi, ettei auton rakenteisiin saanut mitään piilottaa, sillä tällaisessa tapauksessa käryn käydessä koko auto olisi menetetty valtiolle. Klaus ei suorastaan ollut vaarassa joutua kadotukseen, mutta hänen omantuntonsa tila oli suorastaan vakava. Mikä olisi seuraava aste?

Jälleen kerran istuvat isännät tuvan penkin ääressä ja pohtivat keinoja tilanteen parantamiseksi. Tuntuu siltä, kuin kaikki keinot olisivat luvallisia, sillä onhan kysymyksessä kymmenlapsinen perhe. Perheen on saatava ruokaa, lasten on syötävä, jos mahdollista, kiinteistövelka on maksettava, ettei perhe joudu vieraisiin muuttamaan.

"Onko tullattavaa?" Kuinka monta kertaa olikaan Klaus joutunut valehtelemaan? "Millaisia summia olet ansainnut viimeisten kuukausien aikana?" oli juuri tänään kysytty isännältä. "Eipä ole tullut paljon mitään ansaittua!" oli tämä vastannut. Ulosottotoimiston virkailija omasi sydämen eikä raaskinut sanoa siten kuin olisi voinut sanoa: "Oletko ansainnut ylitse tämän määräsumman; kaikki ylitsemenevä on ulosotettava!" Oliko isäntä valehdellut? Ei mielestänsä, sillä hän tarkoitti jotakin aivan muuta. Hän oli tosin saanut suurehkon summan rahaa tekemällä matkallansa jopa erittäin hienon vaihtokaupan, myyden nämä uudet tavarat pimeästi naapurikylän kaupalle. Ei, hän ei ollut ansainnut niin paljon, että siitä olisi voinut ulosmitata, sillä ylitse menevällä osalla hänen oli ollut pakko maksaa kiinnelaina. Hän ei siis periaatteessa valehdellut, vaikka koko ruumiintoiminnot todistivat hänelle vastakkaista. Hän muisti niin hyvin, kuinka tuo kiusallinen Johannes oli puhunut siitä, kuinka ihmisen valehdellessa koko hänen ruumiinsa reagoi siihen, niin että jopa elektroniset mittalaitteet pystyvät sen toteamaan valheenpaljastustestissä. Mitä isompi valhe, sitä pitemmälle mittarin neulat lyövät!

Milloin oli Klaus ensimmäisen kerran valehdellut? Milloin oli tämä isäntä ensimmäisen kerran valehdellut? Ehkä ulosottoviranomaiselle? Oliko se sinänsä valhe, sitä moni saattaa kysyä. Mitä valhe todellisuudessa on? Onko se valehtelemista, jos perhettään ajatellen lausuu muunneltua totuutta? Muutama muunneltu totuus tuskin ketään tieltä sortaa, mutta entä sitten kun asiaa pitää uudelleen korjailla? Kun paikka menee rikki, tarvitaan suurempi paikka paikan päälle, pienen valheen peittämiseksi tarvitaan suurempi valhe. Isännästä oli tuntunut pahalta ulosottotoimistossa, mutta mieli oli rauhoittunut pankkiin mennessä. Kuinka hyvältä tuntuikaan maksaa rästissä ollut lainanlyhennys! Kiitos Herralle, että sattui eteen niin hyviä tilaisuuksia!

Virkailija laski tiskille pinottua rahakasaa, kun pankinjohtaja sattui astumaan ulos huoneestansa. "Kas, Metallimies, kuinkas menee!" Pankinjohtaja piti tästä miehestä, joka niin ankarasti oli taistellut perheensä toimeentulon puolesta. "Onpahan totisesti sievä kasa rahaa, oletko ryhtynyt taas tekemään auroja!" Tiesihän tämä, ettei mitään auroja enää tehty, vaikkakin epäili verstaan olevan käytössä. Siksipä isäntä huolettomasti saattoi todeta suorakantaan: "En toki, kukapa niitä auroja enää!" Hän ei valehdellut, vaan kertoi totuuden; ei auroja, ei. Eihän pankinjohtajakaan sitä ollut tarkoittanut, vaikka järjen mukaan ajatellen oli selvääkin selvempää, että kysymys tarkoitti: "Oletko valmistanut lahjaesineitä ja saanut myytyä hyvään hintaan?" "Oletko sinä kokonaan sulkenut verstaasi?", jatkoi johtaja keskustelua. "No, kyllähän se niin lähinnä on", vastasi puhuteltu, ja uskoi jälleen kerran kertoneensa totuuden. Kaikkihan oli suljettu, ikkunat, kärryt oven edessä. Verstaalle kuljettiin keittiön takaovesta. "Itse asiassahan olen lopettanut kaiken valmistuksen!" Sydän hypähti kurkkuun ja kasvot punehtuivat. Miksi ihmeessä hän ei saanut edes rauhassa tuoda rahojaan tähän vihonviimeiseen pankkiin! Nyt pankinjohtaja oli viekoitellut hänet puhumaan suoranaista puppua. "Minä vain satuin keksimään pienen tuota... sellaisen kauppahomman, mistä hiukan sain voittoa. Eipä tässä liiemmälti ole tuloja ollut."

"Onko tullattavaa?" "Onko ollut tuloja?" "Mistä tulot ovat?" "Onko tässä kaikki?" Maailma täynnä kysymyksiä, hankalia kysymyksiä, ja toinen näkee nälkää, lapsille ei ole ostaa vaatteita.

Kaikesta tästä ei olisi mitään kerrottavaa, ellei olisi kysymys ihmisistä, jotka kutsuvat itseänsä todellisiksi uskovaisiksi, elävässä Jumala-yhteydessä oleviksi. Jumalan Sana selvästi tuo julki, ettei valehtelijoilla ole osaa iankaikkiseen elämään. Uskovaisen tulisi puhua vain totuutta.

Johannes ja Klaus keskustelivat eräässä yhteydessä näistä asioista, ja Johannes tuli sanoneeksi, että tulisi rukoilla tämän veljen puolesta, ettei hän harjoittaisi pimeätä kauppaa, koska se ei sovi uskovaiselle. Sillä hetkellä ei Klaus sanonut mitään kummempaa, koska ei todellakaan ollut varaa sanoa mitään tällaista toteamusta vastaan. Mutta pohdittuaan asiaa Ann-Marien kanssa koko sen illan ja osan yötäkin, soitti hän suuttuneena heti aamukahdeksalta Johannekselle ja suorastaan huusi: "Mikä sinä Johannes olet olevinasi, kun tuomitset muita! Oletko itse kirjannut jokaisen pennin, minkä olet saanut?"

Kylällä alkoi kiertää huhu, että Johannes oli pimittänyt niin maatilastansa saamiansa kuin uskovaistenkin varoja. Kuka tämän huhun oli pannut liikkeelle, sitä voi vain arvailla. Huhut eivät vielä koskaan ole lentäneet ilmassa, vaan niillä on aina kaksi jalkaa, joko lahkeiden tai hameen verhoamaa. Johannes käyttänyt varoja väärin! Miten se oli tapahtunut, sitä ei kukaan voinut sanoa, mutta pian Johannesta karteltiin entistä enemmän. Kukaan ei halunnut ajatella sitä tosiasiaa, että Johannes ei omistanut yhtään mitään, vaan kaikki hänen rahansa olivat menneet Jumalan valtakunnan työhön siinä määrin, että ajoittain vaimo oli hyvinkin katkera siitä, että hänenkin palkastaan osa meni tähän työhön, joka inhimillisesti ajatellen ei tuottanut mitään tulosta. Klaus salakuljetti niin paljon kuin halusi, sukulaismies myi pimeästi niin paljon kuin halusi, mutta Johannes oli se, jota suomittiin rikollisena!

"Kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia!" (Room. 13: 7). Seuraavaa 14. lukua voitaisiin kutsua omantunnon luvuksi, missä jokaiselle annetaan vapaus Sanan puitteissa päättää mikä on oikein ja mikä ei. Jokainen on varmastikin pannut merkille kaksi ensimmäistä asiaa, mutta vakavaksi kaiken tekee kolmas asia. "Kenelle pelko, sille pelko!" Tässä tuskin puhutaan ilmitulemisen pelosta tai paljastumisen pelosta. Maailman malli on niin voimakkaasti esillä, että jumalanpelko on suorastaan kadonnut seurakunnan keskuudesta. Niin kuin jo on mainittu, jokainen avarasydäminen sanantutkija voi todeta, ettei Jumalan kohdalla ole kysymys siitä, mitä jotkut kiihkomieliset pitävät pinnalla: "Älä tartu, älä maista, älä koske, tämä on syntiä, tuo on syntiä!"

Meidän on pakko nähdä asiat kokonaisvaltaisesti, ikään kuin palapelinä. Jokaisen todellisen uskovaisen kohdalla on aina kysymys samanlaisesta asetelmasta. Jossakin vaiheessa elämän aikana, osittain jo syntymästä asti on Jumala viisaudessansa laittanut meihin pieniä palasia suuresta jumalallisesta palapelistänsä. Elämämme varrella sitten vastaanottohalustamme ja -kyvystämme riippuen saamme hengellisen elämämme palapeliin aina uusia, lisäpalasia, jotka yhä enemmän suovat meidän nähdä jotakin suuresta, ihanasta kokonaisuudesta. Tämä kehitys jatkuu koko elämämme ajan, ja saavuttaa täyteytensä vasta tästä elämästä siirtymisemme hetkellä. Kukaan meistä ei ole täydellinen, kukaan meistä ei voi kerskua täydellisellä tiedolla, täydellisellä palapelin valmiilla kuvalla, mutta jokaisella meistä tulisi olla tämä kasvava, kehittyvä prosessi käynnissä elämämme jokaisena päivänä. Meissä tulisi jumalallisen kuvan tulla yhä selvemmin ja selvemmin nähtäväksi. Kysymys ei ole jostakin meistä lähtöisin olevasta, vaan meihin pannusta, jumalallista alkuperää olevasta.

Mitä on tehnyt suurin osa niin sanotuista uskovaisista? Näistä yksittäisistä palapelin palasista on tehty jotakin sellaista, mitä ne eivät voi milloinkaan olla. Sen sijaan että niistä muodostuisi täydellinen kokonaiskuva, ovat hurmaantuneet ja väärän innoituksen omaavat ihmiset alkaneet kehystää yksittäisiä palasia. Irralliset palaset on asetettu väärälle paikalle, ulos kokonaiskuvasta, ja niin ovat muodostuneet kaikki uskonsuunnat. Kukin voi kerskata osatotuudellansa, mutta kenellä on yleiskuva jumalallisesta tahdosta? Vain sillä, joka sallii Jumalan Hengen asettaa kunkin palasen oikealle kohdallensa, oikeaan syvyyteen. Raamatullinen on itse asiassa vain sellainen henkilö, jonka kohdalla tämä voi toteutua. Irtopalaset saattavat tuottaa hetken nautintoa ja mielihyvää, tyydytystä, mutta todellista jumalallista päämäärää ei saavuteta näillä keinoin. Oikea vastaus raamatulliseen kysymykseen voidaan saada ainoastaan Sanasta. Toinen kohta selittää toista, antaa valoa toiselle.

Hopeajärven kylällä oli itsetietoinen, omahyväinen uskonnollisuus saanut jalansijaa siinä määrin, että voitiin jopa puhua hengellisestä kuolemasta. Tapahtui niin kuin Tuomarien aikana ja Mooseksen aikana - kukin teki sitä, minkä omasta mielestään näki oikeaksi. Juuri kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, mikä oli Jumalan tahto. Nimenomaan siksikö oli tärkeätä saada Johanneksen kaltaiset ihmiset vaikenemaan? Johannesta syytettiin kaikesta siitä, mikä hengellisellä rintamalla meni vikaan. Hänen syytänsä oli kaikki, aivan kaikki! Hän oli seurakunnan turmioon saattaja, ja kuka saattoi mitata sitä huokausten määrää, mikä kohdistui häneen!

Johannes ei halunnut kenellekään mitään pahaa, vaan hänellä oli ainoastaan paimenen sydän. Hän ei saattanut vaieten katsella sitä, kuinka näennäisesti pienet asiat ajoivat uskovaisia aina vain kauemmaksi Jumalasta, vaikka nämä eivät sitä halunneetkaan tunnustaa. Tiukkapipoiseksi ei kukaan ollut rohjennut Johannesta syyttää, vaan ajoittain häntä moitittiin liiallisesta rakkaudellisuudesta maailmallisia ihmisiä kohtaan. Miten tuollainen saarnamies saattoi niin kauniisti hymyillä meikatuille naisille kokousten jälkeen näiden kanssa hengellisistä asioista keskustellessaan? Hänen kasvojensa olisi pikemminkin tullut olla hyvin synkät ja toruvat - te jumalattomat, miksi maalaatte itseänne kuin "Iisepeli", te olette aivan kuin antikristuksen joukkoa, helvettiin olette matkalla! Näin ei Johannes, hän keskusteli ja kuunteli - ihmisetkin kuuntelivat. Mutta jotenkin kaikki todisti Johanneksen jumalattomuuden puolesta, sillä sellaiset ihmiset, jotka kylältä olivat muutaman kerran - tai vain yhden ainoan kerran - käyneet kokouksissa, eivät enää keskustelleetkaan uskovaisten kanssa, mutta Johanneksen nämä aina panivat merkille ja keskustelivat niin innokkaasti tämän kanssa.

Näin Johanneksesta vähitellen tuli syrjitty ja murheellinen maan matkaaja. Toisaalta tuo hiljainen ääni tämän sisimmässä yhä uudelleen lausui lohduttavia sanoja. "Eivätkö ihmiset juuri näin tehneet Minullekin? Minua syytettiin kaikesta mahdollisesta, Minua kohdeltiin kuin mitäkin jumalatonta, vaikka koko ajan tein vain hyvää. Minulla ei aina ollut minne pääni kallistaa, kukaan ei halunnut minua kotiinsa. Minua syytettiin ystävyydestä syntisiä kohtaan, ja sitä Minä olinkin, syntisten Ystävä. Minä menin sinne, missä kaipaavat sydämet olivat. Minun omani hylkäsivät Minut, ja niille kahdelletoistakin Minun oli kerran sanottava: 'Tahdotteko tekin mennä pois?' Kuka voi mitata sitä, mitä Minä sydämessäni tunsin, kuka voi mitata tuskaani? Nyt sinä opit ymmärtämään jotakin siitä, mitä Minä ajattelen, tunnen."

Johanneksen asioita ruodittiin jokaisen seurakuntalaisen pöydässä, pahoiteltiin, kauhisteltiin, hämmästeltiin. Johanneksen takapihalle oli kerätty jokaisen seurakuntalaisen sontaläjät, ja sieltä ne levittivät kauhistuttavaa lemuansa. Kukaan ei ajatellut mistä kaikki oli peräisin, kuka sen oli sinne vienyt. Kukaan näistä hengellisistä ylimyksistä ei ajatellut sitä, ettei yhdestä miehestä tai yhdestä perheestä lähde millään konstilla tuollaista kasaa!

Johannes sai kirjaimellisesti kokea Paavalin kohtalon: "Me olemme kuin mikäkin maailman tunkio!" Johannes oli kuin peili, josta kukin näki oman itsensä, kauhistui, vakuutti itsellensä, ettei hän voi olla tuollainen, ja niin tapahtui, että jokainen syytti Johannesta omista synneistänsä ja vääryyksistänsä. Lähes jokainen samaisti Johanneksen kanssa itsensä, omat asiansa, negatiiviset, ravistellen ne itsensä yltä ja sälyttäen ne tämän muutenkin murretun miehen ylle. "Ei, me emme voi olla tuollaisia, me emme ole voineet tehdä tuollaista, me olemme uskovaisia, hyviä ihmisiä, siispä sen täytyy olla Johanneksen, joka on kaiken tämän tehnyt!" Historian kirjoitusta muutettiin raakalaismaisella tavalla, todella tapahtuneelle tehtiin suurta vääryyttä, väärässä innoituksessa kehiteltiin teorioita, joista tuli todellisuutta valheen ilmapiirissä. Seurakunta oli suurelta osaltaan kietoutunut johonkin sellaiseen, mikä oli tulevaisuudessa koituva sen turmioksi, jollei asioihin tullut muutosta.

Klaus vieraili entistä useammin hädässä olevan sukulaisensa luona, ja sitäkin harvemmin Johanneksen luona, vaikka oli rajanaapuri. Yhä vielä antoi Johannes hänen pitää mullikoitansa tyhjilleen jääneessä navetassansa, mikä johti siihen, että nämä ruokittiin aina silloin, kun Johannesta ei näkynyt pihapiirissä. Harva se päivä kuultiin Klausin kyselevän: "Oletko nähnyt Johannesta?" ikään kuin olisi kaivannut tätä, mutta helpotuksen hymynhäive kävi hänen suupielessänsä hänen kuullessansa, että tämä oli nähty kylällä. Jälleen kerran hän saattoi rauhassa mennä katsomaan mullejansa, pelkäämättä kohtaamista Johanneksen kanssa. Miksi mullit piti pitää Johanneksen navetassa, sen saattoi vain arvailla. Milloinkahan veroviranomaiset alkaisivat kysellä Johanneksen mulleista?

Klaus rauhoitteli sukulaisensa mieltä, ja yritti puhua rohkaisevasti. Tämä oli alkanut masentua entistä enemmän. Rahat riittivät juuri ja juuri kiinnelainojen hoitoon, mutta ruokaan jäi melko vähän. Tosin silloin kun kauppa oli käynyt hyvin, oli todella herkuteltu ja juhlittu. Oli kiitetty Herraakin, mutta entistä harvemmin avattiin Raamattu tai käytiin kokouksissa. Yhä useammin soivat iskelmät työn tahdittajina hallilla. Yhä enemmän tuli elämään mukaan sellaista, mikä aikaisemmin olisi tuntunut pahalta.

Tuloja oli siis miten sattui. Ulosottoviranomaiset kyselivät silloin tällöin, verottaja kyseli, pankinjohtaja kyseli, kysyipä poliisikin kerran, kun joku oli murtautunut halliin. Naapuri mokoma oli soittanut poliisin! Oli siinä selittäminen, että saatiin naapuri ja poliisit vakuuttuneiksi siitä, ettei ollut mitään tarvetta mennä halliin. Lapset ne vain eivät olleet yöllä saaneet unta, ja olivat kivellä heittäneet oven lasin rikki. Varastetut kulmahiomakone ja pieni mukana kuljetettava hitsauslaite kaiversivat mieltä. Kuinka Herra salli kaiken tämän tapahtua? Poliisille ei voinut kertoa totuutta; asia piti peittää hätävalheella. Kenellekään ei voinut kertoa totuutta, ja niinpä tämä muutoin niin rehti ja hyvä mies oli jonkin ajan kuluttua sellaisessa valheiden verkossa ja paulassa, että hän ei enää itsekään tajunnut missä kulki oikean ja väärän raja. Joka paikassa oli kerrottava muunneltua totuutta, mitä vääryydellä vältetään kutsumasta valheeksi. Hän maksoi kiinnelainat, mutta ei tullut missään vaiheessa ajatelleeksi, että jossakin vaiheessa häneltä haluttaisiin selvitys siitä, mistä nuo rahat ovat tulleet.

Myydessään tuotteitansa eri puolilla hän ei voinut antaa kuittia, tai vastaavasti ottaa vastaan mitään paperilla. Kerrankin ollessansa viemässä lähetystä erääseen liikkeeseen, oli paikalle sattunut toinen kauppias halunnut hänen osoitettansa tilataksensa hänkin tätä tavaraa kauppaansa. Onneksi vaiko vahingoksi oli hänen korvaansa ehditty kuiskaamaan, ettei tälle voinut myydä, sillä hänen poikansa oli verotoimistossa töissä, ja isä itse oli hyvin tarkka kaikessa.

Hän alkoi pelätä ihmisiä, epäillä petosta. Keneen voi luottaa, keneen ei? Kuka pitää suunsa kiinni, kuka ei? Entä jos joku tulee uskovaiseksi ja tunnustaa pimeät kauppansa? Kuinka monta tekijää olikaan olemassa, kuinka pieni asia voikaan puhkaista koko kuplan! Mutta tällä hetkellä Johannes oli syyllinen kaikkeen, eikä kukaan osannut ajatellakaan mitään pahaa tästä perheenisästä, joka perhettään elättääkseen teki kaikkensa. Mutta kukaan ei tullut itse asiassa ajatelleeksi järkevästi. Kukaan ei ajatellut sitä, mitä tämä itse asiassa teki. Kuinka kauan viranomaiset uskoisivat, ettei tällä ollut mitään sellaista liiketointa, josta ei olisi tullut rahaa? Mutta Johannesta tarkkailtiin entistäkin enemmän, ja mitä hulluimmat asiat kulkivat uskovaisten keskuudessa suusta suuhun.

Oli olemassa monta sellaista henkilöä, jotka olisivat voineet oikaista esitettyjä asioita Johanneksen hyväksi, mutta yksikään ääni ei noussut korjaamaan vääryyksiä. Haluttiin säilyä hyvissä väleissä jokaisen perheen kanssa, ja nyt Johanneksen kustannuksella nautittiin hyvästä kahvista ja erinomaisista leivonnaisista. Joka puolusti Johannesta, oli erotettava synagogasta! Tämä oli henkien laki. Kaikki muut vääryydet haluttiin suurella innolla poistaa ja korjata kaikki mahdolliset väärinkäsitykset, mutta Johanneksen selän ylitse kuljettiin entistä raskaammin saappain!

Pieni hapatus hapattaa suurenkin taikinan. Koko seurakunta oli happanemisen viimeisimmässä vaiheessa. Kaikki näytti olevan ennallaan, laulut kaikuivat, Herraa ylistettiin, Sanaa luettiin, mutta kuitenkin ihmiset muuttuivat. Klaus ei ollut entisensä, sukulaismies ei ollut entisensä. Kasvoihin oli itse kullekin tullut joitakin aivan uusia juonteita, silmät katselivat erilailla kuin ennen. Ilmapiiri oli pilaantunut. Miksi jokin ikään kuin muistutti siitä pääsiäisestä, kun Herra Jeesus riippui ristillä pahantekijäin välissä, ja samanaikaisesti hurskas seurakunta lauloi ylistyslaulujansa temppelissä? Tämä pieni joukko jakaantui erilaisiin näkemysryhmiin, ja sitä ei voitu olla huomaamatta maailmankin, kylänväen keskuudessa.

Markku Vuori