Miksi pesty sika rypee rapakossa?

Johannes oli erikoisella tavalla pannut merkille sen, kuinka ihmiset yrittivät olla jotakin, jotakin sellaista, mitä he eivät todellisuudessa olleet. He tulivat päivä päivältä enemmän sen kaltaisiksi, mitä he halusivat olla, mitä he ajattelivat olevansa. Hyvä esimerkki kaikesta oli Karlin vaimo, joka kaikkien menneiden ja ahdistavien vuosien jälkeen itsekin havaitsi olevansa suorastaan fanaattinen ja miestänsä laiminlyövä. Mistä tämä kaikki johtui, sitä saattoi vain arvailla, mutta eräänä syynä voitaneen pitää sitä, että naapuriin muutti yksinäinen, todella miellyttävän näköinen nainen kahden lapsensa kanssa. Jatkuvasti oli jotakin rikki, jotakin kiinnitettävää, ja niinpä Karl kipaisi joskus parikin kertaa päivässä auttamaan tätä niin avutonta yksinhuoltajaa.

Vaimo alkoi ilmeisesti, osaltaan terveellä tavalla, tajuta laiminlyöneensä miestänsä. Niinpä hän alkoi yhtäkkiä käyttäytyä aivan ennennäkemättömällä tavalla, aivan kuin olisi ollut joku toinen henkilö. Vuosikymmenet hän oli ollut oma itsensä, tiukkailmeinen, fanaattinen, miestänsä tossun alla pitävä naisihminen, ajattelematta lainkaan miehensä tunteita ja odotuksia. Mutta nyt mustasukkaisuuden paholainen sai hänet heräämään todellisuuteen, niin että hän toden teolla pelkäsi miehensä jättävän hänet tuon naapurin sulottaren tähden.

Monta kertaa pahatkin asiat palvelevat hyvän saavuttamiseksi, ratkaisu on vain ihmisen itsensä käsissä; miten hän kunkin tilanteen selvittää. Brunhilde tajusi siis olleensa väärämielinen miestänsä kohtaan niin monen vuoden ajan, mutta tekikö hän nyt tajuntansa herätessä oikean ratkaisun? Eikö olisi ollut maailman yksinkertaisin asia ottaa miestänsä kaulasta kiinni ja tunnustaa asia? Eikö olisi ollut oikeus ja kohtuus sanoa: "Rakas Karl-mieheni, minä olen ollut väärämielinen sinua kohtaan melkein koko avioliitomme ajan. Voitko antaa minulle kaiken anteeksi? Tästä lähtien minä haluan hyvittää sinulle kaiken olemalla sinulle todella huomaavainen vaimo!"

Mikä on ensimmäinen ja yksinkertaisin ratkaisu, se useimmiten kuitenkin hylätään sopimattomana ja monesti lähes mahdottoman tuntuisena. Niinpä Brunhildekin hylkäsi täysin ajatuksen jonkin tunnustamisesta ja anteeksipyytämisestä, mutta halusi nyt kuitenkin olla hyvä vaimo, unohtaen kaiken menneen.

Tässä juuri on yksi kohtalokkaimmista virheistä ihmisen kohdalla, on hän sitten uskovainen tai uskosta osaton. Mutta koska me nimenomaan puhumme nyt uskovaisista ihmisistä, haluamme keskittyä Brunhilden kaltaisiin henkilöihin. Jälleen kerran voimme todeta, että on nimi sitten Brunhilde tai Bruno, Hans tai Hanna, Peter tai Petra, olemme me loppuun asti oleva ulkonaiselta olemukseltamme Aatameja ja Eevoja. Yksin Jumalan armo voi tulla avuksemme, jotta meissä voisi syntyä jotakin todellista, iankaikkista, Jumalan silmissä kestävää.

Ajatus menneen unohtamisesta on yksi perustekijöistä uskovaisen elämässä, ja itse asiassa Jumalan vaatimuskin. Herra haluaa tehdä uutta, pyyhkiä kyyneleet silmistämme ja antaa elämällemme uuden tarkoituksen. Mutta olemmeko milloinkaan panneet merkille sitä, millä tavoin me käytämme tätä Jumalankin vaatimaa asiaa elämässämme? Käsi sydämelle, veli, sisar. Jos aviopuolisomme on rikkonut meitä vastaan, pahoittanut mielemme, haavoittanut meitä, olemme(ko) heti rientäneet 1. Kor. 13 hengen mukaisesti hänen luoksensa ja sanoneet: "Rakkaani, se mitä minulle teit, oli väärin, mutta annan sinulle anteeksi, sillä rakkaus peittää kaiken, eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Niinpä unohtakaamme kaikki tapahtunut ja jatkakaamme Jumalan armossa eteenpäin!" ???

Jumala siunatkoon sinua, veli ja sisar, joka näin olet toiminut. Sinä olet todellakin saavuttanut jotakin jumalallista elämässäsi. Mutta ironista kyllä, allekirjoittanut mukaan lukien, tämä jumalallinen asia tuskin on ainakaan useampaa kertaa tapahtunut kenellekään meistä; yllämme eivät lepää tässä suhteessa mitenkään runsaat Jumalan siunaukset, sillä mikä on totuus elämässämme?

Me itse saatamme rikkoa todella vakavallakin tavalla, mutta sanomme aina epäonnistuttuamme: "Tästä ei sitten puhuta, tämä pitää unohtaa!" Mutta kaiken sen, mitä kumppanimme on rikkonut, sen me olemme kirjoittaneet kuin huoneentauluksi seinällemme, kohdistaen yhä uudelleen katseemme siihen!

Me elämme maailmanhistorian vaikeimmassa ja ahdistavimmassa ajassa hyvin monessa suhteessa. Me joudumme vastakkain sellaisten asioiden kanssa, mitä eivät minkään aikakauden veljemme ja sisaremme ole kokeneet sellaisella tavalla kuin me. Toisaalta tämä on meille lohdutus, toisaalta tuomio. Mitä tulee ahdistuksiin ja vainoihin, ihmisten vihaan uskovaisia kohtaan, emme me tämän aikakauden "sivistyksen" johdosta päädy leijonien eteen, meitä ei pariloida kuumalla rautaritilällä, meitä ei laiteta jonkin piikkihaarniskan sisään, jonka naskalit tunkeutuisivat läpi ruumiimme. Meidän ei ole tarve piileskellä katakombeissa ja luolissa, meitä ei kiinni saataessa naulita ristille sen paremmin ylösalaisin kuin ei oikeinkaan päin. Tässä suhteessa veljemme ja sisaremme, marttyyriystävämme, olivat erikoisella tavalla etuoikeutettuja kokemaan Herramme ruumiilliset kärsimykset.

Tässä ajassa meitä ei kivitetä kuoliaiksi, meitä ei sahata rikki metallisella sahalla. Kaikki se, mitä meille tapahtuu tässä ajassa ennen Herran Jeesuksen Kristuksen paluuta, tapahtuu enemmänkin henkisellä tasolla. Toinen asia on taas se, mitä tänne ahdistuksen aikaan jäävät uskovaiset joutuvat kokemaan, mutta sehän ei kiinnosta meitä sellaisella tavalla, koska me emme missään tapauksessa ole silloin oleva täällä???

Tämän ajan seurakunnan vaikeus perustuukin aivan johonkin muuhun kuin siihen, mitä alkuseurakunta ja pimeän keskiajan läpikäyneet uskovaiset joutuivat kokemaan. Tietyssä mielessä on siunaus se, ettemme tässä ajassa joudu kokemaan sitä, mitä menneinä aikoina on tapahtunut, mutta toisaalta taas oli mitä suurin siunaus se, mitä uskovaiset menneinä aikoina kokivat. Miksi kaiken täytyykään olla niin monimutkaista? Jos ihminen olisi itse saanut olla päättämässä pelastushistorian kulusta, olisi kaikki paljon yksinkertaisempaa ja selvempää?! Me olisimme tehneet kaiken aivan toisin, kuin mitä Jumala on kaiken säätänyt.

Mitä tarkoitamme kaikella tällä sanaleikillämme? Se ei ole mitään sanaleikkiä, vaan mitä totisinta totta meidän elämässämme juuri nyt, ja mitä suurin aihe todelliseen itsetutkisteluun ja Jumalan mielenmukaiseen murheeseen.

Koska ulkonainen, suoranainen vaino ja ahdistus puuttuvat, koska uskovaisena oleminen, uskovaisen nimen kantaminen, ei välttämättä maksa mitään, ei tuo mukanansa mitään ristiä tai häpeää, ei myöskään tarvita vilpittömyyttä ja suoruutta. Missä muussa ajassa olisi ollut niin helppoa olla uskovainen kuin tässä ajassa? Tässä suhteessa me olemme niin suuressa määrin etuoikeutettuja, ettei milloinkaan kukaan veljemme ja sisaremme ole ollut osallinen sellaisesta. Ei milloinkaan, lukuun ottamatta sitä aikaa, kun Aadam ja Eeva elivät Jumalan paratiisissa. Oletko milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä?

Jokainen etuoikeus, jokainen todellinen siunaus, tuo mukanaan vastuun, sanoinkuvaamattoman vastuun, kun on kysymys uskovaisista ihmisistä. Jos ihminen ei tunne tätä vastuutansa, on seurauksena juuri se, mitä nyt koemme ympärillämme yhä enenevässä määrin, päivittäin, hetkittäin, sitä enemmän mitä pidemmälle ihmiskunnan syvintä yötä kohti kuljemme. Koska me emme joudu kokemaan sitä, mitä veljemme ja sisaremme menneinä aikoina kokivat, koska meitä ei ristiinnaulita (huom. Herramme Jeesus ei ollut ainoa, ei ensimmäinen eikä viimeinenkään, joka ristiinnaulittiin), koska meitä ei suljeta vankiloihin odottamaan kuolemaamme, meidän tulisi sitäkin suuremmassa määrin tarkata, mennä itseemme, tutkia elämämme, sydämemme asennetta kaikkea hengelliseen elämään liittyvää kohtaan.

Se, mikä oli siunaus toisille, on kirous jollekin muulle. Se, mikä tuntuu olevan meille siunaus, saattaakin olla todellisuudessa kiroukseksi, jos emme ota vaarin siitä päivästä ja hetkestä, jossa me elämme. Ulkonainen rauha ja turvallisuus saattavat kääntyä meitä vastaan, ja ovat sen monessa suhteessa tehneetkin. Se, että uskovaisena oleminen ei näytä maksavan mitään, on koitunut useimmille mitä suurimmaksi kiroukseksi ja tuomioksi. On hurskautta, on suuria seurakuntia, on toimintaa, massaevankeliointia, mutta koska uskovaisena oleminen ei näytä maksavan mitään, ollaankin yleismaailmallisesti päädytty johonkin sellaiseen, mikä ei löydä parempaa vertauskuvaa mistään muualta kuin Kainin alttaripalveluksesta!

Todellinen usko ja uskovaisen elämä ovat jotakin aivan muuta, kuin mitä useimmat meistä ovat ajatelleet. Tämä koskee myös niitä, jotka uskovat tulleensa valistetuiksi tässä ajassa. Mitä merkitystä on sillä, vaikka Jumala olisi lähettänyt minkäkinlaisen sanansaattajansa ennen Kristuksen toista tulemusta, jos me emme ota vaarin tästä päivästä ja sen sanomasta? Mitä merkitystä on sillä, mitä Jumala on puhunut tässä ajassa, merkein ja tunnusteoin vahvistettuna, jos me emme käsitä asemaamme ja vastuutamme, jos me olemme vain unohtavaisia kuulijoita, mutta emme sanan tekijöitä, Sanaa elävässä elämässä toteuttavia?

Hopeajärven kylän asukkaat ovat useidenkin kirjoittajan tuttavien mielestä jotakin sellaista, mitä he eivät voi käsittää. Miksi kirjoittaa jotakin tällaista, elämälle niin vierasta ja keksittyä, kun olisi paljon muutakin, tärkeämpää kirjoittamista? Mutta mitä pidemmälle tässä ajassa kuljemme, sitä suurempi vakuuttuneisuus on vallannut kirjoittajan sydämen näiden asioiden suhteen. Vaikka kaikki kirjoitetaankin kuin romaanin muodossa, monelle hyvin oudolla tavalla, voitaisiin tuskin löytää mitään tähän verrattavaa koko maapallon päältä. Kirjoittaja tietää, tuntien heikkoutensa ja inhimillisen mitättömyytensä, että ei ole ketään toista elävää olentoa koko tämänhetkisen ihmiskunnan keskuudessa, joka olisi kirjoittanut jotakin vastaavaa. (Tarkastaessani näitä kirjoituksia nyt helmikuussa 2000, voin vain todeta, että ajoittaisesta epäröinnistäni huolimatta olen kaikessa kirjoittamassani ollut 100 % oikeassa, tai sanottakoon paremminkin, että Henki on 100% varmuudella ollut johdattamassa kirjoittamistani. Sen todistavat kaikki nämä kuluneet vuodet.)

Meillä jokaisella on oma tehtävämme, oma vastuualueemme Jumalan kasvojen edessä. Me emme ole toistemme kopioita, toistemme elämää ja julistusta kopioivia, vaan Jumalan rikkauden ja monipuolisuuden johdosta itse kukin tuo esiin sydämeensä Jumalan Hengen kautta sijoitetun iankaikkisen aarteen omalla, henkilökohtaisella tavallansa. Vaikka me olemme ulkonaisesti erilaisia, eri maissa, eri paikkakunnilla, muodostuu siitä huolimatta kaikesta Jumalan Hengen vaikutuksesta syntyneestä yksi suuri kokonaisuus, mikä palvelee kokonaisseurakunnan hyväksi, sen rakentumiseksi.

Tuskin on mitään tärkeämpää, tietyllä tasolla, kuin se, mistä näissä kirjoituksissa puhutaan. Koska en koe olevani itse tämän kirjoituskokonaisuuden tekijä, todellinen kirjoittaja, rohkenen julkituoda nämä asiat. Sisimmässäni on jotakin sellaista, mikä aivan kuin pakosta tulee esiin. Koska minulle ei vuosikausiin ole suotu mahdollisuutta kokouksiin osallistumiseen, on näiden asioiden löydettävä jokin kanava niiden julkitulemiseksi. Jos minun ei suoda saarnata, on minun kirjoitettava, vaikkapa vain yhtäkin ihmistä varten, sillä ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että ylen harvat ovat halukkaita asettumaan vastakkain näiden asioiden kanssa.

Joka ei käsitä mitä todellisen, koetun elämän tragiikkaa ja jumalallisen säätämyksen mukaista kokemusta sisältyy näihin kirjoituksiin, ei ole vielä päässyt näkemään juuri mitään siitä, mitä tässä ajassa todella tapahtuu. Menneinä aikoina oli helppoa puhua niin Kristuksen kuin omankin ristin kantamisesta, ahdistuksista ja uskovaisena olemisen tuskista, niin kuin toisaalta on nytkin vielä useimmille uskovaisen nimeä kantaville. Mutta kuka meistä käsittää ja tiedostaa sitä, että keskuudessamme on ihmisiä, jotka aivan käytännön elämässänsä, todellisuudessa, ovat kantaneet ristiänsä jo vuosikymmenienkin ajan, ilman että sitä useimmat ovat tulleet edes ajatelleeksi?

Tässä ajassa meidän valintamme ei ulkonaisesti, sen paremmin kuin ei hengelliselläkään tasolla, ole mustan ja valkoisen välillä, ei hyvän ja pahan välillä ratkaisemista. Me elämme ajassa, jossa meitä on siunattu ja armoitettu niin paljolla hyvällä ja kauniilla ja mukavalla, etteivät ratkaisumme olekaan enää helppoja. Vaikka jumalallinen ei milloinkaan ole muuttunut miksikään, samoin kuin ei ihmisen perusluonnekaan, on kaikki silti erilaista kuin ennen. Nimenomaan, jos hengelliset silmämme ovat sen verran avautuneet, että näemme tämän ajan hengellisen kehityksen Kirkkojen Maailmanneuvostossa ja ekumeniassa, karismaattisuudessa, voimme käsittää tämän ajan uskovaisen ratkaisujen vaikeuden. Vaikeimmat ja ristiriitaisimmilta tuntuvat valinnat eivät olekaan hyvän ja pahan välillä, vaan hyvän ja parhaan välillä. Käsitämmekö tämän? Meidän valintamme on hyvän ja parhaan välillä!

Jumala on täydellinen joka suhteessa, ja koska Hän itse haluaa meidän tulevan osalliseksi Hänen täyteydestänsä, on Hän luvannut viedä meissä aloittamansa työn päätökseen. Tämä on tapahtuva täyden miehuuden Kristuksessa saavuttaessa kohokohtansa aivan päivien lopulla, kuin Huippukivi asetetaan riemuhuudon kaikuessa paikallensa Seurakunnassa. Se on oleva Rakkauden täydellistyminen Seurakunnalle. Silloin on löytävä täyttymyksensä Raamatun sana: "Katsokaa, kuinka he toisiansa rakastavat." Mutta meidän täytyy kertakaikkisesti käsittää, että tämä jumalallinen täydellisyys toteutuu vain siellä, missä pimeys on väistynyt ja valkeus on tullut tilalle, siellä, missä Kaikkivaltiaalla Jumalalla voi olla tiensä oman, kalliilla Karitsan verellä ostetun seurakunnan keskuudessa. Hyvää ja vielä enemmän hyvää voi olla koko maailma täynnä, koko hengellinen kirkollisuus ja uskonnollinen maailma, mutta paras on vain siellä, missä Jumalan Henki saa kokonaisvallan.

Ahdistuksen ajan lävitse kulkeva seurakunta on valinnut hyvän ja on valitseva sen loppuun asti. Se on oleva tyytyväinen kaikkeen kokemaansa ja varmaksi tuntemaansa hyvään hengellisyyteen, totunnaisiin kaavoihin ja uskomuksiin, koska ne suurimmalta osaltaan perustuvat Raamattuun, mitä se pitää Jumalan Sanana. Mutta jälleen voimme kai todeta, ettei meitä kiinnosta se, mikä koskee tätä seurakuntaa, sillä mehän emme kuulu siihen??? Me kuulumme siihen joukkoon, joka on kuullut sydänyöllä äänen, joka pasuunan lailla kuulutti: "Katso, Ylkä tulee, menkää häntä vastaan!"

Miten sitten onkin meidän kohdallamme, meidän on itsellemme tehtävä selväksi se, mihin joukkoon me kuulumme. Jos me emme halua ottaa vastaan ojennusta, nuhdetta, korjaamista, niin emmekö automaattisesti kuulu tuohon onnelliseen ja hyvään kiinnipitäytyvään joukkoon, joka sanoo itsellänsä olevan kaiken hyvin; he ovat rikkaita, eivätkä mitään tarvitse?

Vain Jumala yksin voi mitata sen murheen ja ahdistavan tuskan sisimmässäni, mitä ovat aikaansaaneet ne mielipiteenilmaisut, jotka ovat antaneet ymmärtää, että kaikki minun kirjoittamiseni on tarpeetonta ja asiatonta, vailla todellisuuspohjaa. Kuinka pitkälle voimme kulkea ja pitää silmämme suljettuna tosiasioilta, jotka ovat meitä niin lähellä, että joka päivä ja hetki törmäämme niihin, kuitenkin kieltäen niiden olemassaolon?

Minä tiedän mitä useimpien mielessä liikkuu heidän lukiessansa näitä rivejä. Niin kuin aikoinaan minulle sanottiin, olisi parempi näiden kirjoitusten suhteen, jos ne jäisivät kirjoituspöydän laatikkoon. Miksi? Miksi joku ylipäätänsä sanoo jotakin sellaista? Siksi, että nämä kirjoitukset tuovat häpeää joidenkin ihmisten ylle. Miksi juuri tässä kohden ihmiset ovat niin huomaavaisia ja toisen kunniaa ja mainetta ajattelevia? Miksi juuri näiden asioiden yhteydessä ryhdytään ajattelemaan seurakuntalaisten mainetta, kun missään muussa kohden ei ole tuntunut olevan pienintäkään halua jonkin sen suuntaisen esiintuomiseen tai huomioimiseen? Miten ylipäätänsä voi olla niin, että kaikki nämä asiat ovat aivan kohdallansa siihen asti, kun allekirjoittanut niistä kirjoittaa. Kaiken on seurakunta ja uskovaisten joukko niellyt ja hyväksynyt olemassa olevana asiana siihen asti, kunnes niistä paperille kirjoitetaan. Silloin vasta ovat henget alkaneet liikehtiä.

Allekirjoittaneesta on yli kahdenkymmen vuoden ajan kirjoitettu ja puhuttu mitä moninaisimmassa mielessä, lähes poikkeuksetta jotakin negatiivista ja pahaa. Allekirjoittanutta on hengellisellä tasolla potkittu ja hakattu, pistetty puukolla, ammuttu pistoolilla, haulikolla, joskus tykilläkin, ilman että kukaan olisi pahastunut siitä. Allekirjoittanutta on pyritty mustamaalaamaan ja tuhoamaan hänen vaikutuksensa koko seurakunnan keskuudessa, lähettäen kirjeitä ulkomaillekin asti, ilman että kukaan olisi ilmaantunut julkituomaan paheksuntaansa. Milloin olisi kukaan julkisesti asettunut puolustamaan allekirjoittanutta? Jos joku onkin tehnyt sen, niin hyvin varovaisella ja muita loukkaamattomalla tavalla, vasta vuosikausien päästä, kun vahinkoa ei enää ole voinut korjata, ja tuska on kalvanut jäsenissä ja mielessä näin pitkän ajan. Jos allekirjoittaneen "jutuista" on tunnistettu joku henkilö, allekirjoittanutta hengelliseen hautaan saatellut, on tämän puolesta loukkaannuttu mitä sydäntä koskettavimmalla tavalla, ajattelematta ollenkaan sitä, miksi tämä, jos nyt yleensä hänestä on ollut kysymys, ylipäätänsä on kirjaan joutunut.

Kuinka monta juorua ja pahaa puhetta, pahaa kirjoitusta onkaan liikkeelle laitettu, ilman että kenelläkään olisi ollut rohkeutta julkituoda paheksuntaansa allekirjoittaneen puolesta, vaikka useampikin veli ja sisar olisi voinut kuuluttaa: "Seurakunta, veljet, sisaret, tämä on huutava vääryys, sillä minä tiedän varmasti, että se on kaikki valhetta." Ja vaikka kaikki ei olisikaan ollut todistettavissa valheeksi, olisi kuitenkin ollut lukemattomia asioita, jotka veljet ja sisaret olisivat voineet todeta pahansuopaiseksi panetteluksi. Mutta kukaan ei ole tuntenut tarvetta sen tekemiseen. Kaikki on jätetty armollisen Jumalan huomaan. "Luota vain Jumalaan, Jumala seisoo sinun rinnallasi. Sinulla ei ole ketään muuta johon luottaa!" Mikä etuoikeus, mikä erityisasema onkaan joillakin ihmisillä tämän ajan keskellä! "Aika korjaa kaiken, veljeni, älä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat tai ajattelevat!"

Aika korjaa minkä korjaa. Jotakin se ei korjaa milloinkaan, sellaista, minkä veli tai sisar voisi korjata, jos haluaisi. Miksi tätä halua on niin tavaton määrä niitä kohtaan, jotka todella ovat rikkoneet, kun taas rikkomuksen kohteen odotetaan vaikenevan ja odottavan Jumalan apua? "Kantakaa toistenne kuormia!" Miksi kannetaan sen kuormaa, joka on puukollansa pistänyt, kun taas haavoitettu joutuu "luottamaan yksin Jumalaansa"?

Eikö tämän ajan seurakunta, todellisiksi uskovaisiksi itseään kutsuva ryhmä, pysty enää ollenkaan tuntemaan todellista häpeää? Onko häpeä, paikallansa olevakin, tuntematon käsite tämän ajan uskovaiselle? "Veljeni, tämä sinun kirjoituksesi häpäisee sinun uskonystäviäsi. Se häpäisee sinun omaa perhettäsikin, vaimoasi, lapsiasi!" "Veljeni, menneet tulee unohtaa, katse tulee suunnata eteenpäin Kristukseen!"

Juuri tässä me palaamme siihen, mistä kohden lähdimme rönsyilemään tähän suuntaan. Menneet tulee unohtaa, jättää taakse, rientää kohti uutta, katse suuntautuneena tulevaisuuteen. Tämä on raamatullista, se on oikein. Se on se, mitä Jumala tahtoo: "Katso, Minä teen uutta, ettekö sitä huomaa!" Mutta olemmeko sittenkin unohtaneet jotakin? En tarkoita sitä, mitä meidän tulee unohtaa, vaan jotakin sellaista, mitä meidän ei tule unohtaa!

Minkä Veri peittää, se on unohdettu, sitä ei ole milloinkaan edes tapahtunut. Mutta miten on, jos me emme milloinkaan ole koko sydämestämme pyytäneet anteeksi? Me olemme saattaneet kylläkin sanoa: "Anteeksi, minä tein kai väärin!" "Anteeksi, anteeksi, anteeksi, kun sinä noin sanot, olen minä kai sitten tehnyt väärin! Anteeksi, anteeksi!" "Kun sinä kerran sitä odotat minulta, niin tietysti minä pyydän anteeksi. Anteeksi!"

Me tahdomme päästä taivaaseen, me haluamme Herran luokse. Me tiedämme, että meidän tulee pyytää anteeksi, meidän tulee sovittaa, jos olemme tehneet jotakin väärin, sillä ilman sitä, niin kuin uskomme, me emme voi päästä perille. Mutta onko tässä suhteessa suurempi merkitys meidän sanoillamme, kauniillakin, vaiko sydämemme asenteella? Jos me emme todella tunne tehneemme väärin, niin onko iankaikkisuutemme ja hengellisen elämämme suhteen merkitystä sanoillamme: "anteeksi, anteeksi", vaikka sen kuinka moneen kertaan sanomme?

Brunhilde oli ollut koko elämänsä ajan väärä miestänsä kohtaan, sen hän tunsi juuri tässä hetkessä, ei niinkään vapaaehtoisesti, vaan pakottavassa tilanteessa, jonka loi naapuriin muuttanut leskirouva lapsinensa. Brunhilde olisi jatkanut elämäänsä ja asennettansa miestänsä kohtaan ilmeisestikin kuolemaansa asti, ellei jokin ulkonainen seikka olisi pakottanut häntä ajattelemaan asioita. Mikä oli pohjimmiltaan ottaen se asia, mikä sai hänet muuttamaan käytöstänsä, joskin vastoin syvintä sisintä olemustansa? Hän ei enää ollutkaan tilanteen hallitsija, miehensä ainoa ratkaisu, vaan nyt miehelle tarjoutui valinnan mahdollisuus, ainakin Brunhilden silmissä. Säilyttääksensä sen, minkä uskoi omistavansa, sisar halusi nyt esiintyä toisenlaisena, sellaisena, kuin hän jossakin määrin halusikin olla. Mutta onko menestystä sellaisella yrittämisellä, mikä tapahtuu pakosta, ei sydämen todellisesta halusta?

Juuri tässä on ihmiselämän tragedia, myöskin uskovaisissa perheissä. Vasta sittenkö on todellinen syy elämänmuutokseen ja parannuksen tekoon, kun nähdään toiselle puoliskolle avautuvan muitakin mahdollisuuksia? Vasta silloinko on aika yrittää sittenkin jotakin, yrittää muuttua joksikin toiseksi?

Tähän asti oli Brunhilde aina tokaissut ahdistustansa julkituovalle miehellensä: "Minä olen tällainen kuin olen. Minä en voi muuksi muuttua. Sinun on hyväksyttävä minut sellaisena kuin olen, mitään muuta mahdollisuutta sinulla ei ole. Minä yritän parhaani, ja jos se ei sinulle kelpaa, niin et ole kunnon uskovainen!" Mutta katsoessansa peiliin hiuksiaan kammatessansa, alkoi sisaren sisintä kaivertaa kummallinen tunne. Hänhän oli aivan silmin nähden muuttumassa vanhemman näköiseksi, kun taas tuo miehenköriläs ikään kuin nuorentui päivä päivältä. Häneltä oli kautta näiden vuosien jäänyt salaisuudeksi se, että Karl kävi viikoittain joskus kaksikin kertaa syömässä veljensä Franzin luona, kun oma vaimo ei antanut kunnon ruokaa. Vasta nyt kun naapuriin oli muuttanut tuo varsinaisen sievän näköinen leskirouva, alkoi Brunhilde ajatella elämäänsä ja tulevaisuuttansakin.

Tuskin oli Karlilla mitään varsinaisia ajatuksia vaimon vaihtamisesta tai eron ottamisesta. Tajunneeko sitä itsekään, mutta oman kodin ahdistavaan ilmapiiriin verrattuna nuo korjaustapahtumat naapurissa olivat mannaa ahdistuneelle sydämelle. Täällä ei ollut mitään vaatimuksia, odotuksia. Hän sai tuntea olevansa jotakin, vaikkei ollutkaan mikään tuhattaituri. Peukalo oli hänellä, joskaan ei keskellä kämmentä, mutta kuitenkin varmastikin jossakin etusormen ja keskisormen välillä. Mutta nyt häntä arvostettiin, ja saipa hän ankaran rakkaita halauksiakin aina silloin tällöin, suukonkin poskellensa, tukkansa sekaisin pörrötetyksi. Niin, sellainen olet sinäkin, lukijani, ajatuksillesi et voi mitään ja olet erehtyväinen, niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Mitä pahaa on siinä, jos viisivuotias pikkutyttö osoittaa rakkauttansa, kun hänen rikkoutunut nukkekotinsa on jälleen ehjä?

Jumalan armo on rajaton, pohjaton. Mutta miksi pitääkin olla sillä tavoin, että tuo armo yleensä ottaen pätee vain Jumalan ja ihmisen välillä, mutta ei ihmisten keskinäisissä suhteissa? Jumala on yhä Jumala, Kaikkivaltias, Kaikkitietävä, Hän kykenee yhä vielä tekemään ihmeitä myöskin perheissä. Huonoimmastakin avioliitosta voi tulla jotakin aivan muuta Jumalan avulla. Mutta käsitämmekö sen, että meidän täytyy auttaa Jumalaa auttamaan itseämme? Miten me muka autamme Jumalaa? Tekemällä sen, mitä Hän meiltä aivan oikeutetusti odottaa!

Brunhilde ei todellisuudessa ollut koskaan pyytänyt mieheltänsä anteeksi. Toki hän oli lukemattomia kertoja sanonut viimeisten vuosien aikana tuon maagisen sanan: "Anteeksi!" Mutta sydämessänsä hän ei tuntenut tehneensä jotakin todella väärää. Mies oli ymmärtämätön, ei osannut käyttäytyä sellaisella tavalla, että näiltä tilanteilta olisi voitu välttyä. Niin, monta kertaa oli Brunhilde antanut ymmärtää olevansa syyllinen, mutta sen hän todellisuudessa oli tehnyt vain rauhan säilyttämiseksi perheessä. Että Karl oli tehnyt saman, lukemattomia, lukemattomia kertoja, samasta syystä, sitä hän ei käsittänyt; ei käsittänyt sitäkään, että Karl kävi kovia taisteluita sydämessänsä kantaessansa syyllisyyttä jostakin sellaisesta, mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaakaan.

Jos Brunhilde todella olisi pyytänyt nyt anteeksi mieheltänsä, olisi jotakin jumalallista päässyt itämisvaiheeseensa. Mutta tämä sisar ei voinut ottaa syyllisyyttä kantaaksensa, edes siksi lyhyeksi ajaksi, minkä sen tunnustaminen olisi vienyt, käsittämättä sitä, että sen jälkeenhän Veri olisi kaiken pessyt pois. Hän ei voinut ottaa kantaaksensa sitä häpeää, että olisi koko sydämestänsä tunnustanut tehneensä väärin lähes koko elämänsä ajan!

Kuka meistä haluaisi häpeää, tuota ilkeää tunnetta? Mutta kuinka me todellisuudessa tarvitsisimmekaan sitä juuri nyt! Brunhildeä hävetti jossakin määrin sisimmässänsä, mutta hän ei halunnut tuon tunteen julkitulemista. Hän halusi korjata asian ylenmääräisellä ulkonaisella hyvyydellä ja hyvällä käytöksellä, hössötyksellä. Mutta voiko ulkonainen korvata tällaisessa tilanteessa ja yleensä muutenkaan jonkin sisäisen puuttumista? Eikö kaikki tämä ollut ikään kuin todellisen aiheen peittämistä, tietynlaisen syöpäkasvaimen hoitamista asperiinilla, kätkemistä vaatteen tai vaikkapa laastarin alle?

Tässä juuri on nykyisen seurakunnan suurin pulma. Todellinen hätä ja hengellinen sairaus on vain peitetty jollakin kauniilla tai hyvällä. Näin voidaan todeta, että Kristuksen ruumis on tälläkin hetkellä sairain ruumis tämän maan päällä. Kun olisi tarvittu antibioottia, on syöty vain asperiinia, kun olisi tarvittu kirurgin veistä, on kasvain peitetty laastarilla tai kauniilla vaatekappaleella. Tie ylös on aina vienyt ensin alas. Jos todellista syytä ei palata etsimään sieltä, mistä se on alkanut ja mistä se on lähtöisin, ei millään hyvälläkään tarkoituksella ole kestävää perustusta.

Niin kuin yhdessä näistä kertomuksista puhutaan sisaresta, joka eräänä päivänä totesi sairastavansa syöpää, ja kuitenkin kaikin tavoin pyrki kieltämään tämän tosiasian, aivan samat seuraukset ovat eräänä päivänä oleva jokaisella, joka on kätkenyt, peittänyt rikkomuksensa ja vääryytensä. Aivan niin kuin syöpä on vieras elämä ihmisruumiissa, hoitamattomana kuolemaksi ennemmin tai myöhemmin, aivan samoin on jokainen asia, mitä Sanan veitsi ei ole saanut leikata pois, eräänä päivänä johtava hengelliseen kuolemaan.

Vaikka syövän tuhot eivät usein olekaan nähtävissä vasta kuin loppuvaiheessansa, tapahtuu hoitamattoman syövän kohdalla tuhoa joka päivä, vaikkei sitä voitaisikaan silmin havaita. Samoin on kaikkien niiden asioiden suhteen, mitkä rikkovat seurakuntayhteyttä ja ovat esteenä uskovaisen kasvulle.

Ihmiset eivät todellakaan käsittäneet, kaikesta julistuksesta huolimatta, että tärkeintä uskovaisella ihmisellä on se, mikä lähtee sydämestä, todellisesta sisimmästä. Ajan henki ja elämän malli antoivat täyden tukensa kaikelle ulkonaiselle hurskaudelle ja uskonnollisuudelle, mutta Jumala näkee sydämeen, ja se, mitä Hän siellä näkee, on paljon suurimerkityksellisempää ja ratkaisevampaa kuin kaikki ulkonainen. Miten ihmiset sitten menivät mukaan kaikkeen tähän väärään, aivan kuin pesty sika rypee rapakossansa? Mikä sai ihmiset olemaan välittämättä kaikista varoituksista ja osallistumaan sellaisiin asioihin, mitkä menneisyydessä eivät olisi tulleet kysymykseenkään? Yksi perussyy siihen on aivan varmasti se, että ihmisiltä puuttuu aito, henkilökohtainen vakaumus. Toisten ihmisten vaikutus saavuttaa liian helposti sijaa uskovaisessa, nimenomaan väärä vaikutus.

Perhe oli viettänyt rauhallista sunnuntai-iltaa kierrellen tuntikausia lähiseudun metsissä. Väsyneenä oli palattu tältä antoisalta luontoretkeltä niin paljon raitista ilmaa saaneena, että jokaista väsytti todella kovasti. Kuitenkaan ei kukaan tahtonut mennä nukkumaan, sillä jo ulkona oli päätetty, että takkahuoneeseen laitetaan tuli ja paistetaan makkaraa.

Ulkona oli jo tulossa talvi, vaikka lunta ei tällä korkeudella ollut vielä yhtään. Takassa loimuava tuli lämmitti koko huoneen, perheenjäsenten riisuessa ylimääräisiä vaatekappaleita sitä mukaa kuin tuli kuuma. Johanneksellakin oli vatsa täynnä makkaraa, ja muiden jo siirtyessä omiin huoneisiinsa, hän unohtui leposohvaan aivan takan lähellä. Lämpö lisääntyi koko ajan, ja väsynyt mies alkoi hikoilla. Jostakin syystä ajatukset menivät kaikkeen siihen, mitä seurakunnassa viime aikoina oli tapahtunut, ja Johannes yritti selvittää itsellensä sitä, miten ylipäätänsä voi olla mahdollista se, että niin tervehenkisenä pidetyt ihmiset menivät mukaan kaikenlaisiin hengellisiin ja uskonnollisiin, niin, voitaisiin jopa sanoa: hullutuksiin. Miten se ylipäätänsä oli mahdollista? Miten se oli mahd...

Johannes nukahti.

Oli mitä lämpimin kesäpäivä ja aurinko paistoi täydellä terällään. Johannes nautti tästä hetkestä, sillä hän todellakin rakasti kesää. Aurinko tuntui olevan todella lähellä, aivan kuin se olisi ollut viereisessä vajassa. Niin, tämä oli ilmiselvästi Klausin pihaa, sillä tuossa oli kanala, tuossa olivat muut piharakennukset, päärakennuskin näytti olevan aivan selän takana, vaikkakin se vaikutti hieman oudolta. Mutta lämmintä oli joka tapauksessa, ja Johannes huomasi olevansa alushoususillaan. Olipa todella kuuma!

Hetkessä hän oli uimarannalla, Hopeajärven lastenrannassa. Hänen teki mieli mennä uimaan, sillä hiki valui virtanaan. Mutta yrittäessänsä astua veteen, hän huomasi jälleen olevansa Klausin pihalla, ja Ann-Marie oli juuri asettamassa lankkua sikalan rapakon reunalle. Olipa todella kuuma, sillä sisarella ei ollut päällänsä mitään! Johannes halusi kääntää katseensa pois, mutta ei pystynyt siihen. Ei sisar sittenkään ollut aivan alasti, sillä olihan tällä ihonväriset rintaliivit ja jonkinlaiset pikkuhousut.

Ann-Marie oli riemullisella tuulella. Hän lauloi hengellisen laulun toisensa perään ja yhtäkkiä nousten lankulle, pläiskäytti itsensä sikalan rapakkoon niin onnellinen hymy kasvoillansa, että Johannesta oikein nauratti. Noin onnellisena hän ei ollut milloinkaan nähnyt sisarta!

Johannes ei ollutkaan koskaan pannut merkille, kuinka suuri tuo Klausin sikarapakko todellisuudessa oli, ja kuinka paljon siansontaa ja kuraa se sisälsi. Vasta nyt, katsellessansa, kuinka Ann-Marie onnellisen näköisenä kauhoi laidasta laitaan, hän käsitti siinä olevan jopa mahdollisuuden uimiseen. "Johannes-veljeni, tule mukaan, tule mukaan, tämä on todella ihanaa! Aurinko on lämmittänyt liejun, niin että tämä on ainakin kaksikymmentäviisiasteista. Halleluja! Ihanaa, ihanaa!"

Ann-Marie istui rapakossa ja katsoi niin rakkaasti Johannesta kohti, kädet läiskyttäen ruskeata velliä, ja siinä hetkessä Johannes käsitti: Ann-Marie on tullut hulluksi, sillä tuo ilme ei ollut terveen ihmisen. Ja hyvänen aika, eihän kukaan ihminen voinut kylpeä sikalätissä! Ann-Marie oli tullut hulluksi, tästä oli kerrottava Klausille, että tulisi ottamaan vaimonsa talteen!

"Halleluja, halleluja, Johannes, tule vain uimaan, tämä on ihanaa." Johanneksen olisi tehnyt mieli mennä nostamaan sisar pois liejusta, mutta astuessansa lähemmäksi rapakon reunaa, hän huomasi siinä olevan melkoisen pudotuksen. Hän vaistomaisesti vetäytyi kauemmaksi, etenkin kun sisar alkoi uudelleen läiskytellä sontavelliä. "Oi, tämä on ihanaa, Johannes, katso kuinka minä kylven!" Ja niin sisar kahmaisi molemmat kätensä sontavellin sisään, kauhoen sitä päähänsä niin että läiske kävi. Hyvänen aika, nyt ei sisar ollut muuta kuin ruskea, sonnalta haiseva kuvatus, josta silmät ja suu erottuivat!

Johannesta alkoi kauhistuttaa, sillä mitä tästä seuraisi? Hän ajatteli kaikkia niitä bakteereja ja pieneliöitä, matoja ja kaikkea muuta, mitä tuon liejun täytyi pitää sisällään. Kauhistus, nyt Ann-Marie jo sukelsi näkymättömiin, niin että pinnalla vain kupli! Äkkiä apua hakemaan! Mutta Klausin talosta ei löytynyt ovea, ei sitten mistään. Klaus, Klaus, tule äkkiä apuun! Ann-Marie hukkuu!

Johannes juoksee ja juoksee, mutta ketään ei näy missään. Hän on jo puron yli vievällä sillalla, kun Brunhilde tulee häntä vastaan. Kauhistus, Johanneksella ei ole kuin pikkuhousut, mutta sitä ei sisar huomaa. Sisar hyvä, tule äkkiä apuun, Ann-Marie on uponnut sikalan rapakkoon!

Hetkessä he ovat Klausin pihalla, ja helpotuksen huokaus pääsee Johannekselta, sillä Ann-Marie seisoo jälleen hyppylaudallansa valmiina uuteen sukellukseen. "Halleluja", ja rapakko velloo sisaren kauhoessa edestakaisin. Katso nyt, Brunhilde, eikö hän ole aivan hullu!

Brunhilde on itkuun purskahtamaisillaan ja huutaa apua niin kovaa kuin jaksaa, mutta kukaan ei tule. Missä ihmeessä on Klaus juuri nyt, kun häntä tarvittaisiin?

Ann-Marie on vihainen ja seisoo rapakossa kädet äkäisesti lanteilla. "Minä kyllä kuulin, mitä sinä sanoit, Brunhilde. Sinä sanoit minua hulluksi. Eikö jo Raamattukin kiellä sanomasta ihmistä hulluksi!? Ei tässä mitään hullua ole. Sanahan sanoo, että pesty sika kylpee rapakossa. Miksi minä en sitten saisi kylpeä omalla pihallani? Tämähän on mitä mukavinta ja terveellisintä. Tulepa, Brunhilde koettamaan, kuinka lämmintä ja ihanaa tämä velli on! Tule, tule."

Sisar katselee ihmeissään ja odottaa Johanneksen sanovan jotakin. "Kuule Ann-Marie, ethän sinä ole mikään sika. Sinä olet ihminen. Ei sinun tule rypeä tuossa rapakossa. Kysy vaikka Brunhildeltä, häh?" Brunhilde katsoo vuoronperään Johannesta ja rapakkoa siinä seisovine sisarineen. Johannes tajuaa, että hänen sanaansa ei oikein luoteta, ja toistaa yhä uudelleen: "Ei ihminen ole sika, ihminen on ihminen, eikä ihmisen tule mennä sinne, missä siat ovat!"

Brunhilde ei jaksa uskoa Johanneksen vakuutteluja, vaan menee lähemmäksi rapakkoa. "Älä hyvä ihminen mene liian lähelle. Etkö näe kuinka jyrkkä reuna siinä on. Sinä voit pudota sinne!" Mutta sisaren silmiin alkaa tulla sama ilme kuin Ann-Mariellakin. "Tule, tule, suloinen sisareni, tule! Tämä on ihanaa, tämä on Herran lahja näin kuumana kesäpäivänä. Ei tässä ole mitään outoa, koeta vaikka kädelläsi, kuinka lämmintä ja ihanaa tämä sontavelli on!" Vielä kerran katsoo epäröivä sisar Johannekseen päin. Ketä uskoa, mikä on totta?

Johannesta alkaa huimata ja hänelle tulee jonkinlainen paha olo. Hänen on istuuduttava maahan, aivan lätäkön lähelle. Brunhilde on jo aivan Ann-Marien lähellä ja työntää kätensä velliin. Oi, tämähän on ihanaa, voidaan lukea autuailta kasvoilta. Kaikki epäilykset ovat nyt haihtuneet, kun käsi on käynyt tuossa liemessä. Johannes käsittää nyt, että sisar on myöskin tulossa hulluksi, ja hän yrittää ottaa kiinni Brunhilden hameenhelmasta, mutta yhtäkkiä tämä tempaisee vaatteen niskastansa, heittäen muutkin vaatekappaleensa aivan Johanneksen eteen.

"Laudan kautta, laudan kautta", huutaa Ann-Marie, ja niin Brunhilde on hetkessä tuolla lankulla, joka johtaa suoraan rapakkoon. Plumpsista, ja Johanneksen varoitushuuto kaikuu kuuroille korville!

Sisaret telmivät sonnassa niin että räiskeet lentävät melkein veljeen asti. Hän perääntyy ryömimällä, sillä nyt hän käsittää, että tuon aineen kosketuskin johtaa siihen, että on suorastaan pakko hypätä mukaan. Mutta hän ei halua, ei halua! Eihän tuossa ole mitään järkeä, ei kerta kaikkiaan!

Ajoittain sisaria ei näy ollenkaan, ja Johannes jo ajattelee molempien painuneen maan alle. Mutta taas nousevat esiin riemuitsevat, ruskeaa velliä valuvat kasvot, jotka nyt molemmat huutavat Johannekselle: "Sinä olit väärässä, veli hyvä, tämä on todella hauskaa ja mukavaa. Sanahan sanoo, että pesty sika rypee rapakossa!"

"Te ette ole mitään sikoja, te ette ole mitään sikoja... "Johannes on heräämäisillään, mutta nukahtaa uudelleen. Onneksi on jo nyt useampi seurakuntalainen saapunut Klausin pihalle seuraamaan tuota käsittämätöntä, sairasta touhua. Tuttuja kasvoja on moniakin. Liekö takasta tuli sammunut, mutta nyt Johannesta hiukan jo paleltaa, ja niinpä hänellä on päällänsä paras pukunsa. Seurakuntalaisillakin on kaikilla parhaat asut päällänsä, miehillä on kaikilla valkoiset paidat, ja kas, Klauskin on tullut kotiin. Mutta noin valkoista pukua ei Johannes ole milloinkaan nähnyt hänellä.

Seurakunta on yksimielinen siitä, että sisaret ovat tulleet hulluiksi, ja heitä pitäisi auttaa. Kuka menisi soittamaan ambulanssin? Mutta eihän tätä asiaa saa tehdä julkiseksi! Eikö seurakunnan asia ole auttaa näitä hädässä olevia ihmisiä, jotka viis veisaavat siitä, mitä rapakon reunalla tapahtuu?

Vanhemmistoveljet seisovat aivan rapakon reunalla ja rukoilevat, anovat sisaria tulemaan pois. Mutta kun sisaret ovat niin onnellisen tuntuisia, alkaa veljiä vaivaamaan epäilys. He eivät koskaan ole nähneet näitä sisaria noin onnellisina! "Ette kai vain ala epäillä?" huutaa Johannes, "niiden täytyy olla hulluja, sillä eihän kukaan voi tehdä tuollaista!" Yhtäkkiä ovatkin kaikki Johannesta vastaan: "Veljeni, veljeni, vajavainen olet itsekin. Ei pidä lausua minkäänlaista tuomiota. Mistä sinä voit tietää, onko tuo normaalia vai ei. Asiaa on tutkittava. Meidän on ymmärrettävä kaikkia, sillä Jumala on luonut meidät niin moninaisiksi, ai niin moninaisiksi!"

Yhtäkkiä alkavat sisaret laulaa, sontavelliä valuvina, mitä kauneinta laulua. Seurakuntalaisten päät painuvat kallelleen, ja yhden sun toisen kasvoilta loistaa mitä suurin ymmärtämys ja myötämielisyys. Laulu on todella niin kaunista, että vähän kerrassaan seurakuntalaiset yhtyvät siihen, astuen aina vain lähemmäksi rapakkoa.

Johanneksen tulee yhtäkkiä jälleen kuuma, ja hän huomaa olevansa paksuun turkkiin käärittynä. Seurakuntalaiset katsovat häntä huvittuneina, sillä mitä järkeä on olla pukeutunut niin paksuihin vaatteisiin, kun on niin kuuma. Maria oli tullut käymään takkahuoneessa, huomattuaan lukulasiensa jääneen sinne. Niin, siinä Johannes nukkui, niin viluisen näköisenä. Rakastava vaimo kietoi miehensä paksuun villapeittoon; siitä tuo turkki unessa.

"Älkää hyvät ihmiset laulako mukana, ne eivät koskaan tule pois sieltä, jos te annatte hyväksyntänne!" Mutta Johannesta ei kuunnella, katsotaan vain paheksuvasti. Kauhistus, Mariakin on siellä aivan rapakon reunalla! Hän yrittää viittilöidä tälle, että tulisi pois. Mutta Maria vain heilauttaa kättänsä seuraten vanhemmistoveljien touhua.

Mikä näitä ihmisiä vaivaa, ajattelee Johannes, ja katselee ympärillensä löytääksensä edes jonkun, joka ei olisi hyppäämäisillään rapakkoon. Hän kohtaa Franzin ja Marthan katseet. Nämä istuvat puutarhakeinussa aivan pihan toisella laidalla. Johannes anoo ymmärrystä, tukea näkemyksillensä. Seurakunta on ilmiselvästi muuttumassa yhä vihamielisemmäksi häntä kohtaan, ja hän haluaa paeta paikalta, mutta jalat eivät suostu viemään häntä minnekään. Onneksi sentään Franzin ja Martan kasvoista loistaa jonkinlainen ymmärrys. Mitä tämä kaikki oikein on? Hänkö tässä onkin se, joka on hullu? Onhan hänellä niin paksu turkkikin päällänsä!

Plumps! Mitä se oli? Johannes kauhistuu. Mariaa ei näy missään! Hetken kuluttua ilmestyy tämän pää Ann-Marien ja Brunhilden väliin! Nyt Johanneksen jalat jälleen kantavat, ja hän ryntää rapakon reunalle, kohdataksensa Klausin punakat, oi tulenpuhuvat kasvot. "Hyvä mies, auta nyt toki, siellä on jo minunkin vaimoni! Oletteko te kaikki tulleet hulluiksi?!"

Klaus on suorastaan hirvittävän uskonnollisen kiihkon vallassa. "Mikä sinä olet tuomitsemaan toisia? Tämä on kaikki sinun syytäsi! Ja mitä sinä puutut toisten asioihin! Emme me vielä ole päättäneet siitä, mitä tämä on! Mistä sinä tiedät mikä on normaalia ja mikä ei!"

"Klaus-rakkaani, tule, tule, minä olen niin onnellinen! Brunhilde on niin onnellinen, ja katso, Johanneksen vaimokin on jo täällä. Tule, tule, rakkaani!"

Johannes aavistaa mitä on tulossa, ja peräytyy henkensä edestä kauemmaksi. Hän tietää, että tuon liejun koskettaminen tekee hulluksi, panee tekemään samaa kuin siinä olevat. Ja aivan oikein, mitä riemullisin ja autuain ilme kasvoillansa Ann-Marie heittää kourallisen sontaliejua Klausin valkoiselle puvulle. Ensin Klaus katsoo kuin vihastuen, mutta sitten kasvoille leviää mitä ymmärtäväisin hymy. Pläiskistä, sinne läiskähtää valkoisessa puvussansa seurakunnan johtava vanhemmistoveli! Seurakunta huokaa hämmästyneenä, vieläkin epätietoisena siitä, onko kaikki tämä hullua vai ei. Mutta joukosta alkaa kuulua selvää mutinaa, joka puhuu tuon asian puolesta, sillä olisiko tunnettu vanhemmistoveli mennyt mukaan, jos se olisi hullua?

Nyt on yksi toinen vanhemmistoveli vuorossa. Vakavan ja arvokkaan näköisenä hän astuu rapakon reunalle ja sanoo: "Meidän on nyt päätettävä mitä tämä on. Minä olen sitä mieltä, että jokainen asia on tutkittava, ja vasta sitten hutkittava. Helmut-veljeni, tulehan tänne." Niin seisovat nyt nuo kaksi veljeä rapakon partaalla, ja vanhempi veli työntää kätensä liejuun, katsoen kohti siinä kylpeviä sisaria: "Kiitos, me selvitämme nyt tämän asian!" Johannesta oksettaa, sillä nyt pistää veli liejua suuhunsa ja ojentaa sitten kätensä Helmut-veljellekin, joka mitään arkailematta antaa tuon käden mennä suuhunsa. "Suklaata, tämä on suklaata", sanovat kummatkin veljet, ja hyppäävät rapakkoon niin että roiskeet lentävät ympärillä olevaan joukkoon. Liekö tuullut naapurista päin, mutta siinä hetkessä Johannes aivan kirjaimellisesti haistaa siansonnan hajun.

Rapakossa käy jo melkoinen vellonta, ja Johannesta kauhistuttaa ennen kaikkea vaimonsa kohtalo. Siellä tämän pää vilkkuu aina silloin tällöin, joten hätä ei ole aivan suuri. "Lopettakaa, lopettakaa, hyvät ihmiset, veljet ja sisaret. Ei se ole mitään suklaata, se on selvää paskaa!" Nyt vasta väkijoukko, joka on rannalla, joutuu epätietoisuuden tilaan. Jos näin suuri määrä heidän joukostansa on eri mieltä Johanneksen kanssa, niin kuka sitten oikein on oikeassa?

"Tulkaa hyvät ihmiset kauemmaksi sieltä sonta-ammeen reunalta" huutaa hätääntynyt saarnamies. "Mennään tuonne Marthan ja Franzin luokse keskustelemaan asiasta. Kysytään heiltä." Johannes haluaa saada väkijoukon kauemmaksi tuosta turmiollisesta rapakosta, mutta vain muutama haluaa seurata häntä. "Tulkaa, tulkaa tänne, tulkaa istumaan puutarhakeinuun! Martha ja Franz ovat täällä, tulkaa tänne!"

Katseet kääntyvät puolelta toiselle, ja useimmat epäröivät. Ihmiset ovat parhaimmissa asusteissaan, ja siitä huolimatta moni menee niin lähelle rapakkoa että roiskeet lentävät heidän puhtaille vaatteillensa. Useimmat kumartuvat heti tämän jälkeen pistämään kätensä liejuun, ja yks´kaks on jokainen tätä onnea maistanut pulahtanut sekaan. Johannesta kauhistuttaa, sillä tuo liejussa rypeminen aivan selvästi muuttaa ihmisten ulkomuotoa. Ann-Marienkin nenän alla on suuri, ilkeännäköinen näppylä, joka melkein menee hänen suuhunsa. Itse kunkin kasvot alkavat kuin kasvaa sammalta, ja Johannes voihkii mielessänsä. Hän heiluttaa käsiänsä ja huutaa kaikin voimin ihmisiä tulemaan nopeasti pois tuosta turmiollisesta liejusta, mutta turhaan hän huutaa, sillä nyt tuo joukko yksimielisesti polskii ja nauttii olostansa. Hän tavoittelee käteensä vesiletkua, joka aina tavallisesti on navetan seinustalla, mutta siitä ei tule vettä. Hän haluaisi ruiskuttaa noita ihmisiä, että nämä tulisivat järkiinsä, mutta mikä näistä kymmenistä hanoista kuuluu letkulle? Hän kurottautuu tutun näköistä hanaa kohden ja letku halkeaa kauhealla pamauksella.

Johannes havahtuu. Mitä oikein on tapahtunut? Missä kaikki ihmiset ovat? Hän on yksin hämärässä takkahuoneessa ja sukat tuntuvat märiltä. Hän on kaatanut kädellänsä pöydällä olleen vesikannun, niin että lattialla on suuri lammikko. Kuinka hirvittävän todellinen tuo uni olikaan ollut, vai oliko se sittenkään unta?

Markku Vuori