Kun kesää ei oikein ollutkaan

"...ja ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi, sillä tämän maailman muoto on katoamassa."

"...sillä tämä maailma nykyisessä muodossansa kulkee häviötänsä (tuhoansa) kohden" (Saksankielinen Mengen käännös). 1. Kor. 7: 31

Sinä vuonna ei ollut kunnollista kesää ollenkaan, vaan lämpötila pysyi normaalia alhaisempana, niin että rahaa tuova turisti ei saanut innoitusta matkalle lähtöön. Mitä ihmiset sitten tekivätkin kesälomansa aikana, mutta Hopeajärven kylälle ei kyllä eksynyt monikaan matkailija entisten kesien tapaan. Pettymys oli melkoinen yrittäjien keskuudessa, sillä kuluneen talven aikana askarrellut tai tilatut tavarat makasivat liikkeiden hyllyillä. Nekin harvat ostavat turistit, jotka eksyivät tiskien ääreen, valitsivat kaikkein halvimmat matkamuistot ja lahjaesineet. Kaupaksi kävivät erikoistarjouksiksi ja houkuttimiksi tarkoitetut tuotteet, joiden myynnistä ei jäänyt juuri mitään kauppiaalle. Jokainen asiakas tuntui vain säästävän säästämästä päästyään.

Mikään ei todellisuudessa ollut siten kuin ennen. Kuinka usein saikaan kuulla sanonnan: "Tällaista ei ole tapahtunut sitten viimeisten viidenkymmen vuoden; tällaista rajuilmaa ei ole ollut miesmuistiin; tällaista tapahtui viimeksi sata vuotta sitten." Nyt tuntuivat kaikki tällaiset mullistavat tapahtumat osuvan yhden ainoan vuoden ajalle. Tämän maailman muoto oli todella katoamassa!

Johannes ei oikein tiennyt mitä ajatella kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Tämä kesä oli ollut hänelle, ja miksei myöskin koko perheelle, vaikeinta aikaa koko elämän aikana. Päivästä toiseen hän oli noussut aikaisin aamulla auttaakseen lapset kylän torille vihanneskauppaansa harjoittamaan. Äiti oli työttömänä, eli pakkolomalla koko kesän ajan. Ja koska hän ei ollut ainoa väliinputoaja, vallitsi ammattiliiton toimistossa sellainen ruuhka, ettei pitkään aikaan ollut toivoakaan jonkinlaisten korvausten saamisesta. Niinpä oli suorastaan pakko suunnattomasta väsymyksestä ja tympääntymisestä huolimatta laittautua kylän torille aamuvarhaisella, kun useimmat ihmiset vielä nukkuivat vuoteissansa.

Nyt kesä oli jälleen kerran auttamattomasti ohitse, tuo niin omituinen ja erikoinen kesä, jota ei oikein tuntunut olleenkaan. Mutta toisaalta ei ollut normaalia syyskesääkään, tai syksyä. Ikään kuin kaikki olisi kulkenut eteenpäin hurjaa vauhtia, niin että välistä tuntui jääneen pois kaikkea sellaista, mitä normaalisti oli ollut menneinä vuosina, menneessä elämässä. Mikään ei ollut siten kuin ennen, ei ainakaan Johanneksen sisäisen tuntemuksen perusteella. Mitä muut ajattelivat, sillä ei ollut suurtakaan merkitystä suorastaan kuolemaan asti väsyneelle saarnamiehelle; niin, mikä saarnamies hän oikein oli? Oliko hän mikään saarnaaja, Jumalanvaltakunnan työntekijä, sillä koko kesänsä hän oli viettänyt oman tai naapurikylien toreilla yrittäen epätoivoisesti saada myydyksi suurella vaivalla viljeltyjä tuotteita? Mikä hän oikein oli? Syyttävät ajatukset tahtoivat vallata mielen, sillä ikään kuin ilkeänä säteilynä hän tunsi joidenkin odottavalla mielellä olevien ihmisten toruvat tunteet, jotka satojakin kilometrejä kantautuivat häntä polttamaan. Miksi hän ei luottanut Herraan, niin kuin hurskaat henget olivat hänelle sormea nostaen painottaneet? Miksi hän oli mennyt torille, eikä ahkeroinut Jumalan valtakunnan asioissa?

Johannes oli tehnyt kaiken voitavansa selviytyäkseen laskuistansa, mutta oli tullut niin monta odottamatonta rahanmenoa, että ilman varsinaista velantekoa hän oli taloudessaan mennyt miinuksen puolelle pelottavan summan edestä. Eläminen oli kallista, etenkin kun hänellä ei ollut omia tuloja nimeksikään. Ja nyt koko kesän ahkeroimisen jälkeen hän joutui toteamaan, ettei kaikesta vaivannäöstä huolimatta perheen taloudellinen tilanne ollut korjaantunut juuri miksikään. Ihmiset eivät yksinkertaisesti olleet kiinnostuneita hänen pöytänsä tuotteista, oli sitten myymässä itse isäntä tai lapset odottavin ja vetoavin katsein. Ei, ei ja ei! Kylän myymälät ja tavaratalot tarjosivat samoja tuotteita niin halvalla, ettei Johanneksen ollut mitään järkeä myydä siihen hintaan. Ja kun esitti kielteisen kantansa kauheasti tinkivälle hienostorouvalle, ei myöskään tullut perheen niin tuiki tärkeästi tarvitsemaa kotimaan valuuttaa!

Koko kesä oli siis mennyt, ja kirjanpito osoitti myynnin pudonneen katastrofaalisella tavalla edellisestä kesästä, mikä sekin oli ollut säälittävän huono. Oliko siis ihme, jos Johannes entistä enemmän koki maallisen elämänsä tarkoituksettomuuden ja turhanpäiväisyyden? Hän tunsi itsensä niin hylätyksi, niin hylätyksi, ettei sitä saattanut sanoiksi pukea!

Ei, ei toki Jumala ollut häntä hylännyt, vaikka ajoittain vihollinen hänelle sitäkin yritti vakuuttaa. Mutta kaikki inhimillinen tuntui olevan häntä vastaan. Hän oli niin yksinäinen kuin vain joku voi yksinäinen olla. Miten se saattoi olla mahdollista, sillä olihan hänellä vaimonsa ja lapsensa, olihan hänellä joitakin sukulaisiakin? Mutta kaikesta huolimatta ihminen voi olla yksinäinen, murheellinen. Usein onkin niin, että suurinta yksinäisyyttä tunnetaan siellä, missä on paljon ihmisiä, suuressa väkijoukossa. Pahin yksinäisyys ei ole yksin olemista, kaukana muista olemista. Kuluttavinta ja masentavinta on se, kun ihmisten keskellä tuntee tulevansa laiminlyödyksi, hyljeksityksi, huomiota vaille jätetyksi.

Menneiden vuosien taakat ja nyt tämän kesän entistä suurempaa taloudellista ahdinkoa tuottanut yrittäminen olivat koetelleet koko perhettä sellaisessa määrin, ettei kukaan tahtonut löytää oikeanlaista henkireikää, minne puuhkaista kaikki pettymyksensä ja masennuksensa. Niinpä Johannes enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, parhaansa yritettyään, sai tuntea olevansa perheen kaiken negatiivisen latauksen purkauksen kohteena. Oli oikeastaan virhe nousta aamulla samanaikaisesti muun perheen kanssa, sillä levottoman nukkumisen jälkeen, pahanolon lainehtiessa turrassa ruumiissa, tuntui sietämättömältä kuunnella toisten ärtynyttä ja hermostunutta sanailua.

Mikään ei ollut todella huonosti, epätoivoista, ahdistavaa sillä tavoin kuin oli monien kohdalla tässä ajassa. Leipää oli joka päiväksi, vaikkakin joskus vanhaa. Oli katto pään päällä. Oli vaatteet mihin pukeutua, oli jälleen äidilläkin työpaikka. Poika oli saanut työpaikan läheisestä valimosta, tytär opiskeli kansanopistossa, käyden kotona vain viikonloppuisin. Ja mikä parasta ja turvallisinta, tämä perhe uskoi Jumalaan, oli varma osallisuudestaan kaikkeen jumalalliseen. Juuri siitä syystäkö Johannes koki sellaista sisäistä tuskaa kuunnellessaan vaimonsa ja poikansa ahdistavaa negatiivisten tunteiden esiintuomista? Miten olisi käyvä heidän silloin, kun todelliset vaikeudet tulisivat, todellinen tuska, todellinen murhe? Miten he olisivat kestävä kaiken lävitse, jos jo nyt vain jokapäiväisiksi ja luonnollisiksi luokiteltavat asiat saivat ihmiset tällaisella tavalla pois tolaltaan?

Elatuksen murheiden ei tullut raskauttaa uskovaisia, mutta nyt Johanneksen oma vaimo eli päivästä toiseen ja viikosta viikkoon, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ikään kuin ei elämässä olisi ollut muuta kuin työ, työ ja työ. Toki työ oli välttämätön ja tärkeä asia elämässä, mutta minkään ei tullut hallita uskovaista ihmistä, minkään ei tullut saada ylivaltaa. Perhe ei todellakaan käsittänyt hitustakaan siitä, mitä Johannes kävi sisimmässänsä lävitse kaiken tämän keskellä. Jumalan Valtakunta ja Hänen asiansa olivat tulleet hänen sisimmässänsä nyt joksikin sellaiseksi, mitä ne eivät vielä milloinkaan aikaisemmin olleet hänelle. Hän ei kyennyt näyttämään sitä läheisillensä, ja tuskin oli ketään uskonystävää, jolle hän olisi sitä voinut julki tuoda, sillä nimenomaan tänä kesänä kaikki näyttivät hylänneen hänet.

Mikä oli saanut kaiken tämän muutoksen aikaan tässä elämäänsä niin kyllästyneessä saarnamiehessä? Olihan hän aina kokenut olevansa muukalainen tämän maan päällä, valmis menemään Herransa luokse? Mitä oli tässä päivässä niin erikoista ja erilaista? Mikä sai hänen sisimmässänsä kerran toisensa perään soimaan vanhan tutun laulun sanat, kulki hän sitten lähiseudun pelloilla tai läheisillä vuorenrinteillä? "Täällä kuljen niin kuin vieras muukalainen päällä maan, tuolla puolen tumman virran on mun kotimaani vaan, ken vain hengessä on nähnyt Herran Jerusalemin, ymmärtää voi kaipuun taivaan kotihin. Herran halvat matkamiehet ystäviksi valitsin, maksakoon se mitä, vain, mä tahdon taivaan kotihin. Vaikka maa tää kuinka kaunis oisi kukkaverhossaan, Herran luona ihanampi on kuin täällä konsanaan." Niin, ei hän muistanut miten laulu kokonaisuudessaan meni, mutta nämä sanat toistuivat jatkuvasti hänen mielessänsä, aivan kuin hänestä itsestänsä riippumatta.

Hänen totisesti teki mieli paeta kaikkea kokemaansa. Ulkonaisesti hänellä tosin oli hyvin moneen muuhun verrattuna, mutta hänen sielunsa ei saanut tyydytystä siitä elämästä, mikä hänelle tarjottiin. Mitä hyödytti kaikki tämä ulkonainen, maallinen, kun sielu huusi ikäväänsä ja tuskaansa päivästä toiseen? Hän oli kaikesta sydämestään jumalanpalvelija, vaikka hän ei sitä aina ollut pystynyt käsittämään ja tiedostamaan, etenkin kun hän sai kokea kuin seisovansa tuon yhden ainoan profeetan tavoin kymmeniä ja satoja muita profeettoja vastaan, jotka kaikki mielestänsä olivat oikeassa. Oliko Jumala vihainen hänelle hänen epäuskonsa johdosta? Katsoiko Jumala karsaasti tätä julistajaa, joka ajoittain epäili omaa asemaansa Herransa edessä, tämän palvelijana?

Totisesti, tänä päivänä hän käsitti enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, mitä hänen veljensä Paavali oli tuntenut tuodessansa julki sydämensä kaipauksen: "Halu minulla on täältä eritä ja olla Herran kanssa..." Johannes olisi halunnut eritä tästä maailmasta, mutta jotakin kummallista oli alkanut tapahtua hänelle, niin ettei hän sittenkään ollut varma siitä, halusiko hän sitä juuri nyt. Uskovat puhuvat yleisesti ja hyvin kevytmielisesti kuolemasta ja Herran luokse menemisestä, ikään kuin se olisi yksinkertaisin asia maailmassa. Kuitenkin se merkitsee jotakin sellaista, mikä ei peruuttamattomuudessansa ja tietynlaisessa kovuudessansa olekaan sitä, mitä monet elämänsä ajattelemattomina hetkinä siltä odottavat.

Vaikka ihminen onkin uskovainen, sisältää kuolema jotakin pelottavaa, kaikesta huolimatta. Merkitseehän se aivan toiseen maailmaan siirtymistä, kaikesta huolimatta tuntemattomaan, ennen kokemattomaan, täydellisesti tälle ruumiille ja olemukselle käsittämättömään ja uuteen. Nyt Johannes kyseli mielessänsä, kokiko kukaan muu näitä asioita siten kuin mihin hänet oli ikään kuin pakotettu ilman hänen vaikutustansa ja tahtoansa. Jos kokivat, niin eikö kaikki olisi tänä päivänä aivan toisin?

Se oli sanoinkuvaamaton tunne, tuntemus, kokemus, joka toistui joskus useammankin kerran päivässä ja usein yöllä, kivun herättäessä hänet kesken niin tarpeellista lepoa. Hän ikään kuin kosketti kuolemaa, tuonpuoleista, tuntematonta, sitä, mitä yksikään ihmissilmä ei ole sellaisenansa nähnyt, mitä korva ei ole kuullut, mikä ei ole tullut kenenkään ajatuksiin. Pahinta kaikessa oli se, että hän näki ja tunsi niin lyhyen matkan päähän, niin rajoitetusti. Hän tunsi vain ihmiselämän lyhyyden, vajavaisuuden, haurauden. Kuolema ei ollutkaan niin kaukana kuin mitä hän aina oli ajatellut kaikkien muiden ihmisten tavoin. Kuolema, tästä elämästä erkaneminen, ei ollutkaan jossakin vanhuudessa, jossakin onnettomuudessa, sairaudessa. Se ei ollut sairaalassa, se ei ollut kadulla, se ei ollut missään kaukaisuudessa, ei tuntien, ei päivien, ei viikkojen eikä kuukausien, ei edes vuosien päässä. Se oli niin lähellä, että se tuntui olevan kuin kerroksittain Johanneksen ruumiin ja elämän yllä.

Kuinka väärä käsitys hänellä ja useimmilla ihmisillä olikaan ollut kuolemasta, tästä elämästä lähtemisestä! Oli väärää luottamusta, itsepetosta, ajatella sen olevan jossakin muualla kuin siellä, missä se todella oli. Hänen nimeänsä ei tultaisi jonakin päivänä kaivertamaan hautakiveen, vaan se oli jo kaiverrettuna Jumalan kaikkitietäväisyydessä. Jokainen hänen elämänsä hetki oli Jumalan ennaltatietämisen perusteella merkitty muistiin, ja kaikkein vakavinta siinä oli se, ettei hän itse tiennyt milloin tuo olematon raja tämän ja tuonpuoleisen elämän välillä ylittyisi hänen kohdallansa. Kuolema ei ollut jossakin tulevaisuudessa, kaukaisuudessa, vaan ojentaessansa kättänsä poimimaan sieniä syksyisessä metsässä, hän ikään kuin tunsi ojentautuvansa ylitse ajan rajan.

Ei, hän ei joutunut paniikkiin, hän ei täyttänyt jokaista hetkeänsä näillä ajatuksilla, mutta Jumalan Henki ikään kuin konkreettisella tavalla oli alkanut puhua hänelle ihmisen elämänlangan hauraudesta, ehkä hyvinkin odottamattomasta kotiinkutsusta. Ehkä juuri tästä syystä hänellä oli sellainen hätä niin sukulaisistansa kuin vaimostansa ja lapsistansakin? Miten ihmiset saattoivat päivästä toiseen kiiruhtaa sellaisella tavalla, äreinä, niin helposti tulistuneina, ollenkaan antamatta näiden Johannesta niin koskettavien asioiden puhutella itseänsä? Kaipa kaikki oli vain niin suurta Jumalan armoa, ettei näitä tuntemuksia päässyt jokainen tuntemaan?

Kuinka mieletöntä olikaan kaiken tämän Johanneksen tunteman keskellä katsella ihmisten kauheaa kiirettä ja maallisissa asioissa rientämistä! Nyt kun talossa oli tehty melkoisen suuri remontti sen jälkeen kun oli todettu vanhojen seinälevyjen aiheuttavan oireita lähes koko perheelle, oli Johannes ihmetellyt entistä enemmän tuntemuksiansa. Hänelle Jumalan valtakunta ja hänen työnsä siinä oli koko hänen elämänsä, vaikka usein ei siltä näyttänytkään. Hänen salainen haaveensa oli, että nyt remontin yhteydessä hänen työnsä huomioitaisiin kerrankin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, mutta kaikki muu kauniiseen kotiin ja viihtyvyyteen vaikuttava tuntui olevan päällimmäisin asia niin Marialle kuin lapsillekin. Perheen mukavuus oli tärkeintä, ja Johannes ei voinut kaiken keskellä mitään sille ajatukselle, mikä jatkuvasti toistui hänen mielessänsä, vaikka hän pyrkikin painamaan sen taka-alalle. Hänen täytyi jälleen kerran todella tarkoin suunnitella kaiken työhönsä tarvitseman sijoittaminen tähän remontoituun kotiin, sillä kaikki muu mahdutettiin ensin; sitten vasta hänen tavaransa! Niin, miksi yhä uudelleen soi hänen sisimmässänsä: "Kylläpä Jumala ja minä olemme todella pieniä, kun me mahdumme niin pieneen tilaan!"

Tämä tuntemus ei todellisuudessa kohdistunut niinkään suurena syytöksenä perhettä kohtaan, vaan se toi julki sen asenteen, mikä ihmisillä yleensä tässä ajassa oli kaikkea hengellistä toimintaa kohtaan. Siis sellaista hengellistä toimintaa kohtaan, mikä todella oli jumalallista, ei yleisesti ja julkisuuden hyväksymää. Kukaan profeetta ei ole suosittu omalla maallansa, sen Johannes sai tuta mitä konkreettisimmalla tavalla.

Kaikesta kokemastaan huolimatta Johannes tunsi sellaista syvällistä, joskin kaukaista sisäistä onnellisuutta, mitä hän ei ollut aikaisemmin kokenut. Ulkonaisesti hänet oli ajettu tilaan, missä hän Paavali-veljensä tavoin huokaili poispääsyä tästä elämästä, ollaksensa Herran kanssa. Aivan konkreettisesti, ilman minkäänlaista ulkokultaisuutta ja hurskastelua, hän saattoi todeta Otto-veljellensä tämän kertoessa omista murheistansa: "Minulla ei ole mitään tämän maan päällä, minkä tähden haluaisin täällä olla. Koko maailma on tullut hulluksi. Minä haluaisin olla Herran kanssa! Ainoastaan Jumalan seurakunnan tähden näen jotakin järkeä täällä viipymiseen!" Siitä huolimatta jokin syvällä hänen sisimmässänsä vakuutti hänelle, että kaikessa tässä oli oma hyvä puolensa, jumalallinen tarkoituksensa. Häntä irrotettiin tästä maailmasta, rakkaudesta siihen ja sen menoon. Niin, hän tunsi olevansa kuin kotkanpoikanen pesässä, jonka yllä suuri ja mahtava kotkaemo leyhytti siipiänsä sellaisella voimalla, että pesästä oli lentänyt jokainen mukava, pehmittävä höyhen ja villansuikale. Jäljellä olivat vain piikikkäät pesän runkoainekset, jotka eivät suoneet hänelle minkäänlaista mukavuutta tai lepomahdollisuutta.

Totisesti, kaikki tämä puhui siitä, että suuri Taivaallinen Isämme oli levittänyt suuret kotkansiipensä puhaltaaksensa pois kaiken maallisen mukavuuden ja turhuuden. Oli aika kotkanpoikasten jättää tämä maallinen pesänsä ja nousta uskonsiivillänsä korkeuteen, kohti pian palaavaa Herraansa!

Niin, kaikesta siitä, mistä Johannes kärsi ja oli nyrpeissään, siitä hänen todellisuudessa olisi tullut olla kiitollinen. Mutta kuka voi mitata sellaisen jumalanpalvelijan tuskaa, joka joka hetki tuntee sisimmässänsä kutsumuksensa, mutta jota kaikin mahdollisin tavoin estellään suorittamasta tehtäväänsä? Niin, juuri ne ihmiset, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä elämässä, olivat vain omien kiireidensä ja oman tärkeysjärjestyksensä mukaisissa puuhissa, suoden tuskin mitään todellista mielenkiintoa sitä kohtaan, mikä kuitenkin oli kaikkien maallisten arvoasteikkojen yläpuolella. Niin, jos nämä ihmiset eivät suoneet Johannekselle tunnetta oman elämänsä merkityksellisyydestä, niin kuinka sitä sitten olisivat suoneet jotkut kaukaisemmat ihmiset? Johannes oli niin yksinäinen, niin yksinäinen kuin vain joku voi olla! Mutta oliko juuri tässäkin niin suuri kätketty siunaus, ettei Johannes sitä nyt saattanut käsittää? Eikö hän ollut juuri sillä tiellä, mikä jokaisen todellisen Jumalanpalvelijan täytyy kulkea, luottaaksensa yksin Herraansa ja Taivaalliseen Isäänsä?

Kuka todella olisi voinut käsittää Johanneksen tuntemuksia kaiken tämän keskellä? Hänellä ei todellisuudessa ollut ketään ihmistä, johon hän olisi voinut tukeutua hengellisissä asioissa, sillä hänen asemansa Herransa edessä ei sallinut sitä hänelle. Kaikesta kieltämisestä ja hylkäämisestä huolimatta hänellä oli itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan antama tehtävä, joka hänen oli suoritettava vaikka mitä tapahtuisi. Hän kantoi ristiänsä veren valuessa silmiin, kirveltävän hien tehostaessa vaikutusta. Kuinka hänelle olisikaan voinut tapahtua toisin kuin Herrallensa? Elävämmin kuin milloinkaan aikaisemmin hän tajusi käyvänsä lävitse juuri niitä asioita, mitä Hänen Herransa oli kokenut tämän maan päällä, mikä oli kohdannut niin Paavalia kuin muitakin Herran palvelijoita.

Lukemattomia kertoja hän oli lukenut ja saarnoissansakin siteerannut kohtaa, jossa sanotaan, että ketuillakin on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole minne päänsä kallistaa. Nyt tämä sanankohta puhui Johannekselle jostakin paljon syvällisemmästä kuin mitä hän koskaan aikaisemmin oli tullut ajatelleeksi. Hänellä ei ollut omaa kotia, ei omaa taloa, ei juurikaan ystäviä, joiden luokse hän olisi ollut tervetullut. Mutta tässä ei ollut niinkään se, mikä sai hänet tuntemaan Herransa tavoin, vaan kaikki perustui johonkin vieläkin syvällisempään. Sana kertoo siitä, kuinka aterioitaessa yksi opetuslapsista oli nojannut päätänsä Herraamme vasten. Ja juuri tässä se oli. Jos Johanneksella ei ollut ketään, joka todella käytännössä olisi seisonut hänen rinnallansa, niin tämä oli mitä syvällisin kokemus siitä, mitä meidän Herramme oli joutunut läpikäymään maallisen vaelluksensa aikana. Kuka olisi kaikesta huolimatta ollut sen yksinäisempi kuin Hän!

Jos Johanneksella ei ollut rintaa jota vasten olisi voinut itkeä, etsiä lohtua, ymmärrystä, tukea, niin ei sitä edes siinäkään määrin mitä Johannekselta puuttui, ollut meidän Herrallamme. Kuinka yksinäiseksi Hänen täytyikään tuntea itsensä! Millainen murhe olikaan Hänen sisimmässänsä, Hänen katsellessansa Jerusalemia Paimenen rakkaus sydämessänsä. Ei, nämä olivat Hänen kansaansa, Hänen omiansa, mutta he eivät halunneet Häntä, he eivät halunneet tulla Hänen kokoamiksensa. Oi, oi, Johanneksen sydän oli pakahtua, ja kyyneleet valuivat virtanaan hänen poskiansa pitkin. Oi, kuinka hän kokikaan Jumalan armon, pohjattoman armon, rakkauden, joka oli tuossa niin vaatimattomassa Miehessä, jota ihmiset eivät minään pitäneet, mutta joka kuitenkin kantoi kaikki meidän syntimme ristinpuulle Golgatalla!

Oi, Johannes ei ollutkaan niin yksinäinen, sillä hän tunsi nyt iankaikkisen rakkauden, iankaikkiset käsivarret ympärillänsä! Oi, mikä olikaan sen autuaampaa ja onnellisempaa, armollisempaa, kuin tulla osalliseksi Herransa kärsimyksistä, päästä ymmärtämään Hänen yksinäisyyttänsä, Hänen tarvettansa läheisyydestä, vastarakkaudesta niiden puolelta, joiden puolesta Hän oli tehnyt niin paljon, antanut kaikkensa, rajoituksetta. Oi millaisen rakkauden tulisikaan vallita seurakunnan keskuudessa kaiken tämän näkemisen johdosta?! Missä, missä oli tuo rakkaus seurakunnan keskuudessa? Kuinka kauan sen julkituleminen antoi odottaa itseänsä? Oi, Johanneksen sydän itki, iloitsi, itki. Kuka voi ymmärtää näitä niin päällekkäisiä tunteita? Oi kuinka hän odottikaan näkevänsä jumalallisen Rakkauden tulevan julki seurakunnan keskuudessa! Mutta nyt oli nähtävissä vain negatiivisia asioita, väärinymmärrystä, vihaa, katkeruutta, kateutta, kaikkea sitä, mikä kuuluu lihan tekoihin, ei hengen hedelmiin.

Kuka voi käsittää sitä, mitä Johanneksen sisimmässä liikkui kaikkien näiden asioiden myllertäessä siellä samanaikaisesti? Hän tunsi ajoittain itsensä niin huonoksi ihmiseksi, ettei halunnut edes peiliin katsoa. Jouduttuaan tahtomattaan törmäämään suureen peiliin jossakin tavaratalossa tai katukäytävällä näyteikkunaan katsoessansa, hänen teki mieli kääntää päänsä pois. Mitä hänelle oli oikein tapahtumassa? Miksi nämä niin ristiriitaiset tunteet? Oliko hän jo liian kauan antanut ihmisten masentaa itseänsä? Oliko hän liian kauan kuunnellut ihmisten mielipiteitä kaiken sen suhteen, mitä hän oli tehnyt? Mikä oli todellisuus, todellisuus jopa sen kuolemantunteen edessä, mikä hänet pysäytti niin usein kuin seinään? Ei, ei edes tuon tuntemuksen edessä hän pienimmässäkään määrin kokenut tarvitsevansa ottaa takaisin jotakin saarnaamaansa, kirjoittamaansa. Ei, ei hän ollut itse kirjoittanut, itse puhunut. Hän oli, näin jälkeenpäin ajatellen, saanut kokea todella ihmeellistä ja jumalallista johdatusta niin monen vuoden ajan, niin monissa asioissa, vaikka ikävät asiat olivatkin saaneet peittää lähes kaiken jumalallisen tuntemuksen. Täytyihän hänelläkin olla saatanan enkelinsä, joka rusikoi häntä säälimättömästi, ettei hän pääsisi ylpeilemään!

Niin, kaikessa vajavaisuudessansa, riittämättömyydessänsä, Johannes tunsi sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta sen armon johdosta, mistä hän oli tullut osalliseksi tässä myöhäisessä maailman hetkessä. Jumala oli todella ollut hänelle armollinen, niin armollinen, että hänen olisi tullut tuntea aivan toisella tavalla. Hän sai nähdä, hän sai kuulla jotakin sellaista, mitä profeetatkaan ja suuret jumalanmiehet eivät menneisyydessä olleet saaneet kokea. Hänen Taivaallinen Isänsä, suuri Jumala, Aabrahamin, Jaakobin ja muiden hengellisten esi-isiensä Jumala ei ollut häneltäkään salannut tahtoansa ja sitä, mitä Hän oli tekevä. Mikä Jumalan armo olikaan se, että hän jokaiseen Jumalan Sanaan saattoi sanoa Aamen! Kuinka suurta armoa olikaan se, että saattoi kokea voivansa kulkea jokaisen saarnan hengellisen annin mukana, tuntea tulevansa jatkuvasti Hengen puhuttelemaksi!"

Ihmiset näkivät hänessä vain kaikkea arvosteltavaa, hyljeksittävää, pahaa. Hän oli todellakin, niin kuin veljensä Paavali joutui toteamaan, kaiken kansan tunkio, kaikkien tunteenpurkausten kohde, jolta odotettiin aivan ylimaallista kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä. Siinä olikin juuri kaiken tuskallisuus ja ahdistavuus. Ihminen, jokaista säiettä myöten, mutta kuitenkin samalla jumalallinen astia, jossa säilytettiin jotakin sellaista, mitä ihminen itse ei osannut sen paremmin pyytää kuin käsittääkään.

Markku Vuori