ÄLÄ TEE LÄHIMMÄISELLESI VÄÄRYYTTÄ

"ÄLÄ TEE LÄHIMMÄISELLESI VÄÄRYYTTÄ ÄLÄKÄ OTA MITÄÄN VÄKISIN!"

(3. Moos. 19:13).

Tänä vuonna talvi väistyi niin yllättäen, ettei juuri kukaan ollut osannut odottaa sellaista kevään tuloa. Normaalisti oli vuorilla voitu lasketella vielä useamman viikon ajan, mutta nyt kirkkaana loistava aurinko lämmitti rinteet sellaisella voimalla, että lumiraja kiipesi tavallista korkeammalle. Paljastunut maa alkoi työntää viheriää ruohoa, ja kevään kukkaloisto puhkesi sellaiseen kukoistukseen, mitä oli harvoin nähty. Maanviljelijät pääsivät pelloillensa usean viikon etuajassa, ja niinpä monelta jäivät sivuaskareet kesken. Useat maamiehet nimittäin harrastivat talvella jotakin muuta elinkeinoa, sillä jyrkillä rinteillä viljeleminen oli työlästä ja raskasta, ja näillä korkeuksilla kesä oli lyhyempi kuin alavilla mailla. Siksi lisätuloja hankkiaksensa itse kukin oli keksinyt jonkinlaisen matkamuistojen tai vastaavan valmistuksen.

Kevät tuoksui Hopeajärvenkin kylällä. Juuri muokattu maa aivan kuin hehkui auringon loisteessa, ja metsistä levittäytyi kaikkialle havupuun raikas tuoksu. Tämä oli sitä aikaa, mitä jokainen eniten rakasti. Itse asiassa kesä oli se, mitä kaikki odottivat, mutta kevät oli lupausten aikaa, suurten toiveiden aikaa. Luonto heräsi talviunestansa, ravisteli yltänsä kylmän ankaran otteen, nesteet kohosivat runkoihin ja oksiin tuodaksensa jälleen kerran uuden elämän lehtensä pudottaneisiin puihin. Millainen olisi kesä oleva, sitä itse kukin arvioitsi erilaisia ennusmerkkejä tarkaten.

Kuinka kaunis voikaan olla Jumalan luonto, jonka Tämä ihmislasta varten oli valmistanut! Kuinka surullista oli kuitenkin se, ettei nykyajan kiireinen ihminen juuri ehtinyt tarkkaamaan sitä, sillä hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin vielä enemmän ansaitsemiseen ja vielä suurempiin huvituksiin. "Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa..." (Room. 1: 20).

Ihmisestä oli tullut niin tavattoman viisas omassa itsessänsä, ettei hän halunnut uskoa mihinkään näkymättömään, saati sitten Jumalan luomistyöhön. Mutta kehuessaan viisas olevansa hän olikin tyhmäksi tullut. Mistä tiesivät puut kevään tulleen, mistä tiesivät ne milloin mahlan tuli palata juurista ylös runkoon ja oksiin? Mistä tiesivät linnut tulleen ajan palata pesimäpaikoillensa, mistä tiesi vastasyntynyt peuranvasa miten nousta seisomaan ja mistä etsiä emon nisää? Mistä tiesi koko luonto elämän järjestyksen? Ihminen tiesi kaiken tämän, omasta mielestänsä. Hän ei halunnut uskoa Jumalan olemassaoloon, vaan vastausta etsittiin ties mistä. Mutta käsittikö tämä niin järkevä ja viisas olento, että järjellisesti oli paljon luonnollisempaa uskoa Kaikkivaltiaaseen Luojaan kuin siihen, että kaikki olisi syntynyt aivan sattumalta? Käsittikö tämä ylimielinen ihminen alkuunkaan mitä halusi todistaa ja osoittaa oikeaksi?

Alkuräjähdys oli yhä useamman huulilla ja mielessä. Kyllä, joskus ammoisina aikoina oli tapahtunut suuri räjähdys, joka kaiken nyt näkyväisen oli synnyttänyt! Lupasipa joku sekunnilleen laskea tämän ihmeellisen pamauksen tapahtumahetken! Mutta olivatkohan nämä viisaat tutkijat hiukan liian pitkään rasittaneet aivojansa, niin että loppujen lopuksi tämä niin sanottu alkuräjähdys olikin tapahtunut niissä, synnyttäen eräänlaisen ihmisten oman luomakunnan, joka perustui toinen toisensa varassa lepääville teorioille? Tuskin olivat he vierailleet minkäänlaisessa sellaisessa paikassa, jossa oli räjähtänyt jotakin!

Tapahtuipa luominen miten tahansa, ei sen tullut kiinnostaa ihmistä niin suuressa määrin, että hän koko ajan vain ihmetteli kaikkea näkemäänsä ja kulki oman elämänsä ohitse käsittämättä, että hänen Luojallansa oli hänelle jotakin aivan muuta ajateltavaa!

Kaikkein viisaimmat ihmiset kielsivät niin Jumalan kuin kaiken muunkin näkymättömän olemassaolon, ja liittyivät spiritisteihin tai itämaista perua oleviin uskontoihin, tai alkoivat harrastaa parapsykologiaa! Totisesti, ihmisten viisaus oli näytetty toteen heidän teoissansa!

Hopeajärven kylä oli muuttunut nyt muutaman vuoden kuluessa melkoisesti siitä, mitä se oli ollut vuosikymmenien ajan. Otto, Johanneksen läheisin ystävä, oli asunut noin kahden ja puolen tunnin ajomatkan päässä, niin että heidän tapaamisensa olivat rajoittuneet viikonloppuihin. Mutta nyt oli valtiovalta päättänyt luoda paremmat liikenneyhteydet eteläiseen naapuriinsa, ja niinpä oli muutaman kymmenen kilometrin päässä pohjoiseen rakennettu suuri silta laakson yli ja louhittu useamman kilometrin pituinen tunneli. Nyt ajonopeus voitiin nostaa huomattavasti entisestänsä, kun ei tarvinnut serpentiiniteitä pitkin kiemurrella pienellä vaihteella rinnettä ylös ja rinnettä alas. Kun entinen tieosuus lähiseudulla vaati lähes kuusikymmentä kilometriä kestopäällystettä ja melkein puolitoista tuntia ajoaikaa, kulki uusi tienpätkä kuin viivoittimella piirrettynä läpi vuoren ja laaksojen vain noin viidentoista kilometrin pituisena. Nyt Erika saattoi hurauttaa Ann-Marien luokse useammankin kerran viikossa, ajoajan ollessa noin puolen tunnin paikkeilla, riippuen siitä miten ajoi.

Oli siis kevät, ja jokaisella suuret odotukset niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä. "Katsokaa viikunapuuta ja kaikkia puita. Kun ne jo puhkeavat lehteen, niin siitä te näette ja itsestänne ymmärrätte, että kesä jo on lähellä" (Luuk. 21: 29- 30). Nimenomaan näin keväisin Johanneksen sisimmässä paloi, hehkui aurinkoakin lämpimämpi kaihoisa odotus. Milloin olisi Herra palaava ja vievä omansa luoksensa iankaikkiseen kesään? Jumalan luonto oli kaunis, suorastaan henkeäsalpaavan ihastuttava, mutta ihminen oli nyt aikansa etsinyt hyvinvointia ja helpompaa elämää sillä seuraamuksella, että luonto ei enää ollutkaan sitä mitä sen olisi tullut olla. Vuosittain lukuisat eläinlajit kuolivat sukupuuttoon, ja aivan käytännössä kaikki niin eläimet kuin kasvitkin olivat saaneet itseensä sellaisen määrän asiaankuulumattomia ainesosasia, että aiheellisesti pelättiin syödä niin meren kaloja kuin maan tuotteita. Mutta aina oli sama tulos, tekipä sitten mitä tahansa; jos ei syönyt mitään, kuoli aivan varmasti, ja jos söi saastunutta ruokaa, kuoli silloinkin yhtä varmasti jonkin ajan kuluessa!

Uskovaisen ihmisen kannalta ei kaikki tämä luonnon saastuminen ollut niinkään merkittävä seikka kuin eräs toinen saastuminen, mistä Jumalan Sana puhui lopunajan yhteydessä. "Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita..." (2. Tim. 3: 1- 9). Ulkonainen saastutus ei ole missään suhteessa niin vaarallista kuin sisäinen saastutus. "Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset... Nämä ihmisen saastuttavat..." (Matt. 15: 19).

Johannes oli lähes koko uskossa olonsa ajan ihmetellyt monia asioita. Nyt vuosituhannen vaihteen lähestyessä huimaa vauhtia joutui entistäkin enemmän miettimään, että miten oli mahdollista kaiken sen tapahtuminen, mitä tälläkin kylällä oli jouduttu kokemaan seurakunnan keskellä. Oli sitten kysymys vapaista tai kirkkokunnallisista liikkeistä, sama tapahtui kaikkialla, vaikka sitä ei pantukaan merkille ehkä missään muualla kuin niiden keskuudessa, jotka todella kaipasivat jotakin todellista ja rohkenivat arvostella niin omaa kuin muidenkin elämää Jumalan Sanan perusteella. Ilmiselvästikin vika oli ihmisten ajattelussa, suhtautumisessa elämään ja sen sääntöihin.

Aivan kuten maallisella tasolla tiedemiehet ja tutkijat pyrkivät löytämään järjellisen ratkaisun kaikkiin luontoon liittyviin kysymyksiin, saman hengen vaikutuksesta uskovaiset ihmiset olivat pohtineet aikansa kaikkia hengellisiä asioita, ja painopisteen siirryttyä Jumalan Sanan todistuksesta oman järjen päätelmiin, olivat he luoneet oman hengellisen maailmansa. Kukin uskoi tulevansa uskollansa autuaaksi riippumatta siitä, kuinka suuressa ristiriidassa hänen näkemyksensä olivat Jumalan Sanan ja sen todistuksen kanssa. Ihmisen viisaus olikin todellisuudessa mitä suurinta tyhmyyttä!

Johannes ei voinut olla ajattelematta tässä yhteydessä erästä kuulemaansa kertomusta Itävallan Alpeilta. Ihminen oli juuri sellainen kuin tuo maanviljelijäkin, jolla oli tavattoman suuri usko. Usko, mutta mihin? Mikä usko?

Hans oli siis uskovainen, jopa kiihko- sellainen. Hän ei ollut varsinaisesti rikas, mutta ei köyhäkään. Hän omisti melkoisen määrän maata, mutta jostakin syystä hänen isänsä ja esi-isänsä olivat hankkineet alueensa hiukan omalaatuisella tavalla, niin että poika oli perinyt maatilan, johon kuului maapläntti siellä ja toinen täällä. Päästäkseen parhaalle vuoriniityllensä hänen täytyi ajaa suuri lenkki maantietä pitkin, vaikka linnuntietä toiselta pellolta oli vain muutaman kymmenen metrin matka tuolle niitylle. Miksi sitten hänen tilustiensä ei johtanut suoraan niitylle, vaan päättyi muutaman kymmenen metrin päähän talon pihasta? Välissä oli syvä rotko, joskin vain yhdeksän metriä leveä!

Ajettuaan vuosikaudet maantietä pitkin noin viisi minuuttia vievän kiertotien, alkoi tuo hurskas mies kiusaantua siihen, että nutturapäisen vaimon tuodessa kahvit tai ateriat tämän täytyi kävellä niin pitkä matka päästäkseen hänen luoksensa. Häntä todella suututti se seikka, ettei omilla maillansa saanut kulkea niin kuin halusi. Asialle oli tehtävä jotakin!

Aikansa asiaa pohdittuaan mies päätti rakentaa sillan rotkon ylitse. Mutta yhdeksänkin metriä on pitkä matka silloin, kun alla ammottaa kymmenen metrin syvyinen rotko! Maksaisiko vaivan rakentaa silta, kun vaimollakin itse asiassa meni vain noin viisitoista minuuttia maantietä ja oikeata siltaa pitkin? Mutta Hans oli sitä sorttia uskovainen, joka tietynlaisella ylpeydellä suhtautui näihin asioihin.

Tällä korkeudella ei kasvanut sellaisia puita, joista olisi saanut kyllin pitkiä ja tukevia runkoja rotkon ylittämiseksi, ja niinpä hän eräänä päivänä kävi traktorin kanssa hakemassa kuorman pitkiä runkoja laaksossa asuvalta tuttavaltansa. Tämä oli suorastaan kauhistunut kuullessaan ystävänsä suunnitelmista, mutta ei ollut saavuttanut mitään vakuutteluillansa sen suhteen, ettei sillan rakentaminen ollut aivan niin yksinkertainen asia.

Kuinka monta runkoa putosi rotkoon ennen kuin jonkinlainen sillantapainen oli syntynyt, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä alhaalla kuohuva koski vei kaiken mennessänsä. Mutta nyt oli tällä hurskaalla miehellä kymmenkunta tukevaa runkoa vieri vieressä rotkon toiselta reunalta toiselle. Miten hän ne siihen oli onnistunut saamaan, sitä ei kukaan ollut sattunut näkemään. Ainoa pulma oli nyt vain se, että rotkon toinen reuna oli huomattavasti korkeammalla kuin talon puoleinen. Tukit keikkuivat ilkeästi kallioisella pohjalla, joka sekään ei ollut tasainen.

"Kuule Hans, etkö sittenkin antaisi tämän asian olla", sanoi paikalle tullut tuttava. "Rungot näyttävät tukevilta, mutta entä sitten kun tulevat myrskyt ja sataa kovasti? Ethän sinä tästä rakennelmasta saa millään kyllin vahvaa!" Mutta Hans ei kuunnellut järkipuhetta, ei juuri missään määrin. Että tukit olisi pitänyt kiinnittää kallioon porattuihin tappeihin ei tullut kysymykseenkään. Miksi nähdä sellainen vaiva? Niinpä tämä hurskas mies naulasi tukit yhteen koko matkalta siltapinnan muodostavilla laudoilla, jotka hän oli repinyt jo melkein lahonneesta ladosta. Kaiteet hän olisi tahtonut laittaa, mutta miten ne olisi tukevasti saanut kiinnitetyksi pyöreisiin reunatukkeihin? Ei, hänhän oli uskovainen eikä saanut pelätä mitään!

Seuraavana aamuna hän pyysi vaimoansa tuomaan ruokakorin tapansa mukaan, mutta nyt uutta siltaa pitkin, sillä siten tämä ei tarvinnut kuin vain muutaman minuutin päästäksensä niityllä heinää niittävän miehensä luokse. Hän ajoi traktorillansa maantietä pitkin, ja ruoka-ajan lähestyessä jännityksellä seurasi kuinka vaimo melkoisen kalpeana ja totisena tarkasti sovitti jokaisen askeleensa tutisevalla sillalla. Hienoa, vaimo tuli ylitse ja silta oli kestänyt sen! Samoin kesti silta vielä vaimon paluumatkankin ilman että tämä olisi pudonnut rotkoon!

Mutta miksi hän ei toisi karjaa tänne niitylle, kun oli tuo siltakin? Seuraavana päivänä hän pyysi vaimoansa tuomaan lehmät sillan ylitse. Tottelevaisesti tämä esiliinallansa sarvipäiden päät peittäen toi ne yksi kerrallaan toiselle puolelle ilman että silta pahemmin olisi notkunut. Siltahan oli erinomainen! Turhaan olivat naapurit häntä säikytelleet ja varoitelleet!

Hans oli innokas hevosmies, ja niinpä hän nyt suuntasi ratsastusretkensä tuon sillan ylitse niityn takaisiin metsämaisemiin. Kerta toisensa perään hän yhä suuremmalla vauhdilla karautti sillan ylitse itsetietoisesti hymyillen. Silta kesti, se oli kestänyt vaimon painon, se oli kestänyt vaimon ja lehmän painon, ja nyt se kesti hänen ja laukkaavan hevosen kavioiden aiheuttaman rasituksen!

Vuosi kului ja siltaa käytettiin entistä enemmän. Vaimo oli jo pitemmän aikaa hänen kanssansa työntänyt sillan ylitse vanhat hevosrattaat, jotka toisella puolella oli täytetty heinällä ja sitten taas työnnetty talon päädyssä olevan ladon luokse. Miksi he tällaista vaivaa näkivät? Miksi hän ei laittaisi hevosta rattaiden eteen ja antaisi sen vetää kuorman, sillä jos silta oli kestänyt kaiken muun, kestäisi se toki tämänkin. Niinpä useamman kerran ajettiin heinää tällä tavoin. Mutta kummallinen kehitys oli alkanut tapahtua tämän hurskaan ja jumalaapelkääväisen ihmisen sisimmässä. Hänet valtasi sellainen usko, mitä hän ei itsekään ollut osannut odottaa, sillä itsensä rakentamasta sillasta oli tullut hänelle suoranainen pakkomielle ja Jumalan ihme. Jos Jumala kerran oli häntä ja vaimoa ja lehmiä ja hevosta tällä tavoin suojellut, niin miksi hän olisi niin epäileväinen ja epäuskoinen? Hevosrattaille mahtui niin vähän heiniä verrattuna siihen, mitä traktorin peräkärryyn mahtui!

Sinä ikimuistettavana päivänä Hans oli ajanut traktorillansa jälleen kerran niityllensä, ja koska vaimo oli hiukan huonovointinen, oli sovittu että mies tulisi kotiin syömään. Ruoka-ajan lähestyessä nälkäinen mies oli suuren uskon vallassa. Hän istuutui traktorinsa pukille ja hurautti siltaa pitkin kotipihallensa. Parrut notkuivat, laudat natisivat, silta keikkui, mutta mies ja traktori tulivat toiselle puolelle kuin ihmeen kautta. "Halleluja, halleluja!" huusi mies taaksensa katsoen. Riemulla ei ollut rajoja kun hän istuutui ruokapöytään.

Silta kesti vielä senkin kun mies hurautti takaisin niityllensä. Mutta lahot, vanhasta ladosta otetut laudat olivat jauhautuneet lähes poikki näiden kahden ylitseajon johdosta, vaikka mies ei sitä pannutkaan merkille. Hän oli niin tottunut rakennelmansa kestäväisyyteen, ettei edes halunnut ajatella sellaista mahdollisuutta, että jotakin ikävää saattaisi tapahtua.

Veli tuli iltapäivällä kylään vaimoinensa ja lapsinensa. Kun mies ei ollut kotona, päättivät nämä mennä häntä katsomaan. He eivät olleet kuulleet mitään tämän uroteosta ja hämmästelivät sitä, että nyt ei tarvinnutkaan huudella rotkon ylitse vaan saattoi kävellä siltaa pitkin ahkeroivan veljen luokse. Oli tosin kauhistuttavaa katsella sivuille, mistä oli huima pudotus alas kuohuviin syvyyksiin!

Kuorma oli melkein valmis, ja hetkisen kuluttua Hans heitti heinähangon kädestänsä ja kehotti veljensä perhettä kiipeämään heinäkasan päälle. Tämä oli hauskinta mitä lapset tiesivät, ja nauttivat siitä aikuisetkin. Mutta kun maantielle ajamisen sijasta Hans suuntasi traktorin keulan rotkon ylittävää hataraa siltaa kohden, kauhistuivat kaikki lavalla istuvat. Kirkuen ja huutaen nämä yrittivät saada kuskin pysäyttämään ajopelinsä, mutta kuuroille korville kaikuivat varoituksen sanat. Hans painoi lisää kaasua ja nauroi iloisesti ja huvittuneena toisten kohtuuttomalle pelolle. Ei huomannut hän lainkaan kuinka yksi toisensa perään päätä pahkaa hyppäsi huimaa vauhtia kiitävästä kyydistä pelastaakseen nahkansa. Siinä tuli ruhjeita ja mustelmia, mutta sitä ei kukaan ajatellut sillä hetkellä.

Vaimo oli tullut jo melkein sillalle odottaessansa väkeä kahville. Silta oli kestänyt vaimon painon, tämän lisäksi lehmän painon, hevosen ja isännän painon, hevosen ja kärryjen painon, se oli kestänyt traktorin painon, miksi se ei siis kestäisi myöskin lisäksi peräkärryn painon!

Kaikki näkivät tapahtuman kuin hidastettuna, ikuisiksi ajoiksi mieleen painuvana kauhukuvana. Sitä mukaa kuin traktorin pyörät etenivät sillalla, murenivat poikittaiset laudat, niin että tukit alkoivat jakaantua pyörien painuessa niiden väliin. Näytti jo siltä että isäntä pääsisi toiselle puolelle, kun koko rakennelma levisi sellaisella ryskeellä, että muutamassa sekunnissa oli niin silta kuin traktori peräkärryineen ja isäntineen suistunut alas rotkon pohjalla kuohuviin vaahtopäihin. Äkillisesti vaimennut traktorin moottorin ääni ja vallitseva hiljaisuus olivat suorastaan kauhistuttavat.

Hansin ruumista ei löydetty milloinkaan.

Kertomus muutti hiukan muotoansa sen mukaisesti miten sen kukin kertoi. Jokaiselle kuulijalle oli selvää se, että mies ei ollut aivan täysjärkinen, tai jos ei aivan näin sanottaisi asiaa - hän ei ollut aivan viisas. Tapaukselle naurettiin, ja itse kukin uskoi olevansa viisaampi ja järkevämpi kaikessa suhteessa. Mutta miten oli todellisuudessa monien seurakuntalaisten kohdalla; olivatko he sittenkään yhtään sen viisaampia kuin hurmoshenkinen veljensä Hans? Mitä merkitystä on sillä, jos tietyissä asioissa on olevinaan hyvin viisas, mutta tie kuitenkin jossakin vaiheessa vie edellä kerrotun kaltaiselle sillalle?

Jumala on antanut tietää tahtonsa ja säädöksensä. Seurakunta ei voi sanoa, ettei sillä olisi tietoa siitä tiestä, jota itse kunkin uskovaisen tulisi kulkea eteenpäin. Mutta usein tuntuu siltä, että tämä Herran valmiiksi viitoittama tie johtaa kiertoteitä aivan kuten Israelin kansan kulku erämaassa. Mistä sitten johtuu tämä tunne kiertotiestä? Tekisikö Herramme kiusaa muutenkin väsyneelle matkamiehelle, vai johtuneeko kaikki siitä yksinkertaisesta syystä, että matkamies itse aiheuttaa mutkia matkaansa?

Kertomuksemme mies kiusaantui jatkuvaan kiertämiseen ja halusi valmistaa itsellensä oikotien. Eikä vain itsellensä, vaan koko suvullensa, joskin antoi vaimonsa ensin kokeilla sen luotettavuuden. Eivätkö tämän ajan uskovaiset tehneet täysin samaa, joskin vain hengellisellä tasolla? Kun jokin asia ei miellyttänyt, haluttiin se ylittää ja oikaista sieltä, missä itsestä tuntui olevan paras ratkaisu; usein alla ammottavasta tyhjyydestä huolimatta.

Niin veljet kuin sisaretkin tiesivät missä Herran tie kulki ja mitä Hän odotti seurakunnaltansa niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin. Käsittikö juuri kukaan näistä tälle kertomukselle nauraneista sitä, että olivat itse vieläkin suuremman tyhmyyden tekeviä halutessaan ohittaa tietyt Sanan vaatimat asiat?

Kun Martha oli suuttunut miehellensä, ja uunissa ollut paistiastia oli paukahtanut rikki juuri sillä hetkellä kun hän oli korottanut äänensä huutaaksensa miehellensä, käsitti tämä heti millaiselle sillalle oli astunut. Jo ensimmäinen katkeavan laudan paukahdus avasi hänen silmänsä ja sydämensä käsittämään millaiselle tielle hän oli astumassa. Hän perääntyi heti sillä hetkellä ja halusi kohdata mieluummin todellisuuden kuin että olisi useampaan kertaan kokeillut inhimillisen mielen luomaa pettävää rakennelmaa.

Tässä juuri olikin yksi suurimmista pulmista seurakunnan keskuudessa. Ihmiset loivat omia käsityksiänsä ja mielikuvitusmaailmojansa, jotka eivät missään suhteessa poikenneet Hansin siltarakennelmasta. Jokaisen ylityksen kohdalla he ikään kuin puhuivat itsellensä rohkeutta ja vakuuttivat sillan kestävän. Ja jos silta kesti yhden ylityksen, olisi se kestävä toisenkin. Siltaa rasitettiin kerta toisensa jälkeen yhä enemmän, ja rohkeuden puhuminen muuttui jossakin vaiheessa jo ylistykseksi. Ihminen alkoi uskoa siihen, mitä hän itse oli sanonut!

Jos jossakin vaiheessa oli peljätty ja arasteltu näiden kiertotietä vaativien kuilujen ylittämistä omatekoisin silloin ja keinoin, niin nyt oli niin totuttu kaikkeen "rajojen" ylittämiseen, ettei enää käsitetty lainkaan millaiseen uhkapeliin oli ryhdytty. Tiedettiin tosin syvällä sisimmässä mikä oli Jumalan tahto ja hyvä tarkoitus, mutta kaikki omaperäinen yrittäminen oli saanut itse kunkin toteamaan yhä useammassa kohden: Onko Jumala todella sanonut?

Jo Vanhan Testamentin todistuksesta näemme, että ihmisen tuli noudattaa niitä säädöksiä, jotka tekivät mahdolliseksi elämisen Jumalan yhteydessä. Ei ole mitään merkitystä todelliselle Jumalanlapselle sillä, mitä kaikki muut tekevät. Hänelle tulee olla tärkeätä vain sen, mitä häneltä odotetaan, mitä hänen tulee tehdä, miten käyttäytyä osana suurta Jumalan suunnitelmaa ja neuvopäätöstä. Mallia ja esimerkkiä kaikelle tälle ei voi saada ympärillä vallitsevasta käytännöstä, vaan yksinomaan Jumalan Sanasta, joka on ainoa absoluutti uskovaiselle. Juuri sen tähden on kirjoitettu: "Kuule Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi. Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi" (5.Moos. 6: 4- 6). Samoin on kirjoitettu: "Älä kosta äläkä pidä vihaa kansasi lapsia vastaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. MINÄ OLEN HERRA" (3. Moos. 19: 18).

Todelliseen jumalayhteyteen kuuluu myöskin yhteys toisten jumalanlasten kanssa. Ei voi olla yhteyttä Jumalan kanssa ilman yhteyttä veljiin ja sisariin, samasta Isästä syntyneisiin lapsiin. Samoin ei voi olla todellista yhteyttä veljeen ja sisareen, ellei ole oikeanlaista yhteyttä Isään, joka yhdistää kaikki todelliset lapsensa Henkensä kautta. "...oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä..." (Ef. 1: 10). Nyt kaikki nämä ihmisrakenteiset sillat palvelivat ainoastaan omia, itsekkäitä pyyteitä, vaarantaen läheistenkin ihmisten hengen, niiden, jotka eivät ajoissa ehtineet hypätä kyydistä selvän turmion ollessa silmien edessä!

Todellista yhteyttä ei saavuteta ilman uhrauksia ja oman itsensä kieltämistä. Tässä juuri ilmenee se pulma, mikä estää kaiken hyvän toteutumisen, sillä ei vieläkään käsitetä sitä, mitä todellinen uskovaisuus merkitsee. Meidän Herrastamme ja Hänen suhteestansa omiaan kohtaan voimme lukea: "...niin hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti" (Joh. 13: 1). Hänen elämänsä on meille ainoa todellinen esikuva, mutta miten on meidän suhteemme? Voidaanko meistä ehkä sanoa, että alussa hieman rakastimme, keskivälillä emme enää jaksaneet, ja lopussa asenteemme toisiamme kohtaan oli enemmänkin vihaa kuin rakkautta?

Ihmiset puhuvat itsellensä rohkeutta kuin pimeässä pakosta hautausmaata ylittävä romaaninainen, joka jokaisella askeleella pelkää kummituksen nousevan esiin minkä tahansa hautakiven takaa. Kuinka moni todella käsittää sen, ettei jumalallinen rakkaus ole jokin valikoiva, kohdettansa etsivä, tiettyjä tilanteita varten oleva tunne? Jumalallinen rakkaus on jotakin konkreettista, vallitsevaa, hallitsevaa, sisäistä. Se ei valikoi kohdettansa, vaan se rakastaa jokaista, jokaisessa tilanteessa, kaikissa olosuhteissa, vaikka sitä voidaankin koetella. Jos se näyttää pettävän, ei se todellisuudessa tee sitä, vaan inhimillinen mieli ja olemus silloin tällöin tulevat esiin ylitse sen. Silloin tällöin? Ikävä kyllä joidenkin kohdalla näyttää olevan täysin nurinkurisesti. Inhimillinen on pinnalla ja jumalallinen vain joskus nostaa päätänsä esiin tämän paksun liejun sisästä!

"Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa" (Room. 13: 10). Sen tähden on mitä suurimmasta merkityksestä myöskin se, mitä meidän Herramme sanoi: "Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat!" (Matt. 7: 12). Mitä sanomme tähän? Mitä olemme saavuttaneet kristillisessä rakkaudessamme? "Sillä tämä on laki ja profeetat!" "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt... sentähden on rakkaus lain täyttämys!" (Room. 13: 8-10).

Käsitämmekö nyt näiden sanankohtien perusteella, millaisia siltoja olemme rakentaneet ohittaaksemme jotakin sellaista, mikä kuuluu todelliseen kristillisyyteen? Näiden asioiden noudattaminen vaatii meiltä jotakin, vaikka kaiken tuleekin syntyä sisäisen ihmisen olemuksesta. Me haluaisimme saavuttaa täyden miehuuden Kristuksessa ilman minkäänlaista hintaa, vaivaa, ponnistelua. Mutta se ei milloinkaan tule onnistumaan!

Usko oli saanut ihmiskeskeisenä käsitteenä aivan väärän olomuodon. Ihmiset osallistuivat kokouksiin ja kuuntelivat hartaina saarnan. Ihmiset rukoilivat, lauloivat, puhuivat keskenään hengellisistä asioista, mutta mistä voitiin käytännössä nähdä, että nämä ihmiset todellakin olivat aitoja, uudestisyntyneitä uskovaisia? Seurakunnan keskuudessa olivat lähes kaikkialla hurskaimman maineessa sellaiset miehet ja miksei naisetkin, jotka syvällisimmin ja tunteikkaimmin osasivat julkituoda uskonnäkemyksensä, ja jotka pystyivät rukoilemaan näkyvimmällä tunteella ja paatoksella. "Kyllä oli palava julistaja!" kuului yhden ja toisen suusta kokousten jälkeen. "Kyllä on tämä veli selvillä jumalallisista asioista!" totesivat kuulijat, ja jos puhe oli nauhoitettu, kuunneltiin se useampaankin kertaan. Mutta riittikö tämä suullinen tunnustus sen saavuttamiseen, mitä seurakunnalta tässä ajassa odotettiin?

"Älä ota mitään väkisin!" (3. Moos. 19: 13). Jo aikoinaan Israelin kansalle sanottiin tällä tavoin kun sille tehtiin tiettäväksi Jumalan tahto. Tästä huolimatta on voitu kautta pelastushistorian nähdä, että jopa Jumalan kansan keskuudessa on tehty kaikkea mahdollista vastoin tätä nimenomaista käskyä. Jo Eelin aikana voimme todeta, kuinka hänen poikansa pappeina ollessansa harjoittivat suoranaista pakkovaltaa uhraamaan tulevien israelilaisten keskuudessa: "Ei niin, vaan anna se nyt heti, muutoin minä otan väkisin!" (1. Sam. 2: 16).

Tuskin kukaan tänä päivänä tekisi tällaista näin näkyvällä tavalla. Me olemme hurskaita, rakkaudellisia; me emme tekisi mitään sellaista, emmehän? Mutta mikä on todellisuus tämänkin ajan hengellisen Israelin keskuudessa? Me emme tiedostetusti ja kirjaimellisesti pakota ketään antamaan jotakin, mutta entä miten on aikaansaamiemme olosuhteiden ja tilanteiden suhteen?

"Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!" (Room. 12: 10). Miten on, jos tämä sanankohta jostakin syystä ei toteudukaan kohdallamme? Me olemme puhuneet näissä kirjoituksissa hyvinkin paljon avioliittoasioista, miehen ja naisen välisistä suhteista. Olemme varmastikin jo jossakin määrin tulleet näkemään, ettei avioliiton solmimisen jälkeen ole enää mahdollista pitää kiinni omista oikeuksista ja ajatella kaiken olevan yksityisasioita. Kaikella perheissä tapahtuvalla on merkityksensä seurakuntaelämän suhteen ja päinvastoin. Aivan samoin ei voida ajatella, että seurakunnan jäsenille on yhdentekevää miten he käyttäytyvät yksityiselämässänsä. Me itse kukin vaikutamme toinen toiseemme joko positiivisella tai negatiivisella tavalla. Me ikään kuin houkuttelemme toinen toisestamme esiin tiettyjä asioita aina sen mukaisesti, mitä omassa sisimmässämme on, mikä on asenteemme Jumalaan ja Hänen omiinsa.

Voisiko olla mahdollista siis se, että tiedostamattammekin otamme pakolla toiselta jotakin hänelle kuuluvaa? Yrittäkäämme selvittää sitä luonnollisesta elämästä otetuin esimerkein, sillä on kysymys asioista, joista voidaan sanoa erään sisaren tavoin: "En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi asioita tällä tavoin!"

Jumala on tarkoittanut niin avioliiton kuin seurakuntaelämänkin joksikin sellaiseksi, missä jokaisen tulisi saada tuntea olevansa kotonansa. Niin kodin kuin seurakuntayhteisönkin tulisi olla turvapaikka, lepopaikka jokaiselle siellä olevalle. Mutta miten on silloin, jos joku ei tätä käsitä, vaan käyttäytyy sellaisella tavalla, ettei toteudukaan Jumalan hyvä tarkoitus? Turvapaikasta tuleekin ahdistava, turvaton paikka, lepopaikasta rauhattomuuden ja levottomuuden tyyssija. Miten kaikki Jumalan hyväksi tarkoittama voidaan kääntää joksikin vastakkaiseksi?

Avioliitto on tarkoitettu ihmisten eliniän kestäväksi yhdessäoloksi, missä toinen tukee toistansa: "Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä (huomatkaamme, että tarvitaan vaivannäköä!) hyvä palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös. Myös, jos kaksi makaa yhdessä, on heillä lämmin; mutta kuinka voisi yksinäisellä olla lämmin? Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäinen lanka pian katkea" (Saarn. 4: 9- 12). Millaista viisautta sisältääkään tämä lyhyt katkelma Jumalan Pyhästä Sanasta! Mutta se täytyy ymmärtää oikein, oikeassa yhteydessänsä.

Jonkinlainen ratkaisu kaikkeen sisältyy sanoihin: "Sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka!" Mikään ei ole tietyllä tavalla ilmaista näillä alueilla, aivan kuin Israelin kansakaan ei Jumalan lupauksista huolimatta saanut omaksensa Luvattua Maata ilman taistelua ja ponnisteluja. Jumala oli luvannut antaa tuon maan omillensa, mutta kaiken se oli saavuttava vasta sen kautta, että oppi taistelemaan olemassaolonsa ja lupauksiensa puolesta. Jos avioliitossa kaikki on vain tietona ja käsitteinä, muttei elävänä elämänä, kääntyy kaikki edellisen sanankohdan opetus päälaellensa. Miksi tänä päivänä näytti olevan niin, että monet aviopuolisot nauttivat siitä, kun näkivät toisen osapuolen lankeavan ja kompastuvan? Miksi he olivat niin hitaita ojentamaan auttavan ja nostavan kätensä? Miksi niin monen parin kohdalla kävikin siten, että kummallakin oli kylmä vaikka maattiin yhdessä? Oliko yksinäisellä sittenkin paremmin, sillä jo vanhan viisauden mukaisesti oli parempi olla yksin yksin kuin kaksin yksin? Miksi niin monet nauttivat siitä, että toista osapuolta vastaan hyökättiin, mutta ei millään tavoin puolustettu sitä, jonka tuli olla rakkain ihminen maan päällä? Päinvastoin saatettiin yhtyä kimppuun käyvän rinnalle toista vastaan?

Milloin olisivat seurakunnan ihmiset käsittävä, ettei sanoilla ollut loppujen lopuksi mitään merkitystä, jollei usko tullut esiin teoissa? Puhetta oli aivan liiaksi, aivan vääränlaista puhetta. Puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin, käsillä, ilmeillä, jaloilla, koko ruumiilla, mutta siitä huolimatta kaikki oli vain puhetta, huulten ja raajojen liikettä, niin että toinen oli yksinäinen, viluinen, murheellinen. "Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellänsä olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: 'Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne', mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, NIIN MITÄ HYÖTYÄ SIITÄ ON? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak. 2: 14- 17). Voisiko sitä Jumalan Sana selvemmin sanoa?

Alkuseurakunnan keskuudessa kaikki olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu. Eikö tämän ajan keskellä Herra etsinyt niitä todellisia uskovaisia, joiden keskuudessa kaikki tämä tulisi toteutumaan ennen ylöstempaamista? Sanotaan myöskin: "Ei myöskään ollut heidän seassaan ketään puutteenalaista..." (Apt. 4: 34). Jumalan Sanan selvä todistus tuo julki sen, että meidän tulee kantaa toinen toisemme kuormia, auttaa toisiamme kaikin mahdollisin tavoin. Mutta mitä tapahtui tässä ajassa, jossa laittomuus pääsi yhä suurempaan valtaan ja rakkaus kylmeni useimmissa? Ei riittänyt se, ettei puutteenalaisista pidetty huolta, vaan itse aiheutettiin hätää ja ahdistusta niissä, joiden olisi tullut olla uskovaisten sydämellä.

"Älä ota mitään väkisin!" Miten oli mahdollista ottaa joltakin jotakin väkisin? Miten oli mahdollista ottaa avioliitossa toiselta jotakin väkisin? Miten mies otti vaimolta väkisin, miten vaimo mieheltä? Miten otti veli veljeltänsä, sisar sisareltansa? Lähes päivittäin tapahtui tällainen, mutta sitä ei huomattu, ei pantu merkille, koska Sana oli vain oppina. Katsottiin paremmaksi olla oikea opilta ja väärä sydämeltä, kuin että olisi tunnustettu epäonnistuminen ja silti säästytty sydämeltä oikeana.

Ajatelkaamme ensimmäiseksi Erikan ja Oton avioliittoa. Älkäämme kiinnittäkö liiaksi huomiotamme heidän nykyiseen tilanteeseensa, johon tietyt vuosikausien inhimilliset asiat ovat johtaneet, vaan ajatelkaamme heitä Jumalan Sanan pohjalta. Nyt ei ole niinkään merkitystä sillä, mitä Otto ajattelee tai mitä Erika ajattelee, tai mitä ihmiset heistä mahdollisesti ajattelevat. Merkitys on sillä, mitkä ovat Jumalan ajatukset heistä, sillä heidän tulee olla kuin yksi liha, yksi olemus. Jumala on tarkoittanut naisen miehelle avuksi, niin ettei tämä missään suhteessa tuntisi itseänsä yksinäiseksi. "Kahden on parempi kuin yksin..." Miehen tehtävä taas on pitää huolta vaimostansa niin kuin Kristuskin huolehtii seurakunnastansa.

Erika riisti mieheltänsä lähes päivittäin jotakin sellaista, mikä tämän olisi kuulunut saada. Kumman syytä oli, molempienko, että koska Otto ei saanut sitä, mikä hänelle kuului, ei myöskään Erika saanut sitä, mikä hänelle olisi kuulunut. Tämä on ikuinen syyllisyyskysymys, jonka tahdomme täydellisesti hylätä, koska sitä ei kukaan ihminen pysty ratkaisemaan. Meitä kiinnostavat vain ne seikat, jotka estävät Jumalan tahdon toteutumisen; meitä ei kiinnosta se, kenen syytä kaikki on.

Niin kuin Ilse oli menettänyt luottamuksensa mieheensä Reinholdiin, samoin oli Erika lähes käsittämättömistä syistä kadottanut luottamuksensa Ottoon. Koska ei ollut luottamusta, oli luonnostaankin epäilystä. Mikä tahansa positiivisen asian puuttuminen loi tilan jollekin vastaavalle määrälle negatiivista. Tämä on näkymätön luonnon laki niin uskovaisen kuin uskosta osattomankin ihmisen elämässä. "Kun saastainen henki lähtee ihmisestä, kuljeksii se autioita paikkoja..." (Matt. 12). Jos ihmisen sydän on siivottu ja lakaistu ja kaunistettu, mutta ei ole täytetty oikeilla ja hyvillä asioilla, on aina olemassa jokin saastainen tai väärä henki, joka täyttää tyhjän tilan.

Kun kaksi ihmistä sopii keskenään avioliitosta, on kysymys todella suuresta ja merkityksellisestä asiasta. Siksi ei milloinkaan tulisi solmia liittoa kevyin perustein, sillä liitto merkitsee keskinäistä luottamusta, sitoumusta, toisen huomioimista, omien pyyteiden asettamista taka-alalle, mutta ei kuitenkaan niiden täydellistä kieltämistä. Avioliitto perustuu myöskin jatkuvuuteen, kestävyyteen, kummankin osapuolen odotusten ja toiveiden toteutumiseen, täyttymyksen kokemiseen niin hengellisen kuin maallisenkin elämän suhteen. Sen tähden ei ole mitään suurempaa petosta kuin lupautua tällaiseen liittoon ja kesken kaiken perua lupauksensa. Lupauksia ei tarvitse perua kirjaimellisesti, sanallisesti, vaan ne voidaan perua eletyllä elämällä ja asenteilla. Joskus olisi parempi sanoa suoraan asiat ja julkituoda katuminen, kuin että näytellään ja esitetään jotakin sellaista, mikä on vain kulissi niin avioliitolle kuin ulkopuoliselle maailmallekin.

Avioliitto Jumalan Sanan mukaisesti sisältää niin ruumiillisen kuin henkisen ja hengellisenkin puolen. Mutta ajan hengestä johtuen, maallisen esimerkin vaikutuksesta, yhä useampi uskovainen koki yksinäisyyttä ja laiminlyödyksi tulemista. Olosuhteiden johdosta häneltä otettiin suorastaan pakolla pois sellaista, mikä hänelle jo Jumalan Sanan mukaisesti olisi kuulunut.

Ann-Marie ei kieltäytynyt makaamasta miehensä Klausin kanssa, mutta useimmiten hän oli kuin kuollutta lihaa tämän alla. Tämä on jonkun mielestä sopimatonta puhetta seurakunnan keskuudessa, mutta se on liian totta tullakseen sivuutetuksi olankohautuksella. Jumalan Sana sanoo: "Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. Älkää vetäytykö pois toisistanne, paitsi ehkä keskinäisestä sopimuksesta joksikin ajaksi..." (1. Kor. 7: 3- 4).

Kuinka usein totesivatkaan vaimot miehellensä Ann-Marien tavoin: "Tässä olen, siitä vain!" Mistä olikaan tullut sellainen ajatus, että voitiin tarjota pelkkä ruumis ilman minkäänlaisia tunteita ja lämpöä? Kun Jumalan Sana käskee kumpaakin osapuolta täyttämään velvollisuutensa toista kohtaan, ei se tarkoita jotakin kuollutta esineellisyyttä, vaan velvollisuuden täyttäminen jo itsessänsä puhuu tietoisuudesta, valmiudesta, ajattelukyvystä. Ihminen koostuu kolmesta eri osa-alueesta, joita ei voida erottaa toisistansa: ruumis, sielu, henki. Vasta silloin on vaimo oikeutettu sanomaan, että tässä on ruumiini, se riittäköön, kun hän pystyy osoittamaan sen, että niin sielu kuin henkikin ovat poistuneet hänestä. Vaimon ajatukset ja olemus voivat harhailla jossakin muissa asioissa, mutta hän ei itse asiassa ole jossakin muualla, poissa, vaan hän on sulkenut henkiset ja hengelliset silmänsä, sulkenut sydämensä siltä, jolle niiden tulisi olla avoimet.

"Juo vettä omasta säiliöstäsi, sitä, mikä omasta kaivostasi juoksee. Vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle, toreille sinun vesiojasi! Olkoot ne SINUN OMASI YKSIN, ÄLKÖÖT VIERASTEN SINUN OHESSASI. Olkoon sinun lähteesi siunattu, ja iloitse nuoruutesi vaimosta" (Snl. 5: 15-). "Kelpo vaimon kuka löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi. Hänen miehensä SYDÄN HÄNEEN LUOTTAA, eikä siltä mieheltä riistaa puutu. HÄN TEKEE MIEHELLENSÄ HYVÄÄ, EI PAHAA, KAIKKINA ELINPÄIVINÄNSÄ" (Snl. 31: 10- 12).

"Hänen miehensä sydän häneen luottaa!" "Miksi, poikani, hurmautuisit irstaaseen naiseen ja syleilisit vieraan vaimon povea?" Miksi joku veli menisi, ei jonkun toisen miehen vaimon luokse, mutta jonkun muun kuin oman vaimonsa luokse? Miksi yksi seurakunnan veljistä alkoi käydä salaa vaimoltansa kokouksissa tapaamansa nuoren naisen luona? Miksi Otto oli suunnitellut ajatuksissansa avioeroa? Miksi Reinhold nukkui öitänsä veljien luona? Miksi Thomas tunsi jatkuvaa kalvavaa tuskaa sydämessänsä hänen vaimonsa viettäessä vuodesta kuukausikaupalla sisarensa luona Bodenseellä? Miksi, miksi, miksi? Siksikö, että he olivat himokkaita, haureellisia, vieraisiin naisiin meneviä? Vaiko siksi, että heiltä otettiin pakolla, väkisin, jotakin sellaista, mikä heille kuului!

Klaus sai nauttia vaimostansa, mutta hänkään ei tuntenut tulevansa tyydytetyksi, sillä hän kaipasi jotakin enemmän kuin vain jotakin lihallista. Tällaistako oli velvollisuuden täyttäminen? Tai toisaalta, oliko se sellaista, että mies meni vaimonsa luokse vuodesta toiseen, teki temppunsa ja lähti toimiinsa milloinkaan ajattelematta sitä, että vaimolla oli myöskin halu johonkin enempään. Tuliko vaimo tyydytetyksi, sitä hän ei milloinkaan ajatellut, vaikka tämä tuskaisena yritti selittää tarpeitansa.

Ihminen tarjosi toisellensa jotakin vajaata, puolinaista, jos sitäkään. Aivan niin kuin me emme voi miellyttää Jumalaa puolinaisuudella, aivan samoin meidän tulee tarjota aviopuolisollemme itsemme kokonaisuutena. Pelkkä ruumis ei ole se, mitä Jumala odottaa meidän tarjoavan toisellemme, vaan niin kuin kaikessa muussa elämässämme me käsitämme ja sallimme henkemme ja sielumme määrätä ja hallita ruumistamme, aivan samoin meidän tulee antautua toinen toisellemme. Ihminen on ihminen, luonnon lakien alainen. Jos me kiellämme toiselta hänen luonnolliset tarpeensa, joiden toteuttaminen niin suuressa määrin on meidän hallinnassamme, me suorastaan pakotamme hänet luopumaan jostakin hänelle kuuluvasta. Jos hän sitten vuosikausien laiminlyöntiemme jälkeen etsii tyydytystänsä jostakin muualta, meidän pakottamanamme, ei syy ole loppujen lopuksi hänen, vaan meidän, jotka olemme hänet laiminlyöneet, saattaneet hänet tekemään jotakin sellaista, mitä hän ei alun alkaenkaan ollut ajatellut tai halunnut tehdä.

Vain ihmiskeskeinen hurskaus saattaa kieltää nämä luonnolliset tarpeet ja johtaa ihmiset luonnottomiin asioihin. Ihmisopit saattoivat vaimot ja miehetkin tekemään päätöksiä, jotka olivat sekä epäraamatullisia että suorastaan toista puolisoa kohtaan hyökkääviä. Tuskin tajusi Greta "Gretchen" mitä teki sekä itsellensä että miehellensä Thomasille jatkuvilla vierailuillansa sisarensa luona. Oli luonnollista se, että hän halusi tavata sisarensa äidin ja isän kuoltua jo vuosia sitten. Mutta hän oli tehnyt liiton miehensä kanssa Jumalan edessä ja luvannut rakastaa tätä elämänsä loppuun asti. Se ei tarkoittanut vain sitä, että hän olisi silloin tällöin antanut suukon miehensä poskelle ja sanonut: "Rakastan sinua!", vaan se tarkoitti kokonaisvaltaista asennetta ja mielen kiintymystä häntä kohtaan, jonka Jumalan säätämyksestä tuli pitää huoli hänestä.

Thomas oli tuskastumiseen asti kieltänyt häntä lähtemästä näille matkoillensa, mutta Greta oli vedonnut jumalanlapsen vapauteensa ja antanut ymmärtää näiden matkojen olevan kuin hengellisiä pyhiinvaellusmatkoja, sillä ainakin hänen puheidensa mukaan Bodenseellä koko ajan rukoiltiin ja luettiin Sanaa. Eräänä iltana jo vuosia sitten oli Thomas tullut Johanneksen luokse ja purkanut sydämeltänsä tätä tuskaansa. Hän ymmärsi olevansa melko taitamaton ja kömpelö suhteessaan vaimoonsa, mutta miksi ei tämä voinut selvästi sanoa, mitä ajatteli, jotta hän olisi voinut korjata asioita? Tässä ilmeisestikin oli pulma useimpien sisarten kohdalla, sillä nämä olettivat kaikkien toiveidensa ja ajatustensa olevan kuin avoin kirja miestensä edessä. Siitä huolimatta he heittäytyivät täysin mitään käsittämättömiksi kun tuli kysymys heidän miestensä tarpeista ja odotuksista.

Thomas itki ja pyyhki kyyneleitänsä. "Mitä minä teen, Johannes-veljeni? Joskus Greta uhkailee jopa luostariin menemisellä, ja kun sitten vastustelen, antaa hän ymmärtää sen rinnalla olevan pientä sen, jos hän muutaman kuukauden vuodesta on Bodenseellä. Onko hänellä todella oikeus päättää tällä tavalla asioista, joiden hän näkee olevan omassa vallassansa?" Sinä yönä veljet lukivat yhdessä niin Vanhaa-  kuin Uuttakin Testamenttia.

Saiko naimisissa oleva nainen todella päättää jostakin tällaisesta? "Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. ÄLKÄÄ VETÄYTYKÖ POIS TOISISTANNE, PAITSI EHKÄ KESKINÄISESTÄ SOPIMUKSESTA JOKSIKIN AJAKSI..." (1. Kor. 7: 3- 5). "...vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo..." (1. Kor. 14: 34).

Uusi Testamentti sitoo siis itsensä näissä asioissa Vanhaan Testamenttiin. Siksi on mitä suurin merkitys sillä, mitä Mooseksen kautta tuotiin Israelin kansan tiettäväksi: "Ja jos vaimo on miehensä kodissa tehnyt lupauksen tahi valalla sitoutunut kieltäytymään jostakin ja hänen miehensä saa sen kuulla, mutta ei puhu hänelle siitä mitään eikä kiellä häntä, niin kaikki hänen lupauksensa ja kaikki sitoumukset, joilla hän on kieltäytynyt jostakin, olkoot pätevät. Mutta jos hänen miehensä ne purkaa sinä päivänä, jona hän niistä kuulee, älköön yksikään hänen huuliltaan lähtenyt lupaus tai sitoumus olko pätevä. Hänen miehensä on ne purkanut, ja Herra antaa hänelle anteeksi. Jokaisen lupauksen ja jokaisen valallisen sitoumuksen, jonka vaimo itsensä kurittamiseksi tekee, saakoon hänen miehensä joko vahvistaa tahi purkaa... Nämä ovat ne säädökset, jotka Herra antoi Moosekselle, olemaan voimassa miehen ja hänen vaimonsa välillä..." (4. Moos. 30).

Markku Vuori