Kirje Otolta

(Tapaukset sijoittuvat varhaisemmille vuosille)

Veljeni Herrassa. Kiitos sinulle kirjeestäsi ja muistamisistasi. Minä olen ollut useamman viikon ajan sairaana ja olen maannut muutaman vuorokauden sairaalassakin. Vaimoani lukuun ottamatta kukaan ei käynyt minua katsomassa, vaikka varmastikin suurin osa ystävistämme tiesi minun olevan sairaana. Toisaalta ei ole kysymys mistään kovin vakavasta asiasta, mutta toisaalta kuitenkin kaikki tämä sai minut jälleen kerran ajattelemaan meidän todellista hengellistä tilaamme. Millaisia uskovaisia me oikein olemmekaan?

Maatessani siinä sairasvuoteella en voinut olla ajattelematta meitä itse kutakin. Jokaisella on omat taistelunsa ja koettelemuksensa, eikä itse asiassa olekaan kysymys siitä, mikä meitä kohtaa, vaan mitä se meille tekee. Kaikki kohdallemme tuleva, olkoon se mitä laatua tahansa, on tarkoitettu tekemään meille tai meistä jotakin; muuttamaan meitä toisenlaisiksi kuin mitä juuri sillä hetkellä olemme. Jumala ei kiusaa ketään, vaan Hän ainoastaan sallii koetella meitä. Jos olemme sitä mieltä, että Jumala kiusaa meitä, emme me vielä koskaan ole todella tulleet tuntemaan Häntä.

Job oli hurskas mies, jota Jumalan ei missään kohden ollut tarve osoittaa sormellansa ja moittia häntä jostakin rikkomuksesta. Mutta vihollinen tuli Herran luokse ja pyysi lupaa saada koetella Jobia. Aivan samoin on tänäkin päivänä. Miksi Jumala on sallinut kaiken tällä tavoin, se ei ole meidän asiamme. Jos Hän on nähnyt hyväksi osoittaa lastensa uskollisuus sen kautta, että antaa vihollisen käydä heidän kimppuunsa, tulee meidän hyväksyä se nurisematta. Onhan Hän luvannut olla meidän kanssamme, ja antaa voimansa meille.

Itse asiassa meidän ei siis tule kiinnittää niinkään huomiotamme siihen, mitä vihollinen tekee, vaan meidän tulee nähdä oikealla tavalla kaiken tarkoitus, ja muuttua entistä enemmän sellaiseksi, kuin Herramme haluaa. Usein teemme suuren virheen näiden koetusten keskellä ja pakenemme ihmisten keskuuteen, ja voitaisiin jopa sanoa: maailman keskuuteen, sen sijaan että etsisimme yksin Herraa avuksemme. Kuinka suuri opetus tähän kaikkeen kätkeytyykään, ja kuinka paljon aikaa sen oppiminen viekään! Joku itämainen oppinut, luonnollisestikin vieraan uskonnon edustaja, on sanonut erittäin viisaat sanat, joita meidänkään ei tule ohittaa välinpitämättömästi. "On surkuteltavaa, jos valitetaan ihmisten edessä niin kuin tulisi valittaa Jumalan edessä." Tässä juuri on yksi osasyy siihen, miksi Jumalamme ei pääse vastaamaan meille elämämme vaikeuksissa. Me valitamme väärien henkilöiden edessä, käsittämättä sitä, että todellinen apu tulee yksin Jumalalta. "Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani; en minä suuresti horju" (Ps. 62: 2-3). "Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua" (Ps. 55: 23).

Koska ihmisiltä on puuttunut kärsivällisyyttä, ovat he alkaneet puhua asioistansa toinen toisellensa, ja niin on syntynyt se sanoinkuvaamaton sekaannus, joka vallitsee juuri nyt keskuudessamme. Toinen toisensa asioista puhuminen on hyväksytty itsestään selväksi asiaksi, eikä koeta yhtään surkuteltavaksi sitä, että valitetaan ihmisten edessä niin kuin Jumalan edessä tulisi tehdä. Kaikki ei olisi lainkaan niin pahaa, jos jokainen olisi tyytynyt puhumaan ainoastaan paikalla olevan asioista. Kirous on tullut yllemme sen johdosta, että me olemme asettuneet tuomareiksi toinen toisemme yläpuolelle ja olemme hengellisessä puutteellisuudessamme, korostaaksemme omaa hengellisyyttämme, alkaneet etsiä siunauksien sateen tulppia toistemme elämästä. Jos Herra ei kerran voi siunata meitä, täytyy jossakin olla jotakin vialla; niinpä tuota vikaa etsitään kanssamatkaajista sen sijaan että itse asetuttaisiin Herran eteen vilpittömässä rukouksessa: "Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso, jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps. 139: 23-24).

Kuinka monen rukous ja ajatus kuuluukaan: "Tutki Herra tuota minun veljeäni! Hän on saarnaaja, ja seurakunnan tila on nyt näin surkea, hänessä täytyy olla jotakin vialla! Näin suuret vaikeudet voivat tulla yllemme vain sen johdosta, että jollakin johtavalla veljellä asiat eivät ole kunnossa. Ja kuka muu se voisi olla, kuin tuo veljemme, joka haluaa olla saarnaajana keskuudessamme. Hänen puheissansa ei ole voitelua, hän ei julista siten, kuin todella tulisi julistaa. Herra, tutki häntä ja koettele häntä. Jos mahdollista, suo minulle armolahja tuntea ihmisten ajatuksetkin, niin että voisin paljastaa kaikki vääryydet!"

Sydäntäni ovat vuosikaudet puhutelleet ne sanat, jotka ovat Psalmissa 106. Israelin kansa oli napissut Moosesta ja siten Herraa vastaan jo aivan Egyptin porteilta saakka. Sanotaan: Ja heissä syttyi leirissä kateus Moosesta vastaan ja Aaronia, Herran pyhää, vastaan (jae 16). Painostus Moosesta vastaan oli kova, niin kova, että hän oli murtumispisteessä. Ihmiset valittivat hänen edessänsä niin kuin olisi tullut valittaa Jumalan edessä, ja syyttivät häntä kaikista vastoinkäymisistänsä. Vaikka koko seurakunta oli ollut todistamassa, kuinka maa oli auennut ja niellyt Daatanin ja Abiramin joukot, eivät monet arastelleet hyökätä Herran valittua vastaan. Kun Herra sai kylliksensä kansan häpäisystä ja aikoi hävittää heidät, seisoi Mooses suojana Hänen edessään kääntäen pois Hänen vihansa tuhoa tuottamasta. Mutta mikä oli hänen palkkionsa siitä kansan edessä? Yhä enemmän painostusta ja syytteitä! Kiivastuneena hän teki elämänsä suurimman virheen ja löi kalliota kaksi kertaa. "Mooses, Mooses, mitä teit? Olet aivan yhtä inhimillinen kuin mekin; kuinka saatat sillä tavoin hermostua ja kiivastua? Sinunhan tulisi olla esikuva meille kaikille ja osoittaa mitä suurinta mielenmalttia! Millainen häpeä tulikaan tekosi johdosta Jumalan seurakunnan ylle! Katso nyt, mitä olet tehnyt!" Mutta mitä sanoo Jumalan Sana kaikkien syytösten keskellä? "He vihoittivat Hänet Meriban vetten luona, JA MOOSEKSEN KÄVI PAHOIN HEIDÄN TÄHTENSÄ!" (jae 32).

Eikö tässä ole todella paikka meidän pysähtyä ja reväistä ihokkaamme ja sydämemme? Moosesko oli jumalaton ja syntinen, kärsikö hän omien syntiensä tähden? "Sillä he niskoittelivat Jumalan Henkeä vastaan, ja hän puhui huulillaan ajattelemattomasti" (jae33). Mooses oli täysin tietoinen rikkomuksestansa, eikä sitä parantanut mikään syyttävällä sormella osoittaminen. "Myöskin minuun Herra vihastui teidän tähtenne ja sanoi: 'Et sinäkään sinne pääse'." (5. Moos. 1: 37). Siitä huolimatta hän oli Herramme kanssa Kirkastusvuorella!

Kuinka kauhistuttava asia onkaan olla langetukseksi jollekin toiselle ihmiselle, saati sitten jollekin jumalanpalvelijalle, jossa on Herran sinetti! Kuinka monen saarnaajan onkaan käynyt pahoin kansan niskoittelun tähden, eikä omien syntiensä tähden? Usein saamme kuulla, että varojen puute jossakin työssä on merkki siitä, ettei sananpalvelija ole oikealla paikallansa Herran ja seurakunnan edessä. Miksi sitten voimme lukea Jaak. 5: 4: "Katso, työmiesten palkka, jonka te vainioittenne niittäjiltä olette pidättäneet, huutaa, ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin."

Tässä yhteydessä en voi olla ajattelematta veljeäni Johannesta. Näinä aikoina hän on ollut hyvin huonossa kunnossa, ja minä olen kantanut suurta huolta hänestä. Hän on varmaan sinullekin kirjoittanut kallionjyrkänteillä istuskelemisistaan ja toivomuksestaan päästä Herran luokse. Minä olen suorastaan pelolla odottanut puhelinsoittoa, jossa kerrottaisiin hänelle tapahtuneen jotakin. Minä en tunne ketään toista, jota vastaan oltaisiin hyökätty sellaisella häikäilemättömyydellä ja syytetty kaikesta mahdollisesta. Hänestä on Jumalan Sanan mukaisesti tullut todella kuin koko kansan tunkio, jonne kaikki heitetään ja jota sitten pengotaan ja myllätään ja yritetään löytää jotakin moitteen sijaa. Mutta kuka itse asiassa on sinne kaiken heittänyt? Mitä itse kukin löytää sieltä? Minulle tulee juuri nyt aivan eriskummallinen ajatus, jossa on jotakin todella valaisevaa. Jumalan Sana puhuu Sanan peilistä, johon meidän tulisi katsoa ja nähdä itsemme sellaisena kuin todella olemme. Mutta nyt onkin olemassa kokonainen sukupolvi ihmisiä, jotka eivät tyydy peilikuvaan, vaan etsivät jonkinlaista muotokuvaa tunkiosta. Oi, millaisia kuvapatsaita voidaankaan saada aikaan tunkion jätteistä! Mutta eikö kukaan haista mitään, eikö kukaan huomaa itse haisevansa ja olevansa yltä päältä sonnassa valmista kuvaa katsellessansa? Eikö kukaan käsitä katselevansa omaa kuvaansa; omaa sonnasta ja liasta ja jätteistä muovaamaansa kuvaa? Katso tarkemmin veljeni, sisareni, eikö se olekin oma kuvasi?

Minä tiedän että nämä kertomukseni ovat joidenkin mielestä täysin sopimattomia kerrottavaksi niin kutsutuiden todellisten uskovaisten keskuudessa, mutta voimmeko päivästä toiseen sulkea silmämme siltä vääryydeltä, joka vallitsee omassa sisimmässämme? Me emme ehkä ole tiedostaneet näitä asioita oikealla tavalla, ja emme käsitä sitä merkitystä, mitä väärillä sanoilla ja asenteillamme olemme saaneet aikaan. Mooseksen kävi pahoin kansan tähden, kuinka pahoin onkaan Johanneksen ja monien muidenkin käynyt sen tähden, että heidät on ajettu umpikujaan, jossa kukaan ei ole seisonut heidän rinnallansa, ja heidät on jätetty aivan yksin käymään taisteluansa!

Minä rakastan Johannesta ruumiillisena veljenäni, mutta ennen kaikkea Herran palvelijana. Kaikkina vuosina hänestä on puhuttu tavattomasti pahaa, ja usein hän onkin sanonut minulle: "Kuulehan veljeni, minulla ei tulisi olla todellakaan mitään valittamista, sillä kohdallani toteutuu Jumalan Sana: Autuaat ovat ne, joista valhetellen puhutaan kaikkinaista pahaa. Kaikki perättömät väitteet ovat tavalla tai toisella kantautuneet korviini, ja kaikista niistä voidaan sanoa, että ne ovat valhetta ja väärin tulkittua totuutta. Joskus mieleni tekisi sanoa, että jos todella haluatte syyttää minua jostakin, niin syyttäkää tästä ja tästä, mikä pitää paikkansa. Mutta silloin kysymys ei olisikaan valheesta, vaan totuudesta! Totuuden puhuminen ei vahingoita ketään, vaan johtaa asioiden korjaantumiseen." Siksi sielunvihollinen ei olekaan todella kiinnostunut elämämme tosiasioista, vaan muuttaa kaiken näyttämään joltakin aivan toiselta, kuin mitä se todella on. Kenessä vihollinen oli vallalla Mooseksen aikana? Ketä vihollinen käytti? Moosestako, vaiko kansaa, joka häntä koko ajan syytti? Kuka oli syyllinen Mooseksen rikkomukseen?

Tässä ajassa meidät todella ajetaan äärimmäisyyksiin omasta tahdostamme riippumatta. Johannes ei ole varmaankaan kertonut sinulle siitä, mutta joitakin viikkoja sitten hän teki tempun, joka ei jäänyt vaille ihastusta ja vihastusta. Onko hän vähäjärkinen vaiko viisas, siitä päättäköön itse kukin. Minä itse näen hänet kuin nurkkaan ajettuna eläimenä, jota jokainen yrittää tökkiä seipäällä ja sanoa: "Katsokaa, kuinka villi se on, kun tökkään sitä seipäälläni, katsokaa, kuinka se ulvahtelee!"

Maria on tullut yhä etäisemmäksi, eikä käsitä mitään Johanneksen kärsimyksistä. Marian puheiden takia useimmat ystävät ovat jättäneet Johanneksen eräänlaiseen yksinäisyyden erämaahan, ja vain ylen harvoin kukaan edes soittaa hänelle. Ainoat ystävät hänellä ovat tällä hetkellä muutamat ihmiset paikkakunnalla ja naapurikaupungeissa, joita yleisesti ei pidetä uskovaisina, ei ainakaan niin sanottujen todellisten uskovaisten piirissä. Olen usein joutunut ajattelemaan, että kuinka todella joku voi olla niin yksinäinen kuin Johannes on. Lähimmätkään ihmiset eivät säästä häntä missään suhteessa, vaikka sanovatkin osoittavansa vain rakkautta. Hänen syytänsä on kaikki mikä menee vikaan niin maallisesti kuin hengellisestikin. Kaikkein eniten sydäntäni särkee se, että hänen suhteensa omiin lapsiinsakin on ikään kuin eristetty, vaikka hän päivittäin saakin tavata näitä. Eriskummallisella taialla on Maria voittanut lapset itsellensä, niin että vaikka lapset pitävätkin Johanneksesta tavattomasti, on kuin jonkinlainen juopa heidän välillänsä. Onhan isä syyllinen niin moniin vastoinkäymisiin, mitkä ovat kohdanneet perhettä; kuinka paljon enemmän rahaa olisikaan käytettäväksi elämiseen ja lasten opiskeluun, jos isä olisi ollut toisenlainen ja käynyt tavallisessa maallisessa työssä. Kumpikaan lapsista ei kehtaa puhua koulussa siitä, mitä heidän isänsä tekee.

Minä siis ymmärrän hyvin, miksi Johannes usein sanoo: "Minä voisin milloin tahansa nukkua pois ihmisenä, joka on saanut kylliksensä tästä maailmasta. Ainoa syy, miksi voin ajatella vielä eläväni on se usko, että Herra minua vielä joskus käyttää johonkin veljieni ja sisarteni hyväksi."

Joitakin kuukausia sitten Johanneksen kylän majatalonpitäjä kuoli. Kukaan ei ollut kiinnostunut jatkamaan yritystä, joka juuri ja juuri piti leivässä tuon vanhan miehen ja hänen vaimonsa. "Zum Silbernen See" "Hopeajärvi" on tyypillinen keskieurooppalainen majatalo aivan järven läheisyydessä. Alakerrassa on ravintola, josta voi ostaa edullisen aterian tai sitten juoda olutta tai muuta alkoholijuomaa. Yläkerrassa on useampi huone vieraiden majoittamiseen sekä omistajan oma asunto toisessa päädyssä, joka ulottuu molempiin kerroksiin.

Johanneksellekin tarjottiin tuota taloa ostettavaksi ja toiminnan jatkamiseksi, mutta mistä hän olisi ottanut lähes 245 000 Saksan markkaa (612500 Suomen markkaa)? Lisäksi hän olisi joutunut jatkamaan alkoholitarjoilua, joka on merkittävä tulonlähde sen johdosta, että suuri osa kylän miehistä istuu juttelemassa iltakaudet ja jokaisella pitää olla kolpakko tai lasi edessänsä. Karlilla on veli, joka asuu muutaman sadan kilometrin päässä, ja vieraillessaan Karlin luona tämä kuuli "Hopeajärvestä". Lähes kaksikymmentä vuotta tämä oli kaivannut päästä muuttamaan takaisin kotikyläänsä, ja moneen kertaan oli suunnitellut rakentavansa talon Karlilta ostamansa niityn reunaan, mutta aina oli ollut jokin este. Nyt hän oli joutunut eläkkeelle vaikean sairauden johdosta ja kiertäessään "Hopeajärveä" useaan kertaan hänellä oli herännyt ajatus: "Tämä on minun paikkani, tämä on minun kotini loppuelämäkseni. Puutarha siirretään talon päädystä järven puoleiselle sivulle ja taloa jatketaan kymmenen metriä ravintolan puoleisesta päästä. Minä ja Martha asumme entisessä majatalonpitäjän asunnossa ja Markus ja Bettina saavat laittaa kotinsa uuteen osaan."

Franz osti majatalon käteisellä myytyään entisen talonsa, ja muutamassa kuukaudessa oli talo pidentynyt kymmenellä metrillä ja sellaisella taidolla, ettei kukaan osannut sanoa missä entisen ja uuden raja kulki. Johannes olisi välttämättä tarvinnut työtä, mutta tuohon aikaan hän oli niin huonossa kunnossa, ettei pystynyt tekemään juuri muuta kuin istuskelemaan järven rannalla ja katselemaan ylös vastakkaisille vuorille. Katsellessani häntä siellä rannalla katse kohotettuna vuorille en voinut olla ajattelematta, mitä psalmin kirjoittaja sanoo: "Minä nostan silmäni vuoria kohti; mistä tulee minulle apu? Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan." (121: 1- 2). Kuinka kauan hän olikaan huutanut ja itkenyt vuodesta toiseen ja kaivannut muutosta elämäänsä! Kuinka usein näinkään hänen kasvonsa illan hämärissä katsovan ullakkohuoneen ikkunasta -kasvot, joilta loisti sanoinkuvaamaton hätä ja avuntarve. Siellä nuo kasvot vuodesta toiseen katselivat vuorille ja jouduin ajattelemaan: "Herra, milloin sinä muutat kansasi kohtalon? Milloin loppuu tämä hirvittävä ihmisjahti, jossa veljellä ei ole minkäänlaista arvoa?" Kaikkina näinä vuosina Johannes oli halunnut yrittää kaikkensa palvellaksensa Herraa, ja kaikki varansa hän oli käyttänyt Jumalan valtakunnan hyväksi.

Johannes otti jokaisen hänelle tarjotun työn vastaan voidakseen selvitä kustannuksistansa. Usein hän joutui tekemään sellaistakin, mikä aivan selvästi vaaransi hänen terveytensä, mutta siitä huolimatta seurakunnan keskuudessa jatkuvasti moitittiin häntä rahojen käytöstä. Kuinka usein Ann-Marie sanoikaan Johannekselle mitä mairein hymy kasvoillansa: "Kun sinä Johannes annat kaikkesi, on kaikki menevä hyvin ja Herra on siunaava sinua ja tätä työtä!" Kotona hän kuitenkin Klausin kanssa koko ajan pohti, miten Johannes voisi elää säästeliäämmin, jotta hänen vähäiset varansa riittäisivät paremmin jumalanvaltakunnan työn tekemiseen. "Mitä se Johannes oikein tekee omalla autolla? Auton pitäminen tulee niin kovin kalliiksi; miksi ei hän aja Marian autolla silloin kuin tämä ei sitä tarvitse? Johanneksen rahat riittäisivät silloin paljon paremmin kaikkeen!" Ann-Marie niin kuin Klauskin tietävät aivan hyvin, että Maria tarvitsee autoansa joka päivä käydäkseen töissä naapurikaupungin tukkuliikkeessä.

Jokainen on kiinnostunut siitä, miten Johannes käyttää rahansa ja mikä on työtulos. Kukaan ei kuitenkaan ajattele sitä, että Johannes ei ole mikään kone, jonka voi sulkea pois päältä silloin kun sitä ei tunnuta tarvitsevan. Millainen säästö siitä tulisikaan, kun hänen ei tarvitsisi sairauden tai muiden vaikeuksien keskellä syödä tai juoda tai kävellä tai mennä jonnekin. Naps, Johannes pois päältä! Sitten kun katsomme tarvitsevamme häntä, naps, ja taas on Johannes käytössämme! Kuinka taloudellista! Mikä vahinko, ettei ihmistä ole varustettu tällaisella nappulalla! "Kuule Johannes, sinulle riittää se, kun sinulla on tuota vatsaakin noin paljon, että ostat Riedmanilta halpoja kaloja ja Hoffmannilta eilisiä leipiä. Sillä sinä elät hyvin!" "Kuulehan Johannes, myy pois tuo autosi, niin Herra siunaa sinua entistä runsaammin!" "Rakas Johannes, miksi sinä ihmettelet aina sitä, ettei sinulla ole rahaa? Lopeta ihmeessä tuo matkusteleminen! Kyllä sinulle riittää se, että olet kahden Herran kanssa ja palvelet Häntä yksinkertaisuudessa! Näin rahat riittävät sinulle paremmin ja Herra siunaa sinua entistä enemmän!" Minä en ole koskaan kuullut Johanneksen ihmettelevän rahanpuutetta! Muut ihmiset sitä ihmettelevät! Muut ihmiset sen ottavat puheenaiheeksi ja syyttävät väärinkäytöksistä!

Miten kaikki on ymmärrettävissä? Minä olen täysin tietoinen siitä, että kaikkina niinä vuosina, kun Johannes on tehnyt Jumalan Valtakunnan työtä, hän on suurimman osan kustannuksista peittänyt omalla työllään ja osittain Marian palkasta otetuilla rahoilla; siihen asti, että Maria on kuin vereslihalle lyönyt koko Johanneksen, vaikka onkin julkisesti antanut ymmärtää mielihyvin antavansa rahansa jumalan valtakunnan työhön. Muistan erikoisesti erään ajankohdan, kun kevättalvella vierailin Johanneksen luona. Maria oli silloin jollakin matkalla, ja meillä oli aikaa olla kahden kesken. Johannes oli silloin erikoisen murrettu, ja huomasin hänen vähänväliä puhkeavan kyyneliin, jotka hän salamannopeasti pyyhkäisi hihaansa. Jälleen kerran oli ollut puhetta rahojen käytöstä, ja Maria oli lähtenyt vihan hengessä matkallensa. Jääkaappi oli kuitenkin pullollaan kaikkea mahdollista hyvää, mutta Johanneksen oli silminnähden vaikeata ottaa sieltä mitään. Minä istuin ruokapöydän ääressä ja tarkkailin hänen ruuanlaittoaan. Yhtäkkiä hän ei enää kestänyt, vaan istuutui minua vastapäätä ja puhkesi hillittömään itkuun. Minusta se oli kauheaa katseltavaa ihmiseltä, jota rakastan syvästi ja jonka tiedän olevan hyvin sairas. Itkunsa seasta hän nyyhkytti: "Veljeni, minä en tiedä mitä minun tulisi tehdä. Minä en enää tiedä kehtaanko syödä tässä talossa mitään. Tuntuu kuin minulla tulisi olla huono omatunto jokaisesta suupalasta, jonka suuhuni laitan. Onhan Maria kaiken maksanut ja ostanut. Mikään ei maistu todelliselta; Maria on vain koko ajan vihainen ja moittii minua siitä, kun en tuo enemmän rahaa talouteen."

Minun mielessäni alkoivat soida Jumalan Sanat 1. Kor. 9: "Puhunko tätä vain ihmisten tavalla? Eikö myöskin laki sano samaa? Onhan Mooseksen laissa kirjoitettuna: 'Älä sido puivan härän suuta'. Eihän Jumala häristä näin huolta pitäne? Eikö hän sano sitä kaiketikin meidän tähtemme? Meidän tähtemmehän on kirjoitettu, että kyntäjän tulee kyntää toivossa ja puivan puida osansa saamisen toivossa. Jos me olemme kylväneet teille hengellistä hyvää, onko paljon, jos me niitämme teiltä aineellista?" Jo tuohon aikaan Paavali toteaa: "Jos muilla on teihin tällainen oikeus, eikö paljoa enemmän meillä? Mutta me emme ole käyttäneet tätä oikeutta, vaan kestämme kaikki, ettemme panisi mitään estettä Kristuksen evankeliumille." Koska olisi Johannes pyytänyt rahaa? Ei milloinkaan, vaan niiden varojen puitteissa mitä hänellä on ollut, hän on tehnyt voitavansa. Jos hän on puhunut rahasta, niin ainoastaan muiden pakottamana. "Veljeni, sisareni, älkää puhuko pahaa kenestäkään, älkää minustakaan, te vahingoitatte todellisuudessa vain itseänne."

Miksi Ann-Marie ja Klaus ja Thomas ja monet muut haluavat niin kärkkäästi neuvoa Johannesta rahojen käytössä? Johanneksen rahojen käytössä? Jos he olisivat rehellisiä, sanoisivat he suoraan: "Kuulepas Johannes, syö vain halvinta ruokaa mitä löydät, pysy kotona, älä liiku paljon, niin et kuluta paljon energiaa. Sinä olet Jumalan palvelija (kummallista, tämä on ainoa kohta, missä Johanneksen palvelustehtävä tunnustetaan avoimesti) ja sinulle riittää yksinkertaistakin yksinkertaisempi elämä. Sinä et tarvitse juuri mitään itsellesi, joten käytä kaikki varat Jumalan asian hyväksi! (Mitä muuta Johannes olisikaan tehnyt kaikkina näinä vuosina!?) Sinulla ei ole edes taloa (aviosopimuksella talo on Marian ja hänen sisarustensa nimissä) ja sitä sinä et tarvitsekaan. Eihän Herrallammekaan ollut paikkaa minne päänsä kallistaisi; katso kuinka hyvin sinulla on, kun sinulla on tuollainen vaimo, joka pitää sinusta huolen! Meillä tosin on kaikilla omat talot, osittain vielä maksamattakin; hhmm, osamaksut vievät suuren osan tuloistamme, joten me emme voi uhrata Jumalan valtakunnalle. Lapset kasvavat aina vain suuremmiksi ja vaativat aina enemmän rahaa; me emme voi antaa edes kymmenyksiämme työhön, jota tekee joku sellainen, joka odottaa saavansa siitä jonkinlaista palkkaa; me kaikki saamme palkkamme Herran luona! - Minä ostin juuri niin ja niin kalliin auton; kaikki rahani menevät lainanlyhennyksiin! -Minä ostin juuri kesänviettopaikan Sant Moritzin läheltä, arvaat kai ettei meillä ole varaa tukea työtäsi. Tässä on sinulle kuitenkin muutama kymppi, muista merkitä se verotukseesi! - Meillä menee nyt niin huonosti, kun isällä ei ole kunnon työtä ja lapsia on paljon; äidin täytyy käydä töissä. Me maksamme kymmenykset sitten, kun olemme saaneet velkamme maksetuksi!"

MOOSEKSELLE KÄVI PAHOIN HEIDÄN TÄHTENSÄ! Miksi Johanneksen täytyy huonolla omalla tunnolla syödä leipänsä ja juoda juomansa? Senkö tähden, että hän on syntinen, paha ihminen? Me elämme koettelemusten ajassa, mutta koskaan ei ole meitä kehotettu koettelemaan toinen toistamme! Johannes nähdään hyvin vajavaisena ihmisenä, puutteellisempana kuin kukaan muu. Mutta kuka on koskaan selittänyt hänen puutteellisuuttansa? Minä olen vakuuttuneempi kuin koskaan aikaisemmin, että hän on todellinen Jumalan palvelija Jumalan Sanan mukaisesti, ja jokainen katsoessaan häneen näkee oman elämänsä sontatunkion, eikä todellisuudessa mitään Johanneksesta. Missä Jumalan Sanan peili oikein on, kysyn itseltäni juuri nyt? Eikö se osaltaan ole Johanneksessakin? Johannes on vajavainen, puutteellinen, siitä ei pääse mihinkään, sillä sellainen on jokainen ihminen, mutta häpeämätöntä ja anteeksiantamatonta on syyttää häntä omista rikkomuksistansa! Jos hän on tehnyt jotakin hullua, niin eikö juuri niiden painostuksesta, jotka häntä koko ajan kepillä tökkivät?

Franz avasi majatalon suurella juhlallisuudella, ja Martha loisti iloa ja riemua. Hän todella iloitsi Franzin kanssa. Markus ja Bettina olivat nuorenaparina pukeutuneet kansallispukuun niin kuin muutkin. Virallisesti Markus oli vävynä koko hoidon vastaava majatalomestari. Olivatko nämä ihmiset uskovaisia, sitä kyseltiin seurakunnan piirissä jatkuvasti, eikä kukaan osannut antaa selvää vastausta. Franz toki oli kirkollinen ja hyvin hurskas mies, mutta entä muut? Miten heidät oli kastettu, mitä he uskoivat, sitä udeltiin yhdeltä ja toiselta ja pian pyöri kylällä sanoinkuvaamaton huhumylly. Kuinka uskovainen mies voi pitää majataloa, joka kuka ties on minkäkin laisten riivaajien majapaikka, kun siellä on niin monenlaista matkaajaa ollut. Thomas muiden uteliaiden kärjessä kiersi jokaisen huoneen ja itsekseen mumisten "ajoi riivaajat ulos" jokaisesta huoneesta Jeesuksen nimessä!

Bettina oli suloisin ihminen, mitä maa päällään saattoi kantaa. Pitkät vaaleat hiukset olivat kuin kruunu hänen nuoren ja viehkeän olemuksensa yllä. Ei ole ihme, että Markus oli rakastunut häneen ensi silmäyksellä. Ja ellei Markus olisi ollut sitä mitä oli, tuskin olisi Bettina häntä omaksensa ottanut. He selvästikin rakastivat toisiaan sellaisella rakkaudella, jota kylällä ei oltu nähty. Jokainen tavallinen ihminen tervehti koko perhekuntaa suurella vastaanottavaisuudella ja ilolla ja luottamuksella. Jokainen tavallinen ihminen - mutta miten oli seurakunnan suhteen? Karlin veli juoppopaikan pitäjänä! Nyt turmeltuivat nuo nuoretkin hänen ohellansa! Huhumylly pyöri ja pyöri ja kahvipannut olivat kuumina seurakuntalaisten kodeissa. "Meidän on erikoisesti rukoiltava noiden ihmisten puolesta", oli lähes jokaisen huokaus.

Jos joku, niin Thomas oli jokapäiväinen vieras niin majatalossa kuin uskovaistenkin luona. Joka päivä pohdittiin tämän perheen asioita ja viinan kiroja. Mitä nämä ihmiset oikein olivat? Mitä he uskoivat? He pukeutuivat uskovaisen tavalla vaatimattomasti ja siveästi, mutta mitä he oikein uskoivat? Minne he kuuluivat, mistä he tulivat? Miksi he muuttivat tänne, mitä he tekivät täällä? Olivatko he lähteneet pakoon joitakin ikäviä asioita? Itse Perkele astui seurakunnan keskuuteen ja hallitsi jokaista keskustelua ja yhdessäolon hetkeä.

Kun oli ensimmäiset kokoukset, oli jokainen saapunut jo tavallista aikaisemmin kokouspaikalle. "Hopeajärven" väki tuli kokouksiin! Klaus vanhemmistoveljenä oli ensimmäisenä toivottamassa heitä tervetulleeksi ja sanoi: "Toivottakaamme kaikki tämä veljeni perheineen tervetulleeksi. Kuinka iloitseekaan sydämeni, kun oma veljeni asuu jälleen luonamme!" Seurakunta yksi toisensa perään kävi kättelemässä jokaista erikseen ja kokous aloitettiin siunaamalla uudet "jäsenet" Herran siunauksella. Johannes istui viimeisessä penkissä. Jo kuukausiin häntä ei ollut pyydetty sanomaan mitään. Mikä oli perimmäisin syy, sitä ei kukaan osannut sanoa, mutta häntä pidettiin kuin luopiona, koska hän oli niin voimakkaasti noussut näkyjä ja ilmestyksiä vastaan, joita seurakunnan keskuudessa jatkuvasti kerrottiin. Itse asiassa seurakunnassa ei julistettu niinkään Jumalan Sanaa, vaan itse kukin odotti saavansa Jumalalta erikoisen ilmestyksen jostakin erikoisesta asiasta. Luettiin Jumalan Sanaa kuin rivien välistä. Useamman kerran oli Johannes sanonut minulle: "On kuin ei olisi enää kysymys kristillisestä seurakunnasta, vaan joskus tuntuu samalta kuin istuisi joidenkin muiden uskontojen kokoushuoneessa."

Kun annettiin vapaan todistuksen vuoro, nousi Franz ensimmäisenä ja aloitti todistuksensa rukouksella kiittäen Jumalaa kaikesta johdatuksesta ja avusta. Sitten hän yksinkertaisin sanoin kertoi lyhyesti elämästänsä, ja kiitti Herraa myöskin tyttärestänsä, joka oli jättänyt elämänsä Herralle ja saanut niin hyvän ja luotettavan aviopuolisonkin. Kaikki olivat siis uskovaisia! Seurakunta kohahti. Mutta oliko heidät kastettu oikealla tavalla? Uskoivatko he oikealla tavalla, siinä vasta oli työkenttä seurakunnalle pitkäksi aikaa!

Niin kuin jo kerroin, oli Thomas innokkain vierailija kaikkialla, ja eläkeläisenä hän saattoi käyttää kaiken aikansa uuden kuulemiseen ja uuden kertomiseen.

Eräänä päivänä ajoi majatalon pihaan luksusluokan matkailuauto, ja pihalle pelmahti monilapsinen perhe. Thomas istui tietenkin pihalla puutarhatuolissa (kuin jo kiusanhenkenä, joka ei tilaa mitään, mutta ei ymmärrä mennä kotiinkaan) ja seisomaan nousten halusi nähdä paremmin. Hei, nämähän olivat selvästi Franzin perheen parhaat tuttavat edellisestä asuinpaikasta! Thomas rientää esittelemään itsensä perheen parhaana ystävänä ja sanoo: "Eivätkös olekin laittaneet hienon ravintolan! Kyllä siellä kelpaa istua!"

Koko joukko istuu ravintolassa, ja Thomas tietysti mukana, perheen parhaana tuttavana, kuin perheenjäsenenä. Samalla penkillä istuvat illalla juomarit ja syömärit; nyt se ei haittaa mitään, sillä onhan nyt mahdollisuus kuulla kaikenlaista sellaista, mitä muut eivät voi kuulla. Thomasin korvat kuin pyörivät ja höristyvät entistä enemmän sitä mukaa kuin keskustelu pöydässä edistyy.

Nämä tuttavat eivät ole missään suhteessa uskovaisia, mutta ovat mukavia ihmisiä sanan parhaimman merkityksen mukaisesti. He ovat ajaneet satoja kilometrejä vain vieraillaksensa Franzin luona. Tuliaiset ovat sanoinkuvaamattomat! Martha lyö käsiään yhteen ja hämmästelee sellaista avokätisyyttä. Asuntoauton pohja nousee ainakin kymmenen senttiä, kun tuliaiset on kannettu sisälle. Thomas on sekavissa tunnelmissa. Mitä tämä kaikki oikein merkitsee? Mafian touhuahan tällaisen täytyy olla! Kuinka kukaan muuten tuollaista määrää lahjoittaisi? " Mahvia, mahvia", alkaa soida Thomaksen päässä! Ilkikurinen hymynhäive käväisee suupielessä. Jopas nyt jotakin. Nyt tarkkana! - Ihmishyvyys ja lähimmäisenrakkaus, aito antamisen ja mukana iloitsemisen henki on leimattu rikolliseksi mafiaksi! Vihollisuuden siemen on kylvetty Thomaksen sydämeen. Sokeudeltaan ei yksinkertainen sydän näe sitä hyvää, mitä sen tulisi nähdä, vaan ainoastaan pahuutta, kätkettyä syntiä, joka on paljastettava.

Thomas ei koskaan nauti alkoholia julkisesti. Mutta nyt vieras mies, punakka, tukeva, suorastaan lihava, ottaa pullon parasta viiniä tuliaisten joukosta ja Thomasia käsivarresta nostaen sanoo: "Otapa ystävä hyvä tuosta kaksi lasia, niin mennään juttelemaan tuonne verannalle. Järveltä käy niin mukava vilpoinen henkäys!" Siinä istuvat nyt kaksi ystävystä köynnösten varjossa. Ihanan lempeä ja vilvoittava tuuli puhaltaa järveltä. Linnut laulavat; on lempein aika kesästä.

Thomasin kädessä on lasillinen punaisen hehkuvaa makeaa viiniä. Käsi pyrkii vapisemaan, kun omatunto käy kovaa kamppailuaan. Aina hän on pyrkinyt vastustamaan alkoholia, ja vaikka Johanneksen kanssa on käyty asiasta pitkät keskustelut, ei hän siitä huolimatta voi ottaa alkoholia muuta kuin lääkkeeksi. Mutta entä nyt? Jos hän ei juo lasiaan tyhjäksi, alkaa tuo vieras ihmetellä, eikä ehkä avaakaan suutansa ja paljasta jotakin salattua Franzin perheestä. Yhdellä kulauksella hän tyhjentää lasin ja huokaisee helpottuneena. "Kyllä Herra sitten osaa jakaa hyvyyksiänsä jollekin! Kuinka ihana paikka tämä onkaan! Kuin Jumalan paratiisi!" Hämmästellen itsekin omia sanojansa hän alkaa miettiä. Tottahan se on, rehellisesti sanoen minä olen itse sitä mieltä!

Vähitellen pullo on tyhjä, ja kummankin kumppanin posket punoittavat. Eihän Thomas juonut läheskään niin paljon kuin tuo lihava ystävä, mahvian mies. Siitä Thomas oli aivan varma, vaikka kumpikin oli juonut täsmälleen yhtä monta lasillista. Hyvän olon tunne valtaa Thomaksen ja hän nojautuu lepotuolissa taaksepäin. Kyllä on todella mukava paikka, hän toteaa puoliääneen. Niin, kumpikin on samaa mieltä ja nostalgisessa mielialassa lihava mies alkaa muistella menneitä päiviä, hyviä hetkiä Franzin kanssa, joka, vaikka olikin aina ollut uskovainen, siitä huolimatta oli kunnon veikko. Niin, parikymmentä vuotta he jo olivat tunteneet toisensa ja olleet hyvät kumppanukset niin sodassa kuin rauhassakin. Yhteisiä liiketoimia heillä oli ollut, ja kuinka mielenkiintoista kaikki olikaan ollut! Pienessä ajassa olivat tehneet pienen omaisuuden. Heh, heh, kyllä se oli ollut aikaa!

Thomas kuuntelee tarkkaavaisena. Liiketoimia, suuret summat pienessä ajassa! Ahaa, eivät ole siis puhtaat jauhot Franzinkaan pussissa! Ovat tietysti tehneet pimeätä liiketointa ja pimittäneet tulonsa verottajaltakin! Nyt on saatava tietää lisää! Vaikka mitä utelisi kautta rantain kierrellen, ei lihava ystävä paljasta sen enempää. "Mahvia!, "mahvia!", mylvii nyt ääni Thomaksen sisällä. On se onni, että on se haulikko aina käyttövalmiina tuolla auton perällä, jos tulee hätätilanne! Tässä hän, Thomas, istuu mafian miehen kanssa ja juttelee niitä näitä. Miksi juuri mafia, eikö jokin pienempi rikollisjärjestö riittäisi? Sillä ei yksinkertainen Thomas vaivaa päätänsä. Noin lihava ja ruma mies, sen täytyy olla mahviaa. Onko tuo mies tukeva vaiko lihava, ruma vai kaunis, sillä ei ole mitään merkitystä. Hän on merkitty mies Thomaksen silmissä. Thomas on hiukan alkoholin vaikutuksen alainen ja mittasuhteet vääristyvät. Kuinka voisi noin yhdeksänkymmentä kiloisesta miehestä yhtäkkiä tulla lähes puolitoistasataa kiloinen mafiapomo?

Vai siten ovat asiat, pohdiskelee Thomas, Franz on sekaantunut nyt johonkin kertakaikkiseen rikollisuuteen. Thomas on todella tarkka veroasioiden kanssa. Laki on laki, hän on aina sanonut. Keisarille, mikä keisarin on, Johannes! Joka penni on ilmoitettava verotukseen, jos aikoo taivaaseen mennä. Franzin iankaikkinen autuus on nyt vaarallisesti uhattuna. Veropetoksia, pimeitä kauppoja! Laki on annettu noudatettavaksi! Thomaksen omaatuntoa ei yhtään paina se, että hän laittomasti kuljettaa autonsa takakontissa valmiiksi ladattua haulikkoa. Luonto on yhtä ihmisen kanssa, minulla on suuret tilukset, ajattelee Thomas "jumalanlapsen vapaudella", ja pamauttaa valmiiksi ladatun haulikkonsa kohti kaikkea pienriistaa, mitä hänen näköpiiriinsä sattuu; tietystikin vain silloin, kun ei kukaan ole näkemässä!

Mafian mies noutaa uuden pullon, mutta nyt Thomasta jo närästää sen verran, että hän kieltäytyy juomasta enempää. Puhe menee lapsiin, ja vieras mies ihastelee Bettinan suloisuutta. "Kyllä sillä tytöllä olisi ollut ottajia, kun on niin kaunis kuin äitinsäkin nuorena oli. Ei ollut ihme, että Martha ei ollut mahtua hääpukuunsa! Hih, hih." Thomas säpsähtää. Rikollista toimintaa, ja vielä esiaviollisia suhteita! Kuinka kauhistunut Greta onkaan kuullessaan kaiken tämän! Kaikkea rakkaan vaimoni pitääkin kuulla! Kyllä tämä tulee olemaan kovaa hänen sydämellensä! Niin, tässä olemme pääsemässä toiseen saatanallisuuden asteeseen! Thomas ei yhtään ajattele, kuinka yksinkertaista olisi säästää Greta kaikilta näiltä huolilta ja murheilta, mutta voisiko Thomas pitää suunsa kiinni!

Mafian mies tuntuu lihomistaan lihovan Thomaksen silmissä, ja kasvot alkavat yhä enemmän näyttää itse paholaiselta. Vai onko Thomaksen silmissä vikaa? Ei, kyllä pahuus aivan kuvastuu tuon miehen juopuneilta kasvoilta. Entä sitten Markus, ajattelee hyväsydäminen jumalanmies. Mitä onkaan tuo himokas nuori mies tehnyt? Himokas tai ei, nyt ei säästellä missään suhteessa. Thomas on omassa elementissään. Milloinkaan aikaisemmin ei hän ole törmännyt sellaiseen roskakasaan, haisevaan tunkioon! Nämä asiat on selvitettävä, muuten eivät taivaan portit aukene tälle perheelle!

"Miten on tuon suloisen Markuksen suhteen", sanoo Thomas, "siinä näyttää olevan oikein kunnon nuorimies." Huomaamattaan kaataa paholainen Thomaksenkin lasin piripintaan ja nostaa lasin Thomaksen käteen: "Nyt juomme tuon kelpo nuorukaisen maljan", sanoo hän, ja Thomaksen on pakko tyhjentää lasinsa. Vilkaisu ympäriinsä; kukaan ei onneksi nähnyt. Ei pidä paikkaansa, sillä ruokasalissa istuu yksi kylän uskovaisista aviopareista fasaanipaistia mutustellen. Ihmettelevät katseet seuraavat noiden kahden miehen kanssakäymistä, sillä onhan ennenkuulumatonta että Thomas ryyppää. Ei, ei todellakaan ole kahta eri pulloa, vaan samasta pullosta kaadetaan taas kumpaankin lasiin. Mutta tästä ei kukaan ole kuuleva näiden kahden suusta, he ovat todellisia uskovaisia. Kiitos Jumalalle, on olemassa niitäkin, jotka osaavat vaieta näkemästänsä ja kuulemastaan!

"Kyllä Markus on kunnon poika ja pätevä alallansa. Yksi parhaista televisiokorjaajista ja radioalan harrastajista koko maakunnassa. Se poika osaa tehdä mitä haluaa, toiset tekevät, mihin pystyvät. Nytkin se jo laittelee radioamatööriantenneja katolle, onko ystävä hyvä huomannut? Niillä vehkeillä kuulee niin poliisin kuin armeijankin puheet, heh, heh." Jälleen kerran Thomasin sisällä soivat kellot. Vakoilua, vakoilua, sitä sen täytyy olla! Mietittyään kuitenkin hetken Thomas järkiintyy tässä asiassa. Kyllä vakoilu on jotakin aivan muuta. Onneksi hänelle selviää, ettei Markus nyt sentään aina seuraa poliisin radiota, onhan se ankarasti kielletty. Mutta oli hänellä joskus sellainenkin radiolaite, jolla kaikki kuului.

Yhä lumoutuneena Bettinan kauneudesta alkaa ystävä kertoa siitä ajasta, kun Bettina vielä istui hänen sylissänsä pikku tyttösenä. Saavuttaessaan kypsän naisen iän tämä oli kaikkien kaupungin poikien ihastus, mutta ei, kaikesta hän ei mitenkään voi kertoa, sattuuhan sitä jokaiselle jotakin! Ja eihän se Markus siitä mitään sitten välittänyt, kun menivät naimisiin. On siinä todella kaunis nuoripari, ja vielä kun panevat toivonsa Jumalaan, niin se on jotakin arvostettavaa. Kyyneleet tulevat lihavan miehen silmiin. Hänellä ei ole ollut aikaa ajatella Jumalaa ja niitä asioita. Kyllä se olisi varmasti hyvä valmistautua, mutta kun ne uskovaiset ovat sellaisia sekopäitä, lukuun ottamatta tietenkään näitä Fanzia ja Marthaa ja Markusta ja Bettinaa.

Nyt olisi Thomaksella mahdollisuus todistaa tuolle kumppanillensa, mutta eihän hän tietenkään voi tehdä sitä, onhan tämä jo juovuksissa. Tai mikä pahinta, Thomaksen päässä humisi kummallisella tavalla. Mutta tarkoitus pyhittää keinot, sanoo rauhoittava ääni hänen sisimmässänsä. Nyt hän on kuullut kaiken tarpeellisen. On vain selvitettävä kaikki juurta jaksain, ja mikä parempi, kuin mennä kotiin ja ottaa oikein kynä ja paperia esiin. Thomaksen auto ei ole koskaan aikaisemmin kulkenut niin hyvin kuin nyt. Mikä lienee syytä siihen? Ovat varmasti karstat palaneet pois!

Seuraavana päivänä Maria ravaa edestakaisin keittiössä osaamatta tarttua mihinkään. "Mikä sinulla oikein on?", kysyy Johannes. "Tule tänne istumaan, niin minä kerron." Brunhilde, eräs uskovaisten vaimoista, oli heti aamulla lypsyn jälkeen tullut kertomaan kauhistuttavia uutisia. Franz olisi huhujen mukaan sekaantunut mafian toimintaan, ja olisi jopa ollut jonkinlainen maanalaisen osaston johtaja. Siitä siis se vauraus ja mahdollisuus ostaa tuollainen kallis hotelli (majatalosta tuli ykskaks hotelli) käteisellä. Mistä kaikki tämä tieto? Mitä varmimmalta taholta; Thomas oli haastatellut Franzin entistä pomoa, joka oli asuntoautossansa salakuljettanut valtavan määrän viinaksia ja herkkuja palkkioksi Franzille tämän toiminnasta mafian hyväksi. Poliisi olisi valmiina tarkastamaan vieraan auton ensi tilassa, kunhan ensin oli tarkastettu henkilöllisyys ja rikollisuuspaperit keskusrikospoliisin arkistosta. Tämä oli kaikkein kauhistuttavin asia, saati sitten esiaviolliset suhteet ja Bettina! Mitä hirvittävää olikaan tapahtunut Bettinalle ja miksi siitä ei puhuttu kenellekään?

Johannes oli heti alusta pitäen ystävystynyt erikoisesti tuon nuoren parin kanssa, ja heidän välillänsä näytti syntyvän mitä syvällisin ystävyys. Harva oli se ilta, jolloin Johannes ei olisi istunut terassilla, tai etteivät he olisi vapaailtoina ajaneet yhdessä jonnekin. Mutta tänä päivänä tullessaan jo päivällä ravintolaan, huomasi Johannes jotakin erikoista tapahtuneen. Ystäväperheen oli ollut tarkoitus jäädä ainakin vielä muutamaksi päiväksi, mutta aamulla oli tullut kolme poliisiautoa, ja tuon asuntoauton kaikkine väkineen oli ollut pakko istuutua kyytiin ja ajaa poliisiautosaattueessa läheiseen kaupunkiin. Ennen lähtöään olivat poliisit halunneet talon omistajan luvalla luoda silmäyksen jok'ikiseen koloseen talossa. Ihmetys oli ollut suuri, mutta eivät edes poliisit olleet selittäneet mitään.

Bettinaa ei näkynyt missään, ja Johannekselle selitettiin tämän olevan sairaana. Illalla asuntoauto ilmestyi jälleen pihalle, mutta väki oli hyvin vaitonaista ja suorastaan vihamielistä. Johannes ikään kuin aavisti jotain tapahtuneesta, ja sai vahvistuksen epäilyksillensä. Herra mafiamies oli ollut niin vihainen ja uhkaillut oikeustoimilla, että poliisien oli ollut pakko paljastaa "ilmiantaja". Aamuyöstä oli poliisiasemalle soitettu, että nyt on sellainen ja sellainen rikollinen saapunut kylälle, ja majoittunut entisen mafiapomon taloon. Sama ääni oli ilmoittanut paljastavansa myöskin ennennäkemättömät veropetokset. Niin, nimeksensä tämä mies oli ilmoittanut Gruender; niin, ei hän pahalla, mutta kristityn velvollisuus on kitkeä kaikki paha pois sieltä, missä se kukoistaa. Thomas Gruender, kyllä, niin luki päivystäjän paperissa.

Tällaisessa tapauksessa oli poliisin pakko tutkia asia, ja yhteydenottojen jälkeen keskusarkistoihin ja Interpoliin ei ollut ilmennyt mitään hälyttävää. Miehestä ei ollut minkäänlaista rikosrekisteriä sen paremmin kuin Franzistakaan. Kumpikin nautti täyttä luottamusta paikkakuntansa poliisilaitoksella. Mitä tuli salakuljetukseen tai johonkin muuhun, mistään ei ollut näyttöä. Markuksen oli esiteltävä kaikki radiolaitteensa mukana tulleelle siviilipukuiselle poliisille. Miksiköhän???

Surullisinta oli Bettinan kohta. Kaikki kylällä puhuivat hänestä ja jostakin kauheasta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kukaan ei puhunut siitä ääneen, mutta jokainen piti itsestään selvänä, että tämä nuoruuden mielettömyydessä olisi hetken myynyt itseänsä kotikaupunkinsa kaduilla. Tämän oli Thomas päätellyt riipustaessansa "tosiasioita" paperille. Nämä asiat oli paljastettava myöskin, eihän tuo perhe muutoin voinut milloinkaan päästä taivaaseen!

Suuren ilon keskelle oli tullut turruttava tuska ja ahdistus. Veroviranomaiset soittivat heti seuraavana päivänä, ja Johannes keksi sen viisauden, että näiden tuli soittaa sille poliisille, joka tutki asiaa. Kaikki pantiin heikkomielisen ihmisen väärän ilmiannon tiliin. Olisipa Thomas kuullut, mitä kaikkia sanoja julkilausuttiin niin poliisin kuin joidenkin muiden taholta! Thomas kuitenkin puhkui intoa, ja asioita taivasteltiin kaikkialla minne hän menikin. Kukaan ei tiennyt vielä, että tätä odotti syyte väärästä ilmiannosta!

Thomas teki sen virheen, että ajoi Johanneksenkin pihalle. Johannesta on aina pidetty jos minäkin, mutta sitä mitä nyt tapahtui, ei kukaan osannut odottaa. Johannes oli tullut tilanteeseen, josta ei ollut paluuta. Tietoisena kaikesta tapahtuneesta Johannes antoi Thomaksen tulla istumaan aurinkokatokseen, ja kuin muina miehinä kyseli tämän vointia. Thomas alkoi selittää voitonpilke silmäkulmassaan kaikkia niitä kauheuksia, joita seurakunnan keskellä tapahtui. Jos Johannes olisi pysynyt puhtaassa Sanassa, olisi tämäkin heti huomannut, ettei Franzin porukan kohdalla kaikki ollut kunnossa. "Otatko juotavaa?" kysyi Johannes. Kyllä, kyllä, tämä ottaisi mielellään lasillisen tuoremehua. Jos Thomas olisi ollut normaalitilassaan, olisi tämä huomannut varoa jotakin, mutta innossaan päästä kertomaan lisää, tämä ei lainkaan huomannut Johanneksen menneen autonsa luokse, missä tämä avasi takakontin ja otti esiin haulikon.

"Tulehan tänne navetan taakse", sanoi Johannes. Thomas huomaa vasta nyt haulikon osoittavan suoraan rintaansa. Thomaksen kasvot kalpenevat, ja ääni tuskin tulee huulten välistä." Älä ihmeessä, se on ladattu, se on minun haulikkoni!" Johannes on armoton: "Ala painella navetan taakse, tai minä pamautan haulit mahaasi!" Tällaisena hän ei ole milloinkaan nähnyt Johannesta, tuota rakkauden apostolia. Mutta Johanneksen silmät kertovat sen, että haulikko voi laueta milloin tahansa. Vapisevin polvin hän alkaa kärsimystaipaleensa kohti navettaa. "Ota tuolta seinustalta lapio", sanoo säälimätön ääni. Nyt Thomasta alkaa kauhistuttaa, kauhistuttaa toden teolla. - Nyt se hullu ampuu minut, mutta panee ensin kaivamaan oman hautani! Mieli tekee huutaa apua, mutta Thomas on varma siitä, että tässä painajaisessa ei hänen suustansa lähde minkäänlaista ääntä.

Veljespari saapuu navetan taakse, missä on valtava tunkio, sekoitus talousjätteitä niin kuin sonninlantaakin, mikä on peräisin Klausin lihakarjasta, jota hän on pitänyt tyhjilleen jääneessä navetassa. "Katsohan tänne, Thomas, tuossa on iso sontaläjä; alapas kaivaa siitä ja tee tähän uusi kasa." Johannes piirtää saappaansa kärjellä ympyrän muutaman metrin päähän sontaläjästä. Thomas ei tiedä mitä tekisi, mutta kun haulikonpiippu jysähtää hänen palleaansa, alkaa tämä mättää sontaläjästä sontaa osoitettuun paikkaan. "Katso tarkkaan, mitä teet. Mitä siinä kasassa on?" Thomas katsoo ihmetyksissään Johannesta, joka totisena osoittaa hänen omalla haulikollaan häntä suoraan vatsaan. Ei, tähän nurkkaukseen ei näe tieltä sen paremmin kuin naapuristakaan! Hän on kadotettu! Nämä ovat hänen viimeiset hetkensä! Tämä hullu aikoo haudata hänet sontakasaan. Siellä hän saa rauhassa mädätä ilman että edes koirat haistaisivat häntä. "So-so-so-sontaa", saa Thomas soperrettua, "so-so-so-shontaa" tulee uudestaan kuin varmistukseksi.

Thomasin selästä valuu kylmä hiki, mutta hän jatkaa lapioimistansa. "Mitä sinä lapioit siinä, Thomas?" Voi ei, ei minkäänlaista rauhaa! "Mitä sinä lapioitset, Thomas? Mitä se on?" "So-so-so-shontaa!" "Miltä se haisee?" "So-sho-shonnalta!" Thomasin sydän hakkaa haljetakseen. Pitäisikö huutaa apua? Ei, tuo hullu ampuu tietysti heti! Miksi tulikaan ladattua haulikko teräskuulilla? "Miltähän se maistuu, Thomas, oletko koskaan maistanut?" Ei, ei tämä on kauhistuttavaa! Hän mieluummin kuolee, kuin syö häränsontaa! Haulikko tekee pientä liikettä tunkion ja Thomaksen suun välillä. Thomas kouraisee sontaa käteensä ja on jo valmis pistämään sen suuhunsa, kun veli armahtaa häntä ja käskee onnetonta hieromaan sen naamaansa. Thomas tekee helpottuneena työtä käskettyä ja hieraisee kummankin poskensa ruskeaksi.

"Mitä sinulla on tuossa lapioimassasi kasassa, Thomas?" Tämä tuijottaa aikaansaamaansa läjää ja toteaa jälleen kerran: "So-so- shontaa". Thomas jatkaa puuhaansa ja odottaa uusia käskyjä. Ei kai tätä koko läjää ole siirrettävä, eihän hän millään jaksa niin kauan! "Tarkkaa, Thomas, mitä teet. Tarkkaa, mitä sinulla on tuossa suuressa läjässä, ja miksi se muuttuu mättäessäsi sen tuohon toiseen läjään. Huomaatko sille tapahtuvan mitään?" Thomas alkaa vähitellen kadottaa kuolemanpelkonsa ja aavistaa olevan kysymyksen jostakin muusta. "Se, she on sontaa tässä ja tuossa. Ehkä se vain haisee enemmän tuossa uudessa läjässä!" Johannes vaikuttaa jo tyytyväisemmältä ja haulikkoa heilauttaen käskee Thomasia siirtymään kauemmaksi kasoista. "Missä sinä kaivoit, Thomas?" "Te- teidän takapihalla!" "Hyvä on, veljeni, nyt liikettä, me ajamme nyt sinun takapihallesi.

Thomas on jo sotkenut itsensä niin sontaan, että häntä kauhistuttaa istuutua melko uuden autonsa etupenkille. Mutta nyt on tärkeintä jäädä henkiin, eikä niinkään ajatella autoa, kyllähän Greta pesee kaiken jälkeenpäin! Koskaan ei matka kylältä ole tuntunut Thomaksesta niin pitkältä. Kauhistus, Gretakaan ei ole kotona! Greta on lähikaupungissa kangasostoksilla. Thomasin on pakko ajaa hieno autonsa takapihalle aivan valtaisan lantatunkion viereen.

"Missä olemme nyt, Thomas? Kenen lantatunkio tämä tässä on? Olisiko se mahdollisesti sinun?" "Kyllä, se on minun ja Gretan lantatunkio", tunnustaa Thomas sovittelevasti ja alkaa jo tajuta mistä on kysymys. Jälleen kerran piirretään maahan ympyrä ja Thomas alkaa mättää sontaa, tällä kertaa jo reippaammin siitä ilosta, ettei ehkä sittenkään hänen viimeinen hetkensä ole tullut. "Thomas, väsyttääkö sinua, ole hyvä ja istu siihen kasan päälle!" Siinä istuu väsynyt, vanha mies, haisevan lantakasan päällä, ja nyt saadessaan kuin miettimisaikaa, alkaa hiljainen ääni hänen sisimmässään puhua. Thomas ei ole mikään kuollut kristitty, vain tyhmä, joskus armottoman tyhmä. Jumalan Henki ei ole häntä kokonaan jättänyt, ja nyt hän alkaa miettiä, miettiä toden teolla.

"Jatketaan vielä, Thomas, tarkkaa koko ajan mitä teet. Mitä mätät, miksi se muuttuu? Haluatko nyt maistaa omaa sontaasi?" Nyt Thomas tajuaa senkin, että seassa on ihmissontaa heidän kuivakäymälästään. Siitä huolimatta hän ottaa jälleen kätensä täyteen tuota ruskeaa ainetta ja hieroo sillä poskiansa ja otsaansa. Hänen jalkansa alkavat vapista ja kyyneleet tulevat hänen silmiinsä. Yhtäkkiä hän näkee, hän näkee tavalla, jolla hän ei ole vielä milloinkaan nähnyt. Hän itkee, itkee katkerasti, kuin voidaan aikoinaan kuvitella Pietarin itkeneen tajuttuaan kieltäneensä oman Mestarinsa. Hän tajuaa koko elämänsä kurjuuden ja vääryytensä. Lapio putoaa hänen kädestänsä ja hän lankeaa polvillensa lapioimaansa sontakasaan. "Oi Jumalani, armahda minua ja seurakuntaasi! Armahda meitä sontakuskeja, sonnankaivelijoita!"

Johannes heittää haulikon nurmikolle ja heittäytyy polvilleen Thomasia vastapäätä ja ottaa tämän lujaan halaukseensa. Siinä ovat polvillansa sontaläjässä kaksi veljeä, kumpikin itkien hillittömästi ja vapisten koko ruumiiltansa. Kukaan ihminen ei näe heitä, mutta on Eräs, joka näkee kaiken. Minä uskon, että tuona hetkenä Jumala hymyili; onhan Hänelläkin huumorintajua. Kaksi veljeä sontakasassa, inhimillisesti parhaimmassa paikassa, mihin kukaan ihminen voi milloinkaan joutua. Tässä on alin paikka tiellämme, josta voidaan kulkea ainoastaan ylöspäin.

Kuinka kauan nuo veljet siinä olivat polvillaan, sitä ei kukaan tiedä. Siitä he kumpikin nousivat ja pesivät toinen toisensa. Noutaessaan myöhemmin haulikkonsa pihalta Thomas totesi sen olevan tyhjän. Hän ei voinut olla hymyilemättä ja arvostamatta veljeänsä vieläkin enemmän. Sontatunkiokokemuksen jälkeen noiden kahden välille syntyi jotakin todellista, syvällistä, eikä kumpikaan ollut sen jälkeen sama kuin ennen.

Thomas pyysi anteeksi kaikilta osallisilta niin suullisesti kuin paikallislehdessäkin. Lisäsikö se uskovaisten mainetta positiivisesti vai negatiivisesti, sitä on vaikea sanoa. Joka tapauksessa tuon tapahtuman jälkeen ei juuri kukaan rohjennut puhua toisten asioista.

Epilogi - Jälkikirjoitus edelliseen

Monilla maallisilla asioilla on oma hengellinen merkityksensä ja tarinansa, mitä useinkaan emme tule panneeksi merkille. Miksi Paavali kirjoittaa mitä kirjoittaa? "...meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylkimiä, aina tähän päivään asti." (1. Kor. 4: 13). Mikä on tunkio? Tunkio on paikka, minne heitetään kaikki sellainen, millä ei ole mitään arvoa. Sinne heitetään myöskin kaikki sellainen, mikä ennen pitkää alkaa haisemaan; jos siitä ei ajoissa päästä eroon, haisee kyseinen asia omissa nurkissa, niin että eläminen hankaloituu.

Thomas joutui kaivelemaan Johanneksen takapihalla olevaa tunkiota, lantaläjää. Tuskin on ainakaan maaseudulla ainoatakaan taloa, jonka liepeillä ei olisi jonkinlaista tunkiota tai lantaläjää. Erotuksena suomalaiseen maisemaan voidaan Keski-Euroopassa havaita komeita ruskeita kasoja jopa aivan maantien vieressä, aivan maalaistalon portilla. Yksinäisen talonko portilla jossakin metsän keskellä? Ei, vaan jopa aivan keskellä kylää!

Johanneksen komea, lähes piharakennuksen, yhdistetyn säilytys- ja karjatilan, räystääseen asti ulottuva lanta- ja tunkiokasa levitti omaperäistä "tuoksuaan" sopivan tuulen vallitessa jopa alas kylälle asti. Jos haju kylällä oli joskus lähes huumaava, niin mitä se olikaan maantiellä talon kohdalla! Kasalta oli maantielle runsaan viidenkymmenen metrin matka, eikä sitä havainnut pensaikon takaa muuta kuin hajuaistin johdosta. Itse Johannes perheineen oli tottunut hajuun, joka kuin jonkinlaisen varjeluksen kautta ei juuri koskaan osunut varsinaiselle asutulle piha-alueelle, vaan vuorenrinteitä pitkin puhaltavat tuulet ikään kuin kukkuloiden takaa tullessaan loivat pihalle eräänlaisen suojatun alueen, niin ettei määrätyillä kohdilla pyykkikään kuivanut nopeasti ilmavirran puuttuessa.

Ohiajavista autoista luotiin tietynlaisia silmäyksiä taloa kohti. Polkupyörillä ja skoottereilla liikkuvat kyläläiset ja lähikylien asukkaat nyrpistelivät nenäänsä erikoisesti juuri tällä kohtaa, huolimatta siitä, että samanlaisia kasoja voitiin havaita kymmenittäin muutaman kilometrin säteellä. Juuri tämä kasa oli kaikkein haisevin ja rumin kaikkien mielestä! Miksiköhän?

Ann-Marie kulki melkein joka päivä talon ohitse matkallansa vuoriniitylle, missä oli aidattuna pieni alue heidän lampaitansa varten. Polkupyörää kiivaasti polkien hän nousi loivaa mäkeä pitkin huivi tiukasti nutturan päälle vedettynä ja pitkä esiliina liehuen. Ei sattunut kovinkaan harvoin niin, että Johanneksen tieliittymän kohdalla olevalla vanhalla lastauslavalla istui joku kyläläinen huokaamassa ylämäen ponnisteluista, ja Ann-Marien nähdessään pyysi tätä pysähtymään juttelemaan. Mielellään tämä sen tekikin, sillä Klausista ei ollut kovinkaan rattoisaksi puhekumppaniksi, kun oli sellainen jörrikkä. Tuskin käytiin yhtäkään tällaista keskustelua koskettelematta paikalla isännöivää "luonnontuoksua". Oli tullut suorastaan tavaksi lausua enemmän tai vähemmän lempeäsävyinen tuomio tällaisen välinpitämättömyyden suhteen. Eikö tämä Johannes, joka päiväkaudet maleksi kotinurkissansa, saanut sen verran aikaiseksi, että olisi kärrännyt tämän jokaista koskettavan hajuhaitan sellaiseen paikkaan, missä se ei olisi häirinnyt ketään? Eihän sillä itsellään ollut enää peltoa, minne luonnonravintoa levittää, kun oli kaikki vuokrannut naapureille, mutta eikö aina ole jokin keino olemassa?

Tästä siis puhuttiin lähes päivittäin, ja olisiko voinut olla sattumaa se, että harva se päivä juuri Ann-Marien mäkeä ylös puhkumisen aikaan joku kylän naisista "sattui istumaan" levähdyspaikalla? Kesän kuluessa paheksunta kasvoi kasvamistaan helteiden aiheuttaessa entistä suuremman kuumuuden tuossa ruskean kullan kasassa, niin että illan viiletessä voitiin havaita lämmön väreilevän korkealla piharakennuksen yli havaittavana heijastuksena. Kasa näytti vain kasvavan silmissä, vaikka mädäntymisen seurauksena sen olisi luullut kutistuvan päivittäin. Hajukaan ei ollut enää oikein häränsonnan haju, vaan jotakin paljon epäilyttävämpää. Kuinka Johannes saattoi pitää tuollaista kasaa takapihallansa? Millainen nenä oikein oli hänen väellänsä, kun saattoivat tällaista kärsiä yhä edelleen?

Ann-Marie toi osansa näihin surunvalitteluihin ja puisteli päätänsä. Ei, ei hänkään voinut käsittää tällaista holtittomuutta! Heidän pihallaan ei ollut minkäänlaista jätekasaa! Klaus osasi pitää huolen kaikesta, ja pihapiiri oli mitä suloisimmassa sopusoinnussa, eikä tuota rauhaa häirinnyt mikään muu kuin tietty haju tietystä suunnasta tuulen osuessa tiettyyn paikkaan! Mutta miksi Ann-Marien silmänurkassa karehti tietynlainen ilkikurinen pilke? Kuka sitä tällaisessa tilanteessa huomaisi! Johannes, Johannes sitä, Johannes tätä, niin terveen näköinen mies! Ei se todella voinut olla sairas, vaikka sellainen huhu kiersi kylällä. Veli olisi käynyt tavallista useammin tätä tapaamassa.

Ajatteliko kukaan sitä, ettei Johanneksella ollut minkäänlaista peräkärryä, saati sitten traktoria lantakasan siirtämiseksi? Kaikki hän oli joutunut myymään pois rahapulassaan. Toisaalta taas, missä oli kyläläisten äly kaiken tämän pohdiskelun keskellä? Tuliko kukaan ajatelleeksi, mistä tuollainen lähes päivittäin suurentuva kasa saattoi muodostua? Vaimonsa ja kahden lapsensa kanssako hän ulostaisi tuollaisen määrän? Jo täytyi olla mahdottomat vehkeet siihen hommaan! Eihän niillä ollut edes karjaa enää! Toisaalta ei karjan lanta haissut sellaiselta kuin mitä tuo kasa eritti. Kummallinen, eriskummallinen juttu - vai oliko vielä eriskummallisempi se juttu, että äly oli kaikonnut niin monen päästä!

Johannes ja Maria eivät tulleet ajatelleeksi tätä asiaa sen kummemmin, kun ei ollut juuri asiaa navetan taakse, ja niin kuin jo on mainittu, jonkinlainen laupeus oli saattanut ilmavirrat puhaltamaan hajut muualle. Mutta nämä muut nenät eivät ilmituoneet ajatuksiansa asianomaisille, vaan pohtivat niitä jopa illanistujaisissa kylän majatalossa. Johannesta oli karteltu ainakin uskovaisten piirissä muutenkin, joten hän ei suuremmin osannut ihmetellä erikoisesti häntä seuraavia katseita kylällä kulkiessaan. Olisipa joku edes kertonut hänelle, mutta ei; hän ei voinut käsittää, mistä johtui tietynlainen kylmeneminen ja pidättäytyvät tervehdykset.

Martha oli majatalonpitäjän hurskas vaimo, joka ei milloinkaan puhunut toisten asioista, vaan aina korosti sitä, että jokainen vastaa omista asioistaan. Kukaan ei ollut koskaan kuullut hänen moittivan ketään, vaikka olikin asunut kylällä jo useamman kuukauden ajan. Hän oli poikkeava yksilö, ja niinpä häntä karttelivat tietyt uskonsisaret aivan kuten Hildegardiakin. "Minä en kerta kaikkiaan voi käsittää tuota Marthaa", sanoivat he. "Hänen kanssaan ei voi puhua yhtään mistään. Hän ei kerta kaikkiaan suostu puhumaan Fransista yhtään mitään - hokee vain aina, että heillä menee erinomaisen hyvin. Ei sellaista voi ollakaan! Ajattelepas vain meidänkin miehiämme! Voisitkos sanoa heistä jotakin hyvää? Saati sitten eräistä tietyistä veljistä, jotka ajattelevat olevansa jossakin tietyssä asemassa meidän keskuudessamme, eivätkä kuitenkaan tule toimeen vaimojensa kanssa! Voi sitä Hildegardinkin ukkoa, sellainen juoppo se oli, ja nyt muka heillä on kuin paratiisi maan päällä! Pyh! Johannesta tuskin kannattaa mainitakaan; oletko kuullut mitä se on taas tehnyt? Kuulin kylän ruokakaupassa käydessäni saarnaajan rouvan kuulleen kaupungissa käydessään erään sisaren nähneen aivan Johanneksen näköisen miehen menneen aivan juovuksissa erään naisen kanssa erääseen epämääräiseen taloon. Kyllä se hyvinkin saattoi olla Johannes, kun ei sitä enää kylälläkään juuri näe! Siitä nyt voi uskoa aivan mitä vain!"

Kylän uskovaiset näkivät Johanneksen kaikkialla muualla, mutta ei siellä, missä hän todella oli. Johannes sitä, Johannes tätä! Sellainen tunkio takapihalla, ettei kukaan voinut edes kuvitella sellaista! Eikö siitä pitäisi ilmoittaa terveysviranomaisille? Eikö pormestarin tulisi tietää siitä? Tälle hävyttömyydelle täytyi tulla loppu! Pieni lähetystö teki vierailun pormestarin luokse asian johdosta, mutta joutui pettyneenä palaamaan takaisin kokoushuoneelle. Että pormestari kehtasi nauraa tälle hurskaalle seurueelle, ja antoi ymmärtää jokaisen sontatunkion olevan tämän oman asian. "Menkää omalle takapihallenne", oli tämä sanonut, "ja vetäkää syvään henkeä!" Kuka tuollaisen lurjuksen oli valinnut noin korkeaan virkaan!

Kuinka kauan olisikaan Johannes säilynyt tässä "viattomuudessansa", ellei armollinen sattuma olisi paljastanut kaikkea! Jo jonkin aikaa oli kylällä vallinnut eräänlainen puhtaus, mikä ei ollut aivan tavallista. Seurakuntalaisten takapihoilla saattoi todella vetäistä henkeä syvään, sillä ihmeellisellä tavalla kaikkien sontatunkiot ja roskaläjät olivat hävinneet kesän aikana. Mikä oli selityksenä siihen?

Klausilla oli aivan uusi traktori ja etukuormaaja. Jo kevättalvella hän oli hankkinut hienon peräkärryn, joka hydraulisesti nosti koko kuorman yli kolmen metrin korkeuteen ja kippasi sen vaikka pienen talon katolle. Hän oli saanut rajatun liikennöintiluvan, ja ajoikin soraa ja rakennustarvikkeita lähiympäristössä. Kenellekään hän ei ollut kertonut, että Johannes oli hyvän hyvyyttään luvannut hänen pitää mullikoitansa tyhjilleen jääneessä navetassansa. "Johanneksen kasa" olikin siis todellisuudessa "Klausin kasa"! --- Hetken hiljaisuus.--- Ajellessansa veljesrakkaudesta yhtä sun toista seurakuntaveljien pihoille, olivat näiden pihoilta veljellisessä rakkaudessa kadonneet kaikki törkykasat. Ilkikurinen virne naamallansa oli hän kipannut ne Johanneksen takapihalle, ja kauhakuormaajalla painanut lantakasan sisään. Siellä muhivat koko kylän uskovaisten töryt ja käymälänalustat Johanneksen takapihalla! Ainoa pulma vain oli se, ettei enää ollut mahdollista kasvattaa kasaa ilman paljastumisen pelkoa. Tai toisaalta olisi tietysti koko asia paljastunut jo aikaa sitten, jos Johannes olisi ollut paremmassa kunnossa, ja olisi jaksanut paneutua paremmin ympärillänsä tapahtuviin asioihin.

Klaus oli käytännön mies, näppärä käsistään tietyissä asioissa. Paikkakunnan ainoa joentapainen virtasi aivan hänen talonsa vieritse, ja tämän rannalle hän oli rakentanut pienen pumppuaseman. Rantatöyräällä kahden seipään varassa oli myöskin suuri, kaareva rautaputki, joka oli porattu täyteen reikiä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ajaa peräkärry putken alle ja avata vesihana. Hitaasti hän pienimmällä vaihteella antoi peräkärryn lava kallellaan kulkea vesisuihkujen alitse, ja kas, millään lailla itseään sotkematta hän voi ajaa puhtaan kärryn kotipihallensa! Alajuoksulla uimassa olevat ihmiset ajoittain ihmettelivät veden mukana kelluvia lantakokkareita ja veden pahaa hajua.

Martalla ja Franzilla oli todella kaunis puutarha majatalon edessä järven rannassa. Ilman minkäänlaista fanaattisuutta he viljelivät luonnonmukaisesti kaikkia mahdollisia maan tuotteita. Terveysviranomaiset olivat kieltäneet ravintolan takia omien eläinten pitämisen, ja niinpä he joutuivat hankkimaan lannoitteet kylältä. Kysellessään ravintolavierailta mahdollista luovuttajaa, saivat he kuulla Klausin ryhtyneen "sontakuskiksi". Klaus tiesi Martan väen pitävän yli kaiken Johanneksen perheestä, ja voidaan kuvitella hänen vaivaantumisensa kun häneltä tiedusteltiin kuormallista lannoitetta. Hän kuulemma oli tyhjentänyt kaikkien uskovaisten takapihat kiusallisista hajukasoista. Minne hän oli ne kärrännyt? Koskaan ei ollut Martha nähnyt Klausia niin kummallisen näköisenä! Oli aivan kuin mies olisi halvaantunut, ja veri olisi lakannut kiertämästä tämän suonissa!

Martha oli teräväpäinen nainen. Hän oli kuullut jutut kylän kuuluisimmasta sontakasasta. Ainoa, mitä hän ehti sanoa oli: "Et kai sinä vain..?" kun Klaus jo ryntäsi ulos ovesta ja hyppäsi traktorinpenkille. Kolme kertaa sammui moottori ennen kuin Klaus kaasutti renkaat savuten matkaansa.

Kukaan ei huolinut pellollensa lantaa, jonka seassa oli kaikkea mahdollista. Klausilta kului lähes tilatankillinen naftaa ja monta päivää, ennen kuin kasa oli ajettu lähes kolmenkymmenen kilometrin päässä olevalle kaatopaikalle. Klaus maksoi joka kuormasta lisäksi kaatopaikkamaksun, mikä ei ole pieni tuon seudun kaatopaikoilla. Tämän jälkeen hurskas Klaus sai loppuiäkseen lempinimen "Sontakuski". Voitaisiinko tästä kertomuksesta vetää jonkunlaisia hengellisiä johtopäätöksiä?

Markku Vuori