Sydämen ihminen

Vuodenajat vaihtuivat vuoristossa samoin kuin kaikkialla muuallakin ihmisten maailmassa. Aika kulki kulkuansa, ja yhä useamman suusta sai kuulla saman arvion: Milloinkaan aikaisemmin ei aika tuntunut kuluvan niin nopeasti. Tuntui kuin koko viikko olisi ollut koottu vain muutamasta viikonpäivästä seitsemän sijasta, sillä sunnuntain ja lauantain väliä ei tuntunut olevan juuri enempää kuin lauantain ja sunnuntain väliä. Näin toki kuitenkin vain niiden kohdalla, jotka olivat edes jossakin määrin terveitä suorittaaksensa niin moninaisia askareita kiireisen ajan ahdistavassa rytmissä.

Viime aikoina Johannes oli joutunut vierailemaan useammankin kerran sairaaloissa tapaamassa sellaisia ihmisiä, joiden ajan kuluminen taas oli kuin kovakuoriaisen ryömimistä juuri tervatulla sillankannella. Valkeat seinät ja valkea katto, valkeat sairaanhoitajien vaatteet ja valkeat lakanat; eikö parempiosainen päättäjä voinut yhtään ajatella kärsivän lähimmäisensä osaa? Johannesta tämä kaikki steriili puhtaus niin ulkonaisesti kuin maalaisjärjellisestikin sekä suututti että ahdisti. Hän itse oli joutunut viettämään monia öitä tällaisissa tiloissa, ja toivoi koko sydämestänsä asiaan joskus tulevan jonkinlaisen muutoksen.

Jos Johannesta puhutteli hautausmaalla käyminen, olivat täällä tapahtuvat vierailut sitäkin koskettavampia. Ihmisen elämän lanka oli todella hauras, odottamattomasti katkeava. Mutta täällä tuntui joskus siltä, että se väärässä paikassa kesti lähes käsittämätöntä rasitusta ja venytystä. Ihminen kärsi, joskus suunnattomastikin, ja toivoi kuoleman tuovan helpotuksen, mutta ei, päivät seurasivat toisiaan, kivut ja tuskat alkoivat aamusta ja armahtava uni toi helpotusta hetkeksi - jos se suotiin väsyneelle matkamiehelle. "Miksi, miksi?" kyseli yksi ja toinenkin, saamatta ehkä milloinkaan vastausta toistuvaan kysymykseensä. Miksi hän makasi täällä, toisten iloisina rientäessä askareisiinsa ja rakkaidensa luokse? Miksi lääkärit eivät löytäneet apua hänen tuskiinsa ja kärsimyksiinsä? Miksi, miksi, miksi? Koko valkoinen ja steriili laitos huokui ahdistunutta kysymystä: Miksi, miksi, miksi?

Täällä, kaiken sairauden ja desinfiointiaineiden tuoksun keskellä, Johanneksen sisimmän täytti kaikesta huolimatta kiitollisuus siitäkin terveydestä, mitä hänellä oli. Hän oli kiitollinen siitä, että sai elää tässä ajassa, palvella Herraa, nähdä ajan merkkien täyttyvän silmiensä edessä. Kuinka helposti ihminen alkoikaan pitää kaikkea itsestään selvänä, etuoikeutena, joka kuitenkin oli vain kuin lainaa, haihtuvaa savua, niin kuin ihminen itsekin. Armoa oli jokainen henkäys, jokainen askel, jokainen käden liike, kosketus. Armoa oli jokainen hetki, jokainen tunti, jokainen vuorokausi, jokainen vuosi, jokainen ihmiselämä. Ihminen ei ollut ansainnut mitään, ei saavuttanut mitään johonkin oikeuttavaa. Ainoa toivo oli alusta loppuun asti Jumalan pohjaton, loputon armo, jota Hän rakkaudessansa tarjosi maan matkamiehille. Johannes itki, kiitti Herraansa, ja toivoi voivansa paremmin käyttää hänelle suodun ajan taivaallisten asioiden parissa.

Miksi, miksi, miksi? Todellisen uskovaisen ei tullut esittää sitä kysymystä, mutta tässäkin Johanneksen vajavaisuuden täytyi tulla esille. Hän kysyi aina silloin tällöin, tietäen rikkovansa uskovaisen perussääntöjä vastaan. Hän kysyi, odottamattakaan vastausta; toisaalta taas tietäen hyvinkin tarkkaan, että tämä kaikki kuului siihen korkeakouluopetukseen, josta hän oli tullut osalliseksi ansaitsemattoman stipendin johdosta. Hänelle oli suotu opiskelumahdollisuus, koulutustilaisuus, joka kestäisi hänen elämänsä loppuun asti. Tästä koulusta ei voinut odottaa saavansa potkuja, sillä ehdot eivät olleet mikään puolustus opiskelujen lopettamiselle, vaan luokalle jääminen johti sitäkin suurempaan Opettajan asioihin tarttumiseen, ja Johannes tunsi olevan parasta nurisematta niellä kaikki tarjottu opetus sekä ateriat.

Miksi, miksi, miksi? Miksi ihminen joutui kärsimään niin paljon, miksi ei armollinen kuolema voinut tuoda venettänsä virran tälle rannalle kärsivän siihen astuttavaksi? Miksi? Ehkä siksi, että tuon veneen saapumista anova ei vielä ollutkaan valmis siihen astumaan! Kuolema ei muuttaisi mitään, ei kerrassaan yhtään mitään. Se olisi vain siirtyminen tuonpuoleiseen, mutta se ei muuttaisi ihmistä pienimmässäkään määrin. Tuskat mahdollisesti lakkaisivat, polttava päänsärky, pistävä rintakipu, tuskainen ahdistus, mutta jos ihminen ei olisi valmis kohtaamaan Herraansa todellisena Jumalan lapsena, olisi edessä vain sitäkin suurempi tuska ja ahdistus, ero Jumalasta. Jokainen hetki tätä elämää oli siis armoa, mahdollisuutta Jumalan etsimiseen, armon löytämiseen.

Koko ihmiskunta kärsi ja oli tuskaisessa odotuksessa. Mitä olisi tuleva seuraavaksi? Taloudellinen tilanne alkoi ahdistaa kaikkia vähempiosaisia, joilla ei ollut suuria pankkitilejä ja turvattuja säästöjä. Tavallinen ihminen, ilman uskon suomaa lepoa Jumalassa, pelkäsi tavattomasti, vaikka ei sitä rohjennutkaan tunnustaa. Puhuttiin rauhasta ja turvallisuudesta, mutta siitä huolimatta sisimmässä oli puute luottamuksesta suuria lupauksia kohtaan. Jos ei tulisikaan sota, niin kadulla saattoi joutua nuorisojengin pahoinpitelemäksi tai narkomaanin ryöstämäksi. Jos ihminen ei pelännyt sotaa ja rikollisia ihmisiä, hän pelkäsi saasteita ja sairastumista. Syöpä lisääntyi räjähdysmäisesti, ja aidsia sairastavat uhkailivat verellä täytetyllä ruiskulla jopa suurempiakin ihmisjoukkoja. Tartunnan pelossa ihmiset maksoivat, kaivoivat lompakkonsa esiin saadakseen rauhassa jatkaa matkaansa.

Aika kului siis tavatonta vauhtia, ja ihmiset tulivat päivä päivältä kiireisemmiksi ja hermostuneemmiksi. Se oli ajan tapa, suorastaan vaatimus jokaista kohtaan: tehokkuus, tarmokkuus; muuten ei pärjännyt tässä maailmassa, ei päässyt pinnalle!

Hopeajärvenkin kylällä kaikki oli muuttunut sellaisella tavalla, ettei sitä olisi joitakin vuosia sitten millään uskonut todeksi. Nämä muutokset tapahtuivat nopeasti, mutta kuitenkin siinä suhteessa hitaasti, että peräkkäisten päivien välinen ero ei ollut suuri. Siksi ihmiset eivät panneet merkille tätä muutosta, eivätkä osanneet varautua siihen oikealla tavalla. Aika ja sen muutokset veivät ihmiset mukanansa, ottivat heistä lujan otteen, niin ettei ihminen todellisuudessa ollutkaan enää oma herransa, vaan olosuhteet hallitsivat ja johtivat häntä.

Kaikki tämä kehitys oli ennustettu Jumalan Sanassa, ja niinpä edes hiukan ajan tasalla oleva Jumalan lapsi saattoi nähdä raamatullisen profetian täyttyvän omien silmiensä edessä. Maailma tuli päivä päivältä pahemmaksi ja ahdistavammaksi. Vaikka puuhattiin yhteistä kotia, jossa jokaisella eurooppalaisella olisi oma sijansa, ei kaikki tämä kehitys ja hyvinvointi todellisuudessa olisi tuova ihmisille todellista tyydytystä ja turvaa; päinvastoin, valmisteltiin antikristukselle sijaa, uutta Rooman valtakuntaa, jota Saatana pian olisi hallitseva välikappaleensa kautta.

Hopeajärven kylä oli pienehkö, vaatimaton vuoristoasujamisto, jossa tavallaan oli eletty kuin Herran kukkarossa, kaukana kavalan maailman vaaroista ja houkutuksista. Mutta nyt kaikki houkutukset ja vaarat oli tuotu jokaista lähelle. Vuoriston teitä uusittiin, ja yhä enemmän liikennettä kulki solan lävitse, yhä nopeammin pääsi lähiseudun asutuskeskuksiin. Satelliittiantennit ilmestyivät yhä useamman talon katolle, ja tuskin oli sellaista ravitsemusliikettä tai baaria, joka ei olisi lehdessäkin mainostanut mahdollisuutta kymmenien lähetysten seuraamiseen. Ihminen imi hengenravintonsa tuosta välkkyvästä "sontaluukusta", niin kuin sitä jotkut vapaiden suuntien edustajat kutsuivat.

Televisiossa ei sinänsä ollut sen enemmän pahaa kuin radiossa tai puhelimessakaan. Mitä tuli seurakunnan keskuudessa tapahtuneeseen vahingontekoon, oli siinä televisiolla tuskin mitään tekemistä sen rinnalla, mitä vahinkoa puhelin oli aikaansaanut. Mitä suurempi puhelinlasku oli perheellä, jossa oli uskovainen vaimo (anteeksi, tuhannesti anteeksi, armaat sisaret!), sitä suurempi oli suuren vahingon oletettavuus. Peter-veli tiesi tämän asian ehkä paremmin kuin kukaan toinen, sillä nimenomaan tämän viestintälaitteen välityksellä oli suoritettu mitä ihmeellisimpiä toimenpiteitä. Kuka olisi voinut uskoa, että puhelimella voitiin paloitella ihmislihaa, roiskuttaa verta ja panna elävä ihminen tammiarkkuun!

Tuskin oli siis uskovaista perhettä, jossa ei olisi tänä päivänä ollut televisiota, eikä se missään suhteessa tarjonnut mahdollisuutta saarnan aiheeksi. Muutamat kiertävät saarnaajat olivat tarjoutuneet näyttämään tälläkin kylällä, kuinka yläkerrasta ulos heitetty televisio poksahtaa katukiveyksellä, mutta kukaan ei ollut suonut siihen mahdollisuutta. Kuinka moni oli puistellut pölytkin jaloistansa tämän epäonnen johdosta, sitä voitiin vain arvailla. Jos sananjulistajilla ei ollut muuta tekemistä kuin pyrkiä osoittamaan televisio pedon merkiksi tai muuksi vastaavaksi, oli parempi että he pysyisivät kotonansa ja pitäisivät huolen oman perheensä tarpeista!

Johannes ei ollut milloinkaan saarnannut televisiota vastaan, sen paremmin kuin radiota tai nauhuria tai levysoitintakaan vastaan. Jossakin mielessä olisi tosin ollut hyvä syy saarnata puhelinta vastaan, mistä Johannes ei vielä koskaan ollut kuullut kenenkään saarnamiehen saarnaavan, tai tarjoutuvan heittämään sen ikkunasta ulos. Jos Johannes olisi saarnannut televisiosta, olisi hän ollut pakotettu saarnaamaan autoistakin, jotka tappoivat enemmän ihmisiä kuin sota. Hän olisi joutunut saarnaamaan jokaista kodinkonetta ja jokaista ihmisen keksimää laitetta vastaan, sillä kaikkia niitä voitiin käyttää pahan palvelemiseen. Jos yhdestä laitteesta saarnasi, velvoitti laki saarnaamaan kaikista muistakin!

Jokaisen tuli, ja jokainen saikin, itse päättää mitä teki, sillä ei ollut Johanneksen tehtävä saarnata: maista, älä maista, tartu, älä tartu! Tällaisia saarnaajia oli koko maailma täynnä, lukuun ottamatta niitä julistajia, jotka eivät itse asiassa saarnanneet mistään, vaan yksinkertaisesti kehottivat ihmisiä sellaisenaan menemään taivaaseen kaikkine synteinensä ja tapoinensa ja paheinensa.

Jos joku ei ollut fanaattinen, hän oli kylmä ja muodollinen. Tasapainoista uskovaista sai etsimällä etsiä niin Hopeajärven kylältä kuin muualtakin maailmasta. Ei ollut ihme, että tämän ajan Eliat tuskastuivat ja kyselivät, olivatko he ainoita jäljellejääneitä kaiken sekaannuksen ja maailmallistumisen keskellä. Vastaus heille kuului yhä edelleenkin: Oli yhä vielä jäännös, Jumalan armosta!

Ajan rytmi ja tämän maailmanajan malli olivat niin hallitsevina, että uskovaisetkaan eivät huomanneet itsessänsä tapahtuvia muutoksia. Kaikki tapahtui niin vähitellen ja salakavalasti, ettei pantu merkille asioiden vakavuutta, ja niinpä tietynlainen ajan hengen päihtymys ja elatuksen murheet valtasivat yhä useamman. Uskottiin kaiken olevan kunnossa, uskottiin oltavan valmiita Herran tulemukseen, josta lähes jokainen uskonsuunta puhui yksimielisesti. Mutta eikö sittenkin Laodikean penseä henki ollut saanut sijaa niidenkin sisimmässä, jotka todistivat jostakin enemmästä, kuin mitä muilla oli?

Uskovaiset ihmiset kylän vapaassa seurakunnassa eivät huomanneet, että heidän käytöksensä niin kotona kuin muuallakin alkoi yhä enemmän muistuttaa aivan normaalia maailman ihmistä. Oli toki ulkonaista hurskautta, oli jumalanpalveluksia, oli rukousta, hurskaita fraaseja, mutta sydämessä ei jokin ollut aivan kohdallaan. Ei pidetty suurtakaan väliä sillä, jos hiukan tai vähän enemmänkin annettiin myöten asioissa, jotka joskus aikaisemmin oli selvästi nähty vääräksi. Samat virheet toistuivat niin usein, että jonkin ajan kuluttua jopa ilolla tervehdittiin uusia näkemyksiä, uusia vakaumuksia. Virhe ei itse asiassa ollutkaan virhe, kun sen kyllin usein teki!

Jos ei olisi ollut olemassa joitakin todella sydäntä ilahduttavia persoonallisuuksia niin Hopeajärven kylällä kuin muuallakin, olisivat Johannes ja hänen kaltaisensa tuskin enää jaksaneet uskoa johonkin parempaan tai todelliseen. Kiitos Herralle, oli olemassa joitakin harvoja, joista todella voitiin sanoa, että he niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin olivat todellisia uskovaisia, niin uskossa kuin käytännön teoissakin.

Yksi näistä uskollisista Jumalan lampaista oli Martha miehensä Franzin ohella. Iloa eivät ainoastaan tuottaneet nämä vanhemmat, vaan myöskin heidän tyttärensä Bettina ja hänen nuori aviomiehensä Markus.

Tuskin oli sellaista uskovaista, joka ei olisi edes joskus lukenut siitä, mitä Laodikean seurakunnalle sanottiin Ilmestyskirjassa. Suuri osa kristillistä kasvatusta saaneista ei sen paremmin ymmärtänyt tämän kohdan merkitystä, mutta oli niitäkin, jotka tiesivät sen puhuvan nimenomaan tästä viimeisestä ajasta, jossa tietynlainen kypsyys on saavuttanut huippunsa hengellisen elämän ja uskonnon alueella. Koko maailma oli tullut nyt hapatetuksi kristillisellä ja uskonnollisella opetuksella ja kasvatuksella, mutta oli aivan toinen asia se, oliko Herra tällaista tarkoittanut kehottaessaan omiansa menemään kaikkeen maailmaan ja tekemään opetuslapsia kaikkien kansojen joukosta. Tietyllä tasolla tämä käsky oli toteutettu, mutta oliko sittenkin niin, että opetuslapsia oli "tekemällä tehty", ilman että nämä itsekään olisivat käsittäneet mitä merkitsi olla Jumalan lapsi tai Herran Jeesuksen opetuslapsi. Siinäkö perussyy sille, että nyt maailmanaikojen vaikeutuessa ja olosuhteiden kiristyessä niin helposti unohdettiin Jumalan Sanan opetus ja kiinnitettiin huomio maallisiin ja maailmallisiin asioihin? Nimenomaan vielä ulkonaisesti vapaiden suuntien edustajien suusta kuului kaikkien kärjessä vakaa todistus: "Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse!" (Ilm. 3: 17).

Ihmiset olivat tyytyväisiä saavutuksiinsa, ja ei ollut väliä sillä, mille vuosisadalle heidän uskomuksensa heidät veivät, ja kuinka vanhoihin näkemyksiin kaikki perustui. Katolisen kirkon edustajat väittivät uskonsa perustuvan alkuseurakunnan opetukseen, mutta todellisuudessa kaikki tämän mammuttikirkon opetus perustui lähes täydellisesti, jollei sitten aivan täydellisesti, suurten kirkkoisien ja paavien julistuksiin ja näkemyksiin, jotka olivat uskomuksen mukaan erehtymättömiä. Niinpä tämän uskonsuunnan edustamat näkemykset perustuivat lähes kaksituhatvuotiseen traditioon, mihin ei kaikkina näinä vuosisatoina ollut tullut yhtään sen enempää valoa kuin alussakaan oli ollut.

Luterilaiset tuskin koskaan tulivat ajatelleeksi sitä, että heidän uskonsa vei heidät aivan käytännössä sille uskon tasolle, millä oltiin 1500-luvulla Lutherin naulaillessa teesejänsä kirkon oveen ja kutsuessansa paavia antikristukseksi. Jotakin uutta toki oli tähän uskoon tullut, mutta tämän niin kuin ei muidenkaan vallitsevien suuntausten keskuudessa käsitetty sitä, että Jumala kuljettaa kansaansa eteenpäin, suoden sille yhä enemmän ymmärrystä kirjoitetun Sanan suhteen. Tästä johtuen joitakin Johanneksenkin tuntemia ihmisiä innoitti tavattomasti palaaminen joihinkin vanhoihin uskomuksiin ja entisaikojen herätysliikkeisiin. Perustettiin uudelleen jo lähes unholaan vaipuneita liikkeitä, käsittämättä, että entisaikojen herätykset eivät voineet palata takaisin, vaikka ne aikanaan olivat olleet aidosti Jumalasta syntyneitä. Nyt ei voitu nauttia vanhaa mannaa, eilispäivän ruokaa, vaan tuli käsittää se aika jossa elettiin, ja anoa Jumalalta tuoretta Jumalan lasten leipää.

Jos kirkkokunnissa vallinneet herätykset olivat tulleet ja hiipuneet ihmisten organisoidessa ja rajatessa Jumalan voimaa ja mahdollisuuksia, oli aivan samoin niiden keskuudessa, jotka väittivät olevansa vain herätyksiä, eläviä organismeja, mutta ei missään tapauksessa organisaatioita. Jos milloinkaan, niin nyt oli totta se, mitä suuri jumalanmies oli sanonut: "Ihmiset muistelevat sitä mitä menneinä aikoina on tapahtunut ja kiittävät Jumalaa siitä, mitä tulevaisuudessa on tapahtuva, mutta kulkevat täysin sen ohitse, mitä Jumala juuri nyt tekee."

Voidakseen elää todellisessa jumalayhteydessä täytyi uskovaisen joka hetki olla ajan hermolla, ottaa vaarin siitä päivästä jossa hän eli. Mitä hyödytti häntä kaikki se, mitä menneisyydessä oli tapahtunut toisille ihmisille, jos hän itse ei ollut juuri nyt osallinen Jumalan tekemisestä ja toimimisesta? Kukaan ei tiennyt huomisesta päivästä, eli siis ei ollut suurtakaan merkitystä sillä, mitä huominen oli tuova tullessansa, jos ihminen ei tänään ollut todellisessa ja aidossa jumalayhteydessä!

Hopeajärven kylällä oli kristillisessä elämässä tapahtunut suurta muutosta menneisiin vuosiin verrattuna. Kukaan ei halunnut olla kylmä uskonasioiden suhteen, ja niinpä harjoitettiin uskonnollista toimintaa, ja hengellisiä kokouksia oli ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mutta koska sydämissä ei kaikki ollut aivan kohdallaan, ei kylmyyden poistaminen täysin onnistunut suurestakaan ponnistelusta ja hiillokseen puhaltamisesta huolimatta. Jonkin verran lämpöä syntyi, niin että monet huokasivat helpotuksesta ja luottavaisina kulkivat eteenpäin. Mutta kuinka moni tuli ajatelleeksi sitä, mikä on olomuoto kylmän ja palavan välillä? Tuli ei palanut kunnolla, mutta ei sammunutkaan seurakunnan kamiinassa. Ei suorastaan palellut, mutta ei ollut lämminkään.

Miten kaikki tämä oli mahdollista? Elämä jatkui, Johannes oli syrjässä, Klaus ja muut veljet jatkoivat saarnaamistansa ja kokousten pitämistänsä, ja ajoittain yhä uudelleen valoivat luottamusta Johannekseen, joka sisimmässänsä heidän mielestänsä koki turhaa hätää asiantilan johdosta. "Jumala on pitävä huolen kaikesta, kaikki on suht' koht hyvin, Johannes, älä sinä vaivaa itseäsi näillä asioilla. Me olemme osallisia suuresta Jumalan työstä tässä ajassa. Me uskomme koko Jumalan Sanan! Kaikki on menevä hyvin!"

Jos kerran kaikki oli niin hyvin, niin miksi sitten jopa uskovaisten kasvoilta voitiin lukea selvästä muutoksesta huonompaan suuntaan? Jos kerran uskottiin koko Jumalan Sana, niin miksi todellisuudessa vaiettiin nyt niin monista uskovaisen ja perheen elämään kuuluvista asioista? Totisesti, tunnustuksesta huolimatta seurakunnassa ei saarnattu koko Jumalan Sanaa, vaan vain osaa siitä, seurakunnalle sopivaa, ketään loukkaamatonta ja omiatuntoja kolkuttamatonta osaa!

Kaiken tämän keskellä niin Martha kuin Franzkin joidenkin muiden ohella olivat ikään kuin piikkinä toisten lihassa. He olivat aivan tavallisia ihmisiä kaikkine puutteinensa ja heikkouksinensa. He eivät tapelleet, mutta jonkinlaista riitaa oli heilläkin ajoittain, niin kuin jokaisella inhimillisellä olennolla joskus on. Mutta he eivät antaneet auringon laskea vihansa ylitse, vaan armollinen rakkauden Henki heidän elämässänsä ja avioliitossansa johti sopuun ja rauhaan aina ennen kuin sielut saivat minkäänlaista vahinkoa itsellensä. Tässä kodissa vallitsi jokin sellainen sopusointu ja rauha, mitä vain harvoin pääsi kokemaan yleensä missään. Arvostelua oli herättänyt alusta alkaen se, että uskovaiset ihmiset pitivät majataloa, jonka ravintolassa tarjottiin alkoholijuomia. Mutta jokainen kyläläinen oli selvillä siitä, että sinä päivänä kun olisi ilmoitettu anniskelun lopettamisesta, olisi saman tien voitu panna sulkemislappu ovelle. Ihmiset yksinkertaisesti olivat sellaisia, ja tämä aviopari käsitti sen. Marthalta oli useaan otteeseen kyselty tämän asian tiimoilta, mutta tämä oli saanut rauhan Herransa edessä ja vastasi jokaiselle kyselijälle: "Minä en koko asiaa haluaisi, mutta on paljon parempi että ihmiset juovat juomansa täällä, koska he joka tapauksessa joisivat, kuin että he menisivät kylän kapakoihin, missä on aivan toisenlainen meno päällä." Ja se olikin totta. Ei milloinkaan ollut tässä ravintolassa ollut todellista häiriötä, ja vuosien kokemuksen perusteella voitiin todeta, että ihmiset eivät enää täällä niinkään tahtoneet juopua, kuin vain nauttia rauhallisesta ilmapiiristä.

Milloin tahansa jossakin tarvittiin apua tai joku oli hädässä, tuskin kukaan muu oli niin valmis tarjoamaan auttavaa kättänsä kuin Martha. Vierailevan veljen kaatuessa seurakunnan pihamaalle ja kaikkien muiden seurakuntalaisten pitäessä miestä jonakin juoppona, oli Martha ajatustakin nopeammin rientänyt nostamaan tämän päätä piha-asfaltilta. Hänessä oli jotakin erikoista, jotakin todellista kristillistä rakkautta, joka ei niinkään kysellyt vaan toimi. Moni olisi hetken aprikoinnin jälkeen mahdollisesti tehnyt saman, velvollisuudesta, mutta se ei ollut ollenkaan sama asia. Marthalla oli sydämen viisautta, sydämen rakkautta, ja Johannes usein ajatteli, että tässä oli ihminen, joka varmastikin useasti oli tietämättänsä pitänyt enkeleitä vierainansa. Hän ei selvästikään itse pannut merkille tekemisiänsä, eikä aivan varmastikaan edes mielessänsä tehnyt minkäänlaista luetteloa ansioistansa. Jokin hänessä vain sai hänet toimimaan siten, täysin spontaanisti, ilman pidempää harkitsemista.

Martha aiheutti usein suurtakin päänvaivaa Franzille, ja ehkä hiukan Bettinalle ja Markuksellekin, sillä usein eivät sen paremmin majatalon puolen kuin ei ravintolankaan kirjanpidot oikein vastanneet vierailevien ihmisten määrää. Mutta tavallaan Franz oli tottunut siihen, sillä hän tiesi mistä kaikki johtui, eikä hän todellisuudessa ollut vihainen, saati sitten loukkaantunut. Kylällä vieraili usein uskovaisia ihmisiä, ja joitakin vähempiosaisiakin, joiden vaatetuksesta Martha jo näki, ettei näillä ollut liikoja varoja. Niinpä usein tällaisten vierailujen jälkeen kirjanpito osoitti huonehintojen laskeneen melkoisesti edellispäivän hinnoista; useamman hengen huoneessa oli nukkunut laskun mukaan vain yksi henkilö, vaikka ruokasalissa oli ollut aamiaisella aviopari tai jopa lapsiperhe. Kummallisesti olivat ajoittain ravintolan ruokavarat huvenneet käsittämättömällä tavalla, vaikka illalla tapahtuneen kassan laskemisen jälkeen päivä oli ollut hiljainen.

Martha ei voinut mitään sille, mitä hän oli. Hänen käytöksensä johdosta perhe ei kärsinyt mitään tuntuvaa tappiota tai joutunut kärsimään. Heillä oli vanhuuden varaakin, eivätkä he mitään voisi ottaa mukaansa! "Älkää unhottako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan. Muistakaa vankeja, niinkuin olisitte itsekin heidän kanssaan vangittuina; muistakaa pahoinpideltyjä, sillä onhan teillä itsellännekin ruumis" (Hebr. 13: 2- 3). Pian näiden jakeiden jälkeen ovat sanat, jotka niin monille merkitsevät paljon: "JEESUS KRISTUS ON SAMA EILEN JA TÄNÄÄN JA IANKAIKKISESTI" (13: 8). Enemmän kuin mitkään ihmeet tai suuret tapahtumat, sai tämän sisaren elämä Johanneksen uskomaan siihen, että Herra Jeesus Kristus todella on sama eilen ja tänäänkin, saati sitten iankaikkisuudessa! Kuinka väärällä tavalla ja vääristä paikoista tämän ajan uskovaiset etsivätkään merkkejä ja tunnustekoja! Eikö tässä juuri ollut se, mistä maailman ja ulkopuolisten ihmisten tuli nähdä elävän Herran olevan seurakuntansa keskuudessa? Ihmiset puhuivat ja puhuivat, todistivat ja todistivat niin tavattomasti uskovaisen elämän tärkeydestä ja uskovaisen hyvyydestä, mutta tekoja oli niin tavattoman vähän, jos ei ollenkaan. Mitä hyödyttivät ihmistä kaikki hänen uskonsa ja näkemyksensä, jos se ei tullut esiin käsin kosketeltavalla ja tunnettavalla tavalla? Todellisella uskolla oli sydän, mutta myöskin kädet ja jalat, joihin tuo sydän pumppasi kirkasta, elämää tuovaa verta!

Julistus oli tärkeätä, Sanan lukeminen oli tärkeätä, kokemukset olivat tärkeitä, mutta Johannes totesi tulleensa ajankohtaan ja sellaiselle paikalle, missä mitkään suuret vakuuttelut tai todistelut eivät saaneet häntä luottavaiseksi. Hän oli nähnyt aivan liian paljon väärää ja tuhoavaa, voidakseen uskoa kaikkea kuulemaansa. Jaloltakin tuntuneet veljet ja sisaret olivat tunnustuksestansa huolimatta osoittautuneet ajoittain jopa uskottomiakin pahemmiksi. Kaikkien seurakuntien ulkopuolella oleminen ei tehnyt monia yhtään paremmiksi, vaan pahemmiksi. Mutta nähdessään Marthan kaltaisia ihmisiä Johannes ei edes tuntenut tarvetta kysellä näiden uskonelämästä, sillä päinvastoin hän tunsi hienoista häpeää nähdessään tällaista sydämen uskoa. Heidän tekonsa todistivat tuhatkertaisesti enemmän kuin joidenkin elämän pituiset saarnat!

Tässä perheessä ei niinkään puhuttu uskonasioista, kuin mitä niitä elettiin. Kukaan ei kuullut Marthan huutavan miehellensä, eikä päinvastoinkaan. Johannes olisi lopun elämäänsä muistava sen, kuinka tämä sisar kyyneleet silmissä oli kertonut hänelle kokemuksestansa, joka Johanneksen mielestä tulisi olla jokaisella sisarella. Mahdollisesti niitä on ollutkin, mutta niitä ei ole oikealla tavalla pantu merkille.

Kerran Franz oli tehnyt jotakin sellaista, mitä Martha ei voinut hyväksyä. Jumalan Sanan mukainen alamaisuus ei tarkoita sitä, etteikö vaimo voisi lausua julki mielipidettänsä, vaan päinvastoin, missä vallitsee todellinen Sanan mukainen rakkaus, siellä aviopuolisot tuntevat itsensä vapaiksi julkituomaan sydämensä ajatukset, eikä kummankaan tarvitse loukkaantua. Nyt kuitenkin Marthalla oli heikko hetkensä, ja hän menetti hetkeksi itsehillintänsä.

Jumalan Sana vaatii ihmiseltä itsehillintää ja henkistä kasvua, mutta ei lainomaisesti, vaan tuntien ihmisen heikkoudet. Martha oli vain vajavainen ihminen, ja oli aivan luonnollista että joskus tuli hetkiä, jolloin Jumalan Sanan täytyi toteutua hänenkin kohdallansa: "Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää... tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei..." Nyt Martha koki heikon hetkensä ja huusi miehellensä niin että se olisi voitu kuulla ravintolankin puolella, jos siellä joku olisi ollut. Samalla hetkellä uunissa ollut pata halkesi sellaisella paukauksella, että uunin luukku lensi auki. Siinä hetkessä jotakin jumalallista tapahtui tuossa avioparissa, ja Martha käsitti Jumalan Hengen puhuttelevan häntä sellaisella tavalla, jota ei voinut ohittaa olankohautuksella. Hän lankesi miehensä kaulaan pystymättä lausumaan mitään, mutta sanoittakin Franz käsitti, mistä oli kysymys.

Uskovaisten perheissä oli tapahtunut ja tapahtui koko ajan asioita, joiden keskellä ei haluttu tai ei uskallettu ajatella sitä, että Kaikkivaltias silmä näki kaiken. Pyydettiin tavallaan anteeksikin, mutta samat asiat toistuivat kautta vuosien. Mutta voisiko mikään muu tuoda todellisuutta paremmin esiin, kuin tuo konkreettinen tapahtuma Marthan ja Franzin keittiössä! Kuinka väärä olikaan uskomus siitä, että huutaminen ei vahingoittaisi ketään, ei rikkoisi mitään! Jos vaimo huusi uskovaiselle miehellensä, syyttä tai syystä, saattoivat miehen kyyneleet kuivua pian itsestäänkin, tai vaimon poispyyhkiminä, mutta aina särkyi jotakin, aina menetettiin jotakin sellaista, mikä olisi voinut palvella voimana jotakin muuta varten. Marthan pata oli pilalla, sisällys valunut uuniin ja palanut kiinni sinne, ennen kuin asia oli saatu korjatuksi.

Useimmiten tällä alueella rikkoneet vetosivat Jumalan rakkauteen ja muistuttivat anteeksiantamuksen voimasta. Jumala oli todellakin kykenevä ja voimallinen auttamaan, parantamaan, korjaamaan, mutta siitäkin huolimatta jäivät arvet, jäivät rikkoutuneet mahdollisuuksien astiat, joita ei milloinkaan saatu takaisin, palautetuksi ennalleen. Jumalan rakkaus korjasi, auttoi, hengellisesti, henkisestikin, mutta aina menetettiin jotakin, luottamusta, uskoa parempaan, uskoa tulevaisuuteen. Tahtomattaankin uskovaiset kutsuivat esiin jotakin sellaista, minkä herroja he eivät voineet olla, nimenomaan tässä ajassa, jossa rakkaus kylmeni kylmenemistään, penseys valtasi ihmismieliä.

Eikö Johanneksen tullut olla huolissaan, hädissään veljiensä ja sisartensa puolesta? Kylmä oli kylmää, kuuma kuumaa, eikä kumpikaan olotila tuonut tullessansa jotakin sellaista, mitä penseys merkitsi seurakunnalle ja uskovaisille: "Minä tiedän sinun tekosi; sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos!" (Ilm. 3: 16).

Johannes kärsi jatkuvasti siitä, että hänellä oli niin herkkä suu ja tarkka nenä. Mutta sen johdosta hän ymmärsi ehkä paremmin kuin kukaan muu, mitä nämä Herran lausumat sanat merkitsivät. Hän muisteli kauhulla sitä hetkeä, kun oli lähikaupungissa syönyt ravintolassa, mutta ei ollut raaskinut ostaa juotavaa. Hän oli kaatanut lasinsa täyteen tiskillä olleesta vesikannusta, ja tahdottuaan nyt lievittää janoansa kohtalaisen hyvän aterian päätteeksi, oli hän kulauttanut suunsa täyteen tuota ilmaista juomaa, aikoen juoda lasin tyhjäksi kerralla. Mutta huoneenlämpöinen vesi maistui niin hirvittävältä, että hänen oli pakko tyhjentää suunsa lautaselle. Siitä huolimatta oli oksennus noussut jo kurkkuun asti.

Johannes uskoi ymmärtävänsä Herran ajatuksia ja tunteita. Ja se juuri olikin hänen tehtävänsä, mitä juuri kukaan ei ymmärtänyt. Häntä oli aina arvosteltu tuntemisistansa ja vähätelty Marian käytöstä. Samoin suhtauduttiin kaikkien vaimojen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. "Kuule Johannes", sanoi Klaus usein, "naiset ovat naisia, ja meidän miesten tulee ottaa heidät sellaisina kuin he ovat! Jos haluat hiukan iloitella vaimon kanssa, tulee sinun unohtaa tuollaiset pikkuasiat!" Klausin mielestä tämä kaikki oli pientä, ainakin puheiden mukaan, mutta olivatko nämä asiat pieniä Jumalan silmissä? Sitä Johannes ei voinut uskoa, sillä hänen sydämensä vakaumus puhui jostakin aivan muusta. Oliko se edes hänen oma sydämensä, joka näistä asioista puhui? Ei, hänessä oli jotakin sellaista, mikä ei ollut hänestä itsestään alun pitäenkään!

Kaikkien todellisten jumalanpalvelijoiden tehtävä ei ollut arvostella asioita maallisten esikuvien mukaisesti, maallisten arvojen mukaisesti. Heidän tehtävänsä oli kertoa Jumalan kansalle, seurakunnalle, mitä Jumalan ajatukset olivat. Tässä olikin tämän hetken suuri vaikeus, sillä ihmiset luulivat kuulevansa vain kärsivän miehen ajatuksia, ymmärtämättömän aviomiehen tuskanhuutoja. He eivät käsittäneet, että itse Kaikkivaltias Jumala halusi tuoda julki tahtonsa omiansa kohtaan tässä viimeisessä ajassa! Ei ollut niin vaaratonta ja viatonta se, mitä vaimot tekivät! Ei ollut niin pienimerkityksellistä se, miten uskovaisiksi itseänsä nimittävät Lydian miehet ja Hartmutit suhtautuivat vaimoihinsa ja lapsiinsa!

Ann-Marie oli tunnetusti roikkunut jopa Klausin kurkussa huutaen: "Etkö sinä hölmö käsitä, että minä olen sinulle alamainen! Minä olen sinulle niin alamainen kuin vain vaimo miehellensä voi olla!" Tyhmempikin käsitti, että tällainen alamaisuus oli enemmänkin alamaisuutta sille, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura. Mutta asioiden vakavuutta ei käsitetty, koska aviopuolisot lepyttyään halasivat toisiaan niin suurella rakkaudella kuin oli mahdollista, eikä mitään näkyvää muutosta ollut tapahtunut. Niinpä Ann-Marie kerran rohkeni lausua julki useamman henkilön seisoessa todistajina: "Meidän sisarten on pidettävä puolemme, sillä miehet ovat niin paksukalloisia! Jos Jumala on eri mieltä, niin osoittakoon sen sellaisella tavalla, että sen selvästi voi nähdä!"

Kuinka kiitollinen tulikaan Ann-Marien olla siitä, ettei mitään näkyvää tapahtunut! Ei langennut tuli taivaasta, ei maa pettänyt hänen allansa. Mutta polttanutko jokin kuitenkin omallatunnolla, sillä useampikin seurakuntalainen oli pannut merkille, että kulkiessaan kaduilla Ann-Marie vältteli astumasta lähellekään kaikkialla kaduissa olevia pyöreitä kaivonkansia!

Monet sisaret käyttäytyivät siis kuten käyttäytyivät, mutta aina muiden ihmisten ollessa paikalla, niin kotona kuin kylälläkin, saati sitten seurakunnassa, he osoittivat mitä suurinta huomaavaisuutta miehiänsä kohtaan. Niinpä eivät veljet harvoin saaneet kuulla kaiken ristiriitaisuudenkin keskellä, kuinka vaimot muistuttivat näistä hetkistä: "Muistapas vain, kuinka ystävällinen olin sinulle siellä ja siellä! Älä unohda sitä, kuinka kauniisti puhuin sinulle ollessamme kylässä, älä unohda, kuinka ihmisetkin panivat merkille, kuinka palvelin sinua siellä juhlissa, kantaen kakut ja kahvit sinulle pöytään, ilman että sinun tarvitsi tuolista nousta!"

Mutta eikö tämä kaikki ollut mitä suurinta teatteria, ulkokultaista näyttelemistä, jonkin muun kuin totuuden esiintuomista? Ei toki tullut viedä riitoja ja erimielisyyksiä ihmisten eteen, mutta sen sijaan että kaikkien huomiota kiinnittävällä tavalla heittäydyttiin palvelijattareksi, olisi voitu käyttäytyä täysin normaalisti ja asiallisesti. Johannes ei voinut olla ajattelematta jälleen kerran Thomasia ja tämän hirsimökkiä, joka oli aikanaan ollut vuosikausia koko seudun puheenaiheena.

Sinä keväänä lumet olivat sulaneet tavallista aikaisemmin, ja kevät teki selvästi tuloaan. Jo vuosia sitten oli Gretan ansiosta hankittu komea hirsitalo, jossa he nyt asuivat. Mutta joskus talo tuntui hiukan pieneltä, erikoisesti silloin, kun lapset tulivat käymään kotona, tai seurakunnan vierailijoita oli majoitettuna heillä. Niinpä Thomas halusi nyt toteuttaa heidän salaisen toiveensa: pihapiiriin hankittaisiin pieni hirsimökki, jossa pari ihmistä mahtuisi yöpymäänkin, niin ettei aina tarvitsisi erikoisesti vieraampia ihmisiä päästää yläkerran huoneisiin. Kuka tiesi mitä ne siellä puuhaisivat; saattaisivat tutkia kaappejakin! Ja kesäisinä lämpiminä päivinä voisi Greta siinä tehdä käsitöitänsä ja katsella kaunista laaksomaisemaa, mikä ei sellaisella tavalla avautunut itse talon ikkunoista! Oli tullut tehtyä pieni virhe talon sijoituksessa; se olisi pitänyt rakentaa muutama kymmentä metriä kauemmaksi metsän reunasta!

Mökin tuli näyttää suunnilleen samanlaiselta kuin itse talokin, ja niin Thomas tietysti ajoi samaan hirsiveistämöön kuin mistä talokin oli aikoinaan hankittu. Mutta kylläpä olivat hinnat nousseet! Thomasia alkoi kaduttaa jo vaimolle annettu lupaus, ja hetkenä milloin tahansa olisi Klaus saapuva traktorinsa kanssa mökkiä noutamaan! Aivan alueen ulkolaidalla seisoi pieni ja mitä suloisimman näköinen, suorastaan ihastuttavan kaunis hirsihuvila, joka kuitenkin oli niin pieni, että se mahtuisi tavallisen kuorma- auton lavalle. Thomasin sisimmässä alkoi kuohua, sillä noin suloinen rakennus saisi nyt Gretan sydämen sulamaan, ja hän varmasti unohtaisi Bodenseellä vierailunsa!

Puhelimen soidessa veistämön mies meni sisälle toimistoon, ja sillä välin Thomas kävi läpikotaisin tutkimassa mökin. Ihastus kasvoi kasvamistaan, sillä pienestä ulkonäöstään huolimatta siinä oli kaksi eri huonetta, ja mikä parasta, mökki oli koottu sellaisella tavalla, että sen voi keskellä kattoa olevasta koukusta nostaa kerta heitolla traktorin lavalle! Pohja oli tehty niin yhtenäiseksi, että siihen oli voitu kiinnittää katolle asti ulottuva tukeva rauta, jossa koukku oli. Mutta missään ei näkynyt hintaa. Tämän täytyi maksaa omaisuuksia! Jo valmiina tinkimään viimeiseen veripisaraansa asti, Thomas astui paikalle saapuvaa myyjää vastaan.

"Mitä maksaa tämä mökki? Se ei oikein ole sellainen kuin ajattelin, mutta olisi juuri sopivan kokoinen. Taitaa olla hiukan kierosti rakennettu ja raaka-aine ei ole oikein parasta mahdollista! Mutta jos halvalla myytte, nousee mökki juuri kohta kaverin traktorin lavalle ja lähtee Hopeajärvelle! Ja eikös se paina jotakin sekin, että talomme ostettiin silloin täältä? Häh?" Myyjä muisti isänsä kertoneen jotakin elämänsä itarimmasta asiakkaasta, mutta heti ei tämä osannut yhdistää tätä häntä rehvakkaasti katsovaa miehenkäppyrää tuohon kaikkien aikojen suurimpaan tinkijään.

"Nyt on asia niin, että tämä mökki on myyty jo kerran, mutta ostaja ei pystynytkään sitä maksamaan!" Thomasin sisimmässä kuohahti lämpöisesti, sillä aloitus vaikutti hyvältä. Vaiko pahalta? Oliko se niin kallis? Jospa hänkään ei pystyisi sitä ostamaan? "Asiakas osti sen meiltä viime syksynä, mutta suorastaan petti meitä, sillä hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta maksaa sitä; oli jo vararikossa. Koko talven perimme saataviamme, mutta mies ei vain maksanut. Poliisin luvalla haimme sitten omamme pois. Mutta nyt on vain niin, että mökki olisi pitänyt kyllästää heti viime syksynä, mutta asiakas ei tehnyt sitä. Se oli ikävä kyllä niin erikoisessa ja kosteassa paikassa, että heti syksystä siihen iski eräänlainen lahottajasieni, joka nyt on levinnyt kaikkialle. Talvella oli niin kovat pakkaset, että hetkeksi sieni meni lepoon, mutta nyt keväällä se on alkanut uudelleen elää. Me emme oikeastaan haluaisi myydä tätä mökkiä, vaan se tulisi polttaa, mutta jos olette halukas viemään sen pois omalla vastuullanne, saatte sen raaka-aineen hinnalla. Yhdeksäntuhatta markkaa, ottakaa tai jättäkää! Normaali hinta olisi melkein kymmenkertainen."

Thomas oli hypätä ulos housuistansa. "Minä otan, minä otan!" Mutta hetken kuluttua alkoi järkikin sanoa jotakin. "Mutta mitä sille nyt sitten tapahtuu? Se sieni nimittäin...?" Myyjä oli asiantuntija tällä alalla. "Minä voin kirjoittaa teille paperille osoitteen ja aineen nimen, millä voitte pysäyttää sienen leviämisen. Me emme ole sitä tehneet, sillä aine on todella kallista, ja emme olisi siitä huolimatta voineet myydä mökkiä meille sopivalla hinnalla. Mutta nyt mökistä maksamaanne hintaan nähden aineen hinnalla ei ole merkitystä. Kunhan vain nyt heti ennen ilmojen lämpiämistä kyllästätte koko mökin tuolla aineella ohjeiden mukaan, ei ole mitään vaaraa sienen henkiinjäämisestä, sillä asia on tutkittu moneen kertaan. Mutta sienen aiheuttamia värjääntymiä ette voi poistaa, sillä ne ovat syvällä puussa. Maalatkaa mökki jonkin ajan kuluttua käsittelystä, niin teillä on todella edullinen ja käyttökelpoinen mökki lopuksi ikäänne!"

Thomas ei ajatellut ikiä eikä muutakaan, vaan latoi lompakostansa tarvittavan määrän seteleitä. Hän ei uskaltanut tinkiä enää, sillä kauppiashan saattoi tulla katumapäälle.

Paluumatkalla Thomasin riemulla ei ollut rajoja. Klaus ajaa körötteli edellä mökki komeasti traktorin lavalla, ja tuskin pystyi Thomas seuraamaan liikennettä katseen ollessa koko ajan kiinnitettynä tuohon ihastuttavaan rakennelmaan. Puoli-ilmainen, kiitos Herralle, kiitos Herralle!

Suuri osa seurakuntaa oli sinä iltana kokoontunut ihailemaan tätä suurenmoista ilmestystä, jonka hinnaksi Thomas ilmoitti toistasataa tuhatta markkaa. Oli joillakin millä mällätä! Muutamien veljien hiukan alkaessa ihmetellä seinissä kaikkialla havaittavia pieniä laikkuja, komensi Thomas kaikki kahville talon kuistille. "On siinä jotakin pientä, mutta eihän se meikäläistä haittaa, olen joka tapauksessa ajatellut maalata sen kokonaan."

Muutaman viikon aikana laikut eivät sanottavasti suurentuneet ainakaan Thomasin silmissä, ja niinpä tämä alkoi riemuita sisimmässänsä entistä enemmän. Olisiko kauppias sillä tavoin erehtynyt? Oli varmastikin Jumala ollut kaikessa mukana ja antanut hänen saada kauppiaan erehdyksen johdosta aivan kunnon mökin melkein ilmaiseksi! Uskovainen mies kun oli, alkoi hän käyttää uskoansa. Hän oli jo käynyt Kaupungissa annetussa osoitteessa, mutta oli ollut lentää pyrstöllensä kuullessansa kuinka paljon ainetta olisi tarvinnut ja mitä se maksoi; koko rakennelma olisi käärittävä sen lisäksi viikkokausiksi muoviin, jotta aine vaikuttaisi kunnolla. Täälläkin hänelle oli vakuutettu, että jos mökkiä ei käsiteltäisi, se saattaisi näyttää hyvältä jonkin aikaa, mutta olisi muutamassa vuodessa lahoava täysin pilalle.

Thomas ei halunnut tuon kalliin aineen pilaavan iloansa, ja niinpä hän oli tehnyt lujan päätöksen: mökki maalattaisiin sellaisenansa, ilman käsittelyä! Aivan kuin varmuudeksi hän kiersi ihastuksensa kohteen muutamaan kertaan, ja joka seinustalla sanoi kaikuvalla äänellä: "Herran nimessä, kuole, sieni!"

Koko kesän istui Greta mökissä, joka ulkoa sekä päältä oli maalattu tummanruskeaksi sellaisella vaivannäöllä, ettei missään ollut näkyvissä alkuperäistä pintaa. Useat uskovaisetkin viettivät yönsä siellä ja nauttivat olostansa. Mutta kun kesä alkoi kallistua syksyä kohti, alkoi toimelias vaimo tuntea lievää huonovointisuutta, etenkin kun ovi oli suljettava ilmojen viiletessä. Eräänä iltana tulivat seurakunnassa vierailevat veli ja sisko kesken yötä koputtamaan ovelle ilmoittaen olevansa todella pahoillaan, mutta he eivät voineet nukkua tuossa mökissä. Vaimo oli tullut pahoinvoivaksi, ja mieskin tunsi nenässänsä koko ajan kummallisen lemun, joka ikään kuin tarttui limakalvoihin.

Thomasin sydäntä alkoi ahdistaa, ja hän nuuski ja tutki koko mökin perustuksista kurkihirteen asti, mutta ei voinut todeta mitään muuta kuin tuon ilkeän hajun, joka hänenkin hajuelimensä sai kummallisesti kipristelemään.

Mökki hyljättiin omiin oloihinsa talven alkaessa lähestyä, ja Thomas uskoi pakkasen korjaavan asian. Keväällä lumien lähdettyä ja ensimmäisten lämpöisten ilmojen saavuttua aviopari ikään kuin peläten totuuden näkemistä ensimmäisen kerran tuli yhdessä tutkailemaan tilannetta. Maali oli alkanut irtoilla lähes kaikkialta, ja sen alta näkyi melkein mustaa puuta. Kiireesti Thomas harjasi teräsharjalla kaiken irtonaisen maalin pois ja mökki maalattiin yltä päältä entistä paksummalla värikerroksella. "Sieltä et läpi tule, häh, häh", riemuitsi Thomas, ja jälleen kerran, liekö voimakkaan maalin ansiosta, ahkera vaimo istui kesän mökissä kutoen ja virkaten. Ilma oli kuivaa ja satoi harvinaisen vähän, liekö siitä johtunut, että paha haju palasi entistä hirvittävämpänä vasta ensimmäisten syyskesän sateiden mukana!

Seuraavana keväänä mökki ikään kuin jo ravisteli maalipintaansa ympäröivälle ruohikolle. Nyt Thomas alkoi jo hätääntyä yli sadantuhannen mökkinsä puolesta. Niin, se oli yli sadantuhannen mökki siitä huolimatta, että hän oli maksanut siitä pilkkahinnan!

Kaapiessansa irtonaista maalia pois Thomas joutui toteamaan, että kaapimen mukana lähti melkoinen määrä tahmeata puuta, ja paikoitellen piti olla todella varovainen, ettei kaavin uponnut varttansa myöten pehmeään puuhun. Jälleen kerran paksu maalikerros, taidolla vedeltynä, ja mökki näytti todella hyvältä. Kuka olisi uskonut maalipinnan kätkevän jotakin sellaista, mitä Thomas ei edes halunnut ajatella?

Nyt oli toiminnan paikka, sen käsitti tämä joidenkin itaraksi kutsuma mies. Jos mökki tätä rataa muuttui lähes silmissä, oli syytä torjua taloudellinen menetys. Mökki oli myytävä ensi tilassa! "Kuulepa Johannes, sinä olet aina haaveillut omasta pienestä paikasta, missä voisit viettää vapaa-aikaasi, miten olisi, jos minä möisin sinulle meidän pihamökin? Se tuntuu olevan vähän liikaa meidän maisemiimme, joten olemme päättäneet myydä sen." Sillä hetkellä Johanneksella ei olisi ollut varaa ostaa edes lintulautaa, ja niinpä Thomas huokasi helpotuksesta, sillä sisimmissä oli jokin ääni alkanut varoittaa häntä. Nyt hän oli pettämässä itse Jumalaa, sillä kaikesta huolimatta hän käsitti Johanneksella olevan sellaisen yhteyden Tämän kanssa, että ei siitä hyvää seuraisi, kun asia paljastuisi!

Klausilla oli omat aavistelunsa, mutta hän ei ollut milloinkaan lähemmin tutustunut tuohon mökkiin. Ei, missään tapauksessa hän ei ostaisi sitä mihinkään hintaan, mutta ainahan oli halukkaita ostajia. Mutta mihin hintaan sen saisi myytyä, uteli Thomas koko ajan, ikään kuin kokeillen kepillä jäätä. "Jos sinä siitä kerran olet yli satatuhatta maksanut, ei sen arvo voi olla paljon laskenut. Ainoa vain, että se on maalattu, joten hirsimökkinä se on menettänyt arvoansa jonkin verran. Luulisi siitä jonkun ainakin seitsemänkymmentätuhatta maksavan." Thomasia samalla sekä riemastutti että kauhistutti. Olisi todella hienoa saada siitä sellainen voitto, mutta entä kun ostaja paremmin pääsee kärryille mökkinsä tilasta?

Kylällä oli joka kesän alussa markkinat. Sinne olisi mökki vietävä, ja mikä parasta, voisihan järjestää huutokaupan. Tässä löysi hurskas mies helpotuksen omantuntonsa kolkutukselle. Joka huusi, se maksoi mitä halusi, eikä kukaan voinut syyttää Thomasia ylihinnan pyytämisestä!

Klausin piti viedä mökki torille jo edellisenä iltana, mutta hänelle tuli kiireellinen käynti Kaupungin sairaalaan, missä hänen sukulais-sisarensa oli vaikean synnytyksen edessä. Tämä vaati vaatimalla niin Klausia kuin Ann-Marietakin jäämään siihen asti kunnes lapsi syntyisi. Sukulaisten läsnäolo ja rukoukset rauhoittaisivat häntä suuresti, sillä mies oli matkoilla eikä ehtisi paikalle.

Lapsi syntyi terveenä, joskin ahdistavan odotuksen jälkeen, ja nukkumattoman yön jälkeen Klaus ehti torille mökin kanssa markkinoiden jo alettua. Hänen hämmästyksellänsä ei ollut rajoja, kun Thomas kiikutti lavanreunaan suuren kyltin, jossa luki: "Huutokaupataan! Lähtöhinta kymmenentuhatta markkaa!" Mitä liikkunee Thomasin mielessä, kun tuollaisella hintaa aloittaa, ajatteli Klaus.

Hinta houkutteli tavattoman määrän uteliaita ja mahdollisia ostajia, ja kun jo yksi lavalle kiivennyt putosi mukkelismakkelis melkein päälleen torille, kehotti yleinen mielipide Klausia nostamaan mökin alas lavalta. Olihan hyvä jos ihmiset ilman kiipeämistä näkisivät ihastuksensa kohteen, ja mikä tärkeintä, naisihmistenkin tuli päästä sisälle.

Thomas oli kyllä ajatellut, että olisi ollut parasta jos mökki olisi jäänyt lavalle ja sellaisenaan olisi viety se ostajan pihalle, mutta nyt ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. Muutamat paikalle saapuneet joutuivat jo melkein käsirysyyn, ja useampi tarjosi ilman huutokauppaa Thomasille jopa kolmesta - viiteenkymmeneen tuhatta, kun vain sai viedä mökin heti pois. Thomasin sisimmässä käytiin ankaraa kamppailua, sillä nyt puhuttiin sellaisista summista, että hänen omatuntonsa lähti vierailulle Bodenseelle kesken markkinatapahtuman! "Kuusikymmentätuhatta, niin mökki on teidän!" Käsittämättä itsekään sitä, hän oli jo aloittanut huutokaupan, joka poikkesi suuresti tavanomaisesta. Asiakkaat huusivat ja tinkivät, Thomas korotti koko ajan. Huuto alkoi olla jo tavaton, ja kylän virkavalta saapui paikalle hätistääksensä jo melkein Thomasin rutistavan väkijoukon kauemmaksi.

Thomas oli nyt elementissään, ja sisäisesti hän tunsi suurta mielihyvää. Klaus oli juuri kiivennyt traktorin ohjaamoon ja alkoi nostaa mökkiä irti lavasta. Huutokauppa jatkui, ja hinta vaihteli kuuden- ja kolmenkymmenentuhannen välillä, aina sen mukaan kuka kovempaa jaksoi huutaa. Mökin ollessa jo ilmassa ja osittain lavan ulkopuolella, tunsi Thomas hetkensä tulleen ja hyppäsi lavalle. "Katsokaa tätä ihanaa mökkiä, katsokaa sen kauneutta, suloisuutta! Tällainen mökki, unelmienne toteutuminen, katsokaa, katsokaa...!" Kukaan ei olisi uskonut tässä seisovan Thomas Gruenderin, joka muuten ei juuri saanut suustansa halaistua sanaa väkijoukon keskellä!

Koko väkijoukko katseli ja ihaili. Thomas nosti hintaa ja väkijoukko tinki. "Tämän parempaa sijoitusta ette voi tehdä", jatkoi Thomasin ääni, niin että hän tuskin itsekään jaksoi uskoa pystyvänsä tällaiseen kaupanhierontaan, "lähes puolentoistasadantuhannen mökki, ja te kehtaatte tinkiä sellaisella tavalla! Katsokaa, katsokaa, oletteko koskaan nähneet näin kaunista mökkiä, ja hinta on vasta noussut kuuteenkymmeneen tuhanteen markkaan! Katsokaa, katsokaa, ja ihailkaa! Kuka haluaa sen omaksensa? Kuka haluaa tehdä elämänsä sijoituksen?"

Monen teki mieli tuota ihanaa rakennusta, mutta kaikesta huolimatta kukaan ei halunnut maksaa pyydettyä, vaan huudot pyrkivät laskemaan hintaa. Thomas heilui ja huusi, ja hiljalleen mökki oli kokonaan lavan ulkopuolella, niin että Klaus saattoi ryhtyä laskemaan sitä alas. "Katsokaa, katsokaa, tätä ihanaa mökkiä, unelmienne täyttymystä", huusi Thomas kuin gramofoni. Liekö ollut valvotun yön seuraamusta, mitä lie tapahtunut näkymättömässä maailmassa, mutta ikään kuin sallimuksesta, tai enemmänkin johdatuksesta, Klausin käsi lipsahti nosturin säätimillä, niin että mökki putosi torikiveykselle melkoisella voimalla.

"Katsokaa, katsokaa, tätä ihanaa mökkiä, jonka kuka tahansa haluaisi omaksensa, katsokaa, katsokaa...!" Ja väkijoukko katsoi ja ihmetteli ensimmäisen silmänräpäyksen ajan kuulemaansa ääntä, sillä tuollaisen rakennelman tömähtämisen tuosta korkeudesta kovaan toripinnoitteeseen olisi odottanut antavan aivan erilaisen äänen. Mutta nyt oli kuin olisi pudotettu torille valtava pärekorillinen perunoita, tai jotakin sinne päin. Mutta tämä ei aikaansaanut suurinta hämmästystä, vaan se, mitä tapahtui Thomasin suusta vielä kuuluessa: "Katsokaa, katsokaa..." Ilman kehotusta joka ikinen katsoi, sillä sellaista ei nähtäisi joka päivä ja tuskin koskaan enää!

Kiitos ihanteellisen suojakuoren, oli lahosieni saanut loistavat puitteet tuhotyöllensä, ja niinpä paksun maalikerroksen alla se oli syönyt koko lujan puuaineksen. Happea oli riittänyt yllin kyllin, sillä jokaisessa hirrenraossa oli huopatiiviste, joka hengitti ulkoilmaa. Niinpä nyt mökin saadessa tällaisen töytäyksen, joka ikinen liitos mureni kuin tuore leipä, ja koko rakennelma levisi pitkin toria kauhistuneen yleisöjoukon peräytyessä mahdollisuuksien mukaan.

"Katsokaa, katsok..." Thomasin maailma musteni silmissä, ja hän pyörtyi aidosti, ilman mitään sen kummempia teatraalisuuksia.

On suorastaan mahdotonta kuvata sitä tunnelmaa, mikä vallitsi torilla koko sen päivän. Tämän veroista viihdytysohjelmaa ei olisi mikään muu toritapahtuma koko maassa tai koko maailmassa pystyvä tarjoamaan! Todella, kesti vuosia, ennen kuin tämä tapahtuma väistyi ihmisten mielistä, niin että halutessaan kertoa jostakin koomisesta, he kertoivatkin jonkin muun tapauksen.

Mutta tämän parempaa opetusta ei voitaisi ottaa esiin puhuttaessa seurakunnasta ja sen asioista.

Seurakunnalle on annettu tehtävä edustaa taivaallisia asioita, ja se ikään kuin asettuu kaikkien nähtäväksi toreille ja tienvierille. Mutta mitä sillä on tarjottavana ihmisille? Nytkin kuulutettiin kaikkialla, kuten Thomas markkinoilla: "Katsokaa, katsokaa, kuinka hyvä tuote meillä on myytävänä!"

Raamattu puhuu siitä, että uskovaisten tulee olla hyvä ja houkutteleva tuoksu maailmalle. Mutta mitä ihmiset haistavat meissä niin seurakuntana kuin yksilöinäkin? Ei kai vain ole niin, että meidän kohdallamme on samoin kuin Thomaksen mökin suhteen oli? Mitä ihmiset kokevat tullessansa sisälle? Ehkä hetken kaikki näyttää hyvältä; oven ollessa auki hajutkaan eivät tunnu, mutta miksi ei tuo aviopari voinut edes yhtä yötä viettää tuossa ihastuttavan näköisessä rakennuksessa? Pelkkä hajuhaitta ei sinänsä ole niin vakavaa, mutta entä Gretan ja sisaren pahoinvointi?

Seurakunta mainosti itseänsä ja edustamiansa asioita, mutta jokin oli kaikesta ulkonaisesta ja kauniista huolimatta vialla. Lahottaja, mädännyttäjä, oli tunkeutunut sisälle, ja sen voi tappaa vain voimakas myrkky. Maallisesti tuo aine maksoi Thomasin mielestä liian paljon, eikä hän raaskinut ostaa sitä. Hengellisesti seurakuntaa tuhoavan pahan vaikutukset voi poistaa ainoastaan Pyhän Hengen voima, Jumalan voima, mutta vaikka se on ilmaiseksi saatavissa, eivät ihmiset halua ottaa sitä käyttöön, sillä vaikka se ei maksa rahassa, tuottaa se monen mielestä liian suuria menetyksiä. Tämän ajan uskovainen halusi ilmiselvästi elää uskonelämänsä ikään kuin ilmaiseksi, maksamatta siitä mitään.

Koska hintaa ei maksettu, ei myöskään tapahtunut oikeanlaista puhdistautumista. Ulkonaisesti haluttiin antaa hyvä kuva kaikesta, mutta kaikki oli kuin Thomasin mökki. Mitä enemmän maalia vedettiin, mitä enemmän pyrittiin peittämään sisällä tapahtuvaa tuhoa, sitä suuremman vallan ja voiman sai tuhoava vaikutus. Sisaret esiintyivät edukseen, veljet peittivät kaiken hurskaalla saarnalla tai suurilla "ilmestyksillä", mitä he olivat saaneet.

Mutta missä oli kaiken ydin, mikä puuttui seurakunnalta? Mikä estäisi tapahtumasta samaa, kuin mitä Hopeajärven torilla näyteltiin? Onnettoman lipsauksen johdosta Thomasin ylpeys koki järkytyksen, jonka seurauksena Klausin traktorin nosturin koukkuun jäi vain muutaman metrin pituinen rautaseiväs. Mikä teki niin suuren eron eri seurakuntalaisten välille?

Johannes oli pitkään pohtinut kaikkia näitä asioita ja ihmetteli sisimmässänsä olevaa kuvaa siitä, miten kaiken olisi tullut olla. Tietynlainen ulkonainen koristautuminen ei tuonut mukanaan sisäistä muutosta, eikä se ollutkaan mahdollista. Ainoa ratkaisu oli siinä, mitä veljemme Pietari kirjoittaa kirjeessänsä: "Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista... vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis" (1. Piet. 3: 3- 4).

Tässä se oli, tässä se oli! Jotakin täytyi olla ensin sisimmässä, jotta uloskin päin voi tulla jotakin todellista! Ihminen saattoi yrittää kaikkensa, jotta hänen hedelmänsä olisi hyvä, mutta vaivannäkö oli turhaa. Vain lammas voi tuottaa villaa, koska se on lampaan ominaisuus. Se tuottaa villaa automaattisesti, siinä olevan perusominaisuuden tähden. Sen ei tarvitse hokea joka päivä itsellensä: "Taas uusi päivä, ai, ai, ai, täytyy nyt tuottaa taas villaa koko päivän ajan, ai, ai, ai!" Ei, vaan se tuotti villaa yötä päivää, koska se oli lammas ja se oli sen tehtävä.

Jokainen puu tuottaa lajinsa mukaan, riippumatta siitä mitä se itsessänsä yrittää tai ajattelee. Tässä juuri oli seurakunnan puute tai virhe. Se yritti tuottaa jotakin sellaista, mihin se ei pystynyt, koska se ei itsekään ollut selvillä siitä, mitä sen tuli tehdä ja tuottaa. Tämä kävi ilmi kaikesta siitä, mitä kateuden ja riidan hengessä tehtiin käsittämättä, että koko ajan tuhottiin sitä, mitä olisi tullut rakentaa.

Eräässä mielessä kaikki oli juuri sellaista, mitä Johannes oli kokenut eräänä syksynä vieraillessansa lähiseudun vammaisten päiväkotijuhlassa. Tuolloin kerättiin varoja kehitysvammaisten hyväksi, ja juhlan sisäänpääsymaksuilla oli tarkoitus maksaa osa niistä soittovälineistä, jotka oli tarkoitus hankkia tälle työkeskukselle. Juhlan kohokohta oli musiikkiesitys, johon oli lainattu instrumentit paikallisilta kouluilta. Jotakin senkaltaista ei Johannes ollut eläissään nähnyt tällaisessa muodossa!

Lainatuissa soittovälineissä oli kaikki mahdollinen orkesterissa tarvittava, mutta koska ajatustoiminta oli hyvin rajattua näillä kehitysvammaisilla, oli jokainen luonnostansa halunnut jonkin sellaisen instrumentin, joka voitiin sekä nähdä että kuulla. Niin huilut kuin pillit ja muut pienemmät soittimet olivat jääneet takahuoneen pöydälle, mutta rummuista ja suurimmista puhallinsoittimista oli käyty ankara kilpailu, jollei suorastaan tappelu. Koska näitä mieleisiä välineitä ei ollut tarpeeksi, oli ollut suorastaan pakko jakaa esiintymisryhmä kahtia, jotta kaikki saivat esiintyä tahtomallaan tavalla.

Osa ihmisistä joutui pitelemään korviaan tässä infernaalisessa metelissä, jokaisen osallistujan yrittäessä saada oman soittimensa äänen kuulumaan kaiken yläpuolella. Jokainen halusi lyödä laudalta toverinsa, ja hetken katseltuaan ja nimenomaan kuunneltuaan tätä esitystä, alkoi kaikki Johanneksen sisimmässä tuntua niin kummallisen tutulta. Tällaista hän oli kokenut ennenkin, mutta missä, missä ihmeessä tämä oli tapahtunut useita kertoja ennenkin?

Rummunlyöjät takoivat sellaisella voimalla, että oli ihme etteivät rumpujen kalvot puhjenneet. Välillä palikat löivät viereistä musikanttiakin, ja kummallista kyllä, puhallussoittimistakin lähti sellainen mölinä, ettei juuri kukaan olisi voinut sitä uskoa. Kun kaksi soittajaa yhtäkkiä kävi tukkanuottasille, käsitti Johannes heti, miksi kaikki oli niin tuttua. Tämähän oli kuin seurakunnasta, missä jokaisen olisi tullut soittaa omaa soitintaan nuottien ja Kapellimestarin viittoilun mukaisesti, jotta olisi syntynyt ulkopuolista maailmaa viehättävää taivaallista musiikkia!

Mutta ei, jokin oli mennyt kerta kaikkiaan pieleen, niin että tälläkin hetkellä orkesterin kaikkien muitten äänien ylitse kuului rummunlyöjien tolkuton taonta ja puhallinsoitinten korviahuumaava meteli. Ei ollut enää kysymys mistään musiikkikappaleesta, vaan "vammaisten" ihmisten esiintymishalusta, kaikkien muiden vaientamisesta. Johannes oli näkevinään tuttuja kasvoja näiden musikanttien joukossa, mutta ei voinut mainita ääneen ketään. Jos hän olisi sanonut, että Hartmut puhalsi suurinta pasuunaa koko kasvot punaisena, olisi häntä moitittu veljen halventamisesta. Kukaan ei olisi uskonut, että Klaus takoi rumpuja sellaisella voimalla, että ikään kuin kalvo olisi ponnahtanut paikaltansa hetkellä minä tahansa. Ei, tätä näkyä ei voinut kertoa kenellekään!

"Salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis!"

Markku Vuori