Johanneksen
perhe istui aamiaisella. Kevät oli ilmiselvästi tulossa, mutta nyt aurinko
paistoi pilviharson lävitse, niin että ilma oli hiukan kolea. Oli kummallista
kuinka kovasti ihmisen mieliala vaihteli aivan sen mukaisesti millainen sää
kulloinkin oli. Jos oli aurinkoinen ilma, ja tuuli puhalsi lempeästi, tunsi
ihminenkin itsensä lempeäksi ja olonsa hyväksi. Jos taas satoi ja taivas oli
hyvin tumma, syösten voimakkaita tuulenpuhureita kohti pieniä maan matkalaisia,
tunsi ihminen oman pienuutensa, ja olemuksen valtasi kummallisen ahdistava ja
epämiellyttävä tunne. Aivan kuin sään lisäksi kaikki muukin olisi muuttunut
joksikin huonommaksi, epävarmemmaksi.
Ihminen on osa
luontoa, siitä ei pääse mihinkään, ja niinpä hänen elämäänsä vaikuttavat kaikki
ympäröivät asiat. Kuinka suuresti nämä seikat sitten voivat itse kuhunkin
vaikuttaa, on täysin kiinni siitä, millainen henki istuu ihmisen sydämen ja
olemuksen valtaistuimella. Ihminen loppujen lopuksi, olosuhteiden joskus
ylivoimaiseltakin tuntuvasta ylivallasta huolimatta, itse vaikuttaa kaikkeen
elämässänsä tapahtuvaan. On suorastaan huutava vääryys se, kuinka paljon
nimenomaan epämiellyttävien asioiden kohdalla syytetään olosuhteita. Ihmisen
useimmiten häneltä itseltänsä havaitsematta jääneet ratkaisut ja päätökset
voivat vaikuttaa koko hänen elämänsä kulkuun, sen loppuun asti.
On totta, että
tietynlaiset kokemukset ja olosuhteet, joihin ihminen pakostakin viedään,
tekevät lähtemättömän vaikutuksen hänen sisimpään olemukseensa. Itse asiassa kaikki
mitä ihminen näkee, kokee, tuntee, jättää jotakin häneen. Viisaiden tutkijoiden
mukaisesti kaikki jää tallelle johonkin, joko tiedostettuna tai sitten
alitajuntaan kätkettynä. Jos voitaisiin edetä tieteessä kyllin pitkälle,
voitaisiin minuutti minuutilta purkaa ihmisen aivoista tämä informaatio ikään kuin
jostakin tietokoneen levykkeeltä. Mutta kiitos Herralle, sellainen ei tule
olemaan mahdollista kaikesta tietämyksen tason kohoamisesta huolimatta, sillä
kaikella on Jumalan itsensä asettamat rajat. Mutta on Eräs, jonka edessä tämä
tiedosto on kuin avoin kirja, ja jonka mukaisesti jokainen ihminen tuomitaan
tallennetun perusteella.
Nyt ei oikein
tiennyt sanoa, oliko mieli ulkonaisten olosuhteiden johdosta iloinen vaiko
surumielinen. Kaikki oli ikään kuin jostakin siltä väliltä, niin että ei oikein
tiennyt miten suhtautua tuntemaansa. Olisi tehnyt mieli rientää ulos, mutta se
olisi edellyttänyt melko lämpimästi pukeutumista, sillä lämpömittari näytti
alle kymmentä astetta, ja pihan ylitse kiitävien pilvien varjot toivat
tietynlaisen hyytävän tunteen, niin että jo ulosmenemisen ajatteleminenkin sai
kylmät väreet selkäpiihin. Ehkäpä juuri tästä syystä perhe istui
aamiaispöydässä tavallista pitempään, sillä olihan sunnuntai eikä ollut kiire
mihinkään.
Itse kukin oli
vaipunut ajatuksiinsa tuijottaen joko keskeneräistä aamiaistansa tai pihapiirin
jatkuvasti valaistukseltaan muuttuvaa maisemaa pilvien ikään kuin lähettäessä
jonkinlaisia morsesanomia; auringonpaistetta, pimennys, auringonpaistetta,
pimennys, pitkä lyhyt, pitkä, lyhyt.
Yhtäkkiä perheen
pikkuneiti havahtuu ja melkein kaataa tuolinsa kääntyessään katsomaan heidän ja
naapurin välissä olevalle nurmikentälle, joka oli jätetty peltojen keskelle
lasten leikkialueeksi. Kaikki muutkin kääntyvät katsomaan samaan suuntaan. Mikä
kumman otus siellä juoksee ympyrää? Tuuli käy talon takaa, niin ettei perheen
koira ole havainnut tätä outoa juoksijaa; muutoin tieto tungettelijasta olisi
kaikunut tietoisuuteen jo aikaa sitten hurjana räksytyksenä.
Kaikki
tuijottavat tätä outoa ilmestystä, joka kehää kiertäen lähestyy pihapiiriä. On
toki ennenkin nähty eläinten, nimenomaan koirien, pyörivän hiukan tällaisella
tavalla niiden yrittäessä ottaa kiinni omasta hännästään, mutta tämä otus
kiersi ympyrää, joka oli aivan liian suuri hännästä kiinni ottamiselle. Kaiken
lisäksi ei tällä hyvin suuresti koiran näköisellä eläimellä ollut kuin lyhyt ja
tuuhea töpöhäntä, niin että ei voinut mitenkään päätellä mikä se loppujen
lopuksi oli.
Eläimen käytös
oli niin ihmeellistä, että koko perhe siirtyi kuistille nähdäkseen paremmin.
Nyt se oli jo melkein pihalla, ja Johannes saattoi huudahtaa: "Se on
ilmiselvästi tarhakettu! Se on päässyt karkuun jostakin." Todellakin, nyt
muutkin voivat vahvistaa tämän havainnon pään mallista ja turkin värityksestä.
Lapset olisivat
halunneet juosta ulos ja ottaa kiinni tämän kauaksi omilta seuduiltaan
joutuneen luontokappaleen, mutta isä kielsi ankarasti edes menemästä pihalle.
Ei ollut mitään syytä säikyttää tätä erikoista ilmestystä, sillä oli todella mielenkiintoista
seurata sen edesottamuksia. Kaiken lisäksi tuli olla varovainen kaikkien
tällaisten eläinten suhteen, joista ei tiennyt kuinka kauan ne olivat
juoksennelleet vapaina muiden villieläinten joukossa. Melkoisessa tappelussa
oli tämäkin ollut, sillä turkissa saattoi havaita selviä hampaiden jälkiä, ja
häntä oli puraistu poikki. Kukaan ei voinut tietää millaisia sairauksia se oli
saanut puremien johdosta. Vesikauhu oli suhteellisen voitettu tauti, mutta
siitä huolimatta sitä ilmeni säännöllisin väliajoin, joskaan kukaan ihminen ei
vuosikausiin ollut joutunut tämän vitsauksen kohteeksi. Ajoittain voitiin
kuitenkin havaita lähimetsissäkin eläimenraatoja, jotka eläinlääkärin kokeiden
mukaisesti olivat kuolleet rabiekseen, vesikauhuun.
"Isä, miksi
se juoksee koko ajan ympyrää?" kysyi perheen kuopus, reipas miehenalku,
joka ajoittain harjoitti hyvinkin syvällistä pohdintaa. Niin, miksi tämä
eläinraukka kulki eteenpäin kiertäen? Päästäkseen kymmenen metriä eteenpäin sen
oli tehtävä ainakin kymmenestä viiteentoista kierrosta. Ja kiertäminen tapahtui
koko ajan samaan suuntaan.
Johanneksen
sisimmässä jokin liikahti sellaisella tavalla, että kyyneleet melkein tulivat
hänen silmiinsä. Hän ei ollut koskaan voinut ymmärtää sitä, että Jumalan
vapaiksi luomat luontokappaleet teljettiin ahtaisiin ja mitään suojaa
antamattomiin verkkolankakoppeihin, missä ne eivät missään suhteessa voineet
elää luonnollista elämää. Oli aivan eri asia pitää lehmiä ja lampaita ja
yleensä karjaa, josta ihmiselle oli todella suurta hyötyä, sillä ainakin täällä
vuoristossa nämä eläimet saivat suuren osan vuodesta viettää ulkona, avarilla
laitumilla, raikkaassa vuoristoilmassa, mutta nämä turkiksien tähden tarhatut
eläinraukat joutuivat tässä ajassa palvelemaan ainoastaan ihmisen turhamaisuuden
tyydyttämistä. Oli toki vuoristossa joitakin tarhoja, joissa talonpojat pitivät
näitä eläimiänsä suurissa aitauksissa silläkin uhalla, että joutuivat kärsimään
tappioita turkkien vaurioituessa eläinten välisissä nahinoissa.
Johannesta
todella säälitti tämä eläinraukka, joka niin kauan oli ollut suljettuna
ahtaaseen häkkiinsä ja tottunut siellä seiniä hipoen juoksemaan, ettei se nyt
tiennyt miten edetä avarassa tilassa. Se oli niin tottunut (tottunut vai
pakotettu?) vankeudessa oloon, että nyt ollessaan vapaudessa karkumatkallansa
se ei tiennyt miten kulkea eteenpäin. Ikään kuin se olisi koko ajan tuntenut ja
nähnyt aidan ympärillänsä, vaikka viimeinkin oli luonnollisessa elintilassansa!
Johannes katseli
tätä kärsivää luontokappaletta. Sanoivat tai ajattelivat ihmiset sitten mitä
tahansa, mutta tämä eläin muiden kaltaistensa kanssa kärsi, vaikka suuretkin
turkiseläintuottajajärjestöt kuinka vakuuttivat jotakin muuta. Samoin Johannes
uskoi olevan samoin kanojen ja muun siipikarjan suhteen, jota pidettiin mahdollisimman
pienissä häkeissä, jotta nämä luonnottomaan tilaan saatetut eläimet
tuottaisivat mahdollisimman hyvin lihaa tai munia, kuluttamatta energiaa omiin
tarpeisiinsa ja luonnollisiin kaipauksiinsa. Aivan toista oli se, kun esimerkiksi
Klausin perhe piti kanoja. Ne saivat juosta vapaana pihapiirissä tai ainakin
suuressa aitauksessa, missä niitä ruokittiin jyvillä ja luonnollisella kanan
ruualla. Johannesta aivan värisytti kun hän ajatteli kaupassa myytäviä munia,
mitkä olivat munineet vankeudessa pidetyt kanat. Kuinka toisenlaiselta
maistuivatkaan vapaudessa juoksentelevien ja jyviä syövien kanojen munat! Ne
olivat aivan toisen värisiä ja makuisia, niin että ei ollut liioiteltua sanoa
maun ja ulkonäön poikkeavan toisistansa suorastaan radikaalisti. Mutta ne
olikin tuotettu pyyteettömästi, eläinten hyvinvointia ajatellen.
Tässä se olikin!
Ihminen riisti luontoa kaikin mahdollisin tavoin ja kaikella omahyväisyydellä,
ajattelematta ollenkaan sitä, että vaikka eläimillä ei olisikaan sielua siinä
mielessä kuin ihmisellä, niin ne kuitenkin tunsivat aivan samassa mittakaavassa
kuin ihminen, joskus jopa kokonaisvaltaisemmin. Jumalan tarkoitus oli, että
ihminen pitäisi huolta Hänen luomakunnastansa, suojellen ja varjellen sitä
kaikelta vahingolliselta. Mutta nyt ihminen itse tuhosi omaa elinpiiriään
sitten ihmetellen sitä, miten Jumala voi kaiken sallia.
Ihminen siis
syytti Jumalaa kaikesta siitä, mikä meni vikaan ja mikä oli väärin. Aikoinaan
Jumala oli sanonut: "Kasvakoon maa vihantaa, ruohoja, jotka tekevät
siementä, ja hedelmäpuita, jotka lajiensa mukaan kantavat maan päällä
hedelmää, jossa niiden siemen on." Nyt syöpä ja osaltaan hyvinkin
käsittämättömältä tuntuvat sairaudet levisivät kautta maailman. Ihminen
sairasti kaikesta lääketieteellisestä kehityksestä huolimatta enemmän kuin
koskaan aikaisemmin. Erilaiset allergiat saivat väestöstä yhä suuremman otteen,
sillä ihminen oli muuttanut tai ainakin pyrkinyt muuttamaan Jumalan lakeja oman
mielensä mukaisesti. Jumala, luodessansa kaiken kasvavan maan päälle, asetti
oman lakinsa: Kaiken tuli tuottaa lajinsa mukaisesti!
Nyt ihminen oli
vuosikausien ajan risteyttänyt ja muuttanut Jumalan lakia tässä kohden. Ihminen
söi päivä päivältä enemmän ja enemmän tuotteita, jotka perustuivat ihmisen
itsensä luomiin uusiin kasvi- ja eläinlajeihin. Voitiin siis sanoa, että kaikki
ihmisen nautittavaksi tarkoitettu ravinto perustui niin kasveihin kuin
eläimiinkin, jotka tuottivat ihmisen muuttaman lajinsa mukaisesti!
Kun Jumala loi ihmisen osaksi tätä maapalloa, asetti Hän kaiken oman hyvän
ymmärryksensä mukaisesti täydelliseen harmoniaan. Ihminen oli osa luontoa, sen
tärkein rengas, hallitsija, vallitsija, suojelija. Jos hän ei noudattanut
Jumalan alkuperäistä tahtoa, joutui hän auttamattomasti Jumalan sallivan tahdon
toteuttajaksi. Mitä tulee syntiinlankeemukseen ja sen mukanaan tuomaan
kiroukseen ja sairauksiin, ei niinkään ole kysymys siitä, että Jumala olisi
kaiken sen vuodattamalla vuodattanut ihmiskunnan ylle, vaan ihminen itse omilla
toimillansa ja tottelemattomuudellansa, alkuperäistä tahtoa vastaan, saattoi
itse itsensä näiden asioiden alaiseksi. Hänen omat toimenpiteensä aiheuttivat
kaiken murheen ja ahdistuksen ja kärsimyksen.
Tänä päivänä
ihminen oli niin hengeltänsä kuin ruumiiltansakin siinä määrin saastunut, ettei
ollut mikään ihme jos hänen elinikänsä pidentymisestänsä huolimatta sisälsi
tavattoman määrän kärsimystä ja koettelemuksia. Hän oli saattanut luomakunnan
kärsimään, tajuamatta ollenkaan sitä, että kaiken tämän tehdessänsä hän ikään kuin
sahasi rungon puolelta poikki oksaa, jonka päällä hän itse istui!
Nyt siellä
pihalla juoksi yksi luontokappale, joka oli elävä kuva kaikesta siitä, mitä
ihminen aikaansaa toimillansa. Johannes katseli tuota loputonta pyörivää
liikettä, mutta hän ei enää nähnytkään edessään jotakin tarhasta paennutta
kettua, vaan hänen sielunsa silmien eteen oli avautunut paljon syvällisempi ja
surullisempi kuva. Kuinka monessa suhteessa tuo kettu muistuttikaan ihmistä,
joka itse useinkaan sitä käsittämättä oli joutunut mitä moninaisimpiin häkkeihin.
Tämä ei pätenyt ainoastaan tavallisiin, uskosta osattomiin ihmisiin, vaan ehkä
vieläkin enemmän useimpiin hengellisen elämän alueella eläviin uskovaisiin.
Aikoinaan
tullessansa uskoon Johannes oli ajatellut jotakin aivan uutta ja suloista
tulevan elämäänsä. Ja tulihan sitä, sillä elämä Herran yhteydessä oli jotakin
todella ihanaa ja vapauttavaa, mutta kuinka monessa suhteessa hän joutuikaan
pettymään kanssaihmisiinsä! Tietyssä mielessä jokaisen uskovaisen tie kulkee
samanlaisten kokemusten lävitse, jos tämä ylipäätänsä kulkee eteenpäin. On
helppoa kuitata kaikki pettymys ja vastoinkäymiset jonkun toisen asenteella,
tai muuten vain työntää ne toisen syyksi. Niin kauan kuin uskovaisella on väärä
luottamus omaan itseen ja omiin kykyihin, hän etsii syytä jostakin muualta.
Mutta kun saavutetaan tila, jossa nähdään oma riippuvaisuus niin Herrasta kuin
toisista uskovaisistakin, ollaan saavuttu paikalle, mistä vasta avautuvat
todelliset uskonnäkymät kohti iankaikkisuutta.
Jo uskonelämänsä
alkuvaiheissa Johannes sai kokea kuinka häntä johdettiin näkemään omat
mahdollisuutensa ja oma tilansa Herran edessä. Hän pettyi veljiinsä ja
sisariinsa, mutta hän myös pettyi itseensä. Hän ei ollut lainkaan sitä, mitä
hän olisi halunnut olla. Siksi hän ei toisaalta osannut odottaa
kanssamatkaajiltansakaan mitään enempää. Hänet vietiin näkemään ihminen
sellaisena kuin hän on ilman Jumalaa ja Hänen apuansa. Yllättävän moni
uskovainen perusti uskonelämänsä kokemuksiinsa ja tunteeseensa omasta
hyvyydestä, jonkin suuren saavuttamiseen Herran ja ihmisten edessä.
Johannes oli
nuoruudessaan eräänlainen musta lammas kaikkien muiden uskovaisten keskellä.
Hän ei ollut milloinkaan tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin ja
tilanteisiin, vastoin lähes kaikkien muiden asennetta. Hän kaipasi koko ajan
jotakin enemmän, sillä Hän uskoi Jumalan Sanan lupauksiin ja tiesi Hänen
puhuneen paljon enemmästä, kuin mitä useimmissa seurakunnissa opetettiin. Siksi
hänen tiensä johti yhä enemmän erilaisten kristillisten suuntien kokouksiin,
mistä hän toivoi löytävänsä vastauksia avoinna oleviin kysymyksiin. Hän tunsi
itsensä vapaaksi menemään mihin kokouksiin tahtoi, mutta kaiken keskellä
sanoinkuvaamaton tunne oli alkanut vaivata häntä. Hän oli lukenut Jumalan
Sanasta: "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina,
älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen!" (Gal. 5:
1).
Senaikainen
seurakunta oli elävyydestänsä ja Herran Jeesuksen hiljattain tapahtuneesta
poismenosta huolimatta jo tietynlaisen väärän vaikutuksen tulisten nuolien
kohteena. Juutalaisuus oli ollut Israelin kansan keskuudessa pääuskonto,
vallitseva "kristillisyys", ja siinä oli totuttu määrätynlaisiin
käytäntöihin, joista ei haluttu luopua siitä huolimatta, että näiden
varjokuvien toteutuminen ja todellisuus oli seisonut lihaan tulleena heidän
keskellänsä. Tietyssä määrin olivat monet halukkaita omaksumaan tämän
"uuden tien ja sen julistuksen", mutta vaikka sen perusteella vanhat
opetukset ja näkemykset olivat tulleet ristiriitaisiksi, haluttiin ne ottaa
mukaan kaikesta huolimatta. Vapaus oli vain hetkellistä, kun jo suureen ääneen
tuotiin esiin asioita, jotka ikään kuin muodostivat verkkolanka-aitaa niin
yksilökristityn kuin erilaisten ryhmienkin ympärille. Jos nämä aidat alussa
olivat verkkolankaa, niin jonkin ajan kuluttua ne olivat muodostuneet kuin
kiviseksi muuriksi, jonka lävitse tai ylitse ei päässyt ilman ulkopuolista
apua.
Vieraillessaan
erilaisissa uskonyhteisöissä Johannes todellakin tunsi aiheellistakin pelkoa
sen johdosta, että milloin tahansa saatettiin hänen takanansa lyödä kiinni luja
veräjä, joka ehkä lopullisesti sulkisi hänet mukaan johonkin sellaiseen, mitä
hän ei todellakaan halunnut, nähnyt oikeaksi.
Kun hänelle oli
selvinnyt ja kirkastunut, että jokaisen todellisen uskovaisen tuli ottaa kaste
Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, oli hän pyytänyt päästä kasteelle siellä,
missä oli tuntenut olevan eniten ymmärrystä Jumalan Sanan suhteen. Hän otti
asian esiin paikkakuntansa helluntaiseurakunnassa, mutta kastamiselle
asetettiin ehto: ketään ei kastettaisi, jollei tämä liittyisi heidän
seurakuntaansa, ja kaste, vaikka suoritettiinkin Jumalan Sanan mukaisesti,
tapahtuisi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, eli siten ihminen liitettäisiin
Herran Jeesuksen yhteyteen ja samalla helluntaiseurakuntaan.
Kun Johannes sitten
oli käynyt kasteella eräänlaisten kotikokousten yhteydessä, oli kyseisessä
helluntai-seurakunnassa sanottu: "Kyllähän mekin olisimme sinut
kastaneet!" Ei siis ole ihme, jos Johanneksen luottamus oli horjunut niin
seurakuntia kuin yksittäisiäkin ihmisiä kohtaan! "Tapahtukoon, mitä sinä
pyydät, mutta salli meidän asettaa sinut seurakuntamme aitaukseen, missä sinä
olet turvassa kaikilta ulkopuolisilta vaikutteilta!"
Johannesta
kauhistutti koko asia, sillä hän näki jo tuohon aikaan paljon pidemmälle kuin
monet aikansa uskovaiset. Näitä aitauksia ei ollut ainoastaan tiettyjen, tai
paremminkin sanottuna, kaikkien, seurakuntien ja kirkkokuntien ympärillä, vaan
mikä vieläkin pahinta, näiden aitausten sisällä oli lukematon määrä yksittäisiä
häkkejä, missä uskovaiset viettivät koko elämänsä. Heitä ruokittiin kuten
kettuja ja minkkejä ja muita turkiseläimiä, he olivat turvassa ulkopuolisilta
vaikutteilta ja vihollisilta, ainakin näennäisesti, mutta käsittikö kukaan
sitä, että kaiken turvallisuuden keskellä heiltä oli riistetty heidän Jumalan
suoma vapautensa osana luontoa. He eivät voineet mennä minne halusivat, he
eivät voineet syödä mitä halusivat, he eivät voineet tehdä mitä halusivat, vaan
he olivat kirkkokunnallisuuden häkissä, joka rajasi heidän elämäänsä. Jos tämä
rajaaminen ja suojaaminen olisivat perustuneet Jumalan Sanan rajojen sisällä
pitämiseen ja maailmallisuudelta ja vihollisen voimilta suojaamiseen, ei siinä
olisikaan ollut mitään pahaa, mutta nyt kaikkialla julistettiin: "Älä
tartu, älä maista, älä koske!"
Todellinen
uskovainen on kutsuttu vapauteen, joskaan ei vapauteen syntiin ja lihan himojen
toteuttamiseen. (Gal. 5: 13). Mutta perinteiset opetukset, jotka olivat
muodostuneet niinä aikoina kun oli koettu Jumalan vaikenevan eikä puhuvan
seurakunnalle suoraan ja selvästi kuultavalla äänellä, olivat korvanneet
Jumalan suoranaisen toiminnan. Viisaat oppineet ja ymmärtäväiset olivat
tutkineet Kirjoituksia omien kokemustensa ja näkemyksiensä pohjalta ja olivat
laatineet elämänohjeet toisia matkamiehiä varten. Yllättävän usein aika oli
paljastanut sen seikan, että saatettuansa kyllin paljon ihmisiä näihin
perinnäisten opetustensa häkkeihin, olivat nämä jumalanvaltakunnan
markkinamiehet lähteneet muille markkinoille paksu lompakko taskussansa!
Koko maailma
tuntui olevan täynnä näitä ihmisopetuksen häkkejä, eikä ainoastaan
seurakuntaelämän keskuudessa, vaan myöskin kodeissa. Käsittämättä sitä
itsekään, monet aviopuolisot olivat ajaneet oman elinkumppaninsa jonkinlaiseen
häkkiin, missä tämä ei tuntenut oloansa mukavaksi. Mitkä tähän johtaneet seikat
olivat, ne vaihtelivat eri ihmisten kohdalla.
Tämä nyt jo
heidän pihallensa ehtinyt eläinraukka kiersi kehäänsä lähes jatkuvasti,
pysähtyen silloin tällöin tutkailemaan ympäristöänsä siihen suuntaan mihin pää
oli pysähtynyt. Tarhassa ollessaan se oli nähnyt mahdollisesti vain yhteen
suuntaan, ja nyt päästyään vapauteen se ihmetteli joka puolelle avautuvaa
näkymää. Se ei silminnähden tiennyt mitä olisi tehnyt ja minne olisi mennyt.
Mitä enemmän Johannes tätä sekaannuksissa olevaa luontokappaletta katseli, sitä
enemmän hänelle avautui kuvia hengellisen elämän alueelta. Juuri tällainen oli
monessa suhteessa uskovainen ihminen tämän ajan keskellä, jos hetkeksi pääsi
ulos vuosikautisesta hengellisestä häkistänsä!
Ajatellessaan
monia erilaisten uskovaisten kanssa käymiään keskusteluja Johannes vakuuttui
yhä enemmän siitä, että seurakuntaelämästä oli ajan myötä tullut yhä enemmän
kehää kiertämistä kuin uskontiellä eteenpäin kulkemista. Aivan niin kuin
Israelin kansa joutui viettämään sukupolven iän erämaassa kierrellen, aivan
samalla tavoin uskovaiset oman tottelemattomuutensa ja niskoittelunsa tähden
vaelsivat ympyrää paahtavassa erämaassa.
Tässä ajassa ei
ollut puutetta kokouksista sen paremmin kuin opetuksestakaan, mutta mikään ei
näyttänyt vievän ihmisiä eteenpäin, kohti jotakin parempaa ja todellisempaa.
Jos jonkinlaista edistymistä tapahtui, oli se kuin tuon kettuparan eteneminen:
aivan lyhyeenkin matkaan tarvittiin kymmenkertainen matka, lukemattomia
kierroksia oman ympyrän kehää kiertäen.
"Ja sinun
korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai
vasemmalle: 'Tässä on tie, sitä käykää'." (Jes. 30: 21).
Ei siis ole mikään ihme, että meidän Herramme saattoi sanoa opetuslapsillensa: "...ja
mihin minä menen -tien sinne te tiedätte... Minä olen tie ja totuus ja
elämä..." (Joh. 14: 4, 6). Tällä tiellä kulkeminen ei ole mitään
kehässä kiertämistä, koska se ei todellisuudessa ole mahdollistakaan, sillä se
tie on kaita ja portti on ahdas. Niinpä tämän kuvan mukaisesti ei ympyrää
kiertävä uskovainen ole tuolla oikealla tiellä kuin korkeintaan sen hetken, kun
hän ylittää sen mennäksensä jälleen toisella puolella ohitse alkuperäisen
tarkoituksen. Hän kuvittelee olevansa tiellä, mutta kulkee siitä huolimatta
omia polkujansa!
Mitkä sitten
ovat ne seikat, jotka saavat uskovaisen tälle ympyrää kulkevalle radallensa sen
sijaan että hän kulkisi suoraan eteenpäin kohti päämäärää? Ne ovat mitä
moninaisimmat riippuen vallitsevasta opetuksesta ja itse kunkin takana olevista
elämän kiemuroista. Mutta yleensä ottaen perussyy on aina sama kuin Israelin
kansankin kohdalla erämaassa. Se oli saanut sanoman luvatusta maasta, se oli
lähettänyt sanansaattajansa ottamaan selvää lupausten todellisuudesta, ja
näiden palattua kansa oli joutunut ratkaisun eteen. Se oli luottanut
lupauksiin, se oli luottanut Jumalan apuun, mutta se ei ollut milloinkaan
ajatellut kohtaavansa sellaista, mistä epäuskon valtaamat sanansaattajat,
saarnamiehet, heille kertoivat! He olivat ajatelleet, luulleet, voivansa noin
vain marssia tähän luvattuun maahan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, mutta nyt
he joutuivat kasvokkain sen tosiasian kanssa, että heidän olisi taisteltava
jokaisesta askeleesta tuota ihanaa ja heille kuuluvaa maata!
Ihminen on aina
ollut mukavuudenhaluinen ja pyrkinyt kaikkinensa käyttämään hyväksensä valmiita
ratkaisuja, siitäkin huolimatta, että se on usein merkinnyt jonkin sellaisen
omaamista, mikä kuuluu toiselle kanssamatkaajalle. Siksi Jumalan Sanassa ovat
niin voimakkaat varoitukset: "Älä himoitse ...mitään, mikä on
lähimmäisesi omaa!" (2. Moos. 20: 17). Tämä ei koske ainoastaan konkreettisia
asioita, vaan myös henkisiä ja hengellisiä asioita, sillä Sana sanoo: "Rakkaus
ei tee lähimmäiselle mitään pahaa!" (Room. 13: 10).
Nyt suuri osa
uskovaisuudesta perustui toisen kanssamatkaajan alas painamiseen ja itsensä
esiintuomiseen toisen kustannuksella. Kun ihminen joutuu samaan tilanteeseen
kuin aikanaan israelilaiset luvatun maan porteilla, on hänen päätettävä
luottaako hän vielä Herraan ja Hänen lupauksiinsa, vai alkaako hän kulkea oman
ymmärryksen ja oman tahdon tietä.
Aivan kuten
muinoin, on Jumalan kansa tälläkin hetkellä luvatun maan porttien edessä.
Herran tulemus on lähempänä kuin milloinkaan, ja luvattu sanansaattaja on
julistanut tässä ajassa Jumalan tahdon. Hän oli ikään kuin yksi
sanansaattajista joka oli lähetetty tutkimaan luvattua maata, ja hän palasi
kertoen hyvää sanomaa kaikesta siitä, mikä tuossa maassa odottaa. Hän kertoi
sen rikkauksista ja antoi tarkan selon siitä, miten tuohon maahan pääsee.
Uskovaisissa heräsi todellinen halu ja kaipaus päästä kokemaan kaikki tuo
luvattu, ja innolla ilmoittautui matkaan lähtijäksi suuri määrä ihmisiä. Mutta
niin kuin on aina ollut, niin oli nytkin. Aivan kuten jokaisen maastalähdön,
exoduksen kohdalla on, niin nytkin oli mukana sekakansaa, ihmisiä, jotka olivat
lähteneet mukaan vain jonkin paremman maallisen toivossa.
Kun todellinen
ja oikeasydäminen sanansaattaja oli tuonut julki sanomansa, astui esiin
lukematon määrä muita "sanansaattajia ja tiedustelijoita", jotka
saivat kansan sydämet pelästymään. Uskovaiset alkoivat epäillä kykyänsä
saavuttaa kaikki luvattu, sillä näiden muiden julistajien toiminnan kautta
heidän sydämissänsä heräsi pelko kaikkien niiden koettelemusten edessä, mitä
oikeanlainen eteenpäin kulkeminen toisi mukanaan. Niinpä vihollinen sai
voiton jo ennen maan rajan ylittämistä. Kansa alkoi kiertää kehää erämaassa!
Niinpä tässäkin
ajassa vääränlainen julistus on saanut suurimman osan uskovaisia pyörimään
inhimillisten opetusten ja lupausten loputonta kehää. Jos uskovainen ei kulje
suoraan eteenpäin olosuhteista ja vastustuksista huolimatta, etsii hän
vaistomaisesti ja luonnostaan jotakin korviketta sen sijaan, mitä itse Jumala
on antanut kansaansa varten.
Tässä ajassa on
kautta vuosikymmenten kuulunut huuto: "Katso, Ylkä tulee, menkää Häntä
vastaan!" Jolla on kiire, joka käsittää, mistä on kysymys, hänellä ei
ole aikaa eikä varaa kiertoteiden kulkemiseen, saati sitten ympyrässä
juoksemiseen. Uskovaisen elämässä ei ole kysymys jonkin tekemisestä vain
tekemisen tähden, vaan kaikella tekemisellä Jumalan valtakunnassa on aivan
määrätty ja tarkka tarkoituksensa. Mikään ei todellisuudessa ole turhaa, jos
noudatetaan Sanaa. Mutta jos Sana ei ole ihmiselle kaikkein tärkein asia
maailmassa, ei hänellä myöskään ole kärsivällisyyttä eikä taidollisuutta kulkea
eteenpäin oikealla tavalla, vaan hyvinkin pian Jumalan Sanan hänen elämässänsä
korvaavat inhimillisiin näkemyksiin perustuvat perinteiset opetukset. Perinteinen
on oikein hyvä sana tässä yhteydessä, sillä kautta aikojen kaikki ihmisten itsensä
perustamat ja aikaansaamat opetukset perustuvat samoihin tekijöihin ja ovat
niin samankaltaisia, että voidaan jokaisessa ajanjaksossa puhua perinteisestä
opetuksesta. Ja mikä olisi parempi ilmaisu näistä opetuksista ja niiden
aikaansaamasta tilanteesta kuin sana "häkki"!
Ihmiset pitävät
eläimiä häkeissä sen tähden, että muuten ne kulkisivat vapaina luonnossa ja ne
olisi vaikea löytää. Ihminen haluaa hyötyä niistä, ja ne halutaan juuri siitä
syystä vangita. Eikä riitä yksinomaan sekään, että ne vangitaan, vaan
hyödyntavoittelussansa ihminen menee niin pitkälle, että hän laskelmoi hyvin
tarkkaan miten eläimet tulee vankeudessansa pitää, jotta hyöty olisi
mahdollisimman suuri. Ruokkiminen maksaa, häkkien tekeminen maksaa, yleensä ottaen
tulee kalliiksi pitää jotakin tarhattuna. Niinpä lasketaan tarkkaan kuinka
paljon yksi häkki tulee maksamaan, ja kun tarpeiden hinnat kohoavat,
pihistetään mielellään hiukan niin pituudesta ja leveydestä ja korkeudesta ajatellen,
että jos eläin on tähän asti pystynyt elämään aikaisemmassa häkissänsä, pystyy
se tulemaan toimeen hiukan pienemmässäkin.
Häkin
pienuudessa ei ole ainoa hyöty raaka-aineen säästämisen suhteen, vaan suurin
hyöty saadaan siitä, ettei eläin pääse liikkumaan ja säästää siten energiaansa
joko turkin tuottamiseen tai munien munimiseen. Ihminen on niin tottunut tähän
käyttäytymiseensä, että hetki hetkeltä omatunto ja Jumalan tarkoittama
"luonnon hallitsijan ja suojelijan" rooli on muuttunut riistäjän
rooliksi.
Kuinka laajat
näkymät tästä avautuvatkaan siihen hengelliseen elämään, joka on vallitsevana
kautta maailman! Paavali jo aikoinaan näki kaiken tämän nimenomaan galatalaisten
seurakunnassa kutsuessaan heitä älyttömiksi, kun antavat lumota itsensä, panna itsensä
uudelleen jonkinlaiseen häkkiin heti sen jälkeen kun ovat edellisestä päässeet
ulos.
Hengellistä
toimintaa on totuttu pitämään hyväksyttävänä ja luotettavana riippumatta
hetkittäin vallinneista väärinkäytöksistä. Mutta nyt elämme aikaa, jossa on toisaalta
aivan päinvastoin. Aikanaan oli Johannes, hankkiessaan tarvikkeita
seurakunnalle, tutustunut lähikaupungin tukkuliikkeen johtajaan. Sovittaessa
maksutavoista oli Johannes tullut maininneeksi, että ovathan he uskovaisia,
uskovainen seurakunta. Hän ajatteli sen merkitsevän jotakin luottamuksen
suhteen. Mutta hän sai kuulla sanat, jotka ikuisiksi ajoiksi syöpyivät hänen
mieleensä ikään kuin jonakin profeetallisena. "Uskovaisuudella ei ole
meidän kannaltamme mitään merkitystä, sillä yksi maamme suurimmista
hengellisistä yhteisöistä on ostanut meiltä paljon tavaraa, mutta emme millään
saa heiltä maksua!"
Tämän päivän
tilanne oli muuttunut entisestäänkin tuosta päivästä, niin että suruksensa
joutui toteamaan, että petos maailman piirissä uskosta osattomien keskuudessa
ei ollut niinkään merkittävä kuin petos niin sanotun kristillisen seurakunnan
piirissä. Useimmiten joutui Johanneskin toteamaan, ajatellessansa
uskonveljiensäkin hänelle tekemiä tarjouksia, että paljon parempia kauppoja hän
oli tehnyt aivan tavallisten uskoon tunnustautumattomien kauppamiesten kanssa.
Millaista aikaa todella elettiinkään, kun sai epäillä petosta paljon enemmän
uskovaisen puolelta kuin tavallisen maailmallisen ihmisen puolelta?
Mikään ei ole
sen kauhistuttavampi kuin uskonnollinen, hengellinen petos, häkkiin paneminen.
Uskovainen julistaja tai työntekijä yhä vieläkin saa käyttää hyväksensä tälle
alueelle iskostunutta luottamuksen tunnetta: Minä olen uskovainen, minuun saat
luottaa! Kun uskovainen antaa ymmärtää välittävänsä ja haluavansa pitää huolta
toisesta, katsotaan se kristillisen elämän piiriin kuuluvaksi
lähimmäisenrakkaudeksi. Mutta kuinka usein onkaan tuo rakkaus vain rakkautta
itseä kohtaan ja omien etujen tavoittelua! Paavali tiesi tämän aivan tarkkaan
kirjoittaessaan galatalaisille: "Heillä on intoa teidän hyväksenne,
mutta ei oikeata; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi
intoa heidän hyväksensä." (Gal. 4: 17).
Jos tavallinen,
uskoon tunnustautumaton ihminen etsii omaa hyväänsä ja tietyssä mielessä pettää
toista ihmistä, tekee hän sen oman, kääntymättömän luonteensa mukaisesti. Mutta
jos uskovaisen nimeä kantava ihminen tuo esiin samankaltaista luonnetta,
voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko hän todellakin joskus tullut uskoon, todella
uudestisyntynyt, sillä hänessä ei ole tapahtunut sitä muutosta, joka on edellytys
Kristuksen seuraamiselle: "Katso, Herra, puolet omaisuudestani minä
annan köyhille, ja jos joltakulta olen jotakin petoksella ottanut, niin annan
nelinkertaisesti takaisin." (Luuk. 19: 8). Kysymykseen ei tullut enää
minkäänlainen pettäminen, vaan päinvastoin, vaikka itse olisi kärsinyt
kuinkakin suuren menetyksen, tuli tästä lähtien toimia muiden parasta
ajatellen.
Nyt kaikessa oli
rahalla niin suuri merkitys, että tuskin oli minkäänlaisia kokouksia, joissa ei
olisi koottu kolehtia tai uhria, tai miksi sitä sitten kutsuttiinkin. Tuskin
oli montakaan sananjulistajaa, joka saatuaan tietää palkanmaksun loppuneen,
olisi jatkanut toimintaansa. Sen tähden oli mitä suurimmasta merkityksestä
saada ihmiset oikeanlaisiin häkkeihin, missä he pysyisivät niin kauan kuin
tuottaisivat hyötyä joko sananjulistajalle tai uskonnolliselle yhteisölle.
Näitä häkkejä on
olemassa niin monenlaisia, että niiden luetteleminen ja kuvaaminen veisi
tavattomasti aikaa ja palstatilaa. Mutta tutkikaamme joitakin sellaisia
häkkejä, jotka eivät ole niinkään kirkkokunnallisia vaan paremminkin
henkilökohtaisia.
Jos joku
onnistuu välttämään kirkkokunnalliseen tai uskonnolliseen häkkiin joutumisen,
näyttää olevan niin, että jokainen joutuu kuitenkin jonkinlaiseen ansaan tai
suljettuun tilaan, josta ei ole näytä olevan ulospääsyä. Paavali aikanaan sai
tuntea olevansa sidottu johonkin sellaiseen, mikä ei häntä lainkaan
miellyttänyt, vaan minkä johdosta hän oli useammankin kerran rukoillut, että se
otettaisiin pois häneltä. Mutta hänen tahtonsa ei toteutunut ainakaan tässä
asiassa, sillä hän oli osallinen johonkin sellaiseen, minkä johdosta hän
tarvitsi lihaansa pistimen, saatanan enkelin rusikoimaan häntä ylpeilemisen
estämiseksi. Samoin on tänään monien todellisten uskovaisten kohdalla.
Niin kuin suuri
jumalanmies sanoi, joudumme jokainen jossakin määrin kokemaan Jobin kohtalon,
niin että elämässämme on jonkinlainen asia, missä saatanan sallitaan koetella
meitä. Niinpä hän toteaa: Jos sinulla on jonkinlainen vaikeus, niin mihin
vaihtaisit sen? Olisitko mieluummin vakavasti sairas? Missä kohden mieluummin
haluaisit koettelemuksia? Tämän kysymyksen edessä varmastikin useampi joutuu toteamaan,
että vallitseva tilanne ehkä sittenkin on parempi kuin jokin itse tehty
valinta!
Hyvin harvoin
ihminen itse tekee itsellensä häkin. Lähes aina on kysymys siitä, että
joudutaan jonkun toisen vaikutusvallan alaiseksi, niin kuin oli meidän
Herrammekin päivinä. "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti
kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät
tahdo niitä sormellakaan liikuttaa." (Matt. 23: 4).
Tarkastelemme
seurakuntaelämään kuuluvia häkkejä myöhemmin, mutta tutkikaamme edellisen
lainauksen perusteella niitä lähes näkymättömiä, mutta kuitenkin olemassa
olevia häkkejä, jotka oli rakennettu itse kunkin elämään joko olosuhteiden tai
esimerkiksi aviopuolison taholta.
Klaus on
ensimmäinen tässä kirjassa mainittu henkilö, ja on aivan oikein aloittaa
tarkkailumme hänestä. Olisiko mahdollista tämän miehen elämässä, että hän olisi
jonkinlaisessa häkissä? Puhumme nyt näistä häkeistä hyvin suuressa määrin siinä
mielessä, että niissä oleminen pakottaa itse kunkin hyvinkin suuriin
rajoittuneisuuksiin elämässänsä ja suhteessansa kanssaihmisiinsä. Tässä juuri
piilee kaiken vakavuus ja kohtalokkuus.
Jos ajatellaan
lähiseudun maanviljelijöitä, jotka pitävät jonkinlaisia turkistarhoja
takapihallansa, muodostuvat ne tavanomaisiin tarhoihin verrattuna suurista
aitauksista, joiden sisäpuolelle mahtuu ehkä suurikin määrä puita ja
kasvillisuutta, niin että eläimet ovat edes jonkinlaisessa luonnontilassa.
Näissä tarhoissa eläimet saavat temmeltää toinen toisensa kanssa, eivätkä ne
koe yksinäisyyttä. Kuinka moni ihminen tänä päivänä enää tiedostaa sitä, kuinka
suuressa määrin tarhatut eläimet ovat laumaeläimiä, eli kaipaavat saada olla
toisten lajitovereiden seurassa? Mutta suurissa tarhoissa jokainen eläin on
suljettu pieneen häkkiin, jossa sillä ei ole juuri muuta kuin
kääntymismahdollisuus. Hyöty, turkis, on ihmiselle tärkeintä, ja kun väitetään
ettei eläin kärsi, tulisi jokaisen tarhaajan nähdä jotakin siihen verrattavaa,
mitä Johanneksen perhe joutui tuona sunnuntaiaamuna seuraamaan. Jos eläin
käyttäytyi tällä tavoin vapauteen päästyään, voidaan vain todeta siinä
tapahtuneen jotakin sellaista, mikä on täysin luonnonvastaista ja suorastaan
iljettävää.
Ihminen on
luonnoltaan myöskin laumaolento, eli vain jollakin tavoin häiriintynyt ihminen
haluaa olla aivan yksin. Jo Eedenin puutarhassa Jumala näki luomaansa ihmistä
seuratessaan: "Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Minä teen hänelle
avun, joka on hänelle sopiva!" Jotta ihmisen ei tarvitsisi tuntea
itseänsä yksinäiseksi, sitä varten on Jumalan tarkoittama todellinen
seurakuntayhteys. Mutta sielunvihollinen haluaa kaikin mahdollisin tavoin
rikkoa tämän yhteyden, niin että saisi ihmiset yksiksensä aivan kuten tapahtui
jo Eedenin puutarhassa. Kun Aadam oli poissa ja Eeva oli yksin, tuli tämä kiero
olento käärmeen hahmossa Eevan luokse ja vietteli tämän. Samaa periaatetta vihollinen
käyttää yhä vielä jokaisen uskovaisen nimellä kulkevan kohdalla. Siksi tulee
olla todella tarkkaavainen, jos tuntee jääneensä yksin ja vihollinen alkaa
puhua. Jos vielä on jonkinlaisessa häkissä, ovat pakomahdollisuudet todella
vähäiset.
Klaus toki kävi
seurakunnankokouksissa säännöllisesti ja oli yksi etuoikeutetuista puhujista
niin koti- kuin lähiseudunkin seurakunnissa. Miten hän siis olisi voinut olla
jonkinlaisessa häkissä, kulkea ympyrää?
Yksi tämän
kirjan perusajatuksista perustuu siihen lauseeseen, jonka kirjoittaja kuuli
erään ohjelman yhteydessä: "Kun teemme saman virheen kyllin usein, ei se
enää tunnukaan virheeltä." Ylimalkaisesti ajateltuna asia ei tunnu
niinkään vakavalta, mutta hengellisen näkö- ja käsityskyvyn omaavalle se tuo
julki kuolemanvakavia asioita. Voitaisiin sanoa oikeutuksella ja Jumalan Sanan
todistuksen pohjalta, että jokainen tällainen asiantila uskovaisen elämässä
muodostaa omaperäisen häkkinsä tämän ympärille, mistä hän vain Jumalan armon
kautta voi päästä ulos ja todelliseen Kristuksen vapauteen.
Aloittakaamme
aivan konkreettisesta asiasta, jotta jokainen voisi käsittää mistä on kysymys.
Mikähän olisi ilmeisin ja selvin tekijä, jota voitaisiin luonnehtia Klausin
häkiksi? Mikä oli sellainen asia, mikä sai hänet ikään kuin kiertämään jatkuvaa
kehää?
Klaus oli asunut
Hopeajärven kylällä koko ikänsä, sillä maatilan oli omistanut jo hänen
isoisänsä. Talon perusosan muodosti hänen aikanaan rakentamansa yhdistetty
asunto- ja karjarakennus, niin kuin tällä seudulla oli yleisesti tapana.
Mentäessä katsomaan eläimiä, ei tarvinnut lainkaan astua ulos ovesta, koska
nämä olivat seinän takana. Suku ei ollut varsin uskonnollista, joskin kirkossa
käytiin suhteellisen usein. Perhe oli oppinut työtä tekeväisiksi ihmisiksi,
jotka usein sunnuntaisinkin ahkeroivat pelloilla. Ahkeruudesta johtuen ei
koskaan oltu nähty nälkää tai edes puutetta, ja niinpä Klaus oli koko elämänsä
ajan säästynyt pahemmilta kolhuilta. Ehkä tästä johtuen hänen oli hyvin vaikea
käsittää niitä ihmisiä, joita elämä kolhi kaikin mahdollisin tavoin. Jos
Johannes ei sairautensa johdosta kyennyt ajoittain normaaliin työntekoon,
arvosteli Klaus häntä laiskaksi, sillä olihan Klausin isäkin joka päivä
rientänyt askareisiinsa kaikista sairauksistansa huolimatta! Jos poika itse ei
ollut sairastanut juuri lainkaan, ei se merkinnyt sitä, etteikö tämä olisi
voinut omaksua isän kokemuksia ikään kuin omiksensa: jos isä, niin miksei
jokainen muukin!
Perhe ei siis
kärsinyt puutetta, ja ainoa todellinen murhe oli ollut molempien vanhempien
kuoleminen hyvin lyhyen ajan sisällä 1970 luvulla. Vaikka isä ja äiti eivät
olleet kovin uskonnollisia, opettivat he lapsensa rehellisyyteen. Niinpä Klausilla
oli uskoon tullessaan suorastaan neulansilmäomatunto, ja kaikki menneen elämän
rikkomukset painoivat häntä suurella syyllisyydentunteella; etenkin hänen
ajoittain koko olemuksen vallannut pelihimonsa. Nyt hän pyrki kaikin tavoin
noudattamaan Jumalan Sanan ohjeita.
Taloudellisuus
oli kuitenkin yksi hänen luonteenpiirteistänsä, joka käytännössä johti sen
muuttumiseen suoranaiseksi paheeksi. Hän halusi kaikessa olla säästäväinen, ja
niinpä oli Johannes aikoinaan joutunut monenlaiseen pulaan hänen seurassansa.
Mutta suurimpaan pulaan oli joutunut Klaus itse, vaikka ei sitä juuri
käsittänytkään. Hän oli seurakuntansa tietynlainen johtohahmo ja uskovaisten
esikuva. Mutta tässä ajassa vallitsi kummallinen käytäntö, mitä aikaisemmin
olisi kutsuttu suoraan synniksi. Maailman malli oli niin voimakkaasti
kaikkialla läsnä, etteivät uskovaiset juuri poikenneet tavallisen elämänsä
suhteen niistä, joita he kutsuivat jumalattomiksi. Koska kuitenkin oli kysymys
asioista, joiden uskottiin tapahtuvan muilta salassa, ei sitä nähty niinkään
pahaksi. Itse kukin harjoitti jonkinlaista vilppiä tai kaksinaamaisuutta tai
muuta vastaavaa, ja kun sitä oli harjoittanut kyllin kauan, tuntui se tänään
aivan normaaliin elämään kuuluvalta. "Kun saman virheen tekee kyllin
usein, ei se enää tunnukaan virheeltä."
Klaus jyrisi
seurakunnankokouksissa kuin tuomionpasuuna kaikkea syntiä vastaan, mutta
jonnekin oli kadonnut viime vuosien aikana hänen neulansilmäomatuntonsa, niin
että nyt hän oli valmis nielemään vaikka kamelin, kunhan vain sitä ei kukaan
näkisi. Mutta aina oli joku joka näki jotakin, ja niinpä hänen vaatimattomasti
ja viattomasti alkanut salakuljetuksensa oli johtanut tilanteeseen, joka
saattoi hänet kiertämään samaa kehää.
Vuosia sitten
hän oli ensimmäistä kertaa ajanut silloisella autollansa koko perheen kanssa
naapurimaiden puolelle nimenomaisessa tarkoituksessa ostaa jotakin
edullisemmin, sillä määrätyt asiat kuulemma olivat huomattavasti halvempia
siellä. Aluksi oli ostettu juuri sallitut määrät, ja kun sitten tulli ei ollut
edes pysäyttänyt rajalla, alkoi mieltä vaivata se seikka, että kun kaikki
kerran meni tällaisella tavalla, niin miksi ei olisi samalla voinut ostaa
hiukan enemmänkin.
Ajan kuluessa
Klausin omatunto venyi ihmeellisellä tavalla, niin että ostokset alkoivat
sisältää jopa sellaisia tavaroita, mitä ei maahan olisi saanut tuoda ollenkaan.
Mutta tottumus on toinen luonto, ja niinpä kerta toisensa jälkeen rauhoitettu
omatunto alkoi hyväksyä yhä suurempia sallittujen määrien ylityksiä.
Palattuansa alkuaikoina näiltä matkoiltansa hänen omatuntonsa oli kolkuttanut
melko ankarasti, mutta hän löysi oikean tien sen rauhoittamiseksi. Tätä tietä
kulkien suurin osa uskovaisista löytää ratkaisun näihin pulmiinsa. Hän otti
asian puheeksi työmaalla kavereiden kesken, ja nämä tavalliset kansalaiset
olivat ehdottomasti sitä mieltä, ettei ole mitään pahaa siinä, jos salakuljettaa.
Niinhän tekee jokainen, vakuutti niin nuorempi kuin vanhempikin kollega. Oli
kuulemma hyvä tehdä niin kuin mustalainen neuvoi poikaansa: "Varasta,
poika, mutta älä jää kiinni!"
Vaimo oli aluksi
suurestikin arkaillut kaikkea tätä lain kiertämistä tai rikkomista, mutta
huomattuaan kuinka suuri apu taloudelle oli näistä matkoista, alkoi hän
vähitellen jopa yllyttää miestänsä. Niinpä oli sitten vaimo miehensä
suostumuksella ommellut taidollisesti vaatekappaleen, jonka päälle puettuaan
hän saattoi pujotella sen taskuihin lähes kymmenen kiloa lihaa ja vastaavaa,
ilman että kukaan olisi voinut huomata mitään.
Klausin kohdalla
puhumme salakuljetuksesta, mitä varmastikaan ei moni pääse samalla tavalla ja
samassa mittakaavassa harjoittamaan. Mutta itse kullakin on vastaavia asioita,
joiden luonnetta ehkä kuvaa hyvin kaikki se, mitä Klausin elämään tuli sen
johdosta. Olkoon kysymys mistä väärästä asiasta tahansa, niin joutuu jokainen
käymään lävitse saman prosessin, johon sisältyy alussa vaivaava omantunnon kolkutus,
tietoisuus jonkin väärän tekemisestä. Mutta jos sitten ihmisen mieli päättää
asian jatkamisesta näistä tunnonvaivoista huolimatta, alkaa hän etsiä
puolusteluja tekemisellensä. Asiaa kuvaillaan tuttaville tai työtovereille noin
kautta rantain, jonkun muun tekemänä. Kun sitten nämä kuulijat vähättelevät
asioiden merkitystä, huokaistaan helpotuksesta ja jatketaan entiseen tapaan.
Näin tapahtuu käytännössä se, mistä olemme koko ajan puhuneet: Virhe muuttuu
oikeaksi!
Klaus oli siis
tietämättään häkissä, missä hän juoksi ympyrää, aluksi omantuntonsa kanssa,
sitten niiden asioiden kanssa, jotka pakostakin seurasivat tätä osaltaan
leikkinä alkanutta lain rikkomista. Yksi vakavimmista piirteistä tässä
"leikissä" oli se, että hän joutui jatkuvasti salailemaan asioita, ja
pakotti samalla toisetkin mukaan tähän leikkiinsä. Thomasille hän oli tämän
toivomuksesta tuonut rajan ylitse kiväärinpanoksia, joita ei maan laki
sallinut, ja kun sitten yksi Thomasin armeijakavereista oli asekaapin
laatikossa nähnyt nämä ammukset, oli hän heti ryhtynyt utelemaan mistä niitä
saa. Thomas ei tietenkään voinut kertoa totuutta, ja niin hän joutui keksimään
selityksen, mitä kaveri tuskin uskoi.
Klaus itse asiassa
valehteli joka kerta ajaessansa takaisin rajan ylitse, sillä kysyttiin häneltä
tai ei, olisi hänen tullut ilmoittaa tuomansa tavarat, sillä tullirakennuksen
seinässä oli selvät ohjeet menettelytavoista. Yhden tai kahden tahattoman tai
osittain tahallisen valheen kertominen tuskin kadottaa ketään sinänsä, sillä
onhan ihminen perusluonteeltansa valehtelija ja petollinen. Mutta jos samoja
valheita, muunneltua totuutta, toistaa kyllin kauan, alkaa olla jo kysymys
jostakin hyvin vaarallisesta uskovaisen elämässä.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti