Häkkien valtakunta

Johanneksen perhe istui aamiaisella. Kevät oli ilmiselvästi tulossa, mutta nyt aurinko paistoi pilviharson lävitse, niin että ilma oli hiukan kolea. Oli kummallista kuinka kovasti ihmisen mieliala vaihteli aivan sen mukaisesti millainen sää kulloinkin oli. Jos oli aurinkoinen ilma, ja tuuli puhalsi lempeästi, tunsi ihminenkin itsensä lempeäksi ja olonsa hyväksi. Jos taas satoi ja taivas oli hyvin tumma, syösten voimakkaita tuulenpuhureita kohti pieniä maan matkalaisia, tunsi ihminen oman pienuutensa, ja olemuksen valtasi kummallisen ahdistava ja epämiellyttävä tunne. Aivan kuin sään lisäksi kaikki muukin olisi muuttunut joksikin huonommaksi, epävarmemmaksi.

Ihminen on osa luontoa, siitä ei pääse mihinkään, ja niinpä hänen elämäänsä vaikuttavat kaikki ympäröivät asiat. Kuinka suuresti nämä seikat sitten voivat itse kuhunkin vaikuttaa, on täysin kiinni siitä, millainen henki istuu ihmisen sydämen ja olemuksen valtaistuimella. Ihminen loppujen lopuksi, olosuhteiden joskus ylivoimaiseltakin tuntuvasta ylivallasta huolimatta, itse vaikuttaa kaikkeen elämässänsä tapahtuvaan. On suorastaan huutava vääryys se, kuinka paljon nimenomaan epämiellyttävien asioiden kohdalla syytetään olosuhteita. Ihmisen useimmiten häneltä itseltänsä havaitsematta jääneet ratkaisut ja päätökset voivat vaikuttaa koko hänen elämänsä kulkuun, sen loppuun asti.

On totta, että tietynlaiset kokemukset ja olosuhteet, joihin ihminen pakostakin viedään, tekevät lähtemättömän vaikutuksen hänen sisimpään olemukseensa. Itse asiassa kaikki mitä ihminen näkee, kokee, tuntee, jättää jotakin häneen. Viisaiden tutkijoiden mukaisesti kaikki jää tallelle johonkin, joko tiedostettuna tai sitten alitajuntaan kätkettynä. Jos voitaisiin edetä tieteessä kyllin pitkälle, voitaisiin minuutti minuutilta purkaa ihmisen aivoista tämä informaatio ikään kuin jostakin tietokoneen levykkeeltä. Mutta kiitos Herralle, sellainen ei tule olemaan mahdollista kaikesta tietämyksen tason kohoamisesta huolimatta, sillä kaikella on Jumalan itsensä asettamat rajat. Mutta on Eräs, jonka edessä tämä tiedosto on kuin avoin kirja, ja jonka mukaisesti jokainen ihminen tuomitaan tallennetun perusteella.

Nyt ei oikein tiennyt sanoa, oliko mieli ulkonaisten olosuhteiden johdosta iloinen vaiko surumielinen. Kaikki oli ikään kuin jostakin siltä väliltä, niin että ei oikein tiennyt miten suhtautua tuntemaansa. Olisi tehnyt mieli rientää ulos, mutta se olisi edellyttänyt melko lämpimästi pukeutumista, sillä lämpömittari näytti alle kymmentä astetta, ja pihan ylitse kiitävien pilvien varjot toivat tietynlaisen hyytävän tunteen, niin että jo ulosmenemisen ajatteleminenkin sai kylmät väreet selkäpiihin. Ehkäpä juuri tästä syystä perhe istui aamiaispöydässä tavallista pitempään, sillä olihan sunnuntai eikä ollut kiire mihinkään.

Itse kukin oli vaipunut ajatuksiinsa tuijottaen joko keskeneräistä aamiaistansa tai pihapiirin jatkuvasti valaistukseltaan muuttuvaa maisemaa pilvien ikään kuin lähettäessä jonkinlaisia morsesanomia; auringonpaistetta, pimennys, auringonpaistetta, pimennys, pitkä lyhyt, pitkä, lyhyt.

Yhtäkkiä perheen pikkuneiti havahtuu ja melkein kaataa tuolinsa kääntyessään katsomaan heidän ja naapurin välissä olevalle nurmikentälle, joka oli jätetty peltojen keskelle lasten leikkialueeksi. Kaikki muutkin kääntyvät katsomaan samaan suuntaan. Mikä kumman otus siellä juoksee ympyrää? Tuuli käy talon takaa, niin ettei perheen koira ole havainnut tätä outoa juoksijaa; muutoin tieto tungettelijasta olisi kaikunut tietoisuuteen jo aikaa sitten hurjana räksytyksenä.

Kaikki tuijottavat tätä outoa ilmestystä, joka kehää kiertäen lähestyy pihapiiriä. On toki ennenkin nähty eläinten, nimenomaan koirien, pyörivän hiukan tällaisella tavalla niiden yrittäessä ottaa kiinni omasta hännästään, mutta tämä otus kiersi ympyrää, joka oli aivan liian suuri hännästä kiinni ottamiselle. Kaiken lisäksi ei tällä hyvin suuresti koiran näköisellä eläimellä ollut kuin lyhyt ja tuuhea töpöhäntä, niin että ei voinut mitenkään päätellä mikä se loppujen lopuksi oli.

Eläimen käytös oli niin ihmeellistä, että koko perhe siirtyi kuistille nähdäkseen paremmin. Nyt se oli jo melkein pihalla, ja Johannes saattoi huudahtaa: "Se on ilmiselvästi tarhakettu! Se on päässyt karkuun jostakin." Todellakin, nyt muutkin voivat vahvistaa tämän havainnon pään mallista ja turkin värityksestä.

Lapset olisivat halunneet juosta ulos ja ottaa kiinni tämän kauaksi omilta seuduiltaan joutuneen luontokappaleen, mutta isä kielsi ankarasti edes menemästä pihalle. Ei ollut mitään syytä säikyttää tätä erikoista ilmestystä, sillä oli todella mielenkiintoista seurata sen edesottamuksia. Kaiken lisäksi tuli olla varovainen kaikkien tällaisten eläinten suhteen, joista ei tiennyt kuinka kauan ne olivat juoksennelleet vapaina muiden villieläinten joukossa. Melkoisessa tappelussa oli tämäkin ollut, sillä turkissa saattoi havaita selviä hampaiden jälkiä, ja häntä oli puraistu poikki. Kukaan ei voinut tietää millaisia sairauksia se oli saanut puremien johdosta. Vesikauhu oli suhteellisen voitettu tauti, mutta siitä huolimatta sitä ilmeni säännöllisin väliajoin, joskaan kukaan ihminen ei vuosikausiin ollut joutunut tämän vitsauksen kohteeksi. Ajoittain voitiin kuitenkin havaita lähimetsissäkin eläimenraatoja, jotka eläinlääkärin kokeiden mukaisesti olivat kuolleet rabiekseen, vesikauhuun.

"Isä, miksi se juoksee koko ajan ympyrää?" kysyi perheen kuopus, reipas miehenalku, joka ajoittain harjoitti hyvinkin syvällistä pohdintaa. Niin, miksi tämä eläinraukka kulki eteenpäin kiertäen? Päästäkseen kymmenen metriä eteenpäin sen oli tehtävä ainakin kymmenestä viiteentoista kierrosta. Ja kiertäminen tapahtui koko ajan samaan suuntaan.

Johanneksen sisimmässä jokin liikahti sellaisella tavalla, että kyyneleet melkein tulivat hänen silmiinsä. Hän ei ollut koskaan voinut ymmärtää sitä, että Jumalan vapaiksi luomat luontokappaleet teljettiin ahtaisiin ja mitään suojaa antamattomiin verkkolankakoppeihin, missä ne eivät missään suhteessa voineet elää luonnollista elämää. Oli aivan eri asia pitää lehmiä ja lampaita ja yleensä karjaa, josta ihmiselle oli todella suurta hyötyä, sillä ainakin täällä vuoristossa nämä eläimet saivat suuren osan vuodesta viettää ulkona, avarilla laitumilla, raikkaassa vuoristoilmassa, mutta nämä turkiksien tähden tarhatut eläinraukat joutuivat tässä ajassa palvelemaan ainoastaan ihmisen turhamaisuuden tyydyttämistä. Oli toki vuoristossa joitakin tarhoja, joissa talonpojat pitivät näitä eläimiänsä suurissa aitauksissa silläkin uhalla, että joutuivat kärsimään tappioita turkkien vaurioituessa eläinten välisissä nahinoissa.

Johannesta todella säälitti tämä eläinraukka, joka niin kauan oli ollut suljettuna ahtaaseen häkkiinsä ja tottunut siellä seiniä hipoen juoksemaan, ettei se nyt tiennyt miten edetä avarassa tilassa. Se oli niin tottunut (tottunut vai pakotettu?) vankeudessa oloon, että nyt ollessaan vapaudessa karkumatkallansa se ei tiennyt miten kulkea eteenpäin. Ikään kuin se olisi koko ajan tuntenut ja nähnyt aidan ympärillänsä, vaikka viimeinkin oli luonnollisessa elintilassansa!

Johannes katseli tätä kärsivää luontokappaletta. Sanoivat tai ajattelivat ihmiset sitten mitä tahansa, mutta tämä eläin muiden kaltaistensa kanssa kärsi, vaikka suuretkin turkiseläintuottajajärjestöt kuinka vakuuttivat jotakin muuta. Samoin Johannes uskoi olevan samoin kanojen ja muun siipikarjan suhteen, jota pidettiin mahdollisimman pienissä häkeissä, jotta nämä luonnottomaan tilaan saatetut eläimet tuottaisivat mahdollisimman hyvin lihaa tai munia, kuluttamatta energiaa omiin tarpeisiinsa ja luonnollisiin kaipauksiinsa. Aivan toista oli se, kun esimerkiksi Klausin perhe piti kanoja. Ne saivat juosta vapaana pihapiirissä tai ainakin suuressa aitauksessa, missä niitä ruokittiin jyvillä ja luonnollisella kanan ruualla. Johannesta aivan värisytti kun hän ajatteli kaupassa myytäviä munia, mitkä olivat munineet vankeudessa pidetyt kanat. Kuinka toisenlaiselta maistuivatkaan vapaudessa juoksentelevien ja jyviä syövien kanojen munat! Ne olivat aivan toisen värisiä ja makuisia, niin että ei ollut liioiteltua sanoa maun ja ulkonäön poikkeavan toisistansa suorastaan radikaalisti. Mutta ne olikin tuotettu pyyteettömästi, eläinten hyvinvointia ajatellen.

Tässä se olikin! Ihminen riisti luontoa kaikin mahdollisin tavoin ja kaikella omahyväisyydellä, ajattelematta ollenkaan sitä, että vaikka eläimillä ei olisikaan sielua siinä mielessä kuin ihmisellä, niin ne kuitenkin tunsivat aivan samassa mittakaavassa kuin ihminen, joskus jopa kokonaisvaltaisemmin. Jumalan tarkoitus oli, että ihminen pitäisi huolta Hänen luomakunnastansa, suojellen ja varjellen sitä kaikelta vahingolliselta. Mutta nyt ihminen itse tuhosi omaa elinpiiriään sitten ihmetellen sitä, miten Jumala voi kaiken sallia.

Ihminen siis syytti Jumalaa kaikesta siitä, mikä meni vikaan ja mikä oli väärin. Aikoinaan Jumala oli sanonut: "Kasvakoon maa vihantaa, ruohoja, jotka tekevät siementä, ja hedelmäpuita, jotka lajiensa mukaan kantavat maan päällä hedelmää, jossa niiden siemen on." Nyt syöpä ja osaltaan hyvinkin käsittämättömältä tuntuvat sairaudet levisivät kautta maailman. Ihminen sairasti kaikesta lääketieteellisestä kehityksestä huolimatta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Erilaiset allergiat saivat väestöstä yhä suuremman otteen, sillä ihminen oli muuttanut tai ainakin pyrkinyt muuttamaan Jumalan lakeja oman mielensä mukaisesti. Jumala, luodessansa kaiken kasvavan maan päälle, asetti oman lakinsa: Kaiken tuli tuottaa lajinsa mukaisesti!

Nyt ihminen oli vuosikausien ajan risteyttänyt ja muuttanut Jumalan lakia tässä kohden. Ihminen söi päivä päivältä enemmän ja enemmän tuotteita, jotka perustuivat ihmisen itsensä luomiin uusiin kasvi- ja eläinlajeihin. Voitiin siis sanoa, että kaikki ihmisen nautittavaksi tarkoitettu ravinto perustui niin kasveihin kuin eläimiinkin, jotka tuottivat ihmisen muuttaman lajinsa mukaisesti! Kun Jumala loi ihmisen osaksi tätä maapalloa, asetti Hän kaiken oman hyvän ymmärryksensä mukaisesti täydelliseen harmoniaan. Ihminen oli osa luontoa, sen tärkein rengas, hallitsija, vallitsija, suojelija. Jos hän ei noudattanut Jumalan alkuperäistä tahtoa, joutui hän auttamattomasti Jumalan sallivan tahdon toteuttajaksi. Mitä tulee syntiinlankeemukseen ja sen mukanaan tuomaan kiroukseen ja sairauksiin, ei niinkään ole kysymys siitä, että Jumala olisi kaiken sen vuodattamalla vuodattanut ihmiskunnan ylle, vaan ihminen itse omilla toimillansa ja tottelemattomuudellansa, alkuperäistä tahtoa vastaan, saattoi itse itsensä näiden asioiden alaiseksi. Hänen omat toimenpiteensä aiheuttivat kaiken murheen ja ahdistuksen ja kärsimyksen.

Tänä päivänä ihminen oli niin hengeltänsä kuin ruumiiltansakin siinä määrin saastunut, ettei ollut mikään ihme jos hänen elinikänsä pidentymisestänsä huolimatta sisälsi tavattoman määrän kärsimystä ja koettelemuksia. Hän oli saattanut luomakunnan kärsimään, tajuamatta ollenkaan sitä, että kaiken tämän tehdessänsä hän ikään kuin sahasi rungon puolelta poikki oksaa, jonka päällä hän itse istui!

Nyt siellä pihalla juoksi yksi luontokappale, joka oli elävä kuva kaikesta siitä, mitä ihminen aikaansaa toimillansa. Johannes katseli tuota loputonta pyörivää liikettä, mutta hän ei enää nähnytkään edessään jotakin tarhasta paennutta kettua, vaan hänen sielunsa silmien eteen oli avautunut paljon syvällisempi ja surullisempi kuva. Kuinka monessa suhteessa tuo kettu muistuttikaan ihmistä, joka itse useinkaan sitä käsittämättä oli joutunut mitä moninaisimpiin häkkeihin. Tämä ei pätenyt ainoastaan tavallisiin, uskosta osattomiin ihmisiin, vaan ehkä vieläkin enemmän useimpiin hengellisen elämän alueella eläviin uskovaisiin.

Aikoinaan tullessansa uskoon Johannes oli ajatellut jotakin aivan uutta ja suloista tulevan elämäänsä. Ja tulihan sitä, sillä elämä Herran yhteydessä oli jotakin todella ihanaa ja vapauttavaa, mutta kuinka monessa suhteessa hän joutuikaan pettymään kanssaihmisiinsä! Tietyssä mielessä jokaisen uskovaisen tie kulkee samanlaisten kokemusten lävitse, jos tämä ylipäätänsä kulkee eteenpäin. On helppoa kuitata kaikki pettymys ja vastoinkäymiset jonkun toisen asenteella, tai muuten vain työntää ne toisen syyksi. Niin kauan kuin uskovaisella on väärä luottamus omaan itseen ja omiin kykyihin, hän etsii syytä jostakin muualta. Mutta kun saavutetaan tila, jossa nähdään oma riippuvaisuus niin Herrasta kuin toisista uskovaisistakin, ollaan saavuttu paikalle, mistä vasta avautuvat todelliset uskonnäkymät kohti iankaikkisuutta.

Jo uskonelämänsä alkuvaiheissa Johannes sai kokea kuinka häntä johdettiin näkemään omat mahdollisuutensa ja oma tilansa Herran edessä. Hän pettyi veljiinsä ja sisariinsa, mutta hän myös pettyi itseensä. Hän ei ollut lainkaan sitä, mitä hän olisi halunnut olla. Siksi hän ei toisaalta osannut odottaa kanssamatkaajiltansakaan mitään enempää. Hänet vietiin näkemään ihminen sellaisena kuin hän on ilman Jumalaa ja Hänen apuansa. Yllättävän moni uskovainen perusti uskonelämänsä kokemuksiinsa ja tunteeseensa omasta hyvyydestä, jonkin suuren saavuttamiseen Herran ja ihmisten edessä.

Johannes oli nuoruudessaan eräänlainen musta lammas kaikkien muiden uskovaisten keskellä. Hän ei ollut milloinkaan tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin ja tilanteisiin, vastoin lähes kaikkien muiden asennetta. Hän kaipasi koko ajan jotakin enemmän, sillä Hän uskoi Jumalan Sanan lupauksiin ja tiesi Hänen puhuneen paljon enemmästä, kuin mitä useimmissa seurakunnissa opetettiin. Siksi hänen tiensä johti yhä enemmän erilaisten kristillisten suuntien kokouksiin, mistä hän toivoi löytävänsä vastauksia avoinna oleviin kysymyksiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi menemään mihin kokouksiin tahtoi, mutta kaiken keskellä sanoinkuvaamaton tunne oli alkanut vaivata häntä. Hän oli lukenut Jumalan Sanasta: "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen!" (Gal. 5: 1).

Senaikainen seurakunta oli elävyydestänsä ja Herran Jeesuksen hiljattain tapahtuneesta poismenosta huolimatta jo tietynlaisen väärän vaikutuksen tulisten nuolien kohteena. Juutalaisuus oli ollut Israelin kansan keskuudessa pääuskonto, vallitseva "kristillisyys", ja siinä oli totuttu määrätynlaisiin käytäntöihin, joista ei haluttu luopua siitä huolimatta, että näiden varjokuvien toteutuminen ja todellisuus oli seisonut lihaan tulleena heidän keskellänsä. Tietyssä määrin olivat monet halukkaita omaksumaan tämän "uuden tien ja sen julistuksen", mutta vaikka sen perusteella vanhat opetukset ja näkemykset olivat tulleet ristiriitaisiksi, haluttiin ne ottaa mukaan kaikesta huolimatta. Vapaus oli vain hetkellistä, kun jo suureen ääneen tuotiin esiin asioita, jotka ikään kuin muodostivat verkkolanka-aitaa niin yksilökristityn kuin erilaisten ryhmienkin ympärille. Jos nämä aidat alussa olivat verkkolankaa, niin jonkin ajan kuluttua ne olivat muodostuneet kuin kiviseksi muuriksi, jonka lävitse tai ylitse ei päässyt ilman ulkopuolista apua.

Vieraillessaan erilaisissa uskonyhteisöissä Johannes todellakin tunsi aiheellistakin pelkoa sen johdosta, että milloin tahansa saatettiin hänen takanansa lyödä kiinni luja veräjä, joka ehkä lopullisesti sulkisi hänet mukaan johonkin sellaiseen, mitä hän ei todellakaan halunnut, nähnyt oikeaksi.

Kun hänelle oli selvinnyt ja kirkastunut, että jokaisen todellisen uskovaisen tuli ottaa kaste Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, oli hän pyytänyt päästä kasteelle siellä, missä oli tuntenut olevan eniten ymmärrystä Jumalan Sanan suhteen. Hän otti asian esiin paikkakuntansa helluntaiseurakunnassa, mutta kastamiselle asetettiin ehto: ketään ei kastettaisi, jollei tämä liittyisi heidän seurakuntaansa, ja kaste, vaikka suoritettiinkin Jumalan Sanan mukaisesti, tapahtuisi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, eli siten ihminen liitettäisiin Herran Jeesuksen yhteyteen ja samalla helluntaiseurakuntaan.

Kun Johannes sitten oli käynyt kasteella eräänlaisten kotikokousten yhteydessä, oli kyseisessä helluntai-seurakunnassa sanottu: "Kyllähän mekin olisimme sinut kastaneet!" Ei siis ole ihme, jos Johanneksen luottamus oli horjunut niin seurakuntia kuin yksittäisiäkin ihmisiä kohtaan! "Tapahtukoon, mitä sinä pyydät, mutta salli meidän asettaa sinut seurakuntamme aitaukseen, missä sinä olet turvassa kaikilta ulkopuolisilta vaikutteilta!"

Johannesta kauhistutti koko asia, sillä hän näki jo tuohon aikaan paljon pidemmälle kuin monet aikansa uskovaiset. Näitä aitauksia ei ollut ainoastaan tiettyjen, tai paremminkin sanottuna, kaikkien, seurakuntien ja kirkkokuntien ympärillä, vaan mikä vieläkin pahinta, näiden aitausten sisällä oli lukematon määrä yksittäisiä häkkejä, missä uskovaiset viettivät koko elämänsä. Heitä ruokittiin kuten kettuja ja minkkejä ja muita turkiseläimiä, he olivat turvassa ulkopuolisilta vaikutteilta ja vihollisilta, ainakin näennäisesti, mutta käsittikö kukaan sitä, että kaiken turvallisuuden keskellä heiltä oli riistetty heidän Jumalan suoma vapautensa osana luontoa. He eivät voineet mennä minne halusivat, he eivät voineet syödä mitä halusivat, he eivät voineet tehdä mitä halusivat, vaan he olivat kirkkokunnallisuuden häkissä, joka rajasi heidän elämäänsä. Jos tämä rajaaminen ja suojaaminen olisivat perustuneet Jumalan Sanan rajojen sisällä pitämiseen ja maailmallisuudelta ja vihollisen voimilta suojaamiseen, ei siinä olisikaan ollut mitään pahaa, mutta nyt kaikkialla julistettiin: "Älä tartu, älä maista, älä koske!"

Todellinen uskovainen on kutsuttu vapauteen, joskaan ei vapauteen syntiin ja lihan himojen toteuttamiseen. (Gal. 5: 13). Mutta perinteiset opetukset, jotka olivat muodostuneet niinä aikoina kun oli koettu Jumalan vaikenevan eikä puhuvan seurakunnalle suoraan ja selvästi kuultavalla äänellä, olivat korvanneet Jumalan suoranaisen toiminnan. Viisaat oppineet ja ymmärtäväiset olivat tutkineet Kirjoituksia omien kokemustensa ja näkemyksiensä pohjalta ja olivat laatineet elämänohjeet toisia matkamiehiä varten. Yllättävän usein aika oli paljastanut sen seikan, että saatettuansa kyllin paljon ihmisiä näihin perinnäisten opetustensa häkkeihin, olivat nämä jumalanvaltakunnan markkinamiehet lähteneet muille markkinoille paksu lompakko taskussansa!

Koko maailma tuntui olevan täynnä näitä ihmisopetuksen häkkejä, eikä ainoastaan seurakuntaelämän keskuudessa, vaan myöskin kodeissa. Käsittämättä sitä itsekään, monet aviopuolisot olivat ajaneet oman elinkumppaninsa jonkinlaiseen häkkiin, missä tämä ei tuntenut oloansa mukavaksi. Mitkä tähän johtaneet seikat olivat, ne vaihtelivat eri ihmisten kohdalla.

Tämä nyt jo heidän pihallensa ehtinyt eläinraukka kiersi kehäänsä lähes jatkuvasti, pysähtyen silloin tällöin tutkailemaan ympäristöänsä siihen suuntaan mihin pää oli pysähtynyt. Tarhassa ollessaan se oli nähnyt mahdollisesti vain yhteen suuntaan, ja nyt päästyään vapauteen se ihmetteli joka puolelle avautuvaa näkymää. Se ei silminnähden tiennyt mitä olisi tehnyt ja minne olisi mennyt. Mitä enemmän Johannes tätä sekaannuksissa olevaa luontokappaletta katseli, sitä enemmän hänelle avautui kuvia hengellisen elämän alueelta. Juuri tällainen oli monessa suhteessa uskovainen ihminen tämän ajan keskellä, jos hetkeksi pääsi ulos vuosikautisesta hengellisestä häkistänsä!

Ajatellessaan monia erilaisten uskovaisten kanssa käymiään keskusteluja Johannes vakuuttui yhä enemmän siitä, että seurakuntaelämästä oli ajan myötä tullut yhä enemmän kehää kiertämistä kuin uskontiellä eteenpäin kulkemista. Aivan niin kuin Israelin kansa joutui viettämään sukupolven iän erämaassa kierrellen, aivan samalla tavoin uskovaiset oman tottelemattomuutensa ja niskoittelunsa tähden vaelsivat ympyrää paahtavassa erämaassa.

Tässä ajassa ei ollut puutetta kokouksista sen paremmin kuin opetuksestakaan, mutta mikään ei näyttänyt vievän ihmisiä eteenpäin, kohti jotakin parempaa ja todellisempaa. Jos jonkinlaista edistymistä tapahtui, oli se kuin tuon kettuparan eteneminen: aivan lyhyeenkin matkaan tarvittiin kymmenkertainen matka, lukemattomia kierroksia oman ympyrän kehää kiertäen.

"Ja sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: 'Tässä on tie, sitä käykää'." (Jes. 30: 21). Ei siis ole mikään ihme, että meidän Herramme saattoi sanoa opetuslapsillensa: "...ja mihin minä menen -tien sinne te tiedätte... Minä olen tie ja totuus ja elämä..." (Joh. 14: 4, 6). Tällä tiellä kulkeminen ei ole mitään kehässä kiertämistä, koska se ei todellisuudessa ole mahdollistakaan, sillä se tie on kaita ja portti on ahdas. Niinpä tämän kuvan mukaisesti ei ympyrää kiertävä uskovainen ole tuolla oikealla tiellä kuin korkeintaan sen hetken, kun hän ylittää sen mennäksensä jälleen toisella puolella ohitse alkuperäisen tarkoituksen. Hän kuvittelee olevansa tiellä, mutta kulkee siitä huolimatta omia polkujansa!

Mitkä sitten ovat ne seikat, jotka saavat uskovaisen tälle ympyrää kulkevalle radallensa sen sijaan että hän kulkisi suoraan eteenpäin kohti päämäärää? Ne ovat mitä moninaisimmat riippuen vallitsevasta opetuksesta ja itse kunkin takana olevista elämän kiemuroista. Mutta yleensä ottaen perussyy on aina sama kuin Israelin kansankin kohdalla erämaassa. Se oli saanut sanoman luvatusta maasta, se oli lähettänyt sanansaattajansa ottamaan selvää lupausten todellisuudesta, ja näiden palattua kansa oli joutunut ratkaisun eteen. Se oli luottanut lupauksiin, se oli luottanut Jumalan apuun, mutta se ei ollut milloinkaan ajatellut kohtaavansa sellaista, mistä epäuskon valtaamat sanansaattajat, saarnamiehet, heille kertoivat! He olivat ajatelleet, luulleet, voivansa noin vain marssia tähän luvattuun maahan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, mutta nyt he joutuivat kasvokkain sen tosiasian kanssa, että heidän olisi taisteltava jokaisesta askeleesta tuota ihanaa ja heille kuuluvaa maata!

Ihminen on aina ollut mukavuudenhaluinen ja pyrkinyt kaikkinensa käyttämään hyväksensä valmiita ratkaisuja, siitäkin huolimatta, että se on usein merkinnyt jonkin sellaisen omaamista, mikä kuuluu toiselle kanssamatkaajalle. Siksi Jumalan Sanassa ovat niin voimakkaat varoitukset: "Älä himoitse ...mitään, mikä on lähimmäisesi omaa!" (2. Moos. 20: 17). Tämä ei koske ainoastaan konkreettisia asioita, vaan myös henkisiä ja hengellisiä asioita, sillä Sana sanoo: "Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa!" (Room. 13: 10).

Nyt suuri osa uskovaisuudesta perustui toisen kanssamatkaajan alas painamiseen ja itsensä esiintuomiseen toisen kustannuksella. Kun ihminen joutuu samaan tilanteeseen kuin aikanaan israelilaiset luvatun maan porteilla, on hänen päätettävä luottaako hän vielä Herraan ja Hänen lupauksiinsa, vai alkaako hän kulkea oman ymmärryksen ja oman tahdon tietä.

Aivan kuten muinoin, on Jumalan kansa tälläkin hetkellä luvatun maan porttien edessä. Herran tulemus on lähempänä kuin milloinkaan, ja luvattu sanansaattaja on julistanut tässä ajassa Jumalan tahdon. Hän oli ikään kuin yksi sanansaattajista joka oli lähetetty tutkimaan luvattua maata, ja hän palasi kertoen hyvää sanomaa kaikesta siitä, mikä tuossa maassa odottaa. Hän kertoi sen rikkauksista ja antoi tarkan selon siitä, miten tuohon maahan pääsee. Uskovaisissa heräsi todellinen halu ja kaipaus päästä kokemaan kaikki tuo luvattu, ja innolla ilmoittautui matkaan lähtijäksi suuri määrä ihmisiä. Mutta niin kuin on aina ollut, niin oli nytkin. Aivan kuten jokaisen maastalähdön, exoduksen kohdalla on, niin nytkin oli mukana sekakansaa, ihmisiä, jotka olivat lähteneet mukaan vain jonkin paremman maallisen toivossa.

Kun todellinen ja oikeasydäminen sanansaattaja oli tuonut julki sanomansa, astui esiin lukematon määrä muita "sanansaattajia ja tiedustelijoita", jotka saivat kansan sydämet pelästymään. Uskovaiset alkoivat epäillä kykyänsä saavuttaa kaikki luvattu, sillä näiden muiden julistajien toiminnan kautta heidän sydämissänsä heräsi pelko kaikkien niiden koettelemusten edessä, mitä oikeanlainen eteenpäin kulkeminen toisi mukanaan. Niinpä vihollinen sai voiton jo ennen maan rajan ylittämistä. Kansa alkoi kiertää kehää erämaassa!

Niinpä tässäkin ajassa vääränlainen julistus on saanut suurimman osan uskovaisia pyörimään inhimillisten opetusten ja lupausten loputonta kehää. Jos uskovainen ei kulje suoraan eteenpäin olosuhteista ja vastustuksista huolimatta, etsii hän vaistomaisesti ja luonnostaan jotakin korviketta sen sijaan, mitä itse Jumala on antanut kansaansa varten.

Tässä ajassa on kautta vuosikymmenten kuulunut huuto: "Katso, Ylkä tulee, menkää Häntä vastaan!" Jolla on kiire, joka käsittää, mistä on kysymys, hänellä ei ole aikaa eikä varaa kiertoteiden kulkemiseen, saati sitten ympyrässä juoksemiseen. Uskovaisen elämässä ei ole kysymys jonkin tekemisestä vain tekemisen tähden, vaan kaikella tekemisellä Jumalan valtakunnassa on aivan määrätty ja tarkka tarkoituksensa. Mikään ei todellisuudessa ole turhaa, jos noudatetaan Sanaa. Mutta jos Sana ei ole ihmiselle kaikkein tärkein asia maailmassa, ei hänellä myöskään ole kärsivällisyyttä eikä taidollisuutta kulkea eteenpäin oikealla tavalla, vaan hyvinkin pian Jumalan Sanan hänen elämässänsä korvaavat inhimillisiin näkemyksiin perustuvat perinteiset opetukset. Perinteinen on oikein hyvä sana tässä yhteydessä, sillä kautta aikojen kaikki ihmisten itsensä perustamat ja aikaansaamat opetukset perustuvat samoihin tekijöihin ja ovat niin samankaltaisia, että voidaan jokaisessa ajanjaksossa puhua perinteisestä opetuksesta. Ja mikä olisi parempi ilmaisu näistä opetuksista ja niiden aikaansaamasta tilanteesta kuin sana "häkki"!

Ihmiset pitävät eläimiä häkeissä sen tähden, että muuten ne kulkisivat vapaina luonnossa ja ne olisi vaikea löytää. Ihminen haluaa hyötyä niistä, ja ne halutaan juuri siitä syystä vangita. Eikä riitä yksinomaan sekään, että ne vangitaan, vaan hyödyntavoittelussansa ihminen menee niin pitkälle, että hän laskelmoi hyvin tarkkaan miten eläimet tulee vankeudessansa pitää, jotta hyöty olisi mahdollisimman suuri. Ruokkiminen maksaa, häkkien tekeminen maksaa, yleensä ottaen tulee kalliiksi pitää jotakin tarhattuna. Niinpä lasketaan tarkkaan kuinka paljon yksi häkki tulee maksamaan, ja kun tarpeiden hinnat kohoavat, pihistetään mielellään hiukan niin pituudesta ja leveydestä ja korkeudesta ajatellen, että jos eläin on tähän asti pystynyt elämään aikaisemmassa häkissänsä, pystyy se tulemaan toimeen hiukan pienemmässäkin.

Häkin pienuudessa ei ole ainoa hyöty raaka-aineen säästämisen suhteen, vaan suurin hyöty saadaan siitä, ettei eläin pääse liikkumaan ja säästää siten energiaansa joko turkin tuottamiseen tai munien munimiseen. Ihminen on niin tottunut tähän käyttäytymiseensä, että hetki hetkeltä omatunto ja Jumalan tarkoittama "luonnon hallitsijan ja suojelijan" rooli on muuttunut riistäjän rooliksi.

Kuinka laajat näkymät tästä avautuvatkaan siihen hengelliseen elämään, joka on vallitsevana kautta maailman! Paavali jo aikoinaan näki kaiken tämän nimenomaan galatalaisten seurakunnassa kutsuessaan heitä älyttömiksi, kun antavat lumota itsensä, panna itsensä uudelleen jonkinlaiseen häkkiin heti sen jälkeen kun ovat edellisestä päässeet ulos.

Hengellistä toimintaa on totuttu pitämään hyväksyttävänä ja luotettavana riippumatta hetkittäin vallinneista väärinkäytöksistä. Mutta nyt elämme aikaa, jossa on toisaalta aivan päinvastoin. Aikanaan oli Johannes, hankkiessaan tarvikkeita seurakunnalle, tutustunut lähikaupungin tukkuliikkeen johtajaan. Sovittaessa maksutavoista oli Johannes tullut maininneeksi, että ovathan he uskovaisia, uskovainen seurakunta. Hän ajatteli sen merkitsevän jotakin luottamuksen suhteen. Mutta hän sai kuulla sanat, jotka ikuisiksi ajoiksi syöpyivät hänen mieleensä ikään kuin jonakin profeetallisena. "Uskovaisuudella ei ole meidän kannaltamme mitään merkitystä, sillä yksi maamme suurimmista hengellisistä yhteisöistä on ostanut meiltä paljon tavaraa, mutta emme millään saa heiltä maksua!"

Tämän päivän tilanne oli muuttunut entisestäänkin tuosta päivästä, niin että suruksensa joutui toteamaan, että petos maailman piirissä uskosta osattomien keskuudessa ei ollut niinkään merkittävä kuin petos niin sanotun kristillisen seurakunnan piirissä. Useimmiten joutui Johanneskin toteamaan, ajatellessansa uskonveljiensäkin hänelle tekemiä tarjouksia, että paljon parempia kauppoja hän oli tehnyt aivan tavallisten uskoon tunnustautumattomien kauppamiesten kanssa. Millaista aikaa todella elettiinkään, kun sai epäillä petosta paljon enemmän uskovaisen puolelta kuin tavallisen maailmallisen ihmisen puolelta?

Mikään ei ole sen kauhistuttavampi kuin uskonnollinen, hengellinen petos, häkkiin paneminen. Uskovainen julistaja tai työntekijä yhä vieläkin saa käyttää hyväksensä tälle alueelle iskostunutta luottamuksen tunnetta: Minä olen uskovainen, minuun saat luottaa! Kun uskovainen antaa ymmärtää välittävänsä ja haluavansa pitää huolta toisesta, katsotaan se kristillisen elämän piiriin kuuluvaksi lähimmäisenrakkaudeksi. Mutta kuinka usein onkaan tuo rakkaus vain rakkautta itseä kohtaan ja omien etujen tavoittelua! Paavali tiesi tämän aivan tarkkaan kirjoittaessaan galatalaisille: "Heillä on intoa teidän hyväksenne, mutta ei oikeata; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä." (Gal. 4: 17).

Jos tavallinen, uskoon tunnustautumaton ihminen etsii omaa hyväänsä ja tietyssä mielessä pettää toista ihmistä, tekee hän sen oman, kääntymättömän luonteensa mukaisesti. Mutta jos uskovaisen nimeä kantava ihminen tuo esiin samankaltaista luonnetta, voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko hän todellakin joskus tullut uskoon, todella uudestisyntynyt, sillä hänessä ei ole tapahtunut sitä muutosta, joka on edellytys Kristuksen seuraamiselle: "Katso, Herra, puolet omaisuudestani minä annan köyhille, ja jos joltakulta olen jotakin petoksella ottanut, niin annan nelinkertaisesti takaisin." (Luuk. 19: 8). Kysymykseen ei tullut enää minkäänlainen pettäminen, vaan päinvastoin, vaikka itse olisi kärsinyt kuinkakin suuren menetyksen, tuli tästä lähtien toimia muiden parasta ajatellen.

Nyt kaikessa oli rahalla niin suuri merkitys, että tuskin oli minkäänlaisia kokouksia, joissa ei olisi koottu kolehtia tai uhria, tai miksi sitä sitten kutsuttiinkin. Tuskin oli montakaan sananjulistajaa, joka saatuaan tietää palkanmaksun loppuneen, olisi jatkanut toimintaansa. Sen tähden oli mitä suurimmasta merkityksestä saada ihmiset oikeanlaisiin häkkeihin, missä he pysyisivät niin kauan kuin tuottaisivat hyötyä joko sananjulistajalle tai uskonnolliselle yhteisölle.

Näitä häkkejä on olemassa niin monenlaisia, että niiden luetteleminen ja kuvaaminen veisi tavattomasti aikaa ja palstatilaa. Mutta tutkikaamme joitakin sellaisia häkkejä, jotka eivät ole niinkään kirkkokunnallisia vaan paremminkin henkilökohtaisia.

Jos joku onnistuu välttämään kirkkokunnalliseen tai uskonnolliseen häkkiin joutumisen, näyttää olevan niin, että jokainen joutuu kuitenkin jonkinlaiseen ansaan tai suljettuun tilaan, josta ei ole näytä olevan ulospääsyä. Paavali aikanaan sai tuntea olevansa sidottu johonkin sellaiseen, mikä ei häntä lainkaan miellyttänyt, vaan minkä johdosta hän oli useammankin kerran rukoillut, että se otettaisiin pois häneltä. Mutta hänen tahtonsa ei toteutunut ainakaan tässä asiassa, sillä hän oli osallinen johonkin sellaiseen, minkä johdosta hän tarvitsi lihaansa pistimen, saatanan enkelin rusikoimaan häntä ylpeilemisen estämiseksi. Samoin on tänään monien todellisten uskovaisten kohdalla.

Niin kuin suuri jumalanmies sanoi, joudumme jokainen jossakin määrin kokemaan Jobin kohtalon, niin että elämässämme on jonkinlainen asia, missä saatanan sallitaan koetella meitä. Niinpä hän toteaa: Jos sinulla on jonkinlainen vaikeus, niin mihin vaihtaisit sen? Olisitko mieluummin vakavasti sairas? Missä kohden mieluummin haluaisit koettelemuksia? Tämän kysymyksen edessä varmastikin useampi joutuu toteamaan, että vallitseva tilanne ehkä sittenkin on parempi kuin jokin itse tehty valinta!

Hyvin harvoin ihminen itse tekee itsellensä häkin. Lähes aina on kysymys siitä, että joudutaan jonkun toisen vaikutusvallan alaiseksi, niin kuin oli meidän Herrammekin päivinä. "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellakaan liikuttaa." (Matt. 23: 4).

Tarkastelemme seurakuntaelämään kuuluvia häkkejä myöhemmin, mutta tutkikaamme edellisen lainauksen perusteella niitä lähes näkymättömiä, mutta kuitenkin olemassa olevia häkkejä, jotka oli rakennettu itse kunkin elämään joko olosuhteiden tai esimerkiksi aviopuolison taholta.

Klaus on ensimmäinen tässä kirjassa mainittu henkilö, ja on aivan oikein aloittaa tarkkailumme hänestä. Olisiko mahdollista tämän miehen elämässä, että hän olisi jonkinlaisessa häkissä? Puhumme nyt näistä häkeistä hyvin suuressa määrin siinä mielessä, että niissä oleminen pakottaa itse kunkin hyvinkin suuriin rajoittuneisuuksiin elämässänsä ja suhteessansa kanssaihmisiinsä. Tässä juuri piilee kaiken vakavuus ja kohtalokkuus.

Jos ajatellaan lähiseudun maanviljelijöitä, jotka pitävät jonkinlaisia turkistarhoja takapihallansa, muodostuvat ne tavanomaisiin tarhoihin verrattuna suurista aitauksista, joiden sisäpuolelle mahtuu ehkä suurikin määrä puita ja kasvillisuutta, niin että eläimet ovat edes jonkinlaisessa luonnontilassa. Näissä tarhoissa eläimet saavat temmeltää toinen toisensa kanssa, eivätkä ne koe yksinäisyyttä. Kuinka moni ihminen tänä päivänä enää tiedostaa sitä, kuinka suuressa määrin tarhatut eläimet ovat laumaeläimiä, eli kaipaavat saada olla toisten lajitovereiden seurassa? Mutta suurissa tarhoissa jokainen eläin on suljettu pieneen häkkiin, jossa sillä ei ole juuri muuta kuin kääntymismahdollisuus. Hyöty, turkis, on ihmiselle tärkeintä, ja kun väitetään ettei eläin kärsi, tulisi jokaisen tarhaajan nähdä jotakin siihen verrattavaa, mitä Johanneksen perhe joutui tuona sunnuntaiaamuna seuraamaan. Jos eläin käyttäytyi tällä tavoin vapauteen päästyään, voidaan vain todeta siinä tapahtuneen jotakin sellaista, mikä on täysin luonnonvastaista ja suorastaan iljettävää.

Ihminen on luonnoltaan myöskin laumaolento, eli vain jollakin tavoin häiriintynyt ihminen haluaa olla aivan yksin. Jo Eedenin puutarhassa Jumala näki luomaansa ihmistä seuratessaan: "Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva!" Jotta ihmisen ei tarvitsisi tuntea itseänsä yksinäiseksi, sitä varten on Jumalan tarkoittama todellinen seurakuntayhteys. Mutta sielunvihollinen haluaa kaikin mahdollisin tavoin rikkoa tämän yhteyden, niin että saisi ihmiset yksiksensä aivan kuten tapahtui jo Eedenin puutarhassa. Kun Aadam oli poissa ja Eeva oli yksin, tuli tämä kiero olento käärmeen hahmossa Eevan luokse ja vietteli tämän. Samaa periaatetta vihollinen käyttää yhä vielä jokaisen uskovaisen nimellä kulkevan kohdalla. Siksi tulee olla todella tarkkaavainen, jos tuntee jääneensä yksin ja vihollinen alkaa puhua. Jos vielä on jonkinlaisessa häkissä, ovat pakomahdollisuudet todella vähäiset.

Klaus toki kävi seurakunnankokouksissa säännöllisesti ja oli yksi etuoikeutetuista puhujista niin koti- kuin lähiseudunkin seurakunnissa. Miten hän siis olisi voinut olla jonkinlaisessa häkissä, kulkea ympyrää?

Yksi tämän kirjan perusajatuksista perustuu siihen lauseeseen, jonka kirjoittaja kuuli erään ohjelman yhteydessä: "Kun teemme saman virheen kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä." Ylimalkaisesti ajateltuna asia ei tunnu niinkään vakavalta, mutta hengellisen näkö- ja käsityskyvyn omaavalle se tuo julki kuolemanvakavia asioita. Voitaisiin sanoa oikeutuksella ja Jumalan Sanan todistuksen pohjalta, että jokainen tällainen asiantila uskovaisen elämässä muodostaa omaperäisen häkkinsä tämän ympärille, mistä hän vain Jumalan armon kautta voi päästä ulos ja todelliseen Kristuksen vapauteen.

Aloittakaamme aivan konkreettisesta asiasta, jotta jokainen voisi käsittää mistä on kysymys. Mikähän olisi ilmeisin ja selvin tekijä, jota voitaisiin luonnehtia Klausin häkiksi? Mikä oli sellainen asia, mikä sai hänet ikään kuin kiertämään jatkuvaa kehää?

Klaus oli asunut Hopeajärven kylällä koko ikänsä, sillä maatilan oli omistanut jo hänen isoisänsä. Talon perusosan muodosti hänen aikanaan rakentamansa yhdistetty asunto- ja karjarakennus, niin kuin tällä seudulla oli yleisesti tapana. Mentäessä katsomaan eläimiä, ei tarvinnut lainkaan astua ulos ovesta, koska nämä olivat seinän takana. Suku ei ollut varsin uskonnollista, joskin kirkossa käytiin suhteellisen usein. Perhe oli oppinut työtä tekeväisiksi ihmisiksi, jotka usein sunnuntaisinkin ahkeroivat pelloilla. Ahkeruudesta johtuen ei koskaan oltu nähty nälkää tai edes puutetta, ja niinpä Klaus oli koko elämänsä ajan säästynyt pahemmilta kolhuilta. Ehkä tästä johtuen hänen oli hyvin vaikea käsittää niitä ihmisiä, joita elämä kolhi kaikin mahdollisin tavoin. Jos Johannes ei sairautensa johdosta kyennyt ajoittain normaaliin työntekoon, arvosteli Klaus häntä laiskaksi, sillä olihan Klausin isäkin joka päivä rientänyt askareisiinsa kaikista sairauksistansa huolimatta! Jos poika itse ei ollut sairastanut juuri lainkaan, ei se merkinnyt sitä, etteikö tämä olisi voinut omaksua isän kokemuksia ikään kuin omiksensa: jos isä, niin miksei jokainen muukin!

Perhe ei siis kärsinyt puutetta, ja ainoa todellinen murhe oli ollut molempien vanhempien kuoleminen hyvin lyhyen ajan sisällä 1970 luvulla. Vaikka isä ja äiti eivät olleet kovin uskonnollisia, opettivat he lapsensa rehellisyyteen. Niinpä Klausilla oli uskoon tullessaan suorastaan neulansilmäomatunto, ja kaikki menneen elämän rikkomukset painoivat häntä suurella syyllisyydentunteella; etenkin hänen ajoittain koko olemuksen vallannut pelihimonsa. Nyt hän pyrki kaikin tavoin noudattamaan Jumalan Sanan ohjeita.

Taloudellisuus oli kuitenkin yksi hänen luonteenpiirteistänsä, joka käytännössä johti sen muuttumiseen suoranaiseksi paheeksi. Hän halusi kaikessa olla säästäväinen, ja niinpä oli Johannes aikoinaan joutunut monenlaiseen pulaan hänen seurassansa. Mutta suurimpaan pulaan oli joutunut Klaus itse, vaikka ei sitä juuri käsittänytkään. Hän oli seurakuntansa tietynlainen johtohahmo ja uskovaisten esikuva. Mutta tässä ajassa vallitsi kummallinen käytäntö, mitä aikaisemmin olisi kutsuttu suoraan synniksi. Maailman malli oli niin voimakkaasti kaikkialla läsnä, etteivät uskovaiset juuri poikenneet tavallisen elämänsä suhteen niistä, joita he kutsuivat jumalattomiksi. Koska kuitenkin oli kysymys asioista, joiden uskottiin tapahtuvan muilta salassa, ei sitä nähty niinkään pahaksi. Itse kukin harjoitti jonkinlaista vilppiä tai kaksinaamaisuutta tai muuta vastaavaa, ja kun sitä oli harjoittanut kyllin kauan, tuntui se tänään aivan normaaliin elämään kuuluvalta. "Kun saman virheen tekee kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä."

Klaus jyrisi seurakunnankokouksissa kuin tuomionpasuuna kaikkea syntiä vastaan, mutta jonnekin oli kadonnut viime vuosien aikana hänen neulansilmäomatuntonsa, niin että nyt hän oli valmis nielemään vaikka kamelin, kunhan vain sitä ei kukaan näkisi. Mutta aina oli joku joka näki jotakin, ja niinpä hänen vaatimattomasti ja viattomasti alkanut salakuljetuksensa oli johtanut tilanteeseen, joka saattoi hänet kiertämään samaa kehää.

Vuosia sitten hän oli ensimmäistä kertaa ajanut silloisella autollansa koko perheen kanssa naapurimaiden puolelle nimenomaisessa tarkoituksessa ostaa jotakin edullisemmin, sillä määrätyt asiat kuulemma olivat huomattavasti halvempia siellä. Aluksi oli ostettu juuri sallitut määrät, ja kun sitten tulli ei ollut edes pysäyttänyt rajalla, alkoi mieltä vaivata se seikka, että kun kaikki kerran meni tällaisella tavalla, niin miksi ei olisi samalla voinut ostaa hiukan enemmänkin.

Ajan kuluessa Klausin omatunto venyi ihmeellisellä tavalla, niin että ostokset alkoivat sisältää jopa sellaisia tavaroita, mitä ei maahan olisi saanut tuoda ollenkaan. Mutta tottumus on toinen luonto, ja niinpä kerta toisensa jälkeen rauhoitettu omatunto alkoi hyväksyä yhä suurempia sallittujen määrien ylityksiä. Palattuansa alkuaikoina näiltä matkoiltansa hänen omatuntonsa oli kolkuttanut melko ankarasti, mutta hän löysi oikean tien sen rauhoittamiseksi. Tätä tietä kulkien suurin osa uskovaisista löytää ratkaisun näihin pulmiinsa. Hän otti asian puheeksi työmaalla kavereiden kesken, ja nämä tavalliset kansalaiset olivat ehdottomasti sitä mieltä, ettei ole mitään pahaa siinä, jos salakuljettaa. Niinhän tekee jokainen, vakuutti niin nuorempi kuin vanhempikin kollega. Oli kuulemma hyvä tehdä niin kuin mustalainen neuvoi poikaansa: "Varasta, poika, mutta älä jää kiinni!"

Vaimo oli aluksi suurestikin arkaillut kaikkea tätä lain kiertämistä tai rikkomista, mutta huomattuaan kuinka suuri apu taloudelle oli näistä matkoista, alkoi hän vähitellen jopa yllyttää miestänsä. Niinpä oli sitten vaimo miehensä suostumuksella ommellut taidollisesti vaatekappaleen, jonka päälle puettuaan hän saattoi pujotella sen taskuihin lähes kymmenen kiloa lihaa ja vastaavaa, ilman että kukaan olisi voinut huomata mitään.

Klausin kohdalla puhumme salakuljetuksesta, mitä varmastikaan ei moni pääse samalla tavalla ja samassa mittakaavassa harjoittamaan. Mutta itse kullakin on vastaavia asioita, joiden luonnetta ehkä kuvaa hyvin kaikki se, mitä Klausin elämään tuli sen johdosta. Olkoon kysymys mistä väärästä asiasta tahansa, niin joutuu jokainen käymään lävitse saman prosessin, johon sisältyy alussa vaivaava omantunnon kolkutus, tietoisuus jonkin väärän tekemisestä. Mutta jos sitten ihmisen mieli päättää asian jatkamisesta näistä tunnonvaivoista huolimatta, alkaa hän etsiä puolusteluja tekemisellensä. Asiaa kuvaillaan tuttaville tai työtovereille noin kautta rantain, jonkun muun tekemänä. Kun sitten nämä kuulijat vähättelevät asioiden merkitystä, huokaistaan helpotuksesta ja jatketaan entiseen tapaan. Näin tapahtuu käytännössä se, mistä olemme koko ajan puhuneet: Virhe muuttuu oikeaksi!

Klaus oli siis tietämättään häkissä, missä hän juoksi ympyrää, aluksi omantuntonsa kanssa, sitten niiden asioiden kanssa, jotka pakostakin seurasivat tätä osaltaan leikkinä alkanutta lain rikkomista. Yksi vakavimmista piirteistä tässä "leikissä" oli se, että hän joutui jatkuvasti salailemaan asioita, ja pakotti samalla toisetkin mukaan tähän leikkiinsä. Thomasille hän oli tämän toivomuksesta tuonut rajan ylitse kiväärinpanoksia, joita ei maan laki sallinut, ja kun sitten yksi Thomasin armeijakavereista oli asekaapin laatikossa nähnyt nämä ammukset, oli hän heti ryhtynyt utelemaan mistä niitä saa. Thomas ei tietenkään voinut kertoa totuutta, ja niin hän joutui keksimään selityksen, mitä kaveri tuskin uskoi.

Klaus itse asiassa valehteli joka kerta ajaessansa takaisin rajan ylitse, sillä kysyttiin häneltä tai ei, olisi hänen tullut ilmoittaa tuomansa tavarat, sillä tullirakennuksen seinässä oli selvät ohjeet menettelytavoista. Yhden tai kahden tahattoman tai osittain tahallisen valheen kertominen tuskin kadottaa ketään sinänsä, sillä onhan ihminen perusluonteeltansa valehtelija ja petollinen. Mutta jos samoja valheita, muunneltua totuutta, toistaa kyllin kauan, alkaa olla jo kysymys jostakin hyvin vaarallisesta uskovaisen elämässä.

Markku Vuori