Taivaalliset piirustukset

Aviollisia vaikeuksia pidettiin siis jonakin hyvin häpeällisenä seurakunnan keskuudessa. Kun niitä ei edes saanut mainita, ei niitä siis voinut olla olemassakaan! Mutta miksi oli Jumalan Sanaan kirjoitettu seuraavaa? "...niin myöskin vanhat naiset (parempi käännös: vanhemmat naiset) olkoot käytökseltään niin kuin pyhien sopii, ei panettelijoita, ei paljon viinin orjia, vaan hyvään neuvojia, voidaksensa ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa, olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehilleen alamaisia, ettei Jumalan Sana pilkatuksi tulisi" (Tiit. 2: 3-5).

Aviovaikeudet siis olivat todellisuutta, mutta johtuikohan kaikki siitä, ettei tätä sanankohtaa oltu noudatettu? Oliko kenellekään annettu oikeata esimerkkiä sellaisesta avioliitosta, mitä Jumala omiltansa odotti? Miksi oli niin harvassa sellaisia vanhempia naimisissa olevia tai olleita sisaria, jotka olivat kykenevät toimimaan toisten auttajina? Eikö heitä ollut, vai eikö heitä haluttu kuulla, uskoa heidän olemassaoloonsa?

Monet nuoremmat ihmiset avioliittoon mennessään eivät ole olleet kauan uskovaisia, tai eivät ole vielä olleet uskovaisia. Mistä he voisivat saada käsityksen aidosta avioliitosta, jos näistä asioista ei milloinkaan puhuta, jos heitä ei valmisteta tuleviin ongelmiin ja yllättäviin tilanteisiin? Siksi on ehdottoman tärkeätä oikea asenne niin neuvojien kuin neuvon vastaanottajienkin puolella. Ei voida odottaa, että jokainen kokeilee itse kaiken ja ikään kuin kantapään kautta oppii jatkamaan elämää mahdollisesti hyvinkin pahasti haavoittuneena. Uskossaan vanhempien sisarten tehtäväksi on sälytetty todella vaativa tehtävä, josta heidän tulisi ottaa vaarin niin kuin kaikesta muustakin Jumalan Sanasta.

On täydellisesti hylättävä tässä ajassa ajatus siitä, ettei haluta kenenkään neuvoja. Hyvin moni erheellisesti viittaa ajatukseen Jumalan Sanasta, että tässä ajassa kaikki tulevat Jumalan opettamiksi, eikä tarvita enää mitään palvelustehtäviä tai neuvojia. Mutta tässä ollaan mitä suurimmassa määrin kohtalokkaaksi osoittautuneen virheen kanssa tekemisissä. Nyt Jumala on paljastanut Sanansa salaisuudet, ja sen johdosta aidot Jumalan Sanan julistajat ovat kykeneviä opettamaan todella siten, että voidaan sanoa opetuksen tulevan suoraan Jumalalta.

Kun lukee kaikkia esimerkiksi avioliitosta laadittuja kirjoja, voi hyvin ymmärtää mitä merkitsee se, että ihmiset nyt voivat tulla Jumalan opettamiksi. Menneinä aikoina kukin on tuonut julki mielipiteensä ja laatinut niistä oppikirjoja muille, mutta vuosikymmenet ovat osoittaneet, että nuo opit ovat olleet vain ihmisistä lähtöisin. Ihminen on opettanut toistansa, ehkä parhaan kykynsä mukaan ja hyvää tarkoittaen, mutta tuloksena ei olekaan ollut Jumalan mielen mukainen avioliitto.

Se, mitä seurakunnan nyt tuli tehdä, oli aloittaa yksinkertaisista asioista. Yhdellä kertaa ei voi nielaista koko leipää, vaan on puraistava pala kerrallaan. Korjaaminen on aloitettava siitä, mikä nähdään virheellisesti tehdyksi.

Jokaiselle ymmärtäväiselle on itsestään selvää, ettei silminnähtävä ja ulkonainen seurakunta ole milloinkaan noudattava kaikkea Jumalan vaatimaa, eikä siten ole pääsevä Jumalan mielen mukaisiin tuloksiin sen paremmin avioliitossa kuin ei muussakaan kristillisessä elämässä. Mutta jokaisen sellaisen, jonka silmät Jumala oli avannut, tehtävä oli nyt alkaa rohkeasti toteuttaa sitä, minkä tiesi oikeaksi. Kaikki suuri on aina ennenkin alkanut pienistä asioista, kuinka nyt sitten voisi olla toisin!?

Moni vilpitön oli jo kauan sitten käsittänyt todellisen muutoksen tarpeen. Samoin nämä olivat tienneet melko tarkkaan, miten kaiken tulisi olla, mutta oli puuttunut rohkeutta seisoa sen takana, minkä tiesi olevan Jumalan tahdon. Mutta nyt oli tullut niin myöhäinen hetki, ettei ollut varaa enää odottaa.

Johannes koki yhdeksi vaikeimmista asioista elämässänsä sen, mikä on jokaisen jumalanpalvelijan tuska. Armossansa, johon hänellä ei ollut mitään ansiota, Jumala oli vienyt hänet näkemään iankaikkiset suunnitelmansa, suuret jumalalliset rakennuspiirustukset. Hän ei ollut profeetta, eikä hän nähnyt asioita aivan siten, kuin profeetta ne näkee, mutta hän tiesi jumalallisella varmuudella, miten kaiken olisi tullut olla. Kaikkien näiden elinvuosiensa aikana näitä piirustuksia oli tuotu hänen eteensä, tai paremminkin hän hengessä oli jatkuvasti vieraillut Taivaallisessa Suunnitteluhuoneessa. Hän tiesi nyt, ansiottomasti, armosta, millainen todellisen seurakunnan tuli olla, millainen oli todellinen avioliitto, millainen todellinen mies ja nainen. Mutta millaisen tuskan toikaan sen näkeminen, että tämä taivaallinen malli oli niin vähän saanut muotoansa niin yksilöissä kuin seurakunnassakin! Se oli jatkuva, kalvava tuska ja paino sydämellä.

Tätä tuskaa ei kantanut yksin Johannes, vaan monet muutkin hänen ohellansa. Otolla ei ollut samanlainen palvelustehtävä kuin minkä Johannes tunsi tulleen osallensa, mutta hänkin oli saanut tehdä samoja vierailuja kuin veljensäkin. Nämä vierailut olivat täynnä jumalallista iloa ja riemua, ihastusta. Kuinka surullista olikaan palata takaisin maan pinnalle sen hetkiseen todellisuuteen!

Vaikka murhe täyttikin sydänalan, oli sisimmässä kuitenkin tietoisuus siitä, että kaikkialla maailmassa, lähempänä ja kauempana, oli jumalallinen prosessi käynnissä niissä sieluissa, jotka oli säädetty olemaan osallisena Taivaalliseen Hääateriaan. Nyt ei vielä voinut nähdä kaikkia näitä veljiä ja sisaria, mutta oli lähellä se hetki, kun Taivaallinen Henki olisi esittelevä heidät toisillensa! Oli vain odotettava kärsivällisesti, sillä Jumala oli pitävä lupauksensa.

Oli käsittämätöntä se, kuinka voitiin pitää sillä tavalla häpeällisenä kaikkia vaikeuksia. Käsitteet häpeä ja katumus, jumalan mielen mukainen murhe, olivat saaneet väärän selityksen. Jokainen todellinen jumalanlapsi oli kautta pelastushistorian ollut vain kiitollinen kaikesta ojennuksesta, sillä palvelihan se hänen iankaikkista parastansa. Juhlapuvussa ei saanut olla tahroja eikä ryppyjä. Kuinka toisin olikaan monessa suhteessa tänään!

Johannes muisti sen, kuinka hän aikoinaan oli ujona opiskelijana ollut koulun juhlissa, ja tahtoen tavata tilaisuuden jälkeen sen aikaisen tyttöystävänsä, hän oli kovalla touhulla kiiruhtanut torille, minne muutkin olivat rientäneet. Mutta kiireessänsä hän oli takkia pukiessaan ottanut vahingossa mukaansa jonkun kaulaliinan, joka nyt roikkui takin alta kuin pitkä häntä. Hän ei odottavassa mielessään tullut kiinnittäneeksi asiaan mitään huomiota, ihmetteli vain nauravia ja pilkkaavia kasvoja ympärillänsä. Kukaan ei armahtanut häntä tulemalla vaikkapa salavihkaa hänen luoksensa ja nykäisemällä kaulaliinan pois. Lopulta hän itse huomasi ylimääräisen vaatekappaleen ja lähes itkua lykäten pakeni paikalta.

Tämä kaikki saattoi tuntua nyyhkysaarnalta, mutta kuinka elävä kuva se olikaan hengellisestä elämästä! Aikoinaan oli Hildegard tullut ensimmäisiä kertoja kokouksiin. Sinä päivänä Bruno, hänen miehensä, oli lähtenyt jo aamusta istumaan kylän kapakkaan, niin että hän oli ollut valmis kotiin kuljetettavaksi jo aikaisin illalla. Hildegard oli päättänyt sinä iltana mennä kokouksiin erään ystävänsä pyynnöstä, ja oli kiitollinen siitä, että oli ehtinyt retuuttaa juopuneen miehensä kotiin. Mutta hänen lähtiessään miestään tukien kapakasta, oli eräs ilkeämielinen Brunon ryyppykaveri heittänyt lasillisen likööriä Hildegardin selkään. Tämä ei sitä miestään retuuttaessaan huomannut, ja voidaan vain kuvitella niitä katseita, jotka hän sai osakseen jo kokouspaikan pihalla, saati sitten lähempänä astelevien paheksuvia ilmeitä alkoholin haistessa näin pyhässä paikassa.

Kukaan ei ollut niin ystävällinen ja armahtavainen, että olisi kauniisti ottanut sisaren syrjään ja selittänyt tälle ihmettelevät katseet. Monella olisi ollut ylimääräinen vaatekappale, jolla olisi voinut peittää muutenkin ahdistetun kanssamatkaajansa tuhritun selän. Mutta ei, sellaisenaan istuutui Hildegard kokousyleisön joukkoon valkoisessa, parhaassa pyhämekossansa, jonka selkää tahrasi suuri punertava läikkä!

Kaikki tämä oli jotakin sellaista, mikä kirjattiin taivaassa. Oli sydäntä raastavaa, ettei kukaan halunnut peittää toisen häpeätä, armahtaa toista. Päinvastoin hymyiltiin salaa ja kuiskuteltiin toinen toisellensa. Unohdettiin se, kuinka paljon itse oltiin saatu anteeksi, kuinka suuri armo oli tullut itsensä osaksi. Ei oltu pukeuduttu sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen. (Kol. 3:12).

Nyt elettiin aikaa, jolloin tarkattiin toinen toistansa virheiden löytämiseksi, ja kun niitä keksittiin, oli tyytyväisyys huipussaan. Oli varmastikin totta se, mitä Johannes aina oli ajatellut: Suurin osa, mahdollisesti 90 prosenttia uskovaisuudesta perustui siihen, että nähtiin toiset huonompina ja epäonnistuneempina kuin itse. Toisen häpeä nosti itsetuntoa monta astetta, sen sijaan että olisi säälitty ja pahoiteltu toisen vahinkoa.

Kylälle vasta hiljattain muuttanut perhe oli kova puhuttelu paikkakunnan uskovaisille, heidän omilletunnoillensa. Martha perheineen oli jotakin sellaista, mihin ei oltu totuttu. Franz, hänen miehensä, oli käynyt ankaran koulun Jumalan korkeakoulussa, eikä siltä opilta Marthakaan ollut säästynyt. Oli aivan ilmiselvää, että ne ihmiset, joilla oli sydäntä toisille, rakkautta ja laupeutta, olivat kaikki läpikäyneet saman koulun.

Dietrich ja Lisa Kaufmann olivat naapurikylän asukkaita, jotka suhteellisen usein kävivät kokouksissa kaikesta huolimatta, ja eräässä mielessä heidät katsottiin kuin kylän asukkaiksi. Heidän elämänsä oli ollut yhtä murhenäytelmää lapsuudesta lähtien, ja vasta nyt muutettuaan lähiseudulle olivat he saaneet jonkunlaisen rauhansataman elämällensä. Murheen terävä ja terveellinen veitsi oli tehnyt työnsä hyvin kaikkien näiden ihmisten kohdalla, ja näkymätön mutta luja side yhdisti kaikkia saman koulun käyneitä. Sitä eivät voineet ymmärtää ne, joilla kaikki meni hyvin, joilla ei ollut mitään vaikeuksia.

Voiko olla totta, että tällaisiakin ihmisiä oli? Kyllä, mutta mistä se johtui? He antoivat virran kuljettaa itseänsä; heillä ei ollut vihollista, sillä he olivat tehneet kompromissin tämän kanssa. He kävivät kokouksissa ehkä säännöllisestikin, he puhuivat Jumalan valtakunnan asioista, saattoivat todistaakin seurakunnassa, mutta järkevästi pitivät asiat päässänsä, varoen niiden tunkeutumista sydämeen asti. Siten he pitivät oman osansa sopimuksesta, ja vihollinen jätti heidät rauhaan. Kaikki sujui tasaisesti ja rauhallisesti, ainakin johonkin asti.

Eräänä päivänä humalainen mies tuli seurakunnan pihalle. Kaikki pyrkivät mahdollisimman pian sisälle, sitäkin nopeammin kun tämä kaatua mäjähti pitkin pituuttaan ja löi päänsä pihakiveykseen. Otsaan tuli ammottava haava, josta vuoti runsaasti verta miehen kasvoille. Kainalossa ollut salkku jäi tämän käden puristukseen, niin että hän makasi todella pahannäköisessä asennossa. Kun kukaan ei ollut edes aikomuksissa mennä auttamaan, riensi jo Martha auttamaan kaatunutta parempaan asentoon ja tyrehdyttämään verenvuotoa valkoisella liinallansa, joka hänellä lähes aina oli kaulassansa.

Useampi paikalla ollut kauhisteli tällaista tuhlaavaisuutta ja aivan liiallista juopuneen hoivaamista. Asettaessaan salkkua miehen pään alle ihmetteli Martha sitä, ettei mies haissut ollenkaan viinalta. Muutenkaan ei tämän asu vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli juopuneista ihmisistä. Kun mies pakonomaisesti pyrki ottamaan jotakin pukunsa takin taskusta, työnsi sisar kätensä mainittuun paikkaan ja sai käteensä pienen muovirasian. Avattuaan sen hän totesi siellä olevan sokeripaloja. Hetkessä hänelle selvisi, mistä oli kysymys. Ei tämä mies ollutkaan juovuksissa, vaan hänellä oli paha sokeritauti! Mitä olisi hänelle tapahtunut, jos hänet olisi jätetty tajuttomana makaamaan?

Saatuaan sokeria suuhunsa mies virkosi nopeasti, ja selvisi että hän on uskovainen Oton seurakunnasta. Hän oli halunnut tulla katsomaan näitä uskovaisia tällä kylällä, mutta ei ollut huomannut kuluneen liian pitkän ajan siitä, kun oli syönyt jotakin. Juuri kokouspaikan pihalle tullessa häntä oli alkanut pyörryttää, ja ennen kuin oli ehtinyt mitään sanoa, tuupertunut maahan.

Kuinka väärin voitiinkaan asioita tuomita, kuinka väärin voitiinkaan arvioida toisen kohtaa! Kaikki ei ole sitä, miltä se ensisilmäykseltä näyttää. Oma uskonveli voi kuolla pihallemme, jos meillä on voimakkaat ennakkoluulot!

Markku Vuori