Pysyköön veljellinen rakkaus

Otto oli yksi Jumalan kärsivistä lampaista, kovien koettelemusten mies. Ei ollut siis ihme, että Johannes ja Otto ystävystyivät päivä päivältä yhä enemmän.

Nämä kaksi kohtasivat melko usein, vaikka kummankin asuinpaikan välillä oli useamman tunnin ajomatka. Alussa vierailut olivat olleet melko pidättyväisiä, sillä molemmat olivat joutuneet niin usein petetyiksi ystävyyssuhteissansa. Luottamus oli palkittu takanapäin puhumisella ja rippisalaisuuksien julkistamisella. Täytyi todellakin olla niin, että elettiin jo aivan viimeisiä aikoja ennen Herran Jeesuksen tulemusta, sillä ihmiset vastasivat sitä kuvausta, mikä on tallennettuna 2. Tim. 3: "Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita..."

Otto oli joutunut kokemaan monet näistä piirteistä viimeisten vuosien aikana. Suurin pettymys ja käsittämätön asia hänelle oli se, että nämä piirteet olivat joissakin hänen seurakuntatuttavissansa. "...heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta."

Hän oli suurissa vaikeuksissa niin kotona kuin työnsäkin puolesta. Vaimo oli mukana seurakunnan toiminnassa, mutta näytti ainakin Oton kertoman mukaan siltä, ettei tämä tarkoittanut aivan täyttä totta uskonelämässänsä. Otto oli hyvin herkkä ihminen, joidenkin mielestä melkein naisellisen pehmeä, herkästi mielensä pahoittava. Vaimo, Erika, puolestaan oli luonteeltansa aivan vastakkaista - ainakin suhteessansa Ottoon.

Ei siis ollut ihme, että masentunut mies iltakaudet käyskenteli lähiseudun puistoissa ja katseli kaihoisasti ohitse virtaavan vuolaan joen pintaa. Ajoittain pinta oli hohtavan kirkas ilta-auringon loisteessa, mutta öisin taas synkeän musta ja masentava, etenkin kun alajuoksulla laskettiin padosta vettä runsaammin. Silloin vesi virtasi entistäkin nopeammin ja uhkaavammin. Ei, sitä hän ei tunnustanut, mutta jokin hänessä olisi mielellänsä pudottautunut tuon virran vietäväksi!

Tällaisissa tunnelmissa hän oli vieraillut eräässä lähiseudun uskovaisten yhteisössä ja tavannut pistäväsilmäisen saarnamiehen, joka ehdottomuudessansa kiehtoi Oton mieltä. Ehkä tässä olisi veli, joka voisi auttaa häntä ahdistuksissansa, tuoda jonkun neuvon Herralta!

Saarnamies oli kuunnellut hartaasti ja antaumuksella ja päätänsä puistellen tai nyökytellen. Masentunut mies koki helpotusta ajatellessaan toisen ymmärtävän hänen pulmiansa. Aina väliin vilkaisivat tummat silmät häntä läpitunkevasti, ja huulilta kuului: "Ai, kerro lisää. Kerro tarkemmin." Ja Otto kertoi!

Oli jo aamuyö kun rukoiltiin, ja väsynyt matkaaja riensi kotiin noustakseen muutaman tunnin kuluttua koettelevaan työhönsä. Miksi olikaan Herra sallinut hänen tehdä sellaisen erehdyksen, että oli suostunut perustamaan leipomon!

Otto oli laiska leipuri yleisen mittakaavan mukaan. Hän ei ollut täysin terve, ja jauhot aiheuttivat nykyään ilkeätä kurkunärsytystä. Milloin olisi hänellä jauhoallergia ja lopulta pölykeuhkot?

Mieli oli kuitenkin tulevina päivinä helpottuneempi kuin tavallisesti, sillä olihan hän saanut purkaa sydäntänsä. Jokin kuitenkin askarrutti häntä tässä saarnamiehessä. Oliko se vain tämän selvästi havaittava fanaattisuus ja kiihkomieli joissakin asioissa, vai oliko se epäilys tämän luotettavuudesta? Sellaisia asioita hän oli puhunut Erikasta ja heidän elämästänsä, että jos ne vuotaisivat julkisuuteen, olisi se hänen loppunsa!

Erika ei pitänyt lainkaan miehensä ammatinvalinnasta, niin kuin ei monen muunkaan veljen vaimo. Seurakunnan kokouksissa tämä kuitenkin riippui jatkuvasti kiinni miehensä käsivarressa ja hymyili kaikille. Kaikille! Toivotti Jumalan rauhaa ja siunausta ja puhui kauniita asioita niin Otosta kuin tämän työstäkin. Tällaista vaimoa arvostettiin seurakunnassa, ja hiukan moitittiin miestä, joka leipomon omistajana ja leipurina nukkui monta tuntia pitempään kuin muut alan ammattilaiset. Leipä tosin oli hyvää, ja olihan se tavallaan etu, kun myöhemminkin päivästä oli saatavissa tuoretta leipää. Eiväthän kaikki tarvinneet sämpylöitänsä aamukahdeksalta!

Mikä Oton sai epätoivon partaalle oli eräs piirre (voi, itse asiassa näitä piirteitä oli niin monta, niin monta!) Erikassa. Se liittyi juuri näihin vierailuihin seurakunnassa. Miksi Erikan täytyi olla niin näkyvästi ihastunut mieheensä, kuin julistaaksensa jokaiselle kohtaamallensa: meillä menee hyvin, minä olen erinomainen vaimo tälle nahjukselle! Eikö olisi ollut parempi, että hän olisi vain ollut, sanonut päivää tai Jumalan siunausta kaikille eteen tuleville, eikä olisi niin lujasti pitänyt kiinni toisen hihasta? Miten joku voi olla niin ulkokultainen? Ei, ei Erika ollut ainoa, sen hän tiesi.

Kaikki tämä johtui samasta asiasta kuin miten oli laita Johanneksenkin seurakunnassa. Pelkkä ajatuskin siitä, että jonkun seurakuntalaisen avioliitossa olisi vaikeuksia, oli kauhistuttava ajatus. Saarnaajat julistivat ikuista yhteyttä ja liiton peruuttamattomuutta, samalla hymyillen loistavin kasvoin kohti etupenkissä istuvia vaimojansa. Niin, siellä istui ihana vaimo, suloisin otus maan päällä, jonka kanssa ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia, ei ajatustakaan mistään kauhistuttavasta avioerosta. Ei, he olisivat elävä elämänsä loppuun asti onnellisina ja täydellisessä harmoniassa! Näinkö nämä saarnamiehet ajattelivat saarnansa lomassa? Ei, vaan kaiken tämän he moneen kertaan vuodessa kuuluttivat kesken saarnaansa kaikelle kansalle!

Mutta Otto tiesi paremmin, ja häntä melkein oksetti. Kyllä hän tiesi, kuinka viimekuisella kevätretkellä Ilse, seurakunnan saarnaajan vaimo, oli suutahtanut siinä määrin, että oli paiskonut joen rannalla kaikki heidän retkivarusteensa ja eväänsä koreineen päivineen virtaaviin kuohuihin, ja mitä kukaan ei saisi tietää, miehensä kaiken perään. Tästä vannotettiin lapsiakin vaikenemaan viikon arestin uhalla.

Kaikkein kauheinta ja pilkkaavinta, mitä vaimo parka pitkään sai katua ja pyydellä anteeksi hurskaalta mieheltänsä oli se, että tämän päähän oli kolahtanut jokin kova heti hänen päästessänsä pinnalle. Ei, se ei voinut olla totta, hänen vaimonsa oli tehnyt melkein kuoleman synnin!

Kotimatkalla ei puhuttu halaistua sanaa, ja lapset istuivat takapenkillä seuraten nenä kiinni sivulasissa ohitse vilistäviä maisemia. Kyllä hän oli ollut oikeassa! Autoa suu yhtenä viivana ajavalla Ilsellä ei ollut vihkisormusta sormessansa!

Kotona jatkui molemminpuolinen murjotus, mutta aina jonkun ihmisen läsnä ollessa hymyiltiin mitä suloisimmin, ja vaikka juuri olisi oltu melkein tukkanuottasilla, siveli Ilsen käsi miehensä hartiaa ja niskahiuksia. Mutta heti kun kukaan ei ollut näkemässä, jatkui kiivas ilmapiiri. Tämä oli juuri se, mikä oli Otolle lähes sietämätöntä. Hän tiesi kaikesta tästä, sillä Ilse oli puhunut Erikan kanssa luottamuksellisesti näistä asioista, ja Erika oli puhunut luottamuksellisesti Oton kanssa.

Erika oli paheksunut suuresti Ilsen miehen asennetta. Tämä oli omalla käytöksellään provosoinut vaimonsa sellaiseen vimmaan! Mutta ei hän myöskään voinut sietää Ilsen tapaa esiintyä niin hellänä, vaikka tunteet olivat aivan jotakin muuta. Ei, Erika ei olisi osannut olla niin ulkokultainen! Kaikkea tätä kuunnellessaan Otto ei ollut pysyä nahoissansa!

Erika oli kurkkuaan myöten täynnä Oton leipomoa, ja sen Otto sai jatkuvasti tuntea nahoissansa. Yksin hän ahersi päiväkaudet yrityksessänsä, eikä Erika juuri työntänyt nenäänsä sen paremmin leipomon kuin myymälänkään puolelle. Toisaalta oli vaimolla oma työnsä, joka vaati tämän voimavaroista melkoisen osan. Tämä järjestely oli pitkäaikaisen kissanhännänvedon lopputulos ja yhteinen päätös, vaikka ei se todellisuudessa tuntunut hyvältä yksinäisestä miehestä. Pelkäsikö vaimo, että jos hän tulisi katsomaan miestänsä tämän työpaikalle, tämä odottaisi hänen auttavan?

Erika ei siis pikkusormellaankaan auttanut miestänsä, mutta piti sitäkin suuriäänisempiä esitelmiä siitä kurjuudesta, minkä miehen työ perheelle aiheutti. Otto kuunteli korvat punaisena tietäen, että oli parasta vain kuunnella, sillä vuosikausien kokemus oli opettanut hänelle, että näin hän pääsi kaikkein vähimmällä. Kaiken tämän keskellä tuntui käsittämättömältä, että heidän kohdallaan oli kysymys uskovaisesta perheestä. Mutta ei, uskovaisuus ei auttanut näissä asioissa, vaikka Otto kuinka oli sydänvertansa vuodattanut öisissä rukoushetkissä! Oliko tämä hänen ristinsä, hänen saatanan enkelinsä, joka häntä kuolemaan asti olisi rusikoiva? Ei, ei hän tarkoittanut Erikaa, vaan näitä asioita!

Erikan vanhemmat olivat vierailleet heidän luonaan useaankin otteeseen, ja Otto oli todella hämmästynyt näiden vierailujen yhteydessä. Elämä oli täynnä käsittämättömiä asioita! Leipomon ovi kolahti joka aamu niin kauan kuin vanhemmat olivat heillä, ja Erika tuli esiliina edessänsä, huivi päässänsä, päättäväinen ilme kasvoillansa, ja alkoi pyöritellä sämpylöitä. Ensimmäisellä kertaa Otto oli kuin ei olisi ollut herännytkään vielä. Tämä ei voinut olla totta! Mutta kyllä se oli totta, sillä vaimo väänsi kasvot hikeä valuen taikinaa, välillä pyyhkäisten jauhoisilla käsillä pisaroita otsaltansa.

Totta oli, että kerrankin oli Otolla reipas apulainen, niin että kaikki oli ainakin tuntia aikaisemmin valmiina myymälän puolelle kiikutettavaksi. "Näin meillä ahkeroidaan jatkuvasti", huokaisi väsyneesti hymyilevä lapsi äidillensä ja isällensä näiden tullessa katsomaan leipomoa. Otto oli tilassa, jota eivät sanat riitä kuvailemaan. Hän sai kätensä pysymään rauhallisina ja kasvonsa ilmeettöminä sisällä riehuvista tunteista huolimatta, ja väsyneen vaimon poistuessa säälivien vanhempiensa yhdessä keittämälle aamukahville, oli miesraukka revetä liitoksistansa!

Ei, ei ja ei! Otto ei voinut käsittää tätä! Oliko se ulkokultaisuutta, oliko se tyhmyyttä, oliko se ilkeyttä? Mitä se oli? Eikä vain Erika ollut näin; samanlainen oli Ilse, samanlainen oli varmastikin joka kolmas, jollei joka toinen, ellei sitten kolme neljästä seurakunnan naisesta! Otto-paran hermot joutuivat sellaiselle koetukselle, että hänet määrättiin eräässä vaiheessa useamman kuukauden hermolomalle.

Otto oli aina tarkoittanut totta uskovaisuudellansa. Hän oli iloiten vastaanottanut julistuksen, joka oli vienyt hänet yhä vain syvemmälle hengellisiin asioihin. Hän uskoi koko sydämestänsä, että Jumala oli tässä viimeisessä ajassa lähettänyt palvelijansa, joka oli osoittanut seurakunnalle kaikki ne kätketyt ja laiminlyödyt totuudet, jotka nyt olivat tarpeen Herran tulemukseen valmistautumiseen. Hänen edesmennyt äitinsä oli opettanut hänet rehellisyyteen, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan tullut ajatus jonkun pettämisestä tai sellaisen ottamisesta, mikä ei hänelle kuulunut.

Pettymys oli ollut suuri hänen elämässänsä, kun hänelle oli alkanut selvitä seurakunnan tila. Voiko todellakin olla totta kaikki se, mitä hän lähes päivittäin näki ja koki kohdatessaan näitä ihmisiä? Hänellä oli melko laaja asiakaspiiri ottaen huomioon liiketoiminnan koon. Hän iloitsi työstänsä, nautti tavatessansa päivittäin niin erilaisia ihmisiä, jotka kuitenkin jatkuvasti jaksoivat hymyillä hänelle lähtiessänsä. Nämä ihmiset pitivät hänen sämpylöistänsä ja leivistänsä, kehuivat säätä ja leipästen kuoren rapeutta. Otto tunsi tekevänsä jotakin hyödyllistä.

Mutta oli myöskin sellaisia asiakkaita, jotka eivät selvästikään arvostaneet hänen työtänsä; eivät ainakaan ilmeistänsä päätellen. Ja aina välillä nämä ihmiset toivat julki ajatuksensa siitä, että laatu voisi olla vieläkin parempi, mausteita voisi muuttaa niin ja näin. Nämä ihmiset eivät juuri hymyilleet, eivät sanoneet tervehdykseksi tai jäähyväisiksi liikoja sanoja. Nämä ihmiset saivat Oton tuntemaan itsensä jossakin määrin laiskaksi, epäkelvoksi; niin, nämä ihmiset saivat hänet tuntemaan melkoista alemmuudentunnetta. Rehellisesti sanoen Otto olisi toivonut, että nämä ihmiset olisivat ostaneet purtavansa muualta; hän aina sisäisesti vavahti ja koki hymynsä muuttuvan väkinäiseksi näiden astuessa liikkeeseen. Nämä ihmiset olivat hänen seurakuntalaisiansa!

Sinä syksynä Otto oli ollut valmis hyppäämään kävelysillalta voimakkaana kuohuviin joen pyörteisiin. Tuo pistäväsilmäinen, ankaramielinen saarnaaja, Hartmut Steinherz nimeltään, oli tullut hänen liikkeeseensä ja nähnyt että tällä oli myynnissä alkoholijuomia. Tämä oli aivan luonnollista tässä osassa maailmaa, ja voidakseen edes jotenkin säilyttää kannattavuuden ja asiakkaansa, oli tämä ollut pakotettu, joskin vastentahtoisesti, ottamaan nämäkin tuotteet valikoimiinsa nimenomaan asiakkaiden vaatimuksesta. Lähiseudulla asui paljon eläkeläisiä papparaisia, jotka eivät halunneet lähteä lähes kilometrin päässä olevasta liikkeestä hakemaan oluttansa tai muita juomiansa.

Tämä oli ollut sellainen järkytys tuolle pistäväsilmäiselle kiivailijalle, että Otto oli pelännyt tosissansa. Hän oli vakavissaan ajatellut, että noista silmistä voisi syöksyä tuli hetkenä minä tahansa ja kuluttaa hänet leipomoinensa. Hartmut oli uskonkiivaudessaan melkein kironnut leipurin ja vannonut pysyvänsä iäksi pois tästä paheiden pesästä. Seuraavana päivänä oli jokaisen seurakuntalaisen postilaatikkoon kannettu kirje, jossa kerrottiin kaikki Oton rippiyönänsä kertomat asiat. Ei toki sellaisina, kuin tämä oli ne puhunut, vaan sen mukaisesti, kuin Hartmutin kiihkohurskas sydän oli kaiken mieltänyt!

Erika oli kauhuissaan ja sätti kelvotonta miestänsä. Vai oli tämä suunnitellut avioeroa ja jonkun toisen ottamista! Tästä lähtien Otto oli nukkuva toimistonsa sängyssä pitkän aikaa, ellei sitten lopullisesti!

Otto vaati selitystä tämän saarnamiehen teolle; miten saattoi sielunhoitaja julkistaa kaikki rippisalaisuudet? Mutta ei tällä saarnamiehellä ollut mitään selitettävää, sillä olihan Otto pettänyt häntä niin raa'asti! Hän oli pitänyt Ottoa uskovaisena, mutta liikkeessä käynti oli avannut hänen silmänsä näkemään, mitä tämä todella oli. Mikään ei estänyt julkistamasta tällaisen ulkokultaisen elämää ja salaisuuksia! Vielä Oton sulkiessa tämän jumalisen miehen kodin oven, kuului tämän kiivas tuomionjulistus eteisen avonaisesta ikkunasta.

Kaikki tämä oli uskomatonta ja käsittämätöntä sellaisen mielestä, joka tarkoitti täyttä totta uskonelämässänsä. Niinpä Otollekin kesti todella pitkän aikaa mieltää tämä asia ja asettaa kaikki oikeisiin lokeroihinsa aivoissansa ja sydämessänsä. Sana oli varoittanut ulkokultaisista ihmisistä, mutta hän ei ollut käsittänyt tämän varoituksen käytännön merkitystä.

Tämä Hartmut oli ollut hyvin suuressa määrin kaikkein hurskain ja jumalisin mies koko lähimaakuntien seurakuntalaisista, ja oli saarnannut syntiä vastaan kaikkialla, minne olikin mennyt. Hän oli korostanut täydellisen antaumuksen ja puhdistautumisen merkitystä, ja määrätynlaisesta fanaattisesta asenteestansa huolimatta saavuttanut suurta luottamusta näissä seurakunnissa. Ei hän ollut missään suhteessa kieltänyt jumalisuuden voimaa, päinvastoin! Mutta nyt Otto ei voinut olla näkemättä, miksi Jumalan Sana puhui eksytyksistä, jotka jos mahdollista, saisivat todelliset valitutkin menemään harhaan.

Tämä jumalisuuden kieltäminen ei tapahtunutkaan siten, kuin hän oli luullut. Julistus oli mitä täydellisintä, hurskainta, vakuuttavinta; sielunhoidollinen keskustelu oli tuonut pitkäaikaista lievitystä ja helpotusta masentuneelle matkamiehelle. Mutta tähän juuri kätkeytyikin suurin eksytys ja valhe. Herra Jeesus varoitti omiansa: "Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät!" (Matt. 7: 15- 16). Kuinka selvästi hän nyt näkikään, ettei ulkonaisesti hurskas käytös ja palava julistus olleetkaan se hedelmä, mistä Herra oli puhunut, vaan heidän toimintansa tulos!

Herramme aikaiset fariseukset ja kirjanoppineet edustivat senaikaista hengellistä ylimystöä, ja heidän olisi olettanut tunnistavan Herramme palvelustehtävän ja toimivan jumalallisen ohjelman mukaisesti. Mutta ei, heidän käsityksensä ei ollut hengellinen, vaan ihmismielen mukainen, ulkonaisesti jumalisuuden viimeisimpäänkin piirteeseen takertuva, mutta kuitenkin sydänten Tuntija näki jotakin aivan muuta.

Kaikkina aikoina oli ollut näitä vääräsydämisiä, jotka lammasten vaatteissa lähestyivät erikoisesti ahdistuksissa olevia toisten seurakuntien jäseniä luvaten apuansa. Mutta heidän motiivinsa eivät olleet oikeat ja Jumalan Valtakunnan kokonaisuutta ja yhtenäisyyttä palvelevat. "Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, VETÄÄKSENSÄ OPETUSLAPSET MUKAANSA" (Apt. 20: 29- 30).

Tämä nyt niin kovasydämiseksi osoittautunut saarnamies oli kiertänyt vuosien ajan kaikkia seurakuntia etsien itsellensä kannattajia; ei, tämä ilmaisu ei tuonut oikein julki hänen tarkoitusperiänsä. Keskusteluissansa Johanneksen kanssa he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että oli kysymys enemmänkin siitä, mitä sanotaan: "Mutta voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te kierrätte meret ja manteret tehdäksenne yhden käännynnäisen; ja kun joku on siksi tullut, niin teette hänestä helvetin lapsen, kahta vertaa pahemman, kuin te itse olette!" (Matt. 23: 15).

Kummallakin veljellä oli kokemuksia tästä saarnamiehestä, ja kumpaankin tämä oli pettynyt. Otto oli tuntunut erityisen otolliselta taivutettavaksi hänen ajatuskantoihinsa. Suuret vaikeudet olivat murtaneet tietynlaista vastustuskykyä ja avanneet ovia auttamiseen pyrkiville vaikutteille. Tässä oli juuri yksi saatanallisimmista asioista hengellisellä rintamalla! Liian monella auttajalla oli väärät motiivit! Auttaminen ei ollut todellista auttamista, vaan keino yksinäisten opetuslasten vetämiseksi mukaan omien äärimmäisyyksiin menevien näkemysten jumaloimiseen! Kaikki tällainen ulkonaisesti jumalinen toiminta todellisuudessa vain särki jumalanlasten yhteyttä ja palveli itsekkäitä motiiveja. Ei ihme, että ulkopuolinen maailma tämän kokiessaan ja nähdessään piti uskovaisuutta uhkana itsellensä!

Otosta tuntui koko ajatus pahalta, mutta katsellessaan eräänä kuutamoyönä kävelysillan kaiteeseen nojaten uhkaavina kiitäviä vesimassoja, ei hän voinut mitään sille, että hänen oli hyväksyttävä se. Hän oli uskonut ja luottanut tämän veljen nimellä kulkevan tahtovan hänen parastansa. Hän oli pitänyt tätä veljenään, ystävänään, koska tämä vielä oli antanut ymmärtää, että ystävä ei salaa toiseltansa mitään. Nyt kuitenkin tämä ystävä oli valvonut koko yön myymälässä käymisensä jälkeen ja pannut paperille vääristeltynä kaiken hänen puhumansa. Mikä vaiva hänellä olikaan ollut, saati sitten ajatellen hänen kiirettänsä saada sepustuksensa heti aamuksi jokaisen seurakuntalaisen postilaatikkoon. Tätäkö varten hän oli menneinä vuosina kerännyt kaikkien osoitteet? Nyt Otto seisoi yöllä virtaavien kuohujen yllä miettien elämänsä lopettamista. Kiljuva jalopeura oli nielemäisillänsä hänet, mutta miksi sillä kosken kuohuissa oli ikään kuin Hartmutin kasvot?

Tuo ajatus ei jättänyt häntä rauhaan. Herra Jeesus oli joutunut toteamaan aikansa uskonnollisille johtajille: "Mutta nyt te tavoittelette minua tappaaksenne, miestä, joka on puhunut teille totuuden, jonka hän on kuullut Jumalalta!" Hän ei ollut varsinaisesti saarnamies, vaikka olikin aina tilaisuuden tullen avannut suunsa kertoakseen siitä, mitä Herra oli hänelle tehnyt. Hän oli pitänyt totuudesta kiinni niin pitkälle kuin oli kyennyt. Nyt Hartmutin kasvot omaava leijona oli nielemässä häntä. Kyllä, tässäkin ajassa oli ihmisiä, joille saattoi sydän kipua täynnä todeta: "Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti..." (Joh. 8).

Otto ei ollut ainoa, joka oli joutunut kokemaan vastaavaa. Johannes oli samalla tavoin ollut jo aivan leijonan hampaissa, mutta Paavalin tavoin Herra oli pelastanut hänet kerta toisensa jälkeen. Surullisinta kaikessa oli se, että kaiken negatiivisen ja väärän keskeltä oli hyvin vaikea nähdä sitä, mikä oli hyvää. Mutta oli vain luotettava siihen, että Herra oli luvannut että lopussa, ennen Hänen tulemustansa, olisi oleva sellainen seurakunta kuin alussakin oli ollut. Se ei ollut vielä tullut nähtävällä tavalla, mutta se oli jo olemassa niiden keskuudessa, joiden sydämissä paloi aito ja todellinen Hengen tuli heidän kuulemansa Jumalan Sanan tähden. Oli vain ajan kysymys, milloin se olisi voimalla tuleva esiin, ei ehkä pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Ei ihmisen eikä nykyaikaisen tekniikan voimalla, vaan Jumalan Hengen voimalla. Nyt vihollinen teki kaikkensa masentaaksensa nämä harvat valitutkin ja tuhotaksensa heidät.

Mutta ei kukaan eikä mikään voinut tuhota Jumalan valittuja, jotka olivat piirretyt Jumalan kätten hipiään (Jes. 49: 16)! Ulkonaisesti heille saattoi tapahtua melkein mitä vain, kuten veli Jobille aikoinaan, mutta oli tuleva se päivä, jolloin kaikki väärät lohduttajat ja väärät todistajat olivat joutuva häpeään. Olisi oleva vielä ennen Herran tulemusta veljeyden juhlapöytä, jossa kaikki olisivat istuva jumalallisessa harmoniassa ja rakkaudessa, ilman että kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa toisellensa. Tämän odottaminen antoi voimaa ja kärsivällisyyttä. Nyt ei tullut tuomita ketään, ei huokailla ketään vastaan, sillä niin kuin Job oli joutunut rukoilemaan ystäviensä puolesta, niin tuli nytkin vain rukoilla, sillä Herra oli kykenevä antamaan mielenmuutoksen, niin, jopa Hartmutille, joka tällä hetkellä oli vihollisen ase.

Oton tapauksen johdosta tuossa seurakunnassa jouduttiin tahtomattaankin tekemisiin avioliittovaikeuksien kanssa. Nyt oli esillä aihe, jota kaikin tavoin oli pyritty karttamaan. Vallitsi äärimmäisen kiusallinen tilanne, ja kannanotot vaihtelivat lähes päivittäin. Kaikkein hämmästyttävintä oli se, että Oton maan rakoon painava ja hänen eliminoimiseksensa laadittu murhakirje oli keskustelujen aikaansaajana, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei kukaan tullut ajatelleeksi, että he syyllistyivät veljenmurhaan yleensä ottaen jo hyväksymällä luettavakseen tuollaisen saatanallisuuden. Sen sijaan että muutaman rivin lukemisen jälkeen olisivat repineet ja heittäneet sen roskiin, tai mieluummin tuleen, he lukivat sitä useampaan kertaan päätänsä puistellen. Se sai vaikuttaa heidän mieliinsä ja suhtautumiseensa niin Ottoon kuin toisiinkin.

Jälleen kerran toteutui Jumalan Sana: "Panettelijan puheet ovat kuin herkkupalat ja painuvat sisusten kammioihin asti!" (Snl. 18: 8). Ei riittänyt se, että tämä kirje kului seurakuntalaisten käsissä. Jotkut lähettivät siitä kopioita tuttavillensa muissa seurakunnissa!

Seurakunta koki alennustilaansa. Ei käsitetty, että kannanotoissa puolesta ja vastaan, Erika vastaan Otto, Otto vastaan Erika, rikottiin itseänsä Jumalaa vastaan, joka oli sanonut: "Ei ole hyvä pitää syyllisen puolta ja vääräksi vääntää syyttömän asiaa oikeudessa" (Snl. 18: 5). Kukaan ei tässä oikeudenkäynnissä voinut olla selvillä sen paremmin syyllisyyksistä kuin ei syyttömyyksistä; olihan oikeuden kutsunut koolle täysin ulkopuolinen, jolle asia ei kuulunut lainkaan. Koko asia oli täysin laiton, jumalaton, oikeusmurha. Ei ollut hyvä se, mitä tehtiin, mitä puhuttiin, mitä ajateltiin! Seurakunnassa nieltiin herkkupaloja, jotka se oli eräänä päivänä oksentava ulos verisesti! Kaikkivaltiaan kaikkinäkevät silmät tarkkailivat, ja Korkeimmassa Tuomioistuimessa oltiin selvillä kaikesta. Muutoksen oli tultava, ja nopeasti!

Kuinka olisi siis kukaan voinut olla vanhurskas tuomari tai mielipiteen lausuja? Edellä kerrotusta on jo selvästi käynyt julki, ettei ulkonainen käytös esimerkiksi sunnuntaisin seurakunnan kokouksissa ollut mikään todiste, joka olisi voinut puhua toisen puolesta toista vastaan. Vaimot esiintyivät edukseen, ja kotona vallitsevista ristiriidoista vaiettiin visusti muiden edessä. Ja tavallaan tämä olikin täysin oikein. Perhepyykkiä ei tullut pestä julkisella rannalla. Aviopuolisoiden väliset asiat tuli selvittää harkitusti ja luottamuksellisesti mahdollisimman suljetussa piirissä. Pulmana oli vain se, että oli olemassa liian monia Hartmutin kaltaisia sielunhoitajia, jotka saivat sairasta mielihyvää kuunnellessaan toisten vaikeuksia.

On helppoa ja yksinkertaisinta vyöryttää kaikki nämä asiat ja ulkokultaisuudet vaimojen ja sisarten ylle. Ehkä on totta, että juuri naispuoliset ihmiset ovat tällä alueella näkyvämmin ulkokultaisia, suokoot sisaret sen anteeksi, mutta miehet pystyvät siihen aivan yhtä hyvin, joskin he ovat siinä hillitympiä ja pidättyväisempiä, mitä tuskin voidaan katsoa ansioksi. Samat vääryydet ja synnit vallitsevat kummankin puolen, mutta miksi kaikelle tälle ei tahdo löytyä loppua ja Jumalan apua?

Perheiden sisäisiä asioita ei siis tule selvitellä julkisesti, eikä niistä tule puhua yksityiskohtaisesti seurakunnan omassa piirissäkään. Mutta jokainen avoimin silmin ja korvin kulkeva voi hetkessä todeta, että lähes jokaisessa perheessä on suuriakin vaikeuksia, vaikka niistä vaietaankin. Niin nuoret kuin vanhemmatkin avioparit kokevat tämän vaikean ajan taistelut, joiden yhtenä suurimpana syynä ovat ulkopuoliset, maailmalliset vaikutteet ja esimerkit. Ja tässä tulemme seurakunnan suurimpaan pulmaan tässä ajassa.

Perhe on yhteiskunnan tukipylväs ja sen varaan rakentuu koko terve yhteiskunta. Näin on, vaikka joku viisas väittäisikin jotakin muuta. Aivan samoin on Jumalan Valtakunnassa perheellä, avioparin elämällä, toiseksi suurin merkitys tärkeysjärjestyksessä. Ensimmäisellä sijalla on Herra Jeesus Kristus ja usko Häneen, toisella sijalla on avioliitto. Muuten ei Paavali olisi rohjennut sanoa: "Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.' TÄMÄ SALAISUUS ON SUURI; MINÄ TARKOITAN KRISTUSTA JA SEURAKUNTAA!" (Ef. 5: 31- 32).

Seurakunnassa ei kuitenkaan käsitetty sitä, että nimenomaan tässä viimeisessä ajassa ennen Herran Jeesuksen tulemusta vihollinen käy juuri sen kimppuun, mikä sille on suurimpana vaarana. Kyllä vihollinen tietää, että terve ja oikea avioliitto on linnoitus, jonka muurien ylitse sen on vaikea päästä. Miten siis hän jättäisi rauhaan uskovaisten avioliitot? Tässä ajassa hän säälimättömästi hyökkää uskovaisia vastaan käyttäen mitä salakavalimpia keinoja.

Seurakunta ei ole tiennyt mitä on tehnyt kieltäessänsä vaikeudet tällä alueella. Hyssytellessänsä jatkuvasti ja suorastaan pyytäessänsä vaikenemaan näistä asioista, on se tehnyt mitä suurimman karhunpalveluksen viholliselle, tai sanottakoon, että se on tehnyt jalopeuran palveluksen kiljuvalle perkeleelle. On kaksi aivan eri asiaa ruotia jonkun perheen asioita julkisissa keskusteluissa, kuin että seurakunnan keskuudessa tiedostettaisiin se tosiasia, ettei ole juuri yhtään uskovaista perhettä, jossa ei olisi vaikeuksia. Juuri tällä vaikeuksien kieltämisellä on viholliselle avattu ovet ja suojamuurit vapaalle toimimiselle.

Jumalan Sana puhuu mitä selvintä kieltä siitä, että näiden asioiden tulee tulla hoidetuiksi jumalallisen järjestyksen mukaisesti, eikä jättää kaikkien tuulten puhalluksen varaan. Joka vain avoimin silmin lukee Jumalan Sanaa, voi todeta, että Herra on ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta kaikista tarpeistamme ja vastaa kaikkiin pulmiimme. Koska tätä ei ole haluttu nähdä, on jouduttu tilanteeseen, jossa saarnaajillakin menee sormi suuhun kun tulee puhe avioliittoasioista.

Kaikki voidaan huoletta, jos todellista syyllistä etsitään, heittää valkokaapuisen ja valkopipoisen miehen ja hänen kirkkonsa pohjattoman syyllisyyden mustaan pataan. Mutta miten löytää oikea tie ennen kuin on liian myöhäistä? Ainoa keino on mennä takaisin Kirjoituksiin ja niiden antamiin ohjeisiin. Ei tule odottaa heti suuria, vaikka selvä ratkaisu löytyisikin Sanasta, sillä ihmiset ovat ihmisiä ja vaativat oman aikansa omaksuaksensa tarvittavan. Voitaneen myöskin sanoa, ettei suuri enemmistö milloinkaan tule näkemään näitä asioita tai niiden tarpeellisuutta, mutta on olemassa tuo pieni lauma, jolle on luvattu Valtakunta, ja näiden on löydettävä oikea tie ja oikea käytäntö, ja he ovatkin sen Jumalan armosta löytävä.

Todettakoon vielä kerran, että todellisuuden kieltämisellä on asetettu mitä suurimmat esteet asioiden korjaantumiselle, koska tällä kieltämisellä on saatettu lukemattomat, erikoisesti nuoret avioliitot, kestämättömien paineiden alle. Elämän todellisuus on tuonut näiden nuorten eteen aivan odottamattomia ja yllättäviä vaikeuksia; rakkaus ei olekaan riittänyt niin pitkälle kuin luultiin, toinen ei olekaan juuri sellainen kuin odotettiin ja lujasti uskottiin, kaikki ei sujukaan juuri siten kuin odotettiin. Tämä on normaalia, jokapäiväistä, kaikkien osaksi tulevaa. Mutta jos seurakunnan piirissä on annettu ymmärtää, ettei sellaista olekaan, joutuvat nämä ihmiset sanoinkuvaamattoman hämmennyksen valtaan ja ajattelevat olevansa poikkeus kaikesta. Onko sitten ihme, jos seurauksena on avioeroja tai kestämättömiä liittoja, joissa vähän kerrassaan paloitellaan toinen, niin että lopulta on jäljellä vain ihmisraunioita, jotka saattavat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin?

Oton seurakunnan saarnaaja useamman kerran vuodessa melkein kuin nostatti vaimonsa seisomaan kesken kokouksen ja ylisti tämän hienoa luonnetta, ja julisti kaikille säteilevästi hymyillen ja käsiään hieroen, kuinka mallikelpoinen heidän avioliittonsa on. Ei, ei milloinkaan hänen mieleensä ollut tullut erota! Kristuksen Morsiameen kuuluva ei voinut erota! Se oli suoranainen mahdottomuus! Kuinka kauniisti hän saattoikaan hymyillä vaimollensa ja tämä hänelle! Seurakunnan oli suorastaan pakko taputtaa ja osoittaa suosiotansa tällaiselle jumalalliselle esimerkille.

Itsessänsä ei tässä kaikessa ollut mitään väärää, päinvastoin. Niin olisikin tullut olla kaikkien perheiden kohdalla, ja sitä jokainen toivoi niin itsellensä kuin toisillekin. Mutta saarnaaja ei tiennyt tekevänsä kaikessa tässä jalopeuran palveluksen omalle joukollensa, sillä oikeitakin ja taatusti vanhurskaita asioita voidaan käyttää vääryyden käsivarsien vahvistamiseen. Tämän hymyilyn ja kättentaputusten seurauksena oli, että entistä enemmän joutuivat ahdinkoon ne, jotka eivät samaa rohjenneet sanoa tai tehdä; koska se ei pitänyt paikkaansa! Se ei pitänyt paikkaansa heidän kohdallansa, kuin ei saarnaajankaan kohdalla, sillä näkevä näki ja kuuleva kuuli, vaikka sitä ei aina uskottukaan.

Markku Vuori