Ottakaa Minun ikeeni

"Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niin kuin pasuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä. Minua he muka etsivät joka päivä ja haluavat tietoa minun teistäni niin kuin kansa, joka tekee vanhurskautta eikä hylkää Jumalansa oikeutta... Katso, riidaksi te paastoatte, lyödäksenne jumalattomalla nyrkillä. Te ette nyt paastoa niin, että teidän äänenne kuultaisiin korkeudessa... Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi?" (Jes. 58).

Johannes ei saanut unta. Mielen täyttivät niin monet ajatukset sellaisella voimalla, että koko hänen ruumistansa särki. Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut tuntenut itseänsä niin voimattomaksi ruumiillisesti, ja vaikka hän viime aikoina oli saanut kokea olevansa erikoisella tavalla Herran puhuttelussa, ja Sana oli avautunut aivan ihmeellisesti, tunsi hän myöskin henkisesti olevansa aivan lopussa. Tällä hetkellä kaikkeen tuntui olevan suurimpana syynä ristiriita taivaallisen esikuvan ja todellisuuden välillä. Mitä enemmän Jumalan Henki hänelle avasi taivaallisen suunnitteluhuoneen piirustuksia, sitä ahdistavammalta tuntui seurakunnan tila. Miten ylipäätään oli mahdollista, että vihollinen sellaisella tavalla oli saanut otteen niin monesta uskovaisen nimeä kantavasta?

"Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niin kuin pasuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa!" Hän oli tehnyt juuri siten, joskin suuren heikkouden vallassa. Mutta siitä huolimatta oli niin kuin Sana sanoi, oikeus kaukana seurakunnasta, eikä vanhurskaus saanut sijaa. Odotettiin valoa, mutta oli pimeää, odotettiin aamunkoittoa, mutta vaellettiin synkeydessä (Jes. 59: 9). "Oikeus työnnetään takaperin, ja vanhurskaus seisoo kaukana, sillä totuus kompastelee torilla, suoruus ei voi sisälle tulla" (Jes. 59: 15).

Mihin oli todellakin kadonnut suoruus ja vilpittömyys ihmisistä? Nyt oli seurakunnalle julistettu jumalallinen totuus sellaisella kirkkaudella, mistä ei ollut vielä yksikään sukupolvi osallisena alkuseurakunnan jälkeen. Siitä huolimatta totuus kompasteli sellaisella tavalla, ettei sitä voinut käsittää. Joka päivä etsivät seurakuntalaiset Herraa ja halusivat yhä enemmän tietoa Hänen teistänsä, mutta kaikesta oli seurauksena vain riitaa ja toraa. Ja mikä käsittämättömintä, seurakunnan keskuudessa jumalaton nyrkki iski puoleen ja toiseen!

Mistä tämä kaikki johtui, sen tiesi yksin Herra. Uskonnollinen mieli paastosi, kuritti ruumistansa, mutta ei voidellut kasvojansa, ei salannut paastoansa. Päinvastoin, jokaisen tuli nähdä tämä hurskaus, oikeaoppisuus. Ihminen oli tehnyt nyt polkunsa entistäkin mutkaisemmiksi (Jes. 59: 8) ja rauhaa etsittiin sieltä, mistä sitä ei voinut löytää. Rauhaa ja jumalisuutta etsittiin omavalintaisesta jumalanpalveluksesta, hurskaasta vaelluksesta; haluttiin löytää täydellisyyden tila oikeaoppisuuden kautta, kuitenkaan käsittämättä Jumalan vanhurskautta.

Kaikesta tästä johtuen oikeaoppisuuden jumalaton nyrkki iski lähimmäistä, veljeä ja sisarta, jotka eivät olleet saavuttaneet samanlaista korkeata hengellisyyden tasoa. Itse kukin julistaja pyrki mahdollisimman lujin sitein kiinnittämään kuulijansa päämääriensä saavuttamiseen. Tuskin kukaan näistä julistajista käsitti, millaisia ikeitä he kiinnittivät vääryyden siteillä jumalanlasten niskaan. Eivät he käsittäneet, mitä Herra tarkoitti puhuessaan ikeestänsä, sillä tämän julistuksen aiheuttama kuorma painoi alas kantajansa. He kutsuivat ihmisiä tulemaan luoksensa, mutta ei ollut heillä sitä mieltä, joka Herralla Jeesuksella oli: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne!" (Matt. 11: 28- 29).

Mikä oli se ies, joka oli muutenkin raskautettujen painoksi asetettu? Se ei varmastikaan ollut se ies, josta Herramme puhui, "Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä." Johannes joutui ajattelemaan niitä vuosia, kun hän oli ollut todella painavien lastien alla. Vieraillessaan erilaisissa uskonyhteisöissä hän oli kokenut tietynlaista helpotusta, mutta toisaalta taas kukin ryhmä oli heti ollut lastaamassa jotakin uutta hänen yllensä. Itse asiassa jokaisella julistajalla oli ollut oma käsityksensä ristin kantamisesta ja Herran ikeestä, niin että jälkeenpäin ajatellen ei voinut olla miettimättä sitä, että juuri kukaan näistä julistajista ei kantanut mitään siitä, mistä puhui!

Mutta sitten oli Johannes päässyt kosketuksiin julistuksen kanssa, joka erosi täydellisesti kaikesta entisestä. Hän ei voinut kaikkien takanansa olevien uskonvuosien jälkeen olla näkemättä tässä palvelustehtävässä kaikkea sitä, mikä lähes täydellisesti puuttui suurimmalta osalta julistajia. Nyt ei kerättykään rahaa, nyt ei etsitty kunniaa ja mainetta ihmisten edessä!

Tästä miehestä puhuttiin tavattomasti pahaa, vaikka Jumala aivan ilmeisesti käytti häntä aivan erikoisella tavalla. Lukiessaan hänen ensimmäisiä saarnojaan Johannes oli kuin jumalallisen virran vietävänä. Mitä enemmän hän luki, sitä käsittämättömämmältä tuntui kaikki se vastustus, mikä tätä julistusta vastaan kohdistettiin. Mutta toisaalta se oli ymmärrettävää, sillä aina oli ollut seurakunnan keskuudessa ihmisiä, jotka näennäisestä hurskaudestansa huolimatta vain olivat esteenä todelliselle Herran työlle. Niinpä eri seurakunnissa kiertelivät asian omaksensa ottaneet julistajat, jotka varoittivat tästä "harhaopista". Itse alkuperäinen julistus ei mitenkään voinut olla harhaoppia, sillä se perustui täydellisesti Jumalan Sanaan, mutta käytännössä lukemattomat ihmiset olivat tehneet jumalattomuudessansa sen pohjalta mitä erilaisimpia harhaoppeja. Niinpä nuo varoitukset eivät sinänsä olleet täysin perusteettomia, mutta nyt ne kohdistuivat väärään kohteeseen. Julistajalla ei todellisuudessa ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä nämä ihmiset häneen vedoten opettivat ja veivät eteenpäin!

Jumala lähetti nöyrän palvelijansa johtamaan todellisen jumalankansan takaisin Raamattuun, takaisin apostolien ja profeettojen uskoon, jotta se voisi päästä samaan tilaan jossa alkuseurakuntakin oli. Mutta nyt väärämieliset ihmiset olivat ottaneet johtavan aseman vääryydellä, vedoten Jumalan lähettämään profeettaan, niin että vastoin kaikkea profeetan julistusta sidottiin vapautta kaipaavien sielujen selkään entistäkin julmempia ja raskaampia ikeitä.

Kuka kykenisi avaamaan nämä vääryyden siteet, irrottamaan ikeen nuorat? Kuka kykenisi vapauttamaan sorretut ja sidotut? Jos keskiajalla Jumalan Sana oli määrättyjen harvojen yksinoikeutta, niin tässä ajassa sitäkin suuremmalla vääryydellä yksi julistaja toisensa perään nousi esiin ja vaati kuuliaisuutta julistamilleen asioille. Jumalan lähettämän miehen saarnoissa olisi kätkettynä kaikki tarpeellinen, mutta aivan selvästi voitiin nyt havaita, ettei sen löytämiseen riittänyt kuin vain näiden julistajien valaisu ja ymmärrys. Mutta kenellä oli rohkeutta huutaa suureen ääneen kaiken tämän vääryyden keskellä: "Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on 'pyhä tie': sitä ei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kulkee, ei eksy - eivät hullutkaan! ...Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat!" (Jes. 35: 8- 19).

Nyt julistetun kautta oli kärsiville tullut yhä enemmän murhetta ja he huokasivat raskautettuina. Mutta miksi ei kukaan julistanut heille, että jos sillä tiellä ei eksy hullukaan, niin ei voinut todellakaan olla kysymys jostakin sellaisesta, mitä nämä jumalanvaltakunnan "portinvartijat" esittivät asettuessansa oven eteen ja antaessansa ymmärtää ainoastaan heidän olevan kykeneviä avaamaan ovet. Yhä vielä täyttivät Herramme sanat Johanneksen mielen kiitollisuudella ja ilolla, ja näitä sanoja hän halusi kuuluttaa kaikille niille, jotka oli peloteltu väärään alamaisuuteen näiden itsekkäiden julistajien opetuksella: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt" (Matt. 11: 25- 26)

Johannes ei voinut olla ajattelematta Haraldia, jonka järjenjuoksu ei olisi millään riittänyt käsittämään kaikkia näiden erikoisoppien julistajien opinkiemuroita. Jo tämän perusteella hän olisi auttamattomasti jäänyt ulkopuolelle sen joukon, joka kerran, hyvinkin pian, tultaisiin tempaisemaan yläilmoihin. Haraldia ei voinut pitää hulluna, mutta hän oli vähäjärkinen, huomattavasti jotakin enemmän kuin varsinainen hullu. Siispä hänellä täytyi olla vieläkin paremmat mahdollisuudet olla osallinen Herran tiestä tässä ajassa!

Useamman kerran olivat erikoisoppien opettajat istuttaneet Haraldin eteensä ja yrittäneet selittää hänelle niin ihmeellisiä ja erikoisia asioita, että Haraldille oli tullut tuskanhiki otsalle hänen yrittäessään seurata opetusta, joka olisi tervejärkisenkin saanut huokaamaan. Hetken oli Harald tuskastellut tämän käsittämättömän edessä ja luovuttanut päätänsä keinautellen: "Harald tyhmä, Harald hullu, Harald ei ymmärrä mitään! Mutta Jeesus rakastaa Haraldia, Jeesus pelastanut Haraldin. Jeesus noutaa Haraldin kotiin, sillä Harald rakastaa Jeesusta." Päätänsä puistellen olivat suuret saarnamiehet lähteneet ulos paheksuvasti tuhisten. Mutta Herra näki kaiken ja tiesi tämän yksinkertaisista yksinkertaisimman veljen sydämen. Hän todellisella lapsenmielellä uskoi Herraansa, ja sen osoittivat ajoittaiset suoranaiset ilmestykset, mitkä tulivat tämän halveksitun osaksi taivaallisena lahjana. Hänellä oli yhteys Herraan, ja se oli pääasia!

Harald olisi oleva osallinen ylöstempaamiseen, siitä Johannes oli varma, mutta juuri tämänkaltaiset ihmiset osoittivat kaiken sen mielettömyyden, mitä väärämieliset julistajat väkisin yrittivät tuoda seurakuntiin. Jos todellisen uskovaisuuden perusta olisi ollut heidän mukaisensa, ei Haraldilla olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta. Samoin ei olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta niillä vanhuksilla, joita seurakunnassa oli useampiakin. He olivat rakastaneet Herraa vuosikausia, mutta nyt aika teki työtänsä ja oli päivästä toiseen vaikeampi käsittää ennen niin selviä asioita. Olisiko nyt tie Herran luokse suljettu sen johdosta?

Viisaat ja ymmärtäväiset rakentelivat käsittämättömiä oppirakennelmiansa ja saivat aikaan yhä suurempaa sekaannusta. Todelliset uskovaiset eivät menneet kaikkeen tähän mukaan, mutta tulivat kaiken vaikutuksesta ikään kuin lamaannutetuiksi ja ulos suljetuiksi. Suuret ja voimakkaat vihollisen henget saivat arkailemaan, epäilemään.

Johannes tunsi olevansa voimaton kaiken tämän keskellä. Hän oli vuosikaudet yrittänyt pitää tarjolla puhdasta Jumalan Sanaa ja korostaa tervettä ja jumalisuuden mukaista oppia, mutta hänen sanansa ja kirjoituksensa olivat kaikuneet kuuroille korville ja sokeille silmille monien kohdalla. Vaikka hän oli perustanut kaiken esiintuomansa kahden tai kolmen sanankohdan yhteneväiseen todistukseen, joskus jopa kymmeniin samasta aiheesta puhuviin kohtiin, oli kaikki torjuttu sellaisella tavalla, että ajoittain kylmät väreet kulkivat Johanneksen selkäpiitä pitkin. Kuinka kauan olisi Jumalan armo katseleva kaikkea tätä?

Ulkonaisesti Johannes oli hylätty ja työnnetty näiden uskovaisten piirien ulkopuolelle, mutta sisimmässään tämä alkoi päivä päivältä tuntea itsensä Herran johtavan häntä kaiken ulkopuolelle ja irrottautumaan kaikesta tästä sekaannuksesta. Tuli ei varmastikaan ollut lankeamassa taivaasta tai maa avautumassa väärien opettajien ja Jumalan Sanan vastustajien alla, mutta jokin Johanneksen sisimmässä sanoi: "Erottaudu tästä joukosta!" Vaikka tämän kiusatun saarnamiehen sisimmässä kuohui lähes kestämätön jumalallinen kiivaus kaikkea suorastaan järjetöntä fanaattisuutta ja ilmeistä jumalanpilkkaa kohtaan, huusi siitä huolimatta jokin hänen sisimmässänsä anteeksiantamusta ja Jumalan armoa näille seurakuntayhteyttä särkeville harhaoppisille. Ehkä vielä oli heidänkin kohdallansa aikaa asioiden korjaamiseen, vaikka ilmestyskirjan tuomiot lepäsivätkin heidän yllänsä Sanaan lisäämisen ja siitä poisottamisen johdosta.

Nyt ei ollut enää aikaa turhanpäiväisille asioille ja kevytmieliselle suhtautumiselle. Vuosikausien ponnistelut harhaan menneiden ohjaamiseksi takaisin Kristus-tielle tuntuivat nyt tuhlatulta ajalta; ainoastaan iankaikkisuus olisi paljastava lopputuloksen ja kaikki oli pakko jättää Jumalan haltuun.

Johannes oli tehnyt lujan päätöksen. Hän ei olisi enää kuunteleva kenenkään ihmisen ajatuksia tai selityksiä, vaan hän olisi koko sydämestänsä seuraava Herraa Jeesusta siinä valossa, mikä oli tullut hänen osaksensa. Ihmisiin ei voinut luottaa, ei edes omaan itseen, nyt oli tullut aika luottaa Herraan ja Hänen Henkensä voimaan!

Markku Vuori