”Sentähden, jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että
veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen,
ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi. Suostu
pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan
tiellä, ettei riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen ja tuomari antaisi
sinua oikeudenpalvelijalle, ja ettei sinua pantaisi vankeuteen. Totisesti minä sanon sinulle: sieltä et
pääse, ennenkuin maksat viimeisenkin rovon.” (Matt.5).
Alttarin luona mieleemme
tuodaan monia asioita, jotka näyttävät näkymättömiltä ja ihmismielelle
merkityksettömiltä. Kumpi mainitaan ensin, alttari vai veli (sisar)?
Ihmiskunta on suorastaan
tottunut suorittamaan tietynlaista hengellisyyttä, koska jokaisessa ihmisessä
on kaipaus johonkin suurempaa turvautumiseen. Tämä sanankohta tuo kuitenkin
eteemme todellisuuden, jolta ei voida kätkeä sydämen todellista asennetta, niin
Jumalaan kuin ihmiseenkin. Jumalanpalveluksemme on turha ja merkityksetön,
osaltaan pelottavaa petosta, jos alttaripalveluksemme tahraantuu
väärämielisyyden ja vääränlaisen
turvallisuuden tähden. Jumalaa voidaan palvella vain Hengessä ja totuudessa:
”Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää
hengessä ja totuudessa; sillä senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo. Jumala
on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja
totuudessa.” (Joh.4).
Miksi ylipäätään
laulamme: ”Totuuden Henki, johda Sinä meitä”, jos emme ole halukkaita tulemaan
asetetuiksi Totuuden eteen? Totuus tänä päivänä on, että ns. seurakunnan
piirissä on ollut ja on edelleenkin aivan liian paljon jumalanpalvelusta, jonka
vaikutus on yhtä tyhjän kanssa, koska:
”Kun te ojennatte käsiänne, minä peitän silmäni teiltä; vaikka kuinka
paljon rukoilisitte, minä en kuule: teidän kätenne ovat verta täynnä.
Peseytykää, puhdistautukaa; pankaa pois pahat tekonne minun silmäini edestä,
lakatkaa pahaa tekemästä. Oppikaa tekemään hyvää; harrastakaa oikeutta,
ojentakaa väkivaltaista, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.”
(Jes.1).
Olen useaan kertaan
maininnut sen, ettei mielessäni ole yhtään ainoata tapausta, jossa uskovaiset
lähipiirissäni olisivat todella selvitelleet asioita ja pyytäneet anteeksi koko
olemuksellaan. Päinvastoin on vuodesta toiseen jatkettu hurskaita menoja,
joiden on uskottu peittävän kaiken vääryyden, ennen kaikkea oikeaoppisuuden
varjolla. En tiedä saavuttaako kirjoitukseni ketään näistä katseen korkeuteen
kohottaneista ja hyvyyttään ylistäneistä ihmisistä, mutta jokin sisimmässäni
kauhistelee sitä vääryyden maailmaa, joka on painettu voimalla piiloon. Samasta
todistavat useammatkin matkatoverini, joiden silmät vasta nyt ovat todella
avautuneet näkemään todellisuuden. On todella asteltu rautakengin siellä, minne
enkelitkin kaihtavat astumasta!
Todellisuudessa me kaikki
olemme syyllisiä, ei itse tekijöinä, vaan asenteidemme johdosta! Miksi emme
aikanaan ja ajoissa nostaneet suurempaa meteliä kaiken vääryyden johdosta, vaan
annoimme vakuuttaa itsemme asioista, joissa ei todellisuudessa ollut mitään
hyvää, koska vähäinenkin hapatus hapattaa koko taikinan? Kohdallamme pätee
vieläkin:
”Tällaista on teidän kädestänne tullut: olisiko hän teille
suosiollinen? sanoo Herra Sebaot.
Jospa olisi
teidän joukossanne joku, joka sulkisi ovet,
ettette pitäisi tulta minun alttarillani turhaan!” (Mal.1).
”…eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja
paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.”
(Hebr.4).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti