...JOKA RIKKOMUKSENSA SALAA...

29.9.1993

Tämä kirjoitus on jälleen kerran todella pitkä, mutta se on mitä parhain ajankuva tänä päivänä. Toivottavasti jaksat lukea sen ja ymmärrät vertauskuvien tarkoituksen.

        ...JOKA RIKKOMUKSENSA SALAA...

"Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja

hylkää, se saa armon."  (Snl.28:13).

"...ja heidän puheensa jäytää ympäristöään niinkuin syöpä..." (2.Tim.2:17)

"Silloin opetuslapset tulivat ja sanoivat hänelle: 'Tiedätkö, että fariseukset loukkaantuivat kuullessaan tuon puheen?'

Mutta hän vastasi ja sanoi: 'Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois" "Matt.15:12-13).

"... ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän" (Joh.15:2).

"Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija..." (Hebr.4:12).

Johannes istui työhuoneessaan avoin Raamattu edessään. Hänen sisimmässänsä suorastaan myllersivät monenlaiset ajatukset sellaisella tavalla, että hän tunsi ruumiillista tuskaa. Jälleen kerran oli uni paennut ennen kuin väsynyt matkaaja oli saanut tarpeellisen määrän lepoa. Mieli olisi tehnyt mennä uudelleen vuoteeseen, mutta lapset ja vaimo ahkeroivat jo perheen ainoalla kasvimaalla. Linnut lauloivat niin kuin muinakin aurinkoisina aamuina, mutta tällä kertaa Johannes ei pystynyt iloitsemaan tuosta ikkunaluukun säleiköstä tunkeutuvasta konsertista.

Tämä oli yksi vaikeimmista kesistä hänen elämässään hyvinkin monessa suhteessa. Yksi raskauttavimmista tekijöistä maallisessa mielessä oli se, että perhe oli suorastaan taloudellisessa ahdingossa, jälleen kerran; niin, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, mutta tuskin koskaan oli tuntunut kaikki niin tyhjänpäiväiseltä ja turhalta. Oli tapahtunut jotakin siitä, mitä kautta aikojen oli peljätty ja mistä oli puhuttu tietynlaisella vavistuksella. Yleismaailmallinen lama ja laskusuhdanne olivat menneet niin pitkälle, ettei sitä olisi kukaan osannut kuvitellakaan menneinä hyvinvoinnin vuosina. Mikään ei sujunut toivotulla tavalla, ja konkurssi seurasi toistansa. Lähes päivittäin toivat tiedotusvälineet julki mitä sensaatioimaisimmalla tavalla näitä asioita, ja vaikka tilanne ei pitkään aikaan ollutkaan ollut aivan niin vakava, oli tällä asioiden paisuttelulla ikään kuin suggeroitu jokainen ajattelemaan, että kaikki oli vieläkin hullummin. Niinpä ihmisiltä ikään kuin vietiin pois pohja paremman toivomiselta ja odottamiselta, ja eräänlainen itämainen fatalismi, usko kohtalon ylivoimaan, oli vallannut länsimaiset kansalaiset.

Koko tilanne, ihmisen itsensä luomana, oli suorastaan koomisen järkyttävä. Teki sitten mitä tahansa, näytti edessä olevan vain alamäki. Kukaan ei osannut sanoa inhimillistä ja ihmisystävällistä ratkaisua näihin pulmiin; kaikki toimivat ratkaisut perustuivat suorastaan fasistisiin ja natsimaisiin ratkaisuihin, jotka olisivat tuova mukanansa ainoastaan lisää kärsimystä ja ahdistusta ennestäänkin ahdingossa oleville ihmisille.

Johanneksen kansakunta kärsi siis lamasta, ja ratkaisu ei ollut sen paremmin säästämisessä kuin ei kuluttamisessakaan. Jos olisi kuulutettu kansallisia nälkäpäiviä säästämistä silmällä pitäen, olisi se johtanut vieläkin suurempaan ahdinkoon, sillä kulutuksen pieneneminen olisi automaattisesti johtanut väheneviin työpaikkoihin ja teollisuuden vajaatoimintaan. Kulutuksen lisääminen ja ostamiseen kehoittaminen oli taas toinen laita, mutta sekin ontui pahemman kerran, sillä millä ostaa, jos ei ole rahaa! Ihminen oli siis omassa viisaudessansa ajanut itsensä tielle, joka johti hänet lopunajan antikristillisesten ratkaisujen murskaavien hammasrattaiden väliin! Perustus antikristuksen hallitukselle oli itseasiassa jo valmiiksi luotuna, kunhan vain poistettaisiin se, joka vielä pidättää!

Kaikkialla siis supistettiin ja säästettiin, ajattelematta järkevästi tulevaisuutta. Itsekukin ajatteli vain päivää kerrallaan, omaa hyvinvointiansa ja menestystänsä. Niin yhteiskunta kuin teollisuuskin suosivat punakynää heiluttelevia virkamiehiä, vaikka nämä ihmisinä olisivat olleet suorastaan sydämettömiä ja kykenemättömiä inhimilliseen kanssakäymiseen. Säästöä, säästöä, kunhan ei vain kyseistä virkamiestä potkaistaisi palliltansa tai lomautettaisi määräajaksi!

Maria konttasi kasvimaalla tiukkailmeisenä ja itkuun valmiina. Hän joutui nousemaan näinä ihanina kesäaamuina todella varhain, sillä mitä erilaisimmat vihannekset ja juurekset oli saatava kasvamaan mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Nousevan auringon lämpö sai hien valumaan silmiin, ja multainen käsi pyyhki jo mustuneita kasvoja. Selkää särki ja veri tuskin kiersi jaloissa. Miksi hänen täytyikään konttia täällä talon pellolla, joka joka vuosi oli ollut tarkoitus laittaa pakettiin? Olihan hänellä oma ja voimia vaativa työnsä, ja nyt oli tarkoitus olla hänen kesälomansa? Voi ei, ei! Jo pelkkä ajatuskin teki pahaa niin että sydänalaan koski! Eihän hänellä ollut lomaa, hyvä että ylipäätänsä oli vielä työpaikka!

Marian tukkuliikkeen oli aina ajateltu olevan niin tukevalla ja lujalla taloudellisella pohjalla, etteivät minkäänlaiset maailman tuulet olisi sitä horjuttava, mutta kaikista ennakkoajatuksista huolimatta olivat laman kalmankourat alkaneet hamuilla tämän yrityksen liepeitä. "Valitettavasti, valitettavasti, hyvä rouva, krrhm, valitettavasti on meidän ryhdyttävä tietynlaisiin, tuota... krrhm, tilanne kun on sellainen kuin on... tietysti me arvostamme teidän vuosikymmenistä uhrautuvaisuuttanne yrityksemme palveluksessa, ja työpanoksenne on ollut todella arvokas, mutta tuota... krrhmmm, ähhh, krhmpphh, se on sitten niin että te pidätte tämän kesän pakkolomaa. Mutta rouva, älkäähän nyt olko tuon näköinen, jokaisen meistä on kannettava kortemme kekoon näinä vaikeina vuosina, krrmnpf, onhan teillä taas talvella varma työpaikka, krrmppff!"

Niin, Maria oli lomautettu koko kesäksi ja samalla tuomittu koko perhe myötäkärsijäksi, sillä muutenkin ahtaalla oleva talous oli nyt ajettu lähes kestämättömältä tuntuvaan tilaan. Menneinä vuosina Johannes oli tehnyt voitavansa niiden muutamien ihmisten sielunhoitajana ja hengellisenä ruokkijana, jotka ylipäätänsä vielä olivat olleet halukkaita olemaan tekemisissä hänen kanssansa. Varoja tähän työhön oli ollut niukasti, mutta sitäkin ponnekkaammin olivat nämä ihmiset vaatineet häneltä aina jotakin enemmän, kuin mitä hän oli ollut kykenevä tekemään. Joutuessaan maksamaan perheen laskuja oli hän viimeiseen asti välttänyt käyttämästä yhtään näistä varoista omiin tarpeisiinsa, ja kun ajoittain oli ollut suorastaan pakko ottaa jotakin itsellensä, oli hänen tehtävä se kuin huonolla omallatunnolla. Puivan härän suuta ei tullut tukkia, mutta tässä ajassa vallitsivat uskovaisten keskuudessa ilmeisen muunlaiset ajatukset ja käsitykset!

Perhe eli todella nuukasti, ja Johannekselle oli suorastaan tullut tavaksi ensimmäiseksi elintarvikeliikkeeseen saavuttuaan avata lemmikkieläimille tarkoitettu pakastearkku toivossa, että sinne olisi pantu joitakin viimeisen myyntipäivänsä ylittäneitä ihmisten ruokia.  Niin, jospa ihmiset todella olisivat tietäneet, kuinka paljon heillä syötiin tällaisia aterioita! Eivät he toki syöneet eläinten ruokia, mutta kaikessa oli pakko säästää jopa ylitse sovinnollisuuden rajojen, sillä voitiin sanoa totuudenmukaisesti, ettei Johannekselle milloinkaan oltu maksettu palkkaa hänen tekemästänsä työstä. Perhe olisi tullut toimeen jotenkuten, jos kaikki olisi mennyt hyvin, mitä taas ei voida sanoa yhdestäkään todella uskovaisesta perheestä tässä ajassa, sillä vihollinen hyökkää ennennäkemättömällä tavalla kaikkia todellisia uskovaisia vastaan. Rahat riittivät ruokaan ja välttämättömimpään; vuosikausiin ei Johannes ollut ostanut itsellensä uusia vaatteita kuin vain pakottavissa tilanteissa; mutta jos esimerkiksi Marian työn kannalta välttämätön auto hajosi enemmän tai vähemmän, niin vanha kuin oli,  oli se pakko laittaa kuntoon oli sitten varoja tai ei.

"Äiti, nyt tulee kiire!" huusi Hans-poika pellonlaidalta. Maria vilkaisi kelloansa ja kauhistui. Todellakin, jos aikoi saada lapset ajoissa kylän torille vihanneksiensa ja juurestensa kanssa, oli suorastaan pakko repiä itsestänsä irti viimeisetkin voimat. Kuinka mielettömältä tämä kaikki tuntuikaan! Heidän rahanpuutteensa ei ollut mitenkään suuri, mutta pienemmänkin summan puuttuminen saattoi muuttua katastrofaaliseksi heidän elämällensä, sillä jo nyt oli ulosotossa aivan liian suuri summa veroja, joita Johannes ei ollut pystynyt maksamaan. Tämä torilla käyminen oli ainoa näkyvissä oleva keino jonkin ansaitsemiseen, mutta kuinka tuottamatonta se todellisuudessa olikaan! Tuskin kukaan heidän tuntemistaan ihmisistä olisi ollut halukas tekemään niin pitkiä työpäiviä kuumalla torilla, kuin mihin nyt tämä perhe oli pakotettu aivan mitättämällä palkalla!

Nämä asiat vaivasivat niin Johannesta kuin Mariaakin, jotka olivat jossakin suhteessa ikään kuin voimiensa äärirajoilla. Milloinkaan elämänsä aikana he eivät olleet kykeneviä kokoamaan jotakin itsellensä, ei edes ajatellen lastensa tulevaisuutta. Marialla tosin oli työnsä johdosta jonkinlainen työttömyys- niin kuin eläketurvakin, mutta koska perheellä ei ollut penniäkään säästössä; päinvastoin vain velkaa Johanneksen työstä johtuvista veroista, jotka nekin olisivat totuuden nimessä kuuluneet uskovaisten yhdessä maksettaviksi, oli perheen toimeentulo todellakin Jumalan käsissä. Jos Johannes sairastuisi vakavasti tai olisi kykenemätön ansaitsemaan yleensä yhtään mitään, ei hän olisi saava kuin vain minimaalisen valtion maksaman eläkkeen, millä hän tuskin tulisi toimeen. Kuinka irvokkaalta tuntuikaan usein se, miten ihmiset kehottivat heitä luottamaan Jumalaan ja uskomaan Hänen apuunsa näissä vaikeuksissansa! Mitä muuta he olivat joutuneet tekemään kaikkien menneiden vuosien aikana!? Millainen seurakunta tämä joukko todellisuudessa oli? Mitä se ajatteli, mitä se uskoi?

Johannes ei ollut katkera seurakuntalaisillensa, mutta sitäkin murheellisempi. Jos varoja ei ollut, oli se hyväksyttävä tosiasiana ja todellakin luotettava Jumalaan. Eihän hän tehnyt tätä työtä itsensä tähden tai omaa hyväänsä ajatellen, sillä se oli Jumalan itsensä hänelle uskoma tehtävä. Jos hän ei saanut tämän elämän aikana palkkaansa, olisi se korkojen kanssa odottava häntä tuonpuoleisessa, mutta oli yksi asia, mikä häntä erikoisesti murehdutti. Hän pyrki tekemään kaikkensa, mutta milloinkaan eivät ihmiset olleet tyytyväisiä. Loppujen lopuksi kaikessa oli koomillisinta ja toisaalta järkyttävintä se, että mitä enemmän hän teki, sitä tyytymättömämmiltä ja kyltymättömämmiltä ihmiset tuntuivat. "Luota vain Jumalaan, Johannes, Jumala pitää kaikesta huolen", sanoi yksi toisensa jälkeen. Jos eivät ihmisten lähettämät rahat menneinä vuosina olleet riittäneet kaikkiin kuluihin, oli tarvittava otettu perheen omista varoista. "Luota Jumalaan, Johannes, luota Jumalaan!" Ihmisille oli itsestään selvä asia, etteivät he voineet antaa enempää kuin mitä antoivat, mutta järkyttävintä Johannekselle oli se, että nämä ihmiset pitivät kuin itsestään selvänä asiana sitä, että perheen varoja käytettiin tähän työhön sellaisessa määrin. Hänenkö yksin tuli luottaa Jumalaan? Eikö kenelläkään muulla ollut luottamusta Häneen, joka jokaisessa todellisessa uskovaisessa haluaa vaikuttaa sekä tekemisen että tahtomisen?

Niin, Johannesta ei niinkään ollut järkyttänyt se, että hänelle ei jäänyt palkkaa tekemästänsä Jumalan valtakunnan työstä. Mutta kaikkein pahimmalta tuntui se, ettei juuri kukaan uskovainen tuntunut olevan pahoillaan sen johdosta, että tilanne oli sellainen kuin oli. Jos hän ei saanut palkkaansa, niin eihän sille voinut mitään. Mutta ihmiset olisivat voineet olla edes pahoillaan asian johdosta, sen sijaan että vain kehoittivat luottamaan Jumalaan. Eikö heidänkin tullut luottaa Jumalaan ja olla niin harmistuneita ja ahdistuneita Johanneksen puolesta, että olisivat huutaneet Jumalan puoleen niin kauan että asia olisi korjaantunut!? Jos ihmiset pitivät asiaa luonnollisena ja korjaamisen tarvetta vailla olevana, niin rukoiliko silloin edes kukaan asian puolesta?

 Eihän hän ollut ainoa, jolle tällaista tapahtui, vaan oli kysymys yleismaailmallisesta tilanteesta. Eikö juuri hänen tähtensä ollut kirjoitettuna jo lähes kahdentuhannen vuoden ajan Jumalan Sanaan: "Katso, työmiesten palkka, jonka te vainioittenne niittäjiltä olette pidättäneet, huutaa, ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin..."  (Jaak.5:4).

Eikö Herra Jumala todellakin ollut pitänyt huolen kaikesta antamalla kirjoittaa Sanaansa kaiken tarvittavan? Eikö Hän todellakin ollut pitänyt huolen palvelijoistansakin, puhuen niin hyvin puivan härän suun sitomatta jättämisestä kuin myöskin kymmenysten maksamisesta, niin että Hänen huoneessansa olisi ravintoa? Eivätkö juuri inhimilliset olennot toimineet Hänen ruokansa varastonhoitajina, pitäen huolen hengellisen ruuan jakamisesta oikealla ajalla? Seurakunta, mitä sinä vielä odotat kuulevasi, mitä haluat tietää? Mitä Herran tulisi tehdä, mitä puhua?

Oliko kaikessa kysymys Johanneksen luottamuksen puutteesta, uskon puutteesta? Johanneksestako tuli etsiä syy kaikkeen siihen, mitä nyt tapahtui, tai ei tapahtunut varojen puutteessa? Johannesko ei ollut ymmärtänyt Jumalan puhetta oikealla tavalla?

Mikä oli se, mikä sai hänet tuntemaan itsensä niin murheelliseksi? Oliko hän maailman huonoin sananpalvelija ja jumalanlapsi, jos hän tunsi sillä tavoin kuin tunsi? Mikä oli se, mikä hänen sisimmässänsä huusi, tai oikeastaan ikäänkuin hänestä riippumatta, hänen ulkopuolellansa?

Aikoinaan Herramme Jeesus joutui vastaamaan hurskaille uskovaisille, että jos Hänen opetuslapsensa vaikenisivat, niin kivet huutaisivat heidän puolestansa (Luuk.19:40). Millaiseen aikaan olikaan nyt tultu, kun Sana joutui sanomaan, että vainioitten niittäjiltä pidätetty palkka huutaa!

Jumalan lapsen ei aina tarvitse itse huutaa, tuoda esiin tuskaansa. On asioita, jotka huutavat hänen puolestansa. Jos tässä ajassa Jumalan valtakunnan työntekijät joutuivat kokemaan todellisuudeksi sen, mistä myöskin on kirjoitettu jo lähes kaksituhatta vuotta sitten, niin oliko se heidän syynsä? "Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla, eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä" (Hebr.13:17).

Jos Johanneksen sisin huokasi raskautettuna, niin oliko se jokin kielletty tunne? Jos häneltä pakostakin nousivat valittavat tunteet Herran puoleen, niin oliko hän vähäuskoinen ja tottelematon? Eikö nimenomaan hänenkin tähtensä ollut kirjoitettuna Sanaan: "...ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin..." Jos kaikki nämä asiat olivat kirjoitettuna Jumalan Pyhään Sanaan Hänen tahtonansa eikä niinkään toivomuksena, niin mikä sitten oli vikana tässä ajassa, sen uskovaisissa? Sananpalvelijatko olivat nurisijoita ja tottelemattomia, osaansa tyytymättömiä, Sanaa ymmärtämättömiä? Heitäkö kehoitettiin tottelevaisuuteen?

Mitä ylipäätänsä liikkui tämän ajan uskovaisten mielessä, mitä he ajattelivat? Jumala oli tuonut julki tahtonsa, ja sananpalvelijat pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan noudattamaan kaikkea käskettyä, mutta voivatko he toteuttaa kaiken ilman kaikkea sitä, mitä käsketty työ edellytti? Käsittikö ylipäätään kukaan uskovainen, että heillä oli oma osansa kaikessa tässä mitä tärkeimmässä työssä? Jos hän ei tekisi osaansa, jäisi jotakin puuttumaan. "Sentähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä..." (1.Kor.15:58).

Jotta Herran varastohuoneessa todella voisi olla ravintoa, edellyttää se tiettyjä asioita, joiden laiminlyöminen ei jää vaille seuraamuksia. Kaikkina aikoina uskovaiset ovat ajatelleet ja uskoneet palvelevansa Herraa, riippumatta siitä, mitkä ovat olleet heidän pohjimmaiset ajatuksensa. Niinpä Herra on joutunut toistamiseen toteamaan: "Sillä minä, Herra, en muutu, ettekä te, Jaakobin lapset, herkeä: isienne päivistä asti te olette poikenneet minun käskyistäni ettekä noudata niitä!" (Mal.3:6-7). Huomatkaamme, että puhutellaan Jaakobin lapsia, ei mitään ulkopuolisia tai uskosta osattomia ihmisryhmiä!

Jaakobin kirjeen kohdassa puhutaan selvästi viimeisistä päivistä (5:3). Jos tämä ilmaisu ei tuo julki asiaa kyllin selvästi, tulisi myöskin ajatella sitä, että jos puhutaan elon leikkaamisesta, ei sitä tehdä kylvöaikaan, vaan vasta sitten kun sato on kypsynyt. Me elämme juuri nyt mitä suurimmassa määrin tuossa ajassa, missä niin maailman kuin Jumalan Valtakunnankin sato tullaan kokoamaan yhteen, toinen otettavaksi Kirkkauden varastosiiloihin, toinen poltettavaksi sammumattomassa tulessa.

Jumala on siis tuonut selvän tahtonsa julki Sanassansa, mutta seurakunta, mitä sinä vielä odotat, mitä tahdot kuulla, mitä vielä tietää? Mitä olisi Jumalan tullut selvemmin puhua, mitä selvemmin julkituoda?

Jos Jumalan Valtakunnan työ kärsi puutetta maailmanlaajuisesti, niin missä oli syy? Kaikkeen muuhun uskonnolliseen toimintaan oli tietenkin varoja vaikka millä mitalla, jopa siinä määrin, että joillekin palaville julistajille oli mahdollista kavaltaa miljoonia dollareita omiin taskuihinsa. Mutta Jaakobin kirjeen mukaisesti nämä ihmiset eivät olleetkaan mitään todellisia Jumalan vainioitten työmiehiä ja leikkuumiehiä, sillä he saivat palkkansa jo täällä maan päällä. Heillä ei ollut valittamista sen paremmin ihmisten kuin ei Jumalankaan edessä, eikä heidän palkkansa huutanut eikä korottanut ääntänsä, sillä se oli turvallisesti heidän taskussansa tai varmalla pankkitilillä!

Johannes ei voinut käsittää ihmisiä, heidän ajatuksiansa, toimenpiteitänsä. Sananpalvelijoiden välisissä keskusteluissa hän oli tuonut julki ahdistustansa ja todennut samanlaisten ajatusten vallitsevan kaikkialla. Yksi asia oli entistä voimallisemmin alkanut selvitä hänelle, vaikka hän aina olikin halunnut ajatella jotakin muuta. Jos hän päivästä toiseen oli joutunut toteamaan, että oli vieläkin myöhäisempää kuin mitä hän oli ajatellut, niin nyt hän todellakin ajatteli kaiken olevan aivan lopussansa. Jos uskovaiset olivat sellaisia kuin olivat, tekivät sitä mitä tekivät, niin täytyi todellakin olla aivan viimeinen, Jeesuksen tulemukseen rajoittuva hetki!

Hän ajatteli kaikkia ystäviänsä, kaikkia uskonveljiänsä ja sisariansa. Ei vain kotimaassansa, vaan kaikkialla maailmassa. Oli todella paljon myöhäisempää kuin mitä juuri kukaan oli halukas ajattelemaan! Hän oli pyrkinyt parhaansa mukaan jakamaan hengellistä ruokaa tälle ajalle, mutta silminnähden suurin osa vaivannäöstä oli ollut turhaa. Oli odotettu suurten joukkojen ilolla vastaanottavan puhtaan Jumalan Sanan julistuksen, sillä olihan vuosikausien ja -kymmenien ajan kuulutettu profeetan tarvetta, profeetan, joka selvittäisi kaikki eriäväisyydet ja johtaisi Jumalan kansan oikealle tielle, valmistautumaan kohtaamaan Ylkänsä. Johanneksenkin kokouksissa oli tosin istunut satoja ja tuhansiakin ihmisiä yhteenlaskien, kuuluttaen äänekkäästi aamenensa ja hallelujansa, mutta missä olivat tänä päivänä nämä ihmiset? Mitä he uskoivat? Missä oli todellinen jumalanlasten yhteys, missä oli seurakunta, niinkuin alussakin?

Johanneksen sisimmässä oli halu saavuttaa ihmisiä, uusia, sellaisia, jotka eivät vielä olleet kuulleet todellista Jumalan Sanan julistusta, mutta miten olisi ylipäätään mahdollista toteuttaa tuo sydämen kaipaus? Jos jossakin putkahti esiin joku uusi ihminen, joka kaipasi kuulla Jumalan Sanaa, niin oli jo suuri joukko erilaisia ihmisiä tai ihmisryhmiä vetämässä tuota kaipaavaa sielua omaan joukkoonsa tai ryhmäänsä, ja mikä tärkeintä, pois Johanneksen yhteydestä.

Miksi Johanneksen mielessä pyörivät näin negatiiviset ajatukset ja asiat? Miksi hän ei ajatellut positiivisemmin, myönteisemmin, vain hyviä asioita? Mutta vaikka hän kuinka vaivasi päätänsä, koki hän hyvin vaikeaksi keksiä hyviä asioita, sillä todellakin ainakin nyt oli hyvin vähän mitään hyvää näköpiirissä. Pahanpuhuminen jatkui niin kuin ennenkin, entistä järjettömämpänä ja vailla  mitään perustusta.

Miksi Johanneksella olisi pitänyt olla huono omatunto, jos hänelle jäisi jotakin ikään kuin palkaksi työstänsä Jumalan elovainioilla? Ihmiset tosin uhrasivat ja antoivat omastansa, mutta ikään kuin varustettuna leimalla: Käytä tämä raha mieluummin Jumalan valtakunnan työhön, ei yksityiseen rahantarpeeseen! Jos sinulla on henkilökohtaisia menoja, niin, no mikäs siinä, tarvitsethan sinäkin rahaa, mutta... Puivan härän suuta ei tukittu, mutta elettiinhän nyt nykyaikaa: olihan keksitty kumi, tuo joustava, kimmoisa aine, josta valmistettiin renkaita. Niin, Johanneksen turvan ympäri ei oltu vedetty köyttä, vaan tuollainen kaunis, punainen kuminauha, joka ei estänyt avaamasta suuta, mutta kuitenkin aiheutti sen, ettei sitä tehnyt mieli avata kovin usein, se kun kuminauhan johdosta aiheutti melkoista tuskaa!

Ihmiset uhrasivat, vai uhrasivatko? Uskaltaisiko Johannes tuoda julki totuutta tässä asiassa näille ihmisille? Toki hän oli kiitollinen jokaisesta, joka taloudellisesti tuki tätä työtä, mutta rohkenisiko hän milloinkaan kertoa näille ihmisille totuutta? Aika oli niin erikoinen ja ihmiset olivat tottuneet tiettyihin kaavamaisiin ajattelutapoihin. Uskaltaisiko Johannes sanoa näille ystävillensä, veljillensä ja sisarillensa, ettei kymmenysten maksaminen ollut mitään uhraamista? Pystyisikö hän selittämään suu hämmästyksestä auki tuijottaville seurakuntalaisillensa, etteivät kymmenykset todellakaan olleet mikään uhri, vaan ainoastaan sen Jumalalle antaminen, mikä missään vaiheessa ei edes kuulunut heille! Jokainen todellinen uskovainen oli velvollinen maksamaan kymmenyksensä jo Vanhan Testamentin aikaan, mutta siitä huolimatta he saapuivat määräajoin temppeliin uhrataksensa kuka karitsansa, kuka härkänsä, kuka kyyhkysensä. Kukaan heistä ei voinut sanoa Herralle: "Minä olen maksanut kymmenykseni, mitä Sinä vielä odotat minulta!"

Kysymys ei ollut tänä päivänä lainkaan siitä, etteivätkö ihmiset olisi tietäneet näitä asioita. Mutta oli enemmänkin kysymys siitä, että ihmiset pyrkivät pakenemaan asioita, joita he eivät kokeneet miellyttäviksi. On totta se, että moni seurakuntalainen oli taloudellisissa vaikeuksissa, oli sairautta, oli työttömyyttä, oli kaikenlaista mahdollista. Mutta sekö olisi oikeutus Jumalan selvän käskyn laiminlyömiselle, jopa melkein koko elämän ajan? Tässäkin kohden Jumalan Sana tuo jokaisen uskovaisen eteen selvän vastauksen, jonka ohitse ei pääse sen paremmin ylä- kuin alakauttakaan, ei oikealta eikä vasemmalta. "Täyttäkää nyt siis tekonne, niin että, yhtä alttiisti kuin olitte sen päättäneet, sen myös täyttäisitte, VAROJENNE MUKAAN. Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan kuin niitä ei ole" (2.Kor.8:11-12).

Johannesta suorastaan kauhistutti kaiken tämän ajatteleminen, saati sitten siitä puhuminen. Nämä ihmisethän olivat hänen läheisiänsä, veljiä ja sisaria. Mutta jos hän elämänsä loppuun asti vaikenisi kaikista näistä asioista, niin eikö hän joutuisi syynalaiseksi? Jos seurakunta oli ikään kuin kirouksella kirottu sen johdosta, että se riisti Jumalalta kymmenyksissä... eikä yksin kymmenyksissä, vaan myöskin antimissa, niin vaikeneminenko oli ratkaisu kaikkeen? Jos Malakian kirjan kirous oli seurakunnan yllä, niin mikä sen poistaisi? Seurakunta ei ainoastaan riistänyt Jumalalta, vaan myöskin sorti palkkalaista palkanmaksussa (Mal.3:5), niin ettei elonkorjuuaikana kaikki sujunut Jumalan odottamalla tavalla. Jos tässä olisikin ollut kaikki, niin eikö mitä voimakkaimmalla tavalla puhunut viimeisten hetkien läsnäolosta se, että nyt palvelijat löivät toista sellaisella säälimättömyydellä, ettei takana voinut olla mikään muu ajatus kuin toisen kuolemaan saattaminen?

Miten tämä kaikki oli mahdollista Jumalan Sanan julistuksesta huolimatta? Ihmiset eivät maksaneet kymmenyksiänsä saati sitten antaneet antimia, eivät uhranneet, vaan kaiken lisäksi löivät jumalattomalla kädellä. Eikö kukaan lukenut Malakian kirjaa, jossa puhutaan ilmiselvästi meidän ajastamme: "Ja minä lähestyn teitä pitääkseni tuomion ja tulen kiiruusti todistajaksi velhoja ja avionrikkojia ja väärinvannojia vastaan, ja niitä vastaan, jotka sortavat palkkalaista palkanmaksussa, leskeä ja orpoa ja vääntävät vääräksi muukalaisen asian eivätkä pelkää minua, sanoo Herra Sebaot" (3:5).

Kuinka moni vannoikaan tässä ajassa tietävänsä jonkun toisen jumalanlapsen asioista, todistaen jotakin sellaista, mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa! Kuinka moni väänsikään vääräksi muukalaisen asian, saati sitten oman veljensä asian, unohtaen täysin sen, että jo kymmenen käskyä antaessansa Herra Jumala sanoi: "Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi!" Näiden asioiden vääryys oli jossakin vaiheessa käsitetty, mutta nyt elettiin viimeisiä hetkiä tämänkaltaisen ihmiskunnan historian puitteissa. Kun Herra on ottanut pois omansa, on tämän maan päällä eläminen oleva suoranainen maan päällinen helvetti.

Johannes ei milloinkaan ollut halunnut rajoittua uskossansa niihin ihmisiin, jotka jo olivat tulleet mukaan toimintaan tai jotka tunnustivat uskovansa Jumalan koko Sanan. Aina hän oli uskonut, että vielä ovat monet tuleva mukaan, mutta aivan viime aikoina hän oli joutunut kyselemään itseltään, olivatko hänen odotuksensa täysin väärät. Entä jos tänään olisikin jo viimeinen kutsuttu, mitä jos ei enää tulisikaan enempää mukaan? Jos ei tänään, niin ehkä jo huomenna? Oli todellakin aivan Euroopan rajojen sisällä maita, joissa todellinen Jumalan Sana puhtaana totuutena ei ollut juuri ollenkaan esillä. Oli toki valtiokirkkoja ja uskonnollisuutta, mutta ei koko Sanaan uskomista.

Hän oli vieraillut esimerkiksi Pohjoismaissa useamman kerran, ja joka kerta hän oli joutunut ihmettelemään sitä, kuinka harvat todellisuudessa olivat käsittäneet sen, mistä tässä ajassa on kysymys. Aikoinaan Norjassa oli ollut hyvinkin suuressa määrin uskovaisia, jotka kuitenkin jo vuosia sitten olivat jakautuneet mitä erilaisimpiin ryhmiin, niin että tällä hetkellä voitiin sanoa, ettei juuri kukaan puhunut toisensa kanssa. Samoin oli Ruotsinkin kohdalla, joskin tässä maassa oli vähemmän niitä, jotka väittivät uskovansa koko Sanan. Niin, kummassakaan maassa ei ollut sen maan kansalaisena yhtä ainoata veljeä tai sisarta, joka olisi ollut halukas pitämään yhteyttä Johanneksen kanssa.

Yksi suuri kysymysmerkki Johanneksen sydämessä ja mielessä oli Tanska, missä hän ei tuntenut yhtä ainoatakaan uskovaista, joka olisi koko sydämestänsä lähtenyt Sanan suoralle tielle. Tämä kaikki pani ajattelemaan sitä, että oltiinko jo niin lopussa, ettei joistakin maista olisi ketään todella valittua, vaan kaikki noiden kansojen valitut olisivat tuleva muilta aikakausilta? Oliko todella niin, että Sana oli pian julistettu todistukseksi kaikille kansoille, ja koska se oli hyljätty, olisivat valitut tuleva vain niiden joukosta, jotka olivat jo nukkuneet pois? Kysymyksiä, joihin yksin Herra saattoi antaa vastauksensa.

Jumala oli Sanansa kautta puhunut tässä ajassa niin pitkän aikaa ja sellaisella selvyydellä, ettei kenelläkään olisi luullut olevan mitään avoimia kysymyksiä jokapäiväisen uskonelämän suhteen. Mutta mitä sitten nämä ihmiset ajattelivat mielessänsä; mikä sai heidät toimimaan siten kuin toimivat, suhtautumaan hengellisiin asioihin siten kuin suhtautuivat?

    "Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon."  (Snl.28:13). Jo Johannes Kastaja julisti: "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!" (Matt.3:2). Yksi käsittämättömimmistä piirteistä Johanneksen elämässä oli se, kuinka vähän ihmiset olivat valmiit vastaanottamaan ojennusta. Etenkin vieraillessansa veljensä luona Suomessa, oli hän joutunut toteamaan tämän maan olevan tässä suhteessa ensisijalla. Tämä veli oli suorastaan epätoivoinen kaiken sen keskellä, mihin ihmisten asenteet hänet olivat saattaneet. Nämä ihmiset eivät yksinkertaisesti halunneet kuulla mitään sellaista, mikä olisi voitu luokitella ojennukseksi tai nuhteeksi!

Johanneksen mieleen tuli yhä uudelleen tuo lähes näyksi luokiteltava kokemus, missä ihmiset toivat julki halunsa kuulla uutta, mutta eivät tienneet lainkaan mitä tehdä vanhalla:

   Johannekselle alkoivat tulla jälleen taivaalliset, hengelliset näyt. Maalliset esikuvat toivat hänen silmiensä eteen jotakin sellaista, mikä sai hänet kesken ruokapöydässä istumisen melkein purskahtamaan itkuun. Oli aika peseytyä, puhdistautua, taivaallista hääjuhlaa varten. Mutta mitä teki morsian tässä ajassa, miten hän käyttäytyi? Morsian tiesi, että tuli tehdä valmisteluja, peseytyä, puhdistautua, pukeutua hääpukuun, peseytyä Sanan kylvyssä. Mutta miksi oli niin vähän vaahtoa, miksi niin vähän likaa irtosi? Näytti todellakin siltä, että halutessaan tietää kaikki salaisuudet ja kaiken jumalallisen, seurakunnalla ei ollutkaan aikaa muuhun kuin uuden kuulemiseen ja uuden tietämiseen! Kuka peseytyi, kuka puhdistautui? Halutessaan tietää enemmän ja enemmän, oli kuin seurakuntalaiset olisivat yhä enemmän ja enemmän varastoineet pesuainetta kotiinsa. Päivästä toiseen kerättiin valkaisuaineita, pesupulvereita ja saippuoita, ja pian kaapit olivat pullollaan hygieniatuotteita, tuoksuvia deodorantteja ja hyväntuoksuisia hajusteita. Kuukaudesta toiseen kierrettiin kaupoissa ja ostettiin uusia ja erilaisia merkkejä ja laatuja. Seurakunta valmistautui juhlaansa hankkimalla kotinsa täyteen pesuaineita, ja kaikki mahdolliset säiliöt täytettiin vedellä. Pesuaineesta ja vedestä ei ollut puutetta missään, ja kukin kerskasi omalla varastollaan, joka näytti suuremmalta ja paremmalta kuin naapurin varasto.

   Jokaisen uskovaisen talouden täyttivät siis nyt nämä varastot, mutta siitä huolimatta alkoi itsekukin haista entistä enemmän, ja jokaisen vaatteet olivat päivästä toiseen likaisemmat ja haisevammat. Kasvot alkoivat olla kuin nokisutareilla, ja vaikka itsekukin tottui omaan hajuunsa, oli lemu sietämätön siellä, missä enemmän seurakuntalaisia oli koolla. Lika oli pinttynyt kiinni itsekunkin vaatteisiin ja ihoon, ja hiukset olivat kuin likamöykky kunkin pään päällä, niin että seurakunnankokoukset aiheuttivat sanoinkuvaamatonta pahoinvointia ulkopuolisille ja niille harvoille, jotka olivat peseytyneet. Johannes koki seisovansa puhujanlavalla ja huutavansa täyttä kurkkua: "Peseytykää, peseytykää, puhdistautukaa, puhdistautukaa!" Seurakunta huusi hänelle yhteen ääneen, niin että koko rakennus tärisi: "Anna meidän olla, niinkuin olemme, meistä tuntuu hyvältä!" Uudelleen Johannes huusi: "Katsokaa peiliin ja nähkää millaisia olette! Peskää vaatteenne, peseytykää Sanan kylvyssä, sillä Herra tulee pian!" Ja kuorossa kuului jälleen vastaus: "Me emme halua kuulla tuollaista, kerro meille lisää erilaisista pesuaineista! Me haluamme lisää pesuainetta!"

   Johannes alkoi vapista koko ruumiiltansa ja huusi jälleen koko sydämensä tuskassa: "Teillä on kaikilla kotinne täynnä pesuainetta ja varastot täynnä vettä! Miksi te ette peseydy, miksi te ette pese vaatteitanne, kohta on liian myöhä! Ylkä tulee, menkää häntä vastaan, mutta tuollaisessa kunnossa te ette voi tehdä sitä!" Kuinka irvokas tämä kuva olikaan, mutta kuinka elävä ja todellinen se oli kaikesta huolimatta!

Jos näin oli tässä ajassa, oltiin mitä selvimmin myöhäisemmässä hetkessä kuin mitä moni osasi kuvitellakaan. Kuinka ihmiset ylipäätänsä saattoivat ajatella selviävänsä sellaisella asenteella hengellisessä elämässänsä? Ihmiset eivät ilmiselvästi osanneet katua juuri mitään siitä, mitä tekivät. Asioita ei korjattu, ei ojentauduttu, vaan kaikki väärä ikään kuin peitettiin. Mitä kukin käytti tähän peittämiseen, se vaihteli melkoisesti, mutta oli kuitenkin joitakin yhteisiäkin piirteitä. Yksi keino oli peittää kaikki puheella. Mutta mitä on sellainen puhe, millä peitetään jotakin väärää, kuolettavaa, poistettavaksi määrättyä?

Paavali-veljemme kirjoittaa Timoteukselle:  "...ja heidän puheensa jäytää ympäristöään niinkuin syöpä..." (2.Tim.2:17). Hän jopa nimeltä mainitsee tällaiset henkilöt.

Ann-Marien yksi sisko oli yksinhuoltaja Zuerichissä, kuten jo olemme kuulleet eräässä kertomuksessamme. Hänen elämänsä oli ollut todella kovaa, ja nyt kouluttaes­sansa poikaansa, suureksi osaksi Klausin ja Ann-Marien takaaman lainan turvin, hän alkoi kaivata elämäänsä jonkinlaista lohtua. Niinpä hän alkoi käydä paikallisessa seurakunnassa, kirkollisessa, mutta kuitenkin lämmin­henkisessä pienryhmässä, lähiöseurakunnassa. Siellä hän tapasi Heinrich-nimisen, ystävällisen, ymmärtäväisen, osaaottavaisen uskovaisen miehen, joka alkoi saatella häntä kotiin näistä kokouksista. Jonkin ajan kuluttua heidän välillensä alkoi muodostua vakavaksi otettava suhde; mikä sen parempaa ja onnellisempaa.

Mies oli suhteellisen omillaan toimeen tuleva, pikku virkamies, joka kovasti piti tästä uskovaisesta Kristina- sisaresta. Niinpä näytti suuresti siltä, että sisaren onni kääntyy paremmaksi ja hän saa isän lapsellensa. Arvostelua herättävää saattaa olla se, että jonkin ajan kuluttua Heinrich alkoi jäädä viikonloppuisin yöksi saatettavansa luokse; viikollahan ei ollut edes kokouksia ja Kristinan oli mentävä raskaaseen työhönsä keskustan lihakauppaan jo kello kuudeksi.

Elämässä on monia vääryyksiä, epäoikeudenmukaisuuksia, ainakin ihmisnäkökulmasta katsoen. Ihminen ei näytäkään olevan oman onnensa seppä, vaan kohtalo, niin kuin moni sitä kutsuu, tuo hänen elämäänsä tavattoman määrän sellaista, mikä ei häntä miellytäkään. Heinrichin pitäessä Kristinaa hyvänä lakanoiden välissä, alkoi tämä syksyllä tuntea jonkinlaista kipua vasemman rintansa alla. Kipu ei ollut kova, tai ei oikeastaan varsinaisesti kipukaan, vaan kummallinen tunne siitä, että siellä oli jotakin ylimääräistä, jonkin verran arkaa. Mieltä alkoi vaivata kumma pelko, mutta ajatellen viimeinkin löytämäänsä onnea hän ei yksinkertaisesti halunnut uskoa kysymyksen olevan jostakin vakavasta. Sen täytyi olla jonkinlainen rasvamyhkyrä, joka kyllä häviäisi tämän rakkauden ilmapiirissä! Kuukautisten kanssa sillä ei voinut olla mitään tekemistä, sillä ne häneltä olivat lakanneet jo vuosia sitten.

Joulun lähestyessä kivun tunne tuli selvemmäksi, ja varovaisesti puristaessa hän tunsi sormissansa selvästi peukalonpäätä suuremman myhkyrän. Hän taisteli mielensä kanssa joulun ylitse, ja vasta tammikuun kymmenennen päivän jälkeen hän rohkeni tilata ajan samalla kadulla vastaanottoansa pitävältä yksityislääkäriltä. He olivat tavanneet usein kadulla ja lähiseudun kaupoissa, joten Kristina tiesi miehen laskuttavan häntä kohtuullisen lempeästi.

Vastaanottohuoneessa hän hoki mielessänsä yhä uudelleen ja uudelleen, ettei hänellä ollut mitään syytä huoleen, sillä eihän uskovaista voinut kohdata mikään paha asia; tosin hänen elämänsä oli ollut täynnänsä pahoja ja ikäviä vastoinkäymisiä. Eikö nyt jo ollut loppu kaikelle sellaiselle? Kyllä, siitä hän oli varma!

Lääkäri ei tarvinnut paljon aikaa voidakseen lausua julki mielipiteensä. Ilmiselvä kasvain, jonka laatu mitä pikimmin tuli todeta koepalan ottamisella. Leikkaus tuskin oli vältettävissä, koska kasvaimeen liittyi kipukin. Kristinan mieli kamppaili hänen istuessaan tämän säälivästi katsovan miehen edessä. "Mutta, mutta, minä en halua mitään leikkausta. Minä pelkään pelkkää ajatustakin. Ja mitä sanoisi miesystäväni, jos hän saisi tietää asiasta! Varmastikin hylkäisi minut! Vai voitaisiinko kasvain poistaa ilman suurempaa leikkausta? Ei kai vain..."

Lääkäri armahti silminnähden pelokasta potilastansa sanomalla: "Nopea toimenpide saattaa pelastaa rinnan, mutta koska olette antanut tilanteen kehittyä näin pitkälle, ettekä tullut luokseni heti myhkyrän huomattuanne, on tilanne varmistettava röntgenkuvauksella."

Kristina sai lähetteen lähisairaalaan, missä hänen vastusteluistansa huolimatta häneltä leikattiin koepala kasvaimesta. Muutaman päivän kuluttua hän sai mukaansa kirjekuoressa niin röntgenkuvat erikoislääkärin lausunnolla varustettuna, kuin myöskin selonteon kasvaimen laadusta. Sen sijaan että olisi mennyt kuoren kanssa lääkärinsä luokse, hän sulkeutui työpäivän jälkeen ompelukomeroonsa ja repi kuoren auki.

Hän ei ymmärtänyt läheskään joka sanaa, mutta tuska sisimmässänsä hän sai selville niin paljon, noudettuaan lääkärikirjan lähikirjastosta, että hänen kasvaimensa oli pahanlaatuinen, mutta vasta siinä vaiheessa, että pikainen leikkaus mitä todennäköisimmin riittäisi pysäyttämään taudin kehityksen, sillä minkäänlaisia jälkiä etäispesäkkeistä ei ollut nähtävissä.

Hän soitti jo illalla kauppiaallensa, että oli sairas, eikä voisi tulla töihin ennenkuin seuraavalla viikolla. Vai voisiko hän nyt pitää rästissä olevat lomapäivänsä, niin että hän saattaisi matkustaa sisarensa luokse Hopeajärvelle?

Niinpä hän seuraavana aamuna, valvotun yön jälkeen, nousi junaan keskusrautatieasemalla.

Nyt alkoi se kehitys, mikä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Johanneksen selkäpiitä, eikä hän enää lainkaan ajatellut vain Kristina-sisarta, vaan koko seurakuntaa pienimmästä suurimpaan, niin miehiä kuin naisiakin.

Kristinan olisi tullut mennä diagnoosin kanssa oman lääkärinsä luokse, ja hän olisi aivan varmasti saanut leikkauspaikan mahdollisesti jo seuraavien päivien aikana. Hänessä oleva vika, sairaus, oli todettu mitä suurimmalla tarkkuudella, paikallistettu, asiantuntijoiden yhteisen tutkimuksen perusteella, mutta hoitoon menemisen sijasta hän lähti sisarensa perheen luokse!

Oi seurakunta, oi sinä kansa, joka kutsut itseäsi Jumalan kansaksi, minne sinä menet, kun taivaallinen röntgen Pyhän Hengen kautta läpivalaisee sinut ja ilmoittaa löytämänsä viat ja pahalaatuiset, sinuun kuulumattomat kasvannaiset? Kun Sana puhuttelee sinua, läpivalaisten sinut täydellisesti, asettaen terävistäkin terävimmän miekan siihen paikkaan, mistä sen tulee leikata... mitä sinä silloin teet? Hypähdätkö sinä pois siinä hetkessä tuon terävän terän tieltä, kauhistuen pelkkää ajatustakin siitä, että se leikkaisi sinusta pois jotakin? Etkö sinä käsitä, että se leikkaa pois vain jotakin vierasta, sinuun kuulumatonta, ajan mittaan kuoleman tuovaa?

Kristina oli omin silmin nähnyt asiantuntijoiden lausunnon sairaudestansa, mutta nyt hän halusi paeta todellisuutta. Hän ei yksinkertaisesti halunnut uskoa kaikkea todeksi. Hän oli uskovainen, hän uskoi jumalalliseen parantumiseen, mutta hän ei yksinkertaisesti osannut valita tätä tietä, ehkä osaksi siitäkään syystä, ettei edes sisaren perhe hänen tuntemuksiensa mukaan pitänyt sitä kovinkaan tähän aikaan kuuluvaisena. Niin, nämä vapaat ihmiset korostivat Sanan merkitystä siinä määrin, ettei sairaiden parantuminen ollut lainkaan tärkeä asia tässä ajassa. Sitä hän ihmetteli, eikä varmastikaan syyttä. Ihmetteli sitä moni muukin, vaikkei aina tuonutkaan julki.

On totta, ettei sairaiden parantumista voida nostaa ensimmäiselle sijalle, sillä sananjulistus todellakin on ensimmäinen ja tärkein seurakunnan keskuudessa, mutta se ei mitenkään poista toisen tärkeyttä. Järjestys on vain osattava säilyttää.

Niinpä muutaman tunnin junamatkan aikana Kristinalla oli aikaa miettiä elämäänsä ja elämän vääryyttä. Nyt kun hän kerrankin oli löytänyt miehen jota saattoi rakastaa, ja joka varmastikin rakasti myöskin häntä, tulee sitten tällainen asia! Kyllä se on niin, niin väärin!

Kristinan suhtautuminen tällaiseen asiaan ei ole mitenkään tuomittava, ja se tulee ymmärtää. Me itsekukin joudumme vastaavien asioiden kanssa kasvokkain. Pahinta kaikessa on se, että me olemme kadottaneet kyvyn tuntea toisen kanssa, kärsiä toisen kanssa, kantaa toisten kuormia. Niinpä kenenkään ei tule tuhahtaa Kristinan ehkä mielettömille ajatuksille ja toiminnoille, sillä kenen vika on se, että hän oli sellainen? Eikö juuri seurakunta niin kotikaupungissa kuin Hopeajärvelläkin ollut myötävaikuttamassa hänen ajatuksiinsa ja asenteisiinsa? Jos ei kukaan ohjannut häntä järkevällä tavalla, asettautunut hänen asemaansa, tullut alas korokkeeltansa, niin miksi syyttää häntä?

Jälleennäkemisen riemu oli suuri Ann-Marien odottaessa alemman laakson rautatieasemalla. Ja jo nyt oli Kristinan mielessä syntynyt tietynlainen ajatuskaavio, joka johti siihen mihin johti. Jo lähtiessään kotikaupungistansa hän oli tehnyt mitä suurimman virheen ja väärän ratkaisun. Jokainen päivänkin viivytys oli oleva kohtalokas! Miksi hän ei siis tällaisen virhepäätelmän jälkeen tekisi muitakin vastaavia ratkaisuja? Hän täysin halusi sulkea mielestänsä ammatti-ihmisten lausunnot, ja koska hän ei nyt perustanut elämäänsä todellisuuteen, ajautui hän ainoaan mahdolliseen suuntaan: epätodellisuuden niin kiehtovaan, mutta vaaralliseen maailmaan! Hän pyrki kieltämään vaikeutensa, kieltämään ahdistuksensa. Mutta se ei ole aina helppoa, ja siihen tarvitaan apua. Ja mistä se löytyykään sen paremmin kuin enemmän tai vähemmän hurskaiden ihmisten luota; etenkin kun kertoo asiat omalla, väritetyllä, typistetyllä, salailevalla tavallansa!

Miksi hän nyt saattoi tulla kylään rakkaan sisarensa luokse? Eikö hänellä ollut töitä? Niin, ei ainakaan aluksi tullut antaa mielikuvituksen laukata liian kauaksi. No jaa, hän oli työskennellyt niin kauan ja oli suorastaan ylirasittunut. Ihan rinnasta pisti, kun oli niin kova kiire ollut päällä. Ja ikään kuin vakuudeksi hän veti syvään henkeä ja voihkaisi. Alku oli hyvä. Ketä ei pistäisi rinnasta kun on kovassa stressissä? Hän alkoi uskoa kaiken olevan vain burnouttia, "böörnauttia".

Luonnollisestikin koko Klausin perhe keskittyi nyt tämän rakkaan vaimon sisaren hoivaamiseen, ja niinpä melkoisesti miesystäväänsä kaipaava Kristiina oli kuin piispa pappilassa. Kyllä, joka päivä hänen tuli soittaa Heinrichille, jonka hänenkin olisi tultava täällä käymään. Hei, eikö tämä voisi tulla hakemaan Kristiinan sitten seuraavana viikonloppuna kun tämän vapaa loppuisi? Koko perhe riemuitsi tästä ajatuksesta ja uuden sukulaisen ensinäkemisestä!

Kuinka usein olikaan Johanneksen sisimmässä myllertänyt tuo ajatus, että monet, todella monet uskovaiset aivan hänenkin lähipiirissänsä ikään kuin puhuivat pois vaikeutensa, käsittämättä itsekään mitä käytännössä tekevät. Kun kohdattiin jotakin epämiellyttävää tai oltiin itse tehty jotakin sopimatonta, ei asiaa haluttu ottaa sellaisenansa, todella tapahtuneena, vaan anteeksipyytämisen ja katumisen sijasta puhuttiin jotakin asian vierestä ja sen ympäriltä, kunnes kaikki näytti aivan erilaiselta kuin mitä todellisuudessa oli tapahtunut!

Kristina-sisarta todellakin pidettiin rakkaudellisesti hyvänä kaikin mahdollisin tavoin. Joka päivä Ann-Marie kävi kaupoissa ostamassa parasta mahdollista pöytään pantavaa, ja rakkaan sisaren ei hetkeäkään tarvinnut tuntea yksinäisyyttä tai ohjelman puutetta. Noiden päivien aikana kierrettiin kaikki nähtävyydet niin lähistöllä kuin kauempanakin, ja autuuden ja hyvänolon tunne voitti aikaisemmin mieltä kalvaneen pelon ja ahdistuksen. Niin, kuinka hyvä Jumala hänellä olikaan, joka järjesti tällaisen tilaisuuden lepoon ja rentoutumiseen!

Käsi pyrki vaistomaisesti sivelemään rinnan alla tuntuvaa muhkuraa, vastoin kaikkea tietoista tahtoa ja asian kieltämistä. Sisaren perheen huomatessa tämän ikään kuin pakkoliikkeen, meni puhe luonnostaankin kaikenlaisiin sairauksiin, mitkä saattoivat kohdata uskovaisiakin ihmisiä. Millainen oli tuo kipu rakkaan sisaren rinnassa? Tuntuiko se koko rinnan alueella, tuntuiko se erikoisesti syvään hengitettäessä? Muistivathan he hyvin sen, kuinka äidillä vuosia sitten oli ollut käsittämättömiä ahdistuksen hetkiä, koko pallean ollessa kovana kuin kivi. Niin, olihan se selvinnyt sitten jonkin ajan kuluttua, ja kaikki oli korjaantunut, kun Ann-Marie oli lakannut ahmimasta niitä alennuspikkuleipiä, mitä Klaus oli ostanut tutulta kauppiaalta. Olivathan ne toki haiskahtaneet hiukan oudolta ja kaikki olivat aluksi ihmetelleet kummallista jälkimakua, mikä säilyi suussa ja röyhtäyksissä pitkänkin ajan kuluttua niiden nauttimisesta. Muu perhe oli parin päivän yritysten jälkeen lopettanut näiden "herkkupalojen" nauttimisen, mutta taloudellinen Ann-Marie oli päättänyt, ettei näin edullisia ja riittoisia keksejä tule heittää menemään.

Niin, Ann-Marie taloudellisuudessansa kärsi useamman kuukauden ajan kovista vaivoista, käyttämättä normaalia ymmärrystänsä. Olisihan toki hänelle tullut sanoa jotakin senkin seikan, että Klaus oli ostanut tämän jättimäärän keksejä kauppiaalta, joka juuri oli saanut autolastin niitä myytäväksi eläinten rehuksi!

Johannes ei voinut olla ajattematta samalla sitä, mistä hän aikoinaan oli kirjoittanut kirjeessä veljellensä:

   Mieleeni tulee tässä yhteydessä vielä yksi todella huvittava tapaus aivan omalta kylältämme. Täällä asuu yllättävän monia perheitä, jotka ovat sukua toisillensa, vaikka osa heistä on mahdollisesti suurenkin osan elämäänsä asunut jossakin muualla, mutta jotka sitten jossakin vaiheessa ovat palanneet synnyinseudullensa. Franzilla on tällä kylällä kaksi veljeä, joista toinen on Karl, josta varmasti olen sinulle jo kertonutkin. Hän on naimisissa kuivanlaihan naisen, sisaren kanssa, joka jatkuvasti saarnaa askeettisen ruokavalion puolesta. Ymmärrettävästi Karlkin on kuin rautakanki, koska ei kotona saa milloinkaan kunnon ruokaa. Joskus tulee pakostakin ajatelleeksi, että miten samassa suvussa voi olla niin täydellisesti toisistaan poikkeavia ihmisiä. Franz on mitä tasapainoisin ja tervehenkisin uskovainen, todellinen sydäntä ilahduttava persoona. Mutta ei siinä kyllin, että hänellä on Karl-veli... hänellä on myöskin veli, joka lyö jossakin suhteessa laudalta kaikki tuntemamme henkilöt ja erikoisuudet niin tällä kylällä kuin lähiseuduillakin.

   Franz pitää vaimonsa, tyttärensä ja tämän miehen kanssa kylän tunnetuinta majoitus- ja ravintolakiinteistöä. Tämä on siitä asti kun Franz paluumuuttajana osti tuon kuolinpesän, ollut mitä suurin loukkauksen aihe hänen tälle ilmeisen fanaattiselle Egon-veljellensä.

   Minä olen aina silloin tällöin vieraillut tuossa perheessä, vaikkakin täytyy tunnustaa, että se on ollut melkoinen koettelemus joka kerta. Muistan kuinka eräänä keväisenä päivänä olimme Klausin kanssa korjanneet hänen aittansa kaatumaisillaan olevan etukatoksen, ja palkkioksi saimme kunniamaininnan ansaitsevan aterian. Kuinka ollakaan, päivän ollessa todella lämpöisen, oli minulla todella kova jano. Niinpä kaadoin useaan otteeseen lasini täyteen pöydällä olevasta kotikaljakarahvista. Hetken kuluttua silmissäni tapahtui selvä muutos, ja tunsin erikoisen hyvänolontunteen valtaavan ensin pääni ja vähitellen koko ruumiini. "Oh hoh, taitaa nousta juoma päähän!", totesin kuin leikilläni. Sitä minun ei kuitenkaan olisi tullut sanoa. Egon oli kaataa lautasensa, kun hän kiivaasti ryhdistäytyi ja huusi: "Lasten aikana ei puhuta tuollaista! Meidän kodissamme ei ole milloinkaan ollut alkoholijuomia, eikä tule milloinkaan olemaankaan. Minä haluan olla Jumalan nasiiri ja perheeni on sitä kokonaisuudessansa. En milloinkaan elämässäni ole nauttinut pisaraakaan, en pisaraakaan, kuuletko sinä, en pisaraakaan alkoholia sen jälkeen kun tulin uskoon! Jos veljeni Franz leikkii näiden asioiden kanssa, on se hänen asiansa, enkä milloinkaan ole astuva jalallanikaan hänen kotiinsa, joka on tuon kirotun kapakan yhteydessä. Phyi, phyi, millainen jumalaton veli minulla onkaan, vaikka kulkee uskovaisen nimellä! Phyi!"

   Minua aivan kauhistutti nähdä kuinka auringonsäteiden valossa suoranainen sylkipisaroiden vana levisi hänen lautasellensa ja pitkin pöytää. "Alkoholi on kirottu asia, enkä halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Kirotut olkoot kaikki liköörikaramellitkin, millä paholainen viettelee viattomia lapsia alkoholin pauloihin! Haulikolla pamautan jokaista, joka rohkenee tipankin tuoda tuota edes tontilleni! Johannes, Johannes, sinäkin leikit tuon aineen kanssa ja puhut tuollaisia asioita, mitkä eivät edes sovi uskovaisen suuhun; sinäkin olet olevinasi saarnamies! Vaimoni on rakkaudella laittanut teille hienon aterian, ja sinä julkenet palkita kaiken tuollaisella käytöksellä! Mene ulos, jos ei kelpaa se, mitä tämä talo tarjoaa! Tuo on kotikaljaa, jossa ei ole pisaraakaan alkoholia, ja se on siunattu juoma, sillä me olemme sen joka kerta siunanneet, kun se on ruokapöytään nostettu! Sen on vaimoni siunatuin käsin valmistanut! Halleluja, halleluja, halleluja! Siunattu juoma!"

   Minun todellakin teki mieleni lähteä siinä paikassa ulos ovesta, mutta Franzin tähden maltoin mieleni. Mutta ei edes Franzin läsnäolo olisi saanut minua vaikenemaan siitä sydämen kyllyydestä, mikä nyt purkautui suuni kautta. Ääneni aivan vapisi kun pakotin kasvoni maireeseen hymyyn ja kysyin: "Rakas sisareni, niinkuin käsitän, olette te koko perheenä nauttineet tätä 'siunattua' juomaa' jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, koska ette halua tulla osalliseksi siitä kirouksesta, jonka jo pisarakin alkoholia tuo jokaisen ylle. Ehkä on parasta että Mariakin alkaa valmistaa sitä, niin että voisitko antaa minulle sen teko-ohjeet? Mitä sinä oikein laitat siihen?

   Tiesin olevani jossakin määrin inhottava, sillä tiesin tarkoin mitä tulisin kuulemaan. Sisar ilahtui silminnähden tajuamatta alkuunkaan kysymykseni todellista luonnetta. "Rakas veljeni, ilomielin annan sinulle ohjeet! Olen jo usein ajatellutkin sitä tavatessani Marian kylällä. (He eivät olleet koskaan käyneet meillä, koska tiesivät kellarissamme olevan viiniä ja olutta!) Sen valmistaminen on yksinkertaisin asia maailmassa! Se on oikein Jumalan lahja meille uskovaisille, jotka haluamme elää puhtaasti ja Jumalan nasiireina!" Egon vahvisti kaiken huutamalla jälleen aamentansa ja hallelujaansa. "Lapset pitävät makeasta, niin että olemme panneet siihen paljon sokeria, ja sokerista he saavat niin paljon ravintoa, että heidän poskensa oikein punottavat kun he juovat sitä. Kaupasta saa valmista mallasuutetta, jossa ei ole tippaakaan alkoholia (niinkuin itse uutteessa joskus olisi sitä ollut!); vettä ja aivan tavallista hiivaa aina sen mukaan kuinka suuren annoksen tekee. Koko paketin jos laittaa, kuohuu kaikki helposti astian reunan yli, mutta kyllä kaiken oppii nopeasti annostelemaan!"

   Tuskin olen milloinkaan kokenut jotakin sellaista huumaavaa ja suorastaan fanaattista, räjähtävää, ratkiriemullista tunnetta koko elämäni aikana. Kaiken tämän ylettömän hurskauden ja fanaattisuuden keskellä minutkin valtasi fanaattisuus, melkein repeäminen.

Ei ollut mikään ihme, jos lastenkin posket olivat hehkuneet punaisina ja "terveyden merkkinä", sillä tämä hurskas "nasiiriperhe" oli nauttinut itse sitä käsittämättä lähes parinkymmenen vuoden ajan jotakin sellaista, mikä heidän uskomuksensa mukaan toi kirouksen ihmisen ylle. He valmistivat kotonansa, rukouksin ja hartain mielin juomaa, "tavallisella hiivalla", mikä joskus varmastikin ylitti alkoholiprosenteissa sen juoman, mitä heidän mukaansa jumalattomat joivat veljen ravintolassa. Ei ollut väliä sillä, mitä hiivaa käytettiin, viinihiivaa, oluthiivaa, tavallista hiivaa; kun vain sokeria oli tarpeeksi, muodostui alkoholia sen mukaisesti. Niinpä oli perheessä sun toisessa todettu, että kellariin unohtuneet makeat simat olivat joskus muuttuneet todellisiksi "shampanjoiksi".

Ihmiset siis uskoivat elävänsä hurskaasti, Jumalalle kelpaavasti, kieltäytyessään tietyistä asioista. Mutta kuinka moni tämän perheen tavoin elikään tietynlaista itsevalittua jumalanpalvelusta, rikkoen huomaamattansa juuri niissä kohden, missä uskoivat tekevänsä aivan erikoisen palveluksen Herrallensa, tuomiten muut! Puhuttiin hurskaasti, ohitse todellisen asian.

Niinpä nytkin puhuttiin Kristina-sisaren sairaudesta, tai paremminkin sairastamisesta, sillä todellisuudessa ei puhuttu lainkaan siitä, mikä oli todellisuus hänen elämässänsä. Johtuivatkohan nyt hänen kipunsa jostakin väärästä ruoka-aineesta? Ei kai vain juuri nautittu ateria ollut sisältänyt jotakin hänelle sopimatonta? Ei, eihän toki, vatsassa tuntui todella hyvältä.

Sisar siveli vatsaansa ja hymyili onnellisena. Vaivahan alkoi olla ohitse, kiitos näin suurenmoisen hyvänäpidon! Ei, ei todellakaan, vatsassa ei ollut minkäänlaista pahanolon tunnetta. Eikä palleassakaan! Kiitos Herralle, tässä oli asia, josta tuli kiittää Herraa. Olikohan tapahtunut oikein ihmeparaneminen, halleluja, ylihuomisessa kokouksessa sisaren tuli kertoa siitä seurakunnalle! Halleluja! Koko perhe oli vaikutettu ja niinpä rukoiltiin todella pitkään ja hartaasti, kiittäen Herraa, joka oli vastannut heidän rukouksiinsa.

Kristina ensialkuun suorastaan kauhistui Klausin esitystä. Sehän olisi valheellista! Mutta toisaalta... eikö todellakin ikävä tunne, joka oli vallannut matkalla tänne koko ruumiin, ollutkin väistynyt näiden kerrassaan ihanien päivien aikana! Niinpä vaistomaisesti hänenkin suustansa tuli yhä uudelleen ja uudelleen halleluja hyvälle Herralle, joka niin piti huolen omistansa.

Seurakunta iloitsi nähdessään Kristina-sisaren, ja kokouksen jälkeen pidettävässä kahvitilaisuudessa itse kukin oli kiinnostunut kuulemaan tästä Herran ihmetyöstä. Kristina kertoi ja kertoi, puhui ja puhui, kuulijoiden osoittaessa myötätuntoansa ja kiitollisuuttansa tällaisen ihmeen tapahtumisen johdosta. Kummallisesta syystä käsi ei enää mennytkään rinnan alla vieläkin selvästi tuntuvalle muhkuralle, vaan käsi sipaisi kerta toisensa jälkeen vatsaa ja palleaa, hymyn karehtiessa onnellisen sisaren kasvoilla.

Oli todellakin saavuttu kummalliseen, käsittämättömään aikaan, jossa ihmiset olivat kadottaneet todellisuudentajunsa ja kosketuksensa käytännön elämään. Johannesta aivan puistatti hänen ajatellessaan tätä esimerkkiä Kristina-sisaresta, sillä siinä tuli mitä suurimmassa määrin esiin se, mitä tämänajan seurakunnan keskuudessa tapahtui vuodesta toiseen. Kiitettiin Herraa kaikesta sellaisesta, mikä itseasiassa ei ollutkaan todellisen kiitoksen aihe, rukoiltiin sellaisen puolesta, mitä ei itseasiassa ollutkaan, peitettiin sellaista, mikä olisi tullut paljastaa, tunnustaa, minkä puolesta olisi tullut rukoilla mitä hartaimmin. Mutta ei, nyt kaikki ikävät, väärät, kuolemaa tuovat asiat kätkettiin ylettömän puhumisen taakse, haluten unohtaa ne, ikäänkuin ne katoaisivat unohtamisen johdosta.

Kristinan käsi ei mennytkään sinne, minne sen todellisuudessa olisi tullut mennä. Hän kantoi itsessänsä kirjaimellisesti ja konkreettisesti vierasta elämää, kuolemaa. Paholainen halusi tappaa hänet tämän häneen asettamansa vieraan elämän, väärän elämän avulla. Mutta sen sijaan että olisi antanut poistaa sen, hän kipujen ja mahdollisen häpeän pelon johdosta alkoi koko olemuksellansa peittää, kätkeä tuota hirvittävää asiaa. Kuinka selvä kuva tämä olikaan siitä, kuinka monet uskovaiset halusivat peittää rikkomuksensa ja paholaisen heidän elämäänsä tuomat asiat jos milläkin asialla, puheella, huomion kiinnittämisellä sinne, missä ei ollut mitään korjattavaa, peitettävää.

Kuinka kauan olisi kaiken tämän jatkaminen oleva mahdollista? Kuinka kauan Kristina-sisar voisi peittämisellä selvitä vaivastansa?

Niin kuin kaikki tässä maailmassa on ajallista, hetkellistä, niin huomasi Kristinakin jälleen kaikkien noiden ihanien hetkien olevan vain muistoa kaapiessansa lihanjätteitä lihasahan pöydältä ja terän ohjaimista. Arki oli jälleen koittanut ja oli vaikea pitää ajatuksia pois ikävistä asioista.

Matkalla kotiin joku tervehti takanapäin ja tarttui häntä varovaisesti hihasta, ja kääntyessään katsomaan, näki hän lääkärinsä hymyilevät ja ystävälliset kasvot. Mitä hänelle kuului? Hyväähän hänelle kuului, toki. Mutta yhtäkkiä hänelle hymyilevät kasvot saivat vakavammat piirteet ja hänelle esitettiin kysymys, mitä hän ei ollut lainkaan valmistautunut kuulemaan: Miten oli kokeiden laita? Eikö hän ollut vielä saanut tutkimustuloksia, sillä olihan asia kiireinen? Olivatko paperit jääneet makaamaan jonkun kanslistin tai apulaisen pöydälle?

Kristina tunsi veren pakenevan kasvoiltansa. Mitä hän nyt sanoisi tälle ystävällisen huolestuneelle lähimmäiselle? Toki, toki, hän oli saanut paperit juuri eilen, mutta ei ollut ehtinyt tulemaan lääkärin luokse. Mutta kyllä hän ensi tilassa tulisi... Hän suorastaan pakeni paikalta juoksujalkaa.

Kun hän ei seuraavanakaan päivänä ollut ottanut yhteyttä lääkäriinsä, soitti tämä hänelle työpaikalle juuri ennen sulkemisaikaa. Mikä tuota lääkäriä oikein vaivasi? Miksi hänen täytyi niin puuttua toisten ihmisten asioihin? Oliko nyt ollut tarpeen soitella pitkin sairaaloita ja ilmoitella hänelle, että hän oli saanut paperit jo lähes kaksi viikkoa sitten? Rakas ystävä! Mikä rakas ystävä hän oli tuolle lääkärille? "Rakas ystävä, te ette nyt käsitä lainkaan, kuinka vakava on sairaalassa tehty raportti. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä voidaan odottaa vain pahimmanlaatuisia tuloksia, ellette ensitilassa anna leikata itseänne! Onhan teillä niin suloinen poikakin, ajatelkaa häntä!"

Kristina tuohtui toden teolla. Eihän mikään laki tässä maassa vaatinut häntä alistumaan mihinkään sellaiseen, mitä hän ei tahtonut! Kehtasi lääkäri vielä postissakin muutaman päivän kuluttua lähettää hänelle ajanvarauksen. Hän ei menisi, ei menisi! Hän luottaisi siihen, mitä niin monet uskonystävät hänelle olivat vakuuttaneet Hopeajärvellä.  Jumala oli parantanut hänet ikävästä tunteesta vatsanseudulla, ja sillä selvä!

Kuinka järkyttävää onkaan se, kuinka joissakin tilanteissä ihmiset kadottavat täysin normaalin ajattelun. Sisaremme luokkaantui mitä katkerimmin henkilöön, jonka tehtävä tässä elämässä oli auttaa kärsiviä lähimmäisiänsä; mahdollisuuksiensa mukaan poistaa ahdistusta tuottavat asiat. Mutta eikö tämä ollut mitä selvin kuva siitä, mitä seurakunnassakin tapahtui? Oli aika puhdistautua, valmistautua Herran tulemukseen. Oli aika panna pois kaikki ylimääräiset painolastit, kaikki maahan sitova, että muutettu ylösnousemusruumis voisi kohota kohti yläilmoissa saapuvaa Herraa Jeesusta. Mutta kuinka moni todellakin loukkaantui saarnamiesten julistuksensa kautta asettaessa Sanan veitsen juuri sinne, missä olivat nuo kätketyt salaisuudet, kuoleman idut tai jopa kasvannaiset?

Heinrich oli todella rakastunut Kristinaan, ja he kokivat mitä suloisimpia yhdessäolon hetkiä. Mutta miksi ei sisar enää antanut silitellä itseänsä entisellä tavalla? Miksi hän nyt oli mieltynyt pitämään rintaliivejänsä alas käärittyinä sängyssäkin? Jonkin aikaa kaikki sujui näinkin, mutta huomattuaan kuinka hänen sulhastansa (he olivat kihlautuneet jo muutama viikko sitten) vaivasi tämä "järjestely", keksi hän mielestänsä hyvän ratkaisun. Hän liimasi isokokoisen laastarin kipeään kohtaan ja kertoi olleensa lääkärissä. Niin, kysymys oli vain aivan viattomasta luomenpoistosta!

Heinrich yritti parhaansa mukaan muistella, mutta ei voinut saada minkäänlaista mielikuvaa jostakin tuolla paikalla olleesta luomesta, joka vielä olisi ollut tulehtunut. No, mitäpä tuosta, kaipa hän ei vain ollut huomannut sitä. Mieltä oli vain alkanut suuresti kaivertaa se, etteivät he olleet käyneet vihillä, ja nyt seurakuntalaisetkin varmasti alkoivat jo huomata, ettei hän monena yönä ollut kotonansa.

Kevät tuli suurella voimalla ja ilmassa tuoksuivat havupuut ja ketojen kukkaset. Mutta kasvua ei tapahtunut vain luonnossa, vaan nyt Kristina sai todeta myhkyrän suurenevan aivan toden teolla. Kipukin alkoi tuntua entistä selvempänä ja niinpä ei enää mikään laastari pystynyt peittämään sitä, mikä hänen rintansa alla kypsyi kypsymistään. Heidän oli tarkoitus mennä naimisiin muutaman viikon kuluttua, mutta mitä ajattelisi rakastava mies naisesta, jolla oli tuollainen jo uloskinpäin näkyvä myhkyrä rinnassansa?

Laastarin oli jotenkuten saattanut käsittää, mutta nyt tapahtui jotakin sellaista, mitä jonkun mielikuvituskaan ei pystyisi aikaansaamaan. Eräänä päivänä asiaa kyllin pohdittuaan Kristina istuutui ompelukomeroonsa ja virkkasi mitä kaunisvärisimmän ja suloisimmalta näyttävän, ikään kuin pienen patalapun tai neulatyynyn. Hän valitsi siihen kauneimmat ja pehmeimmät lankansa, ja tuloksena oli niin kaunis lappunen, että sitä olisi ihaillut jokainen sen nähnyt!

Kun Heinrich seuraavan kerran oli rakastettunsa luona, sai hän kokea jotakin ennennäkemätöntä ja -kuulumatonta. Sängyssä makasi odottavasti mitä onnellisimman näköinen nainen, tuo kaunis lappunen kaksipuolisella teipillä liimattuna vasemman rinnan alle. Voidaan kuvitella, mitä miehen sisimmässä liikkui. Sen sijaan että olisi asettunut rakkaansa vierelle sänkyyn, istuutui hän vuoteen reunalle mitä surullisin ja huolestunein ilme kasvoillansa. Tähän asti hän oli ollut typerääkin typerämpi, sokeaakin sokeampi! Hän ei ollut kuitenkaan tyhmä, ilman tervettä järkeä. Nyt oli selitysten aika, nyt oli aika paljastaa salaisuudet.

Sinä iltana itkivät molemmat, lohduttomasti, loputtomasti. Kumpikin käsitti nyt elämän todellisuuden tavalla, mitä ei kenellekään soisi tapahtuvan. He olivat aikuisia ihmisiä ja tiesivät, mistä oli kysymys.

Kristina röntgenkuvattiin heti seuraavana aamuna, ja jo seuraavan päivän iltana hänet lähetettiin kotiin. Mitään ei ollut tehtävissä, sillä kasvain oli tunkeutunut lonkeroillaan jo niin lähelle sydäntä, ettei ollut mitään mahdollisuutta pysäyttää sen etenemistä.

Heinrich käsitti asian peruuttamattomuuden, mutta halusi kuitenkin keskustella lääkäreiden kanssa. Otettiin esiin aikaisemmat röntgenkuvat ja lausunnot, joista mitä selvimmin kävi ilmi, että jos leikkaus olisi suoritettu ajallansa, olisi siitä tuskin ollut mitään silminnähtävää haittavaikutusta sen paremmin Kristinan terveydelle kuin ei myöskään ulkonäolle.

Jo alkukesästä Kristina alkoi laihtua silminnähden ja kasvoista katosi kaikki väri. Hän oli aina pelännyt kipua ja tuskaa, paeten sitä kaikin mahdollisin tavoin; siksi hän oli kieltäytynyt leikkauksestakin! Mutta se, mitä nyt seurasi, on liian kauhistuttavaa kuvattavaksi tai kerrottavaksi. Vastoin lääkäreiden olettamusta Kristina eli vielä syksylläkin. Sen sijaan että heti alkuunsa olisi tyrehdyttänyt sydämen toiminnan, oli syöpä kiertänyt lonkeronsa paksujen verisuonten ympäri jatkaen kulkuansa lähes kaikkialle sisaren yläruumiissa. Koko "Jumalan parantama vatsanseutu" muuttui muhkuraiseksi, epäinhimillisen näköiseksi, aivan kuten jollakin tieteistarujen hirviöllä. Kivut olivat aivan hirvittävät, niin että sisaremme tuskanhuudot kaikuivat kerta toisensa jälkeen sairaalan eristysosaston käytävillä.

Aivan kuten Ilsenkin kohdalla joutui nyt pakostakin kysymään: "Miksi ei hyvä, rakastava Jumala ollut puuttunut asioihin? Miksi ei Jumala saattanut kaikkea tapahtumaan toisin? Miksi, miksi, miksi Jumala salli kaiken tapahtua?" Niin, eikö Jumala ollut antanut varoittaa Ilseä mitä moninaisimmin tavoin vuosien saatossa? Eikö Jumala ollut puhunut ja kehoittanut, yrittänyt muuttaa Ilsen tietä? Mutta oliko Ilse tahtonut Jumalan tavalla, sillä tavoin kuin mitä Hän palvelijoidensa kautta oli puhunut, olkoon tämä sitten ollut Johannes tai joku muu, vaikkapa hänen oma miehensä Reinhold? Mutta hän uskoi mieluummin sitä, mikä oli helpompaa, kivuttomampaa, helpommin vaikean asian ohitse vievää. Hetken riemun ja helpotuksen jälkeen Ilse oli saanut tuntea tulleensa petetyksi, katkerasti petetyksi. Eikö juuri saman kokenut nyt Kristina, joskin eri muodossa?

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy (Hebr.11:1). Mutta se usko mistä Pyhä Kirja puhuu, ei olekaan aina sitä, mitä ihmiset sen mieltävät olevan. Paavalikin oli uskonut palvelevansa isiensä Jumalaa, mutta joutui toteamaan, että se mitä hän oli pitänyt uskona, olikin luulemista.

Markku Vuori