Esimerkin voima

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).

Pysykäämme toivon tunnustuksessa! Tunnustuksemme ei ole tarkoitus olla riippuvainen vallitsevista olosuhteista. Joudumme pakostakin kiinnittämään huomiota yleiseen kehitykseen tässä levottomassa maailmassa, mutta hengellisen maailman totuudet pysyvät ennallaan, sellaisina kuin miksi Jumala ne on tarkoittanut!

Totuuden nimessä täytyy sanoa, etten tunne tällä hetkellä yhtään ainoata ihmistä, joka käymissämme keskusteluissa olisi tuonut esiin asioita, jotka olisivat saaneet minut todella rohkaistumaan. Tietynlainen alavireisyys vallitsee pelottavan laajasti ainakin niitä henkilöitä, jotka soittavat minulle. Samoin on kohtaamieni ihmisten suhteen. On alettu tyytyä vallitseviin olosuhteisiin ikään kuin suuren nälänhädän keskellä, muuttaen tottumuksia väärällä tavalla kaikkiruokaisiksi. En halua masentaa ketään, päinvastoin! Toivo ei ole vielä todella kadoksissa, vaikka monesta saisikin sellaisen käsityksen. Me emme vain saa luovuttaa siitä vallitsevissa olosuhteissa.

Heräsin todella ajattelemaan näitä asioita viime lauantaisen miestenpäivän johdosta, jota vietettiin Heinolan luterilaisessa seurakunnassa. Puhujana oli pitkästä aikaa henkilö, jonka kuuleminen teki todella hyvää, enkä kertaakaan kuullut jotakin sellaista, mihin olisin joutunut mielessäni asettamaan kysymysmerkin.

Olen joutunut paljon miettimään niitä tekijöitä, jotka saavat lähimmäiseni masentumaan ja kadottamaan suuren määrän toivoansa. Yhä edelleen pidän tietyllä taholla suurimpana syyllisenä yhteisöllisyyden katoamista. Jokaisen oma asenne ja näkemykset ovat tietysti perustekijöitä, jotka ratkaisevat todella paljon. Mutta tekstissämme tulee esiin erittäin tärkeä tekijä, jota emme ole kylliksi ajatelleet ja joka on hyvin ratkaiseva tekijä elämässämme tänäkin päivänä.

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.”

Vaikka yhteisöllisyyden katoaminen on niin suuri vaikuttaja maailmassamme, perustuu se kuitenkin monenlaisiin tekijöihin, joiden osalta emme suinkaan ole aivan voimattomia. Ajatelkaamme nyt ensisijaisesti seurakunnallista elämää ja yhteisöllisyyden katoamista sen piiristä.

”Ja silloin monet lankeavat pois, ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen toistaan. Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta. Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.” (Matt.24).

”Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. Joka ei rakasta, pysyy kuolemassa. Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi. Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän edestämme; meidänkin tulee antaa henkemme veljiemme edestä.” (1.Joh.3).

Me olemme aina ihmetelleet rakkaudettomuuden hengen leviämistä, mutta emme ole lukeneet tarvittavalla vakavuudella: ”Ja silloin monet lankeavat pois ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen toistaan.” Itsekin vasta tällä hetkellä tajuan näiden asioiden syvyyden! Samassa yhteydessä puhutaan vääristä profeetoista, joiden toiminnalla on käsittämättömän laaja vaikutus. Tämä kaikki on rakkauden kylmenemisen taustalla. Pakostakin joudumme rinnastamaan nämä kaksi lainausta näiden sanojen johdosta:

1.      Antavat toisensa alttiiksi

2.      Meidänkin tulee antaa henkemme veljemme edestä

Kun tarpeeksi suuressa määrin kadotetaan toivo, langetaan epätoivoon ja uskovalle vieraisiin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Yksi pahimmista on vääränlainen vertailu:

”Sillä me emme rohkene lukeutua emmekä verrata itseämme eräisiin, jotka itseänsä suosittelevat; mutta he ovat ymmärtämättömiä, kun mittaavat itsensä omalla itsellään ja vertailevat itseään omaan itseensä.” (2.Kor.19)

Edellisestä on seurauksena väärä omakuva, joka estää näkemästä lähimmäisensä sellaisena kuin tämä todella on. Eli ihmisen omatekoinen yhteisöllisyys ja sisäinen maailma perustuvat tekijöihin, jotka estävät oikeanlaisen elämän ympäristönsä kanssa, eli aidon yhteisöllisyyden. Lähimmäinen tulee siis merkityksettömäksi ja yhdentekeväksi, vaikka sitä ei harjaantumattomin silmin panekaan merkille. Kuinka kaukana tämä kaikki onkaan jumalallisesta käskystä toinen toisensa rakastamisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta! Siinä ei todellakaan anneta henkeänsä veljen ja sisaren edestä, vaan ainoastaan painetaan tätä yhä alemmaksi!

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin.”