”…pysykäämme
järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on
uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme
rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme,
niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä
enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).
Pysykäämme toivon tunnustuksessa! Tunnustuksemme ei
ole tarkoitus olla riippuvainen vallitsevista olosuhteista. Joudumme pakostakin
kiinnittämään huomiota yleiseen kehitykseen tässä levottomassa maailmassa,
mutta hengellisen maailman totuudet pysyvät ennallaan, sellaisina kuin miksi
Jumala ne on tarkoittanut!
Totuuden nimessä täytyy sanoa, etten tunne tällä hetkellä
yhtään ainoata ihmistä, joka käymissämme keskusteluissa olisi tuonut esiin
asioita, jotka olisivat saaneet minut todella rohkaistumaan. Tietynlainen
alavireisyys vallitsee pelottavan laajasti ainakin niitä henkilöitä, jotka
soittavat minulle. Samoin on kohtaamieni ihmisten suhteen. On alettu tyytyä
vallitseviin olosuhteisiin ikään kuin suuren nälänhädän keskellä, muuttaen
tottumuksia väärällä tavalla kaikkiruokaisiksi. En halua masentaa ketään,
päinvastoin! Toivo ei ole vielä todella kadoksissa, vaikka monesta saisikin
sellaisen käsityksen. Me emme vain saa luovuttaa siitä vallitsevissa
olosuhteissa.
Heräsin todella ajattelemaan näitä asioita viime
lauantaisen miestenpäivän johdosta, jota vietettiin Heinolan luterilaisessa
seurakunnassa. Puhujana oli pitkästä aikaa henkilö, jonka kuuleminen teki
todella hyvää, enkä kertaakaan kuullut jotakin sellaista, mihin olisin joutunut
mielessäni asettamaan kysymysmerkin.
Olen joutunut paljon miettimään niitä tekijöitä,
jotka saavat lähimmäiseni masentumaan ja kadottamaan suuren määrän toivoansa.
Yhä edelleen pidän tietyllä taholla suurimpana syyllisenä yhteisöllisyyden
katoamista. Jokaisen oma asenne ja näkemykset ovat tietysti perustekijöitä,
jotka ratkaisevat todella paljon. Mutta tekstissämme tulee esiin erittäin
tärkeä tekijä, jota emme ole kylliksi ajatelleet ja joka on hyvin ratkaiseva
tekijä elämässämme tänäkin päivänä.
”…pysykäämme
järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on
uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme
rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme,
niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta
enemmän näette tuon päivän lähestyvän.”
Vaikka yhteisöllisyyden katoaminen on niin suuri
vaikuttaja maailmassamme, perustuu se kuitenkin monenlaisiin tekijöihin, joiden
osalta emme suinkaan ole aivan voimattomia. Ajatelkaamme nyt ensisijaisesti
seurakunnallista elämää ja yhteisöllisyyden katoamista sen piiristä.
”Ja silloin
monet lankeavat pois, ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen
toistaan. Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta. Ja
sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Mutta
joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.” (Matt.24).
”Me tiedämme
siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. Joka ei rakasta,
pysyy kuolemassa. Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte,
ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi.
Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän
edestämme; meidänkin tulee antaa henkemme veljiemme edestä.”
(1.Joh.3).
Me olemme aina ihmetelleet rakkaudettomuuden hengen
leviämistä, mutta emme ole lukeneet tarvittavalla vakavuudella: ”Ja
silloin monet lankeavat pois ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat
toinen toistaan.” Itsekin vasta tällä hetkellä tajuan näiden asioiden
syvyyden! Samassa yhteydessä puhutaan vääristä profeetoista, joiden toiminnalla
on käsittämättömän laaja vaikutus. Tämä kaikki on rakkauden kylmenemisen
taustalla. Pakostakin joudumme rinnastamaan nämä kaksi lainausta näiden sanojen
johdosta:
1.
Antavat toisensa alttiiksi
2.
Meidänkin tulee antaa henkemme veljemme edestä
Kun tarpeeksi suuressa määrin kadotetaan toivo,
langetaan epätoivoon ja uskovalle vieraisiin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Yksi
pahimmista on vääränlainen vertailu:
”Sillä me
emme rohkene lukeutua emmekä verrata itseämme eräisiin, jotka itseänsä
suosittelevat; mutta he ovat ymmärtämättömiä, kun mittaavat itsensä omalla
itsellään ja vertailevat itseään omaan itseensä.” (2.Kor.19)
Edellisestä on seurauksena väärä omakuva, joka estää
näkemästä lähimmäisensä sellaisena kuin tämä todella on. Eli ihmisen
omatekoinen yhteisöllisyys ja sisäinen maailma perustuvat tekijöihin, jotka
estävät oikeanlaisen elämän ympäristönsä kanssa, eli aidon yhteisöllisyyden.
Lähimmäinen tulee siis merkityksettömäksi ja yhdentekeväksi, vaikka sitä ei
harjaantumattomin silmin panekaan merkille. Kuinka kaukana tämä kaikki
onkaan jumalallisesta käskystä toinen toisensa rakastamisesta ja keskinäisestä
kunnioituksesta! Siinä ei todellakaan anneta henkeänsä veljen ja sisaren
edestä, vaan ainoastaan painetaan tätä yhä alemmaksi!
”…pysykäämme
järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on
uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme
rakkauteen ja hyviin tekoihin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti