Social Icons

Pages

tiistai 10. joulukuuta 2013

Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja osa 1



Samoin uskokin,
jos sillä ei ole tekoja,
on itsessään kuollut  Jaak.2:17

Ihmiselämässä suurin petos on se, jos kuvittelee selviävänsä ilman Jumalaa, Luojaansa. Toiseksi suurin petos on mennä naimisiin, luvata rakastaa toista elämänsä loppuun asti, ja sitten peräytyä kesken avioliiton. Jumala on tarkoittanut kahden ihmisen liiton elinikäiseksi, vaikka kaikki ei aina menekään odotusten mukaisesti. Kaikkivaltias Ymmärrys on nähnyt jo ennalta sen mahdollisuuden, että aviopuolisot eivät voi jatkaa yhdessä sen johdosta, että kumpikin on asettanut elämällensä täysin erilaiset päämäärät. Jos toinen on uskovainen, ja toinen ei ole halukas elämään hänen kanssansa, antaa Sana eroamisen mahdollisuuden. "Sillä mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" (1.Kor.7).
Jos ihmisillä on täysin eriävät mielipiteet ja tavoitteen asettelut elämässänsä, johtaa se sellaisiin ristiriitoihin, jotka jossakin vaiheessa yhteistä elämää aikaansaavat "maanpäällisen helvetin", jossa kumpikaan ei kykene elämään tyydyttävää elämää. On mahdotonta toteuttaa Sanan selvää kehotusta: "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!" Kunnioitus perustuu toisen ihmisen arvostamiseen, hänen olemassaolonsa, persoonallisuutensa, elämän näkemiseen jonakin sellaisena, mihin voidaan katsoa ikään kuin ylöspäin. Mutta jos, ei niinkään ihmisten luonteet, vaan asenteet, ovat täysin toisistansa poikkeavat, tulee usein mahdottomaksi arvostaa sitä, minkä toinen mahdollisesti näkee tärkeimmäksi asiaksi elämässään. Kunnioittamisen sijasta pääseekin valloilleen halveksiva, hylkäävä tunne, joka ajan kuluessa saattaa johtaa ulkonaiseenkin väkivaltaan.
Niin kauan kuin kaikki pysyy henkisellä, näkymättömällä tasolla, ei asian merkitystä osata nähdä sellaisena kuin se todella on. Monelle onnistuu suoranaisesta halveksinnasta huolimatta elämän jatkaminen tietynlaisten hurskaiden kulissien takana, mutta ihmisluonteen heikkoudesta johtuen seuraa aina jonkinlainen purkautumisen vaihe, jolloin kaikki tulee esiin näkyvällä, konkreettisella tavalla. Ihmiset ovat tähän asti jotenkuten sietäneet toisiansa, mutta nyt on tietty raja ylitetty, niin että sisäinen paine purkautuu ulos, joskus tuhoisallakin tavalla. Juuri tästä syystä Sana jättää eron mahdollisuuden uskovaisen ja uskosta osattoman välille.
Mutta miten on, onko vaikeuksia ainoastaan uskovaisen ja uskosta osattoman välillä, vai onko mahdollista, että kahden uskovaisen nimellä kulkevan välit ovat aivan yhtä huonot? Voiko kaksi uskovaista tuntea niin eri lailla, että tulee kysymykseen jopa avioero? Vai tulisiko kysymys esittää: Voiko kaksi todella uskovaista tuntea niin eri tavalla, että heille tulee kysymys siitä, voivatko he jatkaa yhdessä? Nyt ei olekaan niin, että nämä kaksi kysymystä koskisivat samaa asiaa, vaan ne ovat kaksi täysin eri kysymystä! Ensimmäiseen kysymykseen voidaan vastata niin Sanan kuin kokemuksenkin perusteella: kyllä! Toiseen kysymykseen taas voidaan Sanoa jumalallisella arvovallalla: Ei missään tapauksessa!
"...jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko..."
"...samoin älköön vaimokaan, jos hänellä on mies, joka ei usko"
Perinteinen kristillisyys on tottunut lukemaan Raamattua aivan omalla tavallaan, enimmäkseen kirjaimeen pitäytyen, toisaalta taas selittäen kaiken vallitsevan oppisuuntauksen mukaisesti, joskus suurellakin tunteella ja herkkyydellä, riippuen kulloisenkin ajan hengestä ja tottumuksesta. Jos tänä päivänä kysyisi lähes keneltä tahansa, mitä nämä sanankohdat merkitsevät, saataisiin aina samansisältöinen vastaus. Mahdollisesti jonkin äärimmäisliikkeen edustaja rajaisi uskon omaan piiriinsä, mutta yleisesti ottaen katsottaisiin olevan kysymyksen Jeesukseen uskomisesta. Ajatellen tämän hetken kristillisiä länsimaita ja niissä vallitsevia uskomuksia, niin kuka voitaisiin enää luokitella tuohon kastiin: "ei uskovainen"? Niinpä siis on saanut vallan käsitys, ettei uskovaisuudessa ole mitään eroa, vaan ihmisten tulee pysyä yhdessä elämänsä loppuun asti, kun ovat kerran sen toisillensa luvanneet, uskovaisia kun ovat.
Lähes kaikki Johanneksen tuntemat piirit pitivät kiinni tästä ajatuksesta. Ero oli kauhistuttava, uskovaiselle sopimaton asia! Sitä vastaan ei Johannes voinut väittää mitään, sillä sehän oli totta. Hän oli aivan samaa mieltä tässä suhteessa. Mutta kuinka paljon kauhistuttavia asioita, odottamattomia asioita tulikaan uskovaisen ylle ilman hänen omaa tahtoansa ja tarkoitustansa! Kukaan todellinen uskovainen ei halunnut erota, ei mistään hinnasta! Mutta tässä juuri onkin tämän kysymyksen ydin: uskovaisuutta on niin monenlaista! On olemassa todellisia uskovaisia, on "uskovaisia", on uskosta osattomia, jotka kaikesta huolimatta kulkevat uskovaisen nimen alla. Koskivatko nyt Sanan vaatimukset ja lupaukset kaikkia näitä ryhmiä, vaiko vain jotakin tai joitakin niistä?
Lydian mies oli ollut Johanneksen hyvä ystävä aikanaan. Silloin oli Johannes katsonut tähän ylöspäin, ikään kuin palvoen tätä esimerkillisenä uskovaisena, joka oli kykenevä johtamaan häntäkin syvemmälle Sanan totuuksiin. Itse asiassa hän oli oppinut tältä todella paljon, vaikkakin oli myöhäisemmässä vaiheessa todennut, että hänet itsensä hyväksyttiin vain siitä syystä, että hän täytti tietynlaisen paikkansa ihailijana, alamaisena, nostaen esiin toisen asemaa "suurena hengellisenä johtajana". Johannes oli tuleva elämänsä aikana toteamaan, että tämä oli enemmänkin "hengellisen elämän laki" kuin jokin poikkeus siitä. Yli yhdeksäänkymmeneen prosenttiin hengellistä elämää sisältyi se totuus, mistä Paavali kirjoittaa: "Heillä on intoa teidän hyväksenne, mutta ei oikeata; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä." (Gal.4:17).
Tämä veli oli siis uskovainen jokaista säiettänsä myöten, edustaen siinä hetkessä kaikkea sitä hengellistä hyvää, mitä Johannes saattoi nähdä sen ajan valossa. Tässä yhteydessä tulee jo erottaa se, mitä joku edustaa puheensa ja opetuksensa kautta, ja se mitä hän elämänsä kautta todistaa. Juuri tästä puhui meidän Herramme maanpäällisen vaelluksensa aikana: "Mooseksen istuimella istuvat... sentähden kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee..." (Matt.23). Kuinka moni todellakin rakasti ensimmäistä sijaa ja etummaisia istuimia kokouspaikoilla ja mieltyi siihen, että häntä tervehdittiin jonakin enempänä kuin kaikki muut (jakeet 6-7)!
Todellinen jumalanlapsi on kiitollinen jokaisesta toisesta kanssamatkaajasta, riippumatta inhimillisistä heikkouksista ja puutteista; onhan jokainen niiden alainen, näkee sitä sitten tai ei. Johannes oli kiitollinen tästäkin veljestä, mutta päästyään hengellisessä kasvussansa eteenpäin, jäi tämä veli taka-alalle siitä yksinkertaisesta syystä, että suvun vaikutus oli todella murskaavan voimakas; mitä suku ei hyväksynyt hengellisellä alueella, se ei tullut kysymykseenkään!
Hengellisessä elämässä ei ole niinkään vaarallista jälkeen jääminen kuin taaksepäin astuminen. Itse kukin meistä on jossakin elämänsä vaiheessa joutunut toteamaan oman heikkoutensa, ja ollut suorastaan pakotettu huomaamaan, että on jäänyt jälkeen siitä, mitä hänen Herransa olisi häneltä odottanut. Näin on tietyssä määrin oltava jokaisen kohdalla, että inhimillinen heikkous tulisi julki jumalallisen Viisauden toteen näyttämiseksi: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta!" (Room.7).
Niin, Paavalikin joutui toteamaan, ettei hänessä, hänen lihassansa, asunut mitään hyvää, ja hän teki sitä pahaa, mitä ei tahtonut, mutta hänellä ei ollut voimaa hyvän toteuttamiseen. Niinpä ihminen ajoittain saa kokea jääneensä jälkeen, mutta tämän asian tullessa hänen tietoisuuteensa hän sitäkin suuremmalla innolla pyrkii kuromaan umpeen toisten etumatkan; Jumalan armon avulla. Mutta mikä on todella pahaa ja vaarallista on se, jos ei ainoastaan jää jälkeen, vaan alkaa astella takaisin päin! "Sillä jos minä uudestaan rakennan sen, minkä olen hajottanut maahan, osoitan minä olevani lain rikkoja" (Gal.2:18).
Lydian mies oli hajottanut sillat takaansa, antaen jokaisen ymmärtää, että todellisen uskovaisen tie vie ulos kaikista kirkkokunnista ja kirkoista. Mikään uskonto tai kirkollisuus ei voisi sulkea sisäänsä uskovaisen suurta Jumalaa! Tällaisena hän tuli Johanneksen seurakunnan keskuuteen ottaen vastaan kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Miksi tämä veli todella tuli mukaan heidän joukkoonsa? Näkikö hän todella jotakin jumalallista, todellista hengellistä kasvua, vai tuliko hän vain siitä yhdestä syystä? Vastoin Johanneksen vakavaa varoitusta hän vei vihille Lydia-sisaren, joka tuskin sillä hetkellä käsitti kuka hän itse on. Niin, ei ollut Lydia-sisar ainoa, joka joskus elämänsä vaiheessa kärsi henkisistä häiriöistä!
Nyt meni siis naimisiin kaksi uskovaista ihmistä, jonkun arvion mukaan kaksi todella uskovaista ihmistä. Heillä oli siis kaikki ajateltavissa olevat mahdollisuudet hyvään ja rakkaudelliseen yhteiselämään Jumalan avulla, Jumalan armon varassa. Vai oliko? Voisiko heillä olla mitään vaikeuksia, sillä olivathan kummatkin uskovaisia? Vai olivatko? Ei kestänyt aikaakaan, kun henkisestä häiriöstänsä tointunut sisar käsitti mihin oli joutunut. Hänet oli viety vihille tilassa, jossa hän ei ollut oma itsensä, eli ei ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Useammatkin psykologian tuntijat ovat sitä mieltä, että periaatteessa lähes jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tulla toimeen toisen ihmisen kanssa, jos vain on halua siihen; kuitenkin tietyin edellytyksin. Miksi ei siis nämäkin kaksi voisi löytää mahdollisuuden mielekkäälle yhteiselämälle?
Mutta kaikki ei ole aivan niin yksinkertaista kuin voitaisiin sinisilmäisesti ajatella. Puhuessamme Lydiasta ja hänen miehestänsä, puhumme todellisuudessa ihmisistä, jotka monessa suhteessa sopivat esimerkiksi niistä vaikeuksista, mitkä voivat kohdata uskovaisiakin. Kuka tietää todellisuuden, kuka on oikeassa, kuka on väärässä? Jumala yksin tietää sen, ja siksi voimmekin puhua ainoastaan siitä, mitä voidaan päätellä kaikesta julkisuuteen kantautuvasta. Kuinka paljon voidaan luottaa siihen, mitä Lydia kertoo, ja kuinka paljon siihen, mitä hänen miehensä kertoo? Se ei ole nyt lainkaan tärkeätä, sillä emme tahdo tutkistella asioita siltä tasolta. Vaikka mainitaankin nimi Lydia tai hänen miehensä, ei enää puhuta heistä vaan yleensä uskovaisista perheistä. Kaikki voidaan ajatella kääntäenkin, sillä usein tilanne on päinvastainen; nainen käyttäytyy niin kuin esimerkkitapauksemme mies, mies niin kuin nainen.
Niin, Lydian mies, jolle emme anna näissä kertomuksissa nimeä, tuli Johanneksen uskovaispiiriin antaen ymmärtää, että hän on käsittänyt mistä tässä ajassa on kysymys, ja jokainen aivan luonnostaan ajatteli, että nyt oli tullut uusi veli tähän pieneen joukkoon. Vaikka tämä ei ollutkaan välittänyt silloisen saarnaajan, Johanneksen, varoituksesta viedä vihille naista, joka oli selvässä mielenhäiriössä, uskottiin kaiken siitä huolimatta korjautuvan Jumalan armosta. Mutta pian saatiin huomata, ettei mies lainkaan osallistunut seurakunnan kokouksiin, vaan jäi aina kotiin, ollen jopa vielä pahoillaan siitä, että vaimo edelleenkin kävi jumalanpalveluksissa.
Seurakunnassa alkoi toden teolla kuohua, kun sisaret ja jotkut veljetkin pääsivät tietämään, että Lydia kärsi kovasti vasta hiljakkoin alkaneesta suhteestansa. Asiaa pyrittiin vähättelemään parhaan mukaan, ja kaiken ajateltiin olevan "naisten hömpötyksiä". Eihän uskovaisessa perheessä voinut kerta kaikkiaan olla vaikeuksia! Yleensä sisaret pitivät toistensa puolta sellaisella tavalla, että joskus Johannesta kauhistutti. Mutta nyt oli tämän sisaren kohdalla erikoislaatuinen ja käsittämätön poikkeus. Jos veljet eivät yhtään käsittäneet jollakin voivan olla niin vaikeata, eivät sisaret sitäkään vertaa voineet hyväksyä Lydian huokailua ja esirukouspyyntöjä. Mikä nyt aiheutti tällaisen poikkeuksen yleensä ottaen niin lujassa rintamassa? Yksi syy luonnollisestikin oli se, että tämä sisar näytti koko sydämestänsä seisovan pastorin palvelustehtävän rinnalla, ja yksinkertaisuudessansa, vaiko rehellisyydessänsä, tämä toi julki ajatuksensa sellaisella selvyydellä, mihin kukaan ei vielä ollut "syyllistynyt". Nyt elettiin aikaa, jolloin kaikki tuli pitää tietynlaisen epävarmuuden ja epäilyksen alla, eihän voinut luottaa keneenkään muuhun kuin omaan itseensä, tai omaan mieheensä ja vaimoonsa.
Mutta mikä todella oli se seikka, etteivät sisaret nyt asettuneetkaan yhdessä rukoilemaan ja pitämään tämän Lydia-sisaren puolta? Lydia ei ollut uskottava! Ei voinut olla uskottava sisar, joka kärsi sellaisen miehen kanssa! Oli tosin tullut jo kaikkien tietoisuuteen, että tämä mies oli alkanut ottaa askeleita taaksepäin, tuoden selvästi julki katumuksensa sen suhteen, että oli käynyt kasteella Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen. Myöskin tiesivät seurakuntalaiset, että tämä mies antoi ymmärtää vaimonsa olevan "saatanasta", samoin kun sen opetuksen, mitä tässä seurakunnassa harjoitettiin. Nämä asiat tiedettiin, mutta uskottiin kuitenkin parasta tuosta veljestä. Ei, Lydiassa täytyi olla jotakin vialla, kun ei tullut toimeen tällaisen veljen kanssa! Kaikki todella rakastivat tätä veljeä, ja kummallista kyllä, eivät aviomiehetkään tässä tapauksessa olleet yhtään mustasukkaisia vaimojansa kohtaan, jotka niin ylistäen puhuivat tämän Lydian miehen komeudesta ja aivan ihanasta lauluäänestä.
Niin, niin, Lydian miestä ihailtiin tässä seurakunnassa, jossa uskottiin niin kuin Raamattu sanoo, kannesta kanteen. Alkuaikoina saatiin silloin tällöin kuulla seurakunnassa tämän veljen laulua, joka sai kyyneleet tulemaan sisarien silmiin; veljet kallistivat päätänsä liikutettuina. Tässä veljessä oli jotakin karismaa, viehätystä, jonka uskottiin tulevan sisältäkin päin!
Lydia alkoi jo vieraantua miehestänsä siinä määrin, että seurakuntalaisia tämä rupesi vaivaamaan. Eihän sellainen sopinut sisarelle, joka oli naimisissa tällaisen veljen kanssa! Etenkin kun seurakunnan veljet niin usein kävivät metsällä tämän ystävällisesti esiintyvän miehen kanssa. Ja tässä kohden tultiin konkreettisesti siihen, mitä Johannes ei saattanut käsittää tämän ajan seurakunnassa. Lydiaa alettiin silminnähden vierastaa, kun taas hänen miehensä jatkuvasti omasi paikan seurakuntalaisten sydämissä. Ei auttanut Lydian tuoda julki tunteitansa kenellekään veljelle eikä sisarelle, muutamaa harvaa lukuun ottamatta. Häntä ei yksinkertaisesti uskottu, päinvastoin häntä alettiin pitää syyllisenä koko avioliittotragediaan. Jos hän olisi käyttäytynyt toisin, niin kuin todellisen uskovaisen sisaren ja vaimon tulee käyttäytyä, niin mies olisi varmastikin ollut toisenlainen, sikäli kuin tätä muuttumista olisi tarvittu. Eikö Lydia valittanut aivan turhia? Mieshän oli kerrassaan ihastuttava jokaisen seurakuntalaisen silmissä!
Johannes ihmetteli, ihmetteli, ihmetteli ihmettelemästä päästyään. Kun Lydia itkien ja kyyneleitään pyyhkien kertoi elämästänsä ja kokemastansa tuskasta, ei hän löytänyt vastakaikua. Klausin yhtenä seurakunnan johtavista veljistä olisi tullut kantaa kuormaa kaikkien laumansa jäsenten kanssa, mutta hänellä oli suoranainen vaikeus kaiken tämän keskellä: hän niin piti Lydian miehestä, tämän kanssa metsästämisestä. Mutta entä hänen vastuunsa Herran tulen vaalijana, seurakunnan kaitsijana? Hän uskoi koko sydämestänsä, että kaste Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen on ehdoton edellytys kuuliaiselle Herran seuraamiselle. Muistipa Johannes Klausin saarnanneenkin tästä aiheesta. "Joka ei ole kastettu Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, ei ole todellisuudessa ollenkaan kastettu, koska kastetta ei ole suoritettu Jumalan Sanan mukaisesti! Tämä kaste velvoittaa sen vastaanottavan elämänsä loppuun asti kunnioittamaan Jumalan Sanaa ja vaalimaan sitä sydämellänsä kalleimpana aarteena. Joka kieltää kasteensa, heittäen Jeesuksen Kristuksen nimen yltänsä, kieltää samalla Herransa eikä kuulu todellisten jumalanlasten joukkoon."
Niin, Klaus oli selvästi tuonut julki kantansa, johon koko seurakunta oli yhtynyt. Että nyt tämä Lydian mies oli suorasanaisesti antanut ymmärtää katuvansa sitä, että hänet tässä piirissä oli kastettu tuohon Nimeen, niin... niin... Tässä kohden teki Klaus sen, mitä niin moni muukin seurakuntalainen tässä ajassa teki, vastoin kaikkea järkeä ja hengellistä ymmärrystä. Hän lopetti ajatuksen kesken, kieltäytyen ajattelemasta eteenpäin! Häntä ei tuo ajatus miellyttänyt alkuunkaan, ja niinpä hän ohitti sen alkamalla ajattelemaan jotakin aivan muuta, puhumaan jostakin aivan muusta. Hän tarvitsi metsälle mukavan kumppanin, ja sitä oli Lydian mies. Kummallista kyllä, joskus hän itsekin hiljaisina hetkinänsä ihmetteli sitä, että häntä ei yhtenä seurakunnan palavimmista julistajista  lainkaan vaivannut se, että Lydian mies niin selvästi toi julki ajatuksensa: "Tämän joukon opetus on saatanasta!"
Ulkonainen määräsi seurakunnan keskuudessa niin paljon, että sydämen viisautta omaava ja kaikkien kulissien lävitse näkevä sydän oli pysähtyä. Uskottiin enemmän sellaista, joka jopa tuomitsi koko seurakunnan opetuksen, koska oli inhimillisesti niin viehättävä, kuin todellisen sydämen uskon omaavaa vaimoa. Kuka voisi sen käsittää?
Seurakunta alkoi tämän tapauksen johdosta jakaantua erilaisiin leireihin, vaikka niistä aina oli varoitettu. Joka puhui ystävällisesti Johanneksen kanssa, oli jo aikaisemminkin katsottu eräänlaiseksi petturiksi seurakunnan keskuudessa, ja nyt kun Lydian tiedettiin vierailevan tämän perheessä joidenkin muiden seurakuntalaisten ohella, kohdistettiin Lydiaan kaikki se kaunaisuus ja tunteiden negatiivisuus, mitä kaikesta huolimatta ei rohjettu tuoda esiin Johanneksen edessä.
Nyt joku saattaa sanoa, ettei tällaista ole olemassakaan. Seurakunnan keskuudessa ei voi tapahtua sellaista, ei kerta kaikkiaan! Ja tässäkin oli yksi niistä piirteistä, mitkä tekivät tämän ajan seurakunnan aivan erikoislaatuiseksi: ihmiset sanoivat jotakin, ja uskoivat sen sitten! Ihmiset uskoivat sen, mitä he olivat onnistuneet sopivalla painokkuudella sanomaan, piti se sitten yhtä Sanan kanssa, tai ei. Luotettavin sana oli oma sana, ja siihen oli parasta pitäytyä, oli se sitten käytännössä totta tai ei. Niinpä ei kyseessä olevia asioita ollut olemassakaan, sellaista ei tapahtunutkaan, ja niin kaikki voivat jatkaa hurskasta vaellustansa turvallisesti eteenpäin!
Suuri jumalanmies oli sanonut, että aivan lopun ajalla koko maailma on oleva kuin hullujenhuone. Voidaanko Johannesta osoittaa syyttävällä sormella, jos hän nyt epäili aivan viimeisten päivien olevan käsillä, sillä ihmiset käyttäytyivät todellakin kuin olisivat olleet ilman minkäänlaista järkevää ajattelua. Ei hän nyt ajatellut niinkään tavallisia, uskosta välittämättömiä ihmisiä, vaan uskovaisia. Tavalliset kyläläiset näyttivät vielä aivan käytännön psykologian lakien mukaan käsittävän syyn ja seurauksen lain, mutta uskovaisten keskuudessa vallitsi sellainen käsitysten ja ajatusten vapaus, ettei suorastaan missään tuntunut olevan järkeä laisinkaan!
Kärsivä, hyljeksitty ihminen oli siis tässä ajassa jätetty seurakunnan ulkopuolelle, todelliseen yksinäisyyteen sanan varsinaisessa merkityksessä. Oliko siis ihme, jos esimerkiksi Lydian ajatukset alkoivat kiertää ympyrää? Päivästä toiseen hän etsi syytä itsestänsä, sillä hänethän oli syylliseksi julistettu aivan yksimielisesti. Ihmisten silmiä ei ollut avannut edes se, että mies oli liittynyt katoliseen kirkkoon toimien siellä erinäisten piirien vetäjänä. Niin, olihan mies tosin hyvin suuressa määrin kääntynyt kulkemaan takaisinpäin, rakennellen uudelleen siltoja tuohon Baabelin kirkkoon, mutta... mutta... Harvempi sen rohkeni julki lausua, mutta jos joku ihminen tällaisella tavalla kääntyy sitä vastaan, minkä on vuosikausia uskonut ja mistä on todistanut... mikä voisi saada miehen tekemään sellaista? Niin, jos vaimo ei todella ole vaimo miehellensä, kaikesta huolimatta kuuliainen ja alamainen, niin onko ihme jos mies tekee vaikka mitä?
Niin kuin useimmiten tapahtuu tällaisissa tapauksissa, käänsi yleisen hyväksynnän saanut itselleen myönnetyllä vapaudella ja oikeutuksella lapset itsensä puolelle. Äiti oli tyhmä, typerääkin typerämpi! Jos lapset isältä kuulemansa mukaisesti kuuluttivat sen äidille päin naamaa, ei isä tarttunut vitsaan tai vyöhön, vaan nauroi tyytyväisenä ja osoitti suosiota lapsille. Isän oikeudentaju hyväksyi kaiken tämän, niin kuin senkin, että hän muutti kaiken äidin sanomisen joksikin muuksi. Hän vapautti lapset kaikista niistä tehtävistä ja velvollisuuksista, mitä äiti heille oli asettanut. "Teidän ei tarvitse välittää mitään siitä, mitä äiti sanoo, tehkää vain se mitä minä sanon!" Seurakuntalaiset eivät uskoneet tällaista tapahtuvan, eihän se ollut mahdollista. Olivathan he itse niin sanoneet!
Jatkuu osassa 2…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text