Samoin uskokin,
jos sillä ei ole tekoja,
on itsessään kuollut Jaak.2:17
Ihmiselämässä suurin petos on se, jos
kuvittelee selviävänsä ilman Jumalaa, Luojaansa. Toiseksi suurin petos on mennä
naimisiin, luvata rakastaa toista elämänsä loppuun asti, ja sitten peräytyä
kesken avioliiton. Jumala on tarkoittanut kahden ihmisen liiton elinikäiseksi,
vaikka kaikki ei aina menekään odotusten mukaisesti. Kaikkivaltias Ymmärrys on
nähnyt jo ennalta sen mahdollisuuden, että aviopuolisot eivät voi jatkaa yhdessä
sen johdosta, että kumpikin on asettanut elämällensä täysin erilaiset
päämäärät. Jos toinen on uskovainen, ja toinen ei ole halukas elämään hänen
kanssansa, antaa Sana eroamisen mahdollisuuden. "Sillä mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mistä
tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" (1.Kor.7).
Jos ihmisillä on täysin eriävät
mielipiteet ja tavoitteen asettelut elämässänsä, johtaa se sellaisiin
ristiriitoihin, jotka jossakin vaiheessa yhteistä elämää aikaansaavat
"maanpäällisen helvetin", jossa kumpikaan ei kykene elämään
tyydyttävää elämää. On mahdotonta toteuttaa Sanan selvää kehotusta:
"Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!" Kunnioitus
perustuu toisen ihmisen arvostamiseen, hänen olemassaolonsa,
persoonallisuutensa, elämän näkemiseen jonakin sellaisena, mihin voidaan katsoa
ikään kuin ylöspäin. Mutta jos, ei niinkään ihmisten luonteet, vaan asenteet,
ovat täysin toisistansa poikkeavat, tulee usein mahdottomaksi arvostaa sitä,
minkä toinen mahdollisesti näkee tärkeimmäksi asiaksi elämässään.
Kunnioittamisen sijasta pääseekin valloilleen halveksiva, hylkäävä tunne, joka
ajan kuluessa saattaa johtaa ulkonaiseenkin väkivaltaan.
Niin kauan kuin kaikki pysyy
henkisellä, näkymättömällä tasolla, ei asian merkitystä osata nähdä sellaisena
kuin se todella on. Monelle onnistuu suoranaisesta halveksinnasta huolimatta
elämän jatkaminen tietynlaisten hurskaiden kulissien takana, mutta
ihmisluonteen heikkoudesta johtuen seuraa aina jonkinlainen purkautumisen
vaihe, jolloin kaikki tulee esiin näkyvällä, konkreettisella tavalla. Ihmiset
ovat tähän asti jotenkuten sietäneet toisiansa, mutta nyt on tietty raja ylitetty,
niin että sisäinen paine purkautuu ulos, joskus tuhoisallakin tavalla. Juuri
tästä syystä Sana jättää eron mahdollisuuden uskovaisen ja uskosta osattoman
välille.
Mutta miten on, onko vaikeuksia
ainoastaan uskovaisen ja uskosta osattoman välillä, vai onko mahdollista, että
kahden uskovaisen nimellä kulkevan välit ovat aivan yhtä huonot? Voiko kaksi
uskovaista tuntea niin eri lailla, että tulee kysymykseen jopa avioero? Vai
tulisiko kysymys esittää: Voiko kaksi todella uskovaista tuntea niin eri
tavalla, että heille tulee kysymys siitä, voivatko he jatkaa yhdessä? Nyt ei olekaan
niin, että nämä kaksi kysymystä koskisivat samaa asiaa, vaan ne ovat kaksi
täysin eri kysymystä! Ensimmäiseen kysymykseen voidaan vastata niin Sanan kuin
kokemuksenkin perusteella: kyllä! Toiseen kysymykseen taas voidaan Sanoa
jumalallisella arvovallalla: Ei missään tapauksessa!
"...jos jollakin veljellä on vaimo,
joka ei usko..."
"...samoin älköön vaimokaan, jos
hänellä on mies, joka ei usko"
Perinteinen kristillisyys on tottunut
lukemaan Raamattua aivan omalla tavallaan, enimmäkseen kirjaimeen pitäytyen,
toisaalta taas selittäen kaiken vallitsevan oppisuuntauksen mukaisesti, joskus
suurellakin tunteella ja herkkyydellä, riippuen kulloisenkin ajan hengestä ja
tottumuksesta. Jos tänä päivänä kysyisi lähes keneltä tahansa, mitä nämä
sanankohdat merkitsevät, saataisiin aina samansisältöinen vastaus. Mahdollisesti
jonkin äärimmäisliikkeen edustaja rajaisi uskon omaan piiriinsä, mutta
yleisesti ottaen katsottaisiin olevan kysymyksen Jeesukseen uskomisesta.
Ajatellen tämän hetken kristillisiä länsimaita ja niissä vallitsevia
uskomuksia, niin kuka voitaisiin enää luokitella tuohon kastiin: "ei
uskovainen"? Niinpä siis on saanut vallan käsitys, ettei uskovaisuudessa
ole mitään eroa, vaan ihmisten tulee pysyä yhdessä elämänsä loppuun asti, kun
ovat kerran sen toisillensa luvanneet, uskovaisia kun ovat.
Lähes kaikki Johanneksen tuntemat
piirit pitivät kiinni tästä ajatuksesta. Ero oli kauhistuttava, uskovaiselle
sopimaton asia! Sitä vastaan ei Johannes voinut väittää mitään, sillä sehän oli
totta. Hän oli aivan samaa mieltä tässä suhteessa. Mutta kuinka paljon
kauhistuttavia asioita, odottamattomia asioita tulikaan uskovaisen ylle ilman
hänen omaa tahtoansa ja tarkoitustansa! Kukaan todellinen uskovainen ei
halunnut erota, ei mistään hinnasta! Mutta tässä juuri onkin tämän kysymyksen
ydin: uskovaisuutta on niin monenlaista! On olemassa todellisia uskovaisia, on
"uskovaisia", on uskosta osattomia, jotka kaikesta huolimatta kulkevat
uskovaisen nimen alla. Koskivatko nyt Sanan vaatimukset ja lupaukset kaikkia
näitä ryhmiä, vaiko vain jotakin tai joitakin niistä?
Lydian mies oli ollut Johanneksen
hyvä ystävä aikanaan. Silloin oli Johannes katsonut tähän ylöspäin, ikään kuin
palvoen tätä esimerkillisenä uskovaisena, joka oli kykenevä johtamaan häntäkin
syvemmälle Sanan totuuksiin. Itse asiassa hän oli oppinut tältä todella paljon,
vaikkakin oli myöhäisemmässä vaiheessa todennut, että hänet itsensä hyväksyttiin
vain siitä syystä, että hän täytti tietynlaisen paikkansa ihailijana, alamaisena,
nostaen esiin toisen asemaa "suurena hengellisenä johtajana". Johannes
oli tuleva elämänsä aikana toteamaan, että tämä oli enemmänkin
"hengellisen elämän laki" kuin jokin poikkeus siitä. Yli
yhdeksäänkymmeneen prosenttiin hengellistä elämää sisältyi se totuus, mistä
Paavali kirjoittaa: "Heillä on
intoa teidän hyväksenne, mutta ei oikeata; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä."
(Gal.4:17).
Tämä veli oli siis uskovainen
jokaista säiettänsä myöten, edustaen siinä hetkessä kaikkea sitä hengellistä
hyvää, mitä Johannes saattoi nähdä sen ajan valossa. Tässä yhteydessä tulee jo
erottaa se, mitä joku edustaa puheensa
ja opetuksensa kautta, ja se mitä hän elämänsä
kautta todistaa. Juuri tästä puhui meidän Herramme maanpäällisen vaelluksensa
aikana: "Mooseksen istuimella
istuvat... sentähden kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää;
mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät
tee..." (Matt.23). Kuinka moni todellakin rakasti ensimmäistä sijaa ja
etummaisia istuimia kokouspaikoilla ja mieltyi siihen, että häntä tervehdittiin
jonakin enempänä kuin kaikki muut (jakeet 6-7)!
Todellinen jumalanlapsi on
kiitollinen jokaisesta toisesta kanssamatkaajasta, riippumatta inhimillisistä
heikkouksista ja puutteista; onhan jokainen niiden alainen, näkee sitä sitten
tai ei. Johannes oli kiitollinen tästäkin veljestä, mutta päästyään
hengellisessä kasvussansa eteenpäin, jäi tämä veli taka-alalle siitä
yksinkertaisesta syystä, että suvun vaikutus oli todella murskaavan voimakas;
mitä suku ei hyväksynyt hengellisellä alueella, se ei tullut kysymykseenkään!
Hengellisessä elämässä ei ole
niinkään vaarallista jälkeen jääminen kuin taaksepäin astuminen. Itse kukin
meistä on jossakin elämänsä vaiheessa joutunut toteamaan oman heikkoutensa, ja
ollut suorastaan pakotettu huomaamaan, että on jäänyt jälkeen siitä, mitä hänen
Herransa olisi häneltä odottanut. Näin on tietyssä määrin oltava jokaisen kohdalla,
että inhimillinen heikkous tulisi julki jumalallisen Viisauden toteen
näyttämiseksi: "Minä viheliäinen
ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle
Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta!" (Room.7).
Niin, Paavalikin joutui toteamaan,
ettei hänessä, hänen lihassansa, asunut mitään hyvää, ja hän teki sitä pahaa,
mitä ei tahtonut, mutta hänellä ei ollut voimaa hyvän toteuttamiseen. Niinpä
ihminen ajoittain saa kokea jääneensä jälkeen, mutta tämän asian tullessa hänen
tietoisuuteensa hän sitäkin suuremmalla innolla pyrkii kuromaan umpeen toisten
etumatkan; Jumalan armon avulla. Mutta mikä on todella pahaa ja vaarallista on
se, jos ei ainoastaan jää jälkeen, vaan alkaa astella takaisin päin! "Sillä jos minä uudestaan rakennan
sen, minkä olen hajottanut maahan, osoitan minä olevani lain rikkoja"
(Gal.2:18).
Lydian mies oli hajottanut sillat
takaansa, antaen jokaisen ymmärtää, että todellisen uskovaisen tie vie ulos
kaikista kirkkokunnista ja kirkoista. Mikään uskonto tai kirkollisuus ei voisi
sulkea sisäänsä uskovaisen suurta Jumalaa! Tällaisena hän tuli Johanneksen
seurakunnan keskuuteen ottaen vastaan kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Miksi
tämä veli todella tuli mukaan heidän joukkoonsa? Näkikö hän todella jotakin
jumalallista, todellista hengellistä kasvua, vai tuliko hän vain siitä yhdestä
syystä? Vastoin Johanneksen vakavaa varoitusta hän vei vihille Lydia-sisaren,
joka tuskin sillä hetkellä käsitti kuka hän itse on. Niin, ei ollut Lydia-sisar
ainoa, joka joskus elämänsä vaiheessa kärsi henkisistä häiriöistä!
Nyt meni siis naimisiin kaksi
uskovaista ihmistä, jonkun arvion mukaan kaksi todella uskovaista ihmistä.
Heillä oli siis kaikki ajateltavissa olevat mahdollisuudet hyvään ja
rakkaudelliseen yhteiselämään Jumalan avulla, Jumalan armon varassa. Vai oliko?
Voisiko heillä olla mitään vaikeuksia, sillä olivathan kummatkin uskovaisia?
Vai olivatko? Ei kestänyt aikaakaan, kun henkisestä häiriöstänsä tointunut
sisar käsitti mihin oli joutunut. Hänet oli viety vihille tilassa, jossa hän ei
ollut oma itsensä, eli ei ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Useammatkin psykologian tuntijat ovat
sitä mieltä, että periaatteessa lähes jokaisella ihmisellä on mahdollisuus
tulla toimeen toisen ihmisen kanssa, jos vain on halua siihen; kuitenkin
tietyin edellytyksin. Miksi ei siis nämäkin kaksi voisi löytää mahdollisuuden
mielekkäälle yhteiselämälle?
Mutta kaikki ei ole aivan niin
yksinkertaista kuin voitaisiin sinisilmäisesti ajatella. Puhuessamme Lydiasta
ja hänen miehestänsä, puhumme todellisuudessa ihmisistä, jotka monessa
suhteessa sopivat esimerkiksi niistä vaikeuksista, mitkä voivat kohdata
uskovaisiakin. Kuka tietää todellisuuden, kuka on oikeassa, kuka on väärässä?
Jumala yksin tietää sen, ja siksi voimmekin puhua ainoastaan siitä, mitä voidaan
päätellä kaikesta julkisuuteen kantautuvasta. Kuinka paljon voidaan luottaa
siihen, mitä Lydia kertoo, ja kuinka paljon siihen, mitä hänen miehensä kertoo?
Se ei ole nyt lainkaan tärkeätä, sillä emme tahdo tutkistella asioita siltä
tasolta. Vaikka mainitaankin nimi Lydia tai hänen miehensä, ei enää puhuta
heistä vaan yleensä uskovaisista perheistä. Kaikki voidaan ajatella
kääntäenkin, sillä usein tilanne on päinvastainen; nainen käyttäytyy niin kuin
esimerkkitapauksemme mies, mies niin kuin nainen.
Niin, Lydian mies, jolle emme anna
näissä kertomuksissa nimeä, tuli Johanneksen uskovaispiiriin antaen ymmärtää,
että hän on käsittänyt mistä tässä ajassa on kysymys, ja jokainen aivan
luonnostaan ajatteli, että nyt oli tullut uusi veli tähän pieneen joukkoon.
Vaikka tämä ei ollutkaan välittänyt silloisen saarnaajan, Johanneksen,
varoituksesta viedä vihille naista, joka oli selvässä mielenhäiriössä, uskottiin
kaiken siitä huolimatta korjautuvan Jumalan armosta. Mutta pian saatiin
huomata, ettei mies lainkaan osallistunut seurakunnan kokouksiin, vaan jäi aina
kotiin, ollen jopa vielä pahoillaan siitä, että vaimo edelleenkin kävi jumalanpalveluksissa.
Seurakunnassa alkoi toden teolla
kuohua, kun sisaret ja jotkut veljetkin pääsivät tietämään, että Lydia kärsi
kovasti vasta hiljakkoin alkaneesta suhteestansa. Asiaa pyrittiin vähättelemään
parhaan mukaan, ja kaiken ajateltiin olevan "naisten hömpötyksiä".
Eihän uskovaisessa perheessä voinut kerta kaikkiaan olla vaikeuksia! Yleensä
sisaret pitivät toistensa puolta sellaisella tavalla, että joskus Johannesta
kauhistutti. Mutta nyt oli tämän sisaren kohdalla erikoislaatuinen ja
käsittämätön poikkeus. Jos veljet eivät yhtään käsittäneet jollakin voivan olla
niin vaikeata, eivät sisaret sitäkään vertaa voineet hyväksyä Lydian huokailua
ja esirukouspyyntöjä. Mikä nyt aiheutti tällaisen poikkeuksen yleensä ottaen
niin lujassa rintamassa? Yksi syy luonnollisestikin oli se, että tämä sisar
näytti koko sydämestänsä seisovan pastorin palvelustehtävän rinnalla, ja
yksinkertaisuudessansa, vaiko rehellisyydessänsä, tämä toi julki ajatuksensa
sellaisella selvyydellä, mihin kukaan ei vielä ollut "syyllistynyt".
Nyt elettiin aikaa, jolloin kaikki tuli pitää tietynlaisen epävarmuuden ja
epäilyksen alla, eihän voinut luottaa keneenkään muuhun kuin omaan itseensä,
tai omaan mieheensä ja vaimoonsa.
Mutta mikä todella oli se seikka,
etteivät sisaret nyt asettuneetkaan yhdessä rukoilemaan ja pitämään tämän
Lydia-sisaren puolta? Lydia ei ollut uskottava! Ei voinut olla uskottava sisar,
joka kärsi sellaisen miehen kanssa! Oli tosin tullut jo kaikkien tietoisuuteen,
että tämä mies oli alkanut ottaa askeleita taaksepäin, tuoden selvästi julki
katumuksensa sen suhteen, että oli käynyt kasteella Herran Jeesuksen Kristuksen
nimeen. Myöskin tiesivät seurakuntalaiset, että tämä mies antoi ymmärtää
vaimonsa olevan "saatanasta", samoin kun sen opetuksen, mitä tässä
seurakunnassa harjoitettiin. Nämä asiat tiedettiin, mutta uskottiin kuitenkin
parasta tuosta veljestä. Ei, Lydiassa täytyi olla jotakin vialla, kun ei tullut
toimeen tällaisen veljen kanssa! Kaikki todella rakastivat tätä veljeä, ja
kummallista kyllä, eivät aviomiehetkään tässä tapauksessa olleet yhtään
mustasukkaisia vaimojansa kohtaan, jotka niin ylistäen puhuivat tämän Lydian
miehen komeudesta ja aivan ihanasta lauluäänestä.
Niin, niin, Lydian miestä ihailtiin
tässä seurakunnassa, jossa uskottiin niin kuin Raamattu sanoo, kannesta kanteen.
Alkuaikoina saatiin silloin tällöin kuulla seurakunnassa tämän veljen laulua,
joka sai kyyneleet tulemaan sisarien silmiin; veljet kallistivat päätänsä
liikutettuina. Tässä veljessä oli jotakin karismaa, viehätystä, jonka uskottiin
tulevan sisältäkin päin!
Lydia alkoi jo vieraantua miehestänsä
siinä määrin, että seurakuntalaisia tämä rupesi vaivaamaan. Eihän sellainen
sopinut sisarelle, joka oli naimisissa tällaisen veljen kanssa! Etenkin kun
seurakunnan veljet niin usein kävivät metsällä tämän ystävällisesti esiintyvän
miehen kanssa. Ja tässä kohden tultiin konkreettisesti siihen, mitä Johannes ei
saattanut käsittää tämän ajan seurakunnassa. Lydiaa alettiin silminnähden vierastaa,
kun taas hänen miehensä jatkuvasti omasi paikan seurakuntalaisten sydämissä. Ei
auttanut Lydian tuoda julki tunteitansa kenellekään veljelle eikä sisarelle,
muutamaa harvaa lukuun ottamatta. Häntä ei yksinkertaisesti uskottu,
päinvastoin häntä alettiin pitää syyllisenä koko avioliittotragediaan. Jos hän
olisi käyttäytynyt toisin, niin kuin todellisen uskovaisen sisaren ja vaimon
tulee käyttäytyä, niin mies olisi varmastikin ollut toisenlainen, sikäli kuin
tätä muuttumista olisi tarvittu. Eikö Lydia valittanut aivan turhia? Mieshän
oli kerrassaan ihastuttava jokaisen seurakuntalaisen silmissä!
Johannes ihmetteli, ihmetteli,
ihmetteli ihmettelemästä päästyään. Kun Lydia itkien ja kyyneleitään pyyhkien
kertoi elämästänsä ja kokemastansa tuskasta, ei hän löytänyt vastakaikua.
Klausin yhtenä seurakunnan johtavista veljistä olisi tullut kantaa kuormaa
kaikkien laumansa jäsenten kanssa, mutta hänellä oli suoranainen vaikeus kaiken
tämän keskellä: hän niin piti Lydian miehestä, tämän kanssa metsästämisestä.
Mutta entä hänen vastuunsa Herran tulen vaalijana, seurakunnan kaitsijana? Hän
uskoi koko sydämestänsä, että kaste Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen on
ehdoton edellytys kuuliaiselle Herran seuraamiselle. Muistipa Johannes Klausin
saarnanneenkin tästä aiheesta. "Joka ei ole kastettu Herran Jeesuksen
Kristuksen nimeen, ei ole todellisuudessa ollenkaan kastettu, koska kastetta ei
ole suoritettu Jumalan Sanan mukaisesti! Tämä kaste velvoittaa sen
vastaanottavan elämänsä loppuun asti kunnioittamaan Jumalan Sanaa ja vaalimaan
sitä sydämellänsä kalleimpana aarteena. Joka kieltää kasteensa, heittäen
Jeesuksen Kristuksen nimen yltänsä, kieltää samalla Herransa eikä kuulu
todellisten jumalanlasten joukkoon."
Niin, Klaus oli selvästi tuonut julki
kantansa, johon koko seurakunta oli yhtynyt. Että nyt tämä Lydian mies oli
suorasanaisesti antanut ymmärtää katuvansa sitä, että hänet tässä piirissä oli
kastettu tuohon Nimeen, niin... niin... Tässä kohden teki Klaus sen, mitä niin
moni muukin seurakuntalainen tässä ajassa teki, vastoin kaikkea järkeä ja hengellistä
ymmärrystä. Hän lopetti ajatuksen kesken, kieltäytyen ajattelemasta eteenpäin!
Häntä ei tuo ajatus miellyttänyt alkuunkaan, ja niinpä hän ohitti sen alkamalla
ajattelemaan jotakin aivan muuta, puhumaan jostakin aivan muusta. Hän tarvitsi
metsälle mukavan kumppanin, ja sitä oli Lydian mies. Kummallista kyllä, joskus
hän itsekin hiljaisina hetkinänsä ihmetteli sitä, että häntä ei yhtenä
seurakunnan palavimmista julistajista
lainkaan vaivannut se, että Lydian mies niin selvästi toi julki ajatuksensa:
"Tämän joukon opetus on saatanasta!"
Ulkonainen määräsi seurakunnan
keskuudessa niin paljon, että sydämen viisautta omaava ja kaikkien kulissien
lävitse näkevä sydän oli pysähtyä. Uskottiin enemmän sellaista, joka jopa
tuomitsi koko seurakunnan opetuksen, koska oli inhimillisesti niin viehättävä,
kuin todellisen sydämen uskon omaavaa vaimoa. Kuka voisi sen käsittää?
Seurakunta alkoi tämän tapauksen
johdosta jakaantua erilaisiin leireihin, vaikka niistä aina oli varoitettu.
Joka puhui ystävällisesti Johanneksen kanssa, oli jo aikaisemminkin katsottu
eräänlaiseksi petturiksi seurakunnan keskuudessa, ja nyt kun Lydian tiedettiin
vierailevan tämän perheessä joidenkin muiden seurakuntalaisten ohella, kohdistettiin
Lydiaan kaikki se kaunaisuus ja tunteiden negatiivisuus, mitä kaikesta huolimatta
ei rohjettu tuoda esiin Johanneksen edessä.
Nyt joku saattaa sanoa, ettei
tällaista ole olemassakaan. Seurakunnan keskuudessa ei voi tapahtua sellaista,
ei kerta kaikkiaan! Ja tässäkin oli yksi niistä piirteistä, mitkä tekivät tämän
ajan seurakunnan aivan erikoislaatuiseksi: ihmiset sanoivat jotakin, ja
uskoivat sen sitten! Ihmiset uskoivat sen, mitä he olivat onnistuneet sopivalla
painokkuudella sanomaan, piti se sitten yhtä Sanan kanssa, tai ei. Luotettavin
sana oli oma sana, ja siihen oli parasta pitäytyä, oli se sitten käytännössä
totta tai ei. Niinpä ei kyseessä olevia asioita ollut olemassakaan, sellaista
ei tapahtunutkaan, ja niin kaikki voivat jatkaa hurskasta vaellustansa turvallisesti
eteenpäin!
Suuri jumalanmies oli sanonut, että
aivan lopun ajalla koko maailma on oleva kuin hullujenhuone. Voidaanko
Johannesta osoittaa syyttävällä sormella, jos hän nyt epäili aivan viimeisten
päivien olevan käsillä, sillä ihmiset käyttäytyivät todellakin kuin olisivat
olleet ilman minkäänlaista järkevää ajattelua. Ei hän nyt ajatellut niinkään
tavallisia, uskosta välittämättömiä ihmisiä, vaan uskovaisia. Tavalliset
kyläläiset näyttivät vielä aivan käytännön psykologian lakien mukaan käsittävän
syyn ja seurauksen lain, mutta uskovaisten keskuudessa vallitsi sellainen
käsitysten ja ajatusten vapaus, ettei suorastaan missään tuntunut olevan järkeä
laisinkaan!
Kärsivä, hyljeksitty ihminen oli siis
tässä ajassa jätetty seurakunnan ulkopuolelle, todelliseen yksinäisyyteen sanan
varsinaisessa merkityksessä. Oliko siis ihme, jos esimerkiksi Lydian ajatukset
alkoivat kiertää ympyrää? Päivästä toiseen hän etsi syytä itsestänsä, sillä
hänethän oli syylliseksi julistettu aivan yksimielisesti. Ihmisten silmiä ei
ollut avannut edes se, että mies oli liittynyt katoliseen kirkkoon toimien
siellä erinäisten piirien vetäjänä. Niin, olihan mies tosin hyvin suuressa määrin
kääntynyt kulkemaan takaisinpäin, rakennellen uudelleen siltoja tuohon Baabelin
kirkkoon, mutta... mutta... Harvempi sen rohkeni julki lausua, mutta jos joku
ihminen tällaisella tavalla kääntyy sitä vastaan, minkä on vuosikausia uskonut
ja mistä on todistanut... mikä voisi saada miehen tekemään sellaista? Niin, jos
vaimo ei todella ole vaimo miehellensä, kaikesta huolimatta kuuliainen ja
alamainen, niin onko ihme jos mies tekee vaikka mitä?
Niin kuin useimmiten tapahtuu
tällaisissa tapauksissa, käänsi yleisen hyväksynnän saanut itselleen
myönnetyllä vapaudella ja oikeutuksella lapset itsensä puolelle. Äiti oli
tyhmä, typerääkin typerämpi! Jos lapset isältä kuulemansa mukaisesti kuuluttivat
sen äidille päin naamaa, ei isä tarttunut vitsaan tai vyöhön, vaan nauroi
tyytyväisenä ja osoitti suosiota lapsille. Isän oikeudentaju hyväksyi kaiken
tämän, niin kuin senkin, että hän muutti kaiken äidin sanomisen joksikin
muuksi. Hän vapautti lapset kaikista niistä tehtävistä ja velvollisuuksista,
mitä äiti heille oli asettanut. "Teidän ei tarvitse välittää mitään siitä,
mitä äiti sanoo, tehkää vain se mitä minä sanon!" Seurakuntalaiset eivät
uskoneet tällaista tapahtuvan, eihän se ollut mahdollista. Olivathan he itse niin sanoneet!
Jatkuu osassa 2…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti