Jumalan ruokapöydässä

”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” (Ilm.3).

Millainen ja missä on Jumalan ruokapöytä? Osaltaan se on aivan selvästi meidän tykönämme, ei niinkään seurakunnassa tai jopa jossakin kauempana. Mitä kaikkea tämä lainauksemme tuokaan esiin jumalallisena mainoksena ja esittelynä! Millainen ajatus kaiken kirkkokunnallisuuden ja uskonnollisuuden keskellä! Kenelle ja mille meillä on valta ja mahdollisuus avata ovi? Mihin riittävät valtuutemme? Kenen tai minkä kanssa olemme todellisuudessa tekemisissä, tai paremminkin sanottuna, mihin Iankaikkinen Sana tahtoo kiinnittää huomiomme?

Minulla ei ole minkään seurakunnan avaimia, jotka varmistaisivat pääsyn johonkin kirkkoon tai kokoussaliin. Oli toki aika, jolloin hallussani oli kahdenkin eri kirkon avaimet, mutta siitä on jo kauan. Mutta aikanaan kuulin aivan erikoislaatuisen kolkutuksen tai koputuksen, en ulko-ovella tai ikkunassani, vaan olemukseni pääovella kuului aivan selvä, vaatimaton ja nöyrä koputus, jonkin aikaa sen jälkeen kun olin selvästi kuullut maailman suloisimman äänen ulkopuolelta. Kuinka hieno asia onkaan se, ettei olemukseni ovella ole minkäänlaista kahvaa, josta repimällä joku voisi väkisin tunkeutua sisään!

Valtuuteni ovat siis ainakin inhimillisesti ajatellen hyvin rajalliset ja suppeatkin, mutta aikanaan olemukseeni saapunut Vierailija ei olekaan kuka tahansa! Kuinka ylipäätään on mahdollista sellaisen Arvovallan asettuminen vaatimattomaan majaani ja sen ruokapöydän ääreen? Mikään ei tapahtunut minulta kysymättä. Aivan käsittämätöntä!

”Näin sanoo Pyhä, Totinen, jolla on Daavidin avain, hän, joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa…” (Ilm.3)

Miksi juuri minä sain kuulla tuon hiljaisen ja nöyrän äänen, kun kerran kuuluisa saarnamieskin sanoi Jumalan kulkevan tässä ajassa miljoonien ohitse siunataksensa juuri minua? Ja miten Hän sitten siunaa oven avanneita? Suomalla unohtumattomia ateriahetkiä vaatimattomalla sydämeni karkealla pöydällä! Mikä olisi ihanampaa kuin yhteinen ateria hyvän tai parhaan ystävän kanssa?

Mitä minulla on tarjottavana, mitä voisin asettaa tällaiselle pöydälle? Niin yksinkertaista ja vaatimatonta kuin se onkin, on kaapeissani ja hyllyilläni vain, ei EU-kasseista tyhjennettyä, vaan Valtakunnan Avustajan sinne keräämiä hengellisiä ruokatarpeita, ei mitään omaani, ei kaupasta hakemaani!

Voi hyvänen aika, millainen aihe! Siitä voisi kirjoittaa loppuelämänsä ajan, ammentamatta sitä tyhjiin!

Mitä Herramme tahtoo meidän nauttivan? Olisiko hyvä maallinen esimerkki eräs matkamme autolautalla Travemundeen? Jostakin syystä tuo matka jäi mieleeni loppuelämäni ajaksi, vaikka se oli jo joskus 70-luvulla. Yksi matkalle osallistuneista veljistä latoi seisovassa pöydässä lautasensa kukkuroilleen katkarapuja! Haluaahan Jumalamme meille vain kaikkea hyvää, eikö tämä siis voisi olla esikuva Hänen kattamastaan hengellisestä pöydästä?

”Kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee'.” (Matt.4).

Eli ihminen ei siis elä pelkistä katkaravuista, vaan…