Mitä sielumme halajaa?

”Niin Jeesus sanoi hänelle: 'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'.  Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat.” (Matt.22).

Miksi emme enemmän lue tai kuuntele Jumalan Sanaa? Vain sen kautta meille selviävät jumalalliset ajatukset ja odotukset. Kun nyt olen tutustunut uuteen ranskankieliseen raamatunkäännökseeni sitä päivittäin tuntikausia lukien ja kuunnellen, on moni kohta avautunut aivan uudella tavalla. En tarkoita että jokainen voisi tehdä saman, ja tiedänkin omalta kohdaltani, ettei nykyinen tilanne jatku kovinkaan pitkään tässä mittakaavassa. Jotakin ei voi tehdä vain tavan tähden, ei edes Raamatun lukemista. Sydämen on oltava mukana, ja se merkitsee vaihtelevia aikoja ja tapoja. Tärkeintä on asenteemme Jumalaan ja Hänen tahtoonsa, joka on tuotu esiin Sanassa.

”Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen? Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta. Minun Jumalani, minun sieluni on murheellinen minussa, sentähden minä muistan sinua Jordanin maalla, Hermonin kukkuloilla ja Misarin vuorella. Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa, kaikki sinun kuohusi ja aaltosi käyvät minun ylitseni.” (Ps.42).

Kyyneleet ovat todellakin päivittäistä ruokaa monelle meistä. Me kaipaamme muutosta ja Jumalan apua, mutta etsimmekö todella koko olemuksellamme apua Häneltä, vai olemmeko jollakin tavalla antautuneet ympärillämme vallitsevan ilmapiirin vietäväksi ja ohjattavaksi, ehkä aivan huomaamattomastikin?

Vierailen nykyisin entistä useammin eri seurakunnissa aivan ihmiskontaktien tähden. Sydämeni suureksi suruksi olen tehnyt saman havainnon kaikkialla. On mitä erilaisinta toimintaa ja säännöllistä kokoontumista, mutta kaikessa on yhtäpitävä leima: näin on toimittava, koska niin on toimittu aina ennenkin! Mutta missä olisivat edes jonkinlaiset ennakkomerkit siitä itkuherätyksestä, josta merkittävä henkilö puhui viimeisten elinvuosiensa ajan?

Kotikaupungissamme on todella hyvä elää, ja on aika paljon sosiaalista kanssakäymistä. Tiistaisin on tarjolla kirkon piirissä ateria kuudella eurolla, joka toinen torstai katulähetyksen ilmainen ateria, joka perjantai helluntaiseurakunnassa ”ilmainen ateria ystävälle”, joka kuukauden toinen lauantai keittolounas vapaakirkossa. Usein saa mukaansa vielä kassillisen tai kaksi ruokaa! Ja kirkkokahvit ovat todella usein, vapaaehtoisine maksuineen!

Kehollisesta puolestamme on siis alettu pitää hyvää huolta ja ateriat houkuttelevat monenlaisia ihmisiä näihin tilaisuuksiin, jotka aina alkavat jonkinlaisella hartaushetkellä. Iloisiakin asioita on siis olemassa, mutta, mutta… mitä todella kaipaan kaiken keskellä?

”Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen?”

Kuinka paljon tarpeellisempaa ja arvokkaampaa onkaan tämä verrattuna täyteen vatsaan ja ruokakassiin? Kokoontumisissa olemme toki Herran edessä, mutta psalmin kirjoittaja puhuu jostakin vielä paljon syvällisemmästä!

”Kuinka makeat ovat minulle sinun lupauksesi! Ne ovat hunajaa makeammat minun suussani. Sinun asetuksistasi minä saan ymmärrystä; sentähden minä vihaan kaikkia valheen teitä. Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni.” (Ps.119).

Herra Jeesus Kristus on siis yhä vielä ainoa vastaus kysymyksiimme  ja syvällisimpiin kaipauksiimme, sillä Hän on lihaksi tullut Sana ja todellinen kuva Isästämme!