Jos sydämemme ei syytä meitä!

”Sillä kirjoitettu on: ’Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.’ Ja jos te Isänänne huudatte avuksi häntä, joka henkilöön katsomatta tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika…” (1.Piet.1).

Takanani on aivan erikoislaatuinen yö. Alkuyöstä olin pakotettu käymään lävitse suurimman osan uskonaikaista elämääni ja mieleeni palautui valtava määrä elämänvaiheita ja tapahtumia, jotka olin uskonut voivani unohtaa. Minkä kaiken lävitse onkaan Herra armossansa, sanoinkuvaamattomassa armossansa, minut vienyt katsomatta suureen määrään rikkomuksiani! Kaiken keskellä voisin todella masentua tämän totuuden alla, mutta mieltäni lohduttavat veljemme Paavalin sanat:

”Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7).

Eikö siis minkäänlainen todellinen muutos ole mahdollinen tällaisten tekijöiden vallitessa? Mitä hyödyttää viimeöinen suorastaan suuri pelkokin, jos mitään ei voi muuttaa? Miksi sellainen lähes koko elämän kattava yleiskatsaus osittaisine yksityiskohtineen?

”Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps.103).

Mikä tarjoaa meille nyt jumalallisen logiikan kaiken tämän keskellä:

”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää. Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.” (Room.8).

Ratkaisevaa on siis kuka ja mikä meitä hallitsee kaiken oman heikkoutemme keskellä!

”Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan; ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” (2.Kor.3).

Se kyky, mikä meillä on ajatella, kertoo meille nyt, juuri tässä hetkessä, että valtavat muutokset ja mullistukset ovat aivan edessämme! En lainkaan haluaisi tunnustaa sitä, mutta olen jo vanha mies, joka ei ole elänyt lainkaan kutsumuksensa arvon mukaisesti. Syytöksiä on ollut pilvin pimein, mutta muistini mukaan ei yhtään todellisuuteen perustuvaa! Siksi suurin toiveeni on saada elää viimeiset hetkeni Jumalan täydellisen tahdon mukaisesti ja Hänen kunniaksensa. Samaa toivon kaikille todellisille jumalanlapsille. Siksi anokaamme tätä lujassa luottamuksessa Häneltä, jonka käsissä elämämme on! Pankaamme siis pois kaikki, mikä on esteenä!

”Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me häneltä saamme, koska pidämme hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on hänelle otollista.” (1.Joh.3).