EROTTAKAA HENGET! ETSIKÄÄ HYVÄÄ!

EROTTAKAA HENGET!

ETSIKÄÄ HYVÄÄ!

”Ja jos te Isänänne huudatte avuksi häntä, joka henkilöön katsomatta tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika,

tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne,

vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan,

hänen, joka tosin oli edeltätiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta vasta viimeisinä aikoina on ilmoitettu teitä varten,

 jotka hänen kauttansa uskotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden, niin että teidän uskonne on myös toivo Jumalaan.

Puhdistakaa sielunne totuuden kuuliaisuudessa vilpittömään veljenrakkauteen ja rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä,

te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.

Sillä: ’kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee,

mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti’. Ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu. (1. Piet.1)

”Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat.

Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?

Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?

Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi;

ja niin toteutui Raamatun sana: ’Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi’, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.

Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.

Eikö samoin myös portto Raahab tullut vanhurskaaksi teoista, kun hän otti lähettiläät luokseen ja päästi heidät toista tietä pois?

Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös usko ilman tekoja on kuollut.” (Jaak.2)

Oletko koskaan todella tullut ajatelleeksi ja havainnoineeksi, kuinka suuri merkitys teoillamme on pelkästään Jumalan Sanan todistuksen perusteella? Mihin perustui Herramme maanpäällinen vaellus ja Hänen suuri menestyksensä julistustehtävässä? Sana Hänessä oli tullut lihaksi ja asui meidän keskellämme! Hän ei ainoastaan puhunut, vaan Isän näyttäessä Hänelle koko ajan mitä Hänen tuli tehdä, Hän käytännössä omalla elämällään näytti puheensa todeksi. Siksi Hän niin painokkaasti sanoi: ”Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua.

Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.” (Joh.1)

Mitä yksinomaan tämä sanankohta tahtoo sanoa meille? Miksi useampi ihminen ei ole uskonut mielestämme niin väkevää todistustamme? Miksi tällä hetkellä näyttää siltä, että koko kristillinen maailma on kääntänyt selkänsä meille ja esittämällemme asialle? Todistuksemme on ehkä ollut mitä puhuttelevin ja mielenkiintoa herättävä, mutta mikä sitten kautta koko menneisyyden on kääntänyt ihmisten mielen esittämäämme asiaa vastaan? Me emme ole oikeastaan lainkaan tehneet niitä tekoja, joista olemme puhuneet, vaan jotakin aivan muuta!

Olemme saattaneet ihmiset suoranaiseen hämmennykseen, koska nämä eivät ole tienneet mitä ajatella, kun puhumamme ja tekomme ovat olleet totaalisessa ristiriidassa keskenään. Onko missään muualla siinä määrin puhuttu rakkaudesta ja korostettu veljellisen rakkauden merkitystä kuin meidän piirissämme? Jotkut jopa rohkenivat esittää, että keskuudessamme vallitsee kuulemiemme asioiden johdosta jopa suurempi rakkaus kuin mistä Paavali kirjoittaa korinttolaisille!

Kuinka valtava ristiriita onkaan vallinnut meidän mielissämme kaikkien näiden vuosikymmenien aikana? Onko oikeastaan missään muissa hengellisissä piireissä oltu niin sekavissa tunnelmissa?

En voi olla yhä uudelleen palaamatta siihen tosiasiaan, että toimintamme alusta lähtien saimme yhä uusia yhteydenottoja ja vierailuja, joiden tarkoituksena oli tuoda meille palautetta kirjasistamme ja kaseteistamme. Eri henkilöt halusivat tuoda julki ilonsa tuotteidemme johdosta, mutta kuulemamme sai sydämemme kylmenemään yhä uudelleen ja uudelleen, kuullessamme erilaiset versiot siitä, miten ihmiset olivat kaiken ymmärtäneet.

Pyhän Hengen langetessa helluntaina ihmiset tulivat sydämessään kosketetuiksi ja huudahtivat syvässä hädässä: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?” He tiesivät jotakin suurta olevan tapahtumassa ja hätä omasta sieluntilasta oli päällimmäisenä.

Mutta mitä tapahtui menneinä vuosina yhä uudelleen ja uudelleen? Nyt juoksi ja suorastaan törmäsi luoksemme suuri joukko ihmisiä kädet heiluen ja mahdollisesti erilaisia vihkosia heilutellen: ”Me tiedämme nyt, mitä TEIDÄN PITÄÄ TEHDÄ!”

Ihmiset eivät lähteneet ns. puhtaalta pöydältä, vaan heittivät kaiken saamansa hyväksi kokemallensa leivinpöydälle, johon oli imeytynyt vuosikymmenien hengellinen hapatus ja taikinanmurenat. Uutuudellinen viehätys oli saanut nämä ihmiset tarttumaan erilaisiin jumalallisen kutsumuksen ajan houkuttimiin, mutta todella harvalla oli aito halu todelliseen uudistumiseen ja vanhan hapatuksen poistamiseen. Hengellinen jano oli kieltämättä suuri, mutta ymmärrys ei riittänyt vanhan pois panemiseen ja uudeksi luomukseksi tulemiseen. Haluttiin yhdistää vanha ja uusi, käsittämättä ollenkaan, etteivät perinteiset käsitykset ja ihmismielen tuomat opetukset voi olla pohjana jumalalliselle uudistukselle. ”Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana; mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä'.” (Matt.15)

Nyt kuultu uusi, alkuperäiseen julistukseen perustuva opetus yhdistettiin vanhaan väärässä uskomuksessa. Uusi tieto totuudesta ja jumalallisesta etsikonajasta ei koskaan ole vanhurskauttanut inhimillisiä näkemyksiä eikä ihmiskäskyjen noudattamista. Tämän käsitti Paavalikin sanoessaan: ”Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut.”

Me tarvitsemme Jumalan Hengen erottaaksemme todella hengellisen inhimillisestä filosofiasta, joka on vallannut koko maanpiirin hengelliset ryhmittymät. Jeesus Kristus ei voi aikaansaada meissä samaa kuin Paavalissa, jos emme ole valmiita tyhjentämään mielemme ja sydämemme kaikesta entisestä ja hallitsevasta. Herramme itse antaa meidän ymmärtää, ettei meidän tarvitse uskoa Häntäkään, jos Hänen tekonsa eivät pidä yhtä Hänen puheensa kanssa. Kuinka sitten voisi tämä maailma ottaa vastaan ilosanoman Hänestä, jos meidän tekomme tekevät tyhjäksi kaiken esiin tuomamme?!

Me tulemme aina olemaan piskuinen lauma ja muukalaisia tässä maailmassa, mutta se ei tarkoita sitä, että voisimme olla täysin mielettömiä ja järjettömiä. Mikäli meistä riippuu, meidän tulee rakastaa kaikkia ihmisiä ja toimia heidän parhaakseen. Mutta pelkät sanat eivät koskaan ole riittäneet, vaan ihmiset haluavat nähdä heille tarjotun toteutuneena meidän elämässämme. Jos käyttäydymme kuin mieltä vailla, me emme rakasta ketään lähimmäistämme, vaan suorastaan tuomme vihan heidän ylleen ristiriitaisella käytöksellämme. Me olemme vieraita ja muukalaisia, eikä hengellisyyttämme koskaan ymmärretä toivomallamme tavalla. Mutta meillä täytyy olla viisaus lähimmäisiämme kohtaan, eli olla kuten Paavali kaikille kaikkea.

Elämme todellakin viimeisissä hetkissä, ja juuri tässä ajassa toteutamme sitäkin, mistä jo vanhassa liitossa sanotaan: ”Sentähden ymmärtäväinen vaikenee tänä aikana, sillä se on paha aika.

Etsikää hyvää, älkääkä pahaa, että te eläisitte. Silloin Herra, Jumala Sebaot, on oleva teidän kanssanne, niinkuin te sanotte.

Vihatkaa pahaa ja rakastakaa hyvää ja saattakaa oikeus voimaan portissa: ehkäpä Herra, Jumala Sebaot, armahtaa Joosefin jäännöstä.” (Aamos 5)

Jos milloinkaan, niin nyt meidän on ymmärrettävä mikä on Jumalan Hengelle otollista sanottavaksi tietyissä tilanteissa. Seurakunta on kaikonnut niin kauaksi todellisesta tehtävästään ja tilastaan, että laittomuus on päässyt valtaan ja rakkaus kylmennyt, Sanaakin kohtaan. On todella käsitettävä jumalallisella ymmärryksellä, mikä on hyväksi sanoa ja mikä ei.

”Etsikää hyvää, älkääkä pahaa, että te eläisitte.” Menneiden vuosien aikana seurakunnan todistus on ollut suorastaan eriskummallinen ja käsittämätön. Siksikö me enemmänkin olemme kokeneet kalmanhajua kuin Evankeliumin ihanaa elämän tuoksua? Julistuksen lähtökohtana on aivan liian usein ollut se, mistä kolossalaiskirje meitä varoittaa: ”Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä:

’Älä tartu, älä maista, älä koske!’

- sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta -ihmisten käskyjen ja oppien mukaan?

Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.” (Kol.2)

Tältä alueelta voisin kuvailla mitä eriskummallisimpia ja mielettömimpiä tapauksia, jotka eivät sinänsä ole naurettavia vaan suorastaan järkyttäviä. Aikanaan keskuudessamme kiersi muutama veli, jotka suorastaan pakottivat vanhojakin ihmisiä myymään talonsa, koska omistaminen katsottiin pahaksi. Olivatko itse julistajat vain vuokralla, on suuri kysymys, mutta ajatelkaamme vanhusta, jolla on pieni mökki jossakin maaseudulla. Talosta saatu maksu meni kai osaksi näille julistajille, mutta loppurahalla ei ollut mahdollisuutta monenkaan kuukauden tai vuoden vuokranmaksuun! Ihmiset siis ajettiin suoranaisesti ahdinkoon rakkauden varjolla. Kirjoittajalle ei kuulemma tullut antaa rahaa ollenkaan, koska tämän vaimolla oli niin hyvä palkka. Ruokailunkaan ei tullut tuottaa hankaluuksia, sillä siihen annettiin tarkat neuvot silloisen aivan liian suuren kääntämispalkkion riittämiseksi. Tuhat markkaa kuussa, jota en olisi oikeastaan ansainnut, riittäisi erinomaisesti, jos ostaisin vain eilisiä leipiä ja silakoita! Pitikö silakoidenkin olla eilisiä, sitä en tullut kysyneeksi!

”Etsikää hyvää, älkääkä pahaa, että te eläisitte.” Mitä osasimme tällaisen julistuksen keskellä etsiä? Kuinka moni saarna alkoikaan suurin piirtein tähän tapaan: ”Voi kuinka kauheata, voi kuinka kauheata, luitteko lehdestä sitä ja tätä, kuulitteko mitä televisiossa sanottiin, tiedättekö mitä se ja se teki, kauheata, kauheata!”

Kyllä, minä uskon että tämä kaikki oli kauheata! Mutta kun meidän tulisi etsiä hyvää, että eläisimme! Eikö Jumalamme ole enää kykenevä tekemään jotakin parempaa ja positiivisempaa, vai onko Hänkin masentunut nykyisissä olosuhteissa? Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää, on totta meidänkin keskellämme. Kaikesta huolimatta meidän olisi kautta aikojen tullut etsiä enemmänkin hyvää kuin pahaa.

Miksi kaivella näitä vanhoja asioita, jotka eivät todellisuudessa ole vanhoja? Eikö olisi parasta unohtaa kaikki, ja kulkea voitollisena eteenpäin? Eikö tämä ole juuri se, mitä olemme aina uskoneet ja minkä aina olemme tehneet? Missä sitten on riemuvoittomme, missä on uskon hedelmä, hengellinen kasvu ja mielenrauha?

Yritän selittää, mitä mielessäni pyörii itsellenikin hiukan vaikeasti ymmärrettävänä. Useimmat eivät ole lainkaan tietoisia siitä, mitä kaikkea kirjoittajalle on tehty ja puhuttu. Koska Evankeliumi on minulle niin tärkeä, olen aina ottanut kaikki loukkaukset Sanaa kohtaan itseeni, samoin kuin lähimmäisilleni tehdyt vääryydet. Vaikeneminen olisi ollut minulle kultaa, mutta en voinut olla hiljaa erilaisten hyökkäysten keskellä, vaikka minua aina neuvottiin vaikenemaan. Oli kysymys mistä tahansa, suurestakin vääryydestä tai harhaopista, tuli kuulemma rakastaa veljeä ja sisarta ja antaa tämän jatkaa, kun hän vain oli ns. meidän joukkoa, eli tunnustautui tietyn julistajan kannattajaksi ja uskoi tämän julistamaan asiaan.

En kuitenkaan koskaan kyennyt vaikenemaan sisimmässäni palavan tulen johdosta. Mihin tahansa puutuinkin, tiesin jo etukäteen saavani polttavia haavoja ja arpia. Lopputuloksena oli aina minun häpeäni ja tuskani. Siitä huolimatta jatkoin linjallani, eikä milloinkaan, Kaikkivaltias Jumala on todistajani Pyhässä Hengessä, kukaan koskaan lähestynyt minua Jumalan Sanan kanssa osoittaakseen minun puhuneen tai kirjoittaneen jotakin Sanan vastaista. Ainoa, mistä minua selvästi on syytetty, on se, että olen kautta elämäni laittanut uskovaisten rahat omaan taskuuni. Minulla on siitä todella suuri mieliharmi, koska minulla ei ole pienintäkään aavistusta missä taskussa noin valtavat summat ovat! Mitä kaikkea voisimmekaan niillä tehdä, kun ne löytyisivät! Olen kuitenkin unessa saanut selvyyden tähän asiaan, ja tiedän jumalallisella varmuudella, että näitä rahoja tulee kysellä aivan eri suunnalta! Elän vaatimattomasti minimieläkkeellä ja joudun tarkkaan miettimään jokaisen ostoksen. Mutta tätäkään erehdystä taskuihini muka joutuneista varoista ei kukaan milloinkaan ole ollut halukas oikaisemaan tai tukkimaan panettelijoiden suita!

Nyt alkaa jo hahmottumaan jotakin siitä, mitä haluan sanoa. En tarkoita nyt, että ongelmamme olisi siinä, ettemme ole suuremmassa määrin totuuden torvina vaatineet asioihin korjausta. Onhan kysymys ikivanhasta totuudesta, että on yhden sana toista vastaan. Ketä siis uskoa? voisiko tähän kohtaan siteerata Herraamme, joka vetosi: ”Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani…”

Ei ole niinkään kysymys siitä, miten olemme suhtautuneet ulkonaisella tasolla kaikkeen kohtaamaamme vääryyteen ja vääriin todistuksiin. Asenteemme, sisäisessä ihmisessämme, on se mistä me nyt puhumme. Mitä vaikuttaa veljen tai sisaren sisäiseen ihmiseen, hänen sydämeensä, se, mitä hän kussakin tilanteessa päättää? Puuttuessani aikanaan noihin talokauppoihin tai muihin vääryyksiin, ei kukaan tullut tukemaan minua. Kun yksi ulkomailla asuvista kääntäjistä vaatimalla vaati kaikkia kääntämään selkänsä veli Vuorelle ja tämän suomentamille saarnoille, kehotettiin veli Vuorta rakastamaan jokaista veljeä, joka vain tunnustautui asiaamme. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, mutta se ei ole hyvän etsimistä. Kysymys kaikissa näissä tilanteissa, rakas veli, sisar, huomaatko nyt, ei ollut asettautumisesta veli Vuoren puolelle tai häntä vastaan, vaan kaikissa raamatullisissa kysymyksissä me asetumme joko Jumalan ja Hänen Sanansa, tai vihollisen puolelle!

Tänä päivänä emme voi kylliksi korostaa vihollisen voimien vaikusta. Seurakuntaa painaa ja sitoo se, ettei se menneinä vuosikymmeninä ottanut selvää kantaa kuulemansa Sanan perusteella, vaan aivan samassa hengessä ja samoin verukkein tahtoi viettää hengellistä juhlaa, pääsiäistä, kuin Herramme ajan kirkolliset johtajat. He välttivät mielestänsä saastaisten kohtaamista, ja siten he eivät voineet mennä hallitusmiesten tiloihin, jotta olisivat olleet puhtaat viettämään heille niin tärkeätä pääsiäisateriaa.

Seurakuntamme halusi aina säilyttää rauhan yhdyssiteen epämääräisin konstein. Tietyt yhteydet olivat tärkeitä, vaikka jo silloin ja ennen kaikkea nyt voimme selvästi nähdä, että suuri osa kohtaamastamme opetuksesta ja julistuksesta oli todellisuudessa täysin vierasta alkuperäiselle julistukselle, eli oli jotakin toista evankeliumia, toisenlaisen Jeesuksen esiin tuomista.

Tänä päivänä emme voi korjata enää kaikkea ja lähteä soitellen sotaan. Mutta meille on ehdottoman tärkeätä, vapautuaksemme kaikesta vanhasta hapatuksesta, omassa sisimmässämme selvittää missä olemme tehneet oikein ja missä väärin. Antamalla hyväksymisemme tietyille, eri ihmisissä lähestyneille hengille, usein vaikenemalla, me jouduimme niiden vaikutuspiiriin. Mieltämme sitoo ja ahdistaa pohdiskelumme ja halumme jollakin tavoin löytää hyväksyminen ja selitys kaikelle kohtaamallemme. Se ja se oli niin läheinen ja rakas veli tai sisar, ei voi olla mahdollista, että hänessä olisi ollut väärää? Mikä ja millainen on se vaikutus, joka ikään kuin pakottaa meidät ajattelemaan tällaisella tavalla? Herramme varoitti meitä juuri tästä, kertoessaan ennalta mitä viimeisinä aikoina on tapahtuva. Emmekö jo vihdoinkin voisi saada armon uskoa todeksi tämän maailman kavaluus, sekä se, ettei jokainen juutalainen ole juutalainen, eikä jokainen veli todella ole veli? Moni sanoo sinä päivänä Herralle sitä ja tätä, muistuttaen Tätä asioista, joista Hänellä ei ole mitään tietoa. Silloin viimeistään nämä väärät ihmiset saavat kuulla Herran suusta sen, mitä me emme milloinkaan rohjenneet sanoa: ”Menkää pois minun tyköäni!”

Kuinka usein olisimmekaan tarvinneet tuon armon ja rohkeuden saada sisimmällemme lepo ja rauha ja sanoa jokaiselle väärää evankeliumia ja vääriä oppeja levittäneelle: mene pois, Herran nimessä, sillä sinä et tuo meille sitä, mikä palvelee parhaaksemme! Tällöin moni vastustajakin olisi joutunut miettimään perusteitansa, mutta nyt itse kukin on saanut jatkaa väärällä tiellä kenenkään varoittamatta!

Kantaa ottamattomuudellamme olemme käsittämättämme ottaneet liiaksikin kantaa vaikenemisellamme. Minä en tuomitse ketään enkä kehota ketään tuomitsemaan, mutta Herran omiin sanoihin perustuen koen ainoaksi keinoksi selviytyä omaamalla rohkeuden Hänen luvallansa erottaa Henget, ja Paavalin omaksumalla tavalla julistaa tässä ajassa saman kirouksen kaiken väärän opetuksen ylle.

”Jos te minua rakastatte, niin te pidätte minun käskyni.

Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti,

totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva.

En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne.” (Joh.15)

Jos me rakastamme Herraa, me pidämme Hänen käskynsä. Se on mahdollista vain oikeassa asenteessa Sanaa kohtaan. Meidän on hylättävä kaikki se, mikä ei ole sopusoinnussa Sen kanssa. Sanan pitäminen vaatii rohkeutta, ennen kaikkea silloin kun joku läheinen ja merkittävä henkilö tarjoaa meille jotakin muuta. Mooseksen kirjoista on tuttu kohta, jossa meitä varoitetaan kaikista vääristä opettajista, profeetoistakin.

”Jos teidän keskuuteenne ilmestyy profeetta tai unennäkijä ja lupaa sinulle jonkun tunnusteon tai ihmeen,

ja jos sitten todellakin tapahtuu se tunnusteko tai ihme, josta hän puhui sinulle sanoen: 'Lähtekäämme seuraamaan muita jumalia, joita te ette tunne, ja palvelkaamme niitä',

niin älä kuuntele sen profeetan puhetta tai sitä unennäkijää, sillä Herra, teidän Jumalanne, ainoastaan koettelee teitä tietääksensä, rakastatteko Herraa, teidän Jumalaanne, kaikesta sydämestänne ja kaikesta sielustanne.

Seuratkaa Herraa, teidän Jumalaanne, häntä peljätkää ja pitäkää hänen käskynsä, häntä kuulkaa, häntä palvelkaa ja hänessä kiinni riippukaa.

Mutta se profeetta tai unennäkijä surmattakoon, sillä hän on julistanut luopumusta Herrasta, teidän Jumalastanne, joka vei teidät pois Egyptin maasta ja vapahti sinut orjuuden pesästä, ja on tahtonut vietellä sinut siltä tieltä, jota Herra, sinun Jumalasi, käski sinun vaeltaa. Poista paha keskuudestasi.

Jos sinun veljesi, sinun äitisi poika, tai sinun poikasi tai tyttäresi tai vaimo, joka on sylissäsi, tai ystäväsi, joka on sinulle kuin oma sielusi, salaa houkuttelisi sinua ja sanoisi: 'Käykäämme palvelemaan muita jumalia', joita et sinä tunne eivätkä sinun isäsi tunteneet -

niiden kansojen jumalia, jotka asuvat teidän ympärillänne, lähellä sinua tai kaukana sinusta, maan äärestä toiseen -

niin älä noudata hänen mieltään äläkä kuule häntä; älä sääli äläkä armahda häntä äläkä salaa hänen rikostansa,

vaan tapa hänet: oma kätesi kohotkoon ensimmäisenä häntä vastaan surmatakseen hänet, ja sitten koko kansan käsi.

Kivitä hänet kuoliaaksi, sillä hän koetti saada sinut luopumaan Herrasta, sinun Jumalastasi, joka vei sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä.

Ja koko Israel kuulkoon sen ja peljätköön, ettei kukaan enää tekisi senkaltaista pahaa sinun keskuudessasi.” (5.Moos.13)

Tämä kohta on Vanhasta Testamentista, mutta se silti tuo esiin asenteen, joka meillä tulee olla kaikkea kuulemaamme kohtaan. Kautta vuosikymmenien on keskuudessamme kaikunut ajatus läheisestä ja merkittävästä veljestä tai sisaresta, jota tulee ymmärtää ja hyväksyä hänet ja hänen esittämänsä rakkauden tähden. Mutta ketä ja mitä me olemme rakastaneet? Herramme sanoi, että jos me rakastamme Häntä, me pidämme Hänen Sanansa. Tämä rakkaus on jotakin niin suurta ja ylimaallista, että se luo rajan sinne, minne me emme sitä olisi valmiita laittamaan: ”Jos sinun veljesi, sinun äitisi poika, tai sinun poikasi tai tyttäresi tai vaimo, joka on sylissäsi, tai ystäväsi, joka on sinulle kuin oma sielusi, salaa houkuttelisi sinua… niin älä noudata hänen mieltään äläkä kuule häntä; älä sääli äläkä armahda häntä äläkä salaa hänen rikostansa, vaan tapa hänet: oma kätesi kohotkoon ensimmäisenä häntä vastaan surmatakseen hänet, ja sitten koko kansan käsi.”

Tähän sisältyy sellainen hengellinen opetus, jota emme haluaisi edes ajatella. Me emme surmaa ketään, vaan painopiste ajassamme on aina ollut: ”…niin älä noudata hänen mieltään äläkä kuule häntä; älä sääli äläkä armahda häntä äläkä salaa hänen rikostansa…”

Oi Herra, armahda meitä kaikkia, sillä kuinka usein me olemmekaan noudattaneet väärässä rakkaudessa eri ihmisten mieltä ja ”rakkaudesta” kuunnelleet heidän vääriä opetuksiaan ja armahtaneet heitä väärällä tavalla, peittäen heidän rikoksensa, joka perustui henkivaltoihin, jotka halusivat viedä meidät pois siltä tieltä, jolla me olisimme olleet vain yksi joukko Kaikkivaltiaan Jumalan kansana ja yksinomaan Hänen johdossansa.

En milloinkaan voi unohtaa sitä kuinka Euroopan-matkallamme poikkesimme uteliaisuuttamme erään konferenssipaikan portilla, tavaten siinä muutaman tutun. Mieleeni nousi niin usein toistuva voimakas sisäinen vakuuttuneisuus, ettei tässä ollut kysymys kristillisestä kokouksesta, vaan enemmänkin jonkin kultin tilaisuudesta. Jatkoimme matkaamme menemättä sisään.

Ihmettelemmekö vielä nykyistä tilannettamme, jos kerran rakkaus lähimmäisiämme kohtaan on ylittänyt rakkauden sitä Herraa kohtaan, joka tässä ajassa niin armollisesti antoi kuulua sanoman etsikonajasta, jossa Hän halusi tulla meille kaikeksi kaikessa:

”Sentähden minun kansani on tunteva minun nimeni, sentähden se on tunteva sinä päivänä, että minä olen se, joka sanon: ’Katso, tässä minä olen.’

Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: ’Sinun Jumalasi on kuningas!’

Kuule! Vartijasi korottavat äänensä, kaikki he riemuitsevat, sillä he näkevät silmästä silmään, kuinka Herra palajaa Siioniin.

Huutakaa ilosta, riemuitkaa, kaikki te Jerusalemin rauniot, sillä Herra lohduttaa kansansa, lunastaa Jerusalemin.” (Jes. 52)

Herra itse palasi Siioniin omalla vaatimattomalla tavallaan, yksinkertaisuudessa. Vartijat korottivat äänensä, mutta mitä tapahtui rauhan ja hyvän sanoman julistukselle? Minne katosi ilosanoma, rauha, pelastus? Kuka ylipäätään ehti nähdä Kuninkaan, Herran palaamisen Siioniin? Minne katosi ilohuuto, riemu, minne katosi lohdutus, jota niin lohduttomasti olemme kaivanneet?

Eivät ne ole kadonneet, eivät ole kaukana meistä, ne ovat vain joutuneet verhon taakse, inhimillisen vääryyden taakse. Ne eivät ehkä palaa näkyvämmin, mutta ne ovat jossakin aivan käsin kosketettavassa läheisyydessä, kunhan vain raivaamme tiemme kaikkien ihmisoppien ja ihmiskunnian ryteikön lävitse. Herran varma Sana pätee tänäänkin: ”Kunniaani Minä en anna toiselle…”

Miten arvioimme tämänhetkistä elämäämme, ympäröivää maailmaa, seurakuntaa, ihmissuhteitamme? Onko kaikki siten kuin pitäisi olla, tuleeko meidän olla tyytyväisiä, vai tulisiko meidän odottaa jotakin enempää? Odotammeko jotakin muuta, kaipaammeko jonkinlaista muutosta, vai onko kaikki todellakin siten kuin toivoa saattaa, tai mikä on Jumalan tahto? Onko meidän hyvä olla, vai onko jokin meissä tyytymätön olosuhteisiimme, elämämme laatuun? Elämmehän lopunajassa, jossa ei muuta voi odottaakaan! Mitä muuta?

Me olemme kuulleet vuosikausien ajan julistusta, jonka kautta olemme saaneet melko täydellisen kuvan siitä, mitä ympärillämme ja siten meihinkin vaikuttaen olisi tapahtuva. Ilman muuta on selvää, että rakkaus kristillisissä piireissä on kylmennyt, mutta miten on maailman suhteen? Onko sen rakkaus kylmennyt, onko siinä koskaan todella ollutkaan rakkautta?

Me joudumme ensisijaisesti ajattelemaan kristillisiä piirejä, mukaan lukien omamme. Me olemme niin paljon puhuneet rakkaudesta – oliko jossakin vaiheessa todellista rakkautta meidän keskuudessamme, vai oliko kaikki hyvä kokemus vain toiveunta tai uskottelua, kuulemaamme siinä määrin pitäytymistä, että tunsimme velvollisuudeksemme olla kuin kaikki oppimamme olisi totta? Kyllä, koimme aikanaan, ajoittain, jotakin sellaista, mitä voisimme kutsua rakkaudeksi. Mutta kun ajattelemme Herramme elämää, joka on ainoa todellinen esikuvamme rakkaudelle ja kaikelle siihen liittyvälle, oli nähtävissä ja koettavissa hyvin kalvakka kuva syvällisestä rakkaudesta.

Me koimme kuulemamme ja lukemamme todella velvoittavaksi ja sitovaksi. Jokainen meistä halusi olla osallinen siihen mitä Jumala oli tekemässä. Mutta millaisella tavalla kuulimme, oliko meillä korva, joka ei ainoastaan kuullut ilmassa värähteleviä sanoja, vaan jonka kuulevuus ulottui näiden sanojen takana olevaan, iankaikkiseen ilmapiiriin, rakkauden valtakuntaan, isän sydämelle, joka armahtavaisuudessaan lausui suustaan sanoja, joista ihmisen on tarkoitus elää, ei vain muutamista, vaan jokaisesta!

Todellisuus kertoo surullista tarinaansa siitä, kuinka tuhannet ja miljoonat ovat kuulleet, mutta eivät ole pystyneet luomaan yhteyttä Häneen, joka on Alku ja Loppu, Alfa ja Omega, kaiken elämän lähde. Ihminen ei todellakaan elä leivästä, vaan jokaisesta sanasta joka Jumalan suusta lähtee! Kaikki tuomio on annettu Pojalle, Herralle Jeesukselle Kristukselle, joten on itsestään selvää, ettei meillä ole oikeutta ottaa Jumalan suusta lähteneitä sanoja ja lyödä niillä lähimmäistämme. Kuinka valtava merkitys onkaan yhdellä pienellä lauseella Apostolien teoissa: ”Menkää ja astukaa esiin ja puhukaa pyhäkössä kansalle kaikki tämän elämän sanat!” (Apt. 5)

”Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta - ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä ja julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille…” (1.Joh.1)

Jokapäiväinen elämämme todistaa siitä, mikä on meidän todellisuutemme. ”Puhukaa kansalle kaikki tämän elämän sanat…” Mitä saa aikaan elämän sana? Elämää! Me voimme kuitenkin puhua kuin Skeuaan pojat, jotka vain viittasivat johonkin toiseen palvelijaan. Lopputuloksen tiedämme. Mutta mitä olemme omin silmin nähneet, mitä katselleet, mitä koskettaneet? Mistä olemme todistaneet, mitä olemme julistaneet? Voitko laillani tuntea Hänen Henkensä läheisyyden, jonka ainoa tehtävä on kirkastaa Herraa Jeesusta Kristusta? Antaako tämä Läsnäolo mahdollisuuden jonkin merkittävän henkilön korostamiseen, ikään kuin iankaikkinen elämä olisi saavutettavissa irrallaan uskomme alkajasta ja täyttäjästä, Jeesuksesta? Kaikki todelliset Jumalan palvelijat ovat yrittäneet vakuuttaa kuulijansa ja lukijansa Jeesuksesta!

”Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä.

Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija;

eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.” (Hebr. 4)

Me olemme kirjoituksissamme selvästi, joskin ehkä toisenlaisin sanoin, antaneet ymmärtää tietynlaisen tottelemattomuuden vallinneen ns. meidän piireissämme. Voin toistaa sen yhä uudelleen ja uudelleen, Jumalan ja Hänen Henkensä edessä, että kaiken kuulemamme ja lukemamme jälkeen meillä ei ole pienintäkään kysymystä sen suhteen, millaisia meidän seurakuntana tulisi olla toinen toisellemme, myöskin ulkopuolisia kohtaan. Jos me edes jossakin määrin käsitämme, mitä edellä mainittu sanankohta, lukemattomia kertoja silmiemme eteen asetettuna, kertoo meille – eikö sen tulisi tuoda olemukseemme todella polttavan jumalanpelon? Mikään ei ole Hänelle näkymätöntä, mikään ei ole Häneltä salassa! Koko ns. meidän joukkomme historia, kaikki tapahtunut, kaikki nyt vallitseva sekä kaikki tuleva on Hänen tietoisuudessaan. Hänelle meidän ei ole tarve esittää jotakin, Hän tietää kaiken, mutta kysymys kuuluukin tänä päivänä, armon päivänä, mitä me olemme kykenevät näkemään ja tiedostamaan?

Herramme elämä toi julki Hänen olemuksensa, johon kuului näkymätön yhteys Isään, joka kaikessa oli Hänen tekojensa ja elämänsä määrittelijä. Hän oli Sana, jolta mikään ei ollut salassa, joka inhimillisessä kehossaankin oli Elävä Sana, jolta ei voi mitään kätkeä. Kuka meistä on suurin? Herran ei tarvinnut kuulla tätä pohdiskelua, Hän tiesi sen olemuksensa johdosta. Hän moneen kertaan julkitoi kykynsä nähdä asioita ennalta, vakuuttaakseen opetuslapsilleen, ettei mikään ollut Häneltä salassa. Mutta millä Hän saisi meidät vakuuttumaan siitä, että jopa sydämemme ajatukset puhuvat kovempaa kieltä kuin harkitutkin sanamme? Hän tietää jokaisen henkäyksemme, jokaisen liikkeemme, jokaisen ajatuksemme, jokaisen tekomme, jokaisen tarkoituksemme.

Miksi Hän ei Saksassa anna kenenkään nähdä suuren petoksen taakse, miksi ei omassa maassamme kukaan herää näkemään vuosikymmenisen petoksen laajaa tuhovoimaa? Miksi kysyn sitä, kun Hän kerran tietää kaiken? Hänellä on omat aikansa, omat tiensä, omat mittansa. Hän ei tarvitse minun neuvojani, minun ohjeitani. Kaikki on paljastettua Hänen edessään.

Miksi eivät kaikki koe Jumalan läheisyyttä minun tavallani? Katsellessani ihmisten tekoja ihmettelen – ketä he katselevat, mistä he saavan mallin kaikille teoilleen? Miten on mahdollista, etteivät he näe mitään moitittavaa asenteissaan, motiiveissaan, aivan käytännön elämässään? He eivät taida olla koskettaneet Häntä, joka minulle viestii rakkauttaan ja huolenpitoaan. Se ei voi jättää minua kylmäksi. Vaikka en näe mallia kaikelle elämässäni, tietty kaava ja linjaus ovat siitä huolimatta niin selvät, että on pakko jättää tietyt asiat tekemättä, kulkea teitä, jotka tuovat mukanaan sellaistakin, mistä itse en pidä.

On paljon mistä en pidä. En pidä siitäkään, että kymmenet vuodet olen odottanut Jumalan puuttumista kohtaamiini, valheeseen perustuviin hylkäämisiin. Mutta Hän tietää kaiken, näkee kaiken, mikään luotu ei ole Hänelle näkymätöntä. Hän tietää sopivan ajan kaikelle, minä olen liian malttamaton voidakseni järjestää elämäni. Tiedän Hänen näkevän kaiken, huomisenikin, siksi on parasta jättää kaikki Hänen huomaansa.

No niin, miksi ihmiset eivät näe moitittavaa käytöksessään ja uskonelämässään? Syitä on varmaankin monia, mutta uskon yhden perustavan seikan koskevan Raamatun lukemista. Kertomustemme nuori veli innostui julistuksestamme, mutta kun rakas sukulainen moitti useita kohtia, ajatteli hän asiassa olevan neuvotteluvaraa. Kiistakohdista ei tulisi ollenkaan niin merkittäviä, jos välttäisi tiettyjen sanankohtien lukemista. Eli mitä ei ainakaan usein lueta, se ei ole niin tärkeää! Mutta kun ihminen ei elä vain leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee! Hankalaa! Omatunto ei soimaa lainkaan niin kovasti, jos lukee mieluummin joitakin hengellisiä kirjoja, hyväksi todettuja. Ovathan nekin Jumalansanaa, eikö vain?

Olisiko hyvä ottaa käyttöön sanamuoto: sananjulistus. Sananjulistusta olemme kuulleet korvat puuduksiin, eikä luopumuksesta huolimatta tällä alueella ole näkyvissä minkäänlaista vähenemistä. Moderni media on tuonut käyttöömme ainutlaatuisen mahdollisuuden levittää hengellistä materiaalia, mutta onko kaikki enää jumalansanaa? Kirjaimen muoto saattaa olla huulillamme, mutta tuleeko ilmaisumme kautta esiin alkuperäinen Jumalan tarkoitus ja tahto? ”Niin vaimo sanoi Elialle: ’Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies ja että Herran sana sinun suussasi on tosi’.” (1.Kun.17) Tämä lause tallennettiin lapsen äidin suusta, kun Jumala Elian kautta oli palauttanut henkiin hänen poikansa.

Eikö samoin ole kaiken toimintamme suhteen jumalanvaltakunnassa? Vaikutusta ihmisiin ei niinkään tee taitava puheemme ja omasta mielestämme syvällinen opetus, vaan ihmiset odottavat, kaipaavat, näkevänsä Jumalan toiminnassa, ei vain menneisyydessä, vaan aivan nykyhetkessä. Sanan toteutuminen on samalla Sanan vahvistaminen. Saatamme toistaa kyllästymiseen asti Raamatusta lukemiamme kohtia, mutta jos meille ei ole tapahtunut sitä, mistä ensimmäinen Johanneksen kirje puhuu, ei sanoillamme ole tarkoituksen mukaista merkitystä. Mitä me käsin kosketimme, mikä elävänä oli keskellämme, minkä kanssa emme voineet olla samaistumatta, tulematta yhdeksi sen kanssa!

Iloitsin jokaisesta kuulemastani saarnasta, iloitsin Hengen elävöittämästä julistuksesta ja jokaisesta lupauksesta, jonka saatoin tiedostaa Sanan lukemisen pohjalta. Minä samaistuin Hänen kanssaan, jonka halusin nähdä jokaisessa Raamatun jakeessa. Ihastuin, en julistajaan, vaan Häneen, joka ensimmäisenä uskoon tuloni vuotena aivan kuin äänilevyltä toisti sisimmälleni: ”Kunniaani Minä en anna toiselle, en kenellekään, en milloinkaan!” Kuinka pitkälle voimme nähdä tämän asian? ”Ja kun kaikki on alistettu Pojan valtaan, silloin itse Poikakin alistetaan sen valtaan, joka on alistanut hänen valtaansa kaiken, että Jumala olisi kaikki kaikissa.” (1.Kor.15)

Tämä on meille käsittämätöntä, ylitse hengellisenkin ymmärryksemme menevää, mutta sen tulee tuoda meille todellinen jumalanpelko. Tämä Jumala, jonka ilmestys liharuumiissa, Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa, tuo meille julki Isän rakkauden ja samalla Hänen Kaikkivaltiutensa, on katsonut puoleemme rakkaudella ja armolla. Jos kaiken tämän katsomme halpa-arvoiseksi, emmekä kyllin kiinnitä huomiotamme oikeaan alamaisuuteen hengellisiä totuuksia kohtaan, olemme vaarassa joutua väkevän eksytyksen valtaan, jos emme rakastu siihen totuuteen, joka meille on tarjottu. Kuuluisa mielenterveyden ammattilainen sanoi aikanaan, että jos ihminen ei suostu olemaan ihminen, tekee hän automaattisesti itsestään jumalan. On tullut aika, jolloin meidän on selvitettävä itsellemme toimivaltamme rajat. Mitkä ovat oikeutemme, mitkä ovat velvollisuutemme? Missä rajoissa voimme puuttua toisten ihmisten tekemisiin, mikä on hengellinen arvoasemamme?

Joskus tuntuu siltä, että keskuudessamme on ainoastaan hengellisiä kenraaleja, mahdollisesti joitakin everstejä ja majureitakin, mutta melko vähän tavallisia sotamiehiä. Mistä tällainen arvoasteikko oikein on peräisin, sen haluaisin tietää! Olenko turhaan huolissani, kysellessäni tällaisia asioita? Minä tiedän kyllä Herramme puhuneen näistä asioista, mutta kaikissa Hänen ilmaisuissaan tulee esiin aivan toisenlainen arvomaailma. Olen aina iloinnut Hänen sanoistaan minullekin: ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä.

Te olette minun ystäväni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä.

En minä enää sano teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee; vaan ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni.”  (Joh.15). Tämä on juuri se, mitä tässä ajassa on selvinnyt minulle. Hän on ilmoittanut minulle kaiken, mikä tietoisuuteeni on tullut Hänen Henkensä vaikutuksen kautta. Hän ei kohtele minua jonkinlaisena palvelijana, vaikka sitä olenkin läheisilleni, mutta suhteessani Häneen olen hänen ystävänsä, uskonisäni Aabrahamin kanssa. Yritän palvella Häntä kaikessa heikkoudessani, tietoisuudessa Hänen läsnäolostaan. En halua kuulua siihen joukkoon, joka kerran joutuu Herran edessä muistuttamaan tätä toiminnasta ja teoista, joista Hänellä ei ole mitään tietoa. Minä toivon Hänen tuntevan minut juuri nyt, tässä elämäni henkäyksessä!

Lukemattomat ihmiset tekevät palveluksia Jumalalle ilman Hänen tahtoaan. Hän tuntee ja tietää kohdallamme vain ne teot, jotka Hän on meitä varten valmistanut, jotka Hän armossaan on saattanut näyttää meille. Mikä mahdollistaa meille tämän työnäyn, joka ennalta on valmistettu meitä varten? Minkä kautta Hän puhuu meille tässä ajassa, niin kuin kautta aikojen? Sanansa kautta, alkuperäisen Sanansa kautta!

”Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa.

Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa.

Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.

Kaikki, mitä Isällä on, on minun; sentähden minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.” (Joh.16).

Kaikki Jumalan oma perustuu meille uskottuun alkuperäiseen Sanaan. Hän julistaa meille tulevia, Hän puhuu tavalla ja toisella, mutta ei absoluuttisesti mitään ohitse kirjoitetun Sanan! Pyhä Henki ei siteeraa meille Sanaa ohitse sen, mitä itse siitä luemme. Meidän tehtävämme on täyttää mielemme Jumalan Sanalla, jotta Henki voi halunsa mukaan selittää Sanaa Sanalla, yhdistäen oikeat kohdat keskenään.

Markku Vuori