Luulevaisuudesta ja olettamuksista

”Monet ovat miehen mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, ja köyhä on parempi kuin valhettelija. Herran pelko on elämäksi: saa levätä yönsä ravittuna, eikä mikään paha kohtaa.” (Snl.19).

Me olemme itse kukin itsenäisiä persoonia omine näkemyksinemme ja ajatuksinemme. Olemme jo selvästi osoittaneet Sanalla ja Kirjoitusten hengellä, että jokainen meistä on oma persoonansa ja samalla osa Kristuksen Ruumista. Meitä ei ole tarkoitettu toinen toisemme klooneiksi tai jonkinlaisiksi kasvottomiksi ja persoonattomiksi olennoiksi, joiden kaiken tekemisen ja olemisen määrää jokin yhteisö tai korkea-arvoinen johtopersoona. Voidaksemme olla heijastamassa Kristusta ja Hänen Kirkkauttaan, tarvitaan Seurakunta, joka koostuu lukemattomista, eri tavalla heijastavista peileistä.

Mihin sitten tarvitsemme saman mielen, joka oli Herrallamme? Näiden peilien, heijastimien suuntaamiseen oikeisiin paikkoihin, oikeisiin asioihin, joiden tärkeyttä emme me ratkaise persoonallisuudestamme huolimatta, vaan Kaikkivaltias Tahto ja Viisaus.

”Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen…” (Fil.2).

”Monet ovat miehen mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa…”

Ei ole todellisuudessa olemassakaan ihanaa ihmistä, koska ihminen itsessään ei ole laupias, armahtavainen, vaan kääntymättömänä häneen pätee lukemamme teksti, joka paljastaa hänen todellisen olemuksensa! Ilman Herran neuvon huomioimista hänen ajatuksensa askartelevat kaiken mahdollisen parissa, mutta ei sen, mitä Herra häneltä odottaa!

Ajatukseni ovat jo toista päivää laupiaassa samarialaisessa, jonka Herramme on antanut meille esikuvaksi sille ihanuudelle, minkä Hän voi asettaa ihmiseen.

”Eräs mies vaelsi Jerusalemista alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, jotka riisuivat hänet alasti ja löivät haavoille ja menivät pois jättäen hänet puolikuolleeksi. Niin vaelsi sattumalta eräs pappi sitä tietä ja näki hänet ja meni ohitse. Samoin leeviläinenkin: kun hän tuli sille paikalle ja näki hänet, meni hän ohitse. Mutta kun eräs samarialainen, joka matkusti sitä tietä, tuli hänen kohdalleen ja näki hänet, niin hän armahti häntä. Ja hän meni hänen luokseen ja sitoi hänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä, pani hänet juhtansa selkään ja vei hänet majataloon ja hoiti häntä.” (Luuk.10).

Mikä mieli oli niin papilla kuin leeviläiselläkin? Mikä sai heidät kulkemaan juuri sen ohitse, mikä oli heidän olemassaolonsa tarkoitus? Luulevaisuus, olettamukset, ihmisen omat ajatukset!

Eikö mies selvästikin ollut kuollut, tai ainakin melkein? Kyseessä saattoi olla ansa, ja rosvot väijyivät nimenomaan uskonnollisia johtohenkilöitä. Luultavasti jokaisen pensaan takana väijyi aseistautunut rosvo valmiina iskemään kiinni viattomaan ohikulkijaan! Ei toki ollut tarkoitus, että näin tärkeä henkilö antautuisi vaaraan, ennen kaikkea kun yllä oli aivan uudenkarhea viittä ja uudet sandaalit! Likaista, aivan liian veristä ja likaista touhua, joka kuului viranomaisille, roomalaisille!

Papillisen henkilön tehtävä oli, ei liata itsensä, vaan julistaa jumalallista totuutta, mutta tämä surkea olento ei ollut selvästikään kykenevä vastaanottamaan minkäänlaista hengellistä apua, koska oli jo melkein kuollut! Kaikki olettamukset viittasivat siihen asenteeseen, joka oli iskostunut papilliseen mieleen: tuli välttää kaikkia riskin ottamisia! Voisihan sitä seuraavan asutuksen keskellä osoittaa arvokkaasti kädellään taaksepäin kertoen siitä kauhistuttavasta tilanteesta, joka vallitsi tien varrella, suorastaan häpeällisenä tahrana hyvän yhteiskunnan ja hangellisen arvomaailman silmissä!

Mistä kaikesta luulevaisuus ja olettamukset voivatkaan vapauttaa hurskaankin ihmisen!