Leipä

09.12.92 – Mitä on todellinen Leipä?

Hämmästyin erikoisella tavalla tänä aamuna löytäessäni tämän kirjoituksen tietokoneeltani.  Minulla ei ole juuri minäänlaista mielikuvaa sen kirjoittamisesta, mutta jossakin mielessä se sisältää niin merkittäviä asioita, että itsekin olen ymmälläni. Kirjoitus saattaa aluksi tuntua pitkäveteiseltä ja raskaalta, mutta... lue ja luo oma mielipiteesi!

   “Mutta kun ilta tuli, menivät hänen opetuslapsensa hänen tykönsä ja sanoivat: ‘Tämä paikka on autio, ja päivä on jo pitkälle kulunut; laske siis kansa luotasi, että he menisivät kyliin ostamaan itsellensä ruokaa.’ Mutta Jeesus sanoi heille: ‘Ei heidän tarvitse mennä pois; antakaa te heille syödä’. He sanoivat hänelle: ‘Meillä ei ole täällä muuta kuin viisi leipää ja kaksi kalaa’. Mutta hän sanoi: ‘Tuokaa ne tänne minulle’. Ja hän käski kansan asettua ruohikkoon, otti ne viisi leipää ja kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja siunasi, mursi ja antoi leivät opetuslapsillensa, ja opetuslapset antoivat kansalle. Ja kaikki söivät ja tulivat ravituiksi. Sitten he keräsivät jääneet palaset, kaksitoista täyttä vakallista. Ja niitä, jotka aterioivat, oli noin viisituhatta miestä, paitsi naisia ja  lapsia. (Matt. 14: 15- 21). (15: 32- 38).

   “Kun opetuslapset saapuivat toiselle rannalle, olivat he unhottaneet ottaa leipää mukaansa. Ja Jeesus sanoi heille: ‘Varokaa ja kavahtakaa fariseusten ja saddukeusten hapatusta’. Niin he puhuivat keskenään sanoen: ‘Emme ottaneet leipää mukaamme’. Mutta kun Jeesus sen huomasi, sanoi hän: ‘Te vähäuskoiset, mitä puhutte keskenänne siitä, ettei teillä ole leipää mukananne? Ettekö vielä käsitä? Ja ettekö muista niitä viittä leipää viidelletuhannelle ja kuinka monta vakallista otitte talteen, ettekä niitä seitsemää leipää neljälletuhannelle ja kuinka monta vasullista otitte talteen? Kuinka te ette käsitä, etten minä puhunut teille leivästä? Vaan kavahtakaa fariseusten ja saddukeusten hapatusta.’ Silloin he ymmärsivät, ettei hän käskenyt kavahtamaan leivän hapatusta, vaan fariseusten ja saddukeusten oppia“ (Matt. 16: 5- 12).

   “Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut. Sentähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä noudattaa ja niin  opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa. Sillä minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan“ (Matt. 5: 17- 20).

   “Te olette kuulleet sanotuksi...

    ...mutta Minä sanon teille...“

   ”Te olette kuulleet, mitä perinnäissäännöt sanovat, mitä ihmisten tulkinta sanoo Jumalan Sanasta, mutta Minä tulkitsen sen teille oikein, uudelleen, siten kuin se tulee ymmärtää juuri nyt tässä päivässä.”

   Jeesus ei voinut muuttaa mitään, mikä oli kirjoitettu, mutta mitkään perinnäissäännöt eivät sitoneet Häntä.

   “Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa“ (Matt. 6: 1).

   “Katso, minä olen antanut teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneja, ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava. Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa... olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille... autuaat ovat ne silmät, jotka näkevät, mitä te näette...(Luuk. 10: 17- 24).

   “Kun nyt Jeesus huomasi, että he aikoivat tulla ja väkisin ottaa hänet, tehdäksensä hänet kuninkaaksi, väistyi hän pois vuorelle, hän yksinänsä“ (Joh. 6: 15).

   “Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut... Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän... Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja uskoo minuun, se ei koskaan janoa...“ (Joh. 6).

   Ihmisen suurimmat inhimilliset tarpeet ovat aina olleet syöminen ja juominen, sillä ihmisruumis on luotu sellaisella tavalla, ettei se tule toimeen ilman näitä kahta toimintoa. Herramme ei milloinkaan tuominnut näitä tarpeita, sillä Luojana Hän itse tiesi niiden välttämättömyyden; Hän itse oli asettanut ne maalliseen luomukseensa. Kaikki tämä koski kuitenkin vain ihmisen maallista elämää, käsin kosketeltavaa ruumista. Useimmille ihmisille riittää tämä alue, sillä he ovat irtautuneet Jumalan alkuperäisestä tarkoituksesta, eivätkä siten näe tarvetta mihinkään muuhun. Kuitenkin jo alusta asti Jumalalla oli paljon enemmän näköpiirissänsä, sillä Hänen tarkoituksensa oli, että ihminen voisi elää iankaikkisesti. Tämä oli kuitenkin mahdollista vain sillä perustuksella, että tämä iankaikkinen elämä voisi tulla ihmiseen. Maallinen leipä ja vesi eivät sitä voineet aikaansaada, ja siksi juuri on kirjoitettuna: “Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee“ (Matt. 4: 4).

   Se, mikä on meitä lähinnä, saa usein värittää ja antaa muodon kaikelle muulle. Luonnostaan ihminen näkee kaiken kauempana olevan, näköpiirinsä ulkopuolella olevan, jokapäiväisen elämänsä kaavion mukaisesti ja arvostelee sen tällä perusteella. Tämä on yksinkertaisin, luonnollisin tie, helpoin tie, jonka suurin osa ihmiskuntaa on alusta pitäen valinnut. Ihminen on ottanut oman itsensä ja omat kokemuksensa kaiken mittapuuksi, ja siten saavuttanut tietynlaisen itsetyytyväisen tyydytyksen. Näkymätön on ollut aina olemassa, mutta sille annettu muoto ja merkitys on saanut tyytyä kunkin ihmismielen asettamiin rajoihin. Ihminen on nauttinut päivittäisen leipänsä ja juonut päivittäisen annoksensa vettä, kuka mistäkin kaivosta tai lähteestä. Enemmän tai vähemmän kiitollisena ja tyytyväisin mielin hän on käynyt levolle vuoteellensa ja odottanut heräävänsä seuraavana päivänä uuteen auringonnousuun. Itsestään selvänä on pidetty sitä, että maallinen aherrus ja saavutukset ovat oikeuttaneet johonkin hyvään myös maallisen elämän loppumisen jälkeen, sillä tuleehan kaiken tulla palkituksi saman kaavan mukaan kuin mikä oli vallinnut jokapäiväisessä elämässä.

   Vielä ei ole kukaan uskottavalla tavalla palannut kertomaan meille tuonpuoleisesta, vielä ei ole yhtäkään tapausta, joka yleismaailmallisesti katsottaisiin todisteeksi siitä, mikä meitä todellisuudessa odottaa. Leivän ja veden todistus on ainoa vakuuttava, päivittäinen todellisuus, jota kukaan ei epäile edes unissansa. Lieneekö tämän todellisuuden aikaansaamaa se tila, jossa ihmiskunta on juuri tälläkin hetkellä? Koko kristikunta rukoilee yhä edelleen: “...anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme“ ajatellen vain ruumiinsa tarvetta ja kuunnellen vatsansa ääntä. Kaikesta huolimatta ei kukaan pohjimmiltaan usko eikä halua kaiken loppuvan siihen hetkeen kun hengityksemme lakkaa, ja sydämemme ei enää pumppaa elämää tuovaa nestettä kehomme eri osiin.

    Ihmisellä Luojan luomana on luonnostaan halu elää iankaikkisesti, jossakin paremmassa ja miellyttävämmässä olotilassa kuin se, missä nyt olemme. Mutta jos jokapäiväisen leipämme muodostaa vain valkoinen tai musta leipä, kulutus- tai kevytmaito, kaivo- tai johtovesi, niin muuttaneeko se jotakin iankaikkisuuttamme silmälläpitäen? Eikö rukouksemme sittenkin tulisi pitää sisällänsä jotakin muutakin, kuin vain jokapäiväisen maallisen toimeentulomme? Eiköhän Herramme todellisuudessa sisällyttänyt paljon enemmänkin tuohon rukoukseen, jossa Hän aivan kouriintuntuvalla tavalla antaa meille esimerkin todellisesta rukouksesta?

   Kun Herramme itse oli kiusaajan koeteltavana ja sai kokea pahimman nälän, mitä ihminen voi hengissä säilyen kokea neljänkymmenen vuorokauden paaston jälkeen, toi Hän julki yhden pelastushistorian merkittävimmistä ajatuksista. “Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee!“ Hänen vallassansa olisi ollut muuttaa jopa kivet leiväksi tai kutsua enkeli tuomaan itsellensä ruokaa, mutta Hän ei tehnyt sitä. Miksi? Siihen voisimme löytää useampiakin syitä, mutta olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi, mistä lähteestä tämä ajatus tuli, kuka sen esitti? “Jos sinä olet... jos sinä olet... jos lankeat maahan!“ Hän oli sitä mitä oli, eikä Hänen tarvinnut todistaa sitä vihollisen edessä, vihollisen, joka käytti Jumalan Sanaa jokaisessa puheenparressansa suurella viisaudella ja inhimillisen mielen mukaisesti juuri oikealla kohdallansa, mutta siitä huolimatta tavalla, joka sopii juuri hänelle, langenneelle, Jumalan maahan syöksemälle enkeliruhtinaalle, joka kerran oli lähes Jumalan vertainen. Jo aikanaan hän oli halunnut asettua Jumalan paikalle ylpeydessänsä (Hes. 28) mutta oli tullut syrjäytetyksi paikaltansa. Nyt hän jälleen kerran asettaa Herrallemme haasteen sanoen: “Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua.“

    Jeesus tiesi paikkansa ja asemansa, mutta miten on meidän suhteemme? Kuinka moni meistä olisikaan kumartunut tämän valtavan ilmestyksen ja tämän voimallisen saarnan edessä? Johannes Patmoksen saarella olisi halunnut langeta maahan ja kumartua Jumalan enkelin edessä suurten näkyjen valtaamana, mutta enkeli, ollen Jumalan enkeli, oli täydessä sopusoinnussa ja harmoniassa Jumalan Sanan kokonaistodistuksen kanssa. Hän tiesi, mitä Herramme oli vastannut perkeleelle: “Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: ‘Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman“ (Matt. 4: 10) ja ojensi Johannesta täysin Kirjoitusten mukaisesti: “Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi kanssapalvelija, niiden, joilla on Jeesuksen todistus; kumarra ja rukoile Jumalaa. Sillä Jeesuksen todistus on profetian henki. - Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi, profeettain, kanssapalvelija, ja niiden, jotka ottavat tämän kirjan sanoista vaarin; KUMARTAEN RUKOILE JUMALAA!“ (Ilm. 19: 10; 22: 9).

   Johannes oli niin vaikutettu, että huolimatta ensimmäisen kerran varoituksesta hän olisi toistamiseen halunnut osoittaa kunnioitustansa ja palvontaansa tätä Jumalan lähettilästä kohtaan. Hän oli inhimillinen ihminen ja vajavaisuuksien alainen kuten jokainen meistä. Jumalallinen rakkaus varoitti häntä heti alkuunsa tekemästä virhettä, jolla olisi rikkonut vakavasti Jumalaa vastaan. Sielunvihollinen oli tarjonnut itse Herrallemme leipää, joka ei ollut Jumalan leipää, suojelua, joka ei ollut Jumalan suojelua, sekä valtaa, joka ei ollut Jumalan valtaa. Kaikella hänen tarjoamallaan oli erittäin hurskas ulkomuoto, ja kaikki tehtiin Jumalan Sanan varjolla, mutta vääryyden ja valheen hengessä, todellisena päämääränä ulkonaisesta Sanaan pitäytymisestä huolimatta alkuperäisen Sanan rikkomiseen johtaminen, hengelliseen kuolemaan saattaminen!

   Jos Johannes todella kiusauksen hetkellänsä olisi jäänyt makaamaan enkelin jalkojen juureen, olisi tämä hetkessä poistunut paikalta loukkaantuneena. Johannes ei kuitenkaan olisi maannut olemattoman edessä, vaan hengellinen silmä olisi ollut kykenevä näkemään uuden valkean olennon ilmestymisen hänen eteensä. Tuskin olisi Johannes huomannut tätä vaihdosta, sillä olivathan hänen kasvonsa painettuina maahan. Näin ei kuitenkaan ollut Johanneksen kohdalla, sillä hän piti kiinni Jeesuksen todistuksesta alusta loppuun asti, sillä kuuluuhan hänen oma todistuksensa: “Minä olin Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden saaressa, jonka nimi on Patmos“ (Ilm. 1: 9).

   Miten on ollut ja on yhä edelleen monien “Johannesten“ kohdalla? Jumalan Sana on saanut puhutella, ja suuret näyt ovat tulleet silmien eteen. Edessä on nähty iankaikkisuuden tie, mahdollisuus tuonpuoleiseen elämään, yhteyteen itse Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. On lähdetty riemuiten kulkemaan tällä Uudella Tiellä ja haluttu kertoa siitä kaikille muillekin. Mutta jokaisen on koettava oma hengellinen erämaansa, oma kiusausten vuorensa, oma paastonsa. Jokaisen on kohdattava kiusaajansa, mutta miksi niin moni voi unohtaa, että tämä kiusaaja pysyy aina samana, samoja keinoja, samoja sanakäänteitä käyttävänä sielunvihollisena, perkeleenä?

    Miksi niin moni kuvittelee, että nykyaikana tämä vuoropuhelu käytäisiin jotenkin eri tavoin, kuin mitä sen Herramme joutui käymään? Miksi niin moni luulee, että tämä keskustelu käytäisiin ikään kuin hengellisen mielen ja hengellisen elämän sanakamppailuna maallista mieltä ja maallista valtaa vastaan, maailmallisuutta vastaan? Eikö tässä olekin perussyy siihen, miksi niin moni lupaavasti aloittanut sananpalvelija “hengellisessä tai maallisessa nälässänsä“ on valmis asian vakavuutta tiedostamatta noudattamaan itsensä perkeleen kehotusta ja käskemään kiviä muuttumaan leiväksi? Kuinka moni käsittää tämän tehdessänsä jo kumartaneensa ja palvoneensa perkelettä? Kuinka voisi jostakin tämän Jumalan perivihollisen esittämästä tai julkituomasta asiasta syntyä jotakin iankaikkisuuteen ja hengelliseen kasvuun kantavaa?

   Aikanaan Herramme Jeesus joutui toteamaan edessänsä seisoville kuulijoille: “Totisesti, totisesti minä sanon teille: ‘ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi’“(Joh. 6: 26). Herramme oli antanut opetuslastensa tehtäväksi ruokkia kansanjoukot muutamalla kalalla ja leivällä, mikä olikin mahdollista Hänen siunaamisensa kautta. Mutta tämä kaikki oli käsitetty täysin väärin. Suuret kansanjoukot näkivät tässä tapahtumassa kaiken sen toteutumisen ja täyttymyksen, mikä heidän sisimmässään oli asetettu päämääräksi. Kansanjoukot olivat niin vaikutettuja ja sellaisessa hurmoksessa, että olisivat siinä paikassa väkisin vieneet Jeesuksen ja tehneet Hänestä kuninkaansa (Joh. 6: 15).

    Herramme tarkoitus meni paljon syvemmälle kuin mitä ihmiset käsittivät. Täytetty vatsa oli heille suuren kaipauksen täyttymys; ajallinen, rajoitettu tyydytys, jolla ei ollut iankaikkista merkitystä. Kuinka pian tuo huuma olisikaan löytänyt loppunsa roomalaisen miekan iskussa, jos Herramme olisi kaikkeen suostunut! Mutta ei, Hän heti asiantilan huomatessaan väistyi pois ja meni yksinäisyyteen.

   “Jos sinä todella olet Jumalan palvelija, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi!“ Saman kehotuksen saavat kuulla kaikki sananpalvelijat jossakin elämänsä vaiheessa. Hengellisessä erämaassa, hengellisessä nälässä, koetellaan jokainen sananpalvelijan nimellä kulkeva, samoin kuin jossakin määrin jokainen riviuskovainenkin. Kun kaikki inhimillinen luottamus ja toivo on mennyttä, kun saavutetaan tila, jossa ei ole mitään käsin kosketeltavaa jäljellä, vain paahtava aurinko ja kuuma erämaa polttavine kivineen, ruumista polttava ja jäytävä tuska, tehdään lopulliset ja suurimmat ratkaisut. Mutta jotta nämä ratkaisut voitaisiin tehdä oikein, tulee tuntea jumalallinen esikuva. Tässä kohden on mitä suurin merkitys Herramme sanoilla: “Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia, ettekä Jumalan voimaa“ (Matt. 22: 29).

   Jokainen sananpalvelija kaipaa saada omata niin suuren hengellisen voiman kuin mahdollista, toimia Jumalan voimassa kadotetun maailman keskellä, kantaaksensa mitä runsaimman sadon Jumalan vilja-aittoihin. Mutta mitä tahtoo kansa tänä päivänä? Minne kokoontuvat suurimmat ihmisjoukot? Mikä saa heidät liikkeelle? Olisiko tänä päivänä toisin kuin Herramme aikana? Aivan varmasti ei!

   Aikoinaan Herramme sanoi opetuslapsillensa: “Antakaa te heille syödä!“ Alusta alkaen on todellisten Jumalan palvelijoiden tehtävänä ollut huolehtia kansan hengellisestä tarpeesta ja ruokkia heitä oikeanlaisella ruualla. Kaikille ei ole suotu saada tulla osalliseksi suurista palvelustehtävistä, mutta itsekullekin on suotu tietynlaisia tehtäviä pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Kaikilla on kuitenkin ollut yksi ja sama päämäärä: olla menestyksellinen tässä tärkeässä tehtävässä. On luonnollista ja oikein, että Jumalan työstä kysymyksen ollen tulee antaa kaikkensa sen eteenpäin viemiseksi. Mutta miksi kaikesta vuosisataisesta Jumalan valtakunnan työstä huolimatta on kuitenkin saavutettu niin vähän todellista uskoa ja vilpitöntä Jumalaan luottamista? Jos kaikki todella on Jumalasta lähtöisin, niin miksi kristikunta on siinä tilassa, missä se on tänään? Miksi sairain ruumis maan päällä on Kristuksen ruumis, seurakunta; jakaantuneena lukemattomiin eri osasiin ja ryhmiin, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua keskenään ja toisiansa vastaan? Mitä heille on annettu, millä heitä on ruokittu?

   Jeesuksen aikana kansanjoukot tulivat ruokituiksi maallisella ruualla, joka tosin oli Jumalallisen ihmeen aikaansaamaa. Tällä ihmeellänsä Herramme tahtoi puhua todellisuudessa jostakin aivan muusta, mutta niin kuin jo on mainittu, kansa näki sen vain yhdellä tavalla. Tässä oli jotakin suurta, odotettua. Tässä oli mies, jota he olivat odottaneet; Hänestä tuli tehdä kuningas! Herramme tuli tästä murheelliseksi ja väistyi yksinäisyyteen. Mutta mitä tekevät meidän aikamme sananpalvelijat, joutuessaan samojen koettelemusten eteen? Ovatko he valmiit valitsemaan yksinäisyyden havaitessaan kansanjoukkojen hiukankin väärän innostuksen ja välikappaleen korottamisen?

   Kun katselemme Herramme maallisen vaelluksen aikaa, voimme selvästi hahmottaa kuvan siitä, mitä sen aikaisella hengellisellä rintamalla tapahtui. Useimmille hengellisistä asioista selvillä oleville on täysin ymmärrettävää se, että tietynlaiset samankaltaisuudet toistuvat kautta koko pelastushistorian, ja että tuonkin ajan tapahtumilla on hengellinen merkityksensä tämän ajan hengelliselle elämälle. Jos joku tätä ei vielä käsitä, ymmärtänee hän sen tämän kirjoituksen luettuaan.

   On suuresti ihmeteltävää se, että kaikkina aikoina kuten nytkin, on kaikki hengellisellä rintamalla tapahtuva asetettu aivan kuin aivan väärien rintamien taakse. Ei olla käsitetty lainkaan, missä todellinen taistelu ja kamppailu käydään. Puhutaan vain valkeuden ja pimeyden välisestä taistelusta, maailman voittamisesta Kristukselle, pahuuden voimien lannistamisesta, ihmisten käännyttämisestä Kristuksen puoleen. Mutta mistä on todellisuudessa kysymys? Mitä tapahtui Herramme aikana? Sama toistuu tänään, joskin hiukan erilaisen verhon alla.

   “Jos sinä todella olet... niin muuta nämä kivet leiviksi!“ Jumalan Sana todistaa, että Jumala ei anna lapsillensa kiviä, vaan todellista hengellistä ruokaa. (Matt. 7: 9). Miksi Herramme joutui kohtaamaan tällaisen kiusauksen, jossa vihollinen toivoi Hänen muuttavan kivet leiväksi? Mitä tämä tahtoo sanoa meille tässä viimeisessä ajassa?

   Niin kuin jo totesimme, käytti ja käyttää vihollinen yhä edelleenkin Jumalan Sanaa ja lähestyy hurskaita lainauksia käyttäen jokaista uskovaista. Mutta koska ihmiset eivät tunne Jumalan Sanaa eikä Hänen voimaansa, eivät he ole kykeneviä Herramme tavoin vastaamaan viholliselle: “On myöskin kirjoitettu!“ Asiayhteydestään irrotetut Jumalan Sanan kohdat eivät siis lainkaan häiritse perkelettä, vaan päinvastoin, hän on kuin kotonaan liikkuessaan Sanan jakeiden välissä. Hän osaa ulkoa jokaisen jakeen, jokaisen sanan, jokaisen pilkun; onhan hän kerran ollut Jumalaa lähinnä ollut kerubi, valkeuden enkeli. Hän on lukutaitoinen, mutta tuskin ymmärtää kaikkea lukemaansa jumalallisesti, sillä hän käyttää Sanaa vain ulkonaisesti, eksytys mielessänsä. Kun Jumalan Sana puhuu siitä, että jos mahdollista, valitutkin eksytettäisiin, niin kuinka ymmärrettävää se onkaan näiden sanankohtien valossa!

   Sielunvihollinen on aina, paljon useammin kuin monet käsittävätkään, esiintynyt valkeuden enkelinä, ja rohkenisin väittää, että juuri tässä ajassa, jossa me nyt elämme, hän tuskin ehtii riisua yltänsä tuota valkeuden kaapua. “Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi.“ (2. Kor. 11: 14). Voidaan murheella todeta, että vain hyvin harvat ovat todella selvillä siitä, mikä ja mitä, kuka sielunvihollinen todella on ja miten hän toimii. Ei ole niinkään virheellistä nähdä hänen toimintansa suurkaupungin yöelämässä, rikollisuudessa ja prostituutiossa, ja yleensä maailmallisuudessa ja Jumalasta luopumisessa. Mutta suurimman virheensä kristikunta tekee siinä, ettei se näe tätä laajemmalti, aluetta, joka itse asiassa on mitä salakavalin ja petollisin. “Valkeuden enkeli“ ei ole ilmestynyt näille “maailmallisille ihmisille“ ja kehottanut heitä rikollisuuteen ja itsensä myymiseen. Missä tämä “valkeuden enkeli“ ilmestyy ja esiintyy, jos sitä ei havaita kaduilla ja maailmallisissa huvituksissa? Tähän voimme saada tyhjentävän vastauksen Jumalan Sanan sivuilta.

   “Sillä semmoiset ovat valheapostoleja, petollisia työntekijöitä, jotka tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi. Ei ole siis paljon, jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi, mutta heidän loppunsa on oleva heidän tekojensa mukainen“ (2. Kor. 11: 13- 15). Jo tästä sanankohdasta käy selvästi esiin se, mistä meidän tulee etsiä “valkeuden enkeleitä“. Missä siis rintama todellisuudessa kulkee? Missä on todellisen seurakunnan taistelu, ja kuka ja mikä on sen pahin vihollinen, mikä on suurin eksytys?

   Jo Paavali aikoinaan varoitti seurakunnan paimenia tulevista vaaroista sanoen: “Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa...“ (Apt. 20: 29- 30). Toisen Korinttolaiskirjeen 11. luvussa Paavali puhuu toisen Jeesuksen saarnaamisesta ja 2. luvussa hän mainitsee, kuinka monet myyskentelevät Jumalan Sanaa. Aivan suoranainen poikkeaminen opitusta on liian huomiota herättävää, mutta kun opetus tulee suuressa voitelussa ainakin näennäisesti Jumalan Sanan mukaisesti, on valmiina näyttämö, joka muuttaa kaiken. Jos suoranaisesti saarnataan jotakin toista Jeesusta, huomataan se helposti, mutta jos opetus vähimmässäkään väärin poikkeaa siitä, mitä on kirjoitettu, ja mitä Herramme puhui, niin todellisuudessa kuitenkin on edessämme piankin joku toinen Jeesus, joka ei enää olekaan Herra Jeesus. Miksi? Koska Herra Jeesus on Sana, lihaksi tullut Jumala!

   Rukouksessansa, jonka tulisi olla meille kuin viimeinen tahto, sitova testamentti, Herramme rukoili: “Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, ETTÄ HE KAIKKI OLISIVAT YHTÄ, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt... minä heissä ja sinä minussa -- ETTÄ HE OLISIVAT TÄYDELLISESTI YHTÄ, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt  ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut“ (Joh. 17: 20- 23). Tämä yhteys on maailmanlaajuisesti selitetty väärin, koska ei ole syvennytty Jumalan Sanaan, vaan on vain irrallisesti otettu määrätyt kohdat. Toisaalta julistetaan maailmanlaajuista kristittyjen yhteyttä jopa siihen asti, että paavi saattaa huudahtaa itämaisten uskontojen edustajille, että me olemme kaikki veljiä. Me kaikki olemme todella veljiä luomisen perusteella, sillä koko ihmiskunta on peräisin Aadamista ja Eevasta, mutta tässä yhteydessä on Jumalan pilkkaa puhua veljeydestä siinä mielessä, mitä Herramme puhui todellisten uskovaisten yhteydestä. Todellisella yhteydellä on perustuksensa, joka lepää Jumalan Sanassa. Yhteydellä on vaatimuksensa, edellytyksensä, se vaatii antautumista, puhdistautumista, muuttumista.

   Jumala ei ole jotakin sellaista, minkä ihmismieli voisi luoda, tai minkä jokainen voi kuvitella sellaiseksi kuin haluaa. Joka haluaa elää iankaikkisesti, sen täytyy saada elämänsä Jumalalta, Iankaikkiselta. Mihin tämä yhteys sitten perustuu? “Ja tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä. Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta. Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä“ (1. Joh. 1: 5- 7).

   Edellisessä sanankohdassa kiinnittävät huomiotani erityisesti sanat: valkeus, yhteys, valhettelu, totuus. Jotta todellisilla uskovaisilla voisi olla yhteys, täytyy sille olla sellainen perustus, millä yhteys voi syntyä. Jumalan Sanan mukaisesti tämä yhteyden perustus on valkeudessa vaeltaminen. Mutta mitä merkitsee valkeudessa vaeltaminen? Onko yhdentekevää mitä kukin uskoo, ja miten kukin elää? Onko monenlaista valkeutta? “...sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi!“ Mitä valkeuden enkeli tarjoaa? Missä tämä valkeuden enkeli esiintyy? Siitä saamme mitä selvimmän kuvan seuraamalla Herramme Jeesuksen elämää tämän maan päällä. Olemme jo todenneet, että Paavali varoittaa meitä vääristä opettajista ja veljistä, jotka eivät ole veljiä.

   Yksi hengellisen elämän salaisuuksia ehkä parhaiten esiin tuova jae on Matteuksen Evankeliumin 5: 45: “...sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin.“ Jumalan siunausten näennäiset sateet ovat aina vuotaneet kaiken kansan ylle, ja on oleva iankaikkisuuteen asti arvoituksena, miksi näin on. Nyt eläessämme aivan viimeisiä hetkiä tällaisen sivilisaation keskellä, tulee meidän erikoisella tavalla muistaa Herramme varoitukset.

    Omassa elämässäni olen jostakin syystä kautta viimeisten vuosien tuntenut hiljaisen äänen, joka yhä uudelleen on sanonut: “Vaikka joku mies tai nainen, veljen nimellä kulkeva, kykenisi lentelemään katolta toiselle, ja julistaisi jotakin erikoista, niin ei sillä olisi mitään merkitystä, jos julistus ei perustuisi Jumalan Sanan kokonaistodistukseen!

   Jo nyt on lukematon joukko julistajia, jotka kuuluttavat suurella äänellä nykyaikaista tekniikkaa käyttäen: “Katso, täällä on Kristus!“ Mitä tulee sitten näiden ihmisten palvelustehtäviin, niin ne ovat näennäisesti paljon suuremmassa määrin “vahvistetut“ kuin todellisten jumalanpalvelijoiden, mutta kysymys ei olekaan vahvistamisesta, vaan siitä, kuka vahvistaa ja minkä! “Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät SUURIA TUNNUSTEKOJA JA IHMEITÄ, NIIN ETTÄ EKSYTTÄVÄT, JOS MAHDOLLISTA, VALITUTKIN!“ (Matt. 24: 24).

   Itse antikristuksen tulemuksesta kerrotaan samalla tavalla: “...jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niille, jotka joutuvat kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua...“ (2. Tess. 2: 9- 19). “Ja se tekee suuria ihmeitä, niin että saa tulenkin taivaasta lankeamaan maahan ihmisten nähden.“ (Ilm. 13: 13).

   Jumalan tiet ovat ihmismielelle käsittämättömät. Kain oli yksi ensimmäisistä ihmisistä maan päällä, ja ilmiselvästi hänellä oli läpikotaisin paha sydän. Veljensä Aabelin kanssa hän uhrasi Herralle, mutta Herra ei katsonut hänen uhrilahjansa puoleen. Mutta siitä huolimatta Hän kävi keskustelua tämän kanssa! Tämä ei tarkoittanut sitä, että Hän olisi ollut mielistynyt tähän veljensä murhaajaan. Kuinka moni Kainin kaltainen ihminen tänä päivänä luuleekaan olevansa Jumalan mieltymyksen ja suosion alla, kun Sana puhuu hänelle kaikesta huolimatta, ja jopa eräänlaiset näyt ja ilmestykset tulevat hänen osaksensa! Hengelliset lahjatkin saattavat toimia, mikä on kuin sinetti myrkkytynnyrin päällä!

   Miten näin voi olla, sitä meidän on kerran kysyttävä Herraltamme kun olemme Hänen luonansa. Kain puhui Herralle hurskaasti, vaikka 1. Joh. 3: 12 mukaisesti oli paholaisesta (oikea käännös). “Syyllisyyteni on suurempi kuin että sen kantaa voisin. Katso, sinä karkoitat minut nyt pois vainiolta, ja minun täytyy lymytä sinun kasvojesi edestä ja olla kulkija ja pakolainen maan päällä; ja kuka ikinä minut kohtaa, se tappaa minut“ (1. Moos. 4: 14).

   Inhimillisen ajatuksen mukaisesti Kain lausui oman tuomionsa, ja niin sen olisi tullut olla. Mutta mitä Herra Jumala kuitenkin vastaa? “Sentähden, kuka ikinä tappaa Kainin, hänelle se pitää seitsenkertaisesti kostettaman.“  Herra laittoi Kainiin merkin, ettei kukaan hänet kohtaava tappaisi häntä. Tämän jälkeen Kain eli elämäänsä ja jatkoi sukuansa. Minne tahansa hän menikään, seurasi merkki häntä! Ajatelkaamme tätä tänä aikana, jossa ihmiset etsivät merkkejä ja ihmeitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kain voi todistaa totuuden mukaisesti siitä, että itse Herra oli pannut merkin häneen. Mitä muuta tarvitseekaan tämän ajan merkkiä etsivä?!

   Tässä ajassa merkit ja ihmeet ovat ensimmäisellä sijalla, eikä juuri kukaan osaa asettaa tällaisia tapahtumia kyseenalaisiksi. Tärkeintä on uskonnollisuus, mutta ei käsitetä sitä, ettei ihminen voi itseänsä pelastaa.

(Kirjoitus on jäänyt ikään kuin keskeneräiseksi, mutta jokainen voi jatkaa tästä Jumalan Sanan pohjalta ja täydentää itse sen.)

Markku Vuori