09.12.92 – Mitä on todellinen Leipä?
Hämmästyin erikoisella tavalla tänä aamuna löytäessäni tämän kirjoituksen tietokoneeltani. Minulla ei ole juuri minäänlaista mielikuvaa sen kirjoittamisesta, mutta jossakin mielessä se sisältää niin merkittäviä asioita, että itsekin olen ymmälläni. Kirjoitus saattaa aluksi tuntua pitkäveteiseltä ja raskaalta, mutta... lue ja luo oma mielipiteesi!
“Mutta kun ilta tuli, menivät hänen
opetuslapsensa hänen tykönsä ja sanoivat: ‘Tämä paikka on autio, ja päivä on jo
pitkälle kulunut; laske siis kansa luotasi, että he menisivät kyliin ostamaan
itsellensä ruokaa.’ Mutta Jeesus sanoi heille: ‘Ei heidän tarvitse mennä pois;
antakaa te heille syödä’. He sanoivat hänelle: ‘Meillä ei ole täällä muuta kuin
viisi leipää ja kaksi kalaa’. Mutta hän sanoi: ‘Tuokaa ne tänne minulle’. Ja
hän käski kansan asettua ruohikkoon, otti ne viisi leipää ja kaksi kalaa,
katsoi ylös taivaaseen ja siunasi, mursi ja antoi leivät opetuslapsillensa, ja
opetuslapset antoivat kansalle. Ja kaikki söivät ja tulivat ravituiksi. Sitten
he keräsivät jääneet palaset, kaksitoista täyttä vakallista. Ja niitä, jotka
aterioivat, oli noin viisituhatta miestä, paitsi naisia ja lapsia. (Matt. 14:
15- 21). (15: 32- 38).
“Kun opetuslapset saapuivat toiselle
rannalle, olivat he unhottaneet ottaa leipää mukaansa. Ja Jeesus sanoi heille:
‘Varokaa ja kavahtakaa fariseusten ja saddukeusten hapatusta’. Niin he puhuivat
keskenään sanoen: ‘Emme ottaneet leipää mukaamme’. Mutta kun Jeesus sen
huomasi, sanoi hän: ‘Te vähäuskoiset, mitä puhutte keskenänne siitä, ettei
teillä ole leipää mukananne? Ettekö vielä käsitä? Ja ettekö muista niitä viittä
leipää viidelletuhannelle ja kuinka monta vakallista otitte talteen, ettekä
niitä seitsemää leipää neljälletuhannelle ja kuinka monta vasullista otitte
talteen? Kuinka te ette käsitä, etten minä puhunut teille leivästä? Vaan
kavahtakaa fariseusten ja saddukeusten hapatusta.’ Silloin he ymmärsivät, ettei
hän käskenyt kavahtamaan leivän hapatusta, vaan fariseusten ja saddukeusten
oppia“ (Matt. 16: 5- 12).
“Älkää luulko, että minä olen tullut lakia
tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. Sillä
totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa
pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut.
Sentähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla
opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman;
mutta joka niitä noudattaa ja niin
opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa. Sillä
minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin
kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan“ (Matt. 5: 17- 20).
“Te olette kuulleet sanotuksi...
...mutta Minä sanon teille...“
”Te olette kuulleet, mitä perinnäissäännöt
sanovat, mitä ihmisten tulkinta sanoo Jumalan Sanasta, mutta Minä tulkitsen sen
teille oikein, uudelleen, siten kuin se tulee ymmärtää juuri nyt tässä
päivässä.”
Jeesus ei
voinut muuttaa mitään, mikä oli kirjoitettu, mutta mitkään perinnäissäännöt
eivät sitoneet Häntä.
“Kavahtakaa, ettette harjoita
vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa
palkkaa Isältänne, joka on taivaissa“ (Matt. 6:
1).
“Katso, minä olen antanut teille vallan
tallata käärmeitä ja skorpioneja, ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole
teitä vahingoittava. Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille
alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina
taivaissa... olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne
lapsenmielisille... autuaat ovat ne silmät, jotka näkevät, mitä te näette...(Luuk. 10: 17- 24).
“Kun nyt Jeesus huomasi, että he aikoivat
tulla ja väkisin ottaa hänet, tehdäksensä hänet kuninkaaksi, väistyi hän pois
vuorelle, hän yksinänsä“ (Joh. 6: 15).
“Totisesti, totisesti minä sanon teille:
ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden,
että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä
ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään
ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse,
sinettinsä painanut... Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses
antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta
totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa
maailmalle elämän... Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei
koskaan isoa, ja uskoo minuun, se ei koskaan janoa...“ (Joh. 6).
Ihmisen
suurimmat inhimilliset tarpeet ovat aina olleet syöminen ja juominen, sillä ihmisruumis
on luotu sellaisella tavalla, ettei se tule toimeen ilman näitä kahta
toimintoa. Herramme ei milloinkaan tuominnut näitä tarpeita, sillä Luojana Hän
itse tiesi niiden välttämättömyyden; Hän itse oli asettanut ne maalliseen
luomukseensa. Kaikki tämä koski kuitenkin vain ihmisen maallista elämää, käsin
kosketeltavaa ruumista. Useimmille ihmisille riittää tämä alue, sillä he ovat
irtautuneet Jumalan alkuperäisestä tarkoituksesta, eivätkä siten näe tarvetta
mihinkään muuhun. Kuitenkin jo alusta asti Jumalalla oli paljon enemmän
näköpiirissänsä, sillä Hänen tarkoituksensa oli, että ihminen voisi elää
iankaikkisesti. Tämä oli kuitenkin mahdollista vain sillä perustuksella, että
tämä iankaikkinen elämä voisi tulla ihmiseen. Maallinen leipä ja vesi eivät
sitä voineet aikaansaada, ja siksi juuri on kirjoitettuna: “Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka
Jumalan suusta lähtee“ (Matt. 4: 4).
Se, mikä on
meitä lähinnä, saa usein värittää ja antaa muodon kaikelle muulle. Luonnostaan
ihminen näkee kaiken kauempana olevan, näköpiirinsä ulkopuolella olevan,
jokapäiväisen elämänsä kaavion mukaisesti ja arvostelee sen tällä perusteella.
Tämä on yksinkertaisin, luonnollisin tie, helpoin tie, jonka suurin osa
ihmiskuntaa on alusta pitäen valinnut. Ihminen on ottanut oman itsensä ja omat
kokemuksensa kaiken mittapuuksi, ja siten saavuttanut tietynlaisen
itsetyytyväisen tyydytyksen. Näkymätön on ollut aina olemassa, mutta sille
annettu muoto ja merkitys on saanut tyytyä kunkin ihmismielen asettamiin
rajoihin. Ihminen on nauttinut päivittäisen leipänsä ja juonut päivittäisen
annoksensa vettä, kuka mistäkin kaivosta tai lähteestä. Enemmän tai vähemmän
kiitollisena ja tyytyväisin mielin hän on käynyt levolle vuoteellensa ja
odottanut heräävänsä seuraavana päivänä uuteen auringonnousuun. Itsestään
selvänä on pidetty sitä, että maallinen aherrus ja saavutukset ovat oikeuttaneet
johonkin hyvään myös maallisen elämän loppumisen jälkeen, sillä tuleehan kaiken
tulla palkituksi saman kaavan mukaan kuin mikä oli vallinnut jokapäiväisessä
elämässä.
Vielä ei ole
kukaan uskottavalla tavalla palannut kertomaan meille tuonpuoleisesta, vielä ei
ole yhtäkään tapausta, joka yleismaailmallisesti katsottaisiin todisteeksi
siitä, mikä meitä todellisuudessa odottaa. Leivän ja veden todistus on ainoa
vakuuttava, päivittäinen todellisuus, jota kukaan ei epäile edes unissansa.
Lieneekö tämän todellisuuden aikaansaamaa se tila, jossa ihmiskunta on juuri
tälläkin hetkellä? Koko kristikunta rukoilee yhä edelleen: “...anna meille tänä
päivänä meidän jokapäiväinen leipämme“ ajatellen vain ruumiinsa tarvetta ja
kuunnellen vatsansa ääntä. Kaikesta huolimatta ei kukaan pohjimmiltaan usko
eikä halua kaiken loppuvan siihen hetkeen kun hengityksemme lakkaa, ja
sydämemme ei enää pumppaa elämää tuovaa nestettä kehomme eri osiin.
Ihmisellä
Luojan luomana on luonnostaan halu elää iankaikkisesti, jossakin paremmassa ja miellyttävämmässä
olotilassa kuin se, missä nyt olemme. Mutta jos jokapäiväisen leipämme
muodostaa vain valkoinen tai musta leipä, kulutus- tai kevytmaito, kaivo- tai
johtovesi, niin muuttaneeko se jotakin iankaikkisuuttamme
silmälläpitäen? Eikö rukouksemme sittenkin tulisi pitää sisällänsä jotakin
muutakin, kuin vain jokapäiväisen maallisen toimeentulomme? Eiköhän Herramme
todellisuudessa sisällyttänyt paljon enemmänkin tuohon rukoukseen, jossa Hän
aivan kouriintuntuvalla tavalla antaa meille esimerkin todellisesta
rukouksesta?
Kun Herramme
itse oli kiusaajan koeteltavana ja sai kokea pahimman nälän, mitä ihminen voi
hengissä säilyen kokea neljänkymmenen vuorokauden paaston jälkeen, toi Hän
julki yhden pelastushistorian merkittävimmistä ajatuksista. “Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan
jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee!“ Hänen vallassansa olisi
ollut muuttaa jopa kivet leiväksi tai kutsua enkeli tuomaan itsellensä ruokaa,
mutta Hän ei tehnyt sitä. Miksi? Siihen voisimme löytää useampiakin syitä,
mutta olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi, mistä lähteestä tämä ajatus tuli,
kuka sen esitti? “Jos sinä olet... jos sinä olet... jos lankeat maahan!“ Hän
oli sitä mitä oli, eikä Hänen tarvinnut todistaa sitä vihollisen edessä,
vihollisen, joka käytti Jumalan Sanaa jokaisessa puheenparressansa suurella
viisaudella ja inhimillisen mielen mukaisesti juuri oikealla kohdallansa, mutta
siitä huolimatta tavalla, joka sopii juuri hänelle, langenneelle, Jumalan
maahan syöksemälle enkeliruhtinaalle, joka kerran oli lähes Jumalan vertainen.
Jo aikanaan hän oli halunnut asettua Jumalan paikalle ylpeydessänsä (Hes. 28)
mutta oli tullut syrjäytetyksi paikaltansa. Nyt hän jälleen kerran asettaa
Herrallemme haasteen sanoen: “Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat
maahan ja kumarrat minua.“
Jeesus tiesi
paikkansa ja asemansa, mutta miten on meidän suhteemme? Kuinka moni meistä
olisikaan kumartunut tämän valtavan ilmestyksen ja tämän voimallisen saarnan
edessä? Johannes Patmoksen saarella olisi halunnut langeta maahan ja kumartua
Jumalan enkelin edessä suurten näkyjen valtaamana, mutta enkeli, ollen Jumalan
enkeli, oli täydessä sopusoinnussa ja harmoniassa Jumalan Sanan
kokonaistodistuksen kanssa. Hän tiesi, mitä Herramme oli vastannut perkeleelle:
“Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu
on: ‘Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata
palveleman“ (Matt. 4: 10) ja ojensi Johannesta täysin Kirjoitusten
mukaisesti: “Varo, ettet sitä tee; minä
olen sinun ja sinun veljiesi kanssapalvelija, niiden, joilla on Jeesuksen
todistus; kumarra ja rukoile Jumalaa. Sillä Jeesuksen todistus on profetian
henki. - Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi, profeettain,
kanssapalvelija, ja niiden, jotka ottavat tämän kirjan sanoista vaarin; KUMARTAEN
RUKOILE JUMALAA!“ (Ilm. 19: 10; 22: 9).
Johannes oli
niin vaikutettu, että huolimatta ensimmäisen kerran varoituksesta hän olisi
toistamiseen halunnut osoittaa kunnioitustansa ja palvontaansa tätä Jumalan
lähettilästä kohtaan. Hän oli inhimillinen ihminen ja vajavaisuuksien alainen
kuten jokainen meistä. Jumalallinen rakkaus varoitti häntä heti alkuunsa
tekemästä virhettä, jolla olisi rikkonut vakavasti Jumalaa vastaan.
Sielunvihollinen oli tarjonnut itse Herrallemme leipää, joka ei ollut Jumalan
leipää, suojelua, joka ei ollut Jumalan suojelua, sekä valtaa, joka ei ollut
Jumalan valtaa. Kaikella hänen tarjoamallaan oli erittäin hurskas ulkomuoto, ja
kaikki tehtiin Jumalan Sanan varjolla, mutta vääryyden ja valheen hengessä,
todellisena päämääränä ulkonaisesta Sanaan pitäytymisestä huolimatta
alkuperäisen Sanan rikkomiseen johtaminen, hengelliseen kuolemaan saattaminen!
Jos Johannes
todella kiusauksen hetkellänsä olisi jäänyt makaamaan enkelin jalkojen juureen,
olisi tämä hetkessä poistunut paikalta loukkaantuneena. Johannes ei kuitenkaan
olisi maannut olemattoman edessä, vaan hengellinen silmä olisi ollut kykenevä
näkemään uuden valkean olennon ilmestymisen hänen eteensä. Tuskin olisi
Johannes huomannut tätä vaihdosta, sillä olivathan hänen kasvonsa painettuina
maahan. Näin ei kuitenkaan ollut Johanneksen kohdalla, sillä hän piti kiinni
Jeesuksen todistuksesta alusta loppuun asti, sillä kuuluuhan hänen oma
todistuksensa: “Minä olin Jumalan sanan
ja Jeesuksen todistuksen tähden saaressa, jonka nimi on Patmos“ (Ilm. 1:
9).
Miten on ollut
ja on yhä edelleen monien “Johannesten“ kohdalla? Jumalan Sana on saanut
puhutella, ja suuret näyt ovat tulleet silmien eteen. Edessä on nähty
iankaikkisuuden tie, mahdollisuus tuonpuoleiseen elämään, yhteyteen itse
Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. On lähdetty riemuiten kulkemaan tällä Uudella
Tiellä ja haluttu kertoa siitä kaikille muillekin. Mutta jokaisen on koettava
oma hengellinen erämaansa, oma kiusausten vuorensa, oma paastonsa. Jokaisen
on kohdattava kiusaajansa, mutta miksi niin moni voi unohtaa, että tämä
kiusaaja pysyy aina samana, samoja keinoja, samoja sanakäänteitä käyttävänä
sielunvihollisena, perkeleenä?
Miksi niin
moni kuvittelee, että nykyaikana tämä vuoropuhelu käytäisiin jotenkin eri
tavoin, kuin mitä sen Herramme joutui käymään? Miksi niin moni luulee, että
tämä keskustelu käytäisiin ikään kuin hengellisen mielen ja hengellisen elämän
sanakamppailuna maallista mieltä ja maallista valtaa vastaan, maailmallisuutta
vastaan? Eikö tässä olekin perussyy siihen, miksi niin moni lupaavasti
aloittanut sananpalvelija “hengellisessä tai maallisessa nälässänsä“ on valmis
asian vakavuutta tiedostamatta noudattamaan itsensä perkeleen kehotusta ja käskemään
kiviä muuttumaan leiväksi? Kuinka moni käsittää tämän tehdessänsä jo
kumartaneensa ja palvoneensa perkelettä? Kuinka
voisi jostakin tämän Jumalan perivihollisen esittämästä tai julkituomasta
asiasta syntyä jotakin iankaikkisuuteen ja hengelliseen kasvuun kantavaa?
Aikanaan
Herramme Jeesus joutui toteamaan edessänsä seisoville kuulijoille: “Totisesti, totisesti minä sanon teille:
‘ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan
sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi’“(Joh. 6:
26). Herramme oli antanut opetuslastensa tehtäväksi ruokkia kansanjoukot
muutamalla kalalla ja leivällä, mikä olikin mahdollista Hänen siunaamisensa
kautta. Mutta tämä kaikki oli käsitetty täysin väärin. Suuret kansanjoukot
näkivät tässä tapahtumassa kaiken sen toteutumisen ja täyttymyksen, mikä heidän
sisimmässään oli asetettu päämääräksi. Kansanjoukot olivat niin vaikutettuja ja
sellaisessa hurmoksessa, että olisivat siinä paikassa väkisin vieneet Jeesuksen
ja tehneet Hänestä kuninkaansa (Joh. 6: 15).
Herramme
tarkoitus meni paljon syvemmälle kuin mitä ihmiset käsittivät. Täytetty vatsa
oli heille suuren kaipauksen täyttymys; ajallinen, rajoitettu tyydytys, jolla
ei ollut iankaikkista merkitystä. Kuinka pian tuo huuma olisikaan löytänyt
loppunsa roomalaisen miekan iskussa, jos Herramme olisi kaikkeen suostunut!
Mutta ei, Hän heti asiantilan huomatessaan väistyi pois ja meni yksinäisyyteen.
“Jos sinä
todella olet Jumalan palvelija, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi!“
Saman kehotuksen saavat kuulla kaikki sananpalvelijat jossakin elämänsä
vaiheessa. Hengellisessä erämaassa, hengellisessä nälässä, koetellaan jokainen
sananpalvelijan nimellä kulkeva, samoin kuin jossakin määrin jokainen
riviuskovainenkin. Kun kaikki inhimillinen luottamus ja toivo on mennyttä,
kun saavutetaan tila, jossa ei ole mitään käsin kosketeltavaa jäljellä, vain
paahtava aurinko ja kuuma erämaa polttavine kivineen, ruumista polttava ja
jäytävä tuska, tehdään lopulliset ja suurimmat ratkaisut. Mutta jotta nämä
ratkaisut voitaisiin tehdä oikein, tulee tuntea jumalallinen esikuva. Tässä
kohden on mitä suurin merkitys Herramme sanoilla: “Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia, ettekä Jumalan voimaa“
(Matt. 22: 29).
Jokainen
sananpalvelija kaipaa saada omata niin suuren hengellisen voiman kuin
mahdollista, toimia Jumalan voimassa kadotetun maailman keskellä, kantaaksensa
mitä runsaimman sadon Jumalan vilja-aittoihin. Mutta mitä tahtoo kansa tänä
päivänä? Minne kokoontuvat suurimmat ihmisjoukot? Mikä saa heidät liikkeelle?
Olisiko tänä päivänä toisin kuin Herramme aikana? Aivan varmasti ei!
Aikoinaan
Herramme sanoi opetuslapsillensa: “Antakaa
te heille syödä!“ Alusta alkaen on todellisten Jumalan palvelijoiden
tehtävänä ollut huolehtia kansan hengellisestä tarpeesta ja ruokkia heitä
oikeanlaisella ruualla. Kaikille ei ole suotu saada tulla osalliseksi suurista
palvelustehtävistä, mutta itsekullekin on suotu tietynlaisia tehtäviä
pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Kaikilla on kuitenkin ollut yksi ja
sama päämäärä: olla menestyksellinen tässä tärkeässä tehtävässä. On
luonnollista ja oikein, että Jumalan työstä kysymyksen ollen tulee antaa
kaikkensa sen eteenpäin viemiseksi. Mutta miksi kaikesta vuosisataisesta
Jumalan valtakunnan työstä huolimatta on kuitenkin saavutettu niin vähän
todellista uskoa ja vilpitöntä Jumalaan luottamista? Jos kaikki todella on
Jumalasta lähtöisin, niin miksi kristikunta on siinä tilassa, missä se on
tänään? Miksi sairain ruumis maan päällä on Kristuksen ruumis, seurakunta;
jakaantuneena lukemattomiin eri osasiin ja ryhmiin, jotka käyvät jatkuvaa
kamppailua keskenään ja toisiansa vastaan? Mitä heille on annettu, millä heitä
on ruokittu?
Jeesuksen
aikana kansanjoukot tulivat ruokituiksi maallisella ruualla, joka tosin oli
Jumalallisen ihmeen aikaansaamaa. Tällä ihmeellänsä Herramme tahtoi puhua
todellisuudessa jostakin aivan muusta, mutta niin kuin jo on mainittu, kansa
näki sen vain yhdellä tavalla. Tässä oli jotakin suurta, odotettua. Tässä oli
mies, jota he olivat odottaneet; Hänestä tuli tehdä kuningas! Herramme tuli tästä
murheelliseksi ja väistyi yksinäisyyteen. Mutta mitä tekevät meidän aikamme
sananpalvelijat, joutuessaan samojen koettelemusten eteen? Ovatko he valmiit
valitsemaan yksinäisyyden havaitessaan kansanjoukkojen hiukankin väärän
innostuksen ja välikappaleen korottamisen?
Kun katselemme
Herramme maallisen vaelluksen aikaa, voimme selvästi hahmottaa kuvan siitä,
mitä sen aikaisella hengellisellä rintamalla tapahtui. Useimmille hengellisistä
asioista selvillä oleville on täysin ymmärrettävää se, että tietynlaiset
samankaltaisuudet toistuvat kautta koko pelastushistorian, ja että tuonkin ajan
tapahtumilla on hengellinen merkityksensä tämän ajan hengelliselle elämälle.
Jos joku tätä ei vielä käsitä, ymmärtänee hän sen tämän kirjoituksen luettuaan.
On suuresti
ihmeteltävää se, että kaikkina aikoina kuten nytkin, on kaikki hengellisellä
rintamalla tapahtuva asetettu aivan kuin aivan väärien rintamien taakse. Ei
olla käsitetty lainkaan, missä todellinen taistelu ja kamppailu käydään.
Puhutaan vain valkeuden ja pimeyden välisestä taistelusta, maailman
voittamisesta Kristukselle, pahuuden voimien lannistamisesta, ihmisten
käännyttämisestä Kristuksen puoleen. Mutta mistä on todellisuudessa kysymys?
Mitä tapahtui Herramme aikana? Sama toistuu tänään, joskin hiukan erilaisen
verhon alla.
“Jos sinä
todella olet... niin muuta nämä kivet leiviksi!“ Jumalan Sana todistaa, että
Jumala ei anna lapsillensa kiviä, vaan todellista hengellistä ruokaa. (Matt. 7:
9). Miksi Herramme joutui kohtaamaan tällaisen kiusauksen, jossa vihollinen
toivoi Hänen muuttavan kivet leiväksi? Mitä tämä tahtoo sanoa meille tässä
viimeisessä ajassa?
Niin kuin jo
totesimme, käytti ja käyttää vihollinen yhä edelleenkin Jumalan Sanaa ja
lähestyy hurskaita lainauksia käyttäen jokaista uskovaista. Mutta koska ihmiset
eivät tunne Jumalan Sanaa eikä Hänen voimaansa, eivät he ole kykeneviä Herramme
tavoin vastaamaan viholliselle: “On
myöskin kirjoitettu!“ Asiayhteydestään irrotetut Jumalan Sanan kohdat
eivät siis lainkaan häiritse perkelettä, vaan päinvastoin, hän on kuin kotonaan
liikkuessaan Sanan jakeiden välissä. Hän osaa ulkoa jokaisen jakeen,
jokaisen sanan, jokaisen pilkun; onhan hän kerran ollut Jumalaa lähinnä ollut
kerubi, valkeuden enkeli. Hän on lukutaitoinen, mutta tuskin ymmärtää kaikkea lukemaansa
jumalallisesti, sillä hän käyttää Sanaa vain ulkonaisesti, eksytys mielessänsä.
Kun Jumalan Sana puhuu siitä, että jos mahdollista, valitutkin eksytettäisiin,
niin kuinka ymmärrettävää se onkaan näiden sanankohtien valossa!
Sielunvihollinen on aina, paljon useammin kuin monet käsittävätkään,
esiintynyt valkeuden enkelinä, ja rohkenisin väittää, että juuri tässä ajassa,
jossa me nyt elämme, hän tuskin ehtii riisua yltänsä tuota valkeuden kaapua. “Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy
valkeuden enkeliksi.“ (2. Kor. 11: 14). Voidaan murheella todeta, että vain
hyvin harvat ovat todella selvillä siitä, mikä ja mitä, kuka sielunvihollinen
todella on ja miten hän toimii. Ei ole niinkään virheellistä nähdä hänen
toimintansa suurkaupungin yöelämässä, rikollisuudessa ja prostituutiossa, ja
yleensä maailmallisuudessa ja Jumalasta luopumisessa. Mutta suurimman virheensä
kristikunta tekee siinä, ettei se näe tätä laajemmalti, aluetta, joka itse
asiassa on mitä salakavalin ja petollisin. “Valkeuden enkeli“ ei ole ilmestynyt
näille “maailmallisille ihmisille“ ja kehottanut heitä rikollisuuteen ja
itsensä myymiseen. Missä tämä “valkeuden enkeli“ ilmestyy ja esiintyy, jos
sitä ei havaita kaduilla ja maailmallisissa huvituksissa? Tähän voimme
saada tyhjentävän vastauksen Jumalan Sanan sivuilta.
“Sillä semmoiset ovat valheapostoleja,
petollisia työntekijöitä, jotka tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. Eikä ihme;
sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi. Ei ole siis paljon, jos hänen
palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi, mutta heidän loppunsa
on oleva heidän tekojensa mukainen“ (2. Kor. 11: 13- 15). Jo tästä
sanankohdasta käy selvästi esiin se, mistä meidän tulee etsiä “valkeuden
enkeleitä“. Missä siis rintama todellisuudessa kulkee? Missä on todellisen
seurakunnan taistelu, ja kuka ja mikä on sen pahin vihollinen, mikä on suurin
eksytys?
Jo Paavali
aikoinaan varoitti seurakunnan paimenia tulevista vaaroista sanoen: “Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen
teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän
omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen
opetuslapset mukaansa...“ (Apt. 20: 29- 30). Toisen Korinttolaiskirjeen 11.
luvussa Paavali puhuu toisen Jeesuksen saarnaamisesta ja 2. luvussa hän
mainitsee, kuinka monet myyskentelevät Jumalan Sanaa. Aivan suoranainen
poikkeaminen opitusta on liian huomiota herättävää, mutta kun opetus tulee
suuressa voitelussa ainakin näennäisesti Jumalan Sanan mukaisesti, on valmiina
näyttämö, joka muuttaa kaiken. Jos suoranaisesti saarnataan jotakin toista
Jeesusta, huomataan se helposti, mutta jos opetus vähimmässäkään väärin
poikkeaa siitä, mitä on kirjoitettu, ja mitä Herramme puhui, niin
todellisuudessa kuitenkin on edessämme piankin joku toinen Jeesus, joka ei enää
olekaan Herra Jeesus. Miksi? Koska Herra Jeesus on Sana, lihaksi tullut Jumala!
Rukouksessansa,
jonka tulisi olla meille kuin viimeinen tahto, sitova testamentti, Herramme
rukoili: “Mutta en minä rukoile
ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta
uskovat minuun, ETTÄ HE KAIKKI OLISIVAT YHTÄ, niinkuin sinä, Isä, olet minussa
ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että
sinä olet minut lähettänyt... minä heissä ja sinä minussa -- ETTÄ HE OLISIVAT
TÄYDELLISESTI YHTÄ, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut
lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin
sinä olet minua rakastanut“ (Joh. 17: 20- 23). Tämä yhteys on
maailmanlaajuisesti selitetty väärin, koska ei ole syvennytty Jumalan Sanaan,
vaan on vain irrallisesti otettu määrätyt kohdat. Toisaalta julistetaan
maailmanlaajuista kristittyjen yhteyttä jopa siihen asti, että paavi saattaa
huudahtaa itämaisten uskontojen edustajille, että me olemme kaikki veljiä. Me
kaikki olemme todella veljiä luomisen perusteella, sillä koko ihmiskunta on
peräisin Aadamista ja Eevasta, mutta tässä yhteydessä on Jumalan pilkkaa puhua
veljeydestä siinä mielessä, mitä Herramme puhui todellisten uskovaisten
yhteydestä. Todellisella yhteydellä on perustuksensa, joka lepää Jumalan
Sanassa. Yhteydellä on vaatimuksensa, edellytyksensä, se vaatii antautumista,
puhdistautumista, muuttumista.
Jumala ei ole
jotakin sellaista, minkä ihmismieli voisi luoda, tai minkä jokainen voi
kuvitella sellaiseksi kuin haluaa. Joka haluaa elää iankaikkisesti, sen täytyy
saada elämänsä Jumalalta, Iankaikkiselta. Mihin tämä yhteys sitten perustuu? “Ja tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä
kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei hänessä
ole mitään pimeyttä. Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta
vaellamme pimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta. Mutta jos me
valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys
keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät
kaikesta synnistä“ (1. Joh. 1: 5- 7).
Edellisessä
sanankohdassa kiinnittävät huomiotani erityisesti sanat: valkeus, yhteys,
valhettelu, totuus. Jotta todellisilla uskovaisilla voisi olla yhteys, täytyy
sille olla sellainen perustus, millä yhteys voi syntyä. Jumalan Sanan
mukaisesti tämä yhteyden perustus on valkeudessa vaeltaminen. Mutta mitä
merkitsee valkeudessa vaeltaminen? Onko yhdentekevää mitä kukin uskoo, ja miten
kukin elää? Onko monenlaista valkeutta? “...sillä
itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi!“ Mitä valkeuden enkeli tarjoaa?
Missä tämä valkeuden enkeli esiintyy? Siitä saamme mitä selvimmän kuvan
seuraamalla Herramme Jeesuksen elämää tämän maan päällä. Olemme jo todenneet,
että Paavali varoittaa meitä vääristä opettajista ja veljistä, jotka eivät ole
veljiä.
Yksi
hengellisen elämän salaisuuksia ehkä parhaiten esiin tuova jae on Matteuksen
Evankeliumin 5: 45: “...sillä hän antaa
aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille
kuin vanhurskaillekin.“ Jumalan siunausten näennäiset sateet ovat aina
vuotaneet kaiken kansan ylle, ja on oleva iankaikkisuuteen asti arvoituksena,
miksi näin on. Nyt eläessämme aivan viimeisiä hetkiä tällaisen sivilisaation
keskellä, tulee meidän erikoisella tavalla muistaa Herramme varoitukset.
Omassa elämässäni olen jostakin syystä kautta
viimeisten vuosien tuntenut hiljaisen äänen, joka yhä uudelleen on sanonut:
“Vaikka joku mies tai nainen, veljen nimellä kulkeva, kykenisi lentelemään
katolta toiselle, ja julistaisi jotakin erikoista, niin ei sillä olisi mitään
merkitystä, jos julistus ei perustuisi Jumalan Sanan kokonaistodistukseen!
Jo nyt on
lukematon joukko julistajia, jotka kuuluttavat suurella äänellä nykyaikaista tekniikkaa
käyttäen: “Katso, täällä on Kristus!“ Mitä tulee sitten näiden ihmisten
palvelustehtäviin, niin ne ovat näennäisesti paljon suuremmassa määrin
“vahvistetut“ kuin todellisten jumalanpalvelijoiden, mutta kysymys ei olekaan
vahvistamisesta, vaan siitä, kuka vahvistaa ja minkä! “Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät
SUURIA TUNNUSTEKOJA JA IHMEITÄ, NIIN ETTÄ EKSYTTÄVÄT, JOS MAHDOLLISTA,
VALITUTKIN!“ (Matt. 24: 24).
Itse
antikristuksen tulemuksesta kerrotaan samalla tavalla: “...jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella
voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä ja kaikilla vääryyden viettelyksillä
niille, jotka joutuvat kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan
rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua...“ (2. Tess. 2: 9- 19). “Ja se tekee suuria ihmeitä, niin että saa
tulenkin taivaasta lankeamaan maahan ihmisten nähden.“ (Ilm. 13: 13).
Jumalan tiet
ovat ihmismielelle käsittämättömät. Kain oli yksi ensimmäisistä ihmisistä maan
päällä, ja ilmiselvästi hänellä oli läpikotaisin paha sydän. Veljensä Aabelin
kanssa hän uhrasi Herralle, mutta Herra ei katsonut hänen uhrilahjansa puoleen.
Mutta siitä huolimatta Hän kävi
keskustelua tämän kanssa! Tämä ei tarkoittanut sitä, että Hän olisi ollut
mielistynyt tähän veljensä murhaajaan. Kuinka moni Kainin kaltainen ihminen
tänä päivänä luuleekaan olevansa Jumalan mieltymyksen ja suosion alla, kun Sana
puhuu hänelle kaikesta huolimatta, ja jopa eräänlaiset näyt ja ilmestykset
tulevat hänen osaksensa! Hengelliset lahjatkin saattavat toimia, mikä on kuin
sinetti myrkkytynnyrin päällä!
Miten näin voi
olla, sitä meidän on kerran kysyttävä Herraltamme kun olemme Hänen luonansa.
Kain puhui Herralle hurskaasti, vaikka 1. Joh. 3: 12 mukaisesti oli
paholaisesta (oikea käännös). “Syyllisyyteni
on suurempi kuin että sen kantaa voisin. Katso, sinä karkoitat minut nyt pois
vainiolta, ja minun täytyy lymytä sinun kasvojesi edestä ja olla kulkija ja
pakolainen maan päällä; ja kuka ikinä minut kohtaa, se tappaa minut“ (1. Moos.
4: 14).
Inhimillisen
ajatuksen mukaisesti Kain lausui oman tuomionsa, ja niin sen olisi tullut olla.
Mutta mitä Herra Jumala kuitenkin vastaa? “Sentähden,
kuka ikinä tappaa Kainin, hänelle se pitää seitsenkertaisesti
kostettaman.“ Herra laittoi Kainiin
merkin, ettei kukaan hänet kohtaava tappaisi häntä. Tämän jälkeen Kain eli
elämäänsä ja jatkoi sukuansa. Minne tahansa hän menikään, seurasi merkki häntä!
Ajatelkaamme tätä tänä aikana, jossa ihmiset etsivät merkkejä ja ihmeitä
enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kain voi todistaa totuuden mukaisesti siitä,
että itse Herra oli pannut merkin häneen. Mitä muuta tarvitseekaan tämän ajan
merkkiä etsivä?!
Tässä ajassa
merkit ja ihmeet ovat ensimmäisellä sijalla, eikä juuri kukaan osaa asettaa
tällaisia tapahtumia kyseenalaisiksi. Tärkeintä on uskonnollisuus, mutta ei
käsitetä sitä, ettei ihminen voi itseänsä pelastaa.
(Kirjoitus on jäänyt ikään
kuin keskeneräiseksi, mutta jokainen voi jatkaa tästä Jumalan Sanan pohjalta ja
täydentää itse sen.)
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti