Johanneksen perhe istui aamiaisella. Kevät oli ilmiselvästi tulossa, mutta nyt aurinko paistoi pilviharson lävitse, niin että ilma oli hiukan kolea. Oli kummallista kuinka kovasti ihmisen mieliala vaihteli aivan sen mukaisesti millainen sää kulloinkin oli! Jos oli aurinkoinen ilma ja tuuli puhalsi lempeästi, tunsi ihminenkin itsensä lempeäksi ja olonsa hyväksi. Jos taas satoi ja taivas oli hyvin tumma, syösten voimakkaita tuulenpuhureita kohti pieniä maan matkalaisia, tunsi ihminen oman pienuutensa, ja olemuksen valtasi kummallisen ahdistava ja epämiellyttävä tunne. Aivan kuin sään lisäksi kaikki muukin olisi muuttunut joksikin huonommaksi, epävarmemmaksi. Ihminen on osa luontoa, siitä ei pääse mihinkään, ja niinpä hänen elämäänsä vaikuttavat kaikki ympäröivät asiat. Kuinka suuresti nämä seikat sitten voivat itsekuhunkin vaikuttaa, on täysin kiinni siitä, millainen henki istuu ihmisen sydämen ja olemuksen valtaistuimella. Ihminen loppujen lopuksi, olosuhteiden joskus ylivoimaiseltakin tuntuvasta ylivallasta huolimatta, itse vaikuttaa kaikkeen elämässänsä tapahtuvaan. On suorastaan huutava vääryys se, kuinka paljon nimenomaan epämiellyttävien asioiden kohdalla syytetään olosuhteita. Ihmisen useimmiten häneltä itseltänsä havaitsematta jääneet ratkaisut ja päätökset voivat vaikuttaa koko hänen elämänsä kulkuun, sen loppuun asti.
On totta, että tietynlaiset kokemukset ja olosuhteet,
joihin ihminen pakostakin viedään, tekevät lähtemättömän vaikutuksen hänen sisimpään
olemukseensa. Itseasiassa kaikki mitä ihminen näkee, kokee, tuntee, jättää
jotakin häneen. Viisaiden tutkijoiden mukaisesti kaikki jää tallelle johonkin,
joko tiedostettuna tai sitten alitajuntaan kätkettynä. Uskotaan, että jos
voitaisiin edetä tieteessä kyllin pitkälle, voitaisiin minuutti minuutilta
purkaa ihmisen aivoista tämä informaatio ikään kuin jostakin tietokoneen
levykkeeltä. Mutta kiitos Herralle, sellainen ei tule olemaan mahdollista
kaikesta tietämyksen tason kohoamisesta huolimatta, sillä kaikella on Jumalan
itsensä asettamat rajat. Mutta on Eräs, jonka edessä tämä tiedosto on kuin
avoin kirja, ja jonka mukaisesti jokainen ihminen tuomitaan tallennetun
perusteella.
Nyt ei oikein tiennyt sanoa, oliko mieli ulkonaisten
olosuhteiden johdosta iloinen vaiko surumielinen. Kaikki oli ikään kuin
jostakin siltä väliltä, niin että ei oikein tiennyt miten suhtautua
tuntemaansa. Olisi tehnyt mieli rientää ulos, mutta se olisi edellyttänyt melko
lämpimästi pukeutumista, sillä lämpömittari näytti alle kymmentä astetta. Pihan
ylitse kiitävien pilvien varjot toivat tietynlaisen hyytävän tunteen, niin että
jo ulosmenemisen ajatteleminenkin toi kylmät väreet selkäpiihin. Ehkäpä juuri
tästä syystä perhe istui aamiaispöydässä tavallista pitempään, sillä olihan
sunnuntai eikä ollut kiire mihinkään.
Itsekukin oli vaipunut ajatuksiinsa tuijottaen joko
keskeneräistä aamiaistaan tai pihapiirin jatkuvasti valaistukseltaan muuttuvaa
maisemaa pilvien ikään kuin lähettäessä jonkinlaisia morsesanomia; auringonpaistetta,
pimennys, auringonpaistetta, pimennys, pitkä lyhyt, pitkä, lyhyt.
Yhtäkkiä perheen pikkuneiti havahtuu ja melkein kaataa
tuolinsa kääntyessään katsomaan heidän ja naapurin välissä olevalle nurmikentälle,
joka oli jätetty peltojen keskelle lasten leikkialueeksi. Kaikki muutkin
kääntyvät katsomaan samaan suuntaan. Mikä kumman otus siellä juoksee ympyrää?
Tuuli käy talon takaa, niin ettei perheen koira ole havainnut tätä outoa
juoksijaa; muutoin tieto tungettelijasta olisi kaikunut tietoisuuteen jo aikaa
sitten hurjana räksytyksenä.
Kaikki tuijottavat tätä outoa ilmestystä, joka kehää
kiertäen lähestyy pihapiiriä. On toki ennenkin nähty eläinten, nimenomaan
koirien, pyörivän hiukan tällaisella tavalla niiden yrittäessä ottaa kiinni
omasta hännästänsä, mutta tämä otus kiersi ympyrää, joka oli aivan liian suuri
hännästä kiinni ottamiselle. Kaiken lisäksi ei tällä hyvin suuresti koiran
näköisellä eläimellä ollut kuin lyhyt ja tuuhea töpöhäntä, niin että ei voinut
mitenkään päätellä mikä se loppujen lopuksi oli.
Eläimen käytös oli niin ihmeellistä että koko perhe
siirtyi kuistille nähdäkseen paremmin. Nyt se oli jo melkein pihalla, ja
Johannes saattoi huudahtaa: "Se on ilmiselvästi tarhakettu! Se on päässyt
karkuun jostakin." Todellakin, nyt muutkin voivat vahvistaa tämän
havainnon pään mallista ja turkin värityksestä.
Lapset olisivat halunneet juosta ulos ja ottaa kiinni
tämän kauaksi omilta seuduiltaan joutuneen luontokappaleen, mutta isä kielsi
ankarasti edes menemästä pihalle. Ei ollut mitään syytä säikyttää tätä
erikoista ilmestystä, sillä oli todella mielenkiintoista seurata sen
edesottamuksia. Kaiken lisäksi tuli olla varovainen kaikkien tällaisten
eläinten suhteen, joista ei tiennyt kuinka kauan ne olivat juoksennelleet
vapaina muiden villieläinten joukossa. Melkoisessa tappelussa oli tämäkin
ollut, sillä turkissa saattoi havaita selviä hampaiden jälkiä ja häntä oli
puraistu poikki. Kukaan ei voinut tietää millaisia sairauksia se oli saanut puremien
johdosta. Vesikauhu oli suhteellisen voitettu tauti, mutta siitä huolimatta
sitä ilmeni säännöllisin väliajoin, joskaan kukaan ihminen ei vuosikausiin
ollut joutunut tämän vitsauksen kohteeksi. Ajoittain voitiin kuitenkin havaita
lähimetsissäkin eläimenraatoja, jotka eläinlääkärin kokeiden mukaisesti olivat
kuolleet rabiekseen, vesikauhuun.
"Isä, miksi se juoksee koko ajan ympyrää?"
kysyi perheen kuopus, reipas miehenalku, joka ajoittain harjoitti hyvinkin
syvällistä pohdintaa. Niin, miksi tämä eläinraukka kulki eteenpäin kiertäen?
Päästäkseen kymmenen metriä eteenpäin sen oli tehtävä ainakin kymmenestä viiteentoista
kierrosta. Ja kiertäminen tapahtui koko ajan samaan suuntaan.
Johanneksen sisimmässä jokin liikahti sellaisella
tavalla, että kyyneleet melkein tulivat hänen silmiinsä. Hän ei ollut koskaan voinut
ymmärtää sitä, että Jumalan vapaiksi luomat luontokappaleet teljettiin ahtaisiin
ja mitään suojaa antamattomiin verkkolankakoppeihin, missä ne eivät missään
suhteessa voineet elää luonnollista elämää. Oli aivan eri asia pitää lehmiä ja
lampaita ja yleensä karjaa, josta ihmiselle oli todella suurta hyötyä, sillä
ainakin täällä vuoristossa nämä eläimet saivat suuren osan vuodesta viettää
ulkona, avarilla laitumilla, raikkaassa vuoristoilmassa, mutta nämä turkiksien
tähden tarhatut eläinraukat joutuivat tässä ajassa palvelemaan ainoastaan
ihmisen turhamaisuuden tyydyttämistä. Oli toki vuoristossa joitakin tarhoja,
joissa talonpojat pitivät näitä eläimiänsä suurissa aitauksissa silläkin
uhalla, että joutuivat kärsimään tappioita turkkien vaurioituessa eläinten
välisissä nahinoissa.
Johannesta todella säälitti tämä eläinraukka, joka
niin kauan oli ollut suljettuna ahtaaseen häkkiinsä ja tottunut siellä seiniä
hipoen juoksemaan, ettei se nyt tiennyt miten edetä avarassa tilassa. Se oli
niin tottunut (tottunut vaiko pakotettu?) vankeudessa oloon, että nyt ollessaan
vapaudessa karkumatkallansa se ei tiennyt miten kulkea eteenpäin. Ikään kuin se
olisi koko ajan tuntenut ja nähnyt aidan ympärillänsä, vaikka viimeinkin oli
luonnollisessa elintilassansa!
Johannes katseli tätä kärsivää luontokappaletta.
Sanoivat tai ajattelivat ihmiset sitten mitä tahansa, mutta tämä eläin muiden
kaltaistensa kanssa kärsi, vaikka suuretkin turkiseläintuottajajärjestöt kuinka
vakuuttivat jotakin muuta. Samoin Johannes uskoi olevan myöskin kanojen ja muun
siipikarjan suhteen, jota pidettiin mahdollisimman pienissä häkeissä, jotta
nämä luonnottomaan tilaan saatetut eläimet tuottaisivat mahdollisimman hyvin
lihaa tai munia, kuluttamatta energiaa omiin tarpeisiinsa ja luonnollisiin
kaipauksiinsa. Aivan toista oli se, kun esimerkiksi Klausin perhe piti kanoja.
Ne saivat juosta vapaana pihapiirissä tai ainakin suuressa aitauksessa, missä
niitä ruokittiin jyvillä ja luonnollisella kanan ruualla. Johannesta aivan
värisytti kun hän ajatteli kaupassa myytäviä munia, mitkä olivat munineet
vankeudessa pidetyt kanat. Kuinka toisenlaiselta maistuivatkaan vapaudessa
juoksentelevien ja jyviä syövien kanojen munat! Ne olivat aivan toisen värisiä
ja makuisia, niin että ei ollut liioiteltua sanoa maun ja ylkonäön poikkeavan
toisistansa suorastaan radikaalisti. Mutta ne olikin tuotettu pyyteettömästi,
eläinten hyvinvointia ajatellen.
Tässä se olikin! Ihminen riisti luontoa kaikin
mahdollisin tavoin ja kaikella omahyväisyydellä, ajattelematta ollenkaan sitä, että
vaikka eläimillä ei olisikaan sielua siinä mielessä kuin ihmisellä, niin ne kuitenkin
tunsivat aivan samassa mittakaavassa kuin ihminen, joskus jopa
kokonaisvaltaisemmin. Jumalan tarkoitus oli, että ihminen pitäisi huolta Hänen
luomakunnastansa, suojellen ja varjellen sitä kaikelta vahingolliselta. Mutta
nyt ihminen itse tuhosi omaa elinpiiriään sitten ihmetellen sitä, että miten
Jumala voi kaiken sallia.
Ihminen siis syytti Jumalaa kaikesta siitä, mikä meni
vikaan ja mikä oli väärin. Aikoinaan Jumala oli sanonut: "Kasvakoon
maa vihantaa, ruohoja, jotka tekevät siementä, ja hedelmäpuita, jotka lajiensa mukaan kantavat maan päällä
hedelmää, jossa niiden siemen on." Nyt syöpä ja osaltaan hyvinkin
käsittämättömältä tuntuvat sairaudet levisivät kautta maailman. Ihminen
sairasti kaikesta lääketieteellisestä kehityksestä huolimatta enemmän kuin
koskaan aikaisemmin. Erilaiset allergiat saivat väestöstä yhä suuremman otteen,
sillä ihminen oli muuttanut tai ainakin pyrkinyt muuttamaan Jumalan lakeja oman
mielensä mukaisesti. Jumala, luodessaan kaiken kasvavan maan päälle, asetti
oman lakinsa: Kaiken tuli tuottaa lajinsa mukaisesti!
Nyt ihminen oli vuosikausien ajan risteyttänyt ja
muuttanut Jumalan lakia tässä kohden. Ihminen söi päivä päivältä enemmän ja
enemmän tuotteita, jotka perustuivat ihmisen itsensä luomiin uusiin kasvi- ja
eläinlajeihin. Voitiin siis sanoa, että kaikki ihmisen nautittavaksi tarkoitettu
ravinto perustui niin kasveihin kuin eläimiinkin, jotka tuottivat ihmisen muuttaman
lajinsa mukaisesti! Kun Jumala
loi ihmisen osaksi tätä maapalloa, asetti Hän kaiken oman hyvän ymmärryksensä
mukaisesti täydelliseen harmoniaan. Ihminen oli osa luontoa, sen tärkein
rengas, hallitsija, vallitsija, suojelija. Jos hän ei noudattanut Jumalan
alkuperäistä tahtoa, joutui hän auttamattomasti Jumalan sallivan tahdon
toteuttajaksi. Mitä tulee syntiinlankeemukseen ja sen mukanaan tuomaan
kiroukseen ja sairauksiin, ei niinkään ole kysymys siitä, että Jumala olisi
kaiken sen vuodattamalla vuodattanut ihmiskunnan ylle, vaan ihminen itse omilla
toimillansa ja tottelemattomuudellansa alkuperäistä tahtoa vastaan saattoi itse
itsensä näiden asioiden alaiseksi. Hänen omat toimenpiteensä aiheuttivat kaiken
murheen ja ahdistuksen ja kärsimyksen.
Tänä päivänä ihminen oli niin hengeltänsä kuin
ruumiiltansakin siinä määrin saastunut, ettei ollut mikään ihme jos hänen
elinikänsä pidentymisestänsä huolimatta sisälsi tavattoman määrän kärsimystä ja
koettelemuksia. Hän oli saattanut luomakunnan kärsimään, tajuamatta ollenkaan
sitä, että kaiken tämän tehdessään hän ikään kuin sahasi rungon puolelta poikki
oksaa, jonka päällä hän itse istui!
Nyt siellä pihalla juoksi yksi luontokappale, joka oli
elävä kuva kaikesta siitä, mitä ihminen aikaansaa toimillansa. Johannes katseli
tuota loputonta pyörivää liikettä, mutta hän ei enää nähnytkään edessänsä
jotakin tarhasta paennutta kettua, vaan hänen sielunsa silmien eteen oli
avautunut paljon syvällisempi ja surullisempi kuva. Kuinka monessa suhteessa
tuo kettu muistuttikaan ihmistä, joka itse useinkaan sitä käsittämättä oli
joutunut mitä moninaisimpiin häkkeihin. Tämä ei pätenyt ainoastaan tavallisiin,
uskosta osattomiin ihmisiin, vaan ehkä vieläkin enemmän useimpiin hengellisen
elämän alueella eläviin uskovaisiin.
Aikoinaan tullessaan uskoon Johannes oli ajatellut
jotakin aivan uutta ja suloista tulevan elämäänsä. Ja tulihan sitä, sillä elämä
Herran yhteydessä oli jotakin todella ihanaa ja vapauttavaa, mutta kuinka monessa
suhteessa hän joutuikaan pettymään kanssaihmisiinsä! Tietyssä mielessä jokaisen
uskovaisen tie kulkee samanlaisten kokemusten lävitse, jos tämä ylipäätänsä
kulkee eteenpäin. On helppoa kuitata kaikki pettymys ja vastoinkäymiset jonkun
toisen asenteella tai muuten vain työntää ne toisen syyksi. Niin kauan kuin
uskovaisella on väärä luottamus omaan itseen ja omiin kykyihin, hän etsii syytä
jostakin muualta. Mutta kun saavutetaan tila, jossa nähdään oma riippuvaisuus
niin Herrasta kuin toisista uskovaisistakin, ollaan saavuttu paikalle, mistä
vasta avautuvat todelliset uskonnäkymät kohti iankaikkisuutta.
Jo uskonelämänsä alkuvaiheissa Johannes sai kokea
kuinka häntä johdettiin näkemään omat mahdollisuutensa ja oma tilansa Herran
edessä. Hän pettyi veljiinsä ja sisariinsa, mutta hän myöskin pettyi itseensä.
Hän ei ollut lainkaan sitä, mitä hän olisi halunnut olla! Siksi hän ei
toisaalta osannut odottaa kanssamatkaajiltansakaan mitään enempää. Hänet
vietiin näkemään ihminen sellaisena kuin hän on ilman Jumalaa ja Hänen apuansa.
Yllättävän moni uskovainen perusti uskonelämänsä kokemuksiinsa ja tunteeseensa
omasta hyvyydestä, jonkin suuren saavuttamisesta Herran ja ihmisten edessä.
Johannes oli nuoruudessaan eräänlainen musta lammas
kaikkien muiden uskovaisten keskellä. Hän ei ollut milloinkaan tyytyväinen vallitseviin
olosuhteisiin ja tilanteisiin, vastoin lähes kaikkien muiden asennetta. Hän
kaipasi koko ajan jotakin enemmän, sillä Hän uskoi Jumalan Sanan lupauksiin ja
tiesi Hänen puhuneen paljon enemmästä, kuin mitä useimmissa seurakunnissa
opetettiin. Siksi hänen tiensä johti yhä enemmän erilaisten kristillisten
suuntien kokouksiin, mistä hän toivoi löytävänsä vastauksia avoinna oleviin
kysymyksiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi menemään mihin kokouksiin tahtoi, mutta
kaiken keskellä sanoinkuvaamaton tunne oli alkanut vaivata häntä. Hän oli lukenut
Jumalan Sanasta: "Vapauteen Kristus
vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne
orjuuden ikeeseen!" (Gal.5:1).
Senaikainen seurakunta oli elävyydestänsä ja Herran
Jeesuksen hiljattain tapahtuneesta poismenosta huolimatta jo tietynlaisen
väärän vaikutuksen tulisten nuolien kohteena. Juutalaisuus oli ollut Israelin
kansan keskuudessa pääuskonto, vallitseva "kristillisyys", ja siinä
oli totuttu määrätynlaisiin käytäntöihin, joista ei haluttu luopua siitä
huolimatta, että näiden varjokuvien toteutuminen ja todellisuus oli seisonut lihaan
tulleena heidän keskellään. Tietyssä määrin olivat monet halukkaita omaksumaan
tämän "uuden tien ja sen julistuksen", mutta vaikka sen perusteella
vanhat opetukset ja näkemykset olivat tulleet ristiriitaisiksi, haluttiin ne
ottaa mukaan kaikesta huolimatta.
Vapaus oli vain hetkellistä, kun jo suureen ääneen
tuotiin esiin asioita, jotka ikään kuin muodostivat verkkolanka-aitaa niin
yksilökristityn kuin erilaisten ryhmienkin ympärille. Jos nämä aidat alussa
olivat verkkolankaa, niin jonkin ajan kuluttua ne olivat muodostuneet kuin kiviseksi
muuriksi, jonka lävitse tai ylitse ei päässyt ilman ulkopuolista apua.
Vieraillessaan erilaisissa yskonyhteisöissä Johannes
todellakin tunsi aiheellistakin pelkoa sen johdosta, että milloin tahansa
saatettiin hänen takanansa lyödä kiinni luja veräjä, joka ehkä lopullisesti
sulkisi hänet mukaan johonkin sellaiseen, mitä hän ei todellakaan halunnut,
nähnyt oikeaksi.
Kun hänelle oli selvinnyt ja kirkastunut se, että
jokaisen todellisen uskovaisen tuli ottaa kaste Herran Jeesuksen Kristuksen
nimeen, oli hän pyytänyt päästä kasteelle siellä, missä oli tuntenut olevan
eniten ymmärrystä Jumalan Sanan suhteen. Hän otti asian esiin paikkakuntansa
helluntaiseurakunnassa, mutta kastamiselle asetettiin ehto: ketään ei
kastettaisi jollei tämä liittyisi heidän seurakuntaansa, ja kaste, vaikka
suoritettiinkin Jumalan Sanan mukaisesti, tapahtuisi Isän ja Pojan ja Pyhän
Hengen nimeen, eli siten ihminen liitettäisiin Herran Jeesuksen yhteyteen.
Kun Johannes sitten oli käynyt kasteella eräänlaisten
kotikokousten yhteydessä, oli kyseisessä helluntai-seurakunnassa sanottu:
"Kyllähän mekin olisimme sinut kastaneet!" Ei siis ole ihme, jos
Johanneksen luottamus oli horjunut niin seurakuntia kuin yksittäisiäkin ihmisiä
kohtaan! "Tapahtukoon, mitä sinä pyydät, mutta salli meidän asettaa sinut
seurakuntamme aitaukseen, missä sinä olet turvassa kaikilta ulkopuolisilta
vaikutteilta!"
Johannesta kauhistutti koko asia, sillä hän näki jo tuohon
aikaan paljon pidemmälle kuin monet aikansa uskovaiset. Näitä aitauksia ei
ollut ainoastaan tiettyjen, tai paremminkin sanottuna, kaikkien, seurakuntien
ja kirkkokuntien ympärillä, vaan mikä vieläkin pahinta, näiden aitausten
sisällä oli lukematon määrä yksittäisiä häkkejä, missä uskovaiset viettivät
koko elämänsä. Heitä ruokittiin kuten kettuja ja minkkejä ja muita
turkisteläimiä, he olivat turvassa ulkopuolisilta vaikutteilta ja vihollisilta,
ainakin näennäisesti, mutta käsittikö kukaan sitä, että kaiken turvallisuuden
keskellä heiltä oli riistetty heidän Jumalan suoma vapautensa osana luontoa. He
eivät voineet mennä minne halusivat, he eivät voineet syödä mitä halusivat, he
eivät voineet tehdä mitä halusivat, vaan he olivat kirkkokunnallisuuden häkissä,
joka rajasi heidän elämäänsä. Jos tämä rajaaminen ja suojaaminen olisi
perustunut Jumalan Sanan rajojen sisällä pitämiseen ja maailmallisuudelta ja
vihollisen voimilta suojaamiseen, ei siinä olisikaan ollut mitään pahaa, mutta
nyt kaikkialla julistettiin: "Älä tartu, älä maista, älä koske!"
Todellinen uskovainen on kutsuttu vapauteen, joskaan
ei vapauteen syntiin ja lihan himojen toteuttamiseen. (Gal.5:13). Mutta
perinnäiset opetukset, jotka olivat muodostuneet niinä aikoina kun oli koettu
Jumalan vaikenevan eikä puhuvan seurakunnalle suoraan ja selvästi kuultavalla
äänellä, olivat korvanneet Jumalan suoranaisen toiminnan. Viisaat oppineet ja
ymmärtäväiset olivat tutkineet Kirjoituksia omien kokemustensa ja näkemyksiensä
pohjalta ja olivat laatineet elämänohjeet toisia matkamiehiä varten. Yllättävän
usein aika oli paljastanut sen seikan, että saatettuansa kyllin paljon ihmisiä
näihin perinnäisten opetustensa häkkeihin, olivat nämä jumalanvaltakunnan
markkinamiehet lähteneet muille markkinoille paksu lompakko taskussansa!
Koko maailma tuntui olevan täynnä näitä ihmisopetuksen
häkkejä, eikä ainoastaan seurakuntaelämän keskuudessa, vaan myöskin kodeissa.
Käsittämättä sitä itsekään, monet aviopuolisot olivat ajaneet oman elinkumppaninsa
jonkinlaiseen häkkiin, missä tämä ei tuntenut oloansa mukavaksi. Mitkä tähän
johtaneet seikat olivat, ne vaihtelivat eri ihmisten kohdalla.
Tämä nyt jo heidän pihallensa ehtinyt eläinraukka
kiersi kehäänsä lähes jatkuvasti, pysähtyen silloin tällöin tutkailemaan
ympäristöänsä siihen suuntaan mihin pää oli pysähtynyt. Tarhassa ollessaan se
oli nähnyt mahdollisesti vain yhteen suuntaan, ja nyt päästyään vapauteen se
ihmetteli joka puolelle avautuvaa näkymää. Se ei silminnähden tiennyt mitä
olisi tehnyt ja minne olisi mennyt.
Mitä enemmän Johannes tätä sekaannuksissa olevaa
luontokappaletta katseli, sitä enemmän hänelle avautui kuvia hengellisen elämän
alueelta. Juuri tällainen oli monessa suhteessa uskovainen ihminen tämän ajan
keskellä, jos hetkeksi pääsi ulos vuosikautisesta hengellisestä häkistänsä.
Ajatellessaan monia erilaisten uskovaisten kanssa
käymiään keskusteluja Johannes vakuuttui yhä enemmän siitä, että seurakuntaelämästä
oli ajan myötä tullut yhä enemmän kehää kiertämistä kuin uskontien eteenpäin
kulkemista. Aivan niin kuin Israelin kansa joutui viettämään sukupolven iän
erämaassa kierrellen, aivan samalla tavoin uskovaiset oman tottelemattomuutensa
ja niskoittelunsa tähden vaelsivat ympyrää paahtavassa erämaassa.
Tässä ajassa ei ollut puutetta kokouksista sen
paremmin kuin opetuksestakaan, mutta mikään ei näyttänyt vievän ihmisiä
eteenpäin, kohti jotakin parempaa ja todellisempaa. Jos jonkinlaista
edistymistä tapahtui, oli se kuin tuon kettuparan eteneminen: aivan lyhyeenkin
matkaan tarvittiin kymmenkertainen matka, lukemattomia kierroksia oman ympyrän
kehää kiertäen!
"Ja
sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai
vasemmalle: 'Tässä on tie, sitä käykää'." (Jes.30:21). Ei siis ole mikään ihme, että meidän
Herramme saattoi sanoa opetuslapsillensa: "...ja
mihin minä menen - tien sinne te tiedätte... Minä olen tie ja totuus ja
elämä..." (Joh.14:4,6). Tällä tiellä kulkeminen ei ole mitään kehässä
kiertämistä, koska se ei todellisuudessa ole mahdollistakaan, sillä se tie on
kaita ja portti on ahdas. Niinpä tämän kuvan mukaisesti ei ympyrää kiertävä
uskovainen ole tuolla oikealla tiellä kuin korkeintaan sen hetken, kun hän
ylittää sen mennäkseen jälleen toisella puolella ohitse alkuperäisen
tarkoituksen. Hän kuvittelee olevansa tiellä, mutta kulkee siitä huolimatta
omia polkujansa!
Mitkä sitten ovat ne seikat, jotka saavat uskovaisen
tälle ympyrää kulkevalle radallensa, sen sijaan että hän kulkisi suoraan
eteenpäin kohti päämäärää? Ne ovat mitä moninaisimmat riippuen vallitsevasta opetuksesta
ja itsekunkin takana olevista elämän kiemuroista. Mutta yleensä ottaen
perussyy on aina sama kuin Israelin kansankin kohdalla erämaassa. Se oli saanut
sanoman luvatusta maasta, se oli lähettänyt sanansaattajansa ottamaan selvää
lupausten todellisuudesta, ja näiden palattua kansa oli joutunut ratkaisun
eteen. Se oli luottanut lupauksiin, se oli luottanut Jumalan apuun, mutta se ei
ollut milloinkaan ajatellut kohtaavansa sellaista, mistä epäuskon valtaamat
sanansaattajat, saarnamiehet, heille kertoivat! He olivat ajatelleet,
luulleet, voivansa noin vain marssia tähän luvattuun maahan, joka vuotaa maitoa
ja hunajaa, mutta nyt he joutuivat kasvokkain sen tosiasian kanssa, että heidän
olisi taisteltava jokaisesta askeleesta tuota ihanaa ja heille kuuluvaa maata!
Ihminen on aina ollut mukavuudenhaluinen ja pyrkinyt kaikkinensa
käyttämään hyväkseen valmiita ratkaisuja, siitäkin huolimatta, että se on usein
merkinnyt jonkin sellaisen omaamista, mikä kuuluu toiselle kanssamatkaajalle.
Siksi Jumalan Sanassa ovat niin voimakkaat varoitukset: "Älä himoitse...mitään, mikä on lähimmäisesi omaa!" (2.Moos.20:17). Tämä ei koske ainoastaan konkreettisia
asioita, vaan myöskin henkisiä ja hengellisiä asioita, sillä Sana sanoo: "Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään
pahaa!" (Room.13:10).
Nyt suuri osa uskovaisuudesta perustui toisen
kanssamatkaajan alaspainamiseen ja itsensä esiintuomiseen toisen
kustannuksella. Kun ihminen joutuu samaan tilanteeseen kuin aikanaan
israelilaiset luvatun maan porteilla, on hänen päätettävä luottaako hän vielä
Herraan ja Hänen lupauksiinsa, vai alkaako hän kulkea oman ymmärryksen ja oman
tahdon tietä.
Aivan kuten muinoin, on Jumalan kansa tälläkin
hetkellä luvatun maan porttien edessä. Herran tulemus on lähempänä kuin
milloinkaan, ja luvattu sanansaattaja on julistanut tässä ajassa Jumalan
tahdon. Hän oli ikään kuin yksi sanansaattajista joka oli lähetetty tutkimaan
luvattua maata ja hän palasi kertoen hyvää sanomaa kaikesta siitä, mikä tuossa
maassa odottaa. Hän kertoi sen rikkauksista ja antoi tarkan selon siitä, miten
tuohon maahan pääsee. Uskovaisissa heräsi todellinen halu ja kaipaus päästä
kokemaan kaikki tuo luvattu, ja innolla ilmoittautui matkaan lähtijäksi suuri
määrä ihmisiä. Mutta niin kuin on aina ollut, niin oli nytkin. Aivan kuten
jokaisen maastalähdön, exoduksen kohdalla on, niin nytkin oli mukana
sekakansaa, ihmisiä, jotka olivat lähteneet mukaan vain jonkin paremman
maallisen toivossa.
Kun todellinen ja oikeasydäminen sanansaattaja oli
tuonut julki sanomansa, astui esiin lukematon määrä muita "sanansaattajia
ja tiedustelijoita", jotka saivat kansan sydämet pelästymään. Uskovaiset
alkoivat epäillä kykyänsä saavuttaa kaikki luvattu, sillä näiden muiden
julistajien toiminnan kautta heidän sydämissään heräsi pelko kaikkien niiden
koettelemusten edessä, mitä oikeanlainen eteenpäin kulkeminen toisi mukanaan.
Niinpä vihollinen sai voiton jo ennen maan rajan ylittämistä. Kansa alkoi
kiertää kehää erämaassa!
Niinpä tässäkin ajassa vääränlainen julistus on saanut
suurimman osan uskovaisia pyörimään inhimillisten opetusten ja lupausten loputonta
kehää. Jos uskovainen ei kulje suoraan eteenpäin olosuhteista ja
vastustuksista huolimatta, etsii hän vaistomaisesti ja luonnostaan jotakin
korviketta sen sijaan, mitä itse Jumala on antanut kansaansa varten!
Tässä ajassa on kautta vuosikymmenten kuulunut huuto: "Katso, Ylkä tulee, menkää Häntä
vastaan!" Jolla on kiire, joka käsittää, mistä on kysymys, hänellä ei
ole aikaa eikä varaa kiertoteiden kulkemiseen, saati sitten ympyrässä
juoksemiseen. Uskovaisen elämässä ei ole kysymys jonkin tekemisestä vain
tekemisen tähden, vaan kaikella tekemisellä Jumalan valtakunnassa on aivan
määrätty ja tarkka tarkoituksensa. Mikään ei todellisuudessa ole turhaa, jos
noudatetaan Sanaa. Mutta jos Sana ei ole ihmiselle kaikkein tärkein asia
maailmassa, ei hänellä myöskään ole kärsivällisyyttä eikä taidollisuutta kulkea
eteenpäin oikealla tavalla, vaan hyvinkin pian Jumalan Sanan hänen elämässänsä
korvaavat inhimillisiin näkemyksiin perustuvat perinteiset opetukset.
Perinteinen on oikein hyvä sana tässä yhteydessä, sillä kautta aikojen kaikki
ihmisten itsensä perustelemat ja aikaansaamat opetukset perustuvat samoihin
tekijöihin ja ovat niin samankaltaisia, että voidaan jokaisessa ajanjaksossa
puhua perinteisestä opetuksesta. Ja mikä olisi parempi ilmaisu näistä
opetuksista ja niiden aikaansaamasta tilanteesta kuin sana "häkki"!
Ihmiset pitävät eläimiä häkeissä sen tähden, että
muuten ne kulkisivat vapaina luonnossa ja ne olisi vaikea löytää. Ihminen
haluaa hyötyä niistä, ja ne halutaan juuri siitä syystä vangita. Eikä riitä
yksinomaan sekään, että ne vangitaan, vaan hyödyntavoittelussansa ihminen menee
niin pitkälle, että hän laskelmoi hyvin tarkkaan miten eläimet tulee
vankeudessansa pitää, jotta hyöty olisi mahdollisimman suuri. Ruokkiminen
maksaa, häkkien tekeminen maksaa, yleensäottaen tulee kalliiksi pitää jotakin
tarhattuna. Niinpä lasketaan tarkkaan kuinka paljon yksi häkki tulee maksamaan,
ja kun tarpeiden hinnat kohoavat, pihistetään mielellään hiukan niin pituudesta
ja leveydestä ja korkeudesta ajatellen, että jos eläin on tähän asti pystynyt
elämään aikaisemmassa häkissänsä, pystyy se tulemaan toimeen hiukan
pienemmässäkin!
Häkin pienuudessa ei ole ainoa hyöty raaka-aineen
säästämisen suhteen, vaan suurin hyöty saadaan siitä, ettei eläin pääse
liikkumaan, ja säästää siten energiaansa joko turkin tuottamiseen tai munien
munimiseen. Ihminen on niin tottunut tähän käyttäytymiseensä, että hetki hetkeltä
omatunto ja Jumalan tarkoittama "luonnon hallitsijan" rooli on
muuttunut riistäjän rooliksi.
Kuinka laajat näkymät tästä avautuvatkaan siihen
hengelliseen elämään, joka on vallitsevana kautta maailman! Paavali jo
aikoinaan näki kaiken tämän nimenomaan galatalaisten seurakunnassa kutsuessansa
heitä älyttömiksi, kun antavat lumota itsensä, panna itsensä uudelleen
jonkinlaiseen häkkiin heti senjälkeen kun ovat edellisestä päässeet ulos!
Hengellistä toimintaa on totuttu pitämään
hyväksyttävänä ja luotettavana riippumatta hetkittäin vallinneista
väärinkäytöksistä. Mutta nyt elämme aikaa, jossa on toisaalta aivan
päinvastoin. Aikanaan oli Johannes hankkiessaan tarvikkeita seurakunnalle,
tutustunut lähikaupungin tukkuliikkeen johtajaan. Sovittaessa maksutavoista oli
Johannes tullut maininneeksi, että ovathan he uskovaisia, uskovainen seurakunta.
Hän ajatteli sen merkitsevän jotakin luottamuksen suhteen. Mutta hän sai kuulla
sanat, jotka ikuisiksi ajoiksi syöpyivät hänen mieleensä ikään kuin jonakin
profeetallisena. "Uskovaisuudella ei ole meidän kannaltamme mitään
merkitystä, sillä yksi maamme suurimmista hengellisistä yhteisöistä on ostanut
meiltä paljon tavaraa, mutta emme millään saa heiltä maksua!"
Tämän päivän tilanne oli muuttunut entisestäänkin
tuosta päivästä, niin että suruksensa joutui toteamaan, että petos maailman
piirissä uskosta osattomien keskuudessa ei ollut niinkään merkittävä kuin petos
niin sanotun kristillisen seurakunnan piirissä. Useimmiten joutui Johanneskin
toteamaan, ajatellessaan uskonveljiensäkin hänelle tekemiä tarjouksia, että
paljon parempia kauppoja hän oli tehnyt aivan tavallisten uskoon
tunnustautumattomien kauppamiesten kanssa. Millaista aikaa todella
elettiinkään, kun sai epäillä petosta paljon enemmän uskovaisen puolelta kuin
tavallisen maailmallisen ihmisen puolelta?
Mikään ei ole sen kauhistuttavampi kuin uskonnollinen,
hengellinen petos, häkkiin paneminen. Uskovainen julistaja tai työntekijä yhä
vieläkin saa käyttää hyväkseen tälle alueelle iskostunutta luottamuksen tunnetta:
Minä olen uskovainen, minuun saat luottaa! Kun uskovainen antaa ymmärtää
välittävänsä ja haluavansa pitää huolta toisesta, katsotaan se kristillisen
elämän piiriin kuuluvaksi lähimmäisenrakkaudeksi. Mutta kuinka usein onkaan tuo
rakkaus vain rakkautta itseä kohtaan ja omien etujen tavoittelua! Paavali tiesi
tämän aivan tarkkaan kirjoittaessaan galatalaisille: "Heillä on intoa teidän hyväksenne, mutta ei oikeata; vaan he
tahtovat eristää teidät, että teillä
olisi intoa heidän hyväksensä." (Gal.4:17).
Jos tavallinen, uskoon tunnustautumaton ihminen etsii
omaa hyväänsä ja tietyssä mielessä pettää toista ihmistä, tekee hän oman, kääntymättömän
luonteensa mukaisesti. Mutta jos uskovaisen nimeä kantava ihminen tuo esiin
samankaltaista luonnetta, voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko hän todellakin
joskus tullut uskoon, sillä hänessä ei ole tapahtunut sitä muutosta, joka on
edellytys Kristuksen seuraamiselle: "Katso,
Herra, puolet omaisuudestani minä annan köyhille, ja jos joltakulta olen
jotakin petoksella ottanut, niin annan nelinkertaisesti takaisin." (Luuk.19:8).
Kysymykseen ei tullut enää minkäänlainen pettäminen, vaan päinvastoin, vaikka
itse olisi kärsinyt kuinkakin suuren menetyksen, tuli tästä lähtien toimia
muiden parasta ajatellen!
Nyt kaikessa oli rahalla niin suuri merkitys, että
tuskin oli minkäänlaisia kokouksia, joissa ei olisi koottu kolehtia tai uhria,
tai miksi sitä sitten kutsuttiinkin. Tuskin oli montakaan sananjulistajaa, joka
saatuaan tietää palkanmaksun loppuneen, olisi jatkanut toimintaansa. Sentähden
oli mitä suurimmasta merkityksestä saada ihmiset oikeanlaisiin häkkeihin, missä
he pysyisivät niin kauan kuin tuottaisivat hyötyä joko sananjulistajalle tai
uskonnolliselle yhteisölle.
Näitä häkkejä on olemassa niin monenlaisia, että
niiden luetteleminen ja kuvaaminen veisi tavattomasti aikaa ja palstatilaa.
Mutta tutkikaamme joitakin sellaisia häkkejä, jotka eivät ole niinkään kirkkokunnallisia
vaan paremminkin henkilökohtaisia.
Jos joku onnistuu välttämään kirkkokunnalliseen tai
uskonnolliseen häkkiin joutumisen, näyttää olevan niin, että jokainen joutuu
kuitenkin jonkinlaiseen ansaan tai suljettuun tilaan, josta ei ole näytä olevan
ulospääsyä. Paavali aikanaan sai tuntea olevansa sidottu johonkin sellaiseen,
mikä ei häntä lainkaan miellyttänyt, vaan minkä johdosta hän oli useammankin
kerran rukoillut, että se otettaisiin pois häneltä. Mutta hänen tahtonsa ei
toteutunut ainakaan tässä asiassa, sillä hän oli osallinen johonkin sellaiseen,
minkä johdosta hän tarvitsi lihaansa pistimen, saatanan enkelin rusikoimaan
häntä ylpeilemisen estämiseksi. Samoin on tänään monien todellisten uskovaisten
kohdalla.
Niin kuin suuri jumalanmies sanoi, joudumme jokainen
jossakin määrin kokemaan Jobin kohtalon, niin että elämässämme on jonkinlainen
asia, missä saatanan sallitaan koetella meitä. Niinpä hän toteaa: Jos sinulla
on jonkinlainen vaikeus, niin mihin vaihtaisit sen? Olisitko mieluummin
vakavasti sairas? Missä kohden mieluummin haluaisit koettelemuksia? Tämän
kysymyksen edessä varmastikin useampi joutuu toteamaan, että vallitseva tilanne
ehkä sittenkin on parempi kuin jokin itse tehty valinta.
Hyvin harvoin ihminen itse tekee itsellensä häkin.
Lähes aina on kysymys siitä, että joudutaan jonkun toisen vaikutusvallan
alaiseksi, niin kuin oli meidän Herrammekin päivinä. "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja
panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellakaan
liikuttaa." (Matt.23:4).
Tarkastelemme seurakuntaelämään kuulivia häkkejä
myöhemmin, mutta tutkikaamme edellisen lainauksen perusteella niitä lähes näkymättömiä,
mutta kuitenkin olemassa olevia häkkejä, jotka oli rakennettu itsekunkin
elämään joko olosuhteiden tai esimerkiksi aviopuolison taholta.
Klaus on ensimmäinen tässä kirjassa mainittu henkilö,
ja on aivan oikein aloittaa tarkkailumme hänestä. Olisiko mahdollista tämän miehen
elämässä, että hän olisi jonkinlaisessa häkissä? Puhumme nyt näistä häkeistä
hyvin suuressa määrin siinä mielessä, että niissä oleminen pakottaa itsekunkin
hyvinkin suuriin rajoittuneisuuksiin elämässänsä ja suhteessansa
kanssaihmisiinsä. Tässä juuri piilee kaiken vakavuus ja kohtalokkuus.
Jos ajatellaan lähiseudun maanviljelijöitä, jotka
pitävät jonkinlaisia turkistarhoja takapihallansa, muodostuvat ne tavanomaisiin
tarhoihin verrattuna suurista aitauksista, joiden sisäpuolelle mahtuu ehkä
suurikin määrä puita ja kasvillisuutta, niin että eläimet ovat edes
jonkinlaisessa luonnontilassa. Näissä tarhoissa eläimet saavat temmeltää toinen
toisensa kanssa eivätkä ne koe yksinäisyyttä. Kuinka moni ihminen tänä päivänä
enää tiedostaa sitä, kuinka suuressa määrin tarhatut eläimet ovat laumaeläimiä,
eli kaipaavat saada olla toisten lajitovereidensa seurassa? Mutta suurissa
tarhoissa jokainen eläin on suljettu pieneen häkkiin, jossa sillä ei ole juuri
muuta kuin kääntymismahdollisuus. Hyöty, turkis, on ihmiselle tärkeintä, ja kun
väitetään ettei eläin kärsi, tulisi jokaisen tarhaajan nähdä jotakin siihen
verrattavaa, mitä Johanneksen perhe joutui tuona sunnuntaiaamuna seuraamaan.
Jos eläin käyttäytyi tällä tavoin vapauteen päästyään, voidaan vain todeta
siinä tapahtuneen jotakin sellaista, mikä on täysin luonnonvastaista ja
suorastaan iljettävää!
Ihminen on luonnoltaan myöskin laumaolento, eli vain
jollakin tavoin häiriintynyt ihminen haluaa olla aivan yksin. Jo Eedenin puutarhassa
Jumala näki luomaansa ihmistä seuratessaan: "Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Minä teen hänelle avun, joka
on hänelle sopiva!" Jotta ihmisen ei tarvitsisi tuntea itseänsä
yksinäiseksi, sitä varten on Jumalan tarkoittama todellinen
seurakuntayhteys.Mutta sielunvihollinen haluaa kaikin mahdollisin tavoin rikkoa
tämän yhteyden, niin että saisi ihmiset yksiksensä aivan kuten tapahtui jo
Eedenin puutarhassa. Kun Aadam oli poissa ja Eeva oli yksin, tuli tämä kiero
olento käärmeen hahmossa Eevan luokse ja vietteli tämän. Samaa periaatetta vihollinen
käyttää yhä vielä jokaisen uskovaisen nimellä kulkevan kohdalla. Siksi tulee
olla todella tarkkaavainen, jos tuntee jääneensä yksin ja vihollinen alkaa
puhua. Jos vielä on jonkinlaisessa häkissä, ovat pakomahdollisuudet todella
vähäiset.
Klaus toki kävi seurakunnankokouksissa säännöllisesti
ja oli yksi etuoikeutetuista puhujista niin koti- kuin lähiseudunkin
seurakunnissa. Miten hän siis olisi voinut olla jonkinlaisessa häkissä, kulkea
ympyrää?
Yksi tämän kirjan perusajatuksista perustuu siihen
lauseeseen, jonka kirjoittaja kuuli erään ohjelman yhteydessä: "Kun teemme
saman virheen kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä."
Ylimalkaisesti ajateltuna asia ei tunnu niinkään vakavalta, mutta hengellisen
näkö- ja käsityskyvyn omaavalle se tuo julki kuolemanvakavia asioita.
Voitaisiin sanoa oikeutuksella ja Jumalan Sanan todistuksen pohjalta, että jokainen
tällainen asiantila uskovaisen elämässä muodostaa omaperäisen häkkinsä tämän
ympärille, mistä hän vain Jumalan armon kautta voi päästä ulos ja todelliseen
Kristuksen vapauteen.
Aloittakaamme aivan konkreettisesta asiasta, jotta
jokainen voisi käsittää mistä on kysymys. Mikähän olisi ilmeisin ja selvin
tekijä, jota voitaisiin luonnehtia Klausin häkiksi? Mikä oli sellainen asia,
mikä sai hänet ikäänkuin kiertämään jatkuvaa kehää?
Klaus oli asunut Hopeajärven kylällä koko ikänsä,
sillä maatilan oli omistanut jo hänen isoisänsä. Talon perusosan muodosti hänen
aikanaan rakentamansa yhdistetty asunto- ja karjarakennus, niinkuin tällä
seudulla oli yleisesti tapana. Mentäessä katsomaan eläimiä, ei tarvinnut
lainkaan astua ulos ovesta, koska nämä olivat seinän takana. Suku ei ollut
varsin uskonnollista, joskin kirkossa käytiin suhteellisen usein. Perhe oli
oppinut työtätekeväisiksi ihmisiksi, jotka usein sunnuntaisinkin ahkeroivat pelloilla.
Ahkeruudesta johtuen ei koskaan oltu nähty nälkää tai edes puutetta, ja niinpä
Klaus oli koko elämänsä ajan säästynyt pahemmilta kolhuilta. Ehkä tästä johtuen
hänen oli hyvin vaikea käsittää niitä ihmisiä, joita elämä kolhi kaikin
mahdollisin tavoin. Jos Johannes ei sairautensa johdosta kyennyt ajoittain
normaaliin työntekoon, arvosteli Klaus häntä laiskaksi, sillä olihan Klausin
isäkin joka päivä rientänyt askareisiinsa kaikista sairauksistaan huolimatta.
Jos poika itse ei ollut sairastanut juuri lainkaan, ei se merkinnyt sitä,
etteikö tämä olisi voinut omaksua isän kokemuksia ikään kuin omiksensa: jos
isä, niin miksei jokainen muukin!
Perhe ei siis kärsinyt puutetta, ja ainoa todellinen
murhe oli ollut molempien vanhempien kuoleminen hyvin lyhyen ajan sisällä.
Vaikka isä ja äiti eivät olleet kovin uskonnollisia, opettivat he lapsensa
rehellisyyteen. Niinpä Klausilla oli uskoon tullessaan suorastaan neulansilmäomatunto,
ja kaikki menneen elämän rikkomukset painoivat häntä suurella syyllisyydentunteella;
etenkin hänen ajoittain koko olemuksen vallannut pelihimonsa. Nyt hän pyrki
kaikin tavoin noudattamaan Jumalan Sanan ohjeita.
Taloudellisuus oli kuitenkin yksi hänen
luonteenpiirteistänsä, joka käytännössä johti sen muuttumiseen suoranaiseksi
paheeksi. Hän halusi kaikessa olla säästäväinen, ja niinpä oli Johannes
aikoinaan joutunut monenlaiseen pulaan hänen seurassansa. Mutta suurimpaan
pulaan oli joutunut Klaus itse, vaikka ei sitä juuri käsittänytkään. Hän oli
seurakuntansa tietynlainen johtohahmo ja uskovaisten esikuva. Mutta tässä
ajassa vallitsi kummallinen käytäntö, mitä aikaisemmin olisi kutsuttu suoraan
synniksi. Maailman malli oli niin voimakkaasti kaikkialla läsnä, etteivät
uskovaiset juuri poikenneet tavallisen elämänsä suhteen niistä, joita he
kutsuivat jumalattomiksi. Koska kuitenkin oli kysymys asioista, joiden
uskottiin tapahtuvan muilta salassa, ei sitä nähty niinkään pahaksi. Itsekukin
harjoitti jonkinlaista vilppiä tai kaksinaamaisuutta tai muuta vastaavaa, ja
kun sitä oli harjoittanut kyllin kauan, tuntui se tänään aivan normaaliin
elämään kuuluvalta. "Kun saman virheen tekee kyllin usein, ei se enää
tunnukaan virheeltä!"
Klaus jyrisi seurakunnankokouksissa kuin
tuomionpasuuna kaikkea syntiä vastaan, mutta jonnekin oli kadonnut viime vuosien
aikana hänen neulansilmäomatuntonsa, niin että nyt hän oli valmis nielemään
vaikka kamelin, kunhan vain sitä ei kukaan näkisi. Mutta aina oli joku joka
näki jotakin, ja niinpä hänen vaatimattomasti ja viattomasti alkanut
salakuljetuksensa oli johtanut tilanteeseen, joka saattoi hänet kiertämään
samaa kehää.
Vuosia sitten hän oli ensimmäistä kertaa ajanut
silloisella autollansa koko perheen kanssa naapurimaiden puolelle
nimenomaisessa tarkoituksessa ostaa jotakin edullisemmin, sillä määrätyt asiat
kuulemma olivat huomattavasti halvempia siellä. Aluksi oli ostettu juuri
sallitut määrät ja kun sitten tulli ei ollut edes pysäyttänyt rajalla, alkoi
mieltä vaivata se seikka, että kun kaikki kerran meni tällaisella tavalla, niin
miksi ei olisi samalla voinut ostaa hiukan enemmänkin.
Ajan kuluessa Klausin omatunto venyi ihmeellisellä
tavalla, niin että ostokset alkoivat sisältää jopa sellaisia tavaroita, mitä ei
maahan olisi saanut tuoda ollenkaan. Mutta tottumus on toinen luonto, ja niinpä
kerta toisensa jälkeen rauhoitettu omatunto alkoi hyväksyä yhä suurempia
sallittujen määrien ylityksiä. Palattuaan alkuaikoina näiltä matkoiltansa hänen
omatuntonsa oli kolkuttanut melko ankarasti, mutta hän löysi oikean tien sen
rauhoittamiseksi. Tätä tietä kulkien suurin osa uskovaisista löytää ratkaisun
näihin pulmiinsa. Hän otti asian puheeksi työmaalla kavereiden kesken, ja nämä
tavalliset kansalaiset olivat ehdottomasti sitä mieltä, ettei ole mitään pahaa
siinä, jos salakuljettaa. Niinhän tekee jokainen, vakuutti niin nuorempi kuin
vanhempikin kolleega. Oli kuulemma hyvä tehdä niin kuin mustalainen neuvoi
poikaansa: "Varasta, poika, mutta älä jää kiinni!"
Vaimo oli aluksi suurestikin arkaillut kaikkea tätä
lain kiertämistä tai rikkomista, mutta huomattuaan kuinka suuri apu taloudelle
oli näistä matkoista, alkoi hän vähitellen jopa yllyttää miestänsä. Niinpä oli
sitten vaimo miehensä suostumuksella ommellut taidollisesti vaatekappaleen,
jonka päälle puettuaan hän saattoi pujotella sen taskuihin lähes kymmenen kiloa
lihaa ja vastaavaa, ilman että kukaan olisi voinut huomata mitään.
Klausin kohdalla puhumme salakuljetuksesta, mitä
varmastikaan ei moni pääse samalla tavalla ja samassa mittakaavassa
harjoittamaan. Mutta itsekullakin on vastaavia asioita, joiden luonnetta ehkä kuvaa
hyvin kaikki se, mitä Klausin elämään tuli sen johdosta. Olkoon kysymys mistä
väärästä asiasta tahansa, niin joutuu jokainen käymään lävitse saman prosessin,
johon sisältyy alussa vaivaava omantunnon kolkutus, tietoisuus jonkin väärän
tekemisestä. Mutta jos sitten ihmisen mieli päättää asian jatkamisesta näistä
tunnonvaivoista huolimatta, alkaa hän etsiä puolusteluja tekemisellensä. Asiaa
kuvaillaan tuttaville tai työtovereille noin kautta rantain, jonkun muun
tekemänä. Kun sitten nämä kuulijat
vähättelevät asioiden merkitystä, huokaistaan helpotuksesta ja jatketaan
entiseen tapaan. Näin tapahtuu käytännössä se, mistä olemme koko ajan puhuneet:
Virhe muuttuu oikeaksi!
Klaus oli siis tietämättään häkissä, missä hän juoksi
ympyrää, aluksi omantuntonsa kanssa, sitten niiden asioiden kanssa, jotka
pakostakin seurasivat tätä osaltaan leikkinä alkanutta lain rikkomista. Yksi
vakavimmista piirteistä tässä "leikissä" oli se, että hän joutui
jatkuvasti salailemaan asioita, ja pakotti samalla toisetkin mukaan tähän
leikkiinsä. Thomasille hän oli tämän toivomuksesta tuonut rajan ylitse kiväärinpanoksia,
joita ei maan laki sallinut, ja kun sitten yksi Thomasin armeijakavereista oli
asekaapin laatikossa nähnyt nämä ammukset, oli hän heti ryhtynyt utelemaan
mistä niitä saa. Thomas ei tietenkään voinut kertoa totuutta, ja niin hän
joutui keksimään selityksen, mitä kaveri tuskin uskoi.
Klaus itseasiassa valehteli joka kerta ajaessaan
takaisin rajan ylitse, sillä kysyttiin häneltä tai ei, olisi hänen tullut
ilmoittaa tuomansa tavarat, sillä tullirakennuksen seinässä oli selvät ohjeet
menettelytavoista. Yhden tai kahden tahattoman tai osittain tahallisen valheen
kertominen tuskin kadottaa ketään sinänsä, sillä onhan ihminen
perusluonteeltaan valehtelija ja petollinen. Mutta jos samoja valheita,
muunneltua totuutta, toistaa kyllin kauan, alkaa olla jo kysymys jostakin hyvin
vaarallisesta uskovaisen elämässä.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti