Helmikuun
27. 1994
"Ja minä annan heille yhden sydämen
ja yhden tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa, ja niin heidän
käy hyvin ja heidän lastensa heidän jälkeensä" (Jer.32:39)
Talvi on jälleen kerran tulossa. Viimeisimmätkin
lehdet ovat tuulen ja pakkasen voimasta irronneet puista, niin että Johanneksen
pihalta näkee esteettä kylälle asti. Niin, kesä on vain muisto kaikkine
miellyttävine sekä ikävine kokemuksineen. Johannekselle kesä on ollut täynnä
ahdistusta ja vaikeuksia. Hänen mielensä on nyt haikea, kaivaten auringon
lämpöä ja luonnon tuoksua. Hän rakastaa kesää enemmän kuin mitään muuta
vuodenaikaa, ja hän on mielessänsä varma siitä, että tulevassa, tuonpuoleisessa
elämässä olisi oleva pelkkää kesää ja lämpöä.
Vaikka jokaisella vuodenajalla on oma merkityksensä
luonnon kulun kannalta, niin siitä huolimatta Johannes uskoo kaiken tämän
olevan tarkoitetun vain tätä aikaa varten. Pian olisi koittava iankaikkisuus,
jossa ei olisi mitään eilistä eikä huomista, ei päiviä, ei kuukausia, ei vuosia,
ei tulevaa eikä menneisyyttä. Olisi oleva vain iloa ja onnea, lämpöä ja
rakkautta, sillä kaikki kyyneleet on silloin jo kuivattu pois, eikä menneestä
ole edes muistoa. Ei olisi enää oleva yötä eikä sen tuomaa pelkoa, ei
tarvitsisi illalla sytyttää valoja, eikä auringonkaan tarvitsisi enää nousta,
sillä Herra Jumala olisi oleva valona kaikille omillensa (Ilm.22:5).
Niin, maapallon pyöriminen, kiertäminen auringon
ympäri, on sidottu aikaan. Vuodenajat, kesä, syksy, talvi, kevät, ovat kaikki
sidotut aikaan, joka itseasiassa on jokaisen inhimillisen olennon pahin
vihollinen. Jokainen uusi vuodenaika, jokainen lumentulo, merkitsee niin paljon
ajallisen siirtymistä menneisyyteen ainaisesti, peruuttamattomasti. Jokainen
syksy merkitsee niin paljon kuolemaa, niin paljon kuihtumista. Syksy ulvovine
tuulineen ja yöpakkasineen on kuin portti kuolemaan, talveen. Siksikö mieli
niin helposti tulee apeaksi, surulliseksi? Kaikki elämä luonnossa ikään kuin
katoaa puiden nesteiden mukana, niiden painuessa alas juuriin. Mutta tässä
juuri onkin se suuri jumalallinen järjestys ja viisaus maallisessa olotilassa.
Elämä ei todellisuudessa katoakaan, vaan se menee piiloon, näkymättömiin! Elämä
tämän maan päällä on riippuvainen entisen kuolemasta. Uusi ei voi elää ilman
vanhan kuolemaa. Tällainen on laki, jonka on säätänyt jumalallinen viisaus.
Ihminen luonnostaan rakastaa elämää ja pitäytyy siihen
kiinni kaikesta voimastaan, edellyttäen että hänellä on terve sielu terveessä
ruumiissa. Jos jompi kumpi, tai kummatkin, ovat sairaita, saattaa ihminen tulla
toisenlaisiinkin ajatuksiin. Mutta normaali ihminen haluaa elää niin vanhaksi
kuin mahdollista, niin onnellisena kuin vain on mahdollista. Hän toivoo uuden
päivän koittavan, jos mahdollista, onnellisempana ja parempana. "Jos
mahdollista" — niin, aika ja siinä eläminen on sidottu niin moneen
sellaiseen tekijään, että ihminen vähäisen olemassaolonsa aikana huokailee
raskautettuna, sillä mikään ei tunnu olevan hänen hallittavissansa; kaikki on
mahdollista, niin hyvä kuin pahakin, ja jostakin kummallisesta syystä
viimeksimainittu tuntuu rosvona hyörivän kaiken ylöpuolella!
Ihminen siis, ennen kaikkea Luojastansa ja Herrastansa
vieraantumisen johdosta, haluaisi kaiken sujuvan hyvin ilman minkäänlaisia
kielteisiä tekijöitä. Hän haluaisi sulkea olotilansa ulkopuolelle kaikki ne
seikat ja olosuhteet, mitkä eivät häntä miellytä. Useimmiten se ei häneltä onnistu,
ja niinpä hän joko joutuu myöntämään tappionsa, tai sitten hän alkaa elää
mielikuvituksellisessa, tarkoituksellisen kieltämisen maailmassa. Hän kadottaa
todellisuudentajunsa ja elää joko menneisyyden ihanteellisissa olosuhteissa,
tai ruusuisissa tulevaisuudenkuvissa. Hän on kuin pitaalinen mies tunkkaisessa
luolassansa, muista eristäytyneenä, nähden unta hallitsijan palatsista ja silkkilakanoista,
hiiren pureskellessa mitään tuntematonta, ainoata jäljellä olevaa varvasta.
Tällainen ei ole ainoastaan Jumalasta vieraantunut
ihminen, vaan ikävä kyllä moni taivastietä matkaavakin on antautunut kaikkialla
vallitsevan kylmyyden johdosta samankaltaisiin tunnelmiin. Tämän hetken
ihminen, niin jumalaton kuin Jumalan nimeen vannovakin, ei enää näytä jaksavan
katsella todellisuutta silmiin, vaan kääntää katseensa johonkin sellaiseen,
mikä ruokkii mielikuvituksen pohjattomia ulottuvaisuuksia. Ihminen haluaa
omistaa kaiken hyvän, kokea kaiken hyvän, maksamatta siitä mitään, menettämättä
mitään. Hän haluaa tuntea itsensä menestyksekkääksi, onnelliseksi, vaikka olisi
kuinka epäonnistunut, kuinka onneton. Hän ei halua antaa mitään, hän haluaa
ammentaa pohjattomasti, loputtomasti, siitä onnen sammosta, missä itsekukin
kokee sen olevan. Hän ei ajattele muita, hän ajattelee itseänsä. Hän työntää
kätensä syvälle siihen pussiin, missä uskoo olevan leipää, rahaa, hyvinvointia,
välittämättä siitä onko pussi yhteistä vaiko jonkun yksityisomaisuutta. Kun
toinen käsi kourii pussissa, työntää toinen pois muita sinne ojentautuvia!
Nyt ollaan tultu aikaan, missä tuskin on pussia, jonne
ei joutuisi työntämään koko kättänsä yltettyäkseen pohjaan asti. Mitä vähemmän
jaettavaa, sitä lukuisampia ovat ottajat. Niin, Johannes huokaa sisimmässänsä.
Tällaista aikaa ei ole milloinkaan ollut, eikä tule varmastikaan olemaan, sillä
nyt toteutuu kirjaimellisesti viimeisinkin Raamatun lopunaikaa koskeva
profetia. "Miksi Johanneksen osaksi pitikään tulla tässä ajassa
eläminen?" Kuka tämän kysymyksen jälleen kerran kuiskaa hänen sisimpäänsä?
Sisältääkö se jotakin positiivista, myönteistä, vai onko se osa vaikeuksia
pakenemisen halusta?
Juuri tänään Johannes kävi jälleen kerran sairaalassa
vanhaa sukulaistaan saattamassa. Tämä ei yksinään olisi osannut löytää sen paremmin
oikeata linja-autoa kuin ei oikeata osastoakaan tuossa niin suuressa piirikunnallisessa
sairaalassa. Niin, tämän niin rakkaan sukulaisen aivan silmissä tapahtuva
vanheneminen ja haurastuminenko oli se seikka, mikä hänet tänään sai tuntemaan
itsensä niin avuttomaksi ja surulliseksi? Ihminen on melkoisen tunteeton
kaikkea vanhenemista ja heikkoutta kohtaan siihen asti, kun se sattuu omalle
kohdalle tai jonkun läheisen kohdalle. Niin kauan kuin kaikki näyttää sujuvan
hyvin ja jokapäiväisen tottumuksen mukaisesti, ihminen tuskin ajattelee muuta
kuin ajallista onnea ja turvallisuutta. Mutta kun aivan ilmiselvästi alkaa koittaa
se vaihe elämässä, jolloin tuntuu luontevammalta käydä lähes päivittäin
kastelemassa kalmiston kukkasia edesmenneiden omaisten haudoilla, kuin
rientäminen tämän ajan huvituksiin, alkaa itsekukin edes jossakin määrin
ajatella tuonpuoleisia.
Johannes huokaa raskautettuna. Katse kiertelee nyt
niin paljaan tuntuisessa maisemassa, sillä puut on kuin riisuttu vehmaisesta
puvustansa, joka kesän aikana suojasi heidän talonsa uteliaiden katseilta.
Kuinka turvallisen tunnun olivatkaan niin pensaat kuin puutkin antaneet koko
perheelle, joka ajoittain oli rusketuttanut itseään pihamaalla lähes ilkosillaan!
Tämä on heidän oma elinpiirinsä, turvallinen, suojattu. Mutta nyt lumipeitteen
kasvaessa pihamaalla käsittää Johannes kaiken inhimillisen ajattelun
virheellisyyden ja mielettömyyden. Nyt kaikki on riisuttua ja paljasta, eikä
voisi ajatellakaan edes piharakennukseen menemistä ilman asianmukaista
puetusta. Niin maantieltä kuin naapuristakin käsin voi nyt nähdä aivan heidän
kotiovellensa asti.
Niin, syksy riisuu luonnon, säälimättömästi, armottomasti.
Talvi viimeistelee vaikutuksen pukemalla sen hyytävään, kaiken peittävään
lumimassaan. Jostakin syystä tämä saa inhimillisen olennon tuntemaan
pienuutensa ja heikkoutensa. Ihminen pelkää ajatusta riisuutumisesta,
menettämisestä, kylmyyden tuntemisesta. Hän ei haluaisi riisuutua, hän ei
haluaisi luopua mistään saavuttamastansa!
Mitä lie Paavali ajatellut, mitä kokenut aikanansa,
kun kirjoitti näistä asioista? Toki oli ajoittain Jerusalemissakin lunta, mutta
ei varmastikaan sellaisia määriä kuin täällä Johanneksen kotimaassa, eikä
ainakaan niin pitkää aikaa. Mutta jotakin samankaltaista hän oli sydämellensä
saanut, sillä miten hän muuten olisi kirjoittanut?: "Sillä me, jotka olemme tässä majassa, huokaamme raskautettuina,
koska emme tahdo riisuutua, vaan pukeutua, että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista"
(2.Kor.5).
Ihmisen on todella vaikea suuntautua sen mukaisesti,
mitä ei voida luonnollisilla aisteilla havaita. Uskovainenkin ihminen, vaikka
uskossa odottaakin parempaa, tulevaa, joutuu usein epäilysten ja negatiivisten
tunteiden valtaan. Hän unohtaa kerta toisensa perään, ettei usko ole tunteita
eikä olosuhteista kiinni, vaan se on luja luottamus siihen mitä toivotaan,
ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Jos ihminen on todella uskovainen, ei
hänen uskonsa katoa näinä heikkouden hetkinä, vaan hän ainoastaan antaa
tunteiden talven peittää kätketyn elämän, joka sykkii lupausten maan povessa.
Aivan niin kuin puut näyttävät kuolleilta ja ilman toivoa olevilta, on
kuitenkin niiden elinneste juurissa, suojassa pakkaselta ja hyytävältä
viimalta, odottaen vain jälleen kerran auringon keväistä valoa ja voimaa.
Ihminen ei haluaisi riisuutua, hän haluaisi pukeutua.
Ja jos hän haluaisikin riisuutua, haluaisi hän nähdä valmiina odottamassa sen
uuden puvun, johon hän voisi pukeutua heti entisen valahdettua pois päältänsä.
Mutta juuri tähän sisältyykin ihmisen suurin vaikeus, sillä se uusi, mihin
hänet Jumala tahtoo pukea, onkin jotakin sellaista, mitä ei voida meille juuri
nyt esitellä. Meille on vain annettu jotakin sen vakuudeksi, ettemme tule
jäämään alastomiksi: "Mutta se,
joka on valmistanut meidät juuri tähän, on Jumala, joka on antanut meille
Hengen vakuudeksi. Sentähden me olemme turvallisella mielellä..."
(2.Kor.5).
Kuinka mielellään haluaisikaan Johannes nähdä jotakin
siitä, mikä häntäkin odottaa, mutta hiljainen ääni hänen sisimmässään vakuuttaa
hänelle yhä uudelleen ja uudelleen, että näin on parempi. "...sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä." Niin,
Johannes joutuu jälleen kerran myöntämään, että jumalallinen Viisaus on parempi
kuin hänen parhainkaan ymmärryksensä. Kuinka usein onkaan hänelle tullut ajatus
siitä, että hän varmastikin kestäisi paljon paremmin kaikki niin nykyiset kuin
tulevatkin koettelemukset, jos hän saisi luoda vaikkapa kuinkakin pienen
silmäyksen tulevaan. Mutta jokin hänessä tyrmää tämän halun alkuunsa. Tai ei
nyt oikeastaan sitä kokonaan, sillä onhan mahdollista nähdä jotakin, kokea
jotakin jo tässä ajassa. Mutta inhimilliset aistit eivät riitä tämän kokemiseen
ja oikealla tavalla käsittämiseen. Ja mikä pahinta, ja syy siihen, miksi
Johannes itse aikanaan vakuutti Herrallensa olevansa tyytyväinen ilman mitään
tallaisia kokemuksia: hän tunsi lukemattoman määrän ihmisiä, jotka väittivät
nähneensä jotakin, kokeneensa jotakin, ja jotka sitten lähes poikkeuksetta
lepäsivät tässä kokemassansa jääden makaamaan jonnekin tien varteen itsetyytyväisinä,
kilvoitteluun kyllästyneinä!
Johannes tietää, ettei hän jaksaisi odottaa tulevaa,
jos jo nyt saisi todella käsittää mitä se merkitsee. Jumalalla on oma
tarkoituksensa kaikessa siinä, mitä Hän on suunnitellut omillensa. Jo Vanhassa
Testamentissa annettiin lupaus: "Ei
ole ikiajoista kuultu, ei ole korviin tullut, ei ole silmä nähnyt muuta
Jumalaa, paitsi sinut, joka senkaltaista tekisi häntä odottavalle"
(Jes.64:4). Varmastikin oli Paavalilla tämä sanankohta mielessään hänen
kirjoittaessansa: "...mitä silmä ei
ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä
Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat" (1.Kor.2).
Johannesta alkaa väsyttää, mutta jostakin syystä hän
ei kuitenkaan vielä haluaisi mennä nukkumaan. Kaikki muut ovat jo vuoteissansa
ja nukkuvat tietämättöminä tämän maailman menosta. "Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta..."
Niin, tämä aika on vaellettava uskossa, eikä näkemisessä! Johannes ei voi olla
ajattelematta sitä hengellistä suuntausta, joka yhä enemmän saa valtaa tässä
ajassa. Ihmiset uskovat vakavissaan näkevänsä ja kokevansa jotakin sellaista,
mitä Jumala ei kuitenkaan milloinkaan ole luvannut näyttää tässä ajassa
ihmiselle. Toki herätysten aikaan ihmisillä oli monenlaisia näkyjä tulevasta
elämästä ja tuonpuoleisesta, mutta siihen aikaan ihmiset etsivät Jumalaa
todella vakavalla sydämellä. Mutta tässä ajassa ihmiset haluavat saada kaiken
kuin ilmaiseksi, ilman luopumista omista pyyteistä ja haluista. Millaisia
näkyjä ja ilmestyksiä saa ihminen, joka viis veisaa Jumalan Sanasta tai Hänen
tahdostansa?
"Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden
tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa, ja niin heidän käy hyvin
ja heidän lastensa heidän jälkeensä" (Jer.32:39).
Markku
Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti