29.9.1993
"...ja
ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi,
sillä tämän maailman muoto on katoamassa."
"...sillä
tämä maailma nykyisessä muodossansa kulkee häviötänsä (tuhoansa) kohden" (Saksankielinen Mengen käännös). 1.Kor.7:31
Sinä vuonna ei ollut kunnollista kesää ollenkaan, vaan
lämpötila pysyi normaalia alhaisempana, niin että rahaa tuova turisti ei saanut
innoitusta matkalle lähtöön. Mitä ihmiset sitten tekivätkin kesälomansa aikana,
mutta Hopeajärven kylälle ei kyllä eksynyt monikaan matkailija entisten kesien
tapaan. Pettymys oli melkoinen yrittäjien keskuudessa, sillä kuluneen talven
aikana askarrellut tai tilatut tavarat makasivat liikkeiden hyllyillä. Nekin
harvat ostavat turistit, jotka eksyivät tiskien ääreen, valitsivat kaikkein
halvimmat matkamuistot ja lahjaesineet. Kaupaksi kävivät erikoistarjouksiksi ja
houkuttimiksi tarkoitetut tuotteet, joden myynnistä ei jäänyt juuri mitään
kauppiaalle. Jokainen asiakas tuntui vain säästävän säästämästä päästyään.
Mikään ei todellisuudessa ollut siten kuin ennen.
Kuinka usein saikaan kuulla sanonnan: "Tällaista ei ole tapahtunut sitten
viimeisten viidenkymmen vuoden; tällaista rajuilmaa ei ole ollut miesmuistiin;
tällaista tapahtui viimeksi sata vuotta sitten." Nyt tuntuivat kaikki
tällaiset mullistavat tapahtumat osuvan yhden ainoan vuoden ajalle. Tämän maailman
muoto oli todella muuttumassa!
Johannes ei oikein tiennyt mitä ajatella kaikesta
ympärillä tapahtuvasta. Tämä kesä oli ollut hänelle, ja miksei myöskin koko
perheelle, vaikeinta aikaa koko elämän aikana. Päivästä toiseen hän oli noussut
aikaisin aamulla auttaaksensa lapset kylän torille vihanneskauppaansa
harjoittamaan. Äiti oli työttömänä, eli pakkolomalla koko kesän ajan. Ja koska
hän ei ollut ainoa väliinputoaja, vallitsi ammattiliiton toimistossa sellainen
ruuhka, ettei pitkään aikaan ollut toivoakaan jonkinlaisten korvausten
saamisesta. Niinpä oli suorastaan pakko suunnattomasta väsymyksestä ja
tympääntymisestä huolimatta laittautua kylän torille aamuvarhaisella, kun
useimmat ihmiset vielä nukkuivat vuoteissansa.
Nyt kesä oli jälleen kerran auttamattomasti ohitse,
tuo niin omituinen ja erikoinen kesä, jota ei oikein tuntunut olleenkaan. Mutta
toisaalta ei ollut normaalia syyskesääkään, tai syksyä. Ikään kuin kaikki olisi
kulkenut eteenpäin hurjaa vauhtia, niin että välistä tuntui jääneen pois
kaikkea sellaista, mitä normaalisti oli ollut menneinä vuosina, menneessä
elämässä. Mikään ei ollut siten kuin ennen, ei ainakaan Johanneksen sisäisen
tuntemuksen perusteella. Mitä muut ajattelivat, sillä ei ollut suurtakaan
merkitystä suorastaan kuolemaan asti väsyneelle saarnamiehelle; niin, mikä
saarnamies hän oikein oli? Oliko hän mikään saarnaaja, Jumalanvaltakunnan
työntekijä, sillä koko kesänsä hän oli viettänyt oman tai naapurikylien
toreilla yrittäen epätoivoisesti saada myydyksi suurella vaivalla viljeltyjä
tuotteita? Mikä hän oikein oli? Syyttävät ajatukset tahtoivat vallata mielen,
sillä ikään kuin ilkeänä säteilynä hän tunsi joidenkin odottavalla mielellä
olevien ihmisten toruvat tunteet, jotka satojakin kilometrejä kantautuivat
häntä polttamaan. Miksi hän ei luottanut Herraan, niin kuin hurskaat henget
olivat hänelle sormea nostaen painottaneet? Miksi hän oli mennyt torille, eikä
ahkeroinut Jumalan valtakunnan asioissa?
Johannes oli tehnyt kaiken voitavansa selviytyäkseen
laskuistansa, mutta oli tullut niin monta odottamatonta rahanmenoa, että ilman
varsinaista velantekoa hän oli taloudessansa mennyt miinuksen puolelle pelottavan
summan edestä. Eläminen oli kallista, etenkin kun hänellä ei ollut omia tuloja
nimeksikään. Ja nyt koko kesän ahkeroimisen jälkeen hän joutui toteamaan, ettei
kaikesta vaivannäöstä huolimatta perheen taloudellinen tilanne ollut
korjaantunut juuri miksikään. Ihmiset eivät yksinkertaisesti olleet
kiinnostuneita hänen pöytänsä tuotteista, oli sitten myymässä itse isäntä tai
lapset odottavin ja vetoavin katsein. Ei, ei ja ei! Kylän myymälät ja
tavaratalot tarjosivat samoja tuotteita niin halvalla, ettei Johanneksen ollut
mitään järkeä myydä siihen hintaan. Ja kun esitti kielteisen kantansa kauheasti
tinkivälle hienostorouvalle, ei myöskään tullut perheen niin tuiki tärkeästi
tarvitsemaa kotimaan valuuttaa.
Koko kesä oli siis mennyt, ja kirjanpito osoitti
myynnin pudonneen katastrofaalisella tavalla edellisestä kesästä, mikä sekin
oli ollut säälittävän huono. Oliko siis ihme, jos Johannes entistä enemmän koki
maallisen elämänsä tarkoituksettomuuden ja turhanpäiväisyyden? Hän tunsi itsensä
niin hylätyksi, niin hylätyksi, ettei sitä saattanut sanoiksi pukea.
Ei, ei toki Jumala ollut häntä hylännyt, vaikka
ajoittain vihollinen hänelle sitäkin yritti vakuuttaa. Mutta kaikki
inhimillinen tuntui olevan häntä vastaan. Hän oli niin yksinäinen kuin vain
joku voi yksinäinen olla. Miten se saattoi olla mahdollista, sillä olihan
hänellä vaimonsa ja lapsensa, osa sukulaisistakin oli vielä elossa? Mutta
kaikesta huolimatta ihminen voi olla yksinäinen, murheellinen. Usein onkin
niin, että suurinta yksinäisyyttä tunnetaan siellä, missä on paljon ihmisiä,
suuressa väkijoukossa. Pahin yksinäisyys ei ole yksin olemista, kaukana muista
olemista. Kuluttavinta ja masentavinta on se, kun ihmisten keskellä tuntee
tulevansa laiminlyödyksi, hyljeksityksi, huomiota vaille jätetyksi.
Menneiden vuosien taakat ja nyt tämän kesän entistä
suurempaa taloudellista ahdinkoa tuottanut yrittäminen olivat koetelleet koko
perhettä sellaisessa määrin, ettei kukaan tahtonut löytää oikeanlaista henkireikää,
minne puuhkaista kaikki pettymyksensä ja masennuksensa. Niinpä Johannes enemmän
kuin milloinkaan aikaisemmin, parhaansa yritettyään, sai tuntea olevansa
perheen kaiken negatiivisen latauksen purkauksen kohteena. Oli oikeastaan virhe
nousta aamulla samanaikaisesti muun perheen kanssa, sillä levottoman nukkumisen
jälkeen, pahanolon lainehtiessa turrassa ruumiissa, tuntui sietämättömältä
kuunnella toisten ärtynyttä ja hermostunutta sanailua.
Mikään ei ollut todella huonosti, epätoivoista,
ahdistavaa sillä tavoin kuin oli monien kohdalla tässä ajassa. Leipää oli joka päiväksi,
vaikkakin joskus vanhaa. Oli katto pään päällä. Oli vaatteet mihin pukeutua,
oli jälleen äidilläkin työpaikka. Poika oli saanut työpaikan läheisestä
valimosta, tytär opiskeli kansanopistossa, käyden kotona vain viikonloppuisin.
Ja mikä parasta ja turvallisinta, tämä perhe uskoi Jumalaan, oli varma
osallisuudestansa kaikkeen jumalalliseen. Juuri siitä syystäkö Johannes koki
sellaista sisäistä tuskaa kuunnellessaan vaimonsa ja poikansa ahdistavaa
negatiivisten tunteiden esiintuomista? Miten olisi käyvä heidän silloin, kun
todelliset vaikeudet tulisivat, todellinen tuska, todellinen murhe? Miten he
olisivat kestävä kaiken lävitse, jos jo nyt vain jokapäiväisiksi ja
luonnollisiksi luokiteltavat asiat saivat ihmiset tällaisella tavalla pois
tolaltaan?
Elatuksen murheiden ei tullut raskauttaa uskovaisia,
mutta nyt Johanneksen oma vaimo eli päivästä toiseen ja viikosta viikkoon,
kuukaudesta ja vuodesta toiseen ikään kuin ei elämässä olisi ollut muuta kuin
työ, työ ja työ. Toki työ oli välttämätön ja tärkeä asia elämässä, mutta
minkään ei tullut hallita uskovaista ihmistä, minkään ei tullut saada ylivaltaa.
Perhe ei todellakaan käsittänyt hitustakaan siitä, mitä Johannes kävi
sisimmässänsä lävitse kaiken tämän keskellä. Jumalan Valtakunta ja Hänen
asiansa olivat tulleet hänen sisimmässänsä nyt joksikin sellaiseksi, mitä ne
eivät vielä milloinkaan olleet olleet hänelle. Hän ei kyennyt näyttämään sitä
läheisillensä, ja tuskin oli ketään uskonystävää, jolle hän olisi sitä voinut
julki tuoda, sillä nimenomaan tänä kesänä kaikki näyttivät hylänneen hänet.
Mikä oli saanut kaiken tämän muutoksen aikaan tässä
elämäänsä niin kyllästyneessä saarnamiehessä? Olihan hän aina kokenut olevansa
muukalainen tämän maan päällä, valmis menemään Herransa luokse? Mitä oli tässä
päivässä niin erikoista ja erilaista? Mikä sai hänen sisimmässään kerran
toisensa perään soimaan vanhan tutun laulun sanat, kulki hän sitten lähiseudun
pelloilla tai läheisillä vuorenrinteillä? "Täällä kuljen niinkuin vieras
muukalainen päällä maan, tuolla puolen tumman virran on mun kotimaani vaan, ken
vain hengessä on nähnyt Herran Jerusalemin, ymmärtää voi kaipuun taivaan
kotihin. Herran halvat matkamiehet ystäviksi valitsin, maksakoon se mitä, vain,
mä tahdon taivaan kotihin. Vaikka maa tää kuinka kaunis oisi kukkaverhossaan,
Herran luona ihanampi on kuin täällä konsanaan." Niin, ei hän muistanut
miten laulu kokonaisuudessaan meni, mutta nämä sanat toistuivat jatkuvasti
hänen mielessään, aivan kuin hänestä itsestään riippumatta.
Hänen totisesti teki mieli paeta kaikkea kokemaansa.
Ulkonaisesti hänellä tosin oli hyvin moneen muuhun verrattuna, mutta hänen
sielunsa ei saanut tyydytysta siitä elämästä, mikä hänelle tarjottiin. Mitä hyödytti
kaikki tämä ulkonainen, maallinen, kun sielu huusi ikäväänsä ja tuskaansa
päivästä toiseen? Hän oli kaikesta sydämestänsä jumalanpalvelija, vaikka hän ei
sitä aina ollut pystynyt käsittämään ja tiedostamaan, etenkin kun hän sai kokea
kuin seisovansa tuon yhden ainoan profeetan tavoin kymmeniä ja satoja muita
profeettoja vastaan, jotka kaikki mielestänsä olivat oikeassa. Oliko Jumala
vihainen hänelle hänen epäuskonsa johdosta? Katsoiko Jumala karsaasti tätä
julistajaa, joka ajoittain epäili omaa asemaansa Herransa edessä, tämän
palvelijana?
Totisesti, tänä päivänä hän käsitti enemmän kuin
milloinkaan aikaisemmin, mitä hänen veljensä Paavali oli tuntenut tuodessansa
julki sydämensä kaipauksen: "Halu minulla on täältä eritä ja olla Herran
kanssa..." Johannes olisi halunnut eritä tästä maailmasta, mutta jotakin
kummallista oli alkanut tapahtua hänelle, niin ettei hän sittenkään ollut varma
siitä, halusiko hän sitä juuri nyt. Uskovat puhuvat yleisesti ja hyvin
kevytmielisesti kuolemasta ja Herran luokse menemisestä, ikään kuin se olisi
yksinkertaisin asia maailmassa. Kuitenkin se merkitsee jotakin sellaista, mikä
ei peruuttamattomuudessansa ja tietynlaisessa kovuudessansa olekaan sitä, mitä
monet elämänsä ajattelemattomina hetkinä siltä odottavat.
Vaikka ihminen onkin uskovainen, sisältää kuolema
jotakin pelottavaa, kaikesta huolimatta. Merkitseehän se aivan toiseen
maailmaan siirtymistä, kaikesta huolimatta tuntemattomaan, ennen kokemattomaan,
täydellisesti tälle ruumiille ja olemukselle käsittämättömään ja uuteen. Nyt
Johannes kyseli mielessänsä, kokiko kukaan muu näitä asioita siten kuin mihin
hänet oli ikään kuin pakotettu ilman hänen vaikutustansa ja tahtoansa. Jos
kokivat, niin eikö kaikki olisi tänä päivänä aivan toisin?
Se oli sanoin kuvaamaton tunne, tuntemus, kokemus,
joka toistui joskus useammankin kerran päivässä ja usein yöllä, kivun
herättäessä hänet kesken niin tarpeellista lepoa. Hän ikään kuin kosketti
kuolemaa, tuonpuoleista, tuntematonta, sitä, mitä yksikään ihmissilmä ei ole
sellaisenaan nähnyt, mitä korva ei ole kuullut, mikä ei ole tullut kenenkään
ajatuksiin. Pahinta kaikessa oli se, että hän näki ja tunsi niin lyhyen matkan
päähän, niin rajoitetusti. Hän tunsi vain ihmiselämän lyhyyden, vajavaisuuden,
haurauden. Kuolema ei ollutkaan niin kaukana kuin mitä hän aina oli ajatellut
kaikkien muiden ihmisten tavoin. Kuolema, tästä elämästä erkaneminen, ei
ollutkaan jossakin vanhuudessa, jossakin onnettomuudessa, sairaudessa. Se ei
ollut sairaalassa, se ei ollut kadulla, se ei ollut missään kaukaisuudessa, ei
tuntien, ei päivien, ei viikkojen eikä kuukausien, ei edes vuosien päässä. Se
oli niin lähellä, että se tuntui olevan kuin kerroksittain Johanneksen ruumiin
ja elämän yllä!
Kuinka väärä käsitys hänellä ja useimmilla ihmisillä
olikaan ollut kuolemasta, tästä elämästä lähtemisestä! Oli väärää luottamusta,
itsepetosta, ajatella sen olevan jossakin muualla kuin siellä, missä se todella
oli. Hänen nimeänsä ei tultaisi jonakin päivänä kaivertamaan hautakiveen, vaan
se oli jo kaiverrettuna Jumalan kaikkitietäväisyydessä. Jokainen hänen elämänsä
hetki oli Jumalan ennaltatietämisen perusteella merkitty muistiin, ja kaikkein
vakavinta siinä oli se, ettei hän itse tiennyt milloin tuo olematon raja tämän
ja tuonpuoleisen elämän välillä ylittyisi hänen kohdallansa. Kuolema ei ollut
jossakin tulevaisuudessa, kaukaisuudessa, vaan ojentaessansa kättänsä poimimaan
sieniä syksyisessä metsässä, hän ikään kuin tunsi ojentautuvansa ylitse ajan
rajan.
Ei, hän ei joutunut paniikkiin, hän ei täyttänyt
jokaista hetkeänsä näillä ajatuksilla, mutta Jumalan Henki ikään kuin
konkreettisella tavalla oli alkanut puhua hänelle ihmisen elämänlangan
hauraudesta, ehkä hyvinkin odottamattomasta kotiinkutsusta. Ehkä juuri tästä
syystä hänellä oli sellainen hätä niin sukulaisistansa kuin vaimostansa ja
lapsistansakin? Miten ihmiset saattoivat päivästä toiseen kiiruhtaa sellaisella
tavalla, äreinä, niin helposti tulistuneina, ollenkaan antamatta näiden Johannesta
niin koskettavien asioiden puhutella itseänsä? Kaipa kaikki oli vain niin
suurta Jumalan armoa, ettei näitä tuntemuksia päässyt jokainen tuntemaan?
Kuinka mieletöntä olikaan kaiken tämän Johanneksen
tunteman keskellä katsella ihmisten kauheaa kiirettä ja maallisissa asioissa
rientämistä! Nyt kun talossa oli tehty melkoisen suuri remontti sen jälkeen kun
oli todettu vanhojen seinälevyjen aiheuttavan oireita lähes koko perheelle, oli
Johannes ihmetellyt entistä enemmän tuntemuksiansa. Hänelle Jumalan valtakunta
ja hänen työnsä siinä oli koko hänen elämänsä, vaikka usein ei siltä
näyttänytkään. Hänen salainen haaveensa oli, että nyt remontin yhteydessä hänen
työnsä huomioitaisiin kerrankin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, mutta
kaikki muu kauniiseen kotiin ja viihtyvyyteen vaikuttava tuntui olevan
päällimmäisin asia niin Marialle kuin lapsillekin. Perheen mukavuus oli
tärkeintä, ja Johannes ei voinut kaiken keskellä mitään sille ajatukselle, mikä
jatkuvasti toistui hänen mielessänsä, vaikka hän pyrkikin painamaan sen
taka-alalle. Hänen täytyi jälleen kerran todella tarkoin suunnitella kaiken
työhönsä tarvitseman sijoittaminen tähän remontoituun kotiin, sillä kaikki muu
mahdutettiin ensin; sitten vasta hänen tavaransa. Niin, miksi yhä uudelleen soi
hänen sisimmässänsä: "Kylläpä Jumala ja minä olemme todella pieniä, kun me
mahdumme niin pieneen tilaan!"
Tämä tuntemus ei todellisuudessa kohdistunut niinkään
suurena syytöksenä perhettä kohtaan, vaan se toi julki sen asenteen, mikä
ihmisillä tässä ajassa oli kaikkea hengellistä toimintaa kohtaan. Siis
sellaista hengellistä toimintaa kohtaan, mikä todella oli jumalallista, ei
yleisesti ja julkisuuden hyväksymää. Kukaan profeetta ei ole suosittu omalla
maallansa, sen Johannes sai tuta mitä konkreettisimmalla tavalla.
Kaikesta kokemastansa huolimatta Johannes tunsi
sellaista syvällistä, joskin kaukaista sisäistä onnellisuutta, mitä hän ei
ollut aikaisemmin kokenut. Ulkonaisesti hänet oli ajettu tilaan, missä hän
Paavali-veljensä tavoin huokaili poispääsyä tästä elämästä, ollakseen Herran
kanssa. Aivan konkreettisesti, ilman minkäänlaista ulkokultaisuutta ja hurskastelua,
hän saattoi todeta Otto-veljellensä tämän kertoessa omista murheistansa:
"Minulla ei ole mitään tämän maan päällä, minkätähden haluaisin täällä
olla. Koko maailma on tullut hulluksi. Minä haluaisin olla Herran kanssa!
Ainoastaan Jumalan seurakunnan tähden näen jotakin järkeä täällä
viipymiseen!" Siitä huolimatta jokin syvällä hänen sisimmässänsä vakuutti
hänelle, että kaikessa tässä oli oma hyvä puolensa, jumalallinen
tarkoituksensa. Häntä irrotettiin tästä maailmasta, rakkaudesta siihen ja sen
menoon. Niin, hän tunsi olevansa kuin kotkanpoikanen pesässä, jonka yllä suuri
ja mahtava kotkaemo leyhytti siipiänsä sellaisella voimalla, että pesästä oli
lentänyt jokainen mukava, pehmittävä höyhen ja villansuikale. Jäljellä olivat
vain piikikkäät pesän runkoainekset, jotka eivät suoneet hänelle minkäänlaista
mukavuutta tai lepomahdollisuutta.
Totisesti,
kaikki tämä puhui siitä, että suuri Taivaallinen Isämme oli levittänyt suuret
kotkansiipensä puhaltaakseen pois kaiken maallisen mukavuuden ja turhuuden. Oli
aika kotkanpoikasten jättää tämä maallinen pesänsä ja nousta uskonsiivillänsä
korkeuteen, kohti pian palaavaa Herraansa!
Niin, kaikesta siitä, mistä Johannes kärsi ja oli
nyrpeissään, siitä hänen todellisuudessa olisi tullut olla kiitollinen. Mutta
kuka voi mitata sellaisen jumalanpalvelijan tuskaa, joka joka hetki tuntee
sisimmässään kutsumuksensa, mutta jota kaikin mahdollisin tavoin estellään
suorittamasta tehtäväänsä? Niin, juuri ne ihmiset, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä
elämässä, olivat vain omien kiireidensä ja oman tärkeysjärjestyksensä
mukaisissa puuhissa, suoden tuskin mitään todellista mielenkiintoa sitä
kohtaan, mikä kuitenkin oli kaikkien maallisten arvoasteikkojen yläpuolella.
Niin, jos nämä ihmiset eivät suoneet Johannekselle tunnetta oman elämänsä
merkityksellisyydestä, niin kuinka sitä sitten olisivat suoneet jotkut
kaukaisemmat ihmiset? Johannes oli niin yksinäinen, niin yksinäinen kuin vain
joku voi olla! Mutta oliko juuri tässäkin niin suuri kätketty siunaus, ettei
Johannes sitä nyt saattanut käsittää? Eikö hän ollut juuri sillä tiellä, mikä
jokaisen todellisen Jumalanpalvelijan täytyy kulkea, luottaaksensa yksin
Herraansa ja Taivaalliseen Isäänsä?
Kuka todella olisi voinut käsittää Johanneksen
tuntemuksia kaiken tämän keskellä? Hänellä ei todellisuudessa ollut ketään
ihmistä, johon hän olisi voinut tukeutua hengellisissä asioissa, sillä hänen
asemansa Herransa edessä ei sallinut sitä hänelle. Kaikesta kieltämisestä ja hylkäämisestä
huolimatta hänellä oli itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan antama tehtävä, joka
hänen oli suoritettava vaikka mitä tapahtuisi. Hän kantoi ristiänsä veren
valuessa silmiin, kirveltävän hien tehostaessa vaikutusta. Kuinka hänelle
olisikaan voinut tapahtua toisin kuin Herrallensa? Elävämmin kuin milloinkaan
aikaisemmin hän tajusi käyvänsä lävitse juuri niitä asioita, mitä Hänen
Herransa oli kokenut tämän maan päällä, mikä oli kohdannut niin Paavalia kuin
muitakin Herran palvelijoita.
Lukemattomia kertoja hän oli lukenut ja
saarnoissansakin siteerannut kohtaa, jossa sanotaan, että ketuillakin on
luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole minne päänsä
kallistaa. Nyt tämä sanankohta puhui Johannekselle jostakin paljon
syvällisemmästä kuin mitä hän koskaan aikaisemmin oli tullut ajatelleeksi.
Hänellä ei ollut omaa kotia, ei omaa taloa, ei juurikaan ystäviä, joiden luokse
hän olisi ollut tervetullut. Mutta tässä ei ollut niinkään se, mikä sai hänet
tuntemaan Herransa tavoin, vaan kaikki perustui johonkin vieläkin
syvällisempään. Sana kertoo siitä, kuinka aterioitaessa yksi opetuslapsista oli
nojannut päätänsä Herraamme vasten. Ja juuri tässä se oli. Jos Johanneksella ei
ollut ketään, joka todella käytännössä olisi seisonut hänen rinnallansa, niin
tämä oli mitä syvällisin kokemus siitä, mitä meidän Herramme oli joutunut
läpikäymään maallisen vaelluksensa aikana. Kuka olisi kaikesta huolimatta ollut
sen yksinäisempi kuin Hän! Jos Johanneksella ei ollut rintaa jota vasten olisi
voinut itkeä, etsiä lohtua, ymmärrystä, tukea, niin ei sitä edes siinäkään
määrin mitä Johannekselta puuttui, ollut meidän Herrallamme. Kuinka yksinäiseksi
Hänen täytyikään tuntea itsensä! Millainen murhe olikaan Hänen sisimmässänsä,
Hänen katsellessansa Jerusalemia Paimenen rakkaus sydämessänsä. Ei, nämä olivat
Hänen kansaansa, Hänen omiansa, mutta he eivät halunneet Häntä, he eivät
halunneet tulla Hänen kokoamiksensa. Oi, oi, Johanneksen sydän oli pakahtua ja
kyyneleet valuivat virtanaan hänen poskiansa pitkin. Oi, kuinka hän kokikaan
Jumalan armon, pohjattoman armon, rakkauden, joka oli tuossa niin
vaatimattomassa Miehessä, jota ihmiset eivät minään pitäneet, mutta joka
kuitenkin kantoi kaikki meidän syntimme ristinpuulle Golgatalla!
Oi, Johannes ei ollutkaan niin yksinäinen, sillä hän
tunsi nyt iankaikkisen rakkauden, iankaikkiset käsivarret ympärillänsä! Oi,
mikä olikaan sen autuaampaa ja onnellisempaa, armollisempaa, kuin tulla
osalliseksi Herransa kärsimyksistä, päästä ymmärtämään Hänen yksinäisyyttänsä,
Hänen tarvettansa läheisyydestä, vastarakkaudesta niiden puolelta, joiden
puolesta Hän oli tehnyt niin paljon, antanut kaikkensa, rajoituksetta. Oi
millaisen rakkauden tulisikaan vallita seurakunnan keskuudessa kaiken tämän
näkemisen johdosta?! Missä, missä oli tuo rakkaus seurakunnan keskuudessa?
Kuinka kauan sen julkituleminen antoi odottaa itseänsä? Oi, Johanneksen sydän
itki, iloitsi, itki. Kuka voi ymmärtää näitä niin päällekkäisiä tunteita? Oi
kuinka hän odottikaan näkevänsä jumalallisen Rakkauden tulevan julki
seurakunnan keskuudessa! Mutta nyt oli nähtävissä vain negatiivisia asioita,
väärinymmärrystä, vihaa, katkeruutta, kateutta, kaikkea sitä, mikä kuuluu lihan
tekoihin, ei hengen hedelmiin.
Kuka voi käsittää sitä, mitä Johanneksen sisimmässä
liikkui kaikkien näiden asioiden myllertäessä siellä samanaikaisesti? Hän tunsi
ajoittain itsensä niin huonoksi ihmiseksi, ettei halunnut edes peiliin katsoa.
Jouduttuaan tahtomattaan törmäämään suureen peiliin jossakin tavaratalossa tai
katukäytävällä näyteikkunaan katsoessansa, hänen teki mieli kääntää päänsä
pois. Mitä hänelle oli oikein tapahtumassa? Miksi nämä niin ristiriitaiset
tunteet? Oliko hän jo liian kauan antanut ihmisten masentaa itseänsä? Oliko hän
liian kauan kuunnellut ihmisten mielipiteitä kaiken sen suhteen, mitä hän oli
tehnyt? Mikä oli todellisuus, todellisuus jopa sen kuolemantunteen edessä, mikä
hänet pysäytti niin usein kuin seinään? Ei, ei edes tuon tuntemuksen edessä hän
pienimmässäkään määrin kokenut tarvitsevansa ottaa takaisin jotakin
saarnaamaansa, kirjoittamaansa. Ei, ei hän ollut itse kirjoittanut, itse
puhunut. Hän oli, näin jälkeenpäin ajatellen, saanut kokea todella ihmeellistä
ja jumalallista johdatusta niin monen vuoden ajan, niin monissa asioissa,
vaikka ikävät asiat olivatkin saaneet peittää lähes kaiken jumalallisen
tuntemuksen. Täytyihän hänelläkin olla saatanan enkelinsä, joka rusikoi häntä
säälimättömästi, ettei hän pääsisi ylpeilemään!
Niin, kaikessa vajavaisuudessansa,
riittämättömyydessänsä, Johannes tunsi sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta sen
armon johdosta, mistä hän oli tullut osalliseksi tässä myöhäisessä maailman
hetkessä. Jumala oli todella ollut hänelle armollinen, niin armollinen, että
hänen olisi tullut tuntea aivan toisella tavalla. Hän sai nähdä, hän sai kuulla
jotakin sellaista, mitä profeetatkaan ja suuret jumalanmiehet eivät
menneisyydessä olleet saaneet kokea. Hänen Taivaallinen Isänsä, suuri Jumala,
Aabrahamin, Jaakobin ja muiden hengellisten esi-isiensä Jumala ei ollut häneltäkään
salannut tahtoansa ja sitä, mitä Hän oli tekevä. Mikä Jumalan armo olikaan se,
että hän jokaiseen Jumalan Sanaan saattoi sanoa Aamen! Kuinka suurta armoa
olikaan se, että saattoi kokea voivansa kulkea jokaisen saarnan hengellisen
annin mukana, tuntea tulevansa jatkuvasti Hengen puhuttelemaksi!"
Ihmiset näkivät hänessä vain kaikkea arvosteltavaa,
hyljeksittävää, pahaa. Hän oli todellakin, niin kuin veljensä Paavali joutui
toteamaan, kaiken kansan tunkio, kaikkien tunteenpurkausten kohde, jolta odotettiin
aivan ylimaallista kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä. Siinä olikin juuri
kaiken tuskallisuus ja ahdistavuus. Ihminen, jokaista säiettä myöten, mutta
kuitenkin samalla jumalallinen astia, jossa säilytettiin jotakin sellaista,
mitä ihminen itse ei osannut sen paremmin pyytää kuin käsittääkään!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti