Social Icons

Pages

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Haavemaa osa 1




   Tammikuu 1993

    Vanha sananlasku sanoo, että ruoho aina näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella. Kuka lie ensimmäiseksi tämän viisaan ajatuksen julkituonut, mutta se on tänä päivänä aivan yhtä totta kuin kaikkina menneinäkin aikoina.
Lapsi elää aivan normaalin ihmisen kehityksen puitteissa eräänlaisessa mielikuvitusmaailmassa, mutta mitä enemmän hän kehittyy, sitä enemmän hän tiedostaa elämän todellisuuden, ja kaikki mielikuvitukseen liittyvä asettuu oikealle paikallensa. Normaali kehitys aikuisuuteen ja vastuullisuuteen kulkee hyvin moninaisten vaiheiden lävitse, mutta lopputuloksena tulee olla aikuistunut ja oman vastuunsa tunteva varttunut ihminen. Hän tiedostaa käytännön todellisuuden, mutta samalla kuitenkin mielikuvituksessaan haaveilee kaikesta siitä, mitä hän toivoisi elämäänsä. Näin on niin uskovaisen kuin aivan tavallisen, mihinkään uskontoon sitoutumattoman ihmisen kohdalla.
Tässä elämässä vallitsevat kuitenkin sellaiset lait, ettei jokainen saavuta hänelle asetettua tavoitetta sen paremmin yksilönä tai perheenjäsenenä, kuin ei myöskään yhteiskunnan osasena. Jotkut jäävät niin lapsuutensa haavekuvien varaan, etteivät ole kykeneviä olemaan täysipainoisesti mukana ihmisyhteisössä; tai jos kaikki epätodellinen ei ole lapsuuden perintöä, saattaa se olla tulosta vasta aikuisiässä koetuista pettymyksistä ja turhautumista. Haavemaailmaan pakeneminen on hyvin luonnollinen pakotie kaikesta konkreettisesti koetusta; myöskin se on helpoin keino psyyken suojelemiseksi. Mikä sitten on lopputulos tästä kaikesta, riippuu sen laajuudesta ja kestoisuudesta. Jokainen meistä turvautuu tähän keinoon enemmän kuin itse pystyy havainnoimaan, joten se on osa täysin normaalia ihmiselämää. Mutta niin kuin kaikessa on tietyt rajansa, niin tälläkin alueella on hyvin ratkaisevaa kuinka suuren vallan ja alueen elämässä sille antaa.
Monet uskovaiset ihmiset ajattelevat olevansa vapaita kaikesta tällaisesta, mutta todellisuudessa he ehkä tiedostamattaan ovat enemmän sellaisen vallassa kuin muut yhteiskunnan jäsenet. Aivan kuten ihmisruumis tarvitsee tietynlaisia ravinneaineita sopivassa mittasuhteessa, aivan samoin ihmisen henkinen olemus tarvitsee monenlaisia asioita tasapainoisesti. Tässä juuri onkin kaiken vaikeus, sillä helposti annostellaan jotakin liiallisesti, niin että hyvinkin hyödyllinen ja tarpeellinen muuttuukin vastakohdaksensa.
Karlin vaimo on osaltaan hyvä esimerkki siitä, mitä ylenmääräinen tiettyjen aineiden nauttiminen aikaansaa. Hän lihoi tolkuttomasti, joutuen melkein rullatuoliin, mutta sitten sairastuttuaan vaikeaan, osin tuntemattomaan sairauteen, hän laihtui melkein vieraan näköiseksi. Nyt hän saavutti toivuttuaan toisen äärilaidan. Hän alkoi nauttia ylen määrin kaikkea sellaista, mikä ei varmasti lihota, ja seurauksena oli sellainen terveysintoilu, että alkuaikoina myös hänen miehensä laihtui lähes sairaalloisesti.
Ihmiset siis kulkivat äärimmäisyydestä toiseen; vain harvat pystyivät kulkemaan tasapainoisesti keskitietä. Tämä tilanne johti automaattisesti siihen, että seurakunnankin keskuuteen tuli kaikenlaista turhaa kärsimystä näiden intoilijoiden tähden, niin että juuri kenelläkään ei ollut Jumalan hänelle tarkoittamaa omantunnon vapautta, vaan kaikki tarjottiin kuin valmiiksi pureskeltuna saarnamiehen tai lähimmäisen omantunnon tarjottimelta.
Kaikkein suurimmat vaikeudet olivat aivan ilmeisesti itse kunkin naimisissa olevan seurakunnan jäsenen avioliiton alueella, vaikka yhä vielä pyrittiin kiistämään tämä tosiasia. Ehkä tässäkin kohden tuli tulla julki sen asian, että jos kaikki tämä kiistäminen ei ollut tiedostettua ja valheellista, elivät monet ihmiset tietynlaisessa mielikuvitusmaailmassa, missä kaikki oli hyvin ja järjestyksessä, vaikka todellisuudessa kaikki oli täysin päin mäntyä!
On osaltaan, oikeassa mittakaavassa, täysin tarpeellista ja hyväksyttävää, elämän lakien mukaista, että ihminen haaveilee ja kuvittelee, elää ajoittain mielikuvitusmaailmassa. Jos ihminen ei haaveile mistään, odota hartaasti jotakin parempaa, asioiden korjaantumista, ei hän ole terve henkisesti; tai jos on terve, ei ole sitä kovin pitkää aikaa. Vaikka ei puhuttaisi raamatullisesta uskon asenteesta, näkymättömään luottamisesta ja sen mukaan ojentautumisesta, on ihmisen elämässä mitä suurin merkitys uskolla, olkoon se sitten sitä uskoa mistä Raamattu puhuu tai sitten vain yleensä uskoa.
Jos ihminen lakkaa odottamasta parempaa, antautuu fatalismin valtaan (fatalismi = usko kohtalon ylivaltaan), eikä osaa kuvitellakaan jotakin parempaa olevan tulossa, antautuu hän pessimismiin, negatiivisuuteen, joka ei tuhoa ainoastaan häntä itseään, vaan vaikuttaa haitallisesti jokaiseen jonka kanssa hän on tekemisissä. Siksi Jumalan Sana niin kokonaistodistuksensa kuin yleishenkensäkin puolesta on selvästi kaikenlaista negatiivisuutta vastaan. Jos missä, niin tässä kohden suurin osa uskovaisia rikkoo Jumalan tarkoitusta ja ajatuksia vastaan ehkä tiedostamattaankin sellaisessa määrin, ettei ole mikään ihme jos hänen tiensä näyttää kulkevan jatkuvasti yhä syvempien ja vaikuttavampien pettymysten ja koettelemusten lävitse.
Normaalisti kehittynyt ihminen kykenee asennoitumaan kohtaamiinsa asioihin oikealla ja terveellä tavalla. Mutta yleisesti on havaittavissa, että väärä opetus lähes kaikkien seurakuntien ja kirkkokuntien keskuudessa on johtanut siihen, että ihmiset, vaikka luottavatkin kaiken elämässään perustuvan raamatullisena pitämäänsä uskoon, kaikesta huolimatta elävät uskon sijasta eräänlaisessa haave- tai mielikuvitusmaailmassa.
On siis luonnollista, että uskovainenkin ihminen ajoittain ja osittain haaveilee, mutta mielikuvitusmaailma ei saa olla hallitseva tekijä, koska se johtaa jossakin vaiheessa, ehkä suurten pettymysten ja masentavien tilanteiden keskellä, peruuttamattomiin virhearviointeihin ja tekoihin.
Ilse koki elämänsä sietämättömäksi kaiken kokemansa jälkeen. Näistä asioista olemme puhuneet aikaisemmissa luvuissa, joten kaiken nyt kertomamme ymmärtämiseksi on ehdottoman välttämätöntä lukea ensin nuo luvut.
Ei ole juuri mitään surullisempaa seurakunnan keskuudessa ja yleensä ihmiselämässä, kuin epäonnistunut avioliitto. Yleinen suhtautuminen ja opetus lähes kaikissa uskonyhteisöissä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta eivät hyvää tarkoittavasta asenteestansa huolimatta palvele jäseniänsä ja heidän parasta, vaan päinvastoin johtaa juuri siihen, mitä ei toivota.
Ilse kärsi, kärsi tavattomasti avioliitossansa ja koki miehensä olevan täysin väärämielinen häntä kohtaan. Yleiseen tietoisuuteen oli tullut, kuinka tämä oli jopa ruumiillisesti pahoinpidellyt häntä. Totuus oli kuitenkin hyvin suuressa määrin jotakin aivan muuta, ja voitaisiin todeta toisen vanhan sananlaskun mukaisesti, että "itsellensä sika kiusaa tekee, kun purtilonsa kaataa".
Vaikeinta kaikessa oli se, että seurakunnassa oli niin monenlaisia ihmisiä ja vaikeuksia. Ne, jotka todella kärsivät vääryyttä ja olivat suuressa ahdistuksessa, odottivat vuosikausia apua ja asioiden korjaantumista, mikä ei kuitenkaan näyttänyt olevan edes lähimaillakaan. He pysyivät uskollisina valitsemillensa elämäntovereille, tuntui ratkaisu oikealta tai väärältä, oli tämä toveri sitten oikea tai väärä kylkiluu, oikea tai väärä perheen pää.
Kaikki liitot eivät totisesti olleet oikealla tavalla Jumalan kasvojen edessä solmittuja. Sillä ihmiset olivat tehneet liittoja, joissa kaksi ei todellakaan ollut tullut yhdeksi lihaksi, vaan ikään kuin siamilaisiksi kaksosiksi, jotka kaikin voimin rimpuilivat päästäkseen eroon toisesta, ja kulkeaksensa omia teitänsä. Toisaalta taas oli niitä, joilla kaikki olisi ollut hyvin, ja joiden puoliso olisi hintaan mihin tahansa halunnut kaiken onnistuvan ja menestyvän, mutta tietyt onnettomat asiat eivät sallineet sen toteutuvan.
On aivan käsittämätöntä se, kuinka paljon mustasukkaisuutta ja vääriä asenteita on uskovaistenkin keskuudessa. Ilsen mies Reinhold oli kunnon mies, ahkera, uskollinen, totuuteen pyrkivä, joskin joissakin asioissa hyvin lapsellinen ja kehittymätön. Mutta kaikista huonoista puolistansa huolimatta hänen hengellinen elämänsä noudatti selvää Sanan linjaa: Hengellä tuli kuolettaa lihan teot. Hän pyrki kaikkinensa karkottamaan niin mielestään kuin olemuksestaankin kaiken negatiivisen ja väärän, siitäkin huolimatta että hänen vaimonsa ajoittain oli suorastaan vainoharhainen ja monessa suhteessa niin negatiivinen, että vaikutti usein siltä, että hän aivan nautti kaikesta kärsimyksestään sairaalloisella tavalla.
Ilseä voitiin kutsua kauniiksi naiseksi, ja hän osasi pukeutua hienotunteisen aistikkaasti, muistellen Sanan kehotusta, että tuli noudattaa entisaikojen esikuvia: "...Sillä näin myös muinoin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan, kaunistivat itsensä ja olivat miehillensä alamaiset..." (1.Piet.3:5) Mitä tulee lainauksemme aivan loppuosaan, se oli kuitenkin suuri kysymysmerkki Ilselle kaikesta raamatullisesta opetuksesta huolimatta. Hän uskoi kyllä miehensä olevan hänen päänsä, mutta hän ei voinut olla olematta kaula, joka toistuvasti pyrki heiluttamaan tuota ajoittain hänen mielestänsä lapsellista ja ajattelematonta päätä!
Seurakunta rukoili hartaasti saarnaajansa ja tämän vaimon puolesta, alussa lähes päivittäin ja hetkittäin, sitten kuukausittain ja lopuksi vuosittain, kunnes asiaan ikään kuin kyllästyttiin ja se työnnettiin syrjään toivottoman tapauksen leimalla varustettuna.
Kumpikin osapuoli oli aivan selvästi kaiken tämän selvittelyn keskellä valinnut ne nimenomaiset henkilöt, joiden kanssa he yleensä ottaen halusivat jotakin puhua kokemastansa ja sisäisestä ahdistuksestansa. Jo siitä, kenen kanssa kukin keskusteli ja kenen luona vieraili, kertoi ymmärtäväiselle tarkkailijalle hyvin paljon siitä, mitä oli mahdollisesti odotettavissa ja millaisia ratkaisuja tultaisiin mahdollisesti tekemään, ikävä kyllä!
Reinhold oli kaiken kokemansa keskellä suorastaan muuttunut kasvoiltaan ja olemukseltaan. Ei ollut juuri mahdollista rinnastaa tätä nyt kumaraisesti ja ikään kuin anteeksipyydellen kaduilla ja puistikoissa päämäärättömästi vaeltelevaa saarnamiestä siihen palavaan julistajaan, joka vuosikausia oli puhunut avioliiton purkamattomuudesta ja nostattanut vaimonsa seisomaan jokaisen esikuvana siitä, millainen todellisen vaimon tulee olla. Poissa oli kaikki mahtipontisuus, poissa rehvakkaat halleluja- ja aamenhuudot. Poissa oli suuri itsevarmuus ja luottavaisuus elämän oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten rehellisyyteen.
Reinhold oli tutustunut Ottoon sellaisessa elämänvaiheessa, että tämä ystävyys ei rauennut tyhjiin missään koettelemuksissa. Se kylläkin joutui nyt kaiken tämän keskellä odottamaan entistä pitempiä aikoja voidakseen hyväillä parantavalla öljyllään kumpaakin osapuolta, sillä ajoittain Reinhold oli niin murheeseensa vaipunut, ettei halunnut tavata ketään, vaan vietti aikansa ikkunasta ulos tuijotellen. Sillä Ilse oli ilmiselvästi uskoton häntä kohtaan, siitä hän oli täysin varma!
Heillä oli ollut ankaria yhteenottoja, joissa kumpikaan osapuoli ei ollut säästellyt toistansa, sillä he olivat ajautuneet olotilaan, josta ei ole kuin Jumalan erikoisen armon kautta pääsy johonkin parempaan, sillä Ilse oli heittäytynyt epätodelliseen maailmaan, koska ei ollut vuosikausiin pystynyt kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se oli. Hän oli kautta vuosien epäillyt miehensä luotettavuutta ja uskollisuutta, aivan lapsellisista ja järjettömistä syistä. Ja koska hän ei luottanut mieheensä, ei jonkin ajan kuluttua mieskään ollut kykenevä luottamaan vaimoon, joka kaikessa epäili häntä.
Kaikilla asioilla on kaksi tai useampi puoli, ja vaikka toinen osapuoli kuinka yrittäisi parhaansa, johtavat tietyt asiat siihen, että hyväkin tarkoitus alkaa palvella jotakin väärää. Niinpä tässä perheessä kaikki tuli selitetyksi ja käsitetyksi väärin sillä lopputuloksella, että nyt kaksi alussa niin rakastunutta ihmistä teki toisillensa vain pelkkää pahaa.
Ilseä siis suuresti askarrutti se, oliko hänen miehellänsä ollut suhdetta johonkin toiseen naiseen. Näiden keskustelujen yhteydessä oli useaankin kertaan kosketeltu hyvinkin syvällisiä ja vakavia asioita, mistä vallitsi mitä suurin erimielisyys. Kuin iskeäkseen miestänsä veitsellä suoraan sydämeen, uhkaili Ilse jatkuvasti tätä ilmoituksella, että jos eivät asiat korjaantuisi, hän menisi uusiin naimisiin. Yleisesti uskottiin kaikissa vapaissa suunnissa, ettei naisen tullut erota miehestänsä; tai jos erosi, tuli hänen jäädä yksin tai mennä takaisin miehensä luokse. Toisaalta ajan henki oli vallannut sellaisella tavalla seurakunnatkin, että nyt Ilsekin oli saanut tietynlaista vahvistusta ajatuksilleen mahdollisuuksistansa eron jälkeen.
On järkyttävää se, kuinka paljon voidaan tehdä toisellensa pahaa tällaisissa avioliitoissa. Lakihenki jyrisee avioliiton peruuttamattomuutta ja julistaa tuomionsa jokaisen eron ylle. Tietyssä mielessä se tekee tällaisesta avioliitosta kuin häkin, johon on suljettu kaksi toisilleen vihamielistä eläintä. Mitä enemmän jompikumpi pyrkii pakoon kaltereiden takaa, sitä suuremmalla seipäällä sitä lyödään ja sohitaan peräytymään koppinsa perälle, ja sitä suurempaan ahdistukseen ja pelkoon se joutuu.
Jumala on tarkoittanut kaikella Sanaansa Henkensä kautta kirjoittamallaan pelkästään hyvää jokaiselle uskovaiselle. Vaikka onkin asioita, jotka ikään kuin Paavalin kokeman saatanan pistimen tavalla nöyryyttävät meitä ja saavat meidät tuntemaan kaipausta päästä tästä ahdistavasta maailmasta kotiin Isän tykö, ei kuitenkaan ole Jumalan tarkoitus ja hyvä tahto, että ihmiset ajautuvat sellaiseen tilanteeseen missä Ilse ja Reinhold olivat. Ehkä yksi suurimmista syistä siihen, miksi kaikki tällainen on mahdollista, on väärä opetus ja väärät asenteet niin julistajien kuin kuulijoidenkin keskuudessa. On käsitetty tahattomasti ja osittain tarkoituksellisestikin täysin väärin, ja omaksuttu sellainen asenne Jumalan Sanaa kohtaan, niin että siitä on tehty jotakin sellaista, miksi Jumala ei sitä lainkaan ole tarkoittanut. Miksi voi olla niin vaikeaa uskoa oikealla tavalla, todellisen Jumalan lapsen ja todellisen veljen tavalla? Miksi suurin osa meistä näyttää olevan tuon vanhemman veljen kaltaisia, joka oli niin kovasydäminen ahdistuksesta ja maailman teiltä palaavaa veljeänsä kohtaan: "Niin hän vihastui eikä tahtonut mennä sisälle; mutta hänen isänsä tuli ulos ja puhutteli häntä leppeästi." (Luuk.15).
Aivan kuten tuo vanhempi veli vetosi isänsä edessä uskollisiin palvelusvuosiinsa ja ansioihinsa, aivan samalla tavalla tämän ajan uskovainen kuvittelee ansainneensa jotakin Jumalansa edessä, eikä muista lainkaan sitä, mitä Herramme sanoi opetuslapsillensa: "Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään'." (Luuk.17:10). Millaiseen valoon joutuukaan tämän sanankohdan valossa kaikki kiivailemisemme ja uskomme jonkin saavuttamisesta ja ansioitumisesta?!

Markku Vuori


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text