Lokakuu 1993
Kuinka Johannesta olikaan aina siunannut
ajatus ystävyydestä itse Herran kanssa, mutta nyt hän vasta alkoi todella
käsittää mistä siinä oli kysymys. Palvelija ei tiedä mitä hänen herransa tekee,
mutta ystävälle kerrotaan kaikki, salaisuudetkin. Eikö juuri tässä ajassa
todelliselle seurakunnalle ollutkin paljastettu Jumalan Sana sellaisella
tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin? Voisiko Herra salata tämänkään ajan
ystäviltänsä, mitä Hän on tekevä?
Aabraham ei varmastikaan ulkonaisesti
poikennut aikalaisistansa. Hän oli Seemin sukua, jonka kautta jumalallinen
valinta yhdisti ensimmäisen ihmisen sen Ihmisen kanssa, jonka kautta ihmiskunta
sovitettiin Jumalan kanssa. Jumalalle ei ollut mitään merkitystä sillä, mitä muille
kansoille tapahtui, sen rinnalla miten Häntä kiinnosti ystävänsä Aabraham. Sen
siunauksen kautta, mikä lepäsi Aabrahamin yllä, olisivat kaikki sukukunnat maan
päällä tuleva siunatuiksi. Hänen elämästänsä ei kerrota kovinkaan paljoa.
Mainitaan kuitenkin, niin Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa, että hän
Jumalan puheen uskoen lähti maastansa ja suvustansa mennen siihen maahan, jonka
Herra oli hänelle osoittanut (1.Moos.12; Apt.7:4). Hän osoitti uskonsa Jumalan
lupauksiin sillä, että oli valmis uhraamaan ainokaisen poikansa. Hän oli ihminen
kuten me kaikki, vajavainen. Kahteen eri otteeseen hän joutui vaikeuksiin
vaimonsa Saarain tähden, pelätessänsä itsellensä tapahtuvan jotakin, kun
vieraan maan kansalaiset näkisivät tämän kauneuden. (1.Moos.12; 20).
Vaikka Aabraham oli niin
suurimerkityksinen pelastushistoriallisesti, ei hänestä kerrota sen enempää
sankarillista tai erikoista. Ja juuri tässä kohden joutui Johannes jälleen
kerran ajattelemaan jotakin todella syvällistä, jumalallista. Kuinka moni tässä
ajassa ylipäätään käsitti, mistä oli kysymys? Käsittivätkö edes hänen
läheisimmät veljensä? Aabrahamin ei tarvinnut tehdä jotakin hyvin erikoista,
suurimittaista, mutta siitä huolimatta hän oli Herran ystävä. Millä ystävyys
ansaitaan, aikaansaadaan? Mitä ystävyys merkitsee? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle
vanhurskaudeksi!" Hänen ja Jumalan välillä vallitsi keskinäinen luottamus.
Hän oli Jumalan ystävä!
Miten sitten on tässä ajassa? Perustuuko
ystävyys Herran ja Hänen omiensa kanssa johonkin muuhun? Onko ystävyys kiinni
jostakin suorituksesta, päivittäisestä ponnistelusta sen saavuttamiseksi ja
ylläpitämiseksi? Eikö ystävyys enää perustukaan luottamukseen, keskinäiseen
rakkauteen?
Oi kuinka Johanneksesta tuntuikaan
samanaikaisesti sekä hyvältä että pahalta! Hän tunsi konkreettisesti, kuinka
Herra osoitti hänelle rakkauttansa ja ystävyyttänsä, jota ei voinut ostaa tai
ansaita, vaan joka perustui johonkin aivan muuhun. Mutta miten oli hänen uskonystäviensä
suhteen? Miksi hän ei kelvannut heille, miksi hän ei tuntenut kokevansa juuri
mitään siitä luottamuksenosoituksesta, mitä itse Herra osoitti hänelle? Hänet
hyväksyttiin ystäväksi ja veljeksi, jos hän täytti tietyt odotukset, tietyt
vaatimukset. Jos hän pystyi lähettämään veljillensä ja sisarillensa kaiken sen,
mitä nämä häneltä odottivat, oli hän jossakin määrin ystävä. Mutta miksi ei
ystävää kaivattu sen enempää? Paavalikin toi kaipauksensa julki: "Mutta kun meidät nyt, veljet, on
hetkeksi aikaa erotettu teistä, ulkonaisesti, ei sydämeltä, niin on meille
tullut yhä suurempi halu päästä näkemään teidän kasvojanne. Sentähden olemme
tahtoneet tulla teidän tykönne, minä, Paavali, puolestani, en vain kerran, vaan
kahdestikin, mutta saatana on meidät estänyt."(1.Tess.2:17-18).
Kuinka Johannesta siunasikaan se ajatus,
että Aabraham oli Jumalalle ja jokaiselle todelliselle uskovaiselle tärkeä
ilman mitään erikoisia saavutuksia tai suorituksia! Hänen olemassaolonsa oli
tärkeä Jumalalle, ei niinkään se, mitä hänen olisi tullut tehdä uskon lisäksi.
Paavali kaipasi saada nähdä veljiensä ja sisartensa kasvot, heidät itsensä
heidän itsensä tähden. Kuka on yhä vielä tänäänkin se, joka haluaa estää jumalanlapsia
kohtaamasta toisensa tällä tasolla? "...mutta
saatana on meidät estänyt."
Jokaisen todellisen jumalanlapsen
olemassaolo on tärkeä ilman mitään erikoisia suorituksia, sillä hänhän on
Kristuksen oma, Hänen kauttansa Aabrahamin siementä. Jo maallisessa mielessä
meidän tulisi nähdä se, kuinka jokaisessa perheessä sen jäsenet hyväksytään ja
vastaanotetaan sellaisinansa, siitä yksinkertaisesta syystä, että he kuuluvat
perheeseen. On useimmiten aivan samantekevää mitä he tekevät, miten he
käyttäytyvät, sillä veri on vettä sakeampaa. Sukulaisuus katsoo kaikkien
virheiden, merkittävienkin ohitse, haluamatta nähdä niitä. Jos ulkopuoliset
pitävät jotakuta aivan yhteiskuntaan sopimattomana, pitävät omaiset tämän
puolta ja saattavat ehkä sanoa: "Hän on hiukan erikoinen, erikoinen
luonne, siinä kaikki." Jos jo maallinen järjestys ja luonne pitävät
tällaisella tavalla niiden puolta, jotka kuuluvat omaan perheeseen, sukuun,
niin kuinka sitten tulisikaan olla niiden joukossa, jotka pitävät itseänsä
Jumalan perheenä! Jos maallinen perhe katsoo kaikkien virheiden ja puutteiden
ohitse, niin miten tulisikaan olla uskovaisten keskuudessa! Jos maallinen perhe
puolustaa ja arvostaa omiansa, niin miten tulisikaan olla Jumalan perheen
keskuudessa!
Itse asiassa kaikkien näiden asioiden
puuttuminen seurakunnan keskuudesta oli jotakin sellaista, mitä Johannes ei
mitenkään saattanut käsittää tai hyväksyä. Hän vain yksinkertaisesti joutui
toteamaan tämän tosiasian. Miten voi olla mahdollista, ettei toinen toisensa
kunnioittaminen toteutunut juuri millään tasolla, vaan oli ainoastaan panettelua,
pahan puhumista, toisen alas painamista, toisen kustannuksella itsensä korottamista,
toisen halveksintaa?
Johannes ei voinut olla ajattelematta
Jumalan rakkautta ja huolenpitoa, mutta miten Hänen lapsensa saattoivat olla
niin erilaisia kuin Isänsä? Miten lapsilta saattoivat puuttua kaikki nämä hyvät
ominaisuudet, mitä Isällä oli? Eivätkö nämä lapset olleetkaan aitoja lapsia,
vaan ottolapsia, vai eivätkö he tunteneet Isäänsä? Eivätkö nämä lapset
käsittäneet, mitä merkitsi se, mitä Hän oli sanonut jo Jaakobille: "...sinut Minä olen valinnut enkä
sinua halpana pitänyt"?
Kuinka usein olikaan Johannes saanut
tuntea itsensä halvaksi eikä minkään arvoiseksi! Miksi hän sai tuntea itsensä
kuin tunkioksi, kaikkien negatiivisten tunteiden kohteeksi? Miksi hänen yllensä
sälytettiin kaikkien ihmisten väärät ja kielteiset asiat? Miksi hän ei ollut
ainoa, jota tällä tavoin kohdeltiin? Omalla kohdallansa hän olisi sen ymmärtänytkin,
mutta että lähes kaikki hänen tuntemansa aidot jumalanlapset saivat kokea
saman, missä sitten olivatkin! Mutta, mutta... eikö juuri tässä ollutkin mitä
suurimman opin paikka niin Johannekselle kuin kaikille muillekin aidoille
jumalanlapsille? Missä loppujenlopuksi oli luvattu jotakin toisten ihmisten
taholta? Missä sanankohdassa oli luvattu ymmärrystä ja huolenpitoa ihmisten
taholta? Kuka oli antanut kaikki mitä ihanimmat ja suurimmat lupaukset, minne
tuli katsoa, mistä odottaa kaikkea tätä?
"Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen valinnut, enkä sinua halpana
pitänyt..." Näin sanoi itse Herra Jaakobille, Aabrahamin siemenelle,
joka on yksi meidän sukulaisistamme. Ketä meidän sitten tulee kuulla, ketä tuli
Johanneksen kuulla? "...älä pelkää,
sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun
Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni
oikealla kädellä." (Jes.41:10). Oi, Johannes riemuitsi sisimmässänsä!
Miksi hän ei ollut aikaisemmin käsittänyt tätä kaikkea? Nämä lupaukset koskivat
häntä mitä suurimmassa määrin, sillä olihan hän juuri sitä sukua, jolle kaikki
tämä oli puhuttu! Miksi hän oli niin arkaillut ihmisiä, kun nämä olivat
hyökänneet häntä vastaan? Olisihan hänen tullut käsittää kutsumuksensa,
tärkeytensä Sille, joka oli hänet kutsunut ja lähettänyt, katsonut arvolliseksi
elämään juuri tässä ajassa, jossa Jumalan viimeiset lupaukset toteutuivat aivan
silmien edessä. Hän oli valinnut Voittajan puolen, miksi siis surkeilla ja
arkailla!
Johannes käsitti kaiken tämän keskellä
oman voimattomuutensa ja avuttomuutensa. Hän ei voinut käsittää niitä ihmisiä,
jotka puhuivat Jumalan läheisyydestä ja voimasta. Nämä ihmiset riemuitsivat ja
iloitsivat, melkein tanssivat, mutta mihin sukuun he todellisuudessa kuuluivat?
Hänen esi-isänsä Aabraham oli myös kohdannut Herran Hänen pyhyydessänsä, mutta
hänen kokemuksensa oli jotakin aivan toista kuin näiden tämän ajan ihmisten.
Hänestä annettiin todistus: "Ja Aabraham
uskoi Herraa, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi"
(1.Moos.15:6). Kuinka moni ajatteleekaan virheellisesti, että tämä sanottiin
hänestä vasta sen jälkeen kun hän oli "uhrannut" Iisakin? Hän vasta
sai lupauksen, ja sen johdosta Herra vei hänet ulos ja sanoi: "Katso
taivaalle ja lue tähden, jos ne taidat lukea... niin paljon on sinulla oleva
jälkeläisiä." Aabraham uskoi tämän mitä Herra sanoi, ja Herra luki sen
hänelle vanhurskaudeksi. Hän uhrasi Herralle tuoden Hänen eteensä kaiken sen,
mitä Tämä hänelle oli sanonut. Herran pyhyys oli tuossa paikassa, ja sanotaan: "Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi
raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet."
Heti sen jälkeen Herra puhui hänen kanssaan jälleen.
Miten oli Jaakobin suhteen hänen
tullessaan hyvin lähelle Jumalaa? "Silloin
Jaakob heräsi unestansa ja sanoi: 'Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä
sitä tiennyt.' Ja pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: 'Kuinka peljättävä onkaan
tämä paikka! Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti."
(1.Moos.28:16-17). Miten oli Mooseksen suhteen hänen kohdatessansa Herran
palavassa pensaassa? Missä oli iloitseminen ja riemuitseminen? Miten oli Elian
suhteen, kun Herra soi hänen nähdä itsensä, takaapäin? Eikö hänen ollut
kätkeydyttävä kallion onkaloon?
Missä oli todellakin kunnioitus ja
jumalanpelko tämän ajan seurakunnan keskuudessa? Mitä kokivat todellisuudessa
nämä ihmiset, jotka aivan ilmiselvästi olivat tottelemattomia Jumalan Sanaa ja
selvää käskyä vastaan, mutta siitä huolimatta tunsivat suurta iloa ja riemua Herrassa?
Mitä lähemmäksi Herraa Johannes tunsi
pääsevänsä, sitä suuremmassa määrin hän joutui kokemaan kunnioittavaa pelkoa
tämän ilmestyksen edessä. Toki hän tunsi erikoislaatuista turvallisuuden
tunnetta, mutta myös tavatonta vastuuta. Millainen vastuu hänellä olikaan kaiken
sen johdosta, mitä hänelle tässä ajassa oli uskottu ja paljastettu! Jos hän
tällaisella tavalla sai tuntea tulevansa johdetuksi niin lähelle Herraansa,
niin millaisella tavalla sen olisikaan tullut tulla julki hänen elämässänsä?
Ihmiset eivät todellakaan käsittäneet,
mistä on kysymys. Toki tuli iloita Herrassa, ylistää Häntä, mutta kaikelle
tälle, niin kuin muullekin jumalanvaltakunnassa on tietyt edellytyksensä.
Ihmisessä on täytynyt tapahtua jotakin todellista, ennen kuin hän koko
sydämestänsä voi kiittää Herraa. Seurakunnan tehtävä on kuin yhdestä suusta
tuoda kiitos kaikesta Jumalallensa, mutta voiko Jumala olla läsnä mieltymyksensä
kautta sellaisessa seurakunnan kokouksessa, missä Häntä ei todellisuudessa ole
asetettu ensimmäiselle sijalle?
Johannes oli kautta koko elämänsä
yrittänyt käsittää tiettyjä asioita ilman että olisi todella päässyt selvyyteen
niistä. Nyt hän jälleen kerran joutui toden teolla pohtimaan sitä, miten voisi
toteuttaa kaiken keskellä Jumalan tahdon. Koska hänen ympäristönsä ei
käsittänyt hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä todellista merkitystä, oli hänen
löydettävä tiensä kaiken tämän keskellä. Mutta missä kulki raja kaiken oikean
ja väärän välillä? Mihin asti saattoi tehdä kompromisseja loukkaamatta Herraa?
Häntä pelotti todella ajatus saman tuomion kuulemisesta, minkä Aadam aikoinaan
oli joutunut yllensä ottamaan: "Koska kuulit vaimoasi..." Ei hän
yksinomaan ajatellut Mariaa, vaan yleensäkin veljiänsä ja sisariansa. Oliko hän
jo nyt kuinkakin suuresti syyllinen Herransa edessä, sillä olihan hän antanut
tietynlaisten mielipideilmaisujen niin suuresti vaikuttaa elämäänsä. Kun jopa
läheisimmätkin veljet ja sisaret olivat julkituoneet kielteisiä ajatuksia,
joskin aivan käsittämättömistä syistä, oli hän pitempiäkin aikoja ollut ikään kuin
lamaannuksissa. Olivatko hänen sydämensä tuntemukset todella niin vääriä, että
kaikki aikaansai ainoastaan vastustavia ajatuksia ja torjuntaa?
Johannes oli tuskin kertaakaan astunut
puhujanlavalle tietäen mitä tulisi sanomaan. Häntä oli aina suorastaan
kauhistuttanut se, kuinka laulu toisensa perään laulettiin ja pian olisi hänen
vuoronsa astua esiin. Ja mitä lähemmäksi hänen vuoronsa tuli, sitä suuremmaksi
hän usein tunsi halun paeta paikalta. Jos hän jonkin aikaa sitten oli tuntenut
jonkinlaisen vireen joidenkin ajatusten suhteen, niin oli nyt kaikki kuin
poispyyhkäisty. Ja kun viimeisen laulun viimeisiä säkeitä laulettiin, oli tietynlainen
tuskanhiki hänen ihollaan. Miksi eivät laulut olisi voineet jatkua, miksi ei
olisi ollut vielä yhtä todistusta, miksi ei vielä yksi veli olisi voinut astua
esiin?
Ensimmäiset sanat olivat tulleet kuin
pakotettuina, mutta hetken kuluttua hän oli tuntenut ihmeellistä johdatusta, ja
sanat alkoivat tulla kuin itsestään. Toki hän oli etukäteen ottanut esiin
joitakin sanankohtia, mutta se mitä hän nyt puhui, tuli kuin jostakin syvältä
hänen sisimmästänsä, niin ettei hän sitä itsekään voinut käsittää. Hän puhui
jostakin sellaisesta, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut tullut
ajatelleeksi, ja aivan erikoiset yhteydet avautuivat sellaisten sanankohtien
välillä, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut havainnut. Tämä toi pyhän
pelon hänen yllensä, sillä hän käsitti, että nyt ei puhunut hän, vaan Henki
hänen kauttansa, vaikkakin inhimillisen astian heikkouden leimaamana.
Ihmiset olivat jokaisessa kokouksessa,
poikkeuksetta, huutaneet aamenensa ja hallelujansa, ja Johannes oli uskonut
ihmisten vastaanottaneen julistetun. Olihan se niin itsestään selvä ajatus,
sillä käsittihän hän puheen tulleen ylhäältä. Tietyllä tavalla jokaisen
kokouksen lopussa hän tunsi valtavaa väsymystä ja tietynlaista masennusta.
Vaikka hän toisaalta oli tuntenut Jumalan Hengen puhuvan, oli hän jatkuvasti
tässä vaiheessa tuntenut esittäneensä kaiken niin vajavaisella tavalla, että
useimmiten hän olisi heti halunnut jättää huoneen. Mutta ihmiset olivat olleet
ystävällisiä ja puhuneet hänelle hymyillen. Mutta olivatko ihmiset todella
käsittäneet? Ilmeisestikin kyllä, mutta vaikutus tuntui usein jääneen hyvin
lyhytaikaiseksi, sillä kahvia juotaessa kokouksen päätteeksi puheet menivät
aina alueille, mitkä ikään kuin veivät pois suuren osan siitä siunauksesta,
minkä kokous oli tuonut.
Ihmiset olivat todellakin kuulleet
valtavan paljon, mutta kaikesta huolimatta tuntui puuttuvan todellinen
rehellisyys ja vilpittömyys. Ihmiset toki silminnähden nauttivat kokouksista,
mutta käsittivätkö he todella mitä julkituotu merkitsi nimenomaan heille kuulijoina?
Kuinka usein olikaan Johannes joutunut ajattelemaan sitä, mitä Herra Hesekielin
kautta 33.luku:
30.
"Ja sinä, ihmislapsi! Sinun kansasi lapset puhuvat sinusta seinänvierustoilla
ja talojen ovilla ja sanovat keskenään, toinen toisellensa, näin: 'Lähtekää
kuulemaan, millainen sana nyt on tullut Herralta'.
31.
He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja
kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan, sillä he
osoittavat rakkautta suullansa, mutta heidän sydämensä kulkee väärän voiton
perässä.
32.
Ja katso, sinä olet heille kuin rakkauslaulu, kauniisti laulettu ja hyvin
soitettu: he sanojasi kyllä kuuntelevat, mutta eivät tee niitten mukaan.
33.
Mutta kun se toteutuu - ja katso, se toteutuu - silloin he tulevat tietämään,
että heidän keskuudessansa on ollut profeetta."
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti