Aabrahamin siemen osa 2

Lokakuu 1993

 

Kuinka Johannesta olikaan aina siunannut ajatus ystävyydestä itse Herran kanssa, mutta nyt hän vasta alkoi todella käsittää mistä siinä oli kysymys. Palvelija ei tiedä mitä hänen herransa tekee, mutta ystävälle kerrotaan kaikki, salaisuudetkin. Eikö juuri tässä ajassa todelliselle seurakunnalle ollutkin paljastettu Jumalan Sana sellaisella tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin? Voisiko Herra salata tämänkään ajan ystäviltänsä, mitä Hän on tekevä?

Aabraham ei varmastikaan ulkonaisesti poikennut aikalaisistansa. Hän oli Seemin sukua, jonka kautta jumalallinen valinta yhdisti ensimmäisen ihmisen sen Ihmisen kanssa, jonka kautta ihmiskunta sovitettiin Jumalan kanssa. Jumalalle ei ollut mitään merkitystä sillä, mitä muille kansoille tapahtui, sen rinnalla miten Häntä kiinnosti ystävänsä Aabraham. Sen siunauksen kautta, mikä lepäsi Aabrahamin yllä, olisivat kaikki sukukunnat maan päällä tuleva siunatuiksi. Hänen elämästänsä ei kerrota kovinkaan paljoa. Mainitaan kuitenkin, niin Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa, että hän Jumalan puheen uskoen lähti maastansa ja suvustansa mennen siihen maahan, jonka Herra oli hänelle osoittanut (1.Moos.12; Apt.7:4). Hän osoitti uskonsa Jumalan lupauksiin sillä, että oli valmis uhraamaan ainokaisen poikansa. Hän oli ihminen kuten me kaikki, vajavainen. Kahteen eri otteeseen hän joutui vaikeuksiin vaimonsa Saarain tähden, pelätessänsä itsellensä tapahtuvan jotakin, kun vieraan maan kansalaiset näkisivät tämän kauneuden. (1.Moos.12; 20).

Vaikka Aabraham oli niin suurimerkityksinen pelastushistoriallisesti, ei hänestä kerrota sen enempää sankarillista tai erikoista. Ja juuri tässä kohden joutui Johannes jälleen kerran ajattelemaan jotakin todella syvällistä, jumalallista. Kuinka moni tässä ajassa ylipäätään käsitti, mistä oli kysymys? Käsittivätkö edes hänen läheisimmät veljensä? Aabrahamin ei tarvinnut tehdä jotakin hyvin erikoista, suurimittaista, mutta siitä huolimatta hän oli Herran ystävä. Millä ystävyys ansaitaan, aikaansaadaan? Mitä ystävyys merkitsee? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi!" Hänen ja Jumalan välillä vallitsi keskinäinen luottamus. Hän oli Jumalan ystävä!

Miten sitten on tässä ajassa? Perustuuko ystävyys Herran ja Hänen omiensa kanssa johonkin muuhun? Onko ystävyys kiinni jostakin suorituksesta, päivittäisestä ponnistelusta sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi? Eikö ystävyys enää perustukaan luottamukseen, keskinäiseen rakkauteen?

Oi kuinka Johanneksesta tuntuikaan samanaikaisesti sekä hyvältä että pahalta! Hän tunsi konkreettisesti, kuinka Herra osoitti hänelle rakkauttansa ja ystävyyttänsä, jota ei voinut ostaa tai ansaita, vaan joka perustui johonkin aivan muuhun. Mutta miten oli hänen uskonystäviensä suhteen? Miksi hän ei kelvannut heille, miksi hän ei tuntenut kokevansa juuri mitään siitä luottamuksenosoituksesta, mitä itse Herra osoitti hänelle? Hänet hyväksyttiin ystäväksi ja veljeksi, jos hän täytti tietyt odotukset, tietyt vaatimukset. Jos hän pystyi lähettämään veljillensä ja sisarillensa kaiken sen, mitä nämä häneltä odottivat, oli hän jossakin määrin ystävä. Mutta miksi ei ystävää kaivattu sen enempää? Paavalikin toi kaipauksensa julki: "Mutta kun meidät nyt, veljet, on hetkeksi aikaa erotettu teistä, ulkonaisesti, ei sydämeltä, niin on meille tullut yhä suurempi halu päästä näkemään teidän kasvojanne. Sentähden olemme tahtoneet tulla teidän tykönne, minä, Paavali, puolestani, en vain kerran, vaan kahdestikin, mutta saatana on meidät estänyt."(1.Tess.2:17-18).

Kuinka Johannesta siunasikaan se ajatus, että Aabraham oli Jumalalle ja jokaiselle todelliselle uskovaiselle tärkeä ilman mitään erikoisia saavutuksia tai suorituksia! Hänen olemassaolonsa oli tärkeä Jumalalle, ei niinkään se, mitä hänen olisi tullut tehdä uskon lisäksi. Paavali kaipasi saada nähdä veljiensä ja sisartensa kasvot, heidät itsensä heidän itsensä tähden. Kuka on yhä vielä tänäänkin se, joka haluaa estää jumalanlapsia kohtaamasta toisensa tällä tasolla? "...mutta saatana on meidät estänyt."

Jokaisen todellisen jumalanlapsen olemassaolo on tärkeä ilman mitään erikoisia suorituksia, sillä hänhän on Kristuksen oma, Hänen kauttansa Aabrahamin siementä. Jo maallisessa mielessä meidän tulisi nähdä se, kuinka jokaisessa perheessä sen jäsenet hyväksytään ja vastaanotetaan sellaisinansa, siitä yksinkertaisesta syystä, että he kuuluvat perheeseen. On useimmiten aivan samantekevää mitä he tekevät, miten he käyttäytyvät, sillä veri on vettä sakeampaa. Sukulaisuus katsoo kaikkien virheiden, merkittävienkin ohitse, haluamatta nähdä niitä. Jos ulkopuoliset pitävät jotakuta aivan yhteiskuntaan sopimattomana, pitävät omaiset tämän puolta ja saattavat ehkä sanoa: "Hän on hiukan erikoinen, erikoinen luonne, siinä kaikki." Jos jo maallinen järjestys ja luonne pitävät tällaisella tavalla niiden puolta, jotka kuuluvat omaan perheeseen, sukuun, niin kuinka sitten tulisikaan olla niiden joukossa, jotka pitävät itseänsä Jumalan perheenä! Jos maallinen perhe katsoo kaikkien virheiden ja puutteiden ohitse, niin miten tulisikaan olla uskovaisten keskuudessa! Jos maallinen perhe puolustaa ja arvostaa omiansa, niin miten tulisikaan olla Jumalan perheen keskuudessa!

Itse asiassa kaikkien näiden asioiden puuttuminen seurakunnan keskuudesta oli jotakin sellaista, mitä Johannes ei mitenkään saattanut käsittää tai hyväksyä. Hän vain yksinkertaisesti joutui toteamaan tämän tosiasian. Miten voi olla mahdollista, ettei toinen toisensa kunnioittaminen toteutunut juuri millään tasolla, vaan oli ainoastaan panettelua, pahan puhumista, toisen alas painamista, toisen kustannuksella itsensä korottamista, toisen halveksintaa?

Johannes ei voinut olla ajattelematta Jumalan rakkautta ja huolenpitoa, mutta miten Hänen lapsensa saattoivat olla niin erilaisia kuin Isänsä? Miten lapsilta saattoivat puuttua kaikki nämä hyvät ominaisuudet, mitä Isällä oli? Eivätkö nämä lapset olleetkaan aitoja lapsia, vaan ottolapsia, vai eivätkö he tunteneet Isäänsä? Eivätkö nämä lapset käsittäneet, mitä merkitsi se, mitä Hän oli sanonut jo Jaakobille: "...sinut Minä olen valinnut enkä sinua halpana pitänyt"?

Kuinka usein olikaan Johannes saanut tuntea itsensä halvaksi eikä minkään arvoiseksi! Miksi hän sai tuntea itsensä kuin tunkioksi, kaikkien negatiivisten tunteiden kohteeksi? Miksi hänen yllensä sälytettiin kaikkien ihmisten väärät ja kielteiset asiat? Miksi hän ei ollut ainoa, jota tällä tavoin kohdeltiin? Omalla kohdallansa hän olisi sen ymmärtänytkin, mutta että lähes kaikki hänen tuntemansa aidot jumalanlapset saivat kokea saman, missä sitten olivatkin! Mutta, mutta... eikö juuri tässä ollutkin mitä suurimman opin paikka niin Johannekselle kuin kaikille muillekin aidoille jumalanlapsille? Missä loppujenlopuksi oli luvattu jotakin toisten ihmisten taholta? Missä sanankohdassa oli luvattu ymmärrystä ja huolenpitoa ihmisten taholta? Kuka oli antanut kaikki mitä ihanimmat ja suurimmat lupaukset, minne tuli katsoa, mistä odottaa kaikkea tätä? "Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen valinnut, enkä sinua halpana pitänyt..." Näin sanoi itse Herra Jaakobille, Aabrahamin siemenelle, joka on yksi meidän sukulaisistamme. Ketä meidän sitten tulee kuulla, ketä tuli Johanneksen kuulla? "...älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä." (Jes.41:10). Oi, Johannes riemuitsi sisimmässänsä! Miksi hän ei ollut aikaisemmin käsittänyt tätä kaikkea? Nämä lupaukset koskivat häntä mitä suurimmassa määrin, sillä olihan hän juuri sitä sukua, jolle kaikki tämä oli puhuttu! Miksi hän oli niin arkaillut ihmisiä, kun nämä olivat hyökänneet häntä vastaan? Olisihan hänen tullut käsittää kutsumuksensa, tärkeytensä Sille, joka oli hänet kutsunut ja lähettänyt, katsonut arvolliseksi elämään juuri tässä ajassa, jossa Jumalan viimeiset lupaukset toteutuivat aivan silmien edessä. Hän oli valinnut Voittajan puolen, miksi siis surkeilla ja arkailla!

Johannes käsitti kaiken tämän keskellä oman voimattomuutensa ja avuttomuutensa. Hän ei voinut käsittää niitä ihmisiä, jotka puhuivat Jumalan läheisyydestä ja voimasta. Nämä ihmiset riemuitsivat ja iloitsivat, melkein tanssivat, mutta mihin sukuun he todellisuudessa kuuluivat? Hänen esi-isänsä Aabraham oli myös kohdannut Herran Hänen pyhyydessänsä, mutta hänen kokemuksensa oli jotakin aivan toista kuin näiden tämän ajan ihmisten. Hänestä annettiin todistus: "Ja Aabraham uskoi Herraa, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi" (1.Moos.15:6). Kuinka moni ajatteleekaan virheellisesti, että tämä sanottiin hänestä vasta sen jälkeen kun hän oli "uhrannut" Iisakin? Hän vasta sai lupauksen, ja sen johdosta Herra vei hänet ulos ja sanoi: "Katso taivaalle ja lue tähden, jos ne taidat lukea... niin paljon on sinulla oleva jälkeläisiä." Aabraham uskoi tämän mitä Herra sanoi, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi. Hän uhrasi Herralle tuoden Hänen eteensä kaiken sen, mitä Tämä hänelle oli sanonut. Herran pyhyys oli tuossa paikassa, ja sanotaan: "Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet." Heti sen jälkeen Herra puhui hänen kanssaan jälleen.

Miten oli Jaakobin suhteen hänen tullessaan hyvin lähelle Jumalaa? "Silloin Jaakob heräsi unestansa ja sanoi: 'Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt.' Ja pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: 'Kuinka peljättävä onkaan tämä paikka! Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti." (1.Moos.28:16-17). Miten oli Mooseksen suhteen hänen kohdatessansa Herran palavassa pensaassa? Missä oli iloitseminen ja riemuitseminen? Miten oli Elian suhteen, kun Herra soi hänen nähdä itsensä, takaapäin? Eikö hänen ollut kätkeydyttävä kallion onkaloon?

Missä oli todellakin kunnioitus ja jumalanpelko tämän ajan seurakunnan keskuudessa? Mitä kokivat todellisuudessa nämä ihmiset, jotka aivan ilmiselvästi olivat tottelemattomia Jumalan Sanaa ja selvää käskyä vastaan, mutta siitä huolimatta tunsivat suurta iloa ja riemua Herrassa?

Mitä lähemmäksi Herraa Johannes tunsi pääsevänsä, sitä suuremmassa määrin hän joutui kokemaan kunnioittavaa pelkoa tämän ilmestyksen edessä. Toki hän tunsi erikoislaatuista turvallisuuden tunnetta, mutta myös tavatonta vastuuta. Millainen vastuu hänellä olikaan kaiken sen johdosta, mitä hänelle tässä ajassa oli uskottu ja paljastettu! Jos hän tällaisella tavalla sai tuntea tulevansa johdetuksi niin lähelle Herraansa, niin millaisella tavalla sen olisikaan tullut tulla julki hänen elämässänsä?

Ihmiset eivät todellakaan käsittäneet, mistä on kysymys. Toki tuli iloita Herrassa, ylistää Häntä, mutta kaikelle tälle, niin kuin muullekin jumalanvaltakunnassa on tietyt edellytyksensä. Ihmisessä on täytynyt tapahtua jotakin todellista, ennen kuin hän koko sydämestänsä voi kiittää Herraa. Seurakunnan tehtävä on kuin yhdestä suusta tuoda kiitos kaikesta Jumalallensa, mutta voiko Jumala olla läsnä mieltymyksensä kautta sellaisessa seurakunnan kokouksessa, missä Häntä ei todellisuudessa ole asetettu ensimmäiselle sijalle?

Johannes oli kautta koko elämänsä yrittänyt käsittää tiettyjä asioita ilman että olisi todella päässyt selvyyteen niistä. Nyt hän jälleen kerran joutui toden teolla pohtimaan sitä, miten voisi toteuttaa kaiken keskellä Jumalan tahdon. Koska hänen ympäristönsä ei käsittänyt hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä todellista merkitystä, oli hänen löydettävä tiensä kaiken tämän keskellä. Mutta missä kulki raja kaiken oikean ja väärän välillä? Mihin asti saattoi tehdä kompromisseja loukkaamatta Herraa? Häntä pelotti todella ajatus saman tuomion kuulemisesta, minkä Aadam aikoinaan oli joutunut yllensä ottamaan: "Koska kuulit vaimoasi..." Ei hän yksinomaan ajatellut Mariaa, vaan yleensäkin veljiänsä ja sisariansa. Oliko hän jo nyt kuinkakin suuresti syyllinen Herransa edessä, sillä olihan hän antanut tietynlaisten mielipideilmaisujen niin suuresti vaikuttaa elämäänsä. Kun jopa läheisimmätkin veljet ja sisaret olivat julkituoneet kielteisiä ajatuksia, joskin aivan käsittämättömistä syistä, oli hän pitempiäkin aikoja ollut ikään kuin lamaannuksissa. Olivatko hänen sydämensä tuntemukset todella niin vääriä, että kaikki aikaansai ainoastaan vastustavia ajatuksia ja torjuntaa?

Johannes oli tuskin kertaakaan astunut puhujanlavalle tietäen mitä tulisi sanomaan. Häntä oli aina suorastaan kauhistuttanut se, kuinka laulu toisensa perään laulettiin ja pian olisi hänen vuoronsa astua esiin. Ja mitä lähemmäksi hänen vuoronsa tuli, sitä suuremmaksi hän usein tunsi halun paeta paikalta. Jos hän jonkin aikaa sitten oli tuntenut jonkinlaisen vireen joidenkin ajatusten suhteen, niin oli nyt kaikki kuin poispyyhkäisty. Ja kun viimeisen laulun viimeisiä säkeitä laulettiin, oli tietynlainen tuskanhiki hänen ihollaan. Miksi eivät laulut olisi voineet jatkua, miksi ei olisi ollut vielä yhtä todistusta, miksi ei vielä yksi veli olisi voinut astua esiin?

Ensimmäiset sanat olivat tulleet kuin pakotettuina, mutta hetken kuluttua hän oli tuntenut ihmeellistä johdatusta, ja sanat alkoivat tulla kuin itsestään. Toki hän oli etukäteen ottanut esiin joitakin sanankohtia, mutta se mitä hän nyt puhui, tuli kuin jostakin syvältä hänen sisimmästänsä, niin ettei hän sitä itsekään voinut käsittää. Hän puhui jostakin sellaisesta, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksi, ja aivan erikoiset yhteydet avautuivat sellaisten sanankohtien välillä, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut havainnut. Tämä toi pyhän pelon hänen yllensä, sillä hän käsitti, että nyt ei puhunut hän, vaan Henki hänen kauttansa, vaikkakin inhimillisen astian heikkouden leimaamana.

Ihmiset olivat jokaisessa kokouksessa, poikkeuksetta, huutaneet aamenensa ja hallelujansa, ja Johannes oli uskonut ihmisten vastaanottaneen julistetun. Olihan se niin itsestään selvä ajatus, sillä käsittihän hän puheen tulleen ylhäältä. Tietyllä tavalla jokaisen kokouksen lopussa hän tunsi valtavaa väsymystä ja tietynlaista masennusta. Vaikka hän toisaalta oli tuntenut Jumalan Hengen puhuvan, oli hän jatkuvasti tässä vaiheessa tuntenut esittäneensä kaiken niin vajavaisella tavalla, että useimmiten hän olisi heti halunnut jättää huoneen. Mutta ihmiset olivat olleet ystävällisiä ja puhuneet hänelle hymyillen. Mutta olivatko ihmiset todella käsittäneet? Ilmeisestikin kyllä, mutta vaikutus tuntui usein jääneen hyvin lyhytaikaiseksi, sillä kahvia juotaessa kokouksen päätteeksi puheet menivät aina alueille, mitkä ikään kuin veivät pois suuren osan siitä siunauksesta, minkä kokous oli tuonut.

Ihmiset olivat todellakin kuulleet valtavan paljon, mutta kaikesta huolimatta tuntui puuttuvan todellinen rehellisyys ja vilpittömyys. Ihmiset toki silminnähden nauttivat kokouksista, mutta käsittivätkö he todella mitä julkituotu merkitsi nimenomaan heille kuulijoina? Kuinka usein olikaan Johannes joutunut ajattelemaan sitä, mitä Herra Hesekielin kautta 33.luku:

30. "Ja sinä, ihmislapsi! Sinun kansasi lapset puhuvat sinusta seinänvierustoilla ja talojen ovilla ja sanovat keskenään, toinen toisellensa, näin: 'Lähtekää kuulemaan, millainen sana nyt on tullut Herralta'.

31. He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan, sillä he osoittavat rakkautta suullansa, mutta heidän sydämensä kulkee väärän voiton perässä.

32. Ja katso, sinä olet heille kuin rakkauslaulu, kauniisti laulettu ja hyvin soitettu: he sanojasi kyllä kuuntelevat, mutta eivät tee niitten mukaan.

33. Mutta kun se toteutuu - ja katso, se toteutuu - silloin he tulevat tietämään, että heidän keskuudessansa on ollut profeetta."

Markku Vuori