Liian myöhään!
Jos murheen terävä mutta terveellinen
veitsi oli aikaansaanut Johanneksessa ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä kohtaan,
niin tuntui sitäkin kauhistuttavammalta seurata joidenkin saarnamiesten
toimintaa. Olivatko nämä koskaan todella olleet tilanteessa, jossa he olisivat
nähneet täydellisen avuttomuutensa? He eivät lainkaan tuntuneet käsittävän,
millaisiin häkkeihin ihmisiä oli pantu. He olivat kuin hurjia eläintenkesyttäjiä,
jotka ahdistuksissansa häkistä ulos pyrkivää eläintä löivät sauvallansa ja
kalisuttelivat kaltereita. Eivätkö nämä "paimenet" lainkaan
käsittäneet, että todellisella paimenella sauva oli susia ja petoja varten,
mutta ei lampaiden lyömistä varten? Oliko näiden "paimenien" sauvassa
sitä suurta käyrää päätä, joka on jokaisen hyvän paimenen sauvassa? Sitä, minkä
avulla kalliojyrkänteellä putoamaisillaan oleva lammas tai karitsa voidaan
nostaa takaisin turvalliselle maaperälle!
Johannes uskoi Jumalan apuun ja
johdatukseen kaikesta näkemästään huolimatta. Kaikkein suurimpia
kysymysmerkkejä olivat Lydian tapaiset sisaret, jotka ehkä vastoin parempaa
tahtoansa ja ymmärrystänsä oli viety yhteen miehen kanssa, joka ajatteli vain
itseään ja omia pyyteitään. Jos mies salli lasten sanoa äidille mitä tahansa ja
jopa hymyili tyytyväisenä lapsen huutaessa tälle: "Turpa kiinni,
ämmä!", niin ei häntä voinut missään suhteessa pitää uskovaisena. Mutta
mitä tuli tällaisen vaimon tehdä? On helppoa sanoa, että tällaisessa
tapauksessa sisar ilman muuta voi lähteä ja vieläpä kysyä häneltä: "Miksi
ihmeessä sinä et jätä tuollaista miestä ja muuta asumaan muualle? Miksi sinä
aina valitat ja kyselet ja vaivaat meitä ahdistuksellasi? Senkun vain lähdet ja
sillä selvä!" Mutta ovatko nämä asiat niin selviä, ja onko neuvon antaja
todella selvillä siitä, mitä kaikki tämä merkitsee? Hän itse tuntee olevansa
onnistuneessa avioliitossa kaikesta huolimatta, eikä käsitä yhtään mitään siitä
tuskasta, mitä merkitsee äidin erottaminen omista, synnyttämistään lapsista.
Lapset ovat aina lapsia, vaikka olisivat kuinka tottelemattomia ja pahoja!
Neuvojat ja ohjeen antajat olivat
siis suurimmalta osaltaan sellaisia, jotka eivät millään tavoin käsittäneet
näiden asioiden laajakantoisuutta ja sitä tuskaa, mitä jo eron ajatteleminenkin
merkitsi. Tässä juuri on ihmisen vaikeus ja ahdistava kaksijakoisuus: Saattaa
olla suorastaan maallinen ja hengellinen helvetti elää yhdessä jonkun sellaisen
kanssa, joka kohtelee toista kuin halpaa makkaraa tai vierasta koiraa, mutta
avioliittoon tottuneelle yksin jäämisen ajatteleminenkin saattaa olla sydäntä
raastava tuska. Ei ole hyvä olla yhdessä, mutta ei olisi hyvä olla yksinkään!
Olisiko ruoho todella vihreämpää aidan toisella puolella, sitä ei tiennyt
varmasti sanoa sen paremmin Johannes kuin eivät hänen kanssaan keskustelevat ihmisetkään.
Mitä siis uskalsi tehdä, mitä sai tehdä, mitä ei tullut tehdä? Mitä jos
ratkaisu veisikin ojasta allikkoon? Mitä jos lähti sutta pakoon, niin tulikin
karhu vastaan; tai kokonainen lauma karhuja?
Kun tilanne oli se mikä oli, katsoi
Johannes paremmaksi neuvoa jokaista yrittämään vielä kaikesta huolimatta. Hänen
eräänlaiseksi iskulauseeksensa näiden asioiden yhteydessä oli tullut, että
huono avioliitto oli parempi kuin ei mitään avioliittoa, sillä oli tosiasia,
että avioliitossa olleelle ihmiselle useimmiten oli liian ahdistavaa jäädä
yksin. Samoin, tietäen inhimillisten mahdollisuuksien vähäisyyden, hän useammallekin
veljelle oli sanonut puoliksi leikillään mutta kuitenkin vakavuudella:
"Mistä tiedät että jonkun muun kanssa olisi paljon parempi, sillä tässä
ajassa on niin vähän todellisia uskovaisia? Mistä tiedät, ettei mahdollisesti
hyvinkin suloinen nainen vaikka vuoden päästä ole juuri samanlainen kuin
edellinen vaimosi? Jos et joka päivä suunnittele hirteen menoa, on parempi
yrittää kaikkesi nykyisen vaimosi kanssa!"
Ilse oli eräänä syksyisenä päivänä
ajanut Hopeajärven kylälle todella kiihottuneessa tilassa. Hänellä oli ollut
kauhistuttava välien selvittely miehensä kanssa, ja kasvot hyvin kireän
näköisinä, tuskin Ilseksi tunnistettavana, hän oli istuutunut olohuoneen
sohvalle Marian keittäessä kahvia. He olivat keskustelleet melkein huutamalla,
sillä Maria oli keittiössä eikä aina kuullut mitä toinen puhui. Johanneksen
tultua kotiin hänen silmillensä heitettiin heti ensimmäiseksi kysymys:
"Kuulepas nyt, Johannes, sinä olet niin paljon keskustellut minun mieheni
kanssa. Sanopa nyt minulle, pitääkö paikkansa se, mitä Reinhold jatkuvasti väittää.
Hän väittää olevan suuren eron sen välillä, menenkö minä vieraisiin, vai
meneekö hän! Minun mielestäni siinä ei ole mitään eroa, ei yhtään mitään!"
Johannes oli keskustellut samasta
asiasta Marian kanssa, ja tämä oli loppujen lopuksi käsittänyt miten asia oli.
Ehkä maallisessa mielessä ja inhimillisen ajattelun mukaisesti asiassa ei ole
kuin korkeintaan hienonhieno ero, mutta kun on kysymys Jumalasta ja Hänen
seurakunnastansa, on asiassa todella suuri ja kohtalokas ero.
"Kuulepas, Ilse, minä tiedän
suunnilleen, mitä sinä tarkoitat. Rauhoitupas nyt hetkeksi ja kuuntele!"
Maria kantoi kahvikuppeja pöytään, ja Johannes istuutui Ilseä vastapäätä. Hän
oli todella keskustellut paljon Reinholdin kanssa ja uskoi tämän
vilpittömyyteen, sillä moneen kertaan hän oli vakuuttanut: "Kuule, veljeni
Johannes..." ja oli puhjennut hyrskyvään itkuun olkapäiden vapistessa
säälittävällä tavalla, "Ilse syyttää minua uskottomuudesta ja
flirttailusta vieraiden naisten kanssa. Mitä minä sille voin, jos seurakunnassa
ja kadulla ihmiset hymyilevät minulle ja puhuttelevat ystävällisesti. Minä en
ole milloinkaan ollut jonkun vieraan naisen kanssa, vaikka joskus on todella
mieli tehnyt, sillä Ilse ei ole päästänyt minua sänkyynsä pitkään aikaan. Enkä
enää tahtoisikaan mennä hänen luoksensa, sillä minä olen aivan varma siitä,
että jos hänellä ei ole ketään, niin pian on."
Johannes uskoi veljeänsä, ja siksi
hän nyt rohkeni sanoa: "Kuulepas, Ilse-sisareni, sinä haluat nyt vain
kuulla minulta jotakin sellaista, minkä perusteella sinä voisit aloittaa
jotakin jonkun vieraan miehen kanssa. Minä uskon sinun miestäsi kun hän Herran
nimessä vakuuttaa olleensa sinulle uskollinen. Sinä itse kuvittelet
kaikenlaista ja uskot sen sitten. Sinulla ei ole mitään eroon oikeuttavaa
seikkaa, etkä erottuasi omaa minkäänlaista oikeutta mennä uudelleen naimisiin,
sillä sinä lähdet uskovaisen miehen luota ilman mitään syytä." Ilse oli
pompata ylös sohvalta, mutta Marian ottaessa häntä hellävaraisesti kiinni
olkapäästä, hän istuutui uudelleen. Johannes tiesi kuinka Ilse oli jatkuvasti
piinannut miestänsä puheillansa uudelleen naimisiin menosta. "Sinä menisit
kuitenkin uudelleen naimisiin jonkun noista kauniista viettelijättäristä
kanssa, miksi en siis minäkin!"
"Ilse, sinun täytyy käsittää se,
että on kysymys Jumalan Sanasta. Jos sinä menet, vieläpä ilman syytä sänkyyn
jonkun vieraan miehen kanssa, on kysymys siitä, että sinä otat sisääsi jotakin
mikä ei ole sinun omasta aviopuolisostasi. Sinä olet vastaanottava osapuoli, ja
sinun tulisi kuitenkin olla yhtä oman miehesi kanssa. Periaatteessa Reinhold
saa ja voi antaa sinulle anteeksi ja silti pitää sinut vaimonansa, mutta
toisaalta taas sinä et käytännössä olekaan enää hänen vaimonsa, sillä toinen
mies on yhtynyt sinuun ja sinä olet tullut yhdeksi hänen kanssansa. Pitäisikö
siis sinun miehesi jakaa sinut jonkun toisen miehen kanssa? Jumalan Sana sanoo
tällaisesta tilanteesta: "...älköön
hänen ensimmäinen miehensä, joka lähetti hänet pois, ottako häntä uudestaan
vaimokseen, sittenkuin tämä on tullut saastutetuksi, sillä se olisi kauhistus
Herran edessä..." (5.Moos.24).
Mitään vastaavaa ei sanota miehestä,
kuin korkeintaan siinä yhteydessä, ettei tämän tule yhtyä porttoon ja tulla
yhdeksi lihaksi hänen kanssansa. Jos sinä siis tietoisesti jätät Reinholdin ja
menet jonkun toisen kanssa, ei hänellä ole mitään velvollisuutta olla enää
sinun kanssasi tai ottaa sinua takaisin. Jos hän haluaa antaa anteeksi yhden
syrjähypyn, se on hänen asiansa, mutta en neuvoisi häntä ottamaan sinua
takaisin, jos pitempään olet uskoton."
Ilse ei sen koommin tullut
Hopeajärven kylälle kuin muutenkaan uskovaisten yhteyteen. Ei kestänyt
kauankaan kun Reinhold soitti ja kertoi Ilsen lähteneen seurakunnassa
vierailleen saarnaajan mukana tämän kotipaikkakunnalle. Tarkoitus oli, että
tämä saarnamies selvittäisi Ilsen asiat ja olisi välimiehenä hänen ja miehensä
välillä. Mutta niin kuin jokainen ymmärtäväinen tarkkailija olisi alusta alkaen
voinut sanoa, selvitettiin asiat aivan muulla tavalla.
Tämä saarnamies oli tosin uskovainen,
mutta enemmän mies kuin julistaja. Ilse uskoi lähteneensä vaimonsa
onnettomuuden kautta menettäneen miehen mukana, joka niin täydellisesti ymmärsi
häntä ja hänen vaikeuksiansa. He olivat istuneet ensimmäisenä iltana sohvalla
siveän välimatkan päässä toisistaan saarnaajan kotona, mutta ei mennyt kauankaan
kun he jo olivat melkein sylikkäin. Tarkoitus oli ensin ollut selvittää asioita
hengellisesti. Mutta keskustelun edetessä ja Ilsen kyynelehtien kertoessa
miehensä ymmärtämättömyydestä ja suoranaisesta pahuudesta, oli Kurt kallistanut
päätänsä niin järkyttyneenä tällaisesta hennon naisihmisen kokemuksesta, että
Ilse aivan vaistomaisesti oli heittäytynyt tämän hellään syleilyyn.
Jo samana yönä he huomasivat olevansa
sängyssä hiestä märkänä. Kumpikaan ei osannut nukkua, ja niin keskustelu jatkui
jatkumistaan. "Kuule, rakkaani, kun minä ensimmäisen kerran näin sinut
meidän seurakunnassamme, minä heti näin että sinä olet jotakin aivan muuta kuin
minun mieheni. Sinä olet niin hyvä ja ymmärtäväinen ja tunnen sydämessäni että
voin luottaa sinuun täydellisesti."
Kurt kertoi omasta elämästänsä ja
pettymyksistänsä. Ilseä liikutti suunnattomasti tämä niin kovia kokenut mies,
joka edellisenä vuonna oli menettänyt rakastamansa naisen onnettomuudessa.
Kuinka hyvältä hänestä nyt tuntuikaan kaikkien Reinholdin kanssa vietettyjen
vuosien jälkeen olla tämän vahvan ja kaunismuotoisen miehen kainalossa!
Jos Kurtin kertomuksissa ja muistissa
oli joitakin ristiriitaisuuksia, ei korviaan myöten rakastunut nainen huomannut
siitä mitään. Kurt oli jatkuvasti puhua jostakin, mutta keskeytti aina
hätkähtäen. Tarkkaavainen kuulija olisi heti voinut sanoa, ettei asia ollut
aivan sitä miltä se näytti.
Ilse oli täynnä onnea, ja oli juuri
sinä päivänä käynyt hakemassa kotoansa kaikkea tarpeellista. Myöhemmin olisi
aikaa noutaa loput Kurtin serkun kuorma-autolla. Mutta kauhistus, hän ei ollut
muutamaan viikkoon nähnyt Reinholdia ja lapsia. Miten saattoi tämä näyttää niin
kurjalta ja kuin vanhalta mieheltä?!
Ilse oli niin onnellinen, ettei
saattanut olla lainkaan vihainen tälle niin onnettoman näköiselle miesraukalle.
Koottuaan kamppeensa hän oli vielä tullut keittiöön, missä lapset istuivat
itkettynein silmin pöydän takana, ja Reinhold käveli edestakaisin keskellä
lattiaa. "Voi kultaseni, kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu! Aika parantaa
haavat ja sinäkin näet, että näin oli kaikkein parasta. Oma mussukkani, älä
itke lasten nähden!" Ilse meni aivan Reinholdin lähelle ja antoi suukon
poskelle, silitellen tätä juuri sellaisella tavalla kuin oli kautta vuosien
tehnyt ilmoittaessansa haluavansa juuri "sitä". Miesraukka oli joutua
täysin pois tolaltansa!
"Kuule, kultaseni, tämä talo on
nyt pakko myydä, sillä minä tarvitsen rahaa ostaaksemme oman talon Kurtin
kanssa. Lapset saavat ainakin toistaiseksi asua täällä, kunnes elämämme
vakiintuu. Sinun ei muuten yhtään kannata ryhtyä vaikeaksi, sillä yksi Kurtin
veljistä on Hampurissa suuren firman lakimiehenä."
Ilse ei rohjennut katsoa lapsiin
päin, sillä hän ei halunnut suoda pienintäkään sijaa omaatuntoa kolkuttavalle
tunteelle. Hän ei todellakaan halunnut viedä lapsia mukanaan nyt, kun hän
kerrankin oli niin onnellinen rakastamansa miehen kanssa. Kuinka paljon tältä
liikenikään aikaa hänelle, sillä saarnaajana hän voi itse päättää milloin teki
työtä ja milloin ei!
Kun Reinhold oli tuona iltana
soittanut Johannekselle, oli tämä tuntenut aivan pakon ajaa tämän itkuaan
nieleksivän miehen luokse. Millainen tunne vallitsikaan tuossa kodissa! Lapset
olivat aivan poissa tolaltaan ja itkivät jatkuvasti. Koko talous oli
kaaoksessa, sillä kukaan ei tuntenut mielenkiintoa minkään paikalleen
asettamiseen tai siivoamiseen. Reinhold oli kuin kuolemaa tekevä, ja Johannes
voi todella pahoin. Kaikki tämä oli niin järjetöntä, mieletöntä vihollisen
aikaansaamaa! Nyt olisi noiden lakihenkisten pitänyt nähdä mitä on todellinen
epätoivo ja pettymys!
Vihollinen oli saanut kalliita
sieluja riepoteltavaksensa, ja tässä oli kaikkein järkyttävin piirre nykyajan
seurakunnan keskuudessa. Jos Lydia ja vastaavat eivät pystyneet itse auttamaan
itseänsä, olisi seurakunnan tullut yhdessä kantaa heitä Herran eteen ja
rukoilla niin kauan että olisi tullut vastaus Herralta. Mutta nyt oli lakihenki
vallannut useimmat, ja koko ajan etsittiin vain syyllistä, ajattelematta
ollenkaan sitä, että suurin syyllinen oli sielunvihollinen, jolle oli annettu
sellainen valta harjoittaa tuhoansa. Seurakunta ei rukoillut, ei kantanut
kärsivien taakkaa, sillä itse kukin oli niin omien asioidensa vankina, ettei
aikaa tai edes tunnetta riittänyt muille.
Reinhold oli todella yksin, sillä
hänet oli leimattu syylliseksi aviokriisiinsä, ja kun nyt tuli julkiseksi
asiaksi se, että Ilse oli lähtenyt seurakunnassa vierailleen saarnaajan
matkaan, paheksuttiin suuresti miestä, joka salli sellaisen tapahtua. Tosin ei
hyväksytty Ilsen tekoa, mutta hämmästykseksensä sai Johannes kuulla useammankin
sisaren suusta suunnilleen saman asian: "Voi kunpa se Ilse nyt voisi
todella olla onnellinen! Onhan se suotavaa, sillä raukka on niin
kärsinyt!"
Kului muutama kuukausi, eikä Ilse
ollut vieläkään hakenut loppuja tavaroitaan. Reinhold ei ollut edes ajatellut
panna myyntiin heidän niin suurella vaivalla vuosien aikana yhdessä
rakentamaansa taloa. Hän ei jaksanut ajatella mitään muuta kuin Ilseä, jota hän
kaikesta huolimatta oli niin rakastanut. Hänen mielessänsä pyöri yksi ainoa
karuselli, jossa hevosten sijasta erilaiset kysymykset pyörivät ympäriinsä,
niin että jokaisella kierroksella kaikki näytti jälleen erilaiselta. Mitä hän
olisi voinut tehdä toisin, mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä? Mitä, mitä, mitä?
Reinhold joutui turvautumaan lääkärin
apuun, sillä hermopaine oli viedä hänet suoranaiseen hulluuteen. Lapset kärsivät
vähintään yhtä paljon kuin hän, ainakin jonkin aikaa, mutta lapsen
ominaisuuksiin kuuluu tietynlainen suojamekanismi, minkä vanhemmat ihmiset
usein ovat kadottaneet. Kärsimys ja ahdistus eivät poistuneet, mutta tuli
joitakin asioita päällimmäiseksi, mitkä ikään kuin veivät pois ahdistuksen pahimman
piikin. He viettivät entistä enemmän aikaa tuttavissa ja äidin veljen luona
kätketyn ahdistuksensa kanssa.
Johannes hiukan ihmetteli, ettei Ilse
antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestänsä. Hän ei tiennyt, että tuo pari oli
ollut useamman viikon ulkomaanmatkalla ja tuhlannut melkoisen määrän rahaa.
Onni oli kukoistanut, mutta Ilse oli alkanut huomaamaan, ettei kaikessa ollutkaan
enää sellaista hohtoa kuin alussa. Hän pelkäsi olla rehellinen itsellensä,
sillä jokin kiusallinen ääni hänen sisimmässänsä oli alkanut esittää epäilyjä.
Oliko tämä sittenkään yhtään sen kummallisempaa kuin alussa oli ollut oman
miehen kanssa?
Matkan loppuvaiheessa Ilse oli
huomannut selvää kylmenemistä aluksi niin hehkuvassa huumassa. He olivat
viettäneet monta päivää hiekkarannoilla, ja jos hän ei aivan väärin nähnyt
rakkauden huumassansa, niin Kurt soi todella pitkiä katseita lanteitaan
keikutellen ohitse kulkeville puolialastomille naisille. Sellaista ei Reinhold
ollut koskaan tehnyt!
Pari oli ruskettunut lähes
paikallisen väestön väriseksi ja tunsi tietynlaista hyvän terveyden tuomaa
mielihyvää. Tämä matka oli ollut suoranainen menestys, ja kaikista orastavista
epäilyksistä huolimatta Ilse oli luottavainen tulevaisuuden suhteen. Tämä mies
oli todellinen herrasmies ja tunsi naisen läpikotaisin, ollen valmis kaikkiin
mahdollisiin palveluksiin. Sellainen ei toki ollut Reinhold! Miksi hän koko
ajan vertasi näitä kahta toisiinsa? Miksi hän ei saanut rauhaa näiltä ajatuksilta,
sillä parastahan oli kaikkien kannalta unohtaa mennyt?
He eivät olleet kahtakaan päivää
kotona kun ovikello soi, ja ovella seisoi todellinen hepsankeikka naisihminen
ovenpieleen nojaten ja purukumia jauhaen. Kurt oli juuri ehtinyt lähteä
kauppaan ja Ilse oli yksin kotona. "Päivää", sanoi hän vaistomaisesti
kun ovella seisova ei sanonut mitään vaan tuijotti röyhkeästi Ilsen vielä
sekaisin olevaa tukkaa. Kuka kumma oli tämä minihameeseen ja tiukkaan puseroon
pukeutunut vamppi? Ilseä alkoi vaivata itseensä kohdistunut tuijotus ja
purukumia jauhava punaiseksi maalattu suu. "Mitähän teillä olisi asiaa?"
Nainen ei vieläkään sanonut mitään, mutta suu alkoi liikehtiä siihen malliin
kuin tämä olisi halunnut sanoa jotakin. Kääntyen kohti ovenpielessä kasvavia
pensaita hän sylkäisi purukumin suustansa ja tokaisi: "Vai niin, olisihan
minun pitänyt se arvata!"
Ilseä kouraisi sydänalasta, ja vaikka
hän olisi halunnut sanoa jotakin, ei kurkussa oleva kuristava tunne sallinut
sitä. Hän oli sen verran nainen että alkoi kauhistuttavalla tavalla käsittää
jotakin, mitä hän ei mistään hinnasta halunnut uskoa todeksi. Tämä nainen ei
selvästikään ollut Hampurissa asuva sisko, joka toimi veljensä
taloudenhoitajana!
"Voisitteko viimeinkin sanoa,
mitä teillä on asiaa?", sai Ilse sanottua. Nainen jatkoi tuijottamistansa
ja tokaisi viimein: "Oletteko te hänen vaimonsa?" Ilse punastui ja
tahtomattaankin joutui taas ajattelemaan Reinholdia. "Tuota, en minä...
tuota, hänen vaimonsa viime vuonna... hän menetti vaimonsa onnettomuudessa.
Minä olen vain hyvä tuttava."
Ilse tunsi olonsa todella vaikeaksi,
sillä vielä kertaakaan hän ei ollut oman maan alueella joutunut tällä tavoin
kuulustelluksi. Kanarian matkalla he luonnollisestikin olivat esiintyneet
häämatkalaisina, sillä eihän kukaan siellä tuntenut heitä. Mutta kuka oli tämä
nainen, joka nyt edelleenkin tuijotti häntä niin ilkikurisesti ja inhottavasti?
Hänen naisenvaistonsa puhui omaa selvää kieltänsä, mutta hän kieltäytyi kuuntelemasta
sitä.
Nainen selvästikin halusi nyt tulla
sisälle, eikä Ilse tiennyt kuinka estellä. Eihän hän vieläkään tuntenut tätä
huoneistoa todella kodiksensa, sillä vaikka rakkaus kukoistikin omalla
kiehtovalla tavallansa, ajatukset alitajuisesti olivat jatkuvasti siinä
kodissa, minkä hän yhdessä Reinholdin kanssa oli perustanut kotikaupunkiin.
Nainen asteli suoraan olohuoneeseen
luoden tutkailevia katseita ympärillensä. "Milloin Kurtin vaimo sitten
kuoli? Oliko se onnettomuus?" Ilse ei tiennyt asiasta tarkemmin ajatellen
mitään, ja nyt vasta hän huomasi olevansa täysin ymmällään. Kurt oli puhunut
asioistansa vähintään yhtä paljon kuin hänkin, mutta kaiken puhepaljouden keskellä
oli jäänyt täysin avoimeksi kysymys entisen vaimon kohtalosta. Nainen
varmastikin huomasi Ilsen hämillisyyden, ja aivan kuin olisi ollut kotonansa,
meni hän suuren kirjahyllyn luokse työntäen kätensä ylimmäisen kirjarivin
taakse. Sieltä ilmestyi hänen käteensä avain, jolla hän avasi yhden lukituista
laatikoista.
Aivan kuin kalman kourat olisivat
kiristyneet Ilsen kurkun ympärille, ja sydän tuntui pysähtyvän siihen paikkaan.
"Katsokaapa, kuinka kaunis perhe!", tokaisi nainen jo hiukan vähemmän
ivallisella äänellä, ja Ilse oli tuntevinaan jonkinlaista surumielisyyttä tämän
olemuksessa. Hänellä oli kädessään kauniskehyksinen värivalokuva, jossa oli
ainakin viisi ihmistä.
Ilse tarttui toisella kädellä kuvan
reunaan kiinni ja katsoi. Mitä enemmän hän katsoi, sitä suuremmin alkoi käsi
vapista ja hänen oli pakko istuutua sohvapöydän reunalle. Siinä seisoi Kurt
tämän kuvaa pitävän naisen rinnalla, ja edessä poseerasivat kaksi poikaa ja
kuvankaunis pikkutyttö!
Kurt oli koko ajan antanut hänen
ymmärtää vaimonsa kuolleen, ja kun oli tullut kysymys lasten saamisesta, oli
tämä selvästi tuonut julki sen seikan, että vaimo oli ollut hedelmätön. Ilse
oli nyt niin liikuttunut ja suoranaisen kauhun vallassa, että tämä vieras
nainen heltyi ottaen häntä kainalosta kiinni ja vieden hänet sohvalle istumaan.
Ilse sai kuulla kuin oman
elämäntarinansa käänteisessä muodossa. Kurt oli ollut tavattoman mustasukkainen
ja täynnä sellaisia odotuksia, mitä vaimo ei milloinkaan ollut kykenevä
täyttämään. Niinpä kaikki oli johtanut juuri samaan lopputulokseen, kuin mihin
Ilsekin oli päätynyt. Kurt oli lähtenyt ja jättänyt vaimonsa kolmen lapsen
kanssa. Eikä lähtö ollut tapahtunut viime vuonna vaan jo edellisenä. Hän oli
ollut ainakin kahden, jollei kolmen eri naisen kanssa, ja aina ensi huuman
haihduttua hän oli hylännyt edellisen yrittääksensä seuraavan ihastuksen kohteen
kanssa.
Vaimo oli ollut uskovainen ainakin
jossakin määrin, mutta kun mies oli jättänyt hänet, oli hän alkanut ryyppäämään
ja harrastamaan irrallisia suhteita. Mutta mikä kaikessa ehkä oli järkyttävintä
ainakin Ilsen mielestä, oli se, että tämä entinen vaimo aina näiden suhteiden
välisinä aikoina oli asunut Kurtin luona. Ilseä toisaalta säälitti tämän ihmisraukan
kohtalo, mutta toisaalta taas hiipivä kauhu lähestyi häntä hirvittävällä
otteellansa. Hän oli niin täydellisesti luottanut Kurtiin ja antanut tämän
ymmärtääkin sen. Hän oli uskonut kaiken kuolleesta vaimosta ja tämän suuresta
kaipauksesta todelliseen avioliittoon rakastamansa Ilsen kanssa. Mutta nyt
kaiken tämän uskottavuuden takana olikin mitä suurin petos ja kavaluus!
Katsellessansa tämän naisen lähes
jalkoväliin asti paljaita sääriä ja mustia sukkia, puoliksi paljaita rintoja ja
meikattuja kasvoja, tunsi hän itsensä vähintään yhtä huoraksi kuin tämäkin. Mitä
tuli rehellisyyteen ja avoimuuteen, ei hän pienimmässäkään suhteessa epäillyt
kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Tämä nainen oli kokenut jotakin sellaista, mikä
oli vienyt hänet aivan yhteiskunnan pohjalle, pettymyksiin ja toivottomuuteen,
minkä kaiken oli aiheuttanut Kurtin käytös ja suhtautuminen. Mutta mikä
kauheinta kaikessa, nyt Ilse pelkäsi saaneensa aidsin, sillä hän oli maannut
miehen kanssa, jolla vaimonsa sukupuolisuhteet mukaan lukien oli ollut kosketus
ainakin yli kymmenen eri ihmisen kanssa.
Ilse tunsi menettävänsä järkensä, ja
ikään kuin olisi ollut kasvokkain kuoleman kanssa, hänen koko elämänsä lipui
hänen sielunsa silmien editse. Hän näki lapsensa näiden eri kehitysvaiheissa,
oli oli kuulevinaan Reinholdin iloiset huudahdukset tämän leikkiessä näiden
kanssa. Hän kävi lävitse kaiken yhteisen rakentamisen ja suuren ilon talon valmistuessa
viimeinkin valtavien uhrausten ja työtuntien jälkeen. Hänen silmiensä editse
kulkivat kaikki siunaukselliset kokoustilanteet ja Reinholdin innosta hehkuvat
kasvot tämän saarnatessa puhujanlavalla ja yleisön huutaessa aamenensa ja
hallelujansa. Kaiken takana ikään kuin kulissina jokaiselle tapahtumalle ja
muistolle oli heidän hääkuvansa, missä he seisoivat niin onnellisen ja siunatun
näköisinä.
Nyt vasta hän tajusi, että loppujen
lopuksi Reinhold ei milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan hän
itse oli kuvitellut ja sairaalla tavalla kokenut kaiken hyvänkin pahana. Nyt
vasta hän oli kuin herännyt painajaisesta, joka ei ollutkaan painajainen, vaan
suurta erehdystä ja väärinkäsitystä. Nyt vasta hänen tietoisuuteensa tunkeutui
kauhistuttavalla tavalla se hätä ja tuska, mikä oli kuvastunut Reinholdin
kasvoista eri tilanteissa, etenkin silloin kun hän oli töytäissyt tämän kosken
kuohuihin. Oli suoranainen ihme, ettei hän ollut hukkunut, sillä hänen
uimataitonsa ei ollut kehuttava. Ja minkä näköinen olikaan hänen miehensä ollut
silloin kun hän oli hakenut tavaroitaan ja vaistomaisesti sivellyt tätä
kädellänsä, ja ikään kuin vihoviimeisenä tekonaan pistänyt puukolla sydämeen
herätellessänsä jotakin sellaista, mitä mieheltä lopullisesti oli riistetty!
Nyt oli Ilsellä todellakin hetki
kysyä miksi, miksi, miksi? Hän tajusi tehneensä jotakin sellaista, mitä ei
milloinkaan, ei milloinkaan voitaisi korjata ja tuoda takaisin. Hän oli
heittänyt menemään jotakin peruuttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi! Jos Kurt oli
saattanut hylkäämisensä kautta vaimonsa avionrikkojaksi ja huoraksi, oli hän
omalla teollaan tehnyt jotakin vielä kauheampaa omalle miehellensä, sillä hän
tunsi kaikesta huolimatta miehensä sisimmän, vaikka olikin pyrkinyt kieltämään
nämä tuntemuksensa. Hän tiesi antaneensa Reinholdille kuolettavan iskun, josta
tämä ei milloinkaan tulisi toipumaan, vaikka mitä tapahtuisi. Ja lapset,
lapset! Ilsen mieli alkoi seota hänen vihdoinkin tajutessansa, että hän
mahdollisesti oli ikuisiksi ajoiksi menettänyt molemmat suloiset lapsensa,
joiden syntymästä oli niin suuresti riemuittu ja jotka koko seurakunnan läsnä ollessa
oli siunattu ja luovutettu Herran käsiin ja suojelukseen. Miksi, miksi, miksi
oli kaikki tämä tapahtunut, miksi hän heräsi vasta nyt, kun kaikki oli liian
myöhäistä?
Tuskin on kauhistuttavampia sanoja
jotka voivat tämän elämän aikana tunkeutua uskovaisen ihmisen tajuntaan kuin
nämä sanat: LIIAN MYÖHÄISTÄ!
Ilsen sisin alkoi käydä kamppailua,
ja hänen ratkaistavissansa oli kaksi eri suuntaa. Eri ihmisillä nämä suunnat
ovat hyvin erilaiset riippuen heidän olemuksestansa ja tuntemuksistansa, mutta
Ilsellä oli vain kaksi vaihtoehtoa kaiken tämän keskellä. Seurakunta oli hylännyt
omiin oloihinsa ihmisiä paljon vähemmästäkin kuin mitä Ilse oli tehnyt, joten
hän ei odottanutkaan minkäänlaista myötätuntoa tai apua siltä suunnalta. Nyt
hän tiesi edessänsä olevan vain kaksi vaihtoehtoa, joista hänen oli ratkaistava
jompi kumpi. Hän joko tulisi hulluksi, tai sitten hän lähtisi samalle tielle
tämän edessänsä istuvan vampin kanssa. Hän ajatteli lapsiansa, ajatteli näiden
tulevaisuutta, eikä halunnut kenenkään voivan sanoa, että heidän äitinsä oli
huora ja täysin kelvoton nainen. Hän lipui hiljalleen jonkinlaiseen tylsyyteen
ja mielenelämän tutkimattomiin syvyyksiin. Hän joutui eräänlaiseen karuselliin,
jossa syytökset ja puolustelut vuorottelivat ja löivät toisiansa raskaalla
nyrkillänsä. Hän olisi viettävä lopun elämäänsä mielisairaalassa, ellei sitten
tapahtuisi jotakin niin suurta, että seurakunta viimeinkin heräisi ja alkaisi
pitää huolta omistansa; ehkä Jumala vielä kuulisi ja tekisi ihmeensä Ilsenkin
kohdalla!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti