Haavemaa osa 3

Liian myöhään!

Jos murheen terävä mutta terveellinen veitsi oli aikaansaanut Johanneksessa ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä kohtaan, niin tuntui sitäkin kauhistuttavammalta seurata joidenkin saarnamiesten toimintaa. Olivatko nämä koskaan todella olleet tilanteessa, jossa he olisivat nähneet täydellisen avuttomuutensa? He eivät lainkaan tuntuneet käsittävän, millaisiin häkkeihin ihmisiä oli pantu. He olivat kuin hurjia eläintenkesyttäjiä, jotka ahdistuksissansa häkistä ulos pyrkivää eläintä löivät sauvallansa ja kalisuttelivat kaltereita. Eivätkö nämä "paimenet" lainkaan käsittäneet, että todellisella paimenella sauva oli susia ja petoja varten, mutta ei lampaiden lyömistä varten? Oliko näiden "paimenien" sauvassa sitä suurta käyrää päätä, joka on jokaisen hyvän paimenen sauvassa? Sitä, minkä avulla kalliojyrkänteellä putoamaisillaan oleva lammas tai karitsa voidaan nostaa takaisin turvalliselle maaperälle!

Johannes uskoi Jumalan apuun ja johdatukseen kaikesta näkemästään huolimatta. Kaikkein suurimpia kysymysmerkkejä olivat Lydian tapaiset sisaret, jotka ehkä vastoin parempaa tahtoansa ja ymmärrystänsä oli viety yhteen miehen kanssa, joka ajatteli vain itseään ja omia pyyteitään. Jos mies salli lasten sanoa äidille mitä tahansa ja jopa hymyili tyytyväisenä lapsen huutaessa tälle: "Turpa kiinni, ämmä!", niin ei häntä voinut missään suhteessa pitää uskovaisena. Mutta mitä tuli tällaisen vaimon tehdä? On helppoa sanoa, että tällaisessa tapauksessa sisar ilman muuta voi lähteä ja vieläpä kysyä häneltä: "Miksi ihmeessä sinä et jätä tuollaista miestä ja muuta asumaan muualle? Miksi sinä aina valitat ja kyselet ja vaivaat meitä ahdistuksellasi? Senkun vain lähdet ja sillä selvä!" Mutta ovatko nämä asiat niin selviä, ja onko neuvon antaja todella selvillä siitä, mitä kaikki tämä merkitsee? Hän itse tuntee olevansa onnistuneessa avioliitossa kaikesta huolimatta, eikä käsitä yhtään mitään siitä tuskasta, mitä merkitsee äidin erottaminen omista, synnyttämistään lapsista. Lapset ovat aina lapsia, vaikka olisivat kuinka tottelemattomia ja pahoja!

Neuvojat ja ohjeen antajat olivat siis suurimmalta osaltaan sellaisia, jotka eivät millään tavoin käsittäneet näiden asioiden laajakantoisuutta ja sitä tuskaa, mitä jo eron ajatteleminenkin merkitsi. Tässä juuri on ihmisen vaikeus ja ahdistava kaksijakoisuus: Saattaa olla suorastaan maallinen ja hengellinen helvetti elää yhdessä jonkun sellaisen kanssa, joka kohtelee toista kuin halpaa makkaraa tai vierasta koiraa, mutta avioliittoon tottuneelle yksin jäämisen ajatteleminenkin saattaa olla sydäntä raastava tuska. Ei ole hyvä olla yhdessä, mutta ei olisi hyvä olla yksinkään! Olisiko ruoho todella vihreämpää aidan toisella puolella, sitä ei tiennyt varmasti sanoa sen paremmin Johannes kuin eivät hänen kanssaan keskustelevat ihmisetkään. Mitä siis uskalsi tehdä, mitä sai tehdä, mitä ei tullut tehdä? Mitä jos ratkaisu veisikin ojasta allikkoon? Mitä jos lähti sutta pakoon, niin tulikin karhu vastaan; tai kokonainen lauma karhuja?

Kun tilanne oli se mikä oli, katsoi Johannes paremmaksi neuvoa jokaista yrittämään vielä kaikesta huolimatta. Hänen eräänlaiseksi iskulauseeksensa näiden asioiden yhteydessä oli tullut, että huono avioliitto oli parempi kuin ei mitään avioliittoa, sillä oli tosiasia, että avioliitossa olleelle ihmiselle useimmiten oli liian ahdistavaa jäädä yksin. Samoin, tietäen inhimillisten mahdollisuuksien vähäisyyden, hän useammallekin veljelle oli sanonut puoliksi leikillään mutta kuitenkin vakavuudella: "Mistä tiedät että jonkun muun kanssa olisi paljon parempi, sillä tässä ajassa on niin vähän todellisia uskovaisia? Mistä tiedät, ettei mahdollisesti hyvinkin suloinen nainen vaikka vuoden päästä ole juuri samanlainen kuin edellinen vaimosi? Jos et joka päivä suunnittele hirteen menoa, on parempi yrittää kaikkesi nykyisen vaimosi kanssa!"

Ilse oli eräänä syksyisenä päivänä ajanut Hopeajärven kylälle todella kiihottuneessa tilassa. Hänellä oli ollut kauhistuttava välien selvittely miehensä kanssa, ja kasvot hyvin kireän näköisinä, tuskin Ilseksi tunnistettavana, hän oli istuutunut olohuoneen sohvalle Marian keittäessä kahvia. He olivat keskustelleet melkein huutamalla, sillä Maria oli keittiössä eikä aina kuullut mitä toinen puhui. Johanneksen tultua kotiin hänen silmillensä heitettiin heti ensimmäiseksi kysymys: "Kuulepas nyt, Johannes, sinä olet niin paljon keskustellut minun mieheni kanssa. Sanopa nyt minulle, pitääkö paikkansa se, mitä Reinhold jatkuvasti väittää. Hän väittää olevan suuren eron sen välillä, menenkö minä vieraisiin, vai meneekö hän! Minun mielestäni siinä ei ole mitään eroa, ei yhtään mitään!"

Johannes oli keskustellut samasta asiasta Marian kanssa, ja tämä oli loppujen lopuksi käsittänyt miten asia oli. Ehkä maallisessa mielessä ja inhimillisen ajattelun mukaisesti asiassa ei ole kuin korkeintaan hienonhieno ero, mutta kun on kysymys Jumalasta ja Hänen seurakunnastansa, on asiassa todella suuri ja kohtalokas ero.

"Kuulepas, Ilse, minä tiedän suunnilleen, mitä sinä tarkoitat. Rauhoitupas nyt hetkeksi ja kuuntele!" Maria kantoi kahvikuppeja pöytään, ja Johannes istuutui Ilseä vastapäätä. Hän oli todella keskustellut paljon Reinholdin kanssa ja uskoi tämän vilpittömyyteen, sillä moneen kertaan hän oli vakuuttanut: "Kuule, veljeni Johannes..." ja oli puhjennut hyrskyvään itkuun olkapäiden vapistessa säälittävällä tavalla, "Ilse syyttää minua uskottomuudesta ja flirttailusta vieraiden naisten kanssa. Mitä minä sille voin, jos seurakunnassa ja kadulla ihmiset hymyilevät minulle ja puhuttelevat ystävällisesti. Minä en ole milloinkaan ollut jonkun vieraan naisen kanssa, vaikka joskus on todella mieli tehnyt, sillä Ilse ei ole päästänyt minua sänkyynsä pitkään aikaan. Enkä enää tahtoisikaan mennä hänen luoksensa, sillä minä olen aivan varma siitä, että jos hänellä ei ole ketään, niin pian on."

Johannes uskoi veljeänsä, ja siksi hän nyt rohkeni sanoa: "Kuulepas, Ilse-sisareni, sinä haluat nyt vain kuulla minulta jotakin sellaista, minkä perusteella sinä voisit aloittaa jotakin jonkun vieraan miehen kanssa. Minä uskon sinun miestäsi kun hän Herran nimessä vakuuttaa olleensa sinulle uskollinen. Sinä itse kuvittelet kaikenlaista ja uskot sen sitten. Sinulla ei ole mitään eroon oikeuttavaa seikkaa, etkä erottuasi omaa minkäänlaista oikeutta mennä uudelleen naimisiin, sillä sinä lähdet uskovaisen miehen luota ilman mitään syytä." Ilse oli pompata ylös sohvalta, mutta Marian ottaessa häntä hellävaraisesti kiinni olkapäästä, hän istuutui uudelleen. Johannes tiesi kuinka Ilse oli jatkuvasti piinannut miestänsä puheillansa uudelleen naimisiin menosta. "Sinä menisit kuitenkin uudelleen naimisiin jonkun noista kauniista viettelijättäristä kanssa, miksi en siis minäkin!"

"Ilse, sinun täytyy käsittää se, että on kysymys Jumalan Sanasta. Jos sinä menet, vieläpä ilman syytä sänkyyn jonkun vieraan miehen kanssa, on kysymys siitä, että sinä otat sisääsi jotakin mikä ei ole sinun omasta aviopuolisostasi. Sinä olet vastaanottava osapuoli, ja sinun tulisi kuitenkin olla yhtä oman miehesi kanssa. Periaatteessa Reinhold saa ja voi antaa sinulle anteeksi ja silti pitää sinut vaimonansa, mutta toisaalta taas sinä et käytännössä olekaan enää hänen vaimonsa, sillä toinen mies on yhtynyt sinuun ja sinä olet tullut yhdeksi hänen kanssansa. Pitäisikö siis sinun miehesi jakaa sinut jonkun toisen miehen kanssa? Jumalan Sana sanoo tällaisesta tilanteesta: "...älköön hänen ensimmäinen miehensä, joka lähetti hänet pois, ottako häntä uudestaan vaimokseen, sittenkuin tämä on tullut saastutetuksi, sillä se olisi kauhistus Herran edessä..." (5.Moos.24).

Mitään vastaavaa ei sanota miehestä, kuin korkeintaan siinä yhteydessä, ettei tämän tule yhtyä porttoon ja tulla yhdeksi lihaksi hänen kanssansa. Jos sinä siis tietoisesti jätät Reinholdin ja menet jonkun toisen kanssa, ei hänellä ole mitään velvollisuutta olla enää sinun kanssasi tai ottaa sinua takaisin. Jos hän haluaa antaa anteeksi yhden syrjähypyn, se on hänen asiansa, mutta en neuvoisi häntä ottamaan sinua takaisin, jos pitempään olet uskoton."

Ilse ei sen koommin tullut Hopeajärven kylälle kuin muutenkaan uskovaisten yhteyteen. Ei kestänyt kauankaan kun Reinhold soitti ja kertoi Ilsen lähteneen seurakunnassa vierailleen saarnaajan mukana tämän kotipaikkakunnalle. Tarkoitus oli, että tämä saarnamies selvittäisi Ilsen asiat ja olisi välimiehenä hänen ja miehensä välillä. Mutta niin kuin jokainen ymmärtäväinen tarkkailija olisi alusta alkaen voinut sanoa, selvitettiin asiat aivan muulla tavalla.

Tämä saarnamies oli tosin uskovainen, mutta enemmän mies kuin julistaja. Ilse uskoi lähteneensä vaimonsa onnettomuuden kautta menettäneen miehen mukana, joka niin täydellisesti ymmärsi häntä ja hänen vaikeuksiansa. He olivat istuneet ensimmäisenä iltana sohvalla siveän välimatkan päässä toisistaan saarnaajan kotona, mutta ei mennyt kauankaan kun he jo olivat melkein sylikkäin. Tarkoitus oli ensin ollut selvittää asioita hengellisesti. Mutta keskustelun edetessä ja Ilsen kyynelehtien kertoessa miehensä ymmärtämättömyydestä ja suoranaisesta pahuudesta, oli Kurt kallistanut päätänsä niin järkyttyneenä tällaisesta hennon naisihmisen kokemuksesta, että Ilse aivan vaistomaisesti oli heittäytynyt tämän hellään syleilyyn.

Jo samana yönä he huomasivat olevansa sängyssä hiestä märkänä. Kumpikaan ei osannut nukkua, ja niin keskustelu jatkui jatkumistaan. "Kuule, rakkaani, kun minä ensimmäisen kerran näin sinut meidän seurakunnassamme, minä heti näin että sinä olet jotakin aivan muuta kuin minun mieheni. Sinä olet niin hyvä ja ymmärtäväinen ja tunnen sydämessäni että voin luottaa sinuun täydellisesti."

Kurt kertoi omasta elämästänsä ja pettymyksistänsä. Ilseä liikutti suunnattomasti tämä niin kovia kokenut mies, joka edellisenä vuonna oli menettänyt rakastamansa naisen onnettomuudessa. Kuinka hyvältä hänestä nyt tuntuikaan kaikkien Reinholdin kanssa vietettyjen vuosien jälkeen olla tämän vahvan ja kaunismuotoisen miehen kainalossa!

Jos Kurtin kertomuksissa ja muistissa oli joitakin ristiriitaisuuksia, ei korviaan myöten rakastunut nainen huomannut siitä mitään. Kurt oli jatkuvasti puhua jostakin, mutta keskeytti aina hätkähtäen. Tarkkaavainen kuulija olisi heti voinut sanoa, ettei asia ollut aivan sitä miltä se näytti.

Ilse oli täynnä onnea, ja oli juuri sinä päivänä käynyt hakemassa kotoansa kaikkea tarpeellista. Myöhemmin olisi aikaa noutaa loput Kurtin serkun kuorma-autolla. Mutta kauhistus, hän ei ollut muutamaan viikkoon nähnyt Reinholdia ja lapsia. Miten saattoi tämä näyttää niin kurjalta ja kuin vanhalta mieheltä?!

Ilse oli niin onnellinen, ettei saattanut olla lainkaan vihainen tälle niin onnettoman näköiselle miesraukalle. Koottuaan kamppeensa hän oli vielä tullut keittiöön, missä lapset istuivat itkettynein silmin pöydän takana, ja Reinhold käveli edestakaisin keskellä lattiaa. "Voi kultaseni, kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu! Aika parantaa haavat ja sinäkin näet, että näin oli kaikkein parasta. Oma mussukkani, älä itke lasten nähden!" Ilse meni aivan Reinholdin lähelle ja antoi suukon poskelle, silitellen tätä juuri sellaisella tavalla kuin oli kautta vuosien tehnyt ilmoittaessansa haluavansa juuri "sitä". Miesraukka oli joutua täysin pois tolaltansa!

"Kuule, kultaseni, tämä talo on nyt pakko myydä, sillä minä tarvitsen rahaa ostaaksemme oman talon Kurtin kanssa. Lapset saavat ainakin toistaiseksi asua täällä, kunnes elämämme vakiintuu. Sinun ei muuten yhtään kannata ryhtyä vaikeaksi, sillä yksi Kurtin veljistä on Hampurissa suuren firman lakimiehenä."

Ilse ei rohjennut katsoa lapsiin päin, sillä hän ei halunnut suoda pienintäkään sijaa omaatuntoa kolkuttavalle tunteelle. Hän ei todellakaan halunnut viedä lapsia mukanaan nyt, kun hän kerrankin oli niin onnellinen rakastamansa miehen kanssa. Kuinka paljon tältä liikenikään aikaa hänelle, sillä saarnaajana hän voi itse päättää milloin teki työtä ja milloin ei!

Kun Reinhold oli tuona iltana soittanut Johannekselle, oli tämä tuntenut aivan pakon ajaa tämän itkuaan nieleksivän miehen luokse. Millainen tunne vallitsikaan tuossa kodissa! Lapset olivat aivan poissa tolaltaan ja itkivät jatkuvasti. Koko talous oli kaaoksessa, sillä kukaan ei tuntenut mielenkiintoa minkään paikalleen asettamiseen tai siivoamiseen. Reinhold oli kuin kuolemaa tekevä, ja Johannes voi todella pahoin. Kaikki tämä oli niin järjetöntä, mieletöntä vihollisen aikaansaamaa! Nyt olisi noiden lakihenkisten pitänyt nähdä mitä on todellinen epätoivo ja pettymys!

Vihollinen oli saanut kalliita sieluja riepoteltavaksensa, ja tässä oli kaikkein järkyttävin piirre nykyajan seurakunnan keskuudessa. Jos Lydia ja vastaavat eivät pystyneet itse auttamaan itseänsä, olisi seurakunnan tullut yhdessä kantaa heitä Herran eteen ja rukoilla niin kauan että olisi tullut vastaus Herralta. Mutta nyt oli lakihenki vallannut useimmat, ja koko ajan etsittiin vain syyllistä, ajattelematta ollenkaan sitä, että suurin syyllinen oli sielunvihollinen, jolle oli annettu sellainen valta harjoittaa tuhoansa. Seurakunta ei rukoillut, ei kantanut kärsivien taakkaa, sillä itse kukin oli niin omien asioidensa vankina, ettei aikaa tai edes tunnetta riittänyt muille.

Reinhold oli todella yksin, sillä hänet oli leimattu syylliseksi aviokriisiinsä, ja kun nyt tuli julkiseksi asiaksi se, että Ilse oli lähtenyt seurakunnassa vierailleen saarnaajan matkaan, paheksuttiin suuresti miestä, joka salli sellaisen tapahtua. Tosin ei hyväksytty Ilsen tekoa, mutta hämmästykseksensä sai Johannes kuulla useammankin sisaren suusta suunnilleen saman asian: "Voi kunpa se Ilse nyt voisi todella olla onnellinen! Onhan se suotavaa, sillä raukka on niin kärsinyt!"

Kului muutama kuukausi, eikä Ilse ollut vieläkään hakenut loppuja tavaroitaan. Reinhold ei ollut edes ajatellut panna myyntiin heidän niin suurella vaivalla vuosien aikana yhdessä rakentamaansa taloa. Hän ei jaksanut ajatella mitään muuta kuin Ilseä, jota hän kaikesta huolimatta oli niin rakastanut. Hänen mielessänsä pyöri yksi ainoa karuselli, jossa hevosten sijasta erilaiset kysymykset pyörivät ympäriinsä, niin että jokaisella kierroksella kaikki näytti jälleen erilaiselta. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin, mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä? Mitä, mitä, mitä?

Reinhold joutui turvautumaan lääkärin apuun, sillä hermopaine oli viedä hänet suoranaiseen hulluuteen. Lapset kärsivät vähintään yhtä paljon kuin hän, ainakin jonkin aikaa, mutta lapsen ominaisuuksiin kuuluu tietynlainen suojamekanismi, minkä vanhemmat ihmiset usein ovat kadottaneet. Kärsimys ja ahdistus eivät poistuneet, mutta tuli joitakin asioita päällimmäiseksi, mitkä ikään kuin veivät pois ahdistuksen pahimman piikin. He viettivät entistä enemmän aikaa tuttavissa ja äidin veljen luona kätketyn ahdistuksensa kanssa.

Johannes hiukan ihmetteli, ettei Ilse antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestänsä. Hän ei tiennyt, että tuo pari oli ollut useamman viikon ulkomaanmatkalla ja tuhlannut melkoisen määrän rahaa. Onni oli kukoistanut, mutta Ilse oli alkanut huomaamaan, ettei kaikessa ollutkaan enää sellaista hohtoa kuin alussa. Hän pelkäsi olla rehellinen itsellensä, sillä jokin kiusallinen ääni hänen sisimmässänsä oli alkanut esittää epäilyjä. Oliko tämä sittenkään yhtään sen kummallisempaa kuin alussa oli ollut oman miehen kanssa?

Matkan loppuvaiheessa Ilse oli huomannut selvää kylmenemistä aluksi niin hehkuvassa huumassa. He olivat viettäneet monta päivää hiekkarannoilla, ja jos hän ei aivan väärin nähnyt rakkauden huumassansa, niin Kurt soi todella pitkiä katseita lanteitaan keikutellen ohitse kulkeville puolialastomille naisille. Sellaista ei Reinhold ollut koskaan tehnyt!

Pari oli ruskettunut lähes paikallisen väestön väriseksi ja tunsi tietynlaista hyvän terveyden tuomaa mielihyvää. Tämä matka oli ollut suoranainen menestys, ja kaikista orastavista epäilyksistä huolimatta Ilse oli luottavainen tulevaisuuden suhteen. Tämä mies oli todellinen herrasmies ja tunsi naisen läpikotaisin, ollen valmis kaikkiin mahdollisiin palveluksiin. Sellainen ei toki ollut Reinhold! Miksi hän koko ajan vertasi näitä kahta toisiinsa? Miksi hän ei saanut rauhaa näiltä ajatuksilta, sillä parastahan oli kaikkien kannalta unohtaa mennyt?

He eivät olleet kahtakaan päivää kotona kun ovikello soi, ja ovella seisoi todellinen hepsankeikka naisihminen ovenpieleen nojaten ja purukumia jauhaen. Kurt oli juuri ehtinyt lähteä kauppaan ja Ilse oli yksin kotona. "Päivää", sanoi hän vaistomaisesti kun ovella seisova ei sanonut mitään vaan tuijotti röyhkeästi Ilsen vielä sekaisin olevaa tukkaa. Kuka kumma oli tämä minihameeseen ja tiukkaan puseroon pukeutunut vamppi? Ilseä alkoi vaivata itseensä kohdistunut tuijotus ja purukumia jauhava punaiseksi maalattu suu. "Mitähän teillä olisi asiaa?" Nainen ei vieläkään sanonut mitään, mutta suu alkoi liikehtiä siihen malliin kuin tämä olisi halunnut sanoa jotakin. Kääntyen kohti ovenpielessä kasvavia pensaita hän sylkäisi purukumin suustansa ja tokaisi: "Vai niin, olisihan minun pitänyt se arvata!"

Ilseä kouraisi sydänalasta, ja vaikka hän olisi halunnut sanoa jotakin, ei kurkussa oleva kuristava tunne sallinut sitä. Hän oli sen verran nainen että alkoi kauhistuttavalla tavalla käsittää jotakin, mitä hän ei mistään hinnasta halunnut uskoa todeksi. Tämä nainen ei selvästikään ollut Hampurissa asuva sisko, joka toimi veljensä taloudenhoitajana!

"Voisitteko viimeinkin sanoa, mitä teillä on asiaa?", sai Ilse sanottua. Nainen jatkoi tuijottamistansa ja tokaisi viimein: "Oletteko te hänen vaimonsa?" Ilse punastui ja tahtomattaankin joutui taas ajattelemaan Reinholdia. "Tuota, en minä... tuota, hänen vaimonsa viime vuonna... hän menetti vaimonsa onnettomuudessa. Minä olen vain hyvä tuttava."

Ilse tunsi olonsa todella vaikeaksi, sillä vielä kertaakaan hän ei ollut oman maan alueella joutunut tällä tavoin kuulustelluksi. Kanarian matkalla he luonnollisestikin olivat esiintyneet häämatkalaisina, sillä eihän kukaan siellä tuntenut heitä. Mutta kuka oli tämä nainen, joka nyt edelleenkin tuijotti häntä niin ilkikurisesti ja inhottavasti? Hänen naisenvaistonsa puhui omaa selvää kieltänsä, mutta hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä.

Nainen selvästikin halusi nyt tulla sisälle, eikä Ilse tiennyt kuinka estellä. Eihän hän vieläkään tuntenut tätä huoneistoa todella kodiksensa, sillä vaikka rakkaus kukoistikin omalla kiehtovalla tavallansa, ajatukset alitajuisesti olivat jatkuvasti siinä kodissa, minkä hän yhdessä Reinholdin kanssa oli perustanut kotikaupunkiin.

Nainen asteli suoraan olohuoneeseen luoden tutkailevia katseita ympärillensä. "Milloin Kurtin vaimo sitten kuoli? Oliko se onnettomuus?" Ilse ei tiennyt asiasta tarkemmin ajatellen mitään, ja nyt vasta hän huomasi olevansa täysin ymmällään. Kurt oli puhunut asioistansa vähintään yhtä paljon kuin hänkin, mutta kaiken puhepaljouden keskellä oli jäänyt täysin avoimeksi kysymys entisen vaimon kohtalosta. Nainen varmastikin huomasi Ilsen hämillisyyden, ja aivan kuin olisi ollut kotonansa, meni hän suuren kirjahyllyn luokse työntäen kätensä ylimmäisen kirjarivin taakse. Sieltä ilmestyi hänen käteensä avain, jolla hän avasi yhden lukituista laatikoista.

Aivan kuin kalman kourat olisivat kiristyneet Ilsen kurkun ympärille, ja sydän tuntui pysähtyvän siihen paikkaan. "Katsokaapa, kuinka kaunis perhe!", tokaisi nainen jo hiukan vähemmän ivallisella äänellä, ja Ilse oli tuntevinaan jonkinlaista surumielisyyttä tämän olemuksessa. Hänellä oli kädessään kauniskehyksinen värivalokuva, jossa oli ainakin viisi ihmistä.

Ilse tarttui toisella kädellä kuvan reunaan kiinni ja katsoi. Mitä enemmän hän katsoi, sitä suuremmin alkoi käsi vapista ja hänen oli pakko istuutua sohvapöydän reunalle. Siinä seisoi Kurt tämän kuvaa pitävän naisen rinnalla, ja edessä poseerasivat kaksi poikaa ja kuvankaunis pikkutyttö!

Kurt oli koko ajan antanut hänen ymmärtää vaimonsa kuolleen, ja kun oli tullut kysymys lasten saamisesta, oli tämä selvästi tuonut julki sen seikan, että vaimo oli ollut hedelmätön. Ilse oli nyt niin liikuttunut ja suoranaisen kauhun vallassa, että tämä vieras nainen heltyi ottaen häntä kainalosta kiinni ja vieden hänet sohvalle istumaan.

Ilse sai kuulla kuin oman elämäntarinansa käänteisessä muodossa. Kurt oli ollut tavattoman mustasukkainen ja täynnä sellaisia odotuksia, mitä vaimo ei milloinkaan ollut kykenevä täyttämään. Niinpä kaikki oli johtanut juuri samaan lopputulokseen, kuin mihin Ilsekin oli päätynyt. Kurt oli lähtenyt ja jättänyt vaimonsa kolmen lapsen kanssa. Eikä lähtö ollut tapahtunut viime vuonna vaan jo edellisenä. Hän oli ollut ainakin kahden, jollei kolmen eri naisen kanssa, ja aina ensi huuman haihduttua hän oli hylännyt edellisen yrittääksensä seuraavan ihastuksen kohteen kanssa.

Vaimo oli ollut uskovainen ainakin jossakin määrin, mutta kun mies oli jättänyt hänet, oli hän alkanut ryyppäämään ja harrastamaan irrallisia suhteita. Mutta mikä kaikessa ehkä oli järkyttävintä ainakin Ilsen mielestä, oli se, että tämä entinen vaimo aina näiden suhteiden välisinä aikoina oli asunut Kurtin luona. Ilseä toisaalta säälitti tämän ihmisraukan kohtalo, mutta toisaalta taas hiipivä kauhu lähestyi häntä hirvittävällä otteellansa. Hän oli niin täydellisesti luottanut Kurtiin ja antanut tämän ymmärtääkin sen. Hän oli uskonut kaiken kuolleesta vaimosta ja tämän suuresta kaipauksesta todelliseen avioliittoon rakastamansa Ilsen kanssa. Mutta nyt kaiken tämän uskottavuuden takana olikin mitä suurin petos ja kavaluus!

Katsellessansa tämän naisen lähes jalkoväliin asti paljaita sääriä ja mustia sukkia, puoliksi paljaita rintoja ja meikattuja kasvoja, tunsi hän itsensä vähintään yhtä huoraksi kuin tämäkin. Mitä tuli rehellisyyteen ja avoimuuteen, ei hän pienimmässäkään suhteessa epäillyt kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Tämä nainen oli kokenut jotakin sellaista, mikä oli vienyt hänet aivan yhteiskunnan pohjalle, pettymyksiin ja toivottomuuteen, minkä kaiken oli aiheuttanut Kurtin käytös ja suhtautuminen. Mutta mikä kauheinta kaikessa, nyt Ilse pelkäsi saaneensa aidsin, sillä hän oli maannut miehen kanssa, jolla vaimonsa sukupuolisuhteet mukaan lukien oli ollut kosketus ainakin yli kymmenen eri ihmisen kanssa.

Ilse tunsi menettävänsä järkensä, ja ikään kuin olisi ollut kasvokkain kuoleman kanssa, hänen koko elämänsä lipui hänen sielunsa silmien editse. Hän näki lapsensa näiden eri kehitysvaiheissa, oli oli kuulevinaan Reinholdin iloiset huudahdukset tämän leikkiessä näiden kanssa. Hän kävi lävitse kaiken yhteisen rakentamisen ja suuren ilon talon valmistuessa viimeinkin valtavien uhrausten ja työtuntien jälkeen. Hänen silmiensä editse kulkivat kaikki siunaukselliset kokoustilanteet ja Reinholdin innosta hehkuvat kasvot tämän saarnatessa puhujanlavalla ja yleisön huutaessa aamenensa ja hallelujansa. Kaiken takana ikään kuin kulissina jokaiselle tapahtumalle ja muistolle oli heidän hääkuvansa, missä he seisoivat niin onnellisen ja siunatun näköisinä.

Nyt vasta hän tajusi, että loppujen lopuksi Reinhold ei milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan hän itse oli kuvitellut ja sairaalla tavalla kokenut kaiken hyvänkin pahana. Nyt vasta hän oli kuin herännyt painajaisesta, joka ei ollutkaan painajainen, vaan suurta erehdystä ja väärinkäsitystä. Nyt vasta hänen tietoisuuteensa tunkeutui kauhistuttavalla tavalla se hätä ja tuska, mikä oli kuvastunut Reinholdin kasvoista eri tilanteissa, etenkin silloin kun hän oli töytäissyt tämän kosken kuohuihin. Oli suoranainen ihme, ettei hän ollut hukkunut, sillä hänen uimataitonsa ei ollut kehuttava. Ja minkä näköinen olikaan hänen miehensä ollut silloin kun hän oli hakenut tavaroitaan ja vaistomaisesti sivellyt tätä kädellänsä, ja ikään kuin vihoviimeisenä tekonaan pistänyt puukolla sydämeen herätellessänsä jotakin sellaista, mitä mieheltä lopullisesti oli riistetty!

Nyt oli Ilsellä todellakin hetki kysyä miksi, miksi, miksi? Hän tajusi tehneensä jotakin sellaista, mitä ei milloinkaan, ei milloinkaan voitaisi korjata ja tuoda takaisin. Hän oli heittänyt menemään jotakin peruuttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi! Jos Kurt oli saattanut hylkäämisensä kautta vaimonsa avionrikkojaksi ja huoraksi, oli hän omalla teollaan tehnyt jotakin vielä kauheampaa omalle miehellensä, sillä hän tunsi kaikesta huolimatta miehensä sisimmän, vaikka olikin pyrkinyt kieltämään nämä tuntemuksensa. Hän tiesi antaneensa Reinholdille kuolettavan iskun, josta tämä ei milloinkaan tulisi toipumaan, vaikka mitä tapahtuisi. Ja lapset, lapset! Ilsen mieli alkoi seota hänen vihdoinkin tajutessansa, että hän mahdollisesti oli ikuisiksi ajoiksi menettänyt molemmat suloiset lapsensa, joiden syntymästä oli niin suuresti riemuittu ja jotka koko seurakunnan läsnä ollessa oli siunattu ja luovutettu Herran käsiin ja suojelukseen. Miksi, miksi, miksi oli kaikki tämä tapahtunut, miksi hän heräsi vasta nyt, kun kaikki oli liian myöhäistä?

Tuskin on kauhistuttavampia sanoja jotka voivat tämän elämän aikana tunkeutua uskovaisen ihmisen tajuntaan kuin nämä sanat: LIIAN MYÖHÄISTÄ!

Ilsen sisin alkoi käydä kamppailua, ja hänen ratkaistavissansa oli kaksi eri suuntaa. Eri ihmisillä nämä suunnat ovat hyvin erilaiset riippuen heidän olemuksestansa ja tuntemuksistansa, mutta Ilsellä oli vain kaksi vaihtoehtoa kaiken tämän keskellä. Seurakunta oli hylännyt omiin oloihinsa ihmisiä paljon vähemmästäkin kuin mitä Ilse oli tehnyt, joten hän ei odottanutkaan minkäänlaista myötätuntoa tai apua siltä suunnalta. Nyt hän tiesi edessänsä olevan vain kaksi vaihtoehtoa, joista hänen oli ratkaistava jompi kumpi. Hän joko tulisi hulluksi, tai sitten hän lähtisi samalle tielle tämän edessänsä istuvan vampin kanssa. Hän ajatteli lapsiansa, ajatteli näiden tulevaisuutta, eikä halunnut kenenkään voivan sanoa, että heidän äitinsä oli huora ja täysin kelvoton nainen. Hän lipui hiljalleen jonkinlaiseen tylsyyteen ja mielenelämän tutkimattomiin syvyyksiin. Hän joutui eräänlaiseen karuselliin, jossa syytökset ja puolustelut vuorottelivat ja löivät toisiansa raskaalla nyrkillänsä. Hän olisi viettävä lopun elämäänsä mielisairaalassa, ellei sitten tapahtuisi jotakin niin suurta, että seurakunta viimeinkin heräisi ja alkaisi pitää huolta omistansa; ehkä Jumala vielä kuulisi ja tekisi ihmeensä Ilsenkin kohdalla!

Markku Vuori