Viimeksi tallennettu Maaliskuu 2004
”Vasta kun kaikki ihmiset
ympärilläni ovat erilaisia, voin tuntea kuuluvani johonkin.”
Tämän ajatuksen kuulin eilen illalla, ja se jäi
soimaan mielessäni. Mitä sen esittäjä ajattelee mielessään, ei ole tiedossani,
mutta minut se sai ajattelemaan todella syvällisiä asioita. Todellinen
yhteenkuuluvuuden henki perustuu todellakin siihen, että jokaisella ihmisellä ympärilläni
on lupa ja oikeus olla oma itsensä, ja kun jokainen on oma itsensä, on jokainen
myös erilainen. Koska minulle on ehdottoman tärkeätä saada olla juuri se
Jumalan luoma olento, joksi Hän on minut tehnyt ja tarkoittanut, voin kuulua yhteen
vain toisten erilaisten ihmisten kanssa!
Viime syksynä olin todella syvän ja kuluttavan
masennuksen vallassa. Elämällä ei tuntunut olevan mitään merkitystä, ja tuska
täytti sisimpäni sellaisella tavalla, että hermostuin pienimmistäkin asioista.
Vuosien syytökset ja panettelut alkoivat saada sellaisen otteen elämästäni,
etten enää uskonut voivani jatkaa entiseen malliin. Noin neljä kuukautta sitten
vaimoni haki pika-avioeron minusta.
Siitä hetkestä lähtien kun eromme alkoi syksyllä 2001
on minussa tapahtunut jatkuvasti jotakin myönteistä ja hyvää, minkä ovat
panneet merkille kaikki lähimmät ystäväni. Minä aloin elää ensimmäistä kertaa
kolmeenkymmeneen vuoteen. Kaiken tuskan ja ahdistuksen keskellä ensimmäinen
todella elävöittävä ajatus tuli elämääni Tommy Hellstenin kirjojen kautta. Hän
antoi minulle luvan olla ihminen, ja minä tartuin heti asiaan.
Todellisuudessa
olisi minulle aina tullut olla selvää sen, että Jumala Sanansa kautta on koko
ajan antanut minulle luvan olla ihminen, sillä sellaiseksi Hän on minut luonut,
niin kuin jokaisen muunkin kanssamatkaajani. Hän haluaa minun olevan ihminen,
hän ei hyväksy minua minään muuna. Hän yksin on Jumala, eikä minulla ole
oikeutta olla pieni eikä suuri jumala. Hänellä on enkelinsä, yltäkylläisesti,
eikä Hän tarvitse minua miksikään lisäenkeliksi. Ei Hän ota huomaansa
enkeleitä, vaan Aabrahamin siemenen. Me olemme Aabrahamin siementä Kristuksen
sovituskuoleman kautta, vajavaisia, puutteellisia, erehtyväisiä, mutta
sovitettuja Yhden Täydellisen täydellisen teon kautta. Jos minä itsessäni
olisin täydellinen, tai voisin olla sitä edes pienimmässäkään määrin, olisi
Kristuksen kuolema ollut turha. Se on täytetty! Mitä minä voisin lisätä tai
ansaita siihen? Minä en halua halveksia Hänen ansiotaan.
Jumala loi Aadamin omaksi kuvakseen, eikä meille
kerrota kuinka kauan hänen luomisensa kesti. Katsellessani nyt omaa elämääni
taaksepäin joudun surulla ja hämmästyksellä toteamaan: Aadamin luominen tuskin
kesti kovin kauaa, mutta miksi Jumala tarvitsi kolmekymmentä vuotta tehdäkseen
minusta ihmisen? Olin varmaankin hyvin ihmisen kaltainen lapsuudessani ja
nuoruudessani, mutta sitten kaoottisen vaikeuksien jakson aikana kadotin
tunteen siihen, mitä on olla ihminen. Minusta tuli jotakin sellaista, millä ei
ollut lupa olla ihminen, vajavainen puutteellinen. Minulta odotettiin
täydellisyyttä, ja luonnollisestikin tässä odotuksessa petyttiin, niin että
minut voitiin leimata joksikin ei-toivotuksi, joksikin, mitä suorastaan oli
velvollisuus potkia päähän.
Kuinka joku ylipäätänsä voi säilyttää
mielenterveytensä ja elämänsä niin totaalisen päähän potkimisen keskellä, sitä
kysyn itseltäni tänään? Tarvitaanko todellakin tällainen kolmikymmenvuotinen koulu
opettamaan ihmislapselle, ettei ketään saa potkia päähän? Ei seurakunnassa, ei
kotona, ei työpaikalla, ei missään! Eikö sitä voisi oppia vähemmällä? Ilman
niin suurta tuskaa ja ahdistusta, että jossakin vaiheessa on jo ohut muovinarun
silmukka kaulassa?
Miettiessäni näitä asioita yksinäisyyteni keskellä ja
pyrkiessäni selvittämään kaikkea itselleni, sillä minun on pakko tehdä se
päästäkseni eteenpäin, tulee mieleeni yhtäkkiä surullinen ja toisaalta hymyilyttävä
kuva. Herra kutsuu kansaansa laitumensa lampaiksi. Olen kirjoittanut tällä
nimellä kokonaisuuden nimeltään: ”Minun laitumeni lampaat” joka on luettavissa
internetissä kotisivuillani (www.markkuvuori.net).
Nyt yli kymmenen vuoden kuluttua siitä kun viimeiseksi kirjoitin tätä
kirjoitussarjaa, tulee mieleeni jotakin siitä, mitä tuohon aikaan mainitsin.
Olin surullinen sen johdosta, että minulla oli niin vähän aihetta hyvien
asioiden kirjoittamiseen, ja totesin sitten, että milloin tulee aika, jolloin
voin kirjoittaa jostakin positiivisesta. Nuo kaikki kirjoitukset syntyivät
todella valtavassa sisäisessä ahdistuksessa, josta nyt ensimmäistä kertaa olen
kokenut suurta vapautusta viime syksystä lähtien. Kuinka erikoista olikaan
useampana iltana nukkumaan käydessä todeta jotakin puuttuvan. Se tuntui aivan
ihmeelliseltä: rintaa ei enää puristanutkaan se raskas tunne, joka oli
vallinnut elämääni vuosikymmenien ajan. Minähän hengitin vapaasti,
helpottuneesti! Pelko ja ahdistus olivat kaikonneet taka-alalle, vaikka
yksinäisyyden ahdistava tunne kasvoi hetki hetkeltä.
Mutta nyt kaikkien noiden ahdistusten vuosien jälkeen
(mistä tavalla tai toisella jokainen todellinen jumalanlapsi on ollut
osallisena, en yksin minä) näen silmieni edessä jälleen kerran laitumen. Sudet
ovat saaneet temmeltää lampaiden keskellä hirvittävällä tavalla, ja ne ovat
hajaantuneet kaikkialle paetessaan petoja. Vihaiset ja itsekkäät pässit ovat
osaltaan puskemisellaan vieneet luottamuksen ja turvallisuuden tunteen
laumalta, niin kuin eivät jo sudet olisi tehneet kylliksi vahinkoa. Tilanne on
vuosikausia näyttänyt toivottomalta, ja lähes kaikki lampaat ovat hajaantuneet
etsiessään turvapaikkaa niin susilta kuin vihaisilta lampailtakin. Kutsuhuudot
ovat kaikuneet kuuroille korville, sillä pelko on vallannut lampaat. Sydän
vapisten ne ovat piiloissansa ja odottavat sitä hetkeä, jolloin ei enää
tarvitsisi pelätä, jolloin voisi astua esiin niin epämukavista kallionkoloista,
luolista, pensaista, orjantappuratiheiköistä.
Minä olen antanut kutsun kuulua vuosikausien ajan,
turhaan. Kannattaako enää korottaa ääntänsä, kannattaako ylipäätänsä tehdä
yhtään mitään? Me olemme kaikki haavoilla, masentuneita, päähän potkittuja tai
puskettuja. Mutta jotakin kummallista on alkanut tapahtua. Siitä hetkestä
lähtien kun Markku Vuori sai armon käsittää, että hänellä on oikeus olla
ihminen, Jumalan lammas, on tieto siitä alkanut levitä ympäri maata. Jotakin
erikoista on tapahtumassa, kun joku uskaltaa olla ihminen! Jumala on tekemässä
viimeinkin jotakin. Ja kun kutsuni kaikuu kautta laitumen: ”Minulla on oikeus
olla ihminen, sinullakin on oikeus olla ihminen! Missä olette Jumalan lampaat?
Tulkaa esiin, teillä on oikeus olla lammas!”
Hetken näyttää siltä, kuin ei mitään uutta tapahtuisi,
kaikki on kuin ennenkin, vain niittyä, vain ruohoa, vain pensaita, vain kalliolohkareita.
Vain puita niityn laidalla. Mutta kun huudan yhä uudelleen: ”Sinulla on oikeus
olla oma itsesi, juuri sellainen kuin miksi Jumala on sinut luonut!”, näen
jotakin aivan liikuttavaa. Suuren pensaan oksat tuolla oikealla hiukan heilahtavat,
ja hetken kuluttua pistää esiin pieni karitsan pää. Suuren lohkareen takaa
hiukan taaempana kurkistaa takkuinen lampaan pää. Metsän reunassa kahisee, ja
hetken kuluttua kaikkialla näkyy pieniä lampaan päitä jotka tähyilevät ympärillensä.
Kuuluu hiljainen ”bäää…”, hetken kuluttua toinen
”bäää..” Mitä tämä oikein on? Laitumen täyttää hiljainen määintä, kun kaikki
uskaltavat ilmoittaa itsestänsä. ”Bäää… bäää… onko se totta? Bää… bäää… olemme
kuulleet, että meillä on oikeus olla lampaita, bäää… bäää…” Yksikään ei uskalla
tulla esiin. Mutta päitä on kaikkialla. ”Bää.. bää… olemme kuulleet, että yksi
meistä on uskaltanut astua esiin ja kuuluttaa nyt kaikkialla, ettei susia
tarvitse enää pelätä, jos pidämme kaikki yhtä ja huolehdimme toisistamme.
Vaikka olemme tottuneet siihen että meitä jatkuvasti lyödään tai pusketaan,
niin nyt on yksi joka sanoo, ettei ketään saa enää lyödä. Oletteko kuulleet, on
yksi joka ei lyö ketään, ei puske ketään! Onko se totta, onko se totta?”
Lampaat kurottautuvat hieman eteenpäin, ja alkaa jo
näkyä takkuisia niskavilloja. ”Bääää… bäääää… kyllä on yksi, joka sanoo, ettei
ketään saa puskea eikä lyödä… ei ketään. Eikö se olekin hienoa, bääää… ketään
ei saa lyödä, bääääää…”
Minua liikuttaa tämä kuva, joka kertoo jotakin siitä
mitä on tapahtumassa. Minä itse tarvitsin muutaman ihmisen sanomaan minulle
hyviä asioita, ja se muutti koko elämäni. Minua on lyöty kylliksi, minua on
potkittu päähän kylliksi, olen kyllin kauan maannut maassa, milloin vatsallani,
milloin selälläni, ihmetellen sitä, miksi kasvoni ovat täynnä jalanjälkiä.
Olisin alhaisin olento maan päällä, jos itse vielä tekisin pahaa jollekin
toiselle. On tullut aika herätä näkemään todellisuus, on tullut aika tehdä
loppu kaikelle lyömiselle ja hajottamiselle, kaikelle toisten puskemiselle ja
pois työntämiselle. Olen kiitollinen Jumalalle siitä, että olen saanut tämän
oppia, vaikkakin hirvittävien tuskien ja ahdistusten kautta.
En enää näe vain lampaiden päitä, näen kuinka yksi
toisensa perään varovaisin askelin astuu esiin piilostansa, ja jostakin syystä
olen vakuuttunut siitä, että nämä esiin astuvat ovat niitä, joita on koeteltu
kaikkein eniten. Nämä ovat niitä, jotka ovat saaneet kyllikseen kaikesta
pahasta, eikä niillä ole enää mitään menetettävää. Tieto pienimmästäkin hyvästä
asiasta saa ne unohtamaan pelkonsa ja tarttumaan siihen toivonkipinään, mikä
nyt tarjotaan. ”Bääää… bäää… bäää…” kaikuu kaikilta suunnilta. Ja mikä
kaunista, mikä suloista, kaikki esiin uskaltautuvat tulevat keskelle laidunta
kuin yhteisestä kutsusta ja asettautuvat tiiviiseen piiriin. ”Bäää… bäää…
sinäkin olet vielä hengissä, sinäkin olet siinä, vaikka luulin sinun jo kauan
sitten kadonneen jonnekin, suden suuhun tai syviin onkaloihin… bäää… bäää…
kuinka hyvä onkaan nähdä sinut jälleen… bäääää… bäää… kuinka hyvä onkaan, että
sinä olet olemassa.”
Lampaat, todelliset lampaat, tajuavat nyt, kuinka
paljon ne toisiaan tarvitsevat. Ne todellakin ovat olleet yksinäisiä, kurjia,
masentuneita, toivottomia, mutta nyt ne eivät enää olekaan yksin! ”Minä tarvitsen
sinua, sinua, sinua, kuinka ihanaa, että sinä olet olemassa!” Nyt ei enää
katsota takkuisiin villoihin, ei likaisiin sorkkiin, ketään ei vaivaa toisen
haju. Mielen täyttää vain yksi ajatus: Me tarvitsemme toisiamme, kenenkään ei
enää tarvitse piileksiä pelossansa, ketään ei enää uskalleta potkia sen
paremmin päähän kuin ei jalkoihinkaan, kun lauma pitää yhtä.
Kuinka minua onkaan liikuttanut jonkin orkesterin
soitto, jonkin ryhmän yhteistyö. Minä tunnustan avoimesti, häpeilemättä: minä
en edes vielä ole tiennyt mitä merkitsee se, että tehdään jotakin yhdessä,
toisten kanssa. Sooloilun aika on ohitse, yksin oikeassa olemisen aika on
ohitse. Kuinka ihanaa onkaan se, ettei minun tarvitse tuomita ketään. Minun ei
tarvitse väitellä kenenkään kanssa, sillä jokainen todellinen Jumalan lammas,
karitsa, on valmis ojentautumaan Paimenensa sauvan ohjaukseen, kun sen saa
tehdä vapaasta tahdosta, ilman toisen pakotusta, ilman puskemista, ilman kepin
iskuja. Mikään ei ole sen vastenmielisempää kuin tehdä jotakin vain sen tähden,
että joku lammas tai pässi sitä vaatii. Lampaat eivät johda toinen toistansa,
ne vain pysyttelevät yhdessä, pitävät yhtä, varjostavat toisiansa auringon
paahteessa, lämmittävät toisiaan kylmällä säällä.
Lammas tietää rajoittuneisuutensa, vajavaisuutensa,
avuttomuutensa, Paimenesta riippuvaisuutensa. Missä ovat kaikki puskuintoiset
johtopässit, missä ovat kaikki toisia halveksineet ja kurittaneet takkuturkit?
Kun tarpeeksi kauan puskee ja iskee sarvillansa, jää pakostakin yksin,
kaitsemaan omaa itseänsä. Siitä huolimatta uhma ei näytä laantuvan, vaan
vihainen lampaalle sopimaton mylvintä kaikuu laitumen laidalta: ”Varokaa sitä
ja sitä, se on sellainen ja sellainen!”
Meille on tavalla tai toisella aina opetettu, että
koettelemukset kuuluvat jumalanlapsen elämään, ja mitä suurimmassa määrin se pitää
paikkansa. Mutta eikö tästäkin asiasta ole tullut mitä suurin päähän potkimisen
asia? Minua miellyttää käyttää tätä käsitettä ”päähän potkiminen”. Jumalan
Sanan mukaisesti Hän ei anna meille enempää kuin mitä kestämme. Voisiko joku
ihminen määritellä tämän asian jonkun toisen matkaajan kohdalla? Minä en usko
sitä ollenkaan. Koettelemuksilla on aikansa, vaikeuksilla on aikansa, tuskalla
on aikansa. Onko millään muulla aikaansa? Onko vain pahoilla asioilla aikansa?
Sanoiko Herramme aivan turhaan, että Hän on tullut, että meillä olisi elämä ja
olisi yltäkylläisyys? Mitä Hän tarkoitti kaiken ennalleen palauttamisella?
Ovatko kaikki hyvät asiat vain turhia lupauksia, joita emme milloinkaan
saavuta?
Millaista vääryyttä me teemmekään Herran lupauksille
ja samalla Hänelle itsellensä, toisillemme! Eikö meitä kaikkein eniten murehdutakin
kaikki lakihenkinen, kärsimystä ihannoiva julistus, joka pitää meidät kiinni
vaikeuksissamme ja ahdistuksissamme jumalisuuden varjolla? Eikö meiltä olekin
viety usko johonkin parempaan, johonkin hyvään?
Kuka ihannoi kärsimystä, ahdistusta, koettelemuksia?
Eivätkö juuri ne, jotka vain näennäisesti ovat kokeneet ne? Minä voin nyt
kolmenkymmenen vuoden kokemuksella sanoa, ettei kukaan kaltaiseni voi antaa
hyväksyntäänsä tällaiselle julistukselle ja opetukselle, mikä estää seurakuntaa
kulkemasta eteenpäin.
Kun suuri jumalanmies sanoi, että lopunajalla koko
maailma on oleva kuin suuri hullujenhuone, ei hän toki tarkoittanut, että
jumalanlastenkin tulisi olla hulluja! Eikö pikemminkin todellisten jumalanlasten
tulisi loistaa kuin kirkkaat valot tämän pimenevän maailman keskellä? Kaikki
maailmassa on menevä koko ajan huonompaan suuntaan, eikä ole raamatullista
odottaa maailman paranemista. Mutta juuri tähän aikaan on Jumala antanut suurimmat
lupauksensa, koskien paluuta takaisin Sanaan, ennalleen asettamista, Morsiamen
valmistamista. Kurjuudessa rypeminen ei auta ketään eteenpäin. Koettelemuksia
tulee olemaan ehkä enemmän kuin aikaisemmin, mutta Herra on oleva omiensa
kanssa ja nostava heidät liejusta, johon he niin helposti uppoavat.
Sisäsyntyiset, sisältä päin tulevat vaikeudet on aika syrjäyttää ja kulkea
eteenpäin keskinäisessä rakkaudessa ja toisista välittämisessä. Silloin
sielumme ja henkemme saa avun ja virvoituksen ajat koittavat meille. Me emme
enää taistele epäuskomme ja surkeutemme kanssa, vaan käsittäen Herran antamien
lupausten merkityksen alamme kantaa toinen toistamme vaikeuksissamme. Ja
ilosanoma sinulle ja minulle: itse asiassa me emme kanna ketään, vaan Herra
meidän kauttamme kantaa särkyneitä ja rikkinäisiä ihmisiä — ja samalla meidätkin.
Jumalan Sana on
annettu meille parantamaan meidät, tekemään meidät ehjiksi. Milloin se on
tapahtuva? Tuollako puolen ajan virran? Mitä merkitystä olisi kaikilla
lupauksilla, jos ne koskisivat vain tuonpuoleista? Herra on luvannut meille
apunsa nimenomaan tähän aikaan, mutta meidän täytyy uskoa siihen.
Miksi me elämme uskovaisen elämää, joka on alta kaiken
arvostelun? Miksi ihmiset itkevät yksinäisyyttänsä? Miksi kuljetaan haavoitettujen
ja ahdistukseensa sortuvien ohitse? Miksi rakkautta ei voida nähdä seurakunnan
keskuudessa, miksi siitä on tullut uskonasia? Minä en usko mihinkään
uskonvaraiseen rakkauteen. Minä on uskon rakkauteen, joka on tässä ja nyt,
näkyvänä, koettavana. Meidän Herramme itse julkitoi tämän rakkauden ja osoitti,
että se toimii käytännössä, tällä puolen ajan virran. Me emme milloinkaan tule
valmiiksi, täydelliseksi oman ponnistelumme kautta. Siitä huolimatta me tarvitsemme
täydellisen rakkauden päästäksemme sinne, sinne, minne jokainen todellinen
uskovainen halajaa. Mutta täydellinen rakkaus! Miten saavuttaa se? Se on jo
saavutettu, vaikka se on meidän itsemme saavuttamattomissa. Se on meidän, jos
vain uskomme, haluamme nähdä sen. Missä se on, mitä se on? Tuntuu hassulta
kysyä tällaista, mutta todellisuus on, että en itsekään ole sitä aina
tiedostanut oikealla tavalla. Se on meitä lähellä, ilman ponnisteluja, ilman
omaa ansiota, ilman hurskaita rituaaleja. Missä se on, mitä se on? Jos et tiedä
sitä, niin kysy missä se on tullut julki? Meidän keskuudessammeko, jossakin
hurskaassa saarnaajassa, jossakin pyhitetyssä jumalanmiehessä? Kylmää, kylmää.
Missä Jumalan rakkaus, täydellinen rakkaus, tuli julki? On vain yksi paikka,
yksi rakkauden lähde, mistä se on aina kummunnut ja kumpuaa yhä tänäänkin. Meidän
Herramme Jeesus Kristus! Miten voimme omistaa tuon rakkauden? Vain sen kautta,
että me avaamme oven, ja Hän käy aterioimaan meidän kanssamme.
Ihmiset eivät kaipaa meidän hurskaita puheitamme,
hurskasta esiintymistämme. Janoavat sielut etsivät rakkautta, ymmärtämystä,
kuuntelemista, osallistumista. Mitä alempana hyljeksitty ihminen on, sitä
suuremmat mahdollisuudet hänellä on Jumalan edessä. Me ehkä kauhistelemme
kuulemaamme sisimmässämme, ahdistumme, mielellämme tuomitsisimme, mutta jos
olemme todella kohdanneet Kristuksen, emme voi muuta kuin rakastaa syntistä ja
kärsivää, vaikka inhoammekin syntiä.
Viimeinen lause pysäytti minut. Se pakotti minut
ajattelemaan. Vihaammeko me todella syntiä? Miksi minusta tuntuu siltä, että me
näemme synnin vain toisissa ihmisissä, kanssamatkaajissamme, mutta annamme
itsellemme anteeksi kaikki rikkomuksemme. Me ripittäydymme päivästä toiseen
itsellemme ja tunnemme olevamme synnittömiä käsittämättä ollenkaan sitä, että
Sana kehottaa meitä tunnustamaan toisillemme syntimme. Kuinka ihanaa onkaan
käsittää, että jokainen meistä on yhtä vajavainen kuin toinenkin. Vaatii
todella paljon tunnustaa vajavaisuutensa ja puutteensa, syntinsä. Miksi minulle
tulee nyt kuin ilmestys? Sana ei varmaankaan tarkoita, että me yksityiskohtaisesti
kertoisimme rikkomuksemme ja syntimme toinen toisellemme, vaan kysymys on
enemmänkin siitä, että me tunnustamme toinen toisellemme vajavaisuutemme ja
puutteellisuutemme, niin että itse kukin tuntee olonsa hyväksi. Minä en ole
yksin, minä en yksin ole syntinen ja surkea, vaan veljeni, sisareni, on juuri
tunnustanut minulle olevansa aivan minun kaltaiseni. Muistakaamme jälleen
ehtoollisen asettaminen, missä itse Herramme palveli opetuslapsiaan osoittaen
meille nöyryyden tien, rakkauden tien. Rakasta lähimmäistäsi, vihamiestäsikin!
Sinulla on varaa siihen, sinä pystyt siihen, koska ei ole kysymys sinusta, vaan
Herran rakkaudesta sinussa. Milloin me opimme sen, ettei meissä itsessämme ole
mitään hyvää, kiitettävää? Kaikki tulee Häneltä, joka on ansainnut kaiken meitä
varten.
Markku
Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti