Social Icons

Pages

tiistai 3. joulukuuta 2013

kaikki ihmiset ympärilläni ovat erilaisia




 Viimeksi tallennettu Maaliskuu 2004
 
”Vasta kun kaikki ihmiset ympärilläni ovat erilaisia, voin tuntea kuuluvani johonkin.”
 
Tämän ajatuksen kuulin eilen illalla, ja se jäi soimaan mielessäni. Mitä sen esittäjä ajattelee mielessään, ei ole tiedossani, mutta minut se sai ajattelemaan todella syvällisiä asioita. Todellinen yhteenkuuluvuuden henki perustuu todellakin siihen, että jokaisella ihmisellä ympärilläni on lupa ja oikeus olla oma itsensä, ja kun jokainen on oma itsensä, on jokainen myös erilainen. Koska minulle on ehdottoman tärkeätä saada olla juuri se Jumalan luoma olento, joksi Hän on minut tehnyt ja tarkoittanut, voin kuulua yhteen vain toisten erilaisten ihmisten kanssa!
Viime syksynä olin todella syvän ja kuluttavan masennuksen vallassa. Elämällä ei tuntunut olevan mitään merkitystä, ja tuska täytti sisimpäni sellaisella tavalla, että hermostuin pienimmistäkin asioista. Vuosien syytökset ja panettelut alkoivat saada sellaisen otteen elämästäni, etten enää uskonut voivani jatkaa entiseen malliin. Noin neljä kuukautta sitten vaimoni haki pika-avioeron minusta.
Siitä hetkestä lähtien kun eromme alkoi syksyllä 2001 on minussa tapahtunut jatkuvasti jotakin myönteistä ja hyvää, minkä ovat panneet merkille kaikki lähimmät ystäväni. Minä aloin elää ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen. Kaiken tuskan ja ahdistuksen keskellä ensimmäinen todella elävöittävä ajatus tuli elämääni Tommy Hellstenin kirjojen kautta. Hän antoi minulle luvan olla ihminen, ja minä tartuin heti asiaan.
Todellisuudessa olisi minulle aina tullut olla selvää sen, että Jumala Sanansa kautta on koko ajan antanut minulle luvan olla ihminen, sillä sellaiseksi Hän on minut luonut, niin kuin jokaisen muunkin kanssamatkaajani. Hän haluaa minun olevan ihminen, hän ei hyväksy minua minään muuna. Hän yksin on Jumala, eikä minulla ole oikeutta olla pieni eikä suuri jumala. Hänellä on enkelinsä, yltäkylläisesti, eikä Hän tarvitse minua miksikään lisäenkeliksi. Ei Hän ota huomaansa enkeleitä, vaan Aabrahamin siemenen. Me olemme Aabrahamin siementä Kristuksen sovituskuoleman kautta, vajavaisia, puutteellisia, erehtyväisiä, mutta sovitettuja Yhden Täydellisen täydellisen teon kautta. Jos minä itsessäni olisin täydellinen, tai voisin olla sitä edes pienimmässäkään määrin, olisi Kristuksen kuolema ollut turha. Se on täytetty! Mitä minä voisin lisätä tai ansaita siihen? Minä en halua halveksia Hänen ansiotaan.
Jumala loi Aadamin omaksi kuvakseen, eikä meille kerrota kuinka kauan hänen luomisensa kesti. Katsellessani nyt omaa elämääni taaksepäin joudun surulla ja hämmästyksellä toteamaan: Aadamin luominen tuskin kesti kovin kauaa, mutta miksi Jumala tarvitsi kolmekymmentä vuotta tehdäkseen minusta ihmisen? Olin varmaankin hyvin ihmisen kaltainen lapsuudessani ja nuoruudessani, mutta sitten kaoottisen vaikeuksien jakson aikana kadotin tunteen siihen, mitä on olla ihminen. Minusta tuli jotakin sellaista, millä ei ollut lupa olla ihminen, vajavainen puutteellinen. Minulta odotettiin täydellisyyttä, ja luonnollisestikin tässä odotuksessa petyttiin, niin että minut voitiin leimata joksikin ei-toivotuksi, joksikin, mitä suorastaan oli velvollisuus potkia päähän.
Kuinka joku ylipäätänsä voi säilyttää mielenterveytensä ja elämänsä niin totaalisen päähän potkimisen keskellä, sitä kysyn itseltäni tänään? Tarvitaanko todellakin tällainen kolmikymmenvuotinen koulu opettamaan ihmislapselle, ettei ketään saa potkia päähän? Ei seurakunnassa, ei kotona, ei työpaikalla, ei missään! Eikö sitä voisi oppia vähemmällä? Ilman niin suurta tuskaa ja ahdistusta, että jossakin vaiheessa on jo ohut muovinarun silmukka kaulassa?
Miettiessäni näitä asioita yksinäisyyteni keskellä ja pyrkiessäni selvittämään kaikkea itselleni, sillä minun on pakko tehdä se päästäkseni eteenpäin, tulee mieleeni yhtäkkiä surullinen ja toisaalta hymyilyttävä kuva. Herra kutsuu kansaansa laitumensa lampaiksi. Olen kirjoittanut tällä nimellä kokonaisuuden nimeltään: ”Minun laitumeni lampaat” joka on luettavissa internetissä kotisivuillani (www.markkuvuori.net). Nyt yli kymmenen vuoden kuluttua siitä kun viimeiseksi kirjoitin tätä kirjoitussarjaa, tulee mieleeni jotakin siitä, mitä tuohon aikaan mainitsin. Olin surullinen sen johdosta, että minulla oli niin vähän aihetta hyvien asioiden kirjoittamiseen, ja totesin sitten, että milloin tulee aika, jolloin voin kirjoittaa jostakin positiivisesta. Nuo kaikki kirjoitukset syntyivät todella valtavassa sisäisessä ahdistuksessa, josta nyt ensimmäistä kertaa olen kokenut suurta vapautusta viime syksystä lähtien. Kuinka erikoista olikaan useampana iltana nukkumaan käydessä todeta jotakin puuttuvan. Se tuntui aivan ihmeelliseltä: rintaa ei enää puristanutkaan se raskas tunne, joka oli vallinnut elämääni vuosikymmenien ajan. Minähän hengitin vapaasti, helpottuneesti! Pelko ja ahdistus olivat kaikonneet taka-alalle, vaikka yksinäisyyden ahdistava tunne kasvoi hetki hetkeltä.
Mutta nyt kaikkien noiden ahdistusten vuosien jälkeen (mistä tavalla tai toisella jokainen todellinen jumalanlapsi on ollut osallisena, en yksin minä) näen silmieni edessä jälleen kerran laitumen. Sudet ovat saaneet temmeltää lampaiden keskellä hirvittävällä tavalla, ja ne ovat hajaantuneet kaikkialle paetessaan petoja. Vihaiset ja itsekkäät pässit ovat osaltaan puskemisellaan vieneet luottamuksen ja turvallisuuden tunteen laumalta, niin kuin eivät jo sudet olisi tehneet kylliksi vahinkoa. Tilanne on vuosikausia näyttänyt toivottomalta, ja lähes kaikki lampaat ovat hajaantuneet etsiessään turvapaikkaa niin susilta kuin vihaisilta lampailtakin. Kutsuhuudot ovat kaikuneet kuuroille korville, sillä pelko on vallannut lampaat. Sydän vapisten ne ovat piiloissansa ja odottavat sitä hetkeä, jolloin ei enää tarvitsisi pelätä, jolloin voisi astua esiin niin epämukavista kallionkoloista, luolista, pensaista, orjantappuratiheiköistä.
Minä olen antanut kutsun kuulua vuosikausien ajan, turhaan. Kannattaako enää korottaa ääntänsä, kannattaako ylipäätänsä tehdä yhtään mitään? Me olemme kaikki haavoilla, masentuneita, päähän potkittuja tai puskettuja. Mutta jotakin kummallista on alkanut tapahtua. Siitä hetkestä lähtien kun Markku Vuori sai armon käsittää, että hänellä on oikeus olla ihminen, Jumalan lammas, on tieto siitä alkanut levitä ympäri maata. Jotakin erikoista on tapahtumassa, kun joku uskaltaa olla ihminen! Jumala on tekemässä viimeinkin jotakin. Ja kun kutsuni kaikuu kautta laitumen: ”Minulla on oikeus olla ihminen, sinullakin on oikeus olla ihminen! Missä olette Jumalan lampaat? Tulkaa esiin, teillä on oikeus olla lammas!”
Hetken näyttää siltä, kuin ei mitään uutta tapahtuisi, kaikki on kuin ennenkin, vain niittyä, vain ruohoa, vain pensaita, vain kalliolohkareita. Vain puita niityn laidalla. Mutta kun huudan yhä uudelleen: ”Sinulla on oikeus olla oma itsesi, juuri sellainen kuin miksi Jumala on sinut luonut!”, näen jotakin aivan liikuttavaa. Suuren pensaan oksat tuolla oikealla hiukan heilahtavat, ja hetken kuluttua pistää esiin pieni karitsan pää. Suuren lohkareen takaa hiukan taaempana kurkistaa takkuinen lampaan pää. Metsän reunassa kahisee, ja hetken kuluttua kaikkialla näkyy pieniä lampaan päitä jotka tähyilevät ympärillensä.
Kuuluu hiljainen ”bäää…”, hetken kuluttua toinen ”bäää..” Mitä tämä oikein on? Laitumen täyttää hiljainen määintä, kun kaikki uskaltavat ilmoittaa itsestänsä. ”Bäää… bäää… onko se totta? Bää… bäää… olemme kuulleet, että meillä on oikeus olla lampaita, bäää… bäää…” Yksikään ei uskalla tulla esiin. Mutta päitä on kaikkialla. ”Bää.. bää… olemme kuulleet, että yksi meistä on uskaltanut astua esiin ja kuuluttaa nyt kaikkialla, ettei susia tarvitse enää pelätä, jos pidämme kaikki yhtä ja huolehdimme toisistamme. Vaikka olemme tottuneet siihen että meitä jatkuvasti lyödään tai pusketaan, niin nyt on yksi joka sanoo, ettei ketään saa enää lyödä. Oletteko kuulleet, on yksi joka ei lyö ketään, ei puske ketään! Onko se totta, onko se totta?”
Lampaat kurottautuvat hieman eteenpäin, ja alkaa jo näkyä takkuisia niskavilloja. ”Bääää… bäääää… kyllä on yksi, joka sanoo, ettei ketään saa puskea eikä lyödä… ei ketään. Eikö se olekin hienoa, bääää… ketään ei saa lyödä, bääääää…”
Minua liikuttaa tämä kuva, joka kertoo jotakin siitä mitä on tapahtumassa. Minä itse tarvitsin muutaman ihmisen sanomaan minulle hyviä asioita, ja se muutti koko elämäni. Minua on lyöty kylliksi, minua on potkittu päähän kylliksi, olen kyllin kauan maannut maassa, milloin vatsallani, milloin selälläni, ihmetellen sitä, miksi kasvoni ovat täynnä jalanjälkiä. Olisin alhaisin olento maan päällä, jos itse vielä tekisin pahaa jollekin toiselle. On tullut aika herätä näkemään todellisuus, on tullut aika tehdä loppu kaikelle lyömiselle ja hajottamiselle, kaikelle toisten puskemiselle ja pois työntämiselle. Olen kiitollinen Jumalalle siitä, että olen saanut tämän oppia, vaikkakin hirvittävien tuskien ja ahdistusten kautta.
En enää näe vain lampaiden päitä, näen kuinka yksi toisensa perään varovaisin askelin astuu esiin piilostansa, ja jostakin syystä olen vakuuttunut siitä, että nämä esiin astuvat ovat niitä, joita on koeteltu kaikkein eniten. Nämä ovat niitä, jotka ovat saaneet kyllikseen kaikesta pahasta, eikä niillä ole enää mitään menetettävää. Tieto pienimmästäkin hyvästä asiasta saa ne unohtamaan pelkonsa ja tarttumaan siihen toivonkipinään, mikä nyt tarjotaan. ”Bääää… bäää… bäää…” kaikuu kaikilta suunnilta. Ja mikä kaunista, mikä suloista, kaikki esiin uskaltautuvat tulevat keskelle laidunta kuin yhteisestä kutsusta ja asettautuvat tiiviiseen piiriin. ”Bäää… bäää… sinäkin olet vielä hengissä, sinäkin olet siinä, vaikka luulin sinun jo kauan sitten kadonneen jonnekin, suden suuhun tai syviin onkaloihin… bäää… bäää… kuinka hyvä onkaan nähdä sinut jälleen… bäääää… bäää… kuinka hyvä onkaan, että sinä olet olemassa.”
Lampaat, todelliset lampaat, tajuavat nyt, kuinka paljon ne toisiaan tarvitsevat. Ne todellakin ovat olleet yksinäisiä, kurjia, masentuneita, toivottomia, mutta nyt ne eivät enää olekaan yksin! ”Minä tarvitsen sinua, sinua, sinua, kuinka ihanaa, että sinä olet olemassa!” Nyt ei enää katsota takkuisiin villoihin, ei likaisiin sorkkiin, ketään ei vaivaa toisen haju. Mielen täyttää vain yksi ajatus: Me tarvitsemme toisiamme, kenenkään ei enää tarvitse piileksiä pelossansa, ketään ei enää uskalleta potkia sen paremmin päähän kuin ei jalkoihinkaan, kun lauma pitää yhtä.
Kuinka minua onkaan liikuttanut jonkin orkesterin soitto, jonkin ryhmän yhteistyö. Minä tunnustan avoimesti, häpeilemättä: minä en edes vielä ole tiennyt mitä merkitsee se, että tehdään jotakin yhdessä, toisten kanssa. Sooloilun aika on ohitse, yksin oikeassa olemisen aika on ohitse. Kuinka ihanaa onkaan se, ettei minun tarvitse tuomita ketään. Minun ei tarvitse väitellä kenenkään kanssa, sillä jokainen todellinen Jumalan lammas, karitsa, on valmis ojentautumaan Paimenensa sauvan ohjaukseen, kun sen saa tehdä vapaasta tahdosta, ilman toisen pakotusta, ilman puskemista, ilman kepin iskuja. Mikään ei ole sen vastenmielisempää kuin tehdä jotakin vain sen tähden, että joku lammas tai pässi sitä vaatii. Lampaat eivät johda toinen toistansa, ne vain pysyttelevät yhdessä, pitävät yhtä, varjostavat toisiansa auringon paahteessa, lämmittävät toisiaan kylmällä säällä.
Lammas tietää rajoittuneisuutensa, vajavaisuutensa, avuttomuutensa, Paimenesta riippuvaisuutensa. Missä ovat kaikki puskuintoiset johtopässit, missä ovat kaikki toisia halveksineet ja kurittaneet takkuturkit? Kun tarpeeksi kauan puskee ja iskee sarvillansa, jää pakostakin yksin, kaitsemaan omaa itseänsä. Siitä huolimatta uhma ei näytä laantuvan, vaan vihainen lampaalle sopimaton mylvintä kaikuu laitumen laidalta: ”Varokaa sitä ja sitä, se on sellainen ja sellainen!”
Meille on tavalla tai toisella aina opetettu, että koettelemukset kuuluvat jumalanlapsen elämään, ja mitä suurimmassa määrin se pitää paikkansa. Mutta eikö tästäkin asiasta ole tullut mitä suurin päähän potkimisen asia? Minua miellyttää käyttää tätä käsitettä ”päähän potkiminen”. Jumalan Sanan mukaisesti Hän ei anna meille enempää kuin mitä kestämme. Voisiko joku ihminen määritellä tämän asian jonkun toisen matkaajan kohdalla? Minä en usko sitä ollenkaan. Koettelemuksilla on aikansa, vaikeuksilla on aikansa, tuskalla on aikansa. Onko millään muulla aikaansa? Onko vain pahoilla asioilla aikansa? Sanoiko Herramme aivan turhaan, että Hän on tullut, että meillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys? Mitä Hän tarkoitti kaiken ennalleen palauttamisella? Ovatko kaikki hyvät asiat vain turhia lupauksia, joita emme milloinkaan saavuta?
Millaista vääryyttä me teemmekään Herran lupauksille ja samalla Hänelle itsellensä, toisillemme! Eikö meitä kaikkein eniten murehdutakin kaikki lakihenkinen, kärsimystä ihannoiva julistus, joka pitää meidät kiinni vaikeuksissamme ja ahdistuksissamme jumalisuuden varjolla? Eikö meiltä olekin viety usko johonkin parempaan, johonkin hyvään?
Kuka ihannoi kärsimystä, ahdistusta, koettelemuksia? Eivätkö juuri ne, jotka vain näennäisesti ovat kokeneet ne? Minä voin nyt kolmenkymmenen vuoden kokemuksella sanoa, ettei kukaan kaltaiseni voi antaa hyväksyntäänsä tällaiselle julistukselle ja opetukselle, mikä estää seurakuntaa kulkemasta eteenpäin.
Kun suuri jumalanmies sanoi, että lopunajalla koko maailma on oleva kuin suuri hullujenhuone, ei hän toki tarkoittanut, että jumalanlastenkin tulisi olla hulluja! Eikö pikemminkin todellisten jumalanlasten tulisi loistaa kuin kirkkaat valot tämän pimenevän maailman keskellä? Kaikki maailmassa on menevä koko ajan huonompaan suuntaan, eikä ole raamatullista odottaa maailman paranemista. Mutta juuri tähän aikaan on Jumala antanut suurimmat lupauksensa, koskien paluuta takaisin Sanaan, ennalleen asettamista, Morsiamen valmistamista. Kurjuudessa rypeminen ei auta ketään eteenpäin. Koettelemuksia tulee olemaan ehkä enemmän kuin aikaisemmin, mutta Herra on oleva omiensa kanssa ja nostava heidät liejusta, johon he niin helposti uppoavat. Sisäsyntyiset, sisältä päin tulevat vaikeudet on aika syrjäyttää ja kulkea eteenpäin keskinäisessä rakkaudessa ja toisista välittämisessä. Silloin sielumme ja henkemme saa avun ja virvoituksen ajat koittavat meille. Me emme enää taistele epäuskomme ja surkeutemme kanssa, vaan käsittäen Herran antamien lupausten merkityksen alamme kantaa toinen toistamme vaikeuksissamme. Ja ilosanoma sinulle ja minulle: itse asiassa me emme kanna ketään, vaan Herra meidän kauttamme kantaa särkyneitä ja rikkinäisiä ihmisiä — ja samalla meidätkin.
Jumalan Sana on annettu meille parantamaan meidät, tekemään meidät ehjiksi. Milloin se on tapahtuva? Tuollako puolen ajan virran? Mitä merkitystä olisi kaikilla lupauksilla, jos ne koskisivat vain tuonpuoleista? Herra on luvannut meille apunsa nimenomaan tähän aikaan, mutta meidän täytyy uskoa siihen.
Miksi me elämme uskovaisen elämää, joka on alta kaiken arvostelun? Miksi ihmiset itkevät yksinäisyyttänsä? Miksi kuljetaan haavoitettujen ja ahdistukseensa sortuvien ohitse? Miksi rakkautta ei voida nähdä seurakunnan keskuudessa, miksi siitä on tullut uskonasia? Minä en usko mihinkään uskonvaraiseen rakkauteen. Minä on uskon rakkauteen, joka on tässä ja nyt, näkyvänä, koettavana. Meidän Herramme itse julkitoi tämän rakkauden ja osoitti, että se toimii käytännössä, tällä puolen ajan virran. Me emme milloinkaan tule valmiiksi, täydelliseksi oman ponnistelumme kautta. Siitä huolimatta me tarvitsemme täydellisen rakkauden päästäksemme sinne, sinne, minne jokainen todellinen uskovainen halajaa. Mutta täydellinen rakkaus! Miten saavuttaa se? Se on jo saavutettu, vaikka se on meidän itsemme saavuttamattomissa. Se on meidän, jos vain uskomme, haluamme nähdä sen. Missä se on, mitä se on? Tuntuu hassulta kysyä tällaista, mutta todellisuus on, että en itsekään ole sitä aina tiedostanut oikealla tavalla. Se on meitä lähellä, ilman ponnisteluja, ilman omaa ansiota, ilman hurskaita rituaaleja. Missä se on, mitä se on? Jos et tiedä sitä, niin kysy missä se on tullut julki? Meidän keskuudessammeko, jossakin hurskaassa saarnaajassa, jossakin pyhitetyssä jumalanmiehessä? Kylmää, kylmää. Missä Jumalan rakkaus, täydellinen rakkaus, tuli julki? On vain yksi paikka, yksi rakkauden lähde, mistä se on aina kummunnut ja kumpuaa yhä tänäänkin. Meidän Herramme Jeesus Kristus! Miten voimme omistaa tuon rakkauden? Vain sen kautta, että me avaamme oven, ja Hän käy aterioimaan meidän kanssamme.
Ihmiset eivät kaipaa meidän hurskaita puheitamme, hurskasta esiintymistämme. Janoavat sielut etsivät rakkautta, ymmärtämystä, kuuntelemista, osallistumista. Mitä alempana hyljeksitty ihminen on, sitä suuremmat mahdollisuudet hänellä on Jumalan edessä. Me ehkä kauhistelemme kuulemaamme sisimmässämme, ahdistumme, mielellämme tuomitsisimme, mutta jos olemme todella kohdanneet Kristuksen, emme voi muuta kuin rakastaa syntistä ja kärsivää, vaikka inhoammekin syntiä.
Viimeinen lause pysäytti minut. Se pakotti minut ajattelemaan. Vihaammeko me todella syntiä? Miksi minusta tuntuu siltä, että me näemme synnin vain toisissa ihmisissä, kanssamatkaajissamme, mutta annamme itsellemme anteeksi kaikki rikkomuksemme. Me ripittäydymme päivästä toiseen itsellemme ja tunnemme olevamme synnittömiä käsittämättä ollenkaan sitä, että Sana kehottaa meitä tunnustamaan toisillemme syntimme. Kuinka ihanaa onkaan käsittää, että jokainen meistä on yhtä vajavainen kuin toinenkin. Vaatii todella paljon tunnustaa vajavaisuutensa ja puutteensa, syntinsä. Miksi minulle tulee nyt kuin ilmestys? Sana ei varmaankaan tarkoita, että me yksityiskohtaisesti kertoisimme rikkomuksemme ja syntimme toinen toisellemme, vaan kysymys on enemmänkin siitä, että me tunnustamme toinen toisellemme vajavaisuutemme ja puutteellisuutemme, niin että itse kukin tuntee olonsa hyväksi. Minä en ole yksin, minä en yksin ole syntinen ja surkea, vaan veljeni, sisareni, on juuri tunnustanut minulle olevansa aivan minun kaltaiseni. Muistakaamme jälleen ehtoollisen asettaminen, missä itse Herramme palveli opetuslapsiaan osoittaen meille nöyryyden tien, rakkauden tien. Rakasta lähimmäistäsi, vihamiestäsikin! Sinulla on varaa siihen, sinä pystyt siihen, koska ei ole kysymys sinusta, vaan Herran rakkaudesta sinussa. Milloin me opimme sen, ettei meissä itsessämme ole mitään hyvää, kiitettävää? Kaikki tulee Häneltä, joka on ansainnut kaiken meitä varten.


Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text