Social Icons

Pages

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Päiväkirjaa 30.3.2011




Suostuin pienoisesta painostuksesta Senioripuolueen ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Olen täysin realisti mahdollisuuksieni suhteen, mutta olen päättänyt käyttää hyväkseni jokaisen tilaisuuden, joka suo minulle mahdollisuuden tuoda esiin näkemyksiäni ihmistä koskevissa asioissa. Ensi sunnuntaina on vaalipaneeli, johon minunkin tulee osallistua, joten olen nukkunut joitakin öitä melko levottomasti, kun tietynlaiset ajatukset ovat alkaneet pyöriä mielessä.
Nykyisessä politiikassa on pakko nähdä melkoinen määrä ristiriitaisuuksia. On suorastaan käsittämätön se linja, jota yleisesti vedetään niin eduskunnan kuin hallituksenkin puolelta. Voidaan väittää, ettei nykyinen politiikka juuri ollenkaan kosketa ihmisyyden peruskysymyksiä, eli politiikka ja ihminen eivät kohtaa toisiaan ollenkaan. Politiikasta on tullut erillinen käsite, joka tosin käsittelee ulkonaisesti tärkeiltä tuntuvia asioita, mutta normaali, pieni ihminen, jää kaiken poliittisen toiminnan varjoon.
Yksittäinen ihminen ei oikeastaan koskaan ole voinut niin huonosti kuin juuri nyt. Siitä ei vain puhuta, monestakin syystä. Tietty taloudellinen puoli vaikenee siitä itsekkäistä, voittoa tavoittelevista syistä. Mielenterveyspuoli puhuu hyvin varovaisesti ja pidättäytyvästi yksinkertaisesti siitä syystä, että se kokee voimattomuutensa kaiken kehityksen keskellä.
Miksi juuri kaikki ne piirit, joilta olemme tottuneet odottamaan tietynlaisia kannanottoja ja käytännön apua, ovat nyt vetäytyneet syrjään todellisesta asioiden kohtaamisesta? Tähän on varmaankin monia syitä, mutta ehkä painavin on pelko leimatuksi tulemisesta. Mielenterveyden ammattilaiset eivät rohkene esittää ajatuksia, jotka ovat ristiriidassa nykyisen käytännön kanssa, vaikka heidän vaikenemisensa olisi kuinka vahingollista koko kansan mittapuuta ajatellen. Juuri heidän tulisi olla esitaistelijoitamme ja puolustajiamme, suoden meille rohkeutta oman pahoinvointimme julkituomiseksi!
Meitä kohdellaan hyvin suuressa määrin sen esikuvan mukaisesti, minkä itse sain kokea aikanaan asuessani Pohjanmaalla. Minulla oli ongelmia verenpaineeni kanssa ja pyrin lääkäriin. Sillä hetkellä ainoa mahdollisuus saada pääsy vastaanotolle oli eräs ulkomaalaistaustainen mieslääkäri. Minut kutsuttiin vastaanottohuoneeseen, vaikka lääkäri vielä askarteli mahdollisesti edellisen asiakkaan tietojen kanssa. Kun hän nosti katseensa, aloin kertoa ongelmistani. Hän kuitenkin vaiensi minut sanoen: ”Älä puhu mitään, minä tutkin sinut ja kerron sitten mikä sinua vaivaa!” Tämä kertomus on aivan tosi, ja siksi otankin sen esikuvaksi sille, mitä meille tänäänkin tapahtuu.
Todellisuudessa meitä yksilöinä, persoonina, kuunnellaan ja uskotaan entistä vähemmän, vaikka suumme aukaisisimmekin. Äänemme ehkä kuullaan, mutta sanojemme sisältö näyttää aivan liian usein jäävän vastapuolelta kuulematta ja käsittämättä. Meihin suhtaudutaan aivan kuten tuo mieslääkäri, jonka kansallisuutta en enää halua julkituoda. ”Minä tutkin sinut, ja kerron mikä sinulla on vialla!” Tänäkin päivänä vielä aika uskomaton lausunto, suorastaan ylimaallinen. Sitä tuskin kukaan tänään lausuu julki tällaisella suorasukaisuudella, mutta kuinka usein saammekaan kokea tietämättömyytemme, vaikka kysymys olisi aivan itsestään selvästä ongelmasta, meidän kannaltamme. Mutta elämme ajassa, jossa meitä joka puolelta manipuloidaan ja asetetaan oma käsityskykymme kyseenalaiseksi. Kaikki tapahtuu yksinkertaisesti, ei siksi, että meissä olisi jotakin puutteellista käsityskykyä, vaan koska kohtaamallamme alan ammattilaisella on omia, suuriakin ongelmia työssään ja persoonassaan. Ihminen aivan uskomattomalla tavalla pyrkii peittämään oman elämänsä ongelmat projisoimalla ne toisen ihmisen persoonaan ja elämään. Niin uskomatonta kuin se onkin, tämä tapahtuu myös mielenterveyden ammattilaisten kohdalla, ehkä ensisijaisesti siitä syystä, että he ovat ylikuormitettuja eivätkä yksinkertaisesti jaksa luoda oikeanlaista suhdetta autettaviinsa.
Ei siis ole ihme, että maassamme niin moni voi henkisesti huonosti, vaikka ei sitä rohkenekaan tuoda julki, juuri edellä mainituista syistä johtuen. Me emme halua leimautua itsellemme vahingollisella tavalla, itsesäilytysvaiston johdosta. Me alamme vähitellen tajuta, kuka meitä uskoo ja kuka käyttää meitä omaan terapiaansa. Uskomattoman moni hengellinen ammattilainen ja maallikkokin tarkemmin tutkisteltaessa käyttää kuulijakuntiaan, seurakuntalaisiaan, omaan sielunhoitoonsa ja terapiaansa, ilman että hän itse ja suuri osa seurakuntaisia käsittäisi sitä!
Keskuudessamme on useita ihmisryhmiä, jotka suorastaan pelkäävät tuoda julki oman henkisen pahoinvointinsa. Ensimmäiseksi tulevat mieleen iäkkäämmät ihmiset, jotka tuskin tulevat toimeen ilman ulkopuolista apua. Jo hoitoon joutuneet vanhukset vakuuttavat jokaiselle kyselijälle kaiken olevan hyvin ja hoidon erinomaista, riippumatta todellisuudesta. He pelkäävät epäkohtia julkituodessaan menettävänsä entisetkin oikeudet, ja jopa joutuvansa jonkinlaisen rangaistuksen kohteeksi valittaessaan.
Omaiset tai omaishoitajat ovat aivan liian varovaisia tuodakseen julki näkemyksiään, koska pelkäävät sosiaalitoimen kostoa. Mikä todellisuus on, se on vaikea sanoa, mutta näin ihmiset ajattelevat kautta maan, jo vuosikymmenien ajan. Pelko tuskin on kaikkialla perusteeton, jos se kerran on niin laajoille alueille levinnyt. Tälläkään alueella ei ole savua ilman tulta.
Lieviäkin mielenterveysongelmia kokevat pelkäävät leimautumista ja hakeutuvat apua etsimään aivan liian myöhään. Mitä he sitten todellisuudessa pelkäävät leimautumisen ohella? He epäilevät hyvin suuressa määrin saamansa avun laatua, erityisesti koska heihin suhtaudutaan hyvin suuressa määrin samoin kuin tuo pohjanmaalainen lääkäri minuun. Heidät koetaan hyvin epäluotettaviksi ja tasapainottomiksi, eikä heidän kertomuksiinsa suhtauduta asianmukaisesti. Heitä ei yksinkertaisesti usein uskota!
Kirjoittaja omassa työssään on päättänyt uskoa kaikkia autettavia, kertovat he sitten mitä tahansa. Jos he valehtelevat tai keksivät asioita, on se heidän vahinkonsa. Todellisuus on kuitenkin erityisesti meidän ongelma-alueellamme se, että tuskin kukaan enää voisi keksiä niin uskomattomia kertomuksia, jotka ylittäisivät käytännön todellisuuden. Todellisuus on niin mielikuvituksen ylittävä, ettei kertaakaan vielä ole ollut tarvetta epäillä jonkun kertomusta. Kukaan ei voisi keksiä sellaista ilman lähtökohtaa todellisessa elämässä!
Ihmiset työpaikoillaan joutuvat vuodesta toiseen nielemään pahoinvointinsa, pelossa työpaikan menettämisestä. Kodeissa joudutaan nuolemaan haavojaan, ensisijaisesti lasten tähden. Nuorison kohdalla tilanne on todella vakava, ensisijaisesti leimautumisen tähden. Pahoinvoinnin julkituominen tulkitaan heikkoudeksi, mamismaisuudeksi, ei cooliksi.
Ns. kristillisessä maailmassa on ajauduttu tilanteeseen, jossa vaikeudet ja ongelmat tulkitaan epäuskoisuudeksi ja kristitylle sopimattomaksi heikkoudeksi. Ennen kaikkea sisaren avioliitto-ongelmat tuottavat lähes aina tuomitsevia ajatuksia ja kulmien kurtistelua. Lähes aina herätetään ajatus jostakin synnillisestä, joka on saanut sisaren toimimaan väärällä tavalla, aikaansaaden ongelmia perheessä. Tämä on niin yleistä, että suuri osa uskovaisista ihmisistä viimeiseen asti pyrkii peittämään ongelmansa, mielenterveytensäkin menettämisen uhalla!
Onko kaiken tämän keskellä niin ihmeellistä, jos julkisuudessa kuvitellaan kaiken olevan paljon paremmin? Kaikki johtuu vain siitä, että me kuvittelemme olevamme ihmisyyden ammattilaisia, mutta emme ole valmiita kuulemaan ja uskomaan sitä, mitä hätäisen ja tuskaisen ihmisen kasvojen taakse kätkeytyy. Jopa monet ammattilaisetkin pelkäävät oikealla tavalla kohdata tätä kipua ja tuskaa. Siksi on luotu eräänlainen illuusion maailma, jossa kaikki tuskat ja ahdistukset korjaantuvat kuin itsestään. Auttajia on tuhansia, päivä päivältä enemmän, mutta niiltä puuttuvat kaikki tarvittavat ominaisuudet, mitä autettava niiltä odottaa. Ne ovat kaikki pyöreitä tai pitkulaisia, samaan materiaaliin puettuna. Nimet vaihtelevat, mutta vaikutukset ovat hyvin samankaltaiset. Kukaan ei vielä ole rohjennut antaa näille auttajille yhtenäistä nimeä, ystävä!
Pilleri voi olla ystävämme vain hyvin rajoitetun ajan, useimmiten mieluiten vain muutaman kuukauden, ehkä vuodenkin. Puhumme nyt mielenterveyden alueesta. Poikkeuksia toki on, mutta tämänlaisen ystävyyssuhteen luominen on ammattilaisen taholta mitä törkeintä henkistä väkivaltaa, suoranaista huumekauppaa. Lakimme sallii kaiken tämän, mutta se ei tee siitä ihmisyyden kannalta sen oikeutetumpaa kuin mitä normaali huumekauppa on.
Ihminen tarvitsee toista ihmistä, riippumatta millaisessa aikakaudessa elämme. Ihminen on omalla tavallaan paras asiantuntija oman persoonansa ja kehollisuutensakin suhteen. Meidän tulisi ensisijaisesti kuunnella häntä ja luoda hänestä oikeanlainen kuva, jonkinlaisesta sekavuudestakin huolimatta. Meillä vain tulee olla taito eritellä kaikki oikealla tavalla. Itse emme ole sen erikoisempia tai parempia, vaan jokaisella meillä on omat pimeät puolensa, itsellemmekin käsittämättömät erikoisuudet. Meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa toiseen ihmiseen positiivisesti, häntä tukien ja eheyttäen.
Nykyinen kehitys on kuitenkin suorastaan järkyttävä, vääränlaisia ihmissuhteita luova. Kannustamisen ja tukemisen sijaan lukemattomat median välittämät mallit johtavat meitä entistä rankempaan pudotuspeliin, on sitten kysymys ”Selviytyjistä” tai muista ihanteista, joita lehdet ja elokuvat suosittelevat. Kaikki ihannoi vahvuutta, joka todellisuudessa perustuu muiden ihmisten tallaamiseen ja suoranaiseen tuhoamiseen. Käsittämätöntä on erikoisesti se, millaisessa määrin tämä kaikki on vallannut alaa seurakunnallisessakin elämässä!

Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text