Suostuin
pienoisesta painostuksesta Senioripuolueen ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Olen
täysin realisti mahdollisuuksieni suhteen, mutta olen päättänyt käyttää
hyväkseni jokaisen tilaisuuden, joka suo minulle mahdollisuuden tuoda esiin
näkemyksiäni ihmistä koskevissa asioissa. Ensi sunnuntaina on vaalipaneeli,
johon minunkin tulee osallistua, joten olen nukkunut joitakin öitä melko
levottomasti, kun tietynlaiset ajatukset ovat alkaneet pyöriä mielessä.
Nykyisessä
politiikassa on pakko nähdä melkoinen määrä ristiriitaisuuksia. On suorastaan
käsittämätön se linja, jota yleisesti vedetään niin eduskunnan kuin
hallituksenkin puolelta. Voidaan väittää, ettei nykyinen politiikka juuri
ollenkaan kosketa ihmisyyden peruskysymyksiä, eli politiikka ja ihminen eivät kohtaa
toisiaan ollenkaan. Politiikasta on tullut erillinen käsite, joka tosin
käsittelee ulkonaisesti tärkeiltä tuntuvia asioita, mutta normaali, pieni
ihminen, jää kaiken poliittisen toiminnan varjoon.
Yksittäinen
ihminen ei oikeastaan koskaan ole voinut niin huonosti kuin juuri nyt. Siitä ei
vain puhuta, monestakin syystä. Tietty taloudellinen puoli vaikenee siitä
itsekkäistä, voittoa tavoittelevista syistä. Mielenterveyspuoli puhuu hyvin varovaisesti
ja pidättäytyvästi yksinkertaisesti siitä syystä, että se kokee
voimattomuutensa kaiken kehityksen keskellä.
Miksi juuri
kaikki ne piirit, joilta olemme tottuneet odottamaan tietynlaisia kannanottoja
ja käytännön apua, ovat nyt vetäytyneet syrjään todellisesta asioiden
kohtaamisesta? Tähän on varmaankin monia syitä, mutta ehkä painavin on pelko
leimatuksi tulemisesta. Mielenterveyden ammattilaiset eivät rohkene esittää
ajatuksia, jotka ovat ristiriidassa nykyisen käytännön kanssa, vaikka heidän
vaikenemisensa olisi kuinka vahingollista koko kansan mittapuuta ajatellen.
Juuri heidän tulisi olla esitaistelijoitamme ja puolustajiamme, suoden meille
rohkeutta oman pahoinvointimme julkituomiseksi!
Meitä
kohdellaan hyvin suuressa määrin sen esikuvan mukaisesti, minkä itse sain kokea
aikanaan asuessani Pohjanmaalla. Minulla oli ongelmia verenpaineeni kanssa ja
pyrin lääkäriin. Sillä hetkellä ainoa mahdollisuus saada pääsy vastaanotolle
oli eräs ulkomaalaistaustainen mieslääkäri. Minut kutsuttiin
vastaanottohuoneeseen, vaikka lääkäri vielä askarteli mahdollisesti edellisen
asiakkaan tietojen kanssa. Kun hän nosti katseensa, aloin kertoa ongelmistani.
Hän kuitenkin vaiensi minut sanoen: ”Älä puhu mitään, minä tutkin sinut ja
kerron sitten mikä sinua vaivaa!” Tämä kertomus on aivan tosi, ja siksi otankin
sen esikuvaksi sille, mitä meille tänäänkin tapahtuu.
Todellisuudessa
meitä yksilöinä, persoonina, kuunnellaan ja uskotaan entistä vähemmän, vaikka
suumme aukaisisimmekin. Äänemme ehkä kuullaan, mutta sanojemme sisältö näyttää
aivan liian usein jäävän vastapuolelta kuulematta ja käsittämättä. Meihin suhtaudutaan
aivan kuten tuo mieslääkäri, jonka kansallisuutta en enää halua julkituoda.
”Minä tutkin sinut, ja kerron mikä sinulla on vialla!” Tänäkin päivänä vielä aika
uskomaton lausunto, suorastaan ylimaallinen. Sitä tuskin kukaan tänään lausuu
julki tällaisella suorasukaisuudella, mutta kuinka usein saammekaan kokea
tietämättömyytemme, vaikka kysymys olisi aivan itsestään selvästä ongelmasta,
meidän kannaltamme. Mutta elämme ajassa, jossa meitä joka puolelta manipuloidaan
ja asetetaan oma käsityskykymme kyseenalaiseksi. Kaikki tapahtuu
yksinkertaisesti, ei siksi, että meissä olisi jotakin puutteellista käsityskykyä,
vaan koska kohtaamallamme alan ammattilaisella on omia, suuriakin ongelmia
työssään ja persoonassaan. Ihminen aivan uskomattomalla tavalla pyrkii
peittämään oman elämänsä ongelmat projisoimalla ne toisen ihmisen persoonaan ja
elämään. Niin uskomatonta kuin se onkin, tämä tapahtuu myös mielenterveyden
ammattilaisten kohdalla, ehkä ensisijaisesti siitä syystä, että he ovat ylikuormitettuja
eivätkä yksinkertaisesti jaksa luoda oikeanlaista suhdetta autettaviinsa.
Ei siis ole
ihme, että maassamme niin moni voi henkisesti huonosti, vaikka ei sitä
rohkenekaan tuoda julki, juuri edellä mainituista syistä johtuen. Me emme halua
leimautua itsellemme vahingollisella tavalla, itsesäilytysvaiston johdosta. Me
alamme vähitellen tajuta, kuka meitä uskoo ja kuka käyttää meitä omaan
terapiaansa. Uskomattoman moni hengellinen ammattilainen ja maallikkokin
tarkemmin tutkisteltaessa käyttää kuulijakuntiaan, seurakuntalaisiaan, omaan
sielunhoitoonsa ja terapiaansa, ilman että hän itse ja suuri osa seurakuntaisia
käsittäisi sitä!
Keskuudessamme
on useita ihmisryhmiä, jotka suorastaan pelkäävät tuoda julki oman henkisen
pahoinvointinsa. Ensimmäiseksi tulevat mieleen iäkkäämmät ihmiset, jotka tuskin
tulevat toimeen ilman ulkopuolista apua. Jo hoitoon joutuneet vanhukset
vakuuttavat jokaiselle kyselijälle kaiken olevan hyvin ja hoidon erinomaista,
riippumatta todellisuudesta. He pelkäävät epäkohtia julkituodessaan menettävänsä
entisetkin oikeudet, ja jopa joutuvansa jonkinlaisen rangaistuksen kohteeksi
valittaessaan.
Omaiset tai
omaishoitajat ovat aivan liian varovaisia tuodakseen julki näkemyksiään, koska
pelkäävät sosiaalitoimen kostoa. Mikä todellisuus on, se on vaikea sanoa, mutta
näin ihmiset ajattelevat kautta maan, jo vuosikymmenien ajan. Pelko tuskin on
kaikkialla perusteeton, jos se kerran on niin laajoille alueille levinnyt.
Tälläkään alueella ei ole savua ilman tulta.
Lieviäkin
mielenterveysongelmia kokevat pelkäävät leimautumista ja hakeutuvat apua
etsimään aivan liian myöhään. Mitä he sitten todellisuudessa pelkäävät
leimautumisen ohella? He epäilevät hyvin suuressa määrin saamansa avun laatua,
erityisesti koska heihin suhtaudutaan hyvin suuressa määrin samoin kuin tuo
pohjanmaalainen lääkäri minuun. Heidät koetaan hyvin epäluotettaviksi ja
tasapainottomiksi, eikä heidän kertomuksiinsa suhtauduta asianmukaisesti. Heitä
ei yksinkertaisesti usein uskota!
Kirjoittaja
omassa työssään on päättänyt uskoa kaikkia autettavia, kertovat he sitten mitä
tahansa. Jos he valehtelevat tai keksivät asioita, on se heidän vahinkonsa.
Todellisuus on kuitenkin erityisesti meidän ongelma-alueellamme se, että tuskin
kukaan enää voisi keksiä niin uskomattomia kertomuksia, jotka ylittäisivät
käytännön todellisuuden. Todellisuus on niin mielikuvituksen ylittävä, ettei
kertaakaan vielä ole ollut tarvetta epäillä jonkun kertomusta. Kukaan ei voisi
keksiä sellaista ilman lähtökohtaa todellisessa elämässä!
Ihmiset
työpaikoillaan joutuvat vuodesta toiseen nielemään pahoinvointinsa, pelossa
työpaikan menettämisestä. Kodeissa joudutaan nuolemaan haavojaan,
ensisijaisesti lasten tähden. Nuorison kohdalla tilanne on todella vakava,
ensisijaisesti leimautumisen tähden. Pahoinvoinnin julkituominen tulkitaan
heikkoudeksi, mamismaisuudeksi, ei cooliksi.
Ns.
kristillisessä maailmassa on ajauduttu tilanteeseen, jossa vaikeudet ja
ongelmat tulkitaan epäuskoisuudeksi ja kristitylle sopimattomaksi heikkoudeksi.
Ennen kaikkea sisaren avioliitto-ongelmat tuottavat lähes aina tuomitsevia
ajatuksia ja kulmien kurtistelua. Lähes aina herätetään ajatus jostakin
synnillisestä, joka on saanut sisaren toimimaan väärällä tavalla, aikaansaaden
ongelmia perheessä. Tämä on niin yleistä, että suuri osa uskovaisista ihmisistä
viimeiseen asti pyrkii peittämään ongelmansa, mielenterveytensäkin menettämisen
uhalla!
Onko kaiken
tämän keskellä niin ihmeellistä, jos julkisuudessa kuvitellaan kaiken olevan
paljon paremmin? Kaikki johtuu vain siitä, että me kuvittelemme olevamme
ihmisyyden ammattilaisia, mutta emme ole valmiita kuulemaan ja uskomaan sitä,
mitä hätäisen ja tuskaisen ihmisen kasvojen taakse kätkeytyy. Jopa monet
ammattilaisetkin pelkäävät oikealla tavalla kohdata tätä kipua ja tuskaa. Siksi
on luotu eräänlainen illuusion maailma, jossa kaikki tuskat ja ahdistukset
korjaantuvat kuin itsestään. Auttajia on tuhansia, päivä päivältä enemmän,
mutta niiltä puuttuvat kaikki tarvittavat ominaisuudet, mitä autettava niiltä
odottaa. Ne ovat kaikki pyöreitä tai pitkulaisia, samaan materiaaliin puettuna.
Nimet vaihtelevat, mutta vaikutukset ovat hyvin samankaltaiset. Kukaan ei vielä
ole rohjennut antaa näille auttajille yhtenäistä nimeä, ystävä!
Pilleri voi
olla ystävämme vain hyvin rajoitetun ajan, useimmiten mieluiten vain muutaman
kuukauden, ehkä vuodenkin. Puhumme nyt mielenterveyden alueesta. Poikkeuksia
toki on, mutta tämänlaisen ystävyyssuhteen luominen on ammattilaisen taholta
mitä törkeintä henkistä väkivaltaa, suoranaista huumekauppaa. Lakimme sallii kaiken
tämän, mutta se ei tee siitä ihmisyyden kannalta sen oikeutetumpaa kuin mitä
normaali huumekauppa on.
Ihminen
tarvitsee toista ihmistä, riippumatta millaisessa aikakaudessa elämme. Ihminen
on omalla tavallaan paras asiantuntija oman persoonansa ja kehollisuutensakin
suhteen. Meidän tulisi ensisijaisesti kuunnella häntä ja luoda hänestä
oikeanlainen kuva, jonkinlaisesta sekavuudestakin huolimatta. Meillä vain tulee
olla taito eritellä kaikki oikealla tavalla. Itse emme ole sen erikoisempia tai
parempia, vaan jokaisella meillä on omat pimeät puolensa, itsellemmekin
käsittämättömät erikoisuudet. Meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa toiseen
ihmiseen positiivisesti, häntä tukien ja eheyttäen.
Nykyinen
kehitys on kuitenkin suorastaan järkyttävä, vääränlaisia ihmissuhteita luova.
Kannustamisen ja tukemisen sijaan lukemattomat median välittämät mallit
johtavat meitä entistä rankempaan pudotuspeliin, on sitten kysymys
”Selviytyjistä” tai muista ihanteista, joita lehdet ja elokuvat suosittelevat.
Kaikki ihannoi vahvuutta, joka todellisuudessa perustuu muiden ihmisten
tallaamiseen ja suoranaiseen tuhoamiseen. Käsittämätöntä on erikoisesti se,
millaisessa määrin tämä kaikki on vallannut alaa seurakunnallisessakin
elämässä!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti