Social Icons

Pages

torstai 5. joulukuuta 2013

Päiväkirjaa 29.9.1993




Tottumuksen voima

Aivan uuden asuntomme lähelle valmistuu parastaikaa yksi maamme perusväylistä, koko maan lävitse kulkeva valtatie. Tietöitä ja vesistön ylittävää Suomen suurinta siltaa on tehty vuosien ajan, ja nyt osa tuosta tiestä avattiin aamulla liikenteelle. Entinen, huomattavasti heikompitasoinen, tie oli suljettu puomein ja varustettu ajokieltomerkein. Voidaan sanoa, että punakeltaiset merkit tukkivat tien kahdessa kohtaa entistä tietä sellaisella tavalla,  että olisi luullut olevan luonnollista, että autoilijat olisivat valinneet automaattisesti vapaan, uuden väylän. Asiasta oli kirjoitettu lehdissäkin jo päiviä aikaisemmin. Siitä huolimatta oli todella mielenkiintoista seurata autoilijoiden käyttäytymistä tänä aamuna.
Seisoskelin melkoisen tovin toisen, etelästä päin tulevan liikenteen sulkevan puomin luona, seuraten paikalla olevan tielaitoksen miehen heilumista suuren vadin kokoisen ajokieltomerkin kanssa. Vaikka tie oli selvästi katkaistu, niin että ainoa vaihtoehto oli ajaa suoraan, ajoi puomien raosta suuri määrä autoja, tuskin huomioiden miestä, joka hohtavassa haalarissansa heilutti ajokieltomerkkiä. Nämä autoilijat olivat vuosikausien ajan tottuneet ajamaan tätä reittiä, ja heistä oli ilmeisestikin mahdotonta ajatella jotakin muuta. Kaiken tämän seuraaminen tuntui suorastaan koomiselta, kun läpi hurauttaneet autot sitten kuitenkin käännytettiin toisessa risteyksessä takaisin. "Miten ihmeessä nämä henkilöt ovat saaneet ajokorttinsa?", totesi liikennettä ohjaava mies. Niin, miten oli mahdollista se, että aikuiset, täysikasvuiset ihmiset, ohjasivat autonsa keulan niin kapeaan rakoon, että ajoneuvo tuskin mahtui menemään siitä? Oliko tottumuksen voima todellakin niin suuri, ettei mikään tuntunut estävän heitä valitsemasta yhä edelleen sitä vaihtoehtoa,  joka ei missään tapauksessa tullut kysymykseen jo pelkästään muun liikenteen turvallisuuden kannalta? Sisimmässäni alkoi jälleen kerran puhua tuo hiljainen, lempeä ääni, joka niin monta kertaa on johtanut pieneltä vaikuttaneesta ulkonaisesta asiasta mitä suurimpiin hengellisiin syvyyksiin.
Niin, ihmetyksellä ei ollut rajoja kun seurasi tätä näytelmää elävästä elämästä. Mitä ihmiset oikein ajattelivat, mitä heidän mielessänsä liikkui? Ajattelivatko he loppujen lopuksi mitään, olivatko he lainkaan tietoisia siitä, minne  olivat menossa, mitä olivat tekemässä? Oliko kaikki heidän mielenkiintonsa jossakin lähikaupungissa tapahtuvissa asioissa, vai olivatko he vielä kunnolla heränneetkään tähän päivään? Niin, hetken kuluttua en enää ajatellutkaan näitä autojensa kanssa järjettömästi eteneviä ihmisiä, vaan meitä, tämän ajan uskovaisia.
Jumala yksin tietää, millaisella murheella päivittäin ajattelen kaikkea sitä, mitä keskuudessamme on tapahtunut ja tapahtuu tänäkin päivänä. Ajattelen sitä vuosikymmenistä työsarkaa tämän tälle ajalle paljastetun Sanan parissa, mistä olemme olleet osallisia niin monen vuoden ajan. Jos tätä uutta tietä kaupunkimme lävitse on valmistettu ja suunniteltu monen vuoden ajan, sitä pidemmän aikaa on Jumalan Henki keskuudessamme rakentanut ja halunnut johtaa todellista Jumalan kansaa uudellee, elävälle Tielle, joka on mitä suurimmalla selvyydella merkitty meidän eteemme. Niin, miksi vielä tänäänkin niin monet hurauttelevat kuin kiitävällä hevosella kieltomerkkien ja puomien lävitse vanhoille, käytöstä poistetuille väylille, ikään kuin riemusta kiljaisten pysähtymismerkkiä näyttäville sananpalvelijoille: "Ei! Hevosilla me tahdomme kiitää! Nopean selässä me tahdomme ratsastaa!"  (Jes.30:16).
Me olemme menneiden vuosien aikana jo useampaan otteeseen todenneet, että meillä kaikilla oli aivan toisenlaiset odotukset kaiken sen tapahtumisen suhteen, mitä meille oli julistettu Jumalan Sanasta. Itse julistettu asia ei sen paremmin kokonaisuutenansa kuin ei yksityiskohdiltaankaan luvannut niitä asioita sellaisella tavalla, kuin mitä me itsekukin mielessämme ajattelimme ja odotimme tapahtuvaksi. Jumalan tahdon mukainen tie ja suunta tuotiin kasvojemme eteen ennennäkemättömällä tavalla, mutta nyt näin monen vuoden kokemuksen perusteella voidaan nähdä meiltä puuttuneen jotakin todella oleellista ja elintärkeätä. Me emme ottaneet vaarin siitä, mitä Herramme jo aikoinaan antoi julistaa Israelin kansalle profeetta Jesajan kautta: "Sillä näin sanoo Herra, Herra, Israelin Pyhä: Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne..." (Jes.30:15).
Me elämme todella vaikeassa ajassa, jossa itse kutakin, ennen kaikkea todellista Jumalan lasta, ahdistetaan kaikilta suunnilta. Ei ole ihme se, jos yksi sun toinenkin on etsinyt apua hätäänsä, apua, joka tulisi hänen osaksensa mahdollisimman pian, sillä kuka todellakaan haluaisi olla ahdingossa päivääkään pidempään! Mutta mistä me olemme apuamme etsineet, mihin ovat odotuksemme suuntautuneet? Tuohon aikaan Israelin kansa alkoi neuvotella Egyptin kanssa apua saadakseen. Heidän ratsukoidensa tie johti Egyptiin, takaisin sinne, mistä kansa aikanaan oli paennut Jumalan väkevän käden johtamana ja suojaamana.
Jos mikä on tarpeen tänä päivänä ja tässä ajassa, on se, mistä Jaakob kirjoittaa kirjeessänsä: "Niin olkaa kärsivällisiä, veljet, Herran tulemukseen asti."  Mihin asti? Siihenkö asti, kun meitä kohtaa jokin vastoinkäyminen? Siihenkö asti, kun kaikki menee hyvin, rahat riittävät elämiseen, veljet ja sisaret suhtautuvat meihin kunnioittaen, maailma jättää meidät kutakuinkin rauhaan? Siihenkö asti kun pysymme terveenä, kun kaikki tapahtuu odotustemme mukaisesti? Ei, ei, ja ei!  Siihen asti kunnes Herra tulee! Meitä kehoitetaan toimimaan kuten peltomies, joka kärsivällisesti odottaa maan kallista hedelmää. Ei hän päivästä toiseen juokse peltonsa laidalle, odottaen hetkenä minä tahansa sadon olevan valmiin. Ei, hänen on kärsivällisesti muokattava maa keväällä, kylvettävä siemenensä, annettava sen muhia kosteassa kevätmullassa, kuolla, voidakseen nousta uuteen elämään, tuottaaksensa ehkä jopa satakertaisen hedelmän.
Meitä kehotetaan myöskin ottamaan kaikessa ahdistuksessamme ja vaivankestämisessämme esikuvaksemme profeetat ja ennen kaikkea Job, joka kärsivällisesti kulki kaikkien häntä kohdanneiden tuskien lävitse. Olemme useampaan kertaan kuulleet myöskin sen, että alku ei ole lainkaan niin tärkeä kuin loppu. Se, mikä meille on tärkeintä, ei huipennu jonnekin maallisen matkamme alkupäähän, ei sen keskipaikkeillekaan, vaan aivan sen loppuun. "...ja lopun, jonka Herra antaa, te olette nähneet. Sillä Herra on laupias ja armahtavainen."
 Me olemme vielä uskonelämän kilparadalla, keskellä elämämme juoksua. Mutta tässä juoksussa on noudatettava sääntöjä, kilpailtava rehdisti. Kärsivällisyys on mitä suurimmasta merkityksestä tässä juoksussa, kilvassa, jossa voittaja kruunataan vasta lopussa, ei kesken kamppailua. Kysymys ei ole mistään pienestä asiasta, vaan koko meidän iankaikkisesta autuudestamme. Sen tähden Sana kehoittaa meitä johonkin sellaiseen, mikä tällä hetkellä tuntuu monelle olevan puheenaihe, josta mieluiten tulisi vaieta. "Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa..." (1.Kor.9:25). Kärsivällisyys, itsensähillitseminen... Asioita, joita joudumme opettelemaan koko elämämme ajan!
Niin kuin nuo aamuiset autoilijat, niin monet meidänkin keskuudessamme ovat halunneet ohittaa kaiken kuulemansa ja näkemänsä, tahtoen noudattaa vain itse valitsemaansa suuntaa. Kuinka murheellinen täytyykään Herramme olla seuratessaan kaikkea tapahtuvaa! Hän on valmistanut, asettanut meidän eteemme uuden, hohtavan, selvän tien, mutta mitä tekevät ihmiset siitä huolimatta? Heillä on kiire omien tavoitteidensa saavuttamiseen, ja kaiken he tahtovat aikaansaada omalla tavallansa, kuuntelematta kehoittavaa, varoittavaa ääntä.
"Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne..." (Jes.30:15). Oi, eikö juuri tässä myöhäisessä hetkessä Jumalan Henki huuda meille tätä samaa varoittavaa ja rakkaudellista viestiä? Tahdommeko me kuulla tämän lempeän ja rakastavan äänen ja noudattaa sitä? Emme kai halua lukeutua niihin, jotka tuona aikana murehduttivat Herran Jumalan mielen, niin että Hän joutui sanomaan: "Mutta te ette tahtoneet, vaan sanoitte: 'Ei!  Hevosilla me tahdomme kiitää... nopean selässä me tahdomme ratsastaa!"
Miten tämä kaikki on mahdollista? Miten saattoi Israelin kansa tuona aikana olla niin ajattelematon ja muistamaton sen suhteen, mitä Herra oli sille tehnyt ja mitä se oli saanut kokea suoranaisena Jumalan ilmestyksenä ja julkitulemisena?  "...rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne!"  Kansa ei käsittänyt mitä se todella merkitsi, miksi Herra kehotti olemaan hiljaa ja seuraamaan mitä tulee tapahtumaan. Kansa ei käsittänyt mistä uskonelämässä todellisuudessa oli kysymys. Se ei käsittänyt, mikä on sen osuus kaikessa, ja mikä käytännössä jää Jumalan osuudeksi. Kansalla oli kiire kaiken luvatun saavuttamiseen, kaiken sen kokemiseen, mistä sananpalvelijat olivat puhuneet Jumalan käskystä. Kansako kaiken aikaansaisi jonkin tekemänsä kautta? Kansako oli ensimmäisellä sijalla kaikessa pelastussuunnitelmaan liittyvässä? "Ratsuilla tahdomme kiitää!" Ei käsittänyt kansa, että Jumalan työ ei tapahdu sotaväellä ja voimalla, vaan Hänen Hengellänsä!
Vielä tänä päivänä kaikuu Herran Hengen ääni seurakunnalle tässä pimenevässä hetkessä, jossa käydään viimeistä ja ratkaisevaa taistelua: "Älkää peljätkö; pysykää paikoillanne, niin te näette, minkä pelastuksen Herra tänä päivänä antaa teille... Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa!"  (2.Moos.14:13-14). Halleluja! Ylistys Herralle! Käsitä Jumalan kansa, käsitä vihdoinkin, että tässä ajassa Herra itse sotii kansansa puolesta, käyttäen Sanansa terävää ja lävitse tunkevaa miekkaa. "Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa!" Nyt ei ole aika kansan puhua, esittää omaansa, olla äänessä, vaan nyt on aika, jolloin Herran yksin tulee saada puheenvuoro. Miten Hän sen saa? Kun Hän saa puhua meille Henkensä ja Sanansa kautta, kun me laitamme käden suullemme ja toteamme Jobin tavoin: "Panen käden suulleni; kerran minä olen puhunut, enkä enää mitään virka, kahdesti, enkä enää sitä tee." (Job.39:37).
Me jokainen tahdomme saavuttaa päämäärän. Tuskin kukaan uskovainen haluaisi jäädä matkan varrelle. Mutta miten päämäärä saavutetaan, miten päästään perille? Mikä, kuka aikaansaa sen?
Tässä ajassa vallitsee monenlaista käytäntöä ja käsitystä sen suhteen, mikä on oikein. Tämä on suorastaan käsittämätöntä ajatellen sitä, millaisella selvyydellä Herra on puhunut meille tässä ajassa. Toisaalta kielletään palvelustehtävät seurakunnan keskuudessa täydellisesti, ja kuitenkin toisaalta itse kukin pyrkii johtajaksi ja jumalallisen tahdon täytäntöönpanijaksi. Mutta käsitämmekö lainkaan, mistä on todella kysymys? Mikä on ihmisen tehtävä ja osuus, ja mikä on Jumalan itsellensä ikuisiksi ajoiksi varaama osuus ja tehtävä? Onko joku ihminen omine ponnisteluinensa kykenevä saattamaan Jumalan tahdon tapahtumaan seurakuntansa kohdalla? Voiko joku ihminen ottaa itsellensä niin suuren aseman seurakunnan keskuudessa, että kaikkien katseet kääntyvät häneen ja tuovat julki kiitollisuutensa ja kunnioituksensa maallista välikappaletta kohtaan? Kuka tekee mitäkin? "Niin sinun kansasi Herra, kulkee perille, kulkee perille se kansa, jonka olet itsellesi hankkinut. SINÄ VIET HEIDÄT PERILLE..." (2.Moos.15:16-17).
Vaikka Jumala käyttääkin inhimillisiä välikappaleita toteuttaaksensa tahtonsa maan päällä, ei Hän milloinkaan ole luvannut inhimillistä kunniaa ja mainetta palvelijoillensa. Hän on todella tarkka joistakin asioista, ja yksi niistä on se, että Hän ei anna kunniaansa toiselle; ei, vaikka tämä olisi kuinka suuri jumalanmies. Kunpa todella voisimme käsittää sen, ettei meillä itsellämme ole mitään ansiota siihen, mitä meille tässä ajassa tapahtuu. Mistä me voisimme kerskata? Mistä saattoi Paavali kerskata? Siitäkö, että oli suuri jumalanmies? Oliko hän etsinyt Jumalaa? Kyllä, omalla tavallansa, mutta hänkin oli saman sanankohdan totuuden alainen, kuten me kaikki: "Miten siis on? Olemmeko me parempia? Emme suinkaan... 'Ei ole ketään vanhurskasta, ei anoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään...'" (Room.3:9-12).
Paavali ei etsinyt Jumalaa, vaan Jumala etsi häntä. Hänen kohtaamisensa Herransa kanssa tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että koko loppuelämänsä ajan se kalvoi hänen mieltänsä. Hän oli Jumalan vihollinen, Herran seurakunnan vihollinen, ja tuhosi sitä, kun Tulipatsas asettui hänen tiellensä. Ei siis ole mikään ihme, että Johannes sattoi kirjoittaa: "Niin he sanoivat hänelle: 'Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?' Jeesus vastasi ja sanoi heille: Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt." (Joh.6:29).
Mitä me tahdomme tehdä tänä päivänä miellyttääksemme Jumalaa? Mitä  me tahdomme tehdä nostaaksemme itsemme esiin hiukan hurskaampana kuin joku toinen? Mitä ovat Jumalan teot tänä päivänä? Jumalan Henki on yhä vielä sama Henki, jonka tehtävänä on kirkastaa Herra Jeesus Kristus ja siten vastauskin on yhä vielä sama: "Se on Jumalan teko, että te uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt!" Missä on sijaa kerskaukselle, missä sijaa pöyhkeilylle, puoluemielelle, ylpeydelle, jos jopa uskommekin on Jumalan tekoa, Hänen vaikuttamaansa?
Ensimmäisen tulemuksen sanansaattaja tuli Elian hengessä ja voimassa, mutta julisti opetuslapsillensa avoimesti ja rehellisesti: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta!" (Joh.3:27). Missä on siis kerskaaminen, itsekorostus? Jos ihmisellä näyttää olevan jotakin hyvää, todellista, aitoa hengellisyyttä ja Jumalan mielen mukaista olemusta, niin onko se kerskaamisen aihe? Mistä kaikki on peräisin? "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa. Tahtonsa mukaisesti hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset." (Jaak.1:18).
Vastaavanlaisia sanankohtia voisimme tuoda esiin suuren joukon. Eikö meille ole jo selvinnyt se, ettei meistä itsestämme lähde mitään hyvää? Kaikki, mikä on mainitsemisen arvoista meidän elämässämme, on lähtöisin ylhäältä, Häneltä, joka on runsas antaja armonsa mukaisesti.
Jos ajattelemme yksinomaan Herraamme, joka Filippiläiskirjeen todistuksen mukaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tullen ihmisten kaltaiseksi, nöyryyttäen itsensä kaiken Häntä kohdanneen alle, niin kuinka me saatamme ajatella ansainneemme jonkinlaisen erikoisaseman seurakunnan keskuudessa jonkin hyvän tekomme tai ansiomme johdosta? Herramme oli esikuvana kaikessa, eläen itse kaiken sen, mistä Hän puhui ja saarnasi muille. Niinpä sanotaan Hänestä myöskin: "...niin hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti." (Joh.13:1). Kuinka ihana, ihmeellinen rakkaus, joka kestää vielä tänäkin päivänä, loppuun asti, niitä kohtaan, jotka ovat maailmassa, jotka ovat todella Hänen omiansa. Mutta miten on meidän rakkautemme suhteen, kestääkö se loppuun asti, Herran tulemukseen asti. Onko meissä Herran rakkaus, jolla voimme rakastaa toisia Hänen ruumiinsa jäseniä?


Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text