Tottumuksen voima
Aivan uuden asuntomme lähelle valmistuu parastaikaa
yksi maamme perusväylistä, koko maan lävitse kulkeva valtatie. Tietöitä ja
vesistön ylittävää Suomen suurinta siltaa on tehty vuosien ajan, ja nyt osa
tuosta tiestä avattiin aamulla liikenteelle. Entinen, huomattavasti heikompitasoinen,
tie oli suljettu puomein ja varustettu ajokieltomerkein. Voidaan sanoa, että
punakeltaiset merkit tukkivat tien kahdessa kohtaa entistä tietä sellaisella
tavalla, että olisi luullut olevan luonnollista,
että autoilijat olisivat valinneet automaattisesti vapaan, uuden väylän. Asiasta
oli kirjoitettu lehdissäkin jo päiviä aikaisemmin. Siitä huolimatta oli todella
mielenkiintoista seurata autoilijoiden käyttäytymistä tänä aamuna.
Seisoskelin melkoisen tovin toisen, etelästä päin
tulevan liikenteen sulkevan puomin luona, seuraten paikalla olevan tielaitoksen
miehen heilumista suuren vadin kokoisen ajokieltomerkin kanssa. Vaikka tie oli
selvästi katkaistu, niin että ainoa vaihtoehto oli ajaa suoraan, ajoi puomien
raosta suuri määrä autoja, tuskin huomioiden miestä, joka hohtavassa
haalarissansa heilutti ajokieltomerkkiä. Nämä autoilijat olivat vuosikausien
ajan tottuneet ajamaan tätä reittiä, ja heistä oli ilmeisestikin mahdotonta
ajatella jotakin muuta. Kaiken tämän seuraaminen tuntui suorastaan koomiselta,
kun läpi hurauttaneet autot sitten kuitenkin käännytettiin toisessa
risteyksessä takaisin. "Miten ihmeessä nämä henkilöt ovat saaneet
ajokorttinsa?", totesi liikennettä ohjaava mies. Niin, miten oli
mahdollista se, että aikuiset, täysikasvuiset ihmiset, ohjasivat autonsa keulan
niin kapeaan rakoon, että ajoneuvo tuskin mahtui menemään siitä? Oliko
tottumuksen voima todellakin niin suuri, ettei mikään tuntunut estävän heitä
valitsemasta yhä edelleen sitä vaihtoehtoa,
joka ei missään tapauksessa tullut kysymykseen jo pelkästään muun
liikenteen turvallisuuden kannalta? Sisimmässäni alkoi jälleen kerran puhua tuo
hiljainen, lempeä ääni, joka niin monta kertaa on johtanut pieneltä vaikuttaneesta
ulkonaisesta asiasta mitä suurimpiin hengellisiin syvyyksiin.
Niin, ihmetyksellä ei ollut rajoja kun seurasi tätä
näytelmää elävästä elämästä. Mitä ihmiset oikein ajattelivat, mitä heidän
mielessänsä liikkui? Ajattelivatko he loppujen lopuksi mitään, olivatko he lainkaan
tietoisia siitä, minne olivat menossa,
mitä olivat tekemässä? Oliko kaikki heidän mielenkiintonsa jossakin
lähikaupungissa tapahtuvissa asioissa, vai olivatko he vielä kunnolla
heränneetkään tähän päivään? Niin, hetken kuluttua en enää ajatellutkaan näitä
autojensa kanssa järjettömästi eteneviä ihmisiä, vaan meitä, tämän ajan
uskovaisia.
Jumala yksin tietää, millaisella murheella päivittäin
ajattelen kaikkea sitä, mitä keskuudessamme on tapahtunut ja tapahtuu tänäkin
päivänä. Ajattelen sitä vuosikymmenistä työsarkaa tämän tälle ajalle
paljastetun Sanan parissa, mistä olemme olleet osallisia niin monen vuoden
ajan. Jos tätä uutta tietä kaupunkimme lävitse on valmistettu ja suunniteltu
monen vuoden ajan, sitä pidemmän aikaa on Jumalan Henki keskuudessamme
rakentanut ja halunnut johtaa todellista Jumalan kansaa uudellee, elävälle
Tielle, joka on mitä suurimmalla selvyydella merkitty meidän eteemme. Niin,
miksi vielä tänäänkin niin monet hurauttelevat kuin kiitävällä hevosella
kieltomerkkien ja puomien lävitse vanhoille, käytöstä poistetuille väylille,
ikään kuin riemusta kiljaisten pysähtymismerkkiä näyttäville
sananpalvelijoille: "Ei! Hevosilla
me tahdomme kiitää! Nopean selässä me tahdomme ratsastaa!" (Jes.30:16).
Me olemme menneiden vuosien aikana jo useampaan
otteeseen todenneet, että meillä kaikilla oli aivan toisenlaiset odotukset
kaiken sen tapahtumisen suhteen, mitä meille oli julistettu Jumalan Sanasta.
Itse julistettu asia ei sen paremmin kokonaisuutenansa kuin ei yksityiskohdiltaankaan
luvannut niitä asioita sellaisella tavalla, kuin mitä me itsekukin mielessämme
ajattelimme ja odotimme tapahtuvaksi. Jumalan tahdon mukainen tie ja suunta
tuotiin kasvojemme eteen ennennäkemättömällä tavalla, mutta nyt näin monen
vuoden kokemuksen perusteella voidaan nähdä meiltä puuttuneen jotakin todella
oleellista ja elintärkeätä. Me emme ottaneet vaarin siitä, mitä Herramme jo
aikoinaan antoi julistaa Israelin kansalle profeetta Jesajan kautta: "Sillä näin sanoo Herra, Herra,
Israelin Pyhä: Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja
luottamus on teidän väkevyytenne..." (Jes.30:15).
Me elämme todella vaikeassa ajassa, jossa itse kutakin,
ennen kaikkea todellista Jumalan lasta, ahdistetaan kaikilta suunnilta. Ei ole
ihme se, jos yksi sun toinenkin on etsinyt apua hätäänsä, apua, joka tulisi hänen
osaksensa mahdollisimman pian, sillä kuka todellakaan haluaisi olla ahdingossa
päivääkään pidempään! Mutta mistä me olemme apuamme etsineet, mihin ovat
odotuksemme suuntautuneet? Tuohon aikaan Israelin kansa alkoi neuvotella
Egyptin kanssa apua saadakseen. Heidän ratsukoidensa tie johti Egyptiin,
takaisin sinne, mistä kansa aikanaan oli paennut Jumalan väkevän käden
johtamana ja suojaamana.
Jos mikä on tarpeen tänä päivänä ja tässä ajassa, on
se, mistä Jaakob kirjoittaa kirjeessänsä: "Niin
olkaa kärsivällisiä, veljet, Herran tulemukseen asti." Mihin asti? Siihenkö asti, kun meitä kohtaa
jokin vastoinkäyminen? Siihenkö asti, kun kaikki menee hyvin, rahat riittävät
elämiseen, veljet ja sisaret suhtautuvat meihin kunnioittaen, maailma jättää
meidät kutakuinkin rauhaan? Siihenkö asti kun pysymme terveenä, kun kaikki
tapahtuu odotustemme mukaisesti? Ei, ei, ja ei! Siihen asti kunnes Herra tulee!
Meitä kehoitetaan toimimaan kuten peltomies, joka kärsivällisesti odottaa maan
kallista hedelmää. Ei hän päivästä toiseen juokse peltonsa laidalle, odottaen
hetkenä minä tahansa sadon olevan valmiin. Ei, hänen on kärsivällisesti
muokattava maa keväällä, kylvettävä siemenensä, annettava sen muhia kosteassa
kevätmullassa, kuolla, voidakseen nousta uuteen elämään, tuottaaksensa ehkä
jopa satakertaisen hedelmän.
Meitä kehotetaan myöskin ottamaan kaikessa
ahdistuksessamme ja vaivankestämisessämme esikuvaksemme profeetat ja ennen kaikkea
Job, joka kärsivällisesti kulki kaikkien häntä kohdanneiden tuskien lävitse.
Olemme useampaan kertaan kuulleet myöskin sen, että alku ei ole lainkaan niin
tärkeä kuin loppu. Se, mikä meille on tärkeintä, ei huipennu jonnekin maallisen
matkamme alkupäähän, ei sen keskipaikkeillekaan, vaan aivan sen loppuun. "...ja lopun, jonka Herra antaa, te
olette nähneet. Sillä Herra on laupias ja armahtavainen."
Me olemme vielä
uskonelämän kilparadalla, keskellä elämämme juoksua. Mutta tässä juoksussa on
noudatettava sääntöjä, kilpailtava rehdisti. Kärsivällisyys on mitä suurimmasta
merkityksestä tässä juoksussa, kilvassa, jossa voittaja kruunataan vasta
lopussa, ei kesken kamppailua. Kysymys ei ole mistään pienestä asiasta, vaan
koko meidän iankaikkisesta autuudestamme. Sen tähden Sana kehoittaa meitä johonkin
sellaiseen, mikä tällä hetkellä tuntuu monelle olevan puheenaihe, josta
mieluiten tulisi vaieta. "Mutta
jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa..." (1.Kor.9:25).
Kärsivällisyys, itsensähillitseminen... Asioita, joita joudumme opettelemaan
koko elämämme ajan!
Niin kuin nuo aamuiset autoilijat, niin monet
meidänkin keskuudessamme ovat halunneet ohittaa kaiken kuulemansa ja näkemänsä,
tahtoen noudattaa vain itse valitsemaansa suuntaa. Kuinka murheellinen täytyykään
Herramme olla seuratessaan kaikkea tapahtuvaa! Hän on valmistanut, asettanut
meidän eteemme uuden, hohtavan, selvän tien, mutta mitä tekevät ihmiset siitä
huolimatta? Heillä on kiire omien tavoitteidensa saavuttamiseen, ja kaiken he
tahtovat aikaansaada omalla tavallansa, kuuntelematta kehoittavaa, varoittavaa
ääntä.
"Kääntymällä
ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän
väkevyytenne..." (Jes.30:15).
Oi, eikö juuri tässä myöhäisessä hetkessä Jumalan Henki huuda meille tätä samaa
varoittavaa ja rakkaudellista viestiä? Tahdommeko me kuulla tämän lempeän ja
rakastavan äänen ja noudattaa sitä? Emme kai halua lukeutua niihin, jotka tuona
aikana murehduttivat Herran Jumalan mielen, niin että Hän joutui sanomaan: "Mutta te ette tahtoneet, vaan
sanoitte: 'Ei! Hevosilla me tahdomme
kiitää... nopean selässä me tahdomme ratsastaa!"
Miten tämä kaikki on mahdollista? Miten saattoi
Israelin kansa tuona aikana olla niin ajattelematon ja muistamaton sen suhteen,
mitä Herra oli sille tehnyt ja mitä se oli saanut kokea suoranaisena Jumalan
ilmestyksenä ja julkitulemisena? "...rauhallisuus ja luottamus on teidän
väkevyytenne!" Kansa ei
käsittänyt mitä se todella merkitsi, miksi Herra kehotti olemaan hiljaa ja
seuraamaan mitä tulee tapahtumaan. Kansa ei käsittänyt mistä uskonelämässä
todellisuudessa oli kysymys. Se ei käsittänyt, mikä on sen osuus kaikessa, ja
mikä käytännössä jää Jumalan osuudeksi. Kansalla oli kiire kaiken luvatun
saavuttamiseen, kaiken sen kokemiseen, mistä sananpalvelijat olivat puhuneet
Jumalan käskystä. Kansako kaiken aikaansaisi jonkin tekemänsä kautta? Kansako
oli ensimmäisellä sijalla kaikessa pelastussuunnitelmaan liittyvässä?
"Ratsuilla tahdomme kiitää!" Ei käsittänyt kansa, että Jumalan työ ei
tapahdu sotaväellä ja voimalla, vaan Hänen Hengellänsä!
Vielä tänä päivänä kaikuu Herran Hengen ääni
seurakunnalle tässä pimenevässä hetkessä, jossa käydään viimeistä ja
ratkaisevaa taistelua: "Älkää
peljätkö; pysykää paikoillanne, niin te näette, minkä pelastuksen Herra tänä
päivänä antaa teille... Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa
hiljaa!" (2.Moos.14:13-14).
Halleluja! Ylistys Herralle! Käsitä Jumalan kansa, käsitä vihdoinkin, että
tässä ajassa Herra itse sotii kansansa puolesta, käyttäen Sanansa terävää ja
lävitse tunkevaa miekkaa. "Herra sotii
teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa!" Nyt ei ole aika kansan puhua,
esittää omaansa, olla äänessä, vaan nyt on aika, jolloin Herran yksin tulee
saada puheenvuoro. Miten Hän sen saa? Kun Hän saa puhua meille Henkensä ja
Sanansa kautta, kun me laitamme käden suullemme ja toteamme Jobin tavoin: "Panen käden suulleni; kerran minä
olen puhunut, enkä enää mitään virka, kahdesti, enkä enää sitä tee." (Job.39:37).
Me jokainen tahdomme saavuttaa päämäärän. Tuskin
kukaan uskovainen haluaisi jäädä matkan varrelle. Mutta miten päämäärä saavutetaan,
miten päästään perille? Mikä, kuka aikaansaa sen?
Tässä ajassa vallitsee monenlaista käytäntöä ja
käsitystä sen suhteen, mikä on oikein. Tämä on suorastaan käsittämätöntä
ajatellen sitä, millaisella selvyydellä Herra on puhunut meille tässä ajassa.
Toisaalta kielletään palvelustehtävät seurakunnan keskuudessa täydellisesti, ja
kuitenkin toisaalta itse kukin pyrkii johtajaksi ja jumalallisen tahdon täytäntöönpanijaksi.
Mutta käsitämmekö lainkaan, mistä on todella kysymys? Mikä on ihmisen tehtävä
ja osuus, ja mikä on Jumalan itsellensä ikuisiksi ajoiksi varaama osuus ja
tehtävä? Onko joku ihminen omine ponnisteluinensa kykenevä saattamaan Jumalan
tahdon tapahtumaan seurakuntansa kohdalla? Voiko joku ihminen ottaa itsellensä
niin suuren aseman seurakunnan keskuudessa, että kaikkien katseet kääntyvät
häneen ja tuovat julki kiitollisuutensa ja kunnioituksensa maallista välikappaletta
kohtaan? Kuka tekee mitäkin? "Niin
sinun kansasi Herra, kulkee perille, kulkee perille se kansa, jonka olet
itsellesi hankkinut. SINÄ VIET HEIDÄT PERILLE..." (2.Moos.15:16-17).
Vaikka Jumala käyttääkin inhimillisiä välikappaleita
toteuttaaksensa tahtonsa maan päällä, ei Hän milloinkaan ole luvannut
inhimillistä kunniaa ja mainetta palvelijoillensa. Hän on todella tarkka
joistakin asioista, ja yksi niistä on se, että Hän ei anna kunniaansa toiselle;
ei, vaikka tämä olisi kuinka suuri jumalanmies. Kunpa todella voisimme käsittää
sen, ettei meillä itsellämme ole mitään ansiota siihen, mitä meille tässä
ajassa tapahtuu. Mistä me voisimme kerskata? Mistä saattoi Paavali kerskata?
Siitäkö, että oli suuri jumalanmies? Oliko hän etsinyt Jumalaa? Kyllä, omalla
tavallansa, mutta hänkin oli saman sanankohdan totuuden alainen, kuten me
kaikki: "Miten siis on? Olemmeko me
parempia? Emme suinkaan... 'Ei ole ketään vanhurskasta, ei anoatakaan, ei ole
ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet
pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä
hyvä on, ei yhden yhtäkään...'" (Room.3:9-12).
Paavali ei etsinyt Jumalaa, vaan Jumala etsi häntä.
Hänen kohtaamisensa Herransa kanssa tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että
koko loppuelämänsä ajan se kalvoi hänen mieltänsä. Hän oli Jumalan vihollinen,
Herran seurakunnan vihollinen, ja tuhosi sitä, kun Tulipatsas asettui hänen
tiellensä. Ei siis ole mikään ihme, että Johannes sattoi kirjoittaa: "Niin he sanoivat hänelle: 'Mitä
meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?' Jeesus vastasi ja
sanoi heille: Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on
lähettänyt." (Joh.6:29).
Mitä me tahdomme tehdä tänä päivänä miellyttääksemme
Jumalaa? Mitä me tahdomme tehdä
nostaaksemme itsemme esiin hiukan hurskaampana kuin joku toinen? Mitä ovat
Jumalan teot tänä päivänä? Jumalan Henki on yhä vielä sama Henki, jonka
tehtävänä on kirkastaa Herra Jeesus Kristus ja siten vastauskin on yhä vielä
sama: "Se on Jumalan teko, että te
uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt!" Missä on sijaa
kerskaukselle, missä sijaa pöyhkeilylle, puoluemielelle, ylpeydelle, jos jopa
uskommekin on Jumalan tekoa, Hänen vaikuttamaansa?
Ensimmäisen tulemuksen sanansaattaja
tuli Elian hengessä ja voimassa, mutta julisti opetuslapsillensa avoimesti ja
rehellisesti: "Ei ihminen voi ottaa
mitään, ellei hänelle anneta taivaasta!" (Joh.3:27). Missä on siis
kerskaaminen, itsekorostus? Jos ihmisellä näyttää olevan jotakin hyvää,
todellista, aitoa hengellisyyttä ja Jumalan mielen mukaista olemusta, niin onko
se kerskaamisen aihe? Mistä kaikki on peräisin? "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä,
valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa. Tahtonsa
mukaisesti hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa
esikoiset." (Jaak.1:18).
Vastaavanlaisia sanankohtia voisimme
tuoda esiin suuren joukon. Eikö meille ole jo selvinnyt se, ettei meistä
itsestämme lähde mitään hyvää? Kaikki, mikä on mainitsemisen arvoista meidän
elämässämme, on lähtöisin ylhäältä, Häneltä, joka on runsas antaja armonsa
mukaisesti.
Jos ajattelemme yksinomaan Herraamme,
joka Filippiläiskirjeen todistuksen mukaan tyhjensi itsensä ja otti orjan
muodon, tullen ihmisten kaltaiseksi, nöyryyttäen itsensä kaiken Häntä
kohdanneen alle, niin kuinka me saatamme ajatella ansainneemme jonkinlaisen
erikoisaseman seurakunnan keskuudessa jonkin hyvän tekomme tai ansiomme johdosta?
Herramme oli esikuvana kaikessa, eläen itse kaiken sen, mistä Hän puhui ja
saarnasi muille. Niinpä sanotaan Hänestä myöskin: "...niin hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa
olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti." (Joh.13:1). Kuinka
ihana, ihmeellinen rakkaus, joka kestää vielä tänäkin päivänä, loppuun asti,
niitä kohtaan, jotka ovat maailmassa, jotka ovat todella Hänen omiansa. Mutta miten
on meidän rakkautemme suhteen, kestääkö se loppuun asti, Herran tulemukseen
asti. Onko meissä Herran rakkaus, jolla voimme rakastaa toisia Hänen ruumiinsa
jäseniä?
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti