Vastauksena
muutamiin yhteydenottoihin kirjoitan ajatuksiani tänä jouluaikana. Äitini
kuoltua neljä vuotta sitten, olen viettänyt aika yksinäisiä jouluja. Olemme
tosin aatonaattoina kokoontuneet poikani luokse koko jäljellä olevana sukuna
viettämään joulua.
Erittäin
riitaisen avioliiton jälkeenkin yksinäisyys tuntuu melko pahalta, ja ajoittain
kaipaus edes jonkinlaisen ihmissuhteen puoleen pyrkii valtaamaan mielen.
Entiseen ei toki ole mitään paluuta eikä kaipausta, mutta nykyinen tilanne on
omalla tavallaan hyvin satuttava. Moni mies ei opi yksin olemiseen, vaikka
elämä jatkuukin.
Ihminen ei
ole ollenkaan sellainen kuin mitä suurin osa mediaa ja kirjallisuutta esittää.
Ihminen on todellisuudessa hyvin raadollinen, puutteellinen ja monella tapaa
epäonnistunut. Tarpeemme melkein kaikilla elämän alueilla jäävät tyydyttämättä
hyvin suuressa määrin. Me kaipaamme rakkautta ja ihmisarvoisuuden tuntoa, mutta
saamme sitä pääsääntöisesti vain jollakin tavoin maksamalla. Me emme saa olla
oma itsemme, meidän on näyteltävä, esitettävä jotakin todellisuudesta
poikkeavaa, koska sellainen on koko ympäristömme.
Oman arvon
tunne on tavattoman arvokas aarre, jota emme saavuta toisten ihmisten kautta,
sen on jossakin määrin synnyttävä omassa itsessämme. Aivan liian suuressa
määrin joudumme ansaitsemaan tunteen välittämisestä ja omasta persoonallisesta
arvostamme.
Kaikesta on
maksettava, usein aivan järjettömälläkin tavalla. Jos itsetuntomme on saanut
kolhuja, pyrimme miellyttämisellämme ostamaan edes pienen määrän hyväksyntää ja
arvostusta. Me olemme tästä riippuvaisia, aivan luonnollisella tavalla, koska
jokainen meistä tarvitsee tietyn määrän todellista välittämistä ja arvostusta.
Oikeastaan on väärin tuomita hyväksymistä etsivä ihminen läheisriippuvaiseksi,
koska vain hyvin, hyvin harvat ihmiset omaavat niin suuren itsetietoisuuden ja
varmuuden, että tulevat toimeen ilman toisia ihmisiä. Me olemme luonnostamme
laumaeläimiä, riippuvaisia oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä.
Tänä aikana
yhteisöllisyys on katoamassa ennen näkemättömällä tavalla. Itsekeskeinen
ajattelu on vallannut suurimman osan ihmiskuntaa. Narsismi on aikamme
iskulause, vaikka sen niin harva pystyy huomioimaan. Koska ihminen ei kykene
täyttämään tarpeitaan yksin, ja suurin osa ihmisistä ajattelee vain itseään,
jää todellisuudessa lähes jokainen vaille sitä, mitä eniten tarvitsisi:
läheisyyttä, kelpaamista sellaisenaan, ilman mitään teatteria tai lavasteita!
Jos ihminen
on omaksunut narsistisen elämäntavan, ei hän ole kykenevä antamaan toiselle ihmiselle
oikeastaan muuta kuin jatkuvaa sydänsurua. Narsistinen ihminen käyttää
hyväkseen lähes jokaista kohtaamaansa ihmistä, tavalla tai toisella, usein itse
käsittämättä elämänsä kieroutuneisuutta ja vilpillisyyttä. Miten hän voisi
tältä alueelta mitään havainnoidakaan, kun elämän malli ympärillä noudattaa
itsekeskeistä ajatusmaailmaa?
Monet meistä
on näissä ympyröissä rikottu hyvinkin vakavalla tavalla. Me kaipaamme jotakin
parempaa elämäämme, haluamme tervehtyä ja toivomme tulevaisuudelta jotakin
parempaa. Mutta kuka tukee meitä tässä pyrkimyksessämme, kun kaikkialla
vallitsee ilmapiiri, missä uskotaan terveeksi vain sellainen ihminen, joka
ajattelee vain omaa parastaan? Terapiaa saa vain ani harva sitä todella tarvitseva.
Tai sitten terapian laatu on aivan väärää kyseistä ihmistä ajatellen.
Me olemme
aivan aiheellisesti surullisia kaiken kokemamme keskellä ja sen jälkeenkin.
Mutta usein surullemme ei ole sellaista tilaa, mikä saisi sen pienenemään.
Päinvastoin, usein surumme katsotaan vihamielisyyden osoitukseksi sitä ihmistä
kohtaan, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä mitä asenteillaan ja tekemisillään saa
aikaan. Tie kaikesta tästä ulos on siis melko mutkainen ja raskas, mutta
kuitenkin mahdollinen.
Kun ihminen
on kyllin kauan vaikeissa olosuhteissa, katoaa helposti terveenä pidetty
näkökyky ja kaikkea alkaa tarkastella vihamielisen ihmisen luoman ilmapiirin
mukaisesti. Tuskin on olemassa ihmistä, joka ei näissä olosuhteissa tavalla tai
toisella ala myötäillä hengenpitimikseen. Ihminen etsii kaikesta huolimatta
hyväksyntää, vaikeimmissakin olosuhteissa!
Miksi ihminen
ei siis yksinkertaisesti irtaudu vaikeasta suhteesta? Mikä meissä on vikana? Ei
varmastikaan mikään. Itselläni on keskinkertaista korkeampi älykkyystaso, mutta
kesti lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tajusin mistä todella on kysymys.
Suurin osa apua etsivistä on aivan normaaleja, järkeviä ihmisiä, usein
korkeasti koulutettujakin. Me olemme tekemisissä voimien ja olosuhteiden
kanssa, jotka ovat vielä tänäkin päivänä useille ammattilaisille käsittämättömiä.
Miten sitten me tavallisina kansalaisina olisimme voineet omata kyvyn valita
toisin?
Joudumme
nielemään suuren määrän vihaa ja katkeruutta elämämme aikana.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti