Social Icons

Pages

tiistai 17. joulukuuta 2013

Jouluna 2010 osa 1




Vastauksena muutamiin yhteydenottoihin kirjoitan ajatuksiani tänä jouluaikana. Äitini kuoltua neljä vuotta sitten, olen viettänyt aika yksinäisiä jouluja. Olemme tosin aatonaattoina kokoontuneet poikani luokse koko jäljellä olevana sukuna viettämään joulua.
Erittäin riitaisen avioliiton jälkeenkin yksinäisyys tuntuu melko pahalta, ja ajoittain kaipaus edes jonkinlaisen ihmissuhteen puoleen pyrkii valtaamaan mielen. Entiseen ei toki ole mitään paluuta eikä kaipausta, mutta nykyinen tilanne on omalla tavallaan hyvin satuttava. Moni mies ei opi yksin olemiseen, vaikka elämä jatkuukin.
Ihminen ei ole ollenkaan sellainen kuin mitä suurin osa mediaa ja kirjallisuutta esittää. Ihminen on todellisuudessa hyvin raadollinen, puutteellinen ja monella tapaa epäonnistunut. Tarpeemme melkein kaikilla elämän alueilla jäävät tyydyttämättä hyvin suuressa määrin. Me kaipaamme rakkautta ja ihmisarvoisuuden tuntoa, mutta saamme sitä pääsääntöisesti vain jollakin tavoin maksamalla. Me emme saa olla oma itsemme, meidän on näyteltävä, esitettävä jotakin todellisuudesta poikkeavaa, koska sellainen on koko ympäristömme.
Oman arvon tunne on tavattoman arvokas aarre, jota emme saavuta toisten ihmisten kautta, sen on jossakin määrin synnyttävä omassa itsessämme. Aivan liian suuressa määrin joudumme ansaitsemaan tunteen välittämisestä ja omasta persoonallisesta arvostamme.
Kaikesta on maksettava, usein aivan järjettömälläkin tavalla. Jos itsetuntomme on saanut kolhuja, pyrimme miellyttämisellämme ostamaan edes pienen määrän hyväksyntää ja arvostusta. Me olemme tästä riippuvaisia, aivan luonnollisella tavalla, koska jokainen meistä tarvitsee tietyn määrän todellista välittämistä ja arvostusta. Oikeastaan on väärin tuomita hyväksymistä etsivä ihminen läheisriippuvaiseksi, koska vain hyvin, hyvin harvat ihmiset omaavat niin suuren itsetietoisuuden ja varmuuden, että tulevat toimeen ilman toisia ihmisiä. Me olemme luonnostamme laumaeläimiä, riippuvaisia oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä.
Tänä aikana yhteisöllisyys on katoamassa ennen näkemättömällä tavalla. Itsekeskeinen ajattelu on vallannut suurimman osan ihmiskuntaa. Narsismi on aikamme iskulause, vaikka sen niin harva pystyy huomioimaan. Koska ihminen ei kykene täyttämään tarpeitaan yksin, ja suurin osa ihmisistä ajattelee vain itseään, jää todellisuudessa lähes jokainen vaille sitä, mitä eniten tarvitsisi: läheisyyttä, kelpaamista sellaisenaan, ilman mitään teatteria tai lavasteita!
Jos ihminen on omaksunut narsistisen elämäntavan, ei hän ole kykenevä antamaan toiselle ihmiselle oikeastaan muuta kuin jatkuvaa sydänsurua. Narsistinen ihminen käyttää hyväkseen lähes jokaista kohtaamaansa ihmistä, tavalla tai toisella, usein itse käsittämättä elämänsä kieroutuneisuutta ja vilpillisyyttä. Miten hän voisi tältä alueelta mitään havainnoidakaan, kun elämän malli ympärillä noudattaa itsekeskeistä ajatusmaailmaa?
Monet meistä on näissä ympyröissä rikottu hyvinkin vakavalla tavalla. Me kaipaamme jotakin parempaa elämäämme, haluamme tervehtyä ja toivomme tulevaisuudelta jotakin parempaa. Mutta kuka tukee meitä tässä pyrkimyksessämme, kun kaikkialla vallitsee ilmapiiri, missä uskotaan terveeksi vain sellainen ihminen, joka ajattelee vain omaa parastaan? Terapiaa saa vain ani harva sitä todella tarvitseva. Tai sitten terapian laatu on aivan väärää kyseistä ihmistä ajatellen.
Me olemme aivan aiheellisesti surullisia kaiken kokemamme keskellä ja sen jälkeenkin. Mutta usein surullemme ei ole sellaista tilaa, mikä saisi sen pienenemään. Päinvastoin, usein surumme katsotaan vihamielisyyden osoitukseksi sitä ihmistä kohtaan, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä mitä asenteillaan ja tekemisillään saa aikaan. Tie kaikesta tästä ulos on siis melko mutkainen ja raskas, mutta kuitenkin mahdollinen.
Kun ihminen on kyllin kauan vaikeissa olosuhteissa, katoaa helposti terveenä pidetty näkökyky ja kaikkea alkaa tarkastella vihamielisen ihmisen luoman ilmapiirin mukaisesti. Tuskin on olemassa ihmistä, joka ei näissä olosuhteissa tavalla tai toisella ala myötäillä hengenpitimikseen. Ihminen etsii kaikesta huolimatta hyväksyntää, vaikeimmissakin olosuhteissa!
Miksi ihminen ei siis yksinkertaisesti irtaudu vaikeasta suhteesta? Mikä meissä on vikana? Ei varmastikaan mikään. Itselläni on keskinkertaista korkeampi älykkyystaso, mutta kesti lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tajusin mistä todella on kysymys. Suurin osa apua etsivistä on aivan normaaleja, järkeviä ihmisiä, usein korkeasti koulutettujakin. Me olemme tekemisissä voimien ja olosuhteiden kanssa, jotka ovat vielä tänäkin päivänä useille ammattilaisille käsittämättömiä. Miten sitten me tavallisina kansalaisina olisimme voineet omata kyvyn valita toisin?
Joudumme nielemään suuren määrän vihaa ja katkeruutta elämämme aikana.

Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text