10.12.1992
Tuskin oli koskaan ollut sellaista aikaa kuin juuri
nyt. Oli suorastaan käsittämätöntä se, kuinka ihmiset saattoivat Jumalan Sanan
toteutumaan aivan päivittäisessä elämässänsä. Tämä käsittämättömyys ei
perustunut siihen, mitä tapahtui niin sanotun maailman keskuudessa, vaan ymmärrykseen
ei saattanut mahtua se, että uskovaisina itseänsä pitävät ihmiset käyttäytyivät
siten kuin käyttäytyivät. Siinäkään ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, vaan
kaikki johtui siitä, ettei oltu todella käsitetty mistä Jumalan Sana puhuu
näiden viimeisten päivien tapahtumien kohdalla.
Yhä enemmän seurakunnan ulkopuoliset ihmiset
pitäytyivät kiinni näkyviin asioihin ja kielsivät lähes kaiken jumalallisen
olemassaolon. Merkittävää oli ainoastaan se, mitä saattoi käsin kosketella,
mikä toi mielihyvää ja tyydytystä niin keholle kuin tunteillekin. Luonto
saastui saastumistansa, mutta siitä huolimatta ihminen jatkoi sen riistämistä
ja hyvinvoinnin tavoitteluansa. Saavutettuja etuisuuksia ei kukaan ollut valmis
luovuttamaan edes pienimmässä määrin.
Mutta miten oli sitten niinsanotun seurakunnan
suhteen? Tai miten oli todellisen seurakunnan suhteen? Oliko se vapaa kaikesta
siitä, mitä maailman keskuudessa tapahtui? Osa niin uskovaisista kuin
julistajistakin teki parhaansa, ainakin omasta mielestänsä, erottautuaksensa kaikesta
siitä sodomalaisesta ja gomoralaisesta menosta, joka vallitsi kaikkialla.
Julistus vaihteli aina sen mukaan, millaisista olosuhteista saarnaaja oli
kotoisin ja mitä tämä oli elämässänsä joutunut kokemaan. Mutta oliko tämä
todellakin se kriteeri, minkä mukaan todellinen Jumalan Sanan julistus sai
määräytyä? Eikö kaikki tämä sielullinen ja persoonallinen kokemus ja
ajattelutapa kaiken julistuksen takana johtanut enemmänkin siihen, että
itsekukin sai kuulla omaan korvasyyhyynsä juuri sitä, mitä joku hänelle omien
tuntemustensa mukaisesti julisti?
Eikö henkilökohtainen kokemus ollut nimenomaan se,
mitä jokaisella tuli olla, niin julistajalla kuin kuulijallakin? Eikö
nimenomaan persoonallinen kohtaaminen Herran kanssa ollut perusedellytys
kaikelle aidolle kristilliselle elämälle? Ilman sitähän ei kukaan voisi todella
julistaa ja todistaa jostakin todellisesta, tässä elämässä koetusta ylimaallisesta!
Mutta lukiko kukaan todellakaan enää Raamattua,
Jumalan Sanaa, joka on ainoa todellinen auktoriteetti jokaiselle aidolle
Jumalan lapselle? Tuliko kukaan kaiken tämän julistuksen keskellä muistaneeksi
tai ajatelleeksi sitä, mistä Kirjoitukset myöskin
puhuivat? Jokainen tuntui muistavan ja panevan merkille ainoastaan ne kohdat,
jotka hänelle itselleen olivat tulleet arvokkaiksi ja merkityksellisiksi.
Osaltaan kaikessa tässä ei ollut mitään väärää, sillä hyvin suuressa määrin
tuli olla juuri näin. Kun Sana puhutteli sydämiä, jäivät nämä koskettavat asiat
erikoisella tavalla kunkin sisimpää koskettamaan ja osaltaan askarruttamaan.
Mutta mihin sitten perustui mahdollinen virheellisyys niin julistuksessa kuin
kuulemisessakin? Mitä tehtiin kaikesta huolimatta väärin, niin väärin, ettei
toteutunut se, mitä Seurakunnan Herra odotti omiltansa?
"Pidä
sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka
ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee..." (Room.14:22). Joka hiukankin tuntee Raamattuansa, ei
vaadi tämän sanankohdan kuullessaan heti suureen ääneen joitakin toisia
sanankohtia, jotka sen vahvistaisivat, sillä samassa luvussa puhutaan koko sen
pituudelta juuri tästä asiasta. Siksi tätä lukua voitaisiinkin hyvällä syyllä
kutsua "Omantunnon luvuksi". Johannes puhuu aivan ilmiselvästi
samasta aiheesta mainitessaan: "Rakkaani,
jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan" (1.Joh.3:21).
Hopeajärvellä Johannes joutui juuri nimenomaan tässä
ajassa ajattelemaan hyvinkin paljon näitä asioita, sillä tuntui todellakin
siltä, kuin suurin osa julistajista, lähes poikkeuksetta, pyrkisi nimenomaan
siihen, että kuulijoiden sydämissä olisi jatkuva epävarmuus ja tietynlainen syyttävä
tunne. Toisaalta puhuttiin uskonvarmuudesta ja vapaudesta Herrassa, mutta
toisaalta taas ikään kuin kätketysti pyrittiin horjuttamaan itsekunkin ajatuksia
ja näkemyksiä, ainakin niiden, jotka eivät kuuluneet tiiviiseen perusryhmään,
joka kaikkinensa riippui kiinni siinä julistajassa, jonka he katsoivat lähinnä
vastaavan sitä, mitkä heidän odotuksensa olivat todelliselta julistajalta.
Mutta elettiinkö nyt todellakin aikaa, jossa yksilöllä ei ollut minkäänlaista
vapautta, omantunnon vapautta? Määräsivätkö nyt uuden ajan Galatalaiset
julistajat kaiken sellaisella tavalla, ettei itsekunkin enää tarvinnut miettiä
näitä asioita? Syntiä oli se, minkä itsekukin julistaja synniksi julisti, omien
kokemustensa ja tuntemustensa pohjalta!
Kristillisen elämän peruspulma oli selvästikin siinä,
että Jumalan Sanaa luettiin tiettyyn pisteeseen asti, mikä määräytyi sen
mukaisesti, mistä milloinkin oli kysymys. Ottakaamme esiin muutamia selventäviä
asioita.
Klaus luki Raamattuansa aivan omalla tavallansa, niin
että jokainen häntä tunteva saattoi melkein etukäteen arvata, mitä hän tiettyjä
sanankohtia siteeratessaan tulisi sanomaan seuraavaksi. Vaikka nyt elettiin aikaa,
jossa suuri jumalanmies oli vaikuttanut ja tuonut julki Jumalan tahdon
seurakuntaansa kohtaan, mikä lyhykäisyydessään oli: todellisten jumalanlasten
tuli palata takaisin alkuun, alkuperäiseen apostolien ja profeettojen opetukseen,
koko Jumalan Sanan pitämiseen kannesta kanteen, niin siitä huolimatta voitiin
havaita melkein jokaisella olevan omat erikoiskorostuksensa nimenomaan sen
mukaisesti, mitä heidän elämässään oli tapahtunut.
Klaus oli aikanaan ollut suoranainen pelihullu. Oli
kysymys sitten mistä tahansa pelista, korttipelistä, kolikon heittämisestä tai
jostakin rahapalkinnon sisältävästä voiton tavoittelusta, hän oli koko sielunsa
ja ruumiinsa voimasta ollut siinä mukana. Mutta tultuaan uskoon vuosikausia
sitten, oli hän hylännyt kaiken sen jumalattomana menona, ja arvata saattaa,
että vieläkin yksi hänen lempilainauksistaan Pyhästä Sanasta liittyi ihmisten
arpapeleihin ja eksytyksen kavaliin juoniin. Tämän seurauksena ei hänen
kodissansa sallittu minkäänlaisia pelejä edes lasten leikeissä. Kaikki peleihin
viittaavakin sai Klausin hurskaat tunteet kuohumaan, niin että jokainen lasten
kotiin salakuljettama leikkikorttipakka tai vaikkapa pankin lahjoittama
aarteenetsintäpeli löysi tiensä karjakeittiön uunin liekkeihin. Jos tuli ei
valmiiksi palanut, se aivan varmasti sytytettiin tätä jaloa tarkoitusta varten,
niin ettei kuumuus hehkunut ainoastaan tuossa tulisijassa, vaan myöskin lasten
punottavilla poskilla tai pakaroilla. Kenenkään seurakuntalaisen ei tullut
antaa lastensa leikkiä näillä kuolemanvakavilla asioilla, sitä Klaus painotti
lähes kuukausittain saarnoissansa. Kaikki sen tähden, että hänellä oli omakohtainen
kokemus näistä asioista, ja Herra oli hänen sydämellensä paljastanut niiden
olevan syntiä. Mutta merkitsikö tämä julistus nyt sitä, että nämä asiat olivat
syntiä myöskin kaikille muillekin ihmisille, kaikissa muissa perheissä?
Thomas oli aikoinaan ollut kova poika tanssimaan, ja
eikä siinä kyllin, hän oli siihen aikaan ollut seudun lahjakkain pelimanni.
Mikä tahansa soittopeli hänen käsissänsä oli tuottanut suurta iloa kaikille ympärillä
oleville kuulijoille, niin että häntä oli pyydetty tahdin antajaksi jopa
kauempanakin sijaitseville seuduille. Tuskin oli sellaisia tanssiaisia tai
juhlia, missä Thomas ei olisi soittanut etuoikeutettuna "Vuoriston Paganiinina".
Thomas oli tullut uskoon hyvin ahdasmielisen joukon
piirissä, niinkuin selvästi tulee julki edellisistä luvuista tässä kirjassa.
Niinpä hän oli suorastaan tuntenut helvetin liekkien korventavan koko olemustansa
ajatellessaan virtuoosiuraansa "Paganiinina", josta hän nyt oli
oppinut niin paljon, että tämä paholaisen voimalla oli taitonsa hankkinut. Jos
tuo joukko iskosti hänen sisimpäänsä tietynlaisen synnillisyyden ja ahdasmielisyyden,
niin omasta kokemuksestaan hän nyt saattoi todistaa elämänsä loppuun asti
kevyen musiikin synnillisyydestä. Saattoi hyvin arvata hänen tunteensa, kun
seurakunnan keskuudessa perustettiin orkesteri, johon kuului niin nuoria kuin
vanhempiakin soittajia. Kauhistuksen huippu oli se, kun paikkakunnalle
muuttanut hanurinsoittaja hyväksyttiin joukkoon! Thomasin oli kuitenkin
vaiettava näistä hänelle tärkeistä syntikysymyksistä, sillä seurakunta
yksimielisesti nautti orkesterin soitosta. Viuluja, trumpetteja, kitaroita, ja
sitten vielä hanuri! Synti oli tullut seurakunnan keskuuteen, sillä kaikkia
näitä soittimia käytti maailma menoissansa ja matkallansa helvettiin!
Klausille oli syntiä kaikki peleihin liittyvä, ja
niinpä sen tuli olla syntiä myöskin muille seurakuntalaisille, vaikka nämä
eivät sitä tahtoneetkaan käsittää. Thomasille oli syntiä kaikki tällaisilla
soittimilla soitettu tai säestetty musiikki, olkoon se sitten hengellistä tai
maallista. Mitä tuli vuoristossa yleisesti soitettavaan ja laulettavaan
kansanmusiikkiin, se oli hänelle kauhistus. Johanneksen kotona hän oli silloin
tällöin sattunut kuulemaan näitä tämän isänmaallisiksi kutsumia
musiikkikappaleita, eikä enää ihmetellyt yhtään sitä, jos tämä oli joutunut
siihen tilaan, missä oli. Oli sitten kysymys lasten tai vaimon avaamasta
radiosta tai nauhurista, sillä ei ollut mitään merkitystä. Nyt oli tuo perhe
niin maallistunut, ettei heti paennut paikalta, jos jokin soittokulkue sattui
tulemaan vastaan kadulla tai jossakin tavaratalossa esiintyi kansallispukuinen
orkesteri. Ei, nämä maailmallismieliset jopa pysähtyivät kuuntelemaan ja
nauttimaan tästä vihollisen tuottamasta musiikista!
Jo nyt näemme, että ihmisten elämänvaiheet suuresti
vaikuttavat siihen, mitä itsekukin näkee oikeaksi tai vääräksi, ajattelematta
ollenkaan sitä, että joku toinen ei milloinkaan elämänsä aikana ole joutunut samanlaisten
asioiden kanssa vastakkain. Syntikäsite oli itsekullekin hyvin erilainen, ilman
että olisi syvemmin mietitty sen olemusta ja merkitystä. Kukin määritteli sen
omalla tavallaan, käsittämättä sen perusolemusta. Synti on asia, joka
vahingoittaa ihmistä, vie häntä pois Jumalan luota. Mutta eikö näistä asioista
ollut sittenkin tullut jotakin sellaista, mikä oli langetukseksi toiselle
matkamiehelle? "Älkäämme siis enää
toisiamme tuomitko, vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen
loukkauskiveä tai langetusta. Minä tiedän ja olen varma Herrassa Jeesuksessa,
ettei mikään ole epäpyhää itsessään; vaan ainoastaan sille, joka pitää jotakin
epäpyhänä, sille se on epäpyhää" (Room.14:14).
Mitä oli siis todellisuudessa se julistus, mistä
seurakunta nyt tuli osalliseksi? Itsekukin saarnastuolissa seisova vakuutti
puhuvansa itsensä Herran valtuuttamana, ja puhuvansa vain sen, mitä Tämä heidän
sydämellensä julistettavaksi laittoi. Mutta missä kulki raja itsekunkin
omantunnon ja uskon välillä? Pääsikö nyt enää lainkaan toteutumaan sanankohta: "Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se
usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä
hän oikeaksi havaitsee" (Room.14:22). Olivatko nämä julistajat todella
Herran asialla, yrittäessään kaikin tavoin saada kuulijansa epäilemään ja
epäröimään sen suhteen, minkä olivat oikeaksi havainneet? Oliko oikein se,
kuinka Klausin kädet hikosivat hänen istuessaan Johanneksen olohuoneessa ja
katsellessa lasten pelaavan "Afrikan tähteä" tai vastaavaa? Miksi
Thomasin täytyi oikein pistää kätensä taskuun voidaksensa olla paiskaamatta
lattiaan Klausin piirongin päällä soivaa nauhuria?
Hartmut oli aikoinaan ollut kova juoppo ja oli
harrastanut melkoisen vapaata seksiä humalatilassansa. Uskossa olonsa
alkuvaiheissa hän oli mitä painokkaimmin antanut ymmärtää olevan parasta sen, että
mies jää yksin. Veljilleen hän oli puhunut järkeä aina kun oli havainnut näiden
suunnittelevan seurustelun aloittamista. Jumala oli hänelle selvästi
osoittanut, että uskovaisen miehen oli parempi palvella vain Herraa eikä
antautua kantamaan huolta vaimon toivomusten täyttämisestä! Naiset olivat
kaiken pahan alku, ja ne hänet olivat itseasiassa saaneet aloittamaan ryyppäämisensä.
Kaikenlaiset pelit olivat syntiä, soittimet olivat syntiä, urkuja
lukuunottamatta, kaikenlainen ei hengellinen musiikki oli syntiä,
hengellinenkin, jos sitä ei soitettu oikeilla instrumenteilla; nyt oli
naimisiinmenokin syntiä, saati sitten pisarankaan alkoholia nauttiminen.
Liköörikaramellitkin olivat saatanallinen juoni saada ihmiset tuon kadottavan
juoman makuun!
Miten ollut Herran puheen suhteen, mutta jonkin vuoden
kuluttua Hartmut rakastui tapaamaansa viehättävään tyttöön ja meni naimisiin,
sai kymmenkunta lasta ja erosi, alkaen uudelleen julistaa naisten jumalattomuudesta
ja pahaan viekoittelemisesta.
Karl oli majatalonpitäjän, Franzin nuorempi veli, joka
oli naimisissa hyvin tiukkailmeisen naisen kanssa. Tämä ei aikoinaan ollut
mikään kovin paha ihminen, josta olisi voitu sanoa, että hän oli kuluttanut elämänsä
voimat maailmallisissa asioissa, mutta yksi aivan ilmiselvä pahe oli hänelläkin
ollut. Hän oli mahdoton syömisessänsä! Hän söi kaikkea hyvää ja helli
ruumistansa niin sokeria kuin rasvaakin sisältävillä aineilla, niin että hänen
painonsa kipusi hyvää matkaa toiselle sadalle kiloa. Hän oli jo melkein valmis
istutettavaksi erikoisleveään rullatuoliin, sillä jalat eivät enää tahtoneet
kantaa.
Mutta pelastukseksi kaikesta tuli sairaus, joka alkoi
jäytää hänen jäsenissänsä sellaisella tavalla, että hän laihtui alle vuodessa
melkein puolet painostansa. Nyt tultuaan uskoon kymmenkunta vuotta sitten, hän
oli aluksi niin innokas todistamaan ihmelaihtumisestansa, että häntä voitiin
sanoa melkein "laihdutussaarnaajattareksi". Aivan kuten raittiusintoilijat
ja naisvapautusliike aikoinaan saarnasi alkoholin kiroista, niin saarnasi tämä
urhea nainen kaikenlaista mässäilemistä ja nautiskelua vastaan. Hän jakoi
kaikkialla ihmisille pieniä painattamiansa ohjevihkosia, joissa esitteli kuinka
yksinkertaisella ruualla ihminen tulee toimeen. Kaikki sellainen ruoka, josta
ihminen nautti ja saattoi sanoa: tämä on todella hyvää!, oli syntiä ja
maailmallisten himojen tyydyttämistä. Niinpä ei siis ole mikään ihme, että
Karlkin oli suorastaan kuivettuneen laihan näköinen. Ainoa lohdutus tässä
ahdistuksessansa hänellä oli poikkeminen silloin tällöin veljensä perheen
pitämään majataloon Hopeajärven rannalla. Silloin Martha asetti hänen eteensä
kukkuraisen, höyryävän lautasen, jolle oli ladottu sellainen määrä lihaa ja
herkkuja, että miesparka selviäisi taas sen viikon nääntymättä nälkään!
Sanomattakin on selvää, että seurakunnan keskuudessa
näistä asioista puhuttiin aina siellä, missä tämä Karlin vaimo oli paikalla, ja
oli niistä puhuttava aina Karlinkin silloin kun sai puheenvuoron, sillä jos hän
ei sitä olisi tehnyt, ei vaimon mieltymys olisi levännyt hänen yllänsä!
Seurakuntalaista ahdistettiin siis jo tällaisella
määrällä synniksi luokiteltavia asioita, mutta olisiko tässä ollut kaikki? Ei,
vaan lähes jokaisella oli jotakin tuotavanansa mukaan tähän soppaan, niin että
jokaisen tuomitsijana oli kymmeniä erilaisia toisten ihmisten omiatuntoja.
Veli A. julisti kaikenlaisia makkaroita vastaan,
ilmoittaen vakavalla äänellä ja kätensä nyrkkiin puristaen, ettei uskovaisen
tullut syödä verta. Tämä asia oli jokaiselle ilmiselvä, niin ettei kukaan
ainakaan tämän yhteisön jäsen syönyt verta missään muodossa. Ihmeteltävää oli
kuitenkin se, että esimerkiksi koulussa lasten kertoman mukaan helluntailaisten
lapset söivät verilettuja ja veriruokia suurella intohimolla, vaikka Raamattu
selvästi toi julki sen, ettei se ollut hyväksyttävissä, vaan oli itseasiassa
suoranaisesti Jumalan kiroama asia.
Mutta nyt saatettiin seurakunnan tietoisuuteen, että
lihateollisuus hajotti veren elilaisiksi tuotteiksi, joita sitten lisättiin
liharuokiin. Nyt ei siis voinut ostaa enää mitään valmista liharuokaa kaupasta,
koska ei voinut olla varma siitä, ettei juuri kyseisessä ruuassa ollut näitä
kiellettyjä aineita! Nyt seurakuntalainen siis oli sidottu ja rajattu tälläkin
alueella!
Synnin määrällä ei ollut täyttymystä, sillä samainen
veli alkoi opettaa, ettei uskovainen saanut omistaa mitään muuta kuin
korkeintaan oman sängyn vuokrahuoneessa. Kaikki muu oli synnillistä ruumiin himojen
tyydyttämistä!
Kun koottiin yhteen kaikki se, mitä itsekukin tähän
soppaan aineksiksi kantoi, ei kukaan seurakuntalaisista olisi saavuttava luvattua,
jos kaikki tämä syntiä oli!
Ihmisellä näyttää olevan pohjaton tarve verrata
itseänsä itseensä ja toisia itseensä, ja kelpuuttaa ainoastaan sellaiset
ihmiset, jotka täydellisesti vastaavat hänen omaa olemustansa ja ajatuksiansa.
Eli siis kenellekään ei kelpaa kukaan, koskapa vertauskohde muuttuu, vaikka
onkin itsessä, aina sen mukaan ketä itseen verrataan. Oman itsensä uskotaan
olevan aina jotakin parempaa kuin mitä toinen on, ja jos vertailu ei muuten
tuota haluttua tulosta, asetetaan toisen ylle sopiva määrä syyllisyyttä ja
puutteellisuutta, on se sitten perusteltua tai ei. Tärkeintä on se, että itse
on parempi kuin toiset, ajattelematta yhtään sitä, että Jumala näkee kaiken ja
tietää kaiken. Totuutta siis työnnetään tämänkin ajan seurakunnan keskuudessa
takaperin ja vanhurskaus on enemmänkin tiettyjen asioiden pitämistä kuin aito
sydämen asenne!
Hätkähdyttävintä kaiken tämän keskellä kuitenkin oli
se, että poikkeuksetta tämän uskonnäkemyksen keskuudessa vedottiin Jumalan lähettämään
julistajaan ja poimittiin hänen saarnoistaan kohtia, jotka suorastaan saatiin
hätkähdyttämään kuulijakuntaa. Sanansaattaja siis oli sanonut näin, mitä
julistaja nyt siteerasi. Monikaan ei ollut itse näitä kirjasinakin olevia
saarnoja lukiessaan tullut ajatelleeksi asiaa sillä tavalla, mutta nyt
julistajan kuuluttaessa suurella paatoksella ja ääni väristen itsellensä
paljastetun Jumalan tahdon näiden lainausten kautta, joutui kuulijakunta nyt
näkemään ja kuulemaan jotakin aivan uutta.
Mutta onko todella sananjulistusta se, kun siteerataan
jonkun toisen jumalanpalvelijan saarnoja ja poimitaan niistä muutamia itselle
soveltuvia kohtia? Kun Paavali hyvin painokkaasti kehoittaa ja vannottaa Timoteusta:
"Saarnaa Sanaa!", niin
tarkoittaako se nyt sitten sitä, että kukin julistaja jälleen kerran omien
kokemustensa ja elinpiirissänsä vaikuttaneiden asioiden puitteissa poimii
jonkun toisen saarnoista kaiken sellaisen, mikä vahvistaa hänen omia
näkemyksiänsä ja ajatuksiansa?
Oli täysin käsittämätöntä ja järjetöntä, ikävä kyllä
vain hyvin harvoille, se, että tähän siteeraamiseen oli mennyt mukaan lähes
jokainen sananjulistaja. Jos jo oman seurakunnan piirissä edellä kertomiemme asioiden
johdosta vallitsi tällainen tilanne, niin miten olikaan silloin, kun saapui
ulkopuolisia julistajia mitä erilaisimmista olosuhteista ja piireistä! Oliko
nyt mahdollista saavuttaa se tila, missä alkuseurakunnan veljemme ja sisaremme
olivat? Sinänsä ei tämä erilaisten näkemysten kirjo ollut niin vakavaa, ja
harva todella pani merkille sen seuraamukset, sillä ne eivät olleet aivan noin
vain havaittavissa. Mutta kun tarkkasilmäinen ja sydämen herkkyyttä omaava
tarkkaaja seurasi itsekunkin seurakuntalaisen elämää, voitiin selvästi todeta,
että kaikki tällainen julistus ei
näennäisestä hurskaudestansa huolimatta palvellut niinkään Jumalan
seurakunnan todellista parasta ja sen yhteyttä, vaan enemmänkin itsekunkin
itsekkäitä pyyteitä ja ilmiselvää hallitsemisen halua.
Ottakaamme esimerkiksi veli X, joka palavasti saarnaa
kaikkea syntiä ja maailmallisuutta vastaan. Kautta saarnansa hänen suustansa voidaan
kuulla sanat: "Profeetta sanoi, profeetta sanoi, profeetta sanoi. Lukekaamme
siitä ja siitä saarnasta, mitä profeetta sanoo!" Kun hän vielä etukäteen
ilmoittaa kohta puhuvansa jostakin todella tärkeästä ja painokkaasta, mikä
todellisuudessa ei sitten olekaan hänen puhettansa, vaan sitaatteja sitaattien
perään, niin kuulijakunta on suorastaan mykistynyt. Tämä on siis Herran tahto
ja Jumalan puhetta!
Mutta mitä on se, mitä kuulijakunta todellisuudessa
kuulee ja mitä sille tarjotaan? Onko tämä nyt sen toteuttamista, mistä tuo
suuri jumalanmies mainitsee: "Sanokaa ainoastaan se, mitä minä olen
sanonut, älkääkä muutelko sitä; älkää panko suuhuni sanoja, joita en ole sanonut!"
Voidaksemme selvästi ymmärtää mistä on kysymys, ottakaamme aivan luonnollisesta
elämästä esimerkki, joka mitä parhaimmin kuvaa sitä, mitä juuri tälläkin
hetkellä tapahtuu seurakunnan keskuudessa.
Jos ajattelemme sitä, että Herran seurakunnassa
tapahtuvaa työtä verrataan rakennuksen rakentamiseen, voidaan jälleen kerran
ottaa esimerkiksi jo suurta kuuluisuutta aikaansaanut kokoushuoneen
remontointi. Oma lukunsa sinänsä on Isabelin sukunsa kanssa töhrimä julkisivu,
mutta tietyt remontin aikana julkitulleet piirteet seurakuntalaisissa eivät
nekään ole aivan merkityksettömiä.
Koko rakentamisen ajan vallitsivat mitä erilaisimmat
näkemykset sen suhteen, miten kaikki olisi tullut tehdä ja mitä materiaaleja
mihinkin tuli käyttää. Eli tilanne oli aivan sama kuin mitä hengellisestikin
vallitsi. Koko ajan sai Johannes ja osaltaan Klauskin olla vahtimassa, etteivät
kaikki innokkaat päässeet panemaan omintakeista "Eskon puumerkkiänsä"
johonkin yksittäiseen osaan sisustusta tai ulkopuolta.
Kun Romanian vallankumous oli suoritettu, leikkelivät
ihmiset maan lipusta pois siinä olleen hallitsijan tunnusmerkin. Ihmiset siis
heiluttelivat lippuja, joissa oli suuri reikä!
Eräässä piispan pitämässä puheessa Johannes kuuli
tämän sanovan: "On aina ollut ihmisiä, jotka ovat meidänkin maamme lippuun
halunneet laittaa oman tunnuksensa!" Kuinka elävä kuva syntyikään tämän sisimmässä
hänen ajatellessaan kaikkea sitä, mitä seurakunnan keskuudessa oli tapahtunut
ja tapahtui koko ajan! Tässä oli juuri se, mikä oli ehkä suurin virhe niin
julistajien kuin kuulijoidenkin elämässä. Kukin julistaja ei hävennyt ja
kaihtanut tavalla tai toisella liittää seurakunnan yllä liehuvaan viiriin tai
lippuun jotakin omaa tunnustansa, jonka johdosta kansa ehkä tiedostamattaankin
palvoi todellisen kunnioituksen aiheen rinnalla tätä julistajaa. Ja jos
julistajat olivat häpeämättömiä tässä oman kunnian etsimisessä, ei kansa ollut
sen paremmassa tilassa hyväksyessänsä kaiken tämän tapahtumisen. Seurakunnan
yllä liehuvassa lipussa tuli lukea vain yksi asia: "Herra on minun
lippuni" (2.Moos.17:15), eli vain se yksi Nimi, joka on yli kaikkien: "HERRA JEESUS KRISTUS".
Kun julistaja ei todellisuudessa julistakaan omalla
suullansa, vaan jonkun toisen suulla, on lopputulos tosin hurskas ja
jumalalliselta näyttävä, kun julistaja vielä toistamiseen saarnansa aikana
vakuuttaa Herran puhuvan, mutta kuka todellisuudessa puhuu, kuka sanoo mitä?
Kokoushuoneen remontin yhteydessä oli selvästi
pantavissa merkille se, että itsekullakin oli oma ajatuksensa kunkin työvaiheen
suorittamisesta, ja itsekukin katsoi itsestäänselväksi etuoikeudeksensa
suorittaa juuri mieltänsä kiehtovan yksityiskohdan haluamallaan tavalla. Mutta
miltä olisikaan rakennus näyttänyt, jos jokainen olisi saanut tahtonsa
toteutumaan! Yksi seurakunnan jäsenistä oli sukua kuuluisalle arkkitehdille ja
suunnittelijalle, ja tämä oli sukulaisrakkauttansa laatinut, joskaan ei kovin
yksityiskohtaiset, mutta kuitenkin riittävät piirustukset ja suunnitelmat,
jotta olisi muodostunut harmooninen kokonaisuus. Mutta miksi nyt melkein kaikki
olivat halukkaita muuttamaan näitä suunnitelmia niin radikaalilla tavalla?
"Minä haluan nähdä kokouksiin tullessani ihanan kierrekasvini eteisen
seinällä", sanoi Brunhilde, ripusteltuaan, kuka tietää milloin, muiden
mielipidettä kysymättä köynnöksensä eteisen vielä keskeneräiselle seinälle.
"Minä haluan kattoikkunan aivan kokoussalin etuseinälle tulevan ristin
yläpuolelle, niin että voin nähdä taivaan aina kun korotan katseeni!"
ilmoitti Thomas.
Itsekukin halusi mitä halusi, ja olisi ollut
mahdotonta noudattaa kaikkia näitä pyyteitä. Mitä enemmän ihmiset halusivat
muutoksia, sitä enemmän alkuperäiset piirustukset alkoivat miellyttää niin
Johannesta kuin niitäkin, jotka rohkenivat tuoda julki samanmielisyytensä.
Kun rakennus oli vihitty käyttöönsä, oli seudun
lehtireportterikin kierrellyt kaikki paikat ja väläytellyt salamaansa ullakolta
kellariin asti. Mutta kuinka ollakaan, hän oli pannut filmin kameraansa
sellaisella tavalla, ettei se ollut liikkunut lainkaan, niin että kaikki kuvat
olivat tulleet päällekkäin. Niinpä soi seuraavana päivänä Klausin puhelin ja
reportteri hämillisenä ilmoitti tapahtuneesta haaverista. Mutta hän oli
huomannut, kuinka yksi seurakunnan veljistä oli koko ajan kuvannut niin juhlaa
kuin rakennustakin, pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Eikö tämä voisi lähettää
joitakin parhaimmista kuvistansa jonkun mukana Kaupunkiin, niin että huomiseen
lehtijuttuun saataisiin kuvatkin, sillä tässä numerossa keskityttiin nimenomaan
tämänkin kylän asioihin tavallista suuremmalla palstamäärällä.
Kyllä, Klaus hoitaisi asian, ollen tosin kiireinen,
mutta kuitenkin tuo veli olisi vaimonsa kanssa valitseva sopivat kuvat, ja
varmastikin vielä oleva valmis ajamaan toimitukseen kuvien kanssa.
Jos Klausissa ja Thomasissa oli tietynlaista
taipumusta koomisiin tilanteisiin joutumiseen, niin ei tämä veli missään
suhteessa poikennut tästä ryhmästä ihmisiä, ryhmästä niin sanottuja, no niin,
fanaattisia tai yksinkertaisia luonteita. Hän oli vaimonsa kanssa osallistunut
remontointiurakkaan ja oli mielipahaksensa saanut tehtäväkseen niin kovasti
merkityksettömän työn kuin vessojen ja pesutilojen kaakeloimisen, hän kun oli
ammattilainen sillä alalla. Vaimo taas oli kangaspuissa tehnyt kauniit ja
värikkäät matot salin käytäville asetettaviksi, mutta kun yksimielisesti
todettiin niiden olevan liian räikyvät varsinaisen Herran huoneen puolelle,
sijoitettiin ne pyhäkoulutiloihin.
Tuona päivänä oli filmi heti kiikutettu
pikakehitykseen ja lähes kymmenen rullan kuvat oli levitelty pitkin
makuuhuoneen parisänkyä ja lattiaa. Noista paristasadasta onnistuneesta kuvasta
sitten perhe yksimielisesti valitsi parhaimmat, ja niin mies kuin vaimokin pakkautuivat
autoon lasten kanssa ja pienoisella ylinopeudella hurautettiin lehden toimitukseen.
"Mitä mieltä on toimittaja kuvista? Voisikohan ne
kaikki laittaa lehteen, ne kun muodostavan niin harmoonisen ja selkeän
kokonaisuuden, ettei niistä oikein voi ottaa pois mitään? Kaipa lehteen sitten
tulee vielä kuvaajan nimikin?" Toimittaja katseli kuvia selaten niitä
kädessänsä. Käytyään kaikki lävitse hän loi mitä ihmeellisimmän katseen tähän
edessänsä seisovaan perheeseen ja alkoi puhehtua kasvoiltansa, ja hirvittävä
yskänpuuska syrjäytti kasvoille jo ehtineen leveän hymyn. Mies joutui lähtemään
pesuhuoneeseen yskimään ja vetämään henkeä. Mies parka, ajattelivat nämä
ihmisrakkaat lähimmäiset, ja mies oli jo aikeissa mennä katsomaan selviääkö
toimittaja ollenkaan kohtauksestansa. Mutta ei hätää, jo hetken kuluttua saapui
tämä kiireisesti ja tokaisi: "Hetkinen vain, minä näytän näitä
päätoimittajalle!"
Mies oli yhä vielä punainen kasvoiltaan
ja puhui ikään kuin jotakin tukahduttaen. Mies parka, tuollainen kohtaus,
ajattelivat rakastavat lähimmäiset. "Krnnm! Hehhmm! Päätoimittaja oli sitä
mieltä, että tällaisessa tapauksessa me voimme ottaa ylimääräistä palstatilaa
tälle jutulle, niin että saamme kaikki kuvat mahtumaan mukaan. Osa on tietysti
pienennettävä melkoisesti, mutta kyllä niistä silti yksityiskohdat
erottaa!"
Koko seurakunta oli jännityksessä
odottaessansa lehden numeron ilmestymistä, sillä itsekukin jo etukäteen
arvuutteli kuinka monessa kuvassa hän esiintyisi, sillä olihan kuvaaja ottanut
niin monia kuvia. Lehti oli todellakin syrjäyttänyt joitakin muita juttuja,
sillä niin suuri tila oli annettu tälle suurelle tapahtumalle! Mutta mitä
useamman sekunnin ajan itsekukin reportaasia tarkkaili, keskittyen lähinnä
kuvien katseluun, sitä kummallisempi tunne valtasi itsekunkin. Ei voi olla
totta, pääsi useammankin suusta, ja niinpä koko perhe kokoontui katsomaan samaa
ihmettä. Kyllä, kyllä se oli totta! Tälläkin kylällä oli aina pantu merkille,
että tuon melkoisen suurelle alueelle leviävän lehden toimituksessa omattiin
aikamoinen määrä huumorintajua, ja nyt voitiin oikein omakohtaisesti todeta
asianlaita.
Ei ollut mikään ihme, että toimittaja
oli käynyt päätoimittajan luona saamiensa kuvien kanssa, niin kuin tuo veli jo
oli ehtinyt kaikille kertoa.
Lehdessä oli todellakin pari suurempaa
kuvaa ja lisäksi kaikki muut kuvat tuskin negatiivia suurempina, mutta
kuitenkin voitiin niistä erottaa yksityiskohdat. Lyhykäisyydessään voitaneen
sanoa, että reportaasi enemmänkin oli kuin kuvat ottaneen veljen sukuselvitys
tai työnäyte, sillä kaikissa kuvissa hymyili joku heidän perheenjäsenensä joko
yksin tai kaksin tai kolmin. Ainoa kuva, jossa oli nähtävissä enemmän itse
juuri vihittyä kokoushuonetta, oli kunniapaikalla heti otsikon alla. Kyllä, siinä
seisoi itse laattamestari pisuaarin vieressä laatoittamassansa miesten
pesuhuoneessa! Alla oli teksti: "Hopeajärven kylällä vihittiin käyttöönsä
uusi seurakuntasali."
Jos ihmiset olivat olleet erikoisia,
uskovaiset ihmiset, niin sitä he olivat nyt tässä ajassa. Tuskin aivan tämänkaltaista
tapahtui päivittäin, mutta toisaalta se on mitä elävin kuva siitä, mikä
ihmisten asenne oli seurakuntaelämää kohtaan. Oli tärkeätä saada oma
nimimerkkinsä kaikkeen seurakunnassa tapahtuvaan, niin että joissakin
vapaissakin seurakunnissa kullekin ainakin varakkaammalle oli oma
nimikkotuolinsa, jonka tämä anteliaisuudessaan oli ostanut seurakunnalle, ja
siten saanut siihen messinkisen laatan jossa luki hänen nimensä.
Mutta mennäksemme takaisin siihen,
kuinka julistajat nyt eivät itse saarnanneet, tai jos saarnasivat, niin toisen
suulla. Mutta mitä se oli käytännössä, aivan jo inhimillisen järjen mukaan?
Aikoinaan tapahtui jotakin hyvin vastaavaa, kun tietynlaiset
"saarnamiehet" vannottivat pahoja henkiä "sen Jeesuksen kautta,
jota Paavali julisti".
Mitä oli sitten tämä siteeraaminen:
"Profeetta sanoi, profetta sanoi; profeetta sanoo tässä näin ja
näin!" Profeetta oli todellakin puhunut Herran käskystä tässä viimeisessä
ajassa, mutta toivatko nämä lainaukset julki Herran tahdon ja olivatko ne juuri
sitä, mitä profeetta oli tarkoittanut? Lainaus saattoi olla hyvinkin
puhutteleva ja vaikuttava, mutta mitä sanoi profeetta juuri ennen tuota
siteerattua kohtaa ja mitä hän sanoi sen jälkeen? Toiko siteerattu kohta julki
oikeanlaisen käsityksen sen suhteen, mitä profeetta tahtoi sanoa, vai oliko
loppujen lopuksi kysymys kuitenkin siitä, että näitä kohtia lainaava toi niiden
kautta julki oman käsityksensä kaikesta siitä, mitä hän uskoi pofeetan
tarkoittavan? Onko jumalatatonta ja väärin ajatella näin ja esittää tällaisia
epäilyksiä? Onko näille epäilyksille mitään todellisuuspohjaa ja näyttöä?
Kyllä, ja aivan surullisessa määrin paljon.
Jos kaikki tämä lainaaminen ja
siteeraaminen todella olisi ollut Jumalan tahdon mukaista ja oikein, niin eikö
silloin kaikessa olisi ollut tietynlainen sama suunta ja harmonia? Mutta nyt ei
voinut löytää kahta sananjulistajaa, jotka olisivat siteeranneet yksimielisesti,
vaan aivan käytännössä olivat niin lainaukset kuin julistajatkin joutuneet mitä
suurimpaan ristiriitaan keskenään ja seurakunnan yhdistämisen sijasta taistelivat
toinen toistansa vastaan aivan kuin kysyäksensä ikivanhaa opetuslasten
kysymystä: "Kuka meistä on suurin?"
Jos todella vietiin nämä siteeraukset
oikealle paikallensa ja ymmärrettiin mihin ne johtivat, niin voitiin sanoa
"näin sanoo profeetta" sijasta: "Näin sanon nyt minä siitä, mitä
uskon profeetan tarkoittaneen tällä ilmaisullansa!" Tai toisin
muotoiltuna: "Profeetta sanoi näin Jumalan Sanasta, ja minä sanon näin
siitä, mitä profeetta sanoi Jumalan Sanasta." Ja kun sitten joku
kuulijoista halusi viedä samaa asiaa eteenpäin, hän saattoi sanoa: "Minä
sanon näin siitä, mitä saarnaaja tänään sanoi siitä, mitä profeetta sanoi
Jumalan Sanan sanovan. Oliko siis vielä totta se, mitä Sana itse sanoo Itsestänsä?
"'Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi'; se on se uskon
sana, mitä me saarnaamme" (Room.10:8). Todellinen uskon sana oli jokaisen
todellisen jumalanlapsen sydämessä, sisimmässä, mistä sen tuli kuin lähteen
kummuta iankaikkiseen elämään, eli olla virvoitukseksi toisille matkamiehille.
Mutta mitä nyt saarnattiin? "Minä kerron sinulle siistä Sanasta, minkä
saarnaaja sanoo tulleen hänelle sen kautta, mitä profeetta sanoi Jumalan Sanasta!"
Monet julistajat vaikuttivat todella
palavilta ja hurskailta, mutta oliko sittenkin niin, ettei juuri kukaan heistä
ollut kokenut jotakin todellista Herrassa, niin että he vain todistivat jonkun
toisen kokemuksista ja toistivat tämän sanoja ilman aitoa omakohtaista
kokemusta ja Sanan eläväksi tulemista?
Markku
Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti