Kuolla
sisältäpäin, pettyä.
Katselin
televisiosta ohjelman sotilaiden posttraumaattisesta stressihäiriöstä ja poimin
siitä ajatuksia, jotka voisivat koskea myös meitä narsistisen
persoonallisuushäiriön uhreina. Aikanaan sairastin uniapneaa, ja tuohon aikaan
siitä tiedettiin hyvin vähän. Oma lääkärini vähätteli sairauttani ja sanoi
ihmisillä olevan paljon vakavampia sairauksia, joista hänen tulee olla
kiinnostunut. Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että hoitamattomana uniapnea on
tappava tauti. Samoin on uhrina oleminen pahemmissa tapauksissa johtava ennenaikaiseen
kuolemaan joko henkisesti tai fyysisesti.
Aivan kuten
sotilas sisäisesti kuolee nähdessään ja suorittaessaan epäinhimillisiä tekoja,
aivan samoin narsismin uhri päivittäin kadottaa jotakin todellisesta
olemuksestaan. Uhri ei kuole äkillisesti, jonkin tietyn seikan johdosta, vaan
negatiivinen kehitys vähitellen kuivattaa ja näännyttää ihmisen
persoonallisuuden. Seuraa vakava puutostila, joka aiheuttaa elämän pois
hiipumisen. Siksi olemme kirjoittaneet siitä, kuinka kiusaaja varastaa uhrin
elämän. Hän ei voi viedä sitä mukanaan, mutta hän imee kaiken elinvoiman ja
siten näännyttää uhrinsa huomaamatta, pitkäkestoisesti. Koska tästä pahasta
teosta ei jää näkyviä merkkejä eikä selviä todisteita (toki asian tunteva näkee
niitä valtavan määrän!), ei synny edes katumuksen tunteita, koska mitään pahaa
ei ole tapahtunut!
Ihmisen
sisäinen kuolema jää siis useimmilta havainnoimatta, koska ulkonainen näyttää
kaikesta huolimatta niin tutulta ja turvalliselta. Kuinka voimme olla niin
sokeita kaiken näkemämme suhteen? Ihmisen hätä heijastuu todellisuudessa koko
hänen olemuksestaan, asennostaan, liikkeistään, silmistään, kasvoistaan. Jokin
hänelle itsellekin käsittämätön hätä huutaa hänen olemuksestaan, mutta juuri kukaan
ei havaitse sitä. Hän on yksin suunnattoman hätänsä kanssa!
Kuka tekee
meistä tappajia?
Mediassa on
omalla tavallaan mietitty syyllisyyskysymyksiä, ja aivan selvästi yhteiskunta
kaikkialla pyrkii pakenemaan vastuutaan siinä vaiheessa, kun joku sairastuu.
Kirjoittajalla ei ole alan koulutusta, mutta hän on nähnyt nämä asiat jo
vuosikausien ajan. Miten voimme olla niin naiiveja, että kuvittelemme normaalin
ihmisen olevan kykenevä tappamaan toisia ilman minkäänlaisia sisäisiä reaktioita
ja vaikutuksia? Näistä asioista on puhuttu niin vähän, koska kuuntelijoita ei
juurikaan ole ollut. Ollaan valmiita ylistämään suomalaista sisua ja talvisodan
henkeä, mutta todellisuudessa kaikki hengissä selvinneet ovat käyneet ankaraa
henkistä kamppailua selvitäkseen kaikkien kokemuksiensa tuottamista mielen
haavoista. Vasta nyt ovat nämä veteraanit todella alkaneet purkaa tunteitaan.
Sama koskee
vieläkin suuremmassa määrin meitä narsistisen persoonallisuushäiriön uhreina.
Nykyisessä tilanteessa emme ole kykeneviä kertomaan kokemuksistamme juuri
sellaisina, vaan meidän on pakko siirtää pahimmatkin kokemuksemme
kuvitteellisten ihmisten elämään. Valtaosa soittajista valittaa sitä, ettei
heitä ole uskottu sen paremmin sosiaaliviranomaisten kuin ei mielenterveystyöntekijöidenkään
piirissä. Heidän sielunsa on rikki, mutta heitä ei uskota, vaan heille pyritään
vakuuttamaan, että kaikki on hyvin. Jos ammattilaiset eivät usko tätä
vakuuttelua, aletaan heidän kertomuksiaan analysoida aivan uudella tavalla,
pyrkien vakuuttamaan heidän mielenterveytensä olevan vaakalaudalla.
Jos ihminen
kertoo ammattilaiselle elämänsä vakavimmista hetkistä, ollaan jo
vaara-alueella. Kertomustemme Matti ja Maija kokivat alueemme koko kirjon
vuosikymmenisen yhteiselämänsä aikana. Tai sanottakoon, että Matti koki
enemmänkin olleensa osallinen vuosikymmeniseen sotaan. Pahimpina hetkinä, ehkä
alkoholin vaikutuksen rohkaisemana, tai paremminkin syvimmässä epätoivossaan,
oli Matti pari kertaa istunut Maijan päällä, keittiöveitsi tämän kaulalla!
Mikä
aikaansaa tällaisia reaktioita aivan tavallisten ihmisten keskuudessa? Kun
Maija alkoi huutonsa ja Matin sättimisen, oli miehen jäätävä paikalleen
kuuntelemaan koko raivonpurkaus alusta loppuun asti. Ei tullut kysymykseenkään
poistuminen tai välihuomautusten tekeminen. Maija huusi ja huusi, ja
jälkeenpäinkin ajatellen ei sanonut yhtään ainoata todellisuuteen perustuvaa
lausetta. Koko purkaus oli peräisin jostakin vaimon olemuksen syövereistä,
työpaikalla koetuista pettymyksistä, joilla ei olisi pitänyt olla mitään
tekemistä Matin kanssa. Matti oli siis ikään kuin jonkinlainen terapeutti tai
lääkäri, joka vuodesta toiseen joutui kuuntelemaan näitä purkauksia oman
henkisen voimansa varassa. Siksi kai hän usein totesi, että oli pitänyt
vapaaehtoistyönä vuosikymmenistä yksityismielisairaalaa, jossa oli vaihteleva
määrä potilaita.
Kun miettii
kaikkea sitä, mitä nämä ihmiset ovat kertoneet nyt jo kymmenen vuoden aikana,
ei voi olla ihmettelemättä sitä, ettei keskuudessamme ole tapahtunut useampia
tappoja. Noin kuukausi sitten tuli ensimmäinen soitto, jonka yhteydessä
kerrottiin jonkun tulleen tapetuksi. Tämä on ensimmäinen tällainen tapaus,
onneksi!
Kukin meistä
on tiettyyn rajaan asti valmis ja kykenevä kuuntelemaan jonkinasteisia
purkauksia, mutta pidemmällä tähtäimellä alkaa jopa ammattilainen tuntea, että
nyt on aika käydä itse juttelemassa työnohjaajan kanssa, tai jopa tulee mennä
pienelle lomalle. Mutta uhrimme joutuvat kuuntelemaan näitä ristiriitaisia
selvityksiä vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, ilman minkäänlaista
ohjausta tai lomaa. Eikö edes lomaa? Ei, koska lomalle tulee mukaan tuo
kaikkien ongelmien lähde, vaatien entistä enemmän palvelua ja uhrautumista! Ja
kun kerran ollaan lomalla, merkitsee se rentoutumista ja kaikista elämän ongelmista
purkautumista. Ja juuri noilla lomilla tulevat sitten ne kaikkein ahdistavimmat
ja pelottavimmat hetket, kun kaikkien päät ravintolassa kääntyvät katsomaan
suuriäänistä purkausta. Onni on ehkä se, että ollaan ulkomailla, ja vain harva
ymmärtää mitä huudetaan.
Jollakin
näköalapaikalla palautuu sitten mieleen jo kotimaassa syntynyt ajatuskuvio.
Kuinka usein onkaan jokin henkilöistämme kuunnellut ambulanssin menoa pillit
soiden, miettien tulisiko se juuri siitä suunnasta, missä puolison työpaikka
on. Voisiko olla mahdollista, että kohta soisi puhelin ja osaaottava ääni
ilmoittaisi puolison joutuneen onnettomuuteen, joka vaati tämän hengen? Mitä
jos hiukan töytäisisi kaiteen yli kurkkivaa ukkoa tai akkaa, niin että tämä
putoaisi alla ammottavaan rotkoon?
Kun ihmistä
ahdistaa kylliksi ja ylettömästikin, muuttuu hänen ajatusmaailmansa, ja
vaistomaisesti tulee mieleen miten tälle kaikelle saisi lopun. Tiedossa on,
että kiusaaja ei mistään hinnasta suostu avioeroon, ainakaan niin kauan kun
yhteisessä pesässä on jotakin otettavaa. Ei ole kysymys vain varallisuudesta,
vaan kumppanin henkisestä kapasiteetista. Niin kauan kuin toinen jaksaa
suorittaa hänelle asetettuja tehtäviä, ei hänestä haluta luopua. Mutta kun
voimavarat alkavat loppua ja joudutaan sairaslomalle tai työkyvyttömyyseläkkeelle,
alkaa huomaamaton alas ajamisen prosessi. Jos aikaisemmin on ostettu ruuat
suurin piirtein yhteisesti, joutuu nyt sairastunut huolehtimaan kaikista
maksuista. Uskomatonta, mutta totta, lukemattomissa tapauksissa! Nyt tiukataan
sairaan vyötä, jotta rahat riittäisivät, ja kun tilanne kiristyy
kiristymistään, saadaan seurata toisen osapuolen hidasta nääntymistä ja
ajautumista kohti sairaalan vuodeosastoa. Tällöin aletaan jo hellävaraisen
karmaisevalla tavalla puhua ihmisen hauraudesta ja mahdollisesta avioerosta!
Moni meistä
siis jossakin elämän vaiheessa alkaa kokea olevansa kykenevä vaikka tappamaan
läheisen ihmisen. Tämä on viimeisin merkki siitä, että nyt tulee hakea
etäisyyttä tähän ihmiseen, joka pahimmissa riitatilanteissa saattaa karjua
meille omassa sairaassa hädässään ja epätoivossaan: ”Tapa minut, tapa minut!
Sitähän sinä olet aina halunnut!” Ja hän todella tarkoittaa usein sitä, haluten
osoittaa sinulle, kuinka huonot hermot sinulla on, ja kuinka vihainen voit olla
noin suloiselle ihmiselle. Tapa vaan, niin sitten istut vankilassa lopun elämääsi,
ja siten on tullut osoitettua, kumpi meistä todella on paha!
Niin, hän
unohtaa tuossa hetkessä täysin, ettei hän kuolemansa jälkeen pääse nauttimaan
sinun kärsimyksestäsi, koska hän on kuollut! Monissa tapauksissa näyttää siltä,
ettei hän usko ollenkaan olevansa kykenevä kuolemaan. Hän ei pelkää oikeastaan
mitään muuta kuin menettävänsä jotakin sinun lähtiessäsi karkuun. Hän ajaa autoakin
aivan omalla tavallaan, perustaen oman ja kyydissä olevien turvallisuuden lain
varaan. Jos hän ajaa suurin piirtein oikein, ei voi tapahtua mitään, ja jos
tapahtuukin, on se sitten sen toisen vika! Hän itse asiassa on valmis tappamaan
perheensäkin jonkin periaatteellisen päätelmän mukaisesti. Toinen on aina
syyllinen!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti