Social Icons

Pages

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Jouluna 2010 osa 3




Kuolla sisältäpäin, pettyä.

Katselin televisiosta ohjelman sotilaiden posttraumaattisesta stressihäiriöstä ja poimin siitä ajatuksia, jotka voisivat koskea myös meitä narsistisen persoonallisuushäiriön uhreina. Aikanaan sairastin uniapneaa, ja tuohon aikaan siitä tiedettiin hyvin vähän. Oma lääkärini vähätteli sairauttani ja sanoi ihmisillä olevan paljon vakavampia sairauksia, joista hänen tulee olla kiinnostunut. Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että hoitamattomana uniapnea on tappava tauti. Samoin on uhrina oleminen pahemmissa tapauksissa johtava ennenaikaiseen kuolemaan joko henkisesti tai fyysisesti.
Aivan kuten sotilas sisäisesti kuolee nähdessään ja suorittaessaan epäinhimillisiä tekoja, aivan samoin narsismin uhri päivittäin kadottaa jotakin todellisesta olemuksestaan. Uhri ei kuole äkillisesti, jonkin tietyn seikan johdosta, vaan negatiivinen kehitys vähitellen kuivattaa ja näännyttää ihmisen persoonallisuuden. Seuraa vakava puutostila, joka aiheuttaa elämän pois hiipumisen. Siksi olemme kirjoittaneet siitä, kuinka kiusaaja varastaa uhrin elämän. Hän ei voi viedä sitä mukanaan, mutta hän imee kaiken elinvoiman ja siten näännyttää uhrinsa huomaamatta, pitkäkestoisesti. Koska tästä pahasta teosta ei jää näkyviä merkkejä eikä selviä todisteita (toki asian tunteva näkee niitä valtavan määrän!), ei synny edes katumuksen tunteita, koska mitään pahaa ei ole tapahtunut!
Ihmisen sisäinen kuolema jää siis useimmilta havainnoimatta, koska ulkonainen näyttää kaikesta huolimatta niin tutulta ja turvalliselta. Kuinka voimme olla niin sokeita kaiken näkemämme suhteen? Ihmisen hätä heijastuu todellisuudessa koko hänen olemuksestaan, asennostaan, liikkeistään, silmistään, kasvoistaan. Jokin hänelle itsellekin käsittämätön hätä huutaa hänen olemuksestaan, mutta juuri kukaan ei havaitse sitä. Hän on yksin suunnattoman hätänsä kanssa!
Kuka tekee meistä tappajia?
Mediassa on omalla tavallaan mietitty syyllisyyskysymyksiä, ja aivan selvästi yhteiskunta kaikkialla pyrkii pakenemaan vastuutaan siinä vaiheessa, kun joku sairastuu. Kirjoittajalla ei ole alan koulutusta, mutta hän on nähnyt nämä asiat jo vuosikausien ajan. Miten voimme olla niin naiiveja, että kuvittelemme normaalin ihmisen olevan kykenevä tappamaan toisia ilman minkäänlaisia sisäisiä reaktioita ja vaikutuksia? Näistä asioista on puhuttu niin vähän, koska kuuntelijoita ei juurikaan ole ollut. Ollaan valmiita ylistämään suomalaista sisua ja talvisodan henkeä, mutta todellisuudessa kaikki hengissä selvinneet ovat käyneet ankaraa henkistä kamppailua selvitäkseen kaikkien kokemuksiensa tuottamista mielen haavoista. Vasta nyt ovat nämä veteraanit todella alkaneet purkaa tunteitaan.
Sama koskee vieläkin suuremmassa määrin meitä narsistisen persoonallisuushäiriön uhreina. Nykyisessä tilanteessa emme ole kykeneviä kertomaan kokemuksistamme juuri sellaisina, vaan meidän on pakko siirtää pahimmatkin kokemuksemme kuvitteellisten ihmisten elämään. Valtaosa soittajista valittaa sitä, ettei heitä ole uskottu sen paremmin sosiaaliviranomaisten kuin ei mielenterveystyöntekijöidenkään piirissä. Heidän sielunsa on rikki, mutta heitä ei uskota, vaan heille pyritään vakuuttamaan, että kaikki on hyvin. Jos ammattilaiset eivät usko tätä vakuuttelua, aletaan heidän kertomuksiaan analysoida aivan uudella tavalla, pyrkien vakuuttamaan heidän mielenterveytensä olevan vaakalaudalla.
Jos ihminen kertoo ammattilaiselle elämänsä vakavimmista hetkistä, ollaan jo vaara-alueella. Kertomustemme Matti ja Maija kokivat alueemme koko kirjon vuosikymmenisen yhteiselämänsä aikana. Tai sanottakoon, että Matti koki enemmänkin olleensa osallinen vuosikymmeniseen sotaan. Pahimpina hetkinä, ehkä alkoholin vaikutuksen rohkaisemana, tai paremminkin syvimmässä epätoivossaan, oli Matti pari kertaa istunut Maijan päällä, keittiöveitsi tämän kaulalla!
Mikä aikaansaa tällaisia reaktioita aivan tavallisten ihmisten keskuudessa? Kun Maija alkoi huutonsa ja Matin sättimisen, oli miehen jäätävä paikalleen kuuntelemaan koko raivonpurkaus alusta loppuun asti. Ei tullut kysymykseenkään poistuminen tai välihuomautusten tekeminen. Maija huusi ja huusi, ja jälkeenpäinkin ajatellen ei sanonut yhtään ainoata todellisuuteen perustuvaa lausetta. Koko purkaus oli peräisin jostakin vaimon olemuksen syövereistä, työpaikalla koetuista pettymyksistä, joilla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä Matin kanssa. Matti oli siis ikään kuin jonkinlainen terapeutti tai lääkäri, joka vuodesta toiseen joutui kuuntelemaan näitä purkauksia oman henkisen voimansa varassa. Siksi kai hän usein totesi, että oli pitänyt vapaaehtoistyönä vuosikymmenistä yksityismielisairaalaa, jossa oli vaihteleva määrä potilaita.
Kun miettii kaikkea sitä, mitä nämä ihmiset ovat kertoneet nyt jo kymmenen vuoden aikana, ei voi olla ihmettelemättä sitä, ettei keskuudessamme ole tapahtunut useampia tappoja. Noin kuukausi sitten tuli ensimmäinen soitto, jonka yhteydessä kerrottiin jonkun tulleen tapetuksi. Tämä on ensimmäinen tällainen tapaus, onneksi!
Kukin meistä on tiettyyn rajaan asti valmis ja kykenevä kuuntelemaan jonkinasteisia purkauksia, mutta pidemmällä tähtäimellä alkaa jopa ammattilainen tuntea, että nyt on aika käydä itse juttelemassa työnohjaajan kanssa, tai jopa tulee mennä pienelle lomalle. Mutta uhrimme joutuvat kuuntelemaan näitä ristiriitaisia selvityksiä vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, ilman minkäänlaista ohjausta tai lomaa. Eikö edes lomaa? Ei, koska lomalle tulee mukaan tuo kaikkien ongelmien lähde, vaatien entistä enemmän palvelua ja uhrautumista! Ja kun kerran ollaan lomalla, merkitsee se rentoutumista ja kaikista elämän ongelmista purkautumista. Ja juuri noilla lomilla tulevat sitten ne kaikkein ahdistavimmat ja pelottavimmat hetket, kun kaikkien päät ravintolassa kääntyvät katsomaan suuriäänistä purkausta. Onni on ehkä se, että ollaan ulkomailla, ja vain harva ymmärtää mitä huudetaan.
Jollakin näköalapaikalla palautuu sitten mieleen jo kotimaassa syntynyt ajatuskuvio. Kuinka usein onkaan jokin henkilöistämme kuunnellut ambulanssin menoa pillit soiden, miettien tulisiko se juuri siitä suunnasta, missä puolison työpaikka on. Voisiko olla mahdollista, että kohta soisi puhelin ja osaaottava ääni ilmoittaisi puolison joutuneen onnettomuuteen, joka vaati tämän hengen? Mitä jos hiukan töytäisisi kaiteen yli kurkkivaa ukkoa tai akkaa, niin että tämä putoaisi alla ammottavaan rotkoon?
Kun ihmistä ahdistaa kylliksi ja ylettömästikin, muuttuu hänen ajatusmaailmansa, ja vaistomaisesti tulee mieleen miten tälle kaikelle saisi lopun. Tiedossa on, että kiusaaja ei mistään hinnasta suostu avioeroon, ainakaan niin kauan kun yhteisessä pesässä on jotakin otettavaa. Ei ole kysymys vain varallisuudesta, vaan kumppanin henkisestä kapasiteetista. Niin kauan kuin toinen jaksaa suorittaa hänelle asetettuja tehtäviä, ei hänestä haluta luopua. Mutta kun voimavarat alkavat loppua ja joudutaan sairaslomalle tai työkyvyttömyyseläkkeelle, alkaa huomaamaton alas ajamisen prosessi. Jos aikaisemmin on ostettu ruuat suurin piirtein yhteisesti, joutuu nyt sairastunut huolehtimaan kaikista maksuista. Uskomatonta, mutta totta, lukemattomissa tapauksissa! Nyt tiukataan sairaan vyötä, jotta rahat riittäisivät, ja kun tilanne kiristyy kiristymistään, saadaan seurata toisen osapuolen hidasta nääntymistä ja ajautumista kohti sairaalan vuodeosastoa. Tällöin aletaan jo hellävaraisen karmaisevalla tavalla puhua ihmisen hauraudesta ja mahdollisesta avioerosta!
Moni meistä siis jossakin elämän vaiheessa alkaa kokea olevansa kykenevä vaikka tappamaan läheisen ihmisen. Tämä on viimeisin merkki siitä, että nyt tulee hakea etäisyyttä tähän ihmiseen, joka pahimmissa riitatilanteissa saattaa karjua meille omassa sairaassa hädässään ja epätoivossaan: ”Tapa minut, tapa minut! Sitähän sinä olet aina halunnut!” Ja hän todella tarkoittaa usein sitä, haluten osoittaa sinulle, kuinka huonot hermot sinulla on, ja kuinka vihainen voit olla noin suloiselle ihmiselle. Tapa vaan, niin sitten istut vankilassa lopun elämääsi, ja siten on tullut osoitettua, kumpi meistä todella on paha!
Niin, hän unohtaa tuossa hetkessä täysin, ettei hän kuolemansa jälkeen pääse nauttimaan sinun kärsimyksestäsi, koska hän on kuollut! Monissa tapauksissa näyttää siltä, ettei hän usko ollenkaan olevansa kykenevä kuolemaan. Hän ei pelkää oikeastaan mitään muuta kuin menettävänsä jotakin sinun lähtiessäsi karkuun. Hän ajaa autoakin aivan omalla tavallaan, perustaen oman ja kyydissä olevien turvallisuuden lain varaan. Jos hän ajaa suurin piirtein oikein, ei voi tapahtua mitään, ja jos tapahtuukin, on se sitten sen toisen vika! Hän itse asiassa on valmis tappamaan perheensäkin jonkin periaatteellisen päätelmän mukaisesti. Toinen on aina syyllinen!

Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text