Social Icons

Pages

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Haavemaa osa 2





Kun ihminen ei enää jaksa luottaa Jumalan rakkauteen ja hyvään tahtoon, pyrkii hän vaistomaisesti korvaamaan kaiken jollakin omalla ja tekopyhällä. Jos missään, niin avioliiton alueella, on tehty kaikkein suurimmat vääryydet niin Jumalaa kuin ihmisiäkin kohtaan. Ihmisiin on iskostettu käsitys jostakin aivan toisenlaisesta Jumalasta ja tämän suhtautumisesta avioliittoon ja siihen liittyviin asioihin. Julistajille on ollut sanoinkuvaamattoman tärkeää saada sulkea ihmiset jonkinlaiseen häkkiin hyödyn saavuttamiseksi, ja ei ole tuskin mitään arempaa ja väärälle vallalle alistavampaa kuin juuri kysymykset avioliiton alueelta. Jumala ei toki halua ihmisten eroavan, mutta Hän ei myöskään halua heidän tuhoavan toisiansa!
Niin kuin olemme jossakin luvussamme puhuneet siitä, vaikuttaa ihminen omilla asenteillaan hyvin suuressa määrin siihen, mitä hänen elämässään tulee tapahtumaan ja voi tapahtua. Mitä suurimmasta merkityksestä niin hänelle itselleen kuin kanssamatkaajilleenkin on hänen käsityksensä Jumalasta ja Hänen ajatuksistaan ihmislasta kohtaan. Jos meillä on sellainen asenne kuin tuhlaajapojan veljellä, olemme altistaneet itsemme paljolle väärälle ja tuhoavalle vaikutukselle. Hänen sydämensä perusasenne oli väärä, ja suurin vääryys ei perustunut siihen, mitä tämä asenne aikaansai sen kanssa kosketuksiin joutuneille, vaan huutavin vääryys oli siinä, että se toi esiin täysin väärän kuvan hänen isänsä todellisesta luonteesta. Kuinka suurta vääryyttä teemmekään me, jos samankaltaisella suhtautumisellamme julistamme niin teoillamme kuin sanoillammekin väärää kuvaa Jumalastamme ja Isästämme kanssamatkaajillemme?
Monessa suhteessa me olemme myös kuin leiviskänsä maahan kaivanut palvelija, joka sanoi: "Sillä minä pelkäsin sinua, koska olet ankara mies; sinä otat, mitä et ole talteen pannut, ja leikkaat, mitä et ole kylvänyt!" (Luuk.19). Kuinka monella onkaan kaikesta Evankeliumin julistuksesta huolimatta aivan väärä käsitys Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan! Se pelko, jota tuo palvelija tunsi isäntäänsä kohtaan, ei ollut todellista nöyryyttä ja alamaisuutta, vaan enemmänkin väärää mieltä ja pelkuruutta. Omine sanoinensa hän tuomitsi itsensä. tuoden julki sen, ettei rakastanut isäntäänsä.
Koska ihmisillä on väärä käsitys ja asenne Jumalaansa kohtaan, on heillä luonnostaankin sitä negatiivisempi ja väärempi suhtautuminen kanssamatkaajiansakin kohtaan. Kun ei tunneta Jumalaa ja Hänen tarkoitusperiänsä, unohdetaan myös se, ettei mikään tekemisemme ja sanomisemme ole Häneltä salassa. Mutta Hän on nimenomaan Jumala ja Isä, joka salassa näkee ja panee suuremman merkityksen sille kuin näkyville asioille, juuri päinvastoin kuin mitä ihminen näkee.
Niinpä uskovainen epäilee hiukan itseänsä, jonkin verran Jumalaa, ja hyvin suuressa määrin veljeänsä ja sisartansa. "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän", sanoi Jeesus vaeltaessaan tämän maan päällä. Jos suhteemme Jumalaan ja Hänen omiinsa on niin väärä, niin olemmeko silloin todella nähneet Jeesusta, ja jos olemmekin nähneet Hänet, niin olemmeko käsittäneet, että Hänessä tulivat julki kaikki Isämme rakkauden piirteet ja olemus? "Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon!" (Jer.29:11).
Niin kuin jo mainittiin, on loppuun asti jokaisen todellisen uskovaisen elämässä oleva asioita, jotka saatanan pistimenä tekevät elämästä tämän maan päällä ainakin sen verran sietämättömän, että meidän mielemme irrotetaan rakkaudesta tähän maahan ja kiinnitetään siihen mikä on ylhäällä. Jokainen joutuu kokemaan sen tosiasian, että "risti vain" on se tekijä, joka vie meidät huutamaan Herramme puoleen ja kaipaamaan jotakin ylimaallista ja iankaikkista.
Koko uskovaisuuden aikansa oli Johanneskin joutunut näiden asioiden koskettamaksi, ja jos hän nyt Jumalan armosta saattoi uskoa päässeensä ansiottomasti osalliseksi jostakin jumalallisesta, siitä, mitä Jumala juuri hänen aikanansa tekee, joutui hän yhä uudelleen toteamaan ja tunnustamaan, että jos hänen elämässään kaikki olisi mennyt hänen tahtonsa mukaisesti, ei hän olisi tänään siinä missä oli. Vain risti ja sen mukanansa tuoma kipu olivat kasvattaneet hänessä ja hänestä sen, mikä hän nyt oli. Hän ei ollut läheskään valmis, hän ei ollut sitä, mitä olisi halunnut olla, mutta hän ei myöskään ollut sitä mitä oli joskus ollut. Jo toisen Raamattunsa esilehdelle hän oli kirjoittanut, joskin tietynlaista arkuutta tuntien: "Murheen veitsi on terävä mutta terveellinen!"
Ihmiselämään kuului kaikenlainen jossittelu ja arvailu sen suhteen, miten olisi ollut, jos olisi ollut toisin. Vaikka uskovaisen ei olisi tullut kysellä ja sanoa: "Miksi? Miksi?", joutui jokainen kuitenkin, jos oli rehellinen, toteamaan kysyvänsä tätä samaa asiaa kerta toisensa perään. Miksi tapahtui näin, miksi ei ollut toisin? Miksi? Miksi? Miksi ei tullut selvää vastausta ahdistaviin asioihin, miksi ei hyvä Jumala puuttunut kaikkeen tapahtuvaan? Miksi, miksi? Ehkä tässä oli kuitenkin yksi niistä perustekijöistä, mikä teki elämästä sen mitä se todellisuudessa oli? Elämä ei ollut sitä mitä elokuvissa, televisiossa ja kirjoissa annettiin ymmärtää, vaan se oli jotakin aivan muuta. Kauniita ja komeita ihmisiä oli todellisuudessa hyvin harvassa ja onni ei ollut sittenkään paljon rahaa ja vaikutusvaltaa, sillä mitä enemmän kumpaakin oli, sitä enemmän vaikeuksia kasaantui näiden elämässä "onnistuneiden" kohdalla.
On luonnollista että ihminen odottaa menestyvänsä ja saavansa ainakin määräosansa leipää. Mutta kuinka moni todellisuudessa otti kaiken päivittäisen ja kulloisenkin hetken tuoman kokemuksen Jumalan kädestä? Kuinka moni luotti jumalalliseen johdatukseen ja huolenpitoon? Vaikka lähes jokainen uskovaisen nimen alla kulkeva vetosi uskovaisuuteensa ja antoi ymmärtää olevansa Herran kädessä ja luottavansa Hänen apuunsa, oli todellisuus ehkä sittenkin useimpien kohdalla jotakin muuta.
Kun Johannes tutkisteli mielessään kaikkea menneinä vuosina tapahtunutta, joutui hän pakostakin jatkuvasti kyselemään itseltänsä, tietoisena siitä, ettei ihminen missään suhteessa tullut toimeen ilman Jumalaa ja Hänen apuansa, että missä hänenkin tuntemansa ihmiset käytännössä olivat tarvinneet Jumalaa tietoisesti? Oli tunnustusta, oli hurskaita sanoja, oli paljonkin kerrottavaa asioista, joissa uskottiin Herran auttaneen, mutta eikö käytännön todellisuus kuitenkin kertonut siitä, että ihminen sittenkin oli itse ohjannut elämäänsä ja asioitansa siinä määrin, ettei Jumalaa oltu tarvittu mihinkään. Nyt kun kaikki alkuajan innostus ja huuma oli ohitse, ihmiset näyttivät todellisen luonteensa, sillä tuskin oli ollut sellaista toisen masentamista ja alas painamista kuin juuri nyt voitiin kaikkialla havaita.
Ihmiset olivat suuressa ahdistuksessa, ja nimenomaan sielunvihollinen oli kuin kiljuva jalopeura uskovaisten kimpussa. Aika oli todella paha, sen saattoi tuntea päivittäin ja hetkittäin. Mutta siitä huolimatta tuli luottaa Jumalaan ja Hänen hyvän tahtonsa toteutumiseen. Ja tämän ajatuksen myötä tulemme siihen kohtaan, mikä inhimilliselle minälle ja luonteelle on yksi vaikeimmista asioista uskovaisen elämässä. Nyt jos koska on aika tiedostaa kaiken kaksijakoisuus ja vaikeus. Jos luotamme ja uskomme Jumalaan, emme voi syyttää Häntä jonkin sellaisen odottamisesta ahdistuneelta jumalanlapselta, mitä tämä ei mitenkään voi toteuttaa.
Nyt onkin aika selvittää niin itselleen kuin kanssamatkaajallekin, mikä on ero koetun inhimillisen elämän ja sen välillä, mikä on Jumalan tahto.
Ilse oli ajautunut perheensä kanssa kestämättömään tilanteeseen ja tiettyinä hetkinä hän suureen ääneen huusi Herran puoleen syyttäen miestänsä kaikesta kokemastansa. Hän oli tullut täysin sokeaksi sille seikalle, että syytti aviopuolisoaan asioista, joiden kanssa tällä ei ollut osaa eikä arpaa. Jos ihmiset ajattelemattomasti olivat kuin heittäneet lisää sytykkeitä heidän jo sietämättömänä palavaan tuleensa, ei siitä voinut syyttää Reinholdia. Jos sisaret hymyilivät liian lempeästi saarnaajalle, ja jos he taas toisaalta osoittivat sääliänsä kärsivää vaimoa kohtaan, eivät he käsittäneet tekevänsä jotakin sellaista, mikä johti entistä suurempaan asioiden kärjistymiseen.
Miksi Jumala salli kaiken tämän, miksi Hän ei puuttunut asioihin ja saattanut asioita järjestykseen? Miksi, miksi? Ilse kysyi kysymistänsä, mutta ei ollut pitkään aikaan ajatellutkaan vastauksen löytymistä edes osittain hänestä itsestään. Hänenkin kohdallaan oli toteutunut sama kuin monen muunkin: Kun hän oli tehnyt saman virheen kyllin usein, ei se enää tuntunutkaan virheeltä, vaan pikemminkin täysin oikeutetulta reaktiolta kaikkeen siihen, mitä hänen "ymmärtämätön ja lapsellinen" miehensä oli aikaansaanut. Hänet oli pakotettu tekemään nyt se, minkä hän tulisi tekemään! Hänellä olisi oikeus siihen, sillä olivathan sisaretkin olleet samaa mieltä!
Millä tavoin sisaret sitten olivat olleet samaa mieltä, se oli aivan eri asia. Mutta kun ihminen tulee siihen tilaan missä Ilse oli, ei nähdä asiassa enää kuin yksi ja sama puoli: kaikki puhuu kärsivän ja loukatun puolesta! Häntä oli loukattu, häntä oli häpäisty! Että suurin hänen kohdallensa tullut häpäisy perustui siihen, että koko kaupungin tietoisuuteen oli saatettu se kuinka hän kevätretkellä oli töytäissyt miehensä kuohuvaan koskeen, ei merkinnyt hänelle sitä mitä sen kaiken järjen mukaan olisi tullut merkitä. Ei, hänet oli kiihotettu sellaiseen vimmaan, että Ann-Mariekin Johanneksen kylän seurakunnasta oli säälinyt väärin ymmärrettyä vaimoa, jonka mies sellaisella tavalla oli saattanut tähän tilanteeseen. Tässä suhteessa Ann-Marie omasi suuren taidon lohduttaa kärsiviä kanssasisariansa, niin kuin Johanneskin oli saanut kokea Marian huudettua perunapellolla niin että koko seutu oli kaikunut. Kyllä, Klausin vaimo tiesi panna kaikesta syyn miehille, jotka eivät ymmärtäneet naisen tunne-elämää ja toiveita!
Käytännössä ei siis Jumalan Sana toteutunut monessakaan suhteessa seurakunnan keskuudessa, ja kaikki tämä oli vähä vähältä johtanut siihen, että oli suoranaisesti alettu epäillä Sen toimimisen mahdollisuutta niin perhe-elämässä kuin muullakin alueella. Ei toki lakattu puhumasta hurskaasti ja uskovaisesti, mutta vaikka saarnassa oli kuinka selvästi tuotu julki mitä tulisi tehdä, ei sen noudattamista pidetty niinkään tärkeänä ja vakavasti otettavana asiana: Näkihän jokainen todellisuuden! Käsittihän jokainen jo oman kokemuksen perusteella, etteivät Jumalan Sanassa olevat avioliittoa koskevat kohdat toimineet tässä ajassa ainakaan konkreettisesti!
Mutta käsittikö kukaan edes jotakin tähän suuntaan viittaavaa julkituodessansa, että hän asetti kyseenalaiseksi itse Kaikkivaltiaan Jumalan tahdon ja viisaan ymmärryksen? Jos Hän aikanaan Israelin kansalle oli antanut käskyjä ja säädöksiä, jotka eivät olleet hyviä, niin ei kuitenkaan Evankeliumi sisältänyt mitään vastaavaa! Hänen ajatuksensa olivat ainoastaan hyvät ja uskovaisen parhaaseen pyrkivät. Mutta jos ihmiset eivät halunneet uskoa sitä ja luottaa oikealla tavalla paremman koittamiseen ja avun tulemiseen Herralta, niin olisiko Hänen nyt sitten väkisin tullut tehdä jotakin epäuskoisten ja nurjamielisten uskovaisten hyväksi? Jos kerran ihmiset luottivat omiin kykyihinsä selvitä asioista ja uskoivat ymmärtävänsä asiat paremmin kuin itse Jumala, niin oliko ihme jos Herra oli siirtynyt taka-alalle, eikä Hänen siunaava kätensä voinut olla uskovaisen yllä?
"Minä tiedän kyllä, mitä Jumala Sanassansa sanoo", huusi Ilse miehellensä, "mutta näethän sinä miten on Johanneksen ja Ann-Marien ja Elken ja Erikan ja kaikkien muidenkin elämässä! Näethän sinä miten kävi Hartmutille ja hänen vaimollensa. Ero siitä tuli, niin että ryske kävi! Vaikka Marthalla ja Franzilla menee niin hyvin, niin miten on kuitenkin hänen veljensä perheen suhteen? Miten on, sano minulle! Mies hakkasi vaimonsa melkein kuoliaaksi ja siitä huolimatta ei saanut minkäänlaista rangaistusta!" Kyllä, Reinhold tiesi kaikesta siitä mitä kautta maailman tapahtui eri seurakunnissa ja eri uskovaisten keskuudessa, mutta tämäkö nyt oli se, minkä mukaisesti kaikki tuli arvostella?
Tässä kohden ihminen on aina tehnyt ja tekee edelleenkin yhden kohtalokkaimmista virheistänsä uskovaisen elämässä; jopa siinä määrin, että jossakin vaiheessa nämä virheet johtavat siihen, ettei hän enää olekaan uskovainen. Oli ilmiselvää, että elettiin vaikeassa ajassa, ehkä ja varmastikin vaikeimmassa ajassa ihmiskunnan historiassa siihen nähden, millainen hengellinen tietoisuus itse kullakin oli. Kun ihminen alkaa epäillä Jumalan Sanaa ja sen toteutettavuutta, on hän astunut tielle jolta ei ole paluuta jonkin ajan kuluttua. Jos näytti siltä, ettei Jumalan tahto päässyt toteutumaan monien tuttujenkaan uskovaisten avioelämässä, ei se toki merkinnyt sitä, että Jumalan Sana olisi menettänyt merkityksensä ja voimansa. Vaikka mitä olisi tapahtunut ja tapahtuikin, pysyi Jumalan Sana iankaikkisesti voimassa. Jumala ei muutu, eikä Hänen Sanansa raukea tyhjiin, mutta ihminen muuttuu aina kulloistenkin olosuhteiden mukaisesti ja on itsessänsä aina epävakaa.
Sen sijaan että olisivat nähneet epäuskoisuutensa ja luottamuksen puutteensa Jumalan apua kohtaan, ihmiset alkoivat syyttää toinen toistansa ja etsiä vikaa toisesta. Heidän olisi tullut mennä itseensä ja sanoa: "Olkoot olosuhteet mitkä tahansa ja tapahtukoon mitä tahansa, minä luotan Herraan. Vaikka Jumalan Sana ei näytäkään voivan toteutua minun elämässäni ja aviopuolisoni kohdalla, luotan minä siitä huolimatta siihen mitä Herra Sanassansa sanoo. Joskus on tultava muutoksen, ja olen halukas Aabrahamin tavoin odottamaan sen toteutumista, sillä Jumala ei voi muuttaa Sanaansa." Todellinen usko sanoo: "Jos Aabraham joutui odottamaan Jumalan hänelle antaman lupauksen täyttymystä kaksikymmentäviisi vuotta, odotan minä vaikka viisikymmentä vuotta, mutta Herraa en syytä enkä epäile Hänen Sanansa paikkansa pitävyyttä. Jos Hän kerran on puhunut ja tuonut julki ajatuksensa siitä, millaisen avioliiton tulee olla, ei Hän ole esittänyt mitään sellaista, mitä ei voisi toteuttaa!"
Johannes koki kaikki nämä asiat niin raskaana, että ajoittain tunsi vaikeaksi hengittää. Hän tunsi jokaisen kärsivän ja ahdistuksessa olevan kanssa aivan kuin olisi itse ollut kaikkien kuulemiensa asioiden keskellä ja kohteena. "Mitä minun tulee tehdä, Johannes? Mitä minä voin tehdä? Miksi ei Jumala auta? Miksi mitään ei tapahdu vaikka niin monta vuotta on kulunut samassa tuskassa ja ahdingossa? Miksi, miksi, miksi? Mitä minun tulee tehdä?" Mitä olisi Johanneksen tullut vastata, mitä neuvoa? Aika oli paha ja entistä enemmän ihmiset käsittivät väärin kaiken kuulemansa. Jos Johannes soi liiaksi myötätuntoa sanomatta sanaakaan siihen suuntaan, katsoivat ihmiset sen luvaksi suunnitella avioeroa ja aviopuolisonsa jättämistä. Mitä hän sanoikin, ihmiset tarttuivat siihen kiinni kuin oljenkorteen ja tekivät siitä hyvin helposti kuin suuren tukin, jonka kanssa purjehtia ulos kaikesta ahdistuksestansa johonkin odottamaansa helpotukseen. Mutta entä jos kaikki ei ollutkaan niin ruusuista, mitä jos ruoho ei sittenkään ollut vihreämpää aidan toisella puolella, ja ihminen oli tehnyt tämän hypyn joidenkin Johanneksen sanojen perusteella? Silloin Johannes olisi se, joka kymmenkertaisesti saisi tuntea tuskaa hyvää tarkoittavien ajatustensa johdosta!
Jo inhimillisen rakkauden ja säälin olisi tullut käsittää, etteivät ihmiset voineet jatkaa yhdessä, jos elämä kävi sietämättömäksi ja osapuolet tekivät vain pahaa toisillensa. Jos Johannes näki tämän ja viimeiseen asti kehotti yrittämään ja pysymään yhdessä, arvosteltiin häntä helposti kovasydämiseksi ja tunteettomaksi. Jos hän taas antoi ymmärtää hyväksyvänsä tietynlaiset ratkaisut kestämättömissä tilanteissa, olisi hän jossakin vaiheessa kuuleva vaikkapa toiselta puolelta Eurooppaa, kuinka Hopeajärveläinen saarnaaja Johannes oli antanut luvan eroamiseen ja luonnollisestikin uudelleen naimisiin menemiseen.
Mitä siis uskalsi sanoa, mitä tehdä? Jos ihmiset menivät niin pitkälle kuin Karlin veli, uskovainen hänkin, niin mikä oli oikea ratkaisu? Jos ihmiset Reinholdin tavoin toivat julki tuskansa ja pelkonsa siitä, mitä saattaisivat tehdä jossakin äärimmilleen viedyssä tilanteessa, kauhistuivat niin saarnamiehet kuin yksittäiset uskovaisetkin ja saattoivat ahdistuneet entistä suurempaan syöksykierteeseen puheillaan todellisesta uskovaisuudesta ja Jumalan avusta. He uskoivat Jumalan apuun ja kaikkivaltiuteen, mutta ei sen paremmin heidän omassa kuin muidenkaan elämässä tuo apu tullut esiin, sillä todellisuudessa he eivät olleet vuosikausiin tai ei koskaan nähneet Jumalan todella toimivan, sillä he eivät luottaneet muuhun kuin siihen minkä näkivät.
Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text