Kun ihminen ei enää jaksa luottaa
Jumalan rakkauteen ja hyvään tahtoon, pyrkii hän vaistomaisesti korvaamaan
kaiken jollakin omalla ja tekopyhällä. Jos missään, niin avioliiton alueella,
on tehty kaikkein suurimmat vääryydet niin Jumalaa kuin ihmisiäkin kohtaan.
Ihmisiin on iskostettu käsitys jostakin aivan toisenlaisesta Jumalasta ja tämän
suhtautumisesta avioliittoon ja siihen liittyviin asioihin. Julistajille on ollut
sanoinkuvaamattoman tärkeää saada sulkea ihmiset jonkinlaiseen häkkiin hyödyn
saavuttamiseksi, ja ei ole tuskin mitään arempaa ja väärälle vallalle
alistavampaa kuin juuri kysymykset avioliiton alueelta. Jumala ei toki halua
ihmisten eroavan, mutta Hän ei myöskään halua heidän tuhoavan toisiansa!
Niin kuin olemme jossakin luvussamme
puhuneet siitä, vaikuttaa ihminen omilla asenteillaan hyvin suuressa määrin
siihen, mitä hänen elämässään tulee tapahtumaan ja voi tapahtua. Mitä
suurimmasta merkityksestä niin hänelle itselleen kuin kanssamatkaajilleenkin on
hänen käsityksensä Jumalasta ja Hänen ajatuksistaan ihmislasta kohtaan. Jos
meillä on sellainen asenne kuin tuhlaajapojan veljellä, olemme altistaneet
itsemme paljolle väärälle ja tuhoavalle vaikutukselle. Hänen sydämensä
perusasenne oli väärä, ja suurin vääryys ei perustunut siihen, mitä tämä asenne
aikaansai sen kanssa kosketuksiin joutuneille, vaan huutavin vääryys oli siinä,
että se toi esiin täysin väärän kuvan hänen isänsä todellisesta luonteesta.
Kuinka suurta vääryyttä teemmekään me, jos samankaltaisella suhtautumisellamme
julistamme niin teoillamme kuin sanoillammekin väärää kuvaa Jumalastamme ja
Isästämme kanssamatkaajillemme?
Monessa suhteessa me olemme myös kuin
leiviskänsä maahan kaivanut palvelija, joka sanoi: "Sillä minä pelkäsin sinua, koska olet ankara mies; sinä otat,
mitä et ole talteen pannut, ja leikkaat, mitä et ole kylvänyt!"
(Luuk.19). Kuinka monella onkaan kaikesta Evankeliumin julistuksesta huolimatta
aivan väärä käsitys Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan! Se pelko, jota tuo
palvelija tunsi isäntäänsä kohtaan, ei ollut todellista nöyryyttä ja
alamaisuutta, vaan enemmänkin väärää mieltä ja pelkuruutta. Omine sanoinensa
hän tuomitsi itsensä. tuoden julki sen, ettei rakastanut isäntäänsä.
Koska ihmisillä on väärä käsitys ja
asenne Jumalaansa kohtaan, on heillä luonnostaankin sitä negatiivisempi ja
väärempi suhtautuminen kanssamatkaajiansakin kohtaan. Kun ei tunneta Jumalaa ja
Hänen tarkoitusperiänsä, unohdetaan myös se, ettei mikään tekemisemme ja
sanomisemme ole Häneltä salassa. Mutta Hän on nimenomaan Jumala ja Isä, joka
salassa näkee ja panee suuremman merkityksen sille kuin näkyville asioille,
juuri päinvastoin kuin mitä ihminen näkee.
Niinpä uskovainen epäilee hiukan
itseänsä, jonkin verran Jumalaa, ja hyvin suuressa määrin veljeänsä ja
sisartansa. "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän", sanoi Jeesus
vaeltaessaan tämän maan päällä. Jos suhteemme Jumalaan ja Hänen omiinsa on niin
väärä, niin olemmeko silloin todella nähneet Jeesusta, ja jos olemmekin nähneet
Hänet, niin olemmeko käsittäneet, että Hänessä tulivat julki kaikki Isämme rakkauden
piirteet ja olemus? "Sillä minä
tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä
turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon!" (Jer.29:11).
Niin kuin jo mainittiin, on loppuun
asti jokaisen todellisen uskovaisen elämässä oleva asioita, jotka saatanan
pistimenä tekevät elämästä tämän maan päällä ainakin sen verran sietämättömän,
että meidän mielemme irrotetaan rakkaudesta tähän maahan ja kiinnitetään siihen
mikä on ylhäällä. Jokainen joutuu kokemaan sen tosiasian, että "risti
vain" on se tekijä, joka vie meidät huutamaan Herramme puoleen ja
kaipaamaan jotakin ylimaallista ja iankaikkista.
Koko uskovaisuuden aikansa oli
Johanneskin joutunut näiden asioiden koskettamaksi, ja jos hän nyt Jumalan
armosta saattoi uskoa päässeensä ansiottomasti osalliseksi jostakin
jumalallisesta, siitä, mitä Jumala juuri hänen aikanansa tekee, joutui hän yhä
uudelleen toteamaan ja tunnustamaan, että jos hänen elämässään kaikki olisi
mennyt hänen tahtonsa mukaisesti, ei hän olisi tänään siinä missä oli. Vain
risti ja sen mukanansa tuoma kipu olivat kasvattaneet hänessä ja hänestä sen,
mikä hän nyt oli. Hän ei ollut läheskään valmis, hän ei ollut sitä, mitä olisi
halunnut olla, mutta hän ei myöskään ollut sitä mitä oli joskus ollut. Jo
toisen Raamattunsa esilehdelle hän oli kirjoittanut, joskin tietynlaista
arkuutta tuntien: "Murheen veitsi on terävä mutta terveellinen!"
Ihmiselämään kuului kaikenlainen
jossittelu ja arvailu sen suhteen, miten olisi ollut, jos olisi ollut toisin.
Vaikka uskovaisen ei olisi tullut kysellä ja sanoa: "Miksi? Miksi?",
joutui jokainen kuitenkin, jos oli rehellinen, toteamaan kysyvänsä tätä samaa
asiaa kerta toisensa perään. Miksi tapahtui näin, miksi ei ollut toisin? Miksi?
Miksi? Miksi ei tullut selvää vastausta ahdistaviin asioihin, miksi ei hyvä
Jumala puuttunut kaikkeen tapahtuvaan? Miksi, miksi? Ehkä tässä oli kuitenkin
yksi niistä perustekijöistä, mikä teki elämästä sen mitä se todellisuudessa
oli? Elämä ei ollut sitä mitä elokuvissa, televisiossa ja kirjoissa annettiin
ymmärtää, vaan se oli jotakin aivan muuta. Kauniita ja komeita ihmisiä oli
todellisuudessa hyvin harvassa ja onni ei ollut sittenkään paljon rahaa ja
vaikutusvaltaa, sillä mitä enemmän kumpaakin oli, sitä enemmän vaikeuksia
kasaantui näiden elämässä "onnistuneiden" kohdalla.
On luonnollista että ihminen odottaa
menestyvänsä ja saavansa ainakin määräosansa leipää. Mutta kuinka moni
todellisuudessa otti kaiken päivittäisen ja kulloisenkin hetken tuoman
kokemuksen Jumalan kädestä? Kuinka moni luotti jumalalliseen johdatukseen ja
huolenpitoon? Vaikka lähes jokainen uskovaisen nimen alla kulkeva vetosi uskovaisuuteensa
ja antoi ymmärtää olevansa Herran kädessä ja luottavansa Hänen apuunsa, oli
todellisuus ehkä sittenkin useimpien kohdalla jotakin muuta.
Kun Johannes tutkisteli mielessään
kaikkea menneinä vuosina tapahtunutta, joutui hän pakostakin jatkuvasti
kyselemään itseltänsä, tietoisena siitä, ettei ihminen missään suhteessa tullut
toimeen ilman Jumalaa ja Hänen apuansa, että missä hänenkin tuntemansa ihmiset
käytännössä olivat tarvinneet Jumalaa tietoisesti? Oli tunnustusta, oli
hurskaita sanoja, oli paljonkin kerrottavaa asioista, joissa uskottiin Herran
auttaneen, mutta eikö käytännön todellisuus kuitenkin kertonut siitä, että
ihminen sittenkin oli itse ohjannut elämäänsä ja asioitansa siinä määrin, ettei
Jumalaa oltu tarvittu mihinkään. Nyt kun kaikki alkuajan innostus ja huuma oli
ohitse, ihmiset näyttivät todellisen luonteensa, sillä tuskin oli ollut
sellaista toisen masentamista ja alas painamista kuin juuri nyt voitiin
kaikkialla havaita.
Ihmiset olivat suuressa ahdistuksessa,
ja nimenomaan sielunvihollinen oli kuin kiljuva jalopeura uskovaisten kimpussa.
Aika oli todella paha, sen saattoi tuntea päivittäin ja hetkittäin. Mutta siitä
huolimatta tuli luottaa Jumalaan ja Hänen hyvän tahtonsa toteutumiseen. Ja tämän
ajatuksen myötä tulemme siihen kohtaan, mikä inhimilliselle minälle ja
luonteelle on yksi vaikeimmista asioista uskovaisen elämässä. Nyt jos koska on
aika tiedostaa kaiken kaksijakoisuus ja vaikeus. Jos luotamme ja uskomme
Jumalaan, emme voi syyttää Häntä jonkin sellaisen odottamisesta ahdistuneelta
jumalanlapselta, mitä tämä ei mitenkään voi toteuttaa.
Nyt onkin aika selvittää niin
itselleen kuin kanssamatkaajallekin, mikä on ero koetun inhimillisen elämän ja
sen välillä, mikä on Jumalan tahto.
Ilse oli ajautunut perheensä kanssa
kestämättömään tilanteeseen ja tiettyinä hetkinä hän suureen ääneen huusi
Herran puoleen syyttäen miestänsä kaikesta kokemastansa. Hän oli tullut täysin
sokeaksi sille seikalle, että syytti aviopuolisoaan asioista, joiden kanssa
tällä ei ollut osaa eikä arpaa. Jos ihmiset ajattelemattomasti olivat kuin
heittäneet lisää sytykkeitä heidän jo sietämättömänä palavaan tuleensa, ei siitä
voinut syyttää Reinholdia. Jos sisaret hymyilivät liian lempeästi saarnaajalle,
ja jos he taas toisaalta osoittivat sääliänsä kärsivää vaimoa kohtaan, eivät he
käsittäneet tekevänsä jotakin sellaista, mikä johti entistä suurempaan asioiden
kärjistymiseen.
Miksi Jumala salli kaiken tämän,
miksi Hän ei puuttunut asioihin ja saattanut asioita järjestykseen? Miksi,
miksi? Ilse kysyi kysymistänsä, mutta ei ollut pitkään aikaan ajatellutkaan
vastauksen löytymistä edes osittain hänestä itsestään. Hänenkin kohdallaan oli
toteutunut sama kuin monen muunkin: Kun hän oli tehnyt saman virheen kyllin
usein, ei se enää tuntunutkaan virheeltä, vaan pikemminkin täysin oikeutetulta
reaktiolta kaikkeen siihen, mitä hänen "ymmärtämätön ja lapsellinen"
miehensä oli aikaansaanut. Hänet oli pakotettu tekemään nyt se, minkä hän
tulisi tekemään! Hänellä olisi oikeus siihen, sillä olivathan sisaretkin olleet
samaa mieltä!
Millä tavoin sisaret sitten olivat
olleet samaa mieltä, se oli aivan eri asia. Mutta kun ihminen tulee siihen
tilaan missä Ilse oli, ei nähdä asiassa enää kuin yksi ja sama puoli: kaikki
puhuu kärsivän ja loukatun puolesta! Häntä oli loukattu, häntä oli häpäisty!
Että suurin hänen kohdallensa tullut häpäisy perustui siihen, että koko
kaupungin tietoisuuteen oli saatettu se kuinka hän kevätretkellä oli töytäissyt
miehensä kuohuvaan koskeen, ei merkinnyt hänelle sitä mitä sen kaiken järjen
mukaan olisi tullut merkitä. Ei, hänet oli kiihotettu sellaiseen vimmaan, että
Ann-Mariekin Johanneksen kylän seurakunnasta oli säälinyt väärin ymmärrettyä
vaimoa, jonka mies sellaisella tavalla oli saattanut tähän tilanteeseen. Tässä
suhteessa Ann-Marie omasi suuren taidon lohduttaa kärsiviä kanssasisariansa,
niin kuin Johanneskin oli saanut kokea Marian huudettua perunapellolla niin
että koko seutu oli kaikunut. Kyllä, Klausin vaimo tiesi panna kaikesta syyn
miehille, jotka eivät ymmärtäneet naisen tunne-elämää ja toiveita!
Käytännössä ei siis Jumalan Sana
toteutunut monessakaan suhteessa seurakunnan keskuudessa, ja kaikki tämä oli
vähä vähältä johtanut siihen, että oli suoranaisesti alettu epäillä Sen
toimimisen mahdollisuutta niin perhe-elämässä kuin muullakin alueella. Ei toki
lakattu puhumasta hurskaasti ja uskovaisesti, mutta vaikka saarnassa oli kuinka
selvästi tuotu julki mitä tulisi tehdä, ei sen noudattamista pidetty niinkään
tärkeänä ja vakavasti otettavana asiana: Näkihän jokainen todellisuuden!
Käsittihän jokainen jo oman kokemuksen perusteella, etteivät Jumalan Sanassa
olevat avioliittoa koskevat kohdat toimineet tässä ajassa ainakaan
konkreettisesti!
Mutta käsittikö kukaan edes jotakin
tähän suuntaan viittaavaa julkituodessansa, että hän asetti kyseenalaiseksi
itse Kaikkivaltiaan Jumalan tahdon ja viisaan ymmärryksen? Jos Hän aikanaan
Israelin kansalle oli antanut käskyjä ja säädöksiä, jotka eivät olleet hyviä,
niin ei kuitenkaan Evankeliumi sisältänyt mitään vastaavaa! Hänen ajatuksensa
olivat ainoastaan hyvät ja uskovaisen parhaaseen pyrkivät. Mutta jos ihmiset
eivät halunneet uskoa sitä ja luottaa oikealla tavalla paremman koittamiseen ja
avun tulemiseen Herralta, niin olisiko Hänen nyt sitten väkisin tullut tehdä
jotakin epäuskoisten ja nurjamielisten uskovaisten hyväksi? Jos kerran ihmiset
luottivat omiin kykyihinsä selvitä asioista ja uskoivat ymmärtävänsä asiat paremmin
kuin itse Jumala, niin oliko ihme jos Herra oli siirtynyt taka-alalle, eikä
Hänen siunaava kätensä voinut olla uskovaisen yllä?
"Minä tiedän kyllä, mitä Jumala
Sanassansa sanoo", huusi Ilse miehellensä, "mutta näethän sinä miten
on Johanneksen ja Ann-Marien ja Elken ja Erikan ja kaikkien muidenkin elämässä!
Näethän sinä miten kävi Hartmutille ja hänen vaimollensa. Ero siitä tuli, niin
että ryske kävi! Vaikka Marthalla ja Franzilla menee niin hyvin, niin miten on
kuitenkin hänen veljensä perheen suhteen? Miten on, sano minulle! Mies hakkasi
vaimonsa melkein kuoliaaksi ja siitä huolimatta ei saanut minkäänlaista
rangaistusta!" Kyllä, Reinhold tiesi kaikesta siitä mitä kautta maailman
tapahtui eri seurakunnissa ja eri uskovaisten keskuudessa, mutta tämäkö nyt oli
se, minkä mukaisesti kaikki tuli arvostella?
Tässä kohden ihminen on aina tehnyt
ja tekee edelleenkin yhden kohtalokkaimmista virheistänsä uskovaisen elämässä;
jopa siinä määrin, että jossakin vaiheessa nämä virheet johtavat siihen, ettei
hän enää olekaan uskovainen. Oli ilmiselvää, että elettiin vaikeassa ajassa,
ehkä ja varmastikin vaikeimmassa ajassa ihmiskunnan historiassa siihen nähden,
millainen hengellinen tietoisuus itse kullakin oli. Kun ihminen alkaa epäillä
Jumalan Sanaa ja sen toteutettavuutta, on hän astunut tielle jolta ei ole
paluuta jonkin ajan kuluttua. Jos näytti siltä, ettei Jumalan tahto päässyt
toteutumaan monien tuttujenkaan uskovaisten avioelämässä, ei se toki merkinnyt
sitä, että Jumalan Sana olisi menettänyt merkityksensä ja voimansa. Vaikka mitä
olisi tapahtunut ja tapahtuikin, pysyi Jumalan Sana iankaikkisesti voimassa.
Jumala ei muutu, eikä Hänen Sanansa raukea tyhjiin, mutta ihminen muuttuu aina
kulloistenkin olosuhteiden mukaisesti ja on itsessänsä aina epävakaa.
Sen sijaan että olisivat nähneet
epäuskoisuutensa ja luottamuksen puutteensa Jumalan apua kohtaan, ihmiset
alkoivat syyttää toinen toistansa ja etsiä vikaa toisesta. Heidän olisi tullut
mennä itseensä ja sanoa: "Olkoot olosuhteet mitkä tahansa ja tapahtukoon
mitä tahansa, minä luotan Herraan. Vaikka Jumalan Sana ei näytäkään voivan toteutua
minun elämässäni ja aviopuolisoni kohdalla, luotan minä siitä huolimatta siihen
mitä Herra Sanassansa sanoo. Joskus on tultava muutoksen, ja olen halukas
Aabrahamin tavoin odottamaan sen toteutumista, sillä Jumala ei voi muuttaa
Sanaansa." Todellinen usko sanoo: "Jos Aabraham joutui odottamaan
Jumalan hänelle antaman lupauksen täyttymystä kaksikymmentäviisi vuotta, odotan
minä vaikka viisikymmentä vuotta, mutta Herraa en syytä enkä epäile Hänen
Sanansa paikkansa pitävyyttä. Jos Hän kerran on puhunut ja tuonut julki
ajatuksensa siitä, millaisen avioliiton tulee olla, ei Hän ole esittänyt mitään
sellaista, mitä ei voisi toteuttaa!"
Johannes koki kaikki nämä asiat niin
raskaana, että ajoittain tunsi vaikeaksi hengittää. Hän tunsi jokaisen kärsivän
ja ahdistuksessa olevan kanssa aivan kuin olisi itse ollut kaikkien kuulemiensa
asioiden keskellä ja kohteena. "Mitä minun tulee tehdä, Johannes? Mitä
minä voin tehdä? Miksi ei Jumala auta? Miksi mitään ei tapahdu vaikka niin monta
vuotta on kulunut samassa tuskassa ja ahdingossa? Miksi, miksi, miksi? Mitä
minun tulee tehdä?" Mitä olisi Johanneksen tullut vastata, mitä neuvoa?
Aika oli paha ja entistä enemmän ihmiset käsittivät väärin kaiken kuulemansa.
Jos Johannes soi liiaksi myötätuntoa sanomatta sanaakaan siihen suuntaan,
katsoivat ihmiset sen luvaksi suunnitella avioeroa ja aviopuolisonsa
jättämistä. Mitä hän sanoikin, ihmiset tarttuivat siihen kiinni kuin
oljenkorteen ja tekivät siitä hyvin helposti kuin suuren tukin, jonka kanssa
purjehtia ulos kaikesta ahdistuksestansa johonkin odottamaansa helpotukseen.
Mutta entä jos kaikki ei ollutkaan niin ruusuista, mitä jos ruoho ei sittenkään
ollut vihreämpää aidan toisella puolella, ja ihminen oli tehnyt tämän hypyn
joidenkin Johanneksen sanojen perusteella? Silloin Johannes olisi se, joka kymmenkertaisesti
saisi tuntea tuskaa hyvää tarkoittavien ajatustensa johdosta!
Jo inhimillisen rakkauden ja säälin
olisi tullut käsittää, etteivät ihmiset voineet jatkaa yhdessä, jos elämä kävi
sietämättömäksi ja osapuolet tekivät vain pahaa toisillensa. Jos Johannes näki
tämän ja viimeiseen asti kehotti yrittämään ja pysymään yhdessä, arvosteltiin
häntä helposti kovasydämiseksi ja tunteettomaksi. Jos hän taas antoi ymmärtää
hyväksyvänsä tietynlaiset ratkaisut kestämättömissä tilanteissa, olisi hän
jossakin vaiheessa kuuleva vaikkapa toiselta puolelta Eurooppaa, kuinka
Hopeajärveläinen saarnaaja Johannes oli antanut luvan eroamiseen ja
luonnollisestikin uudelleen naimisiin menemiseen.
Mitä siis uskalsi sanoa, mitä tehdä?
Jos ihmiset menivät niin pitkälle kuin Karlin veli, uskovainen hänkin, niin
mikä oli oikea ratkaisu? Jos ihmiset Reinholdin tavoin toivat julki tuskansa ja
pelkonsa siitä, mitä saattaisivat tehdä jossakin äärimmilleen viedyssä
tilanteessa, kauhistuivat niin saarnamiehet kuin yksittäiset uskovaisetkin ja
saattoivat ahdistuneet entistä suurempaan syöksykierteeseen puheillaan todellisesta
uskovaisuudesta ja Jumalan avusta. He uskoivat Jumalan apuun ja
kaikkivaltiuteen, mutta ei sen paremmin heidän omassa kuin muidenkaan elämässä
tuo apu tullut esiin, sillä todellisuudessa he eivät olleet vuosikausiin tai ei
koskaan nähneet Jumalan todella toimivan, sillä he eivät luottaneet muuhun kuin
siihen minkä näkivät.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti