Eilen illalla
tuli televisiosta ohjelma sotaa käyneistä miehistä, jotka kotiuduttuaan ovat
joutuneet suuriin henkisiin ongelmiin. Vasta nyt on tälle merkittävälle asialle
löydetty selitys ja nimikin: posttraumaattinen stressireaktio.
Miksi
tällainen asia on ollut niin kauan piilossa ja ikään kuin tietämättömyydessä?
Ehkä vastaus on erään saksalaisen upseerin lausunnossa, missä hän totesi tämän
sairauden olevan parantumattoman. Sen vaikutus voi helpottaa, mutta ei poistu
milloinkaan kokonaan. Siksi on paras ratkaisu leimata ihminen henkisesti
epävakaaksi, jottei jouduta vastuuseen liian kalliilla ja vaikealla tavalla!
Tämä kaikki
aikaansai jo ennakkomainoksen aikana kirjoittajassa melkoisen reaktion, koska
vastustamattomasti tuli pakko ajatella meitä narsistisen persoonallisuushäiriön
uhreina. Eikö meidän kohdallamme ole aivan samoin? Kokemuksemme, suuri osa
elämäämme, heijastuu meissä elämämme loppuun asti, koska olemme olleet tekemisissä
asioiden kanssa, joille emme pystyneet löytämään selitystä sen paremmin kuin ei
nimeäkään. Joutuessaan tekemisiin sielunvoimat ylittävien asioiden kanssa,
joutuu ihminen aivan luonnostaan ymmälleen, ja hänen persoonallisuutensa ja
olemuksensa yleensä ottaen alkaa murentua. Tämä ei johdu hänestä itsestään,
vaan olosuhteista, ympäristöstä, johon hänet on saatettu hänen itsensä sitä
tiedostamatta tai käsittämättä. Vasta suunnaton huonovointisuus saa hänet
heräämään todellisuuteen, jota hän ei uskonut edes olevan olemassa.
Joulu on
aikaa, jolloin ihminen on herkimmillään. Siksi tuo aika sisältää kaikkea
kummastakin äärilaidasta toiseen. Osa ihmisistä pystyy iloitsemaan joulun
ihmeestä ja ihmissuhteista ja läheisyydestä, mutta suuri osa kokee
yksinäisyyden entistäkin polttavampana juuri tässä onnen ja autuuden ajassa.
Olisiko yksi suurimmista syistä masennukseen mitä suurin pettymys, koska
aikanaan meille luvattiin kuolemaan asti ulottuvaa yhteyttä ja huolenpitoa? Sen
sijaan että meidän persoonallisuuttamme olisi tuettu ja vahvistettu,
pyrittiinkin meidät suorastaan hajottamaan ja tuhoamaan, joskin hyvin näkymättömällä
tavalla. Me emme olleetkaan tulleet osalliseksi tasa-arvoisesta yhteisöstä,
vaan luvatun maan sijasta olimme tietämättämme, ehkä sinisilmäisyydessämmekin,
astuneet israelilaisten tavoin Goosenin yltäkylläiseen maahan. Alussa kaikki
näytti hyvältä ja odotusten mukaiselta, mutta yhtä äkkiä Egyptin hallitsija ei
tunnistanutkaan meitä entisellä tavalla. Tapahtui jokin aivan käsittämätön
muutos asenteissa ja kohtelussa, niin että ennen kuin aavistimmekaan, astelimme
kumaraisina ja onnettomina, palvellen vieraaksi muuttunutta herraa, orjina!
Itse asiassa
on jokaista narsistisesti persoonallisuushäiriöisen uhriksi joutunutta petetty
alusta loppuun asti. Kaikki kuulemamme lupaukset ensi kohtaamisten yhteydessä
tapahtuivat ikään kuin valan vannovan sormien olemisella ristissä selän takana:
lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, mutta hih hih, minulla on keinoni
vapautua kaikista velvoitteista ja rasitteista! Etkö sinä raukka tajua, kuinka
erilaisia me olemme, kuinka paljon arvokkaampi ja järkevämpi ihminen nyt
tarjoaa sinulle mahdollisuutta merkittävään hoviin astumiselle. Armoa, armoa on
kaikki tarjoamani, ja jos palvelet minua parhaasi mukaan, saat syödä niitä
murusia, mitä pöydältäni putoilee!
Narsisti (lyhyyden
vuoksi käytämme tätä nimikettä, tarkoittaen kuitenkin narsistista
persoonallisuushäiriötä), ei ajattele nimenomaan yhteisöllisissä asioissa,
mihin avioliittokin kuuluu, ollenkaan samoja asioita kuin mitä me olemme
tottuneet ajattelemaan. Hänellä ei ole pienintäkään käsitystä
tasa-arvoisuudesta ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Hänen maailmansa perustuu
aivan toisenlaisille näkemyksille, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan.
Vasta nyt viime aikoina olemme päässeet näkemään tämän valtavan eron normaalin
ja narsistisen persoonallisuuden välillä. Olemme toki kokeneet aivan käsittämättömiä
asioita menneiden vuosien ja vuosikymmenienkin aikana, mutta olemme kohdanneet
jotakin niin valtaisaa ja ylitse inhimillisen järjen ulottuvaa, että olemme
kulkeneet päivästä toiseen ikään kuin jossakin kauhistuttavassa unessa, josta
ei ole päässyt pois.
Järkyttävintä
on herätä huomaamaan tämä petos jossakin uskonnollisessa järjestössä. Monien
tutkimusten mukaan pettymykset uskonnollisella alueella rikkovat ihmisen persoonallisuutta
kaikista eniten, koska odotukset ovat olleet aivan toisenlaiset. Joka vielä
uskoo Jumalaan, hämmästyy tämän muuttunutta asennetta ihmistä kohtaan.
Rakkauden sijaan tämä osoittaa vain kärsimättömyyttä ja suoranaista vihaa. Eikö
siis ihminen lopullisesti loukkaannu tällaiseen väärämielisyyteen? Niin, miten
saisimme selvitetyksi ihmisille, ettei kaikella kokemallamme ole mitään
tekemistä Jumalan kanssa? Ei Jumala ole
muuttunut, vaan ihmiset ovat muuttuneet, tai oikeammin ovat edelleen samanlaisia
kuin ennenkin, joskin kiihkeämpiä kuin aikaisemmin!
Vieraaseen
ihmiseen pettyminen ei ole ollenkaan niin pahalta tuntuvaa kuin johonkin
läheiseen pettyminen. Puolison tai omaisen muuttuminen vihamieliseksi ja
suorastaan tuhoavaksi on yksi pahimmista asioista, mitä ihmiselle voi tapahtua.
Tuhon vaikutus ja laajuus riippuu suuresti ihmisen sisäisestä rakenteesta. Joku
kestää pitkäänkin väärää kohtelua, mutta jonkun persoonallisuus saattaa
rikkoontua ulkopuolisesta hyvin mitättömänkin seikan johdosta. Etenkin äidin
lausuma väärämielinen tuomio saattaa tuhota esim. tyttären koko elämän, etenkin
kun tuota tuomiota edeltää suuri määrä muuta materiaalia, jota lapsen rakkaus
on kieltäytynyt uskomasta todeksi niin tärkeän ihmisen taholta. Lapsessa hänen
sisäinen olemuksensa, aivan luonnonlakien mukaan, odottaa vain hyviä ja
turvallisia asioita vanhemman ihmisen taholta. Jokainen meistä tarvitsee tietyn
määrän itseluottamusta ja turvallisuutta selvitäkseen tästä elämästä. Aivan
yksinään ei kukaan ihminen tule toimeen, ei edes erakko. Me jokainen
tarvitsemme jonkinlaista ystävällismielistä kosketusta, henkistä tai
materiaalista.
Miksi meitä
siis koetellaan tällaisella tavalla? Miksi ei meillä ole enempää positiivista
kokemusta ympärillämme olevien ihmisten taholta? Miksi vuodesta toiseen
heräämme yksin vuoteessamme, uskoen tämän päivän tuovan mukanaan jotakin
lohdullista, jotakin elämään toivoa antavaa? Mihin meitä koulutetaan, mikä on
elämämme tarkoitus? Kirjoittajakin on koko elämänsä ajan luottanut Jumalaan ja
Hänen huolenpitoonsa, mutta siitä huolimatta joutuu toteamaan melkoista
masennusta ja pettymystä elämän suhteen. On vain harvoja asioita kymmenien
vuosien ajalla, jotka ovat toteutuneet omien toivomusten mukaisesti. Kuka elää
harhassa ja väärissä mielikuvissa, kirjoittaja vaiko lukemattomat menestystä
saarnaavat, joiden elämässä ei näytä olevan muuta tarkoitusta kuin ottaa
talteen hartaiden kuulijoidensa varallisuus? Todellisuus taitaa olla paljon
karumpi kuin mitä olemme halukkaita uskomaan!
Joulun aika
ja yksinäisyys saavat mielen kapinoimaan monia asioita vastaan. Miksi minua
sellaisella tavalla on petetty niin avioliiton kuin seurakuntaelämänkin
alueella? Miksi jään niin paljon vähemmälle lasten tapaamisen ja suvunkin
kohtaamisen suhteen?
Minulta on
riistetty yhteys entisiin hengellisiin piireihin, kun taas minut ulos
savustaneet ihmiset antavat juhlia itseään suurina hengen ihmisinä. Aikaisemmin
olin tervetullut kaikkialle saksankielisellä alueella, mutta nyt minua
kohdellaan rikollisena ja jotenkin kai perverssinä, saastaisena. Yksikään
entisistä ystävistäni (olivatko he todella koskaan ystäviä?) ei ole ottanut
yhteyttä kymmeneen vuoteen, saadakseen tietää edes jotakin minusta. Kai he
tietävät paljonkin sen perusteella, mitä vihamieliset ihmiset heille ovat
kertoneet ja kai kertovat edelleenkin. Kapinoin kaikkea tätä vastaan, ja kerron
sen avoimesti Herrallenikin. Miksi Hän ei puutu asiaan, miksi hän ei kuule
rukouksiani? Minua pelottaa näiden vihamiesteni kohtalo, ja rukoilen heidän
puolestaan, mutta ei kai kyllin voimallisesti.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti